Tuhkimo nosti heidät pystyyn, syleili heitä ja lupasi antaa heille sydämestään anteeksi. Heidän pitäisi vain aina oikein rakastaa häntä.
Sitten Tuhkimo vietiin kaikessa loistossaan nuoren prinssin luo. Tämän mielestä hän oli ihanampi kuin koskaan, ja häät vietettiin parin päivän kuluttua. Tuhkimo, joka oli yhtä hyvä kuin kaunis, kutsui sisarensa linnaan asumaan ja naittoi heidät vielä samana päivänä kahdelle ylhäiselle hoviherralle.
Opetus.
On kaunis muoto aarre melkoinen, vaan kaunis käytös vielä voittaa sen. Ja tärkeämpi kuin on muoti uus' on hengetärten lahja, herttaisuus.
RIQUET TÖYHTÖPÄÄ.
Oli kerran kuningatar, joka synnytti niin ruman ja muodottoman poikalapsen, että kauan epäiltiin, oliko hän ihminen ollenkaan. Eräs haltiatar, joka tuli katsomaan lasta, vakuutti että hänestä sittenkin kasvaisi miellyttävä ihminen, sillä hän tulisi olemaan hyvin älykäs, ja haltiatar lisäsi antavansa pojalle sellaisen lahjan, että tämä kykenisi eniten rakastamalleen ihmiselle jakamaan älyänsä mielin määrin.
Kaikki tämä lohdutti hiukan kuningatar parkaa, joka oli kovin suruissaan, kun oli antanut elämän niin rumalle vekaralle.
Mutta tuskin alkoi lapsi puhua, kun hän jo osasi sanoa tuhansittain herttaisuuksia, ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin niin henkevää että kaikki ihastuivat häneen.
Unohdin kertoa että hän syntyi maailmaan pieni hiustöyhtö päässä, ja siitä hän sai nimen Riquet Töyhtöpää, sillä Riquet oli sukunimi.
Seitsemän tai kahdeksan vuoden kuluttua sai naapurivaltakunnan kuningatar kaksi tytärtä. Ensimmäisenä syntynyt oli kauniimpi kuin päivä. Kuningatar oli lapsen kauneudesta niin onnellinen, että pelättiin tuon liian suuren ilon voivan olla hänelle vahingoksi.
Sama haltiatar, joka oli ollut läsnä pienen Riquet Töyhtöpään syntyessä maailmaan, tuli tännekin, ja hillitäkseen kuningattaren iloa hieman hän ilmoitti, että tämä pikku prinsessa tulisi olemaan kokonaan vailla henkevyyttä, yhtä tyhmä kuin kaunis.
Tämä suretti kuningatarta suuresti, mutta hän sai paljon suuremman surun muutaman hetken päästä, sillä toinen tytär, jonka hän synnytti, oli äärettömän ruma.
"Älkää surko, hyvä rouva", sanoi haltiatar. "Tyttärenne saa korvausta toiselta taholta. Hänestä tulee niin henkevä ja älykäs että kukaan tuskin huomaakaan ettei hän ole kaunis."
"Taivas suokoon!" vastasi kuningatar. "Mutta eikö olisi mitään keinoa antaa hiukan älyä vanhemmallekin, joka on niin kaunis?"
"En voi mitään hänen älylleen", vastasi haltiatar, "mutta kauneutta voin antaa hänelle mielin määrin, ja koska teen kaikkeni teidän mieliksenne, hyvä rouva, annan hänelle sen lahjan, että hän voi tehdä kauniiksi sen henkilön, joka miellyttää häntä."
Sitä mukaa kuin prinsessat kasvoivat, kasvoivat myös heidän erikoiset ominaisuutensa, ja kaikkialla puhuttiin vain vanhemman kauneudesta ja nuoremman älykkyydestä.
Mutta heidän puutteensa kasvoivat myös suuresti iän mukana. Nuorempi rumentui silmissä, ja vanhempi tuli älyttömämmäksi päivä päivältä: hän joko ei vastannut mitään, kun häneltä kysyttiin, tai antoi vastaukseksi typeryyden. Hän oli kaiken lisäksi niin kömpelö, että hän ei voinut asettaa neljää porsliinivatia hyllylle rikkomatta yhtä eikä juoda vesilasillista kaatamatta puolia vaatteilleen.
Vaikka kauneus onkin suuri etu nuorelle tytöille, vei nuorempi aina voiton vanhemmasta kaikissa seuroissa.
Ensin kaikki kokoontuivat kaunottaren ympärille katsomaan ja ihailemaan häntä, mutta pian siirryttiin toisen luokse, jolla oli enemmän älyä ja joka osasi sanoa tuhansittain miellyttäviä seikkoja. Oli omituista nähdä että neljännestunnin päästä ei vanhemman seurassa ollut ketään ja että kaikki olivat asettuneet nuoremman ympärille. Vanhempi huomasi kyllä tämän, niin tyhmä kuin olikin, ja hän olisi varmaan huoleti antanut koko kauneutensa saadakseen puoletkin sisarensa älystä.
Kuningatar, joka muuten kyllä oli viisas nainen, ei voinut olla kerta toisensa jälkeen moittimatta tytön typeryyttä, ja silloin oli prinsessa parka kuolla suruunsa.
Eräänä päivänä, kun prinsessa oli paennut metsään valittamaan onnettomuuttaan, näki hän hyvin ruman, mutta loistavasti puetun pienen miehen, joka tuli hänen luokseen. Se oli nuori prinssi Riquet Töyhtöpää. Hän oli rakastunut prinsessaan kuvien mukaan, jotka kiertelivät maailmaa, ja lähtenyt isänsä valtakunnasta saadakseen ilon nähdä hänet ja puhua hänelle.
Hän oli ihastunut kohdatessaan prinsessan näin yksinään ja puhutteli häntä niin kunnioittavasti ja kohteliaasti kuin suinkin voi kuvitella. Lausuttuaan tavalliset kohteliaisuudet hän huomasi, että prinsessa oli kovin surumielinen, ja sanoi hänelle:
"En ymmärrä, neitiseni, kuinka ihminen, joka on niin kaunis kuin te, voi olla niin surullinen kuin te näytätte olevan. Saan kerskua nähneeni äärettömät määrät kauniita ihmisiä, mutta voin sanoa etten koskaan ole nähnyt ketään, jonka kauneus lähentelisi teidän kauneuttanne."
"Niin te sanotte, hyvä herra", vastasi prinsessa, ja siihen hänen puheensa jäi.
"Kauneus", jatkoi Riquet Töyhtöpää, "on niin suuri etu, että sen täytyy voida korvata kaikki muu, ja kun sen omistatte, en ymmärrä, mikä voi teitä suuresti surettaa."
"Olisin mieluummin", vastasi prinsessa, "yhtä ruma kuin te ja älykäs kuin kaunis niinkuin olen ja niin äärettömän tyhmä kuin olen."
"Ei mikään ole niin selvä todistus älykkyydestä, hyvä neiti, kuin se että ei usko omaavansa sitä. Tämän lahjan luonteeseen kuuluu, että mitä enemmän sitä omistaa, sitä vähemmän luulee sitä omistavansa."
"Sitä en tiedä", vastasi prinsessa, "mutta minä tiedän että olen hyvin tyhmä, ja siitä johtuu suru, joka vie minulta hengen."
"Jos siitä vain on kysymys, voin helposti lopettaa surunne."
"Kuinka niin?" kysyi prinsessa.
"Minulla on kyky", vastasi Riquet Töyhtöpää, "antaa niin paljon älyä kuin ihminen suinkin tarvitsee sille henkilölle, jota eniten rakastan. Ja koska te neitiseni olette se henkilö, riippuu vain teistä tuletteko niin älykkääksi kuin ihminen voi tulla jos nimittäin tahdotte mennä naimisiin kanssani."
Prinsessa jäi vallan sanattomaksi eikä vastannut mitään.
"Minä näen", vastasi Riquet Töyhtöpää, "että ehdotukseni tuottaa teille tuskaa, enkä ihmettele sitä ollenkaan. Mutta minä annan teille kokonaisen vuoden ajatusaikaa."
Prinsessalla oli niin vähän älyä ja samalla hän niin hartaasti halusi saada sitä, että hänen mielestään tuo vuosi ei päättyisi koskaan, ja hän suostui ehdotukseen. Tuskin hän oli luvannut tulla Riquet Töyhtöpään vaimoksi päivälleen vuoden kuluttua, kun hän jo tunsi olevansa aivan toinen kuin ennen. Hän huomasi uskomattoman helpoksi sanoa kaiken mitä halusi, ja sanoa se hienosti, luontevasti ja koruttomasti. Seuraavassa hetkessä hän alotti Riquet Töyhtöpään kanssa hienon ja tahdikkaan keskustelun, jonka aikana hän oli siinä määrin henkevä, että Riquet luuli antaneensa hänelle enemmän älyä kuin mitä hänelle itselleen oli jäänyt.
Kun prinsessa palasi linnaan, oli koko hovi vallan ymmällään niin äkillisestä ja eriskummallisesta muutoksesta, sillä prinsessan puhe oli nyt yhtä ymmärtäväistä ja henkevää kuin se ennen oli ollut typerää. Koko hovin valtasi ilo suurempi kuin kuvitella voi, ainoastaan nuorempi sisar ei ollut juuri mielissään, sillä koska hän ei enää ollut sisartaan etevämpi älykkyydessä, näytti hän tämän rinnalla vain epämiellyttävältä kuvatukselta.
Kuningas antoi arvoa tyttärensä mielipiteille, kokosipa joskus neuvostonsa hänen huoneeseensa. Kun huhu muutoksesta oli levinnyt, tekivät naapuri valtakuntain nuoret prinssit kaikkensa voittaakseen hänen rakkautensa, ja melkein kaikki kosivat häntä. Mutta prinsessa ei löytänyt ketään tarpeeksi henkevää, ja hän kuunteli kaikkia menemättä kihloihin kenenkään kanssa.
Mutta sitten tuli niin mahtava, rikas, älykäs ja komea prinssi että prinsessa ei voinut olla tuntematta suopeutta häntä kohtaan.
Kun isä tämän huomasi, sanoi hän että tytär saisi itse vapaasti valita puolisonsa, hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista päätöksensä.
Mutta koska lopullisen päätöksen tekeminen tässä asiassa on sitä vaikeampaa mitä älykkäämpi ihminen on, kiitti prinsessa isäänsä ja pyysi miettimisaikaa.
Hän meni sattumalta kävelemään samaan metsään, jossa hän oli tavannut Riquet Töyhtöpään, saadakseen paremmassa rauhassa pohtia, mitä hänen olisi tehtävä. Kulkiessaan metsässä syviin ajatuksiin vaipuneena hän kuuli jalkainsa alta kumeata ääntä, niinkuin suuri joukko ihmisiä olisi siellä kulkenut edestakaisin kovassa touhussa.
Hän kuunteli tarkkaavammin ja kuuli jonkun sanovan: "Tuo minulle kattila." Toinen sanoi: "Anna tänne tuo pata." Kolmas sanoi: "Pane tulta pesään."
Samassa avautui maa, ja hän näki jalkainsa alla ikäänkuin suuren keittiön täynnä keittäjiä, kokkipoikia ja kaikenlaista palveluskuntaa loistavan juhla-aterian valmistushommissa. Keittiöstä tuli kolmisenkymmentä paistimestaria, jotka asettuivat pitkän pöydän ympärille erääseen käytävään metsässä ja rupesivat paistihaarukka kädessä, vanhanaikainen ketunhäntä-lakki korvalla työskentelemään kaunissointuisen laulun tahdissa.
Prinsessa ihmetteli tätä näkyä ja kysyi, ketä varten he työskentelivät.
"Prinssi Riquet Töyhtöpään häitä varten, jotka ovat huomenna, armollinen neiti", vastasi joukon johtaja.
Prinsessa hämmästyi entistä enemmän, mutta muisti äkkiä, että nyt juuri oli vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli lupautunut Riquet Töyhtöpään puolisoksi. Hän oli kuin pilvistä pudonnut. Hän ei ollut muistanut koko asiaa siitä syystä, että tehdessään tuon lupauksen hän oli vielä tyhmä, ja saatuaan prinssin antaman uuden älykkyyden hän oli unohtanut kaikki tuhmuutensa.
Hän ei ollut kävellyt kolmeakymmentä askelta eteenpäin, kun Riquet Töyhtöpää astui hänen eteensä hienona ja komeana niinkuin ainakin prinssi, joka aikoo mennä naimisiin.
"Te näette, neitiseni", sanoi hän, "että täytän sanani täsmälleen.
Uskon varmasti että tekin olette tullut täyttämään lupaustanne."
"Minä tunnustan teille suoraan", vastasi prinsessa, "etten ole vielä tehnyt päätöstäni ja etten usko voivani tehdäkään sitä teidän mielenne mukaan."
"Te saatte minut hämmästymään, neiti", sanoi Riquet Töyhtöpää.
"Minä uskon sen", sanoi prinsessa, "ja jos olisin tekemisissä sivistymättömän, älyttömän miehen kanssa, joutuisin tottakin pahaan pulaan. Prinsessalla ei ole muuta kuin sanansa, sanoisi hän, ja teidän täytyy mennä kanssani naimisiin, koska kerran olette luvannut. Mutta koska hän, jolle puhun, on maailman viisain ja henkevin mies, olen varma että hän kuulee järkeä. Te tiedätte, että silloinkin kun olin vain tyhmä raukka, en voinut suostua vaimoksenne. Kuinka voitte odottaa että nyt, kun minulla on kaikki se äly, jonka olette minulle antanut ja joka tekee minut entistäkin vaateliaammaksi, voisin tehdä päätöksen, jota en ennen voinut tehdä? Jos todella tahdoitte mennä naimisiin kanssani, erehdyitte suuresti siinä että päästitte minut tyhmyydestäni ja opetitte minut näkemään selvemmin kuin olin nähnyt."
"Jos vähälahjainen mies olisi saanut hyvän vastaanoton syyttäessään teitä sananne rikkomisesta, niinkuin sanoitte", vastasi Riquet Töyhtöpää, "kuinka voitte vaatia, neiti, että minä en käytä samoja keinoja asiassa, jossa on kysymys koko elämäni onnesta? Onko siinä mitään järkeä että älykkäät ihmiset joutuvat huonompaan asemaan kuin älyttömät? Ajatteletteko todella niin, te, jolla on niin paljon älyä ja joka halusitte sitä niin hartaasti? Mutta palatkaamme asiaan, jos suvaitsette. Lukuunottamatta rumuuttani, onko minussa mitään, joka ei miellytä teitä? Oletteko tyytymätön syntyperääni, älyyni, mielenlaatuuni, tapoihini?"
"En mitenkään", vastasi prinsessa, "minä pidän teissä kaikesta, minkä mainitsitte."
"Jos niin on", vastasi Riquet Töyhtöpää, "tulee minusta onnellinen, sillä te voitte tehdä minusta maailman miellyttävimmän miehen."
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi prinsessa.
"Se on mahdollista", vastasi Riquet Töyhtöpää, "jos rakastatte minua siksi paljon että toivotte niin tapahtuvan. Ja jotta ette epäilisi, hyvä neiti, niin tietäkää, että sama hengetär, joka minun syntyessäni antoi minulle lahjan tehdä älykkääksi sen, jota rakastan, on antanut teillekin lahjan tehdä kauniiksi sen, jota te rakastatte ja jolle kernaasti tahdotte myöntää tämän suosion."
"Jos niin on", sanoi prinsessa, "toivon sydämestäni, että teistä tulisi maailman miellyttävin prinssi, ja lahjoitan teille kauneutta niin paljon kuin itsessänikin on."
Tuskin oli prinsessa lausunut nämä sanat, kun Riquet Töyhtöpää muuttui hänen silmissään kauneimmaksi, komeimmaksi ja rakastettavimmaksi mieheksi mitä hän koskaan oli nähnyt.
Muutamat ihmiset vakuuttavat että tässä ei ollenkaan tarvittu haltiattaren taikoja, vaan että rakkaus yksin sai aikaan tämän muutoksen. He sanovat, että kun prinsessa ajatteli sulhasensa uskollisuutta, tahdikkuutta, hyvää sydäntä ja suurta älyä, ei hän enää huomannut hänen ruumiinsa muodottomuutta ja kasvojensa rumuutta. Kyttyrä näytti hänestä johtuvan vain kohteliaan miehen kumarrusasennosta, ja vaikka Riquet hänen silmissään ennen oli ontunut hirveästi, ei hän enää huomannut muuta kuin hieman huolettoman käynnin, joka ihastutti häntä. Ihmiset sanovat vielä että prinssin kierot silmät näyttivät hänestä vain sitä kirkkaammilta ja että karsas katse todisti hänen mielestään vain kiihkeästi rakkautta. Suuri, punainen nenä vihdoin oli prinsessan silmissä vain sotilaallinen ja sankarillinen.
Oli miten oli, prinsessa lupasi heti paikalla tulla hänen puolisokseen, jos vain saisi isänsä, kuninkaan, suostumuksen.
Kun kuningas huomasi, että prinsessa piti Riquet Töyhtöpäätä suuressa arvossa, ja koska hän muutenkin tiesi tämän erittäin henkeväksi ja viisaaksi prinssiksi, otti hän hänet ilomielin vävykseen.
Häät vietettiin seuraavana päivänä, niinkuin Riquet Töyhtöpää oli aikonut, ja määräysten mukaan, jotka hän oli antanut jo kauan sitten.
Opetus.
Ei satua, vaan totta täyttä on tämän tarun opetus: Saa kaiken kauniiks rakkaus, myös henkeväksi, siltä näyttää.
Voi luonto kauneutta suoda, olennon täydellisen luoda, vaan kaikki sulot sittenkään niin saa ei syöntä sykkimään kuin jokin tenho salainen jonk' ymmärtää vain lempien.
AASINNAHKA.
Oli kerran kuningas, joka oli niin mahtava, niin rakas alamaisilleen ja niin suuressa kunniassa naapuriensa ja liittolaistensa kesken, että häntä voitiin sanoa onnellisimmaksi kaikista hallitsijoista. Hänen onnensa oli sitäkin suurempi, kun hän oli puolisokseen valinnut prinsessan, joka oli yhtä kaunis kuin hyvä, ja tämä onnellinen pari eli täydellisessä sopusoinnussa keskenään. Heidän siveästä liitostaan syntyi tytär, joka oli niin viehättävä ja suloinen, että he eivät kaivanneet useampia lapsia.
Kuninkaan linnassa vallitsi loisto, rikkaus ja hieno aisti, ministerit olivat viisaita ja taitavia, hoviherrat hyviä ja herraansa kiintyneitä, palvelusväki uskollista ja ahkeraa. Avarat tallit olivat täynnä maailman kauneimpia hevosia, joilla oli selässä rikkaat loimet, mutta sepäs vasta ihmetytti muukalaisia, jotka kävivät katsomassa talleja, että näkyväisimmällä paikalla seisoi aasi levitellen pitkiä korviaan. Tämän huomattavan ja erikoisen paikan oli kuningas antanut aasille täydellä syyllä eikä minkään oikun johdosta. Tuo harvinainen eläin ansaitsi tämän kunnianosoituksen, sillä luonto oli muodostanut sen niin omituisesti, että sen pilttuussa joka aamu lian asemasta oli yllin kyllin kauniita, kaikenarvoisia kulta- ja hopearahoja, jotka koottiin sen herättyä.
Sitten, koska kohtalon vaihtelut koskevat yhtä hyvin kuninkaita kuin alamaisia ja koska onneen aina sekaantuu onnettomuuttakin, näki taivas hyväksi että kuningatar äkkiä sairastui ankaraan tautiin, johon lääkärien tiede ja taitavuus ei keksinyt mitään parannuskeinoa. Kaikkialla vallitsi suru. Kuningas, joka hellästi rakasti puolisoaan huolimatta tuosta kuuluisasta sananlaskusta, joka sanoo avioliittoa rakkauden haudaksi, suri hillittömästi, teki hehkuvia lupauksia valtakunnan kaikissa temppeleissä, oli valmis uhraamaan oman elämänsä rakkaan puolison pelastukseksi. Mutta turhaan huudettiin avuksi sekä jumalia että haltiattaria.
Kun kuningatar tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, sanoi hän miehelleen, joka kylpi kyynelissä:
"Sallikaa minun ennen kuolemaani vaatia teiltä erästä asiaa: jos nimittäin haluaisitte mennä uusiin naimisiin…" Tässä kuningas alkoi nyyhkyttää surkeasti, tarttui vaimonsa käsiin, kostutti niitä kyynelillään ja vakuutti että oli tarpeetonta puhua toisesta avioliitosta.
"Ei, ei, rakas kuningattareni", sanoi hän vihdoin, "puhukaa pikemmin siitä että seuraan teitä pian."
"Valtion", jatkoi kuningatar lujasti, mikä vielä enensi kuninkaan surua, "valtion tulee ajatella kruunun perimystä, ja koska minä olen lahjoittanut teille vain yhden tyttären, on sillä oikeus vaatia teiltä poikia, jotka ovat kaltaisianne. Mutta minä pyydän teitä hartaasti, kaiken sen rakkauden nimessä, jota olette tuntenut minua kohtaan, että suostutte alamaistenne pyyntöihin vasta sitten kun olette löytänyt prinsessan, joka on kauniimpi kuin minä. Vannokaa se minulle, niin kuolen tyytyväisenä."
Saattaa ajatella että kuningatar, joka ei ollut kokonaan vailla itserakkautta, vaati kuninkaalta tämän valan, koska hän ei uskonut että maailmassa olisi toista hänen vertaistaan naista. Hän luuli nyt voivansa olla varma siitä että kuningas ei menisi toisiin naimisiin.
Sitten hän kuoli. Koskaan ei mies ole surrut niin kiihkeästi: itkua ja nyyhkytystä yöt ja päivät, siinä lesken niukka lohdutus yksinäisyydessään.
Suuret surut eivät ole kestäviä. Valtakunnan mahtavimmat miehet kokoontuivat neuvotteluun ja tulivat yhtenä miehenä pyytämään kuningasta menemään uusiin naimisiin. Ensi kertaa kuultuna ehdotus tuntui kuninkaasta kovalta ja sai hänet taaskin vuodattamaan kyyneleitä. Hän vetosi kuningattarelle tekemäänsä valaan ja kehotti neuvosherroja koettamaan, voisivatko he mistään löytää prinsessan, joka olisi kauniimpi kuin hänen vaimovainajansa. Kuningas itse uskoi sitä mahdottomaksi.
Mutta neuvosherrat pitivät sellaista lupausta lapsellisuutena ja sanoivat että kauneus merkitsee vähän, jos kuningatar vain on kunnon nainen ja kelpaa äidiksi. Valtion rauhan ja turvallisuuden vuoksi tarvittiin prinssejä. Prinsessalla oli kyllä kaikki ominaisuudet, joita suuri kuningatar tarvitsee, mutta hänen puolisokseen oli valittava muukalainen, ja silloin tämä muukalainen joko veisi hänet omaan maahansa tai jäisi hallitsemaan hänen kanssaan, ja silloin heidän lapsensa eivät enää olisi samaa hallitsijahuonetta. Ja jos hallitsija ei enää olisi samanniminen, voisivat naapurikansat ruveta sotimaan heitä vastaan ja tuhota koko kuningaskunnan. Nämä ajatukset tehosivat kuninkaaseen ja hän lupasi miettiä asiaa.
Hän rupesi nyt innokkaasti etsimään naimaikäisten prinsessain joukosta sitä, joka voisi sopia hänelle. Hänelle tuotiin joka päivä ihastuttavia kuvia, mutta kukaan ei viehättävyydessä vetänyt vertoja kuningatarvainajalle, eikä kuningas voinut tehdä päätöstään.
Onnettomuudeksi sattui kuningas huomaamaan että prinsessa, hänen tyttärensä, ei ollut ainoastaan kaunis ja ihastuttava, vaan vieläpä voitti kuninkaallisen äitinsä henkevyydessä ja suloudessa. Ja silloin kuninkaan mieleen johtui hullu ajatus ottaa prinsessa puolisokseen, koska tämä yksin voisi päästää hänet valasta.
Kaino ja hyveellinen nuori prinsessa oli pyörtyä kauhusta, kun kuningas teki ehdotuksensa. Hän heittäytyi kuninkaallisen isänsä jalkoihin ja pyysi koko sielunsa voimalla ettei kuningas pakottaisi häntä sellaiseen rikokseen.
Mutta kuningas oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä tämän kummallisen ajatuksen. Rauhoittaakseen prinsessan omaatuntoa hän meni kysymään neuvoa vanhalta pakanapapilta, druidilta. Tämä druidi oli vähemmän harras kuin kunnianhimoinen, ja päästäkseen mahtavan kuninkaan uskotuksi hän uhrasi viattoman ja hyvän prinsessan onnen. Hän liehitteli kuningasta niin taitavasti, esitti aiotun rikoksen niin kauniissa valossa että kuningas lopulta uskoi tekevänsä hurskaan teon, jos meni naimisiin tyttärensä kanssa. Tuon katalan miehen puheet olivat kuninkaalle kovin mieleen, hän syleili druidia ja palasi linnaansa entistä itsepäisempänä. Prinsessa sai määräyksen valmistautua tottelemaan kuningasta.
Hätääntynyt nuori prinsessa ei osannut ajatella muuta kuin miten hän pääsisi tapaamaan kummiansa, syreenihaltiatarta. Tätä varten hän lähti samana yönä matkaan somissa pikku vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu lammas, joka tunsi kaikki tiet. Hän pääsi onnellisesti perille.
Haltiatar rakasti prinsessaa ja sanoi tietävänsä, minkätähden tämä tuli hänen luokseen. Prinsessan ei kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan, hänellä ei ollut mitään pelättävää, jos hän tarkoin noudattaisi kumminsa neuvoa.
"Olisi hyvin väärin, lapseni, jos menisit naimisiin isäsi kanssa", sanoi haltiatar, "mutta epäilemättä voit säästyä siitä. Sano vain isällesi, että hänen pitäisi täyttää eräs oikkusi, hänen pitäisi lahjoittaa sinulle ilman värinen puku. Niin mahtava kuin hän onkin, ei hän voi siinä onnistua."
Prinsessa kiitti kummiansa ja sanoi heti seuraavana aamuna isälleen niinkuin haltiatar oli neuvonut. Hän ei tulisi antamaan suostumustaan ennenkuin oli saanut ilman värisen puvun.
Kuningas ilostui saamistaan toiveista, kokosi maan taitavimmat ompelijat ja tilasi heiltä tämän puvun uhaten hirttää joka-ainoan, jos he eivät onnistuisi. Niin pitkälle hänen ei tarvinnut mennä, sillä jo toisena päivänä he toivat hänelle tuon niin kiihkeästi halutun puvun. Taivaan sini, jota kultapilvet reunustavat ei ole ihanampi kuin tuo puku, kun se levitettiin prinsessan eteen.
Prinsessa oli onneton eikä tietänyt miten selviytyä asiasta. Kuningas kiirehti päätöstä. Täytyi taaskin kysyä neuvoa kummilta, joka suuresti ihmetteli juonensa epäonnistumista ja neuvoi prinsessaa tällä kertaa pyytämään kuun väristä pukua. Kuningas, joka ei voinut kieltää prinsessalta mitään, lähetti hakemaan taitavimmat ompelijat ja tilasi heiltä kuun värisen puvun niin pontevasti että tilauksen ja suorituksen välillä ei kulunut vuorokauttakaan…
Prinsessa oli ihastuneempi tuohon ihmeen kauniiseen pukuun kuin isänsä huolenpitoon. Jäätyään hovinaistensa ja vanhan hoitajansa seuraan hän antoi surulleen rajattoman vallan.
Syreenihaltiatar, joka tiesi kaiken, tuli hätääntyneen prinsessan avuksi ja sanoi hänelle:
"Jollen vallan pahasti erehdy, luulen että jos pyydät auringon väristä pukua, saamme kuninkaallisen isäsi luopumaan koko asiasta. Sellaista pukua ei kukaan voi valmistaa. Joka tapauksessa voitamme aikaa."
Prinsessa oli yhtä mieltä ja pyysi pukua. Rakastunut kuningas uhrasi ilman pienintäkään kaipausta kruununsa kaikki timantit ja rubiinit tätä ihmeellistä työtä varten ja antoi määräyksen, ettei mitään säästettäisi, jotta puvusta tulisi auringon vertainen.
Puvusta tulikin niin häikäisevä, että kaikkien niiden, jotka näkivät sen levällään, oli pakko sulkea silmänsä. Tältä ajalta ovat peräisin vihreät silmälasit ja mustat rillit.
Mutta mitä tämä näky vaikutti prinsessaan? Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista ja taiteellisesti laadittua. Hän oli vallan neuvoton ja vetäytyi muka silmiään säästääkseen huoneeseensa, jossa haltiatar sanomattoman nolona odotti. Vielä pahempaakin: nähdessään auringon värisen puvun haltiatar punastui suuttumuksesta.
"Nyt, tyttöseni", sanoi hengetär, "panemme isäsi häpeällisen rakkauden kovalle koetukselle. Hän näkyy olevan perin itsepäinen ja luulee että häät ovat jo ovella, mutta luulenpa että hän vähän hämmästyy seuraavaa pyyntöäsi. Neuvon sinua pyytämään hänen rakkaan aasinsa nahkaa, tuon aasin, joka toimittaa hänelle niin runsaasti rahaa kaikkiin kuluihin. Kas niin, meneppä sanomaan hänelle että haluat tuon aasin nahan."
Prinsessa oli onnellinen keinosta, joka auttaisi häntä pääsemään vihatusta liitosta. Hän ei uskonut että isä koskaan voisi suostua uhraamana aasiaan. Ja niinpä hän sanoi isälleen toivovansa tuon kauniin eläimen nahkaa. Isä kyllä ihmetteli tätä päähänpistoa, mutta ei hetkeäkään epäillyt täyttää sitä. Aasi parka uhrattiin, ja nahka tuotiin hienosti prinsessalle, joka ei enää nähnyt mitään keinoa välttää onnettomuuttaan. Hän oli suorastaan epätoivon vallassa, kun haltiatar tuli.
"Mitä ajattelet, tyttäreni?" sanoi haltiatar nähdessään kuinka prinsessa repi hiuksiansa ja hankasi hienoja poskiansa. "Tämähän on elämäsi onnellisin hetki. Verhoa itsesi tähän nahkaan, lähde palatsista ja mene niin pitkälle kuin maa kantaa. Jumalat palkitsevat sitä, joka uhraa kaiken hyveelle. Mene, minä huolehdin siitä että pukuvarastosi seuraa sinua kaikkialle. Lipas, jossa pukusi ja jalokivesi ovat, seuraa askeleitasi maan alitse. Tästä saat taikasauvani, ja minne ikinä pysähdytkään, ei sinun tarvitse muuta kuin koputtaa maahan kun tarvitset lipastasi, ja se nousee silmäisi eteen. Nyt sinun täytyy lähteä, älä viivyttele enää!"
Prinsessa suuteli hellästi kummiansa, pyysi ettei tämä jättäisi häntä, pukeutui rumaan nahkaan ja tuhri kasvonsa noella. Sitten hän lähti isänsä rikkaasta palatsista ilman että kukaan tunsi häntä.
Prinsessan katoaminen aiheutti suuren hälinän. Kuningas, joka oli ruvennut valmistamaan suurta juhlaa, oli epätoivoissaan. Hän lähetti toistasataa santarmia ja toistatuhatta poliisia etsimään tytärtään, mutta haltiatar suojeli prinsessaa ja teki hänet näkymättömäksi tarkimpienkin etsijäin silmissä.
Eikä siinä muu auttanut kuin tyytyä.
Mutta prinsessa kulki. Hän kulki kauas, kauas, vieläkin kauemmaksi ja etsi työpaikkaa, mutta vaikka armeliaat ihmiset antoivat hänelle ruokaa, ei kukaan tahtonut häntä palvelukseensa, kun hän oli niin likainen.
Viimein hän tuli kauniiseen kaupunkiin, jonka portin edustalla oli karjakartano. Kartanon emäntä tarvitsi jotakin tyttöpahasta pesemään riepuja ja puhdistamaan kanatarhaa ja sikolättiä. Nähdessään tuon epäsiistin kulkuritytön emäntä pyysi häntä palvelukseensa. Prinsessa suostui ilomielin, sillä hän oli jo hyvin väsynyt kulkemaan.
Asunnokseen hän sai erään komeron, joka oli kaukana keittiöstä. Toiset palvelijat tekivät hänestä ensimmäisinä päivinä karkeata pilaa, niin likaiseksi ja vastenmieliseksi aasinnahka teki hänet. Vähitellen häneen totuttiin, ja hän suoritti työnsä niin huolellisesti että emäntä otti hänet erikoiseen suojelukseensa.
Prinsessa vei lampaat laitumelle ajallansa ja ruokki kalkkunoita niin ymmärtäväisesti kuin ei hän elämässään olisi muuta tehnyt. Kaikki menestyi hänen kauniissa käsissään.
Eräänä päivänä hän istui kirkkaan lähteen luona, jonne hän usein tuli valittamaan onnetonta asemaansa, ja sattui näkemään kuvansa lähteessä. Hirveä aasinnahka, joka oli sekä päähineenä että pukuna, sai hänet kauhun valtaan. Häveten asuaan hän pesi kasvonsa ja kätensä, jotka tulivat valkeammiksi kuin norsunluu. Hänen kaunis hipiänsä saavutti taas luonnollisen raikkautensa. Iloisena omasta kauneudestaan hän alkoi mieliä kylpyyn. Hän menikin kylpyyn, mutta voidakseen palata karjakartanoon hänen täytyi taas panna tuo kauhea aasinnahka ylleen.
Onneksi oli seuraava päivä juhlapäivä, joten hänellä oli aikaa ottaa esiin lippaansa ja pukeutua. Hän puuteroi kauniin tukkansa ja puki ylleen kauniin, ilman värisen pukunsa. Huone oli niin pieni, ettei hameen laahus mahtunut sinne levälleen. Prinsessa katsoi peiliin ja oli syystäkin niin tyytyväinen kuvaansa, että hän päätti omaksi huvikseen pukeutua aina sunnuntaisin ja juhlapäivinä johonkin ihanista puvuistaan.
Tämän hän aina tekikin. Hän koristi ihmeen taidokkaasti kauniit hiuksensa kukilla ja timanteilla, ja usein hän huokasi kun ei kukaan muu ollut näkemässä hänen ihanuuttaan kuin lampaat ja kalkkunat, jotka pitivät hänestä yhtä paljon, vaikka hänellä olikin yllään tuo kauhea nahka, jonka mukaan häntä karjakartanolla oli ruvettu nimittämään Aasinnahaksi.
Eräänä juhlapäivänä, jolloin Aasinnahka oli pukeutunut auringon väriseen pukuun, tuli kuninkaan poika, jolle karjakartano kuului, sinne lepäämään metsästysretkellä palatessaan.
Tämä prinssi oli nuori, kaunis ja komea, kuninkaallisten vanhempainsa lemmikki ja alamaistensa ihastus. Hänen kunniakseen tarjottiin karjakartanolla maalainen juhla-ateria, johon hän kiitollisena suostui. Sitten hän lähti tarkastamaan kanatarhoja joka loukkoa myöten.
Kulkiessaan paikasta paikkaan hän tuli pimeälle käytävälle, jonka perällä oli suljettu ovi. Hän kurkisti uteliaana avaimenreiästä, eikä hänen hämmästyksellään ollut rajoja, kun hän sai nähdä prinsessan, niin kauniin ja loistavasti puetun, niin jalon ja vaatimattoman näköisen, että hän luuli näkevänsä jumalattaren. Kiihkeä tunne, joka valtasi hänet siinä hetkessä, olisi saanut hänet murtamaan oven, jollei hän samalla olisi syvästi kunnioittanut tuota hurmaavaa olentoa.
Hän tuskin malttoi lähteä tummasta ja syrjäisestä käytävästä, ja hän lähtikin vain ottaakseen selville, kuka asui pienessä kamarissa. Hänelle vastattiin että siellä asui eräs tyttöpahanen, jota sanottiin Aasinnahaksi sen nahan mukaan, joka oli hänen pukunaan. Tyttö oli niin likainen, ettei kukaan viitsinyt katsoa häneen eikä puhutella häntä. Vain säälistä oli hänet otettu lammasten ja kalkkunain paimeneksi.
Prinssi, jota tämä tiedonanto ei suinkaan tyydyttänyt, huomasi hyvin, että nuo tyhmät ihmiset eivät tietäneet asiasta sen enempää ja että heiltä oli turha kysellä. Hän palasi isänsä palatsiin rakastuneempana kuin kuvitella voi, ja alituisesti oli hänen silmäinsä edessä tuon ihanan jumal'olennon kuva, jonka hän oli nähnyt avaimenreiästä. Hän katui, ettei ollut koputtanut ovelle ja päätti varmasti tehdä sen toisella kertaa.
Mutta kiihkeä rakkaus oli siinä määrin kuohuttanut hänen vertaan, että hän seuraavana yönä sairastui ankaraan kuumeeseen, joka pian saattoi hänet haudan partaalle. Hänen äitinsä, kuningatar, jolla ei ollut muita lapsia, oli epätoivoissaan, kun mikään lääke ei auttanut. Turhaan hän lupasi suuria palkintoja lääkäreille, he käyttivät kaiken taitonsa, mutta mikään ei parantanut prinssiä.
Viimein he arvasivat, että joku kuolettava tuska oli koko sairauden syynä. He puhuivat siitä kuningattarelle, joka meni poikansa luo, sydän tulvillaan hellyyttä, ja vannotti häntä ilmaisemaan surunsa syyn. Jos oli kysymys kruunun luovuttamisesta hänelle, laskeutuisi kuninkaallinen isä mielellään valtaistuimelta, jotta poika saisi nousta sille; jos taas prinssi haluaisi jonkun prinsessan vaimokseen, oli tämä sitten vaikka vihollismaan prinsessa ja oli valittamisen syytä miten paljon tahansa, uhrattaisiin kaikki, jotta hänen toiveensa täyttyisi. Prinssi ei vain saisi heittäytyä kuolemaan, sillä hänen hengestään riippui vanhempien henki.
Kuningatar ehti tuskin lopettaa tämän liikuttavan puheen kostuttaen sairaan kasvoja vuolain kyynelin, kun prinssi vastasi heikolla äänellä: "Äiti, en ole niin luonnoton poika että kadehtisin isältäni kruunua. Suokoon taivas, että hän elää vielä monta pitkää vuotta ja että minä kauan saan olla hänen uskollisin ja nöyrin alamaisensa! Mitä taas tulee prinsessoihin, joita tarjoatte minulle, en ole vielä aikonut mennä naimisiin. Saatte uskoa että minä, joka kaikessa noudatan tahtoanne, olen aina totteleva teitä, maksoi mitä maksoi."
"Ah, poikani", jatkoi kuningatar, "mikään ei merkitse meille mitään, kunhan vain sinun henkesi säästyy! Mutta, rakas poikani, pelasta vanhempiesi henki ja sano minulle, mitä toivot. Ja ole varma, että se sinulle annetaan."
"No niin, äitini", vastasi prinssi, "koska minun on ilmaistava teille ajatukseni, tahdon totella. Tekisin väärin, jos panisin vaaralle alttiiksi kaksi olentoa, jotka ovat minulle niin rakkaat. Niin, äitini, minä tahtoisin että Aasinnahka leipoisi minulle kaakun ja että se tuotaisiin minulle heti valmistuttuaan."
Kuningatar ihmetteli tuota outoa nimeä ja kysyi kuka oli Aasinnahka. "Teidän Majesteettinne", vastasi eräs hänen upseereistaan, joka sattumalta oli nähnyt tytön, "Aasinnahka on viheliäisin otus suden jälkeen: mustaihoinen, likainen tyttöraiska, joka asuu karjakartanollanne ja paimentaa kalkkunoita."
"Olkoon vain", vastasi kuningatar, "poikani on ehkä metsästysretkeltä palatessaan maistanut hänen leivoksiaan. Tämä on sairaan oikku, ja minä tahdon että Aasinnahka — koska Aasinnahka kerran on olemassa — heti leipoo hänelle kaakun."
Joku juoksi paikalla karjakartanoon, ja Aasinnahka kutsuttiin esiin kuulemaan käskyä, että hänen piti parhaansa mukaan leipoa kaakku prinssille.
Muutamat kertojat vakuuttavat että samana hetkenä, jolloin prinssi oli kurkistanut avaimenreiästä, olivat myöskin Aasinnahan silmät keksineet hänet. Kun tyttö sitten oli katsonut pienestä ikkunastaan, oli hän nähnyt prinssin, joka oli niin nuori, kaunis ja komea, että tuo kuva oli jäänyt hänen mieleensä. Prinssin muisteleminen oli usein maksanut hänelle huokauksiakin.
Oli miten oli, joko sitten Aasinnahka oli nähnyt hänet tai kuullut häntä paljon kiitettävän, oli hän joka tapauksessa nyt hyvin iloinen keksiessään keinon ilmaista itsensä. Hän sulkeutui huoneeseensa, heitti pois ruman aasinnahan, pesi kasvot ja kädet, kampasi vaaleat hiuksensa, pani ylleen kauniin, hopeahohtoisen liivin ja samanlaisen hameen ja alkoi leipoa toivottua kaakkua. Hän pani siihen hienoimpia jauhoja, munia ja tuoretta voita. Taikinaa tehdessään hän pudotti siihen, joko tarkoituksella tai epähuomiossa, sormestaan sormuksen, joka sekaantui taikinaan. Kun kaakku oli valmis, pukeutui hän kauheaan nahkaansa, antoi kaakun upseerille ja kysyi häneltä prinssin vointia. Mutta upseeri ei suvainnut vastata, riensi vain prinssin luo ja vei hänelle kaakun.
Prinssi otti kaakun kiihkeästi tuon miehen käsistä ja söi sen niin ahnaasti, että saapuvilla olevat lääkärit pitivät sitä pahana merkkinä. Itse asiassa prinssi olikin vähällä tukehtua sormukseen, joka löytyi eräästä kaakkupalasta. Mutta hän otti sen taitavasti suustaan, ja hänen ahneutensa kaakkuun nähden väheni, kun hän katseli tuota hienoa, kultakehään kiinnitettyä smaragdia. Sormus oli niin pieni, että hänen mielestään se ei voinut sopia muuta kuin maailman sievimpään pieneen sormeen.
Prinssi suuteli sormusta tuhannet kerrat, kätki sen tyynynsä alle ja otti esille joka hetki, luullessaan ettei häntä nähty. Hän kiusasi itseään miettimällä, kuinka hän saisi tavata sen, jolle tuo sormus saattoi sopia, mutta hän ei uskonut, että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin, jos hän kutsuttaisi luokseen Aasinnahan, joka oli leiponut kaakun. Hän ei myöskään uskaltanut kertoa, mitä hän oli nähnyt avaimenreiästä, jottei häntä pilkattaisi ja luultaisi näkyjen näkijäksi. Kaikki nämä ajatukset vaivasivat häntä samalla kertaa, kuume yltyi kovasti, ja lääkärit, jotka eivät tietäneet mitä tehdä, selittivät kuningattarelle, että prinssi oli sairas rakkaudesta.
Kuningatar riensi poikansa luo, mukanaan kuningas, joka oli yhtä onneton.
"Poikani, rakas poikani", huusi huolestunut hallitsija, "sano meille sen nimi, jonka tahdot vaimoksesi ja me vannomme että saat hänet, vaikka hän sitten olisi orjista halvin."
Kuningatar suuteli häntä ja yhtyi valaan.
"Isä ja äiti", vastasi prinssi, "minä en suinkaan aio solmia liittoa, joka olisi teille vastenmielinen. Ja merkiksi siitä lupaan mennä naimisiin sen tytön kanssa, jolle tämä sormus" — prinssi otti sormuksen tyynynsä alta — "sopii, oli hän sitten millainen tahansa. Ei juuri näytä uskottavalta että niin hieno ja kaunis sormi kuuluisi halpasyntyiselle."
Kuningas ja kuningatar ottivat sormuksen, tarkastivat sitä uteliaina ja päättelivät että tällainen sormus ei voisi sopia muuta kuin hyvään perheeseen kuuluvalle tytölle. Kuningas syleili poikaansa kehoittaen häntä parantumaan, lähti sitten ulos ja antoi torvien, huilujen ja rumpujen soitolla kuuluttaa kautta koko kaupungin että kaikkien oli tultava palatsiin koettamaan erästä sormusta. Siitä, jolle sormus sopisi, oli tuleva kruununperillisen puoliso.
Ensin tulivat prinsessat, sitten herttuattaret, markiisittaret ja vapaaherrattaret, mutta turhaan he koettivat suipentaa sormiansa, sormus ei sopinut kenellekään. Sitten täytyi turvautua porvaristyttöihin, jotka kyllä olivat hyvin somia, mutta joilla kaikilla oli liian paksut sormet. Prinssi, joka nyt oli terveempi, oli itse koettamassa. Sitten tuli kamarineitojen vuoro, mutta he eivät onnistuneet sen paremmin. Oli tuskin ketään enää, joka ei huonolla menestyksellä olisi koettanut tuota sormusta. Silloin prinssi kutsutti keittäjät, kyökkipiiat ja lammaspaimenet: heidät tuotiin hänen luokseen, mutta sormus ei mahtunut kynttä kauemmaksi heidän punaisiin ja pyyleviin sormiinsa.
"Onko lähetetty hakemaan Aasinnahkaa, joka leipoi minulle kaakun joku päivä sitten?" kysyi prinssi.
Kaikki rupesivat nauramaan ja vastasivat kieltävästi. Aasinnahka oli liian likainen.
"Tuotakoon hänet tänne heti paikalla", sanoi kuningas. "Kenenkään ei tarvitse sanoa että olen jättänyt jonkun huomioonottamatta."
Nauruin ja pilkkapuhein lähdettiin hakemaan kalkkunapaimenta.
Prinsessa, joka oli kuullut torvien soiton ja airuitten huudot, aavisti kohta että hänen sormuksensa oli aiheuttanut tämän hälinän. Hän rakasti prinssiä, ja koska todellinen rakkaus on arka ja vaatimaton, oli hän alituisessa pelossa, että jollakin toisella naisella olisi yhtä hennot sormet kuin hänellä. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun häntä tultiin hakemaan ja hänen ovelleen koputettiin.
Sinä hetkenä, jolloin hän sai tietää että hänen sormukseensa kuuluvaa sormea etsittiin, oli jokin epämääräinen toivo saanut hänet kampaamaan tukkansa huolellisemmin ja pukemaan ylleen kauniin hopeallakirjaillun liivinsä ja monilaskoksisen, hopeapitseillä ja smaragdeilla koristellun hameensa.
Mutta kun ovelle koputettiin ja hän kuuli itseään kutsuttavan prinssin luo, pani hän nopeasti hartioilleen aasinnahan ja avasi oven.
Pilkaten sanoivat nuo ihmiset hänelle, että kuningas kysyi häntä naittaakseen hänet pojalleen. Sitten he nauraa hohottivat ja veivät hänet prinssin luo, joka hänkin kummasteli tuon tytön asua eikä uskaltanut uskoa häntä samaksi, jonka hän oli nähnyt niin loistavana ja kauniina. Suruisena ja ymmällään raskaasta pettymyksestänsä hän kysyi:
"Tekö asutte tumman käytävän perällä karjakartanon kolmannessa kanatarhassa?"
"Niin, herra", vastasi tyttö.
"Näyttäkää minulle kätenne", sanoi prinssi huoaten syvään.
Mutta kuka sai hämmästyä? Kuningas ja kuningatar ja kamariherrat ja ylimykset, kun tuon mustan ja likaisen nahan alta tuli näkyviin valkea pieni käsi, hieno kuin ruusunlehti, ja kun sormus vaivatta sopi maailman sievimpään pieneen käteen. Sitten prinsessa teki pienen liikkeen, nahka putosi, ja hän seisoi heidän edessään niin hurmaavan kauniina että prinssi, niin heikko kuin vielä olikin, heittäytyi hänen polviensa eteen ja syleili niitä niin tulisesti että prinsessa punastui. Sitä tuskin huomattiin, sillä kuningas ja kuningatarkin tulivat syleilemään häntä ja kysyivät, suostuiko hän vaimoksi heidän pojalleen. Prinsessa, joka oli hämillään niin monista hyväilyistä ja kauniin nuoren prinssin rakkaudentunnustuksesta, aikoi juuri kiittää heitä, kun katto aukeni ja syreenihaltiatar laskeutui alas vaunuissa, joita hänen nimisensä kukat ja lehvät peittivät, ja kertoi heille kuvaamattoman kauniisti prinsessan tarinan.
Kuningas ja kuningatar olivat kovin mielissään, kun kuulivat että
Aasinnahka oli ylhäinen prinsessa, ja heidän hellyytensä vain yltyi.
Mutta prinssi pani vielä enemmän arvoa prinsessan hyveellisyydelle,
ja hänen rakkautensa kasvoi yhä suuremmaksi.
Hänen oli niin kiire saada prinsessa rouvakseen, että hän tuskin antoi aikaa tarpeellisiin häävalmistuksiin. Kuningas ja kuningatar olivat hurmaantuneita miniäänsä, hyväilivät ja syleilivät häntä lakkaamatta. Prinsessa oli sanonut, että hän ei voisi mennä prinssin kanssa naimisiin ilman isänsä suostumusta. Niinpä oli isä ensimmäinen, jolle lähetettiin hääkutsut, kuitenkaan ilmaisematta, kuka morsian oli. Syreenihaltiatar, joka johti kaikkea, niinkuin sopikin, oli varovaisuuden vuoksi vaatinut sitä.
Häihin tuli kuninkaita kaikista maista, muutamat kantotuolissa, toiset vaunuissa, pitkämatkaisimmat ratsastivat elefanteilla, tiikereillä, kotkilla. Mutta loistavin ja mahtavin oli prinsessan isä, joka onneksi oli unohtanut luonnottoman rakkautensa ja mennyt naimisiin erään hyvin kauniin, lapsettoman leskikuningattaren kanssa. Prinsessa juoksi häntä vastaan, isä tunsi hänet heti ja syleili häntä hellästi, ennenkuin hän ehti heittäytyä isänsä jalkoihin. Kuningas ja kuningatar esittivät hänelle poikansa, jolle hän osoitti suopeuttaan mitä runsaimmin. Sitten vietettiin mahdollisimman loistavat häät. Mutta prinssi ja prinsessa välittivät vähän koko loistosta, he katselivat vain toisiaan.
Kuningas, sulhasen isä, kruunautti poikansa kuninkaaksi samana päivänä, suuteli hänen kättään ja pani hänet istumaan valtaistuimelle. Ylevämielinen poika vastusti turhaan, totella täytyi. Nämä mainiot hääjuhlat kestivät lähes kolme kuukautta, mutta prinssin ja prinsessan rakkaus kestäisi vieläkin, niin suuri se oli, jolleivät he olisi kuolleet sata vuotta myöhemmin.
Opetus.
On Aasinnahan satu kumma kuulla, sen valheeksi vois varmaan moni luulla. Vaan unhoon joutuvi se varmaan vasta kun loppuu lapset, mummot maailmasta.
METSÄN NUKKUVA PRINSESSA.
Oli kerran kuningas ja kuningatar, jotka olivat kovin suruissaan, kun heillä ei ollut lapsia, niin suruissaan kuin vain olla voi. He matkustivat kaikkiin maailman kylpypaikkoihin, tekivät pyhiinvaellusmatkoja ja hurskaita lupauksia, mutta mikään ei näyttänyt auttavan. Vihdoin he kuitenkin saivat pienen tytön.
Ristiäiset olivat komeat, ja pienelle prinsessalle pyydettiin kummiksi maan kaikki haltiattaret. Heitä oli seitsemän. Jokainen heistä oli antava prinsessalle kummilahjan, niinkuin haltiatarten tapa oli siihen aikaan, ja sillä tavoin toivottiin prinsessan saavan kaikki hyvät ominaisuudet.
Ristiäisjuhlallisuuksien jälkeen palasi koko seurue kuninkaan palatsiin, jossa haltiattarille tarjottiin juhlapäivällinen. Jokaisen eteen pantiin hienon hienot lautaset ja kultainen lipas, jossa oli lusikka, veitsi ja haarukka puhtainta kultaa, koristettu timanteilla ja rubiineilla. Mutta juuri kun aiottiin asettua pöytään, tuli linnaan eräs vanha haltiatar, jota ei ollut kutsuttu, koska hän ei yli viiteenkymmeneen vuoteen ollut poistunut tornistaan, ja kaikki luulivat että hän oli kuollut tai lumottu.
Kuningas käski kattaa hänellekin, mutta hänelle ei voitu antaa kultalipasta niinkuin toisille, koska niitä oli valmistettu vain seitsemän seitsemää haltiatarta varten. Vanhus luuli, että häntä halveksittiin, ja mumisi uhkauksia hampaittensa välistä.
Eräs nuori haltiatar, joka istui hänen lähellään, kuuli uhkaukset ja pelkäsi hänen voivan antaa jonkun ikävän lahjan prinsessalle. Sitä varten hän heti aterian loputtua piiloutui oviverhon taakse saadakseen puhua viimeisenä ja korjata, mikäli mahdollista, vanhuksen aiheuttaman vahingon.
Sitten rupesivat haltiattaret antamaan lahjoja prinsessalle. Nuorin antoi hänelle sellaisen lahjan, että hänestä tulisi maailman kaunein nainen, lähinnä nuorin, että hänestä tulisi viisas kuin enkeli, kolmas, että hän olisi ihmeen suloinen ja viehättävä kaikissa teoissaan, neljäs, että hän oppisi tanssimaan verrattoman hyvin, viides, että hän laulaisi kuin satakieli, kuudes, että hän soittaisi kaikenlaisia soittokoneita paremmin kuin kukaan muu. Kun vanhan haltiattaren vuoro tuli, huojutti hän päätään — pikemmin ylenkatseesta kuin korkean ikänsä tähden — ja sanoi että prinsessa haavoittaisi kätensä värttinään ja kuolisi.
Tuo kauhea lahja värisytti koko seuruetta, eikä ollut ketään, joka ei olisi itkenyt. Silloin astui nuori hengetär esiin verhon takaa ja sanoi kirkkaalla äänellä:
"Rauhoittukaa, kuningas ja kuningatar, tyttärenne ei kuole. Tosin en kykene kokonaan tekemään tyhjäksi vanhuksen ennustusta: prinsessa haavoittaa kätensä värttinään, mutta hän ei kuole, vaan vaipuu syvään uneen, joka kestää sata vuotta. Tämän ajan kuluttua tulee kuninkaan poika herättämään hänet."
Kuningas koetti välttää vanhuksen ennustamaa onnettomuutta ja antoi kuuluttaa, ettei kenelläkään, kuolemanrangaistuksen uhalla, ollut lupa kehrätä värttinällä eikä pitää värttinää kotonaan.
Viidentoista tai kuudentoista vuoden kuluttua tapahtui kerran, kun kuningas ja kuningatar olivat eräällä huvilinnallaan, että prinsessa lähti retkelle kautta koko linnan, juoksi huoneesta huoneeseen ja nousi aina torniin saakka, pieneen komeroon, jossa vanha nainen kehräsi värttinällä. Tämä kunnon muori ei ollut kuullut puhuttavankaan kuninkaan kiellosta.
"Mitä teette, muoriseni?" kysyi prinsessa.
"Minä kehrään, kaunis lapsi", vastasi vanhus, joka ei tuntenut prinsessaa.
"Voi kuinka se näyttää kauniilta", sanoi prinsessa. "Kuinka sitä tehdään? Antakaa minun koettaa, osaisinko tehdä samoin."
Tuskin hän oli ottanut värttinän käteensä, kun hän jo haavoitti kätensä, sillä hän oli liian vilkas ja vähän kömpelö, ja sitäpaitsi haltiatarten tuomio oli niin määrännyt. Hän kaatui taintuneena maahan.
Kunnon vanhus hätääntyi ja huusi apua. Ihmisiä tuli joka taholta, prinsessan kasvoille kaadettiin vettä, hänen vaatteensa avattiin, hänen käsiään taputettiin, hänen ohimoitaan hierottiin Unkarin pyhän Elisabetin vedellä, mutta mikään ei saanut häntä toipumaan.
Silloin kuningas, joka hälinän kuullessaan oli noussut torniin, muisti haltiatarten ennustusta. Hän arveli että tämä tapahtui, koska haltiattaret olivat sanoneet että se tapahtuisi, ja hän antoi viedä prinsessan kauneimpaan huoneeseen koko linnassa, kullalla ja hopealla kirjaillulle vuoteelle.
Prinsessaa olisi voinut luulla enkeliksi, niin kaunis hän oli, sillä taintumus ei ollut vähentänyt hänen ihonsa raikkautta. Posket olivat punaiset, huulet kuin korallia. Silmät vain olivat kiinni, mutta hän hengitti aivan hiljaa, ja siitä huomasi että hän ei ollut kuollut.
Hyvä haltiatar, joka oli pelastanut prinsessan hengen tuomitessaan hänet nukkumaan sata vuotta, oli kuningas Mataquinin valtakunnassa, kahdentoista tuhannen peninkulman päässä, kun prinsessan onnettomuus tapahtui. Mutta hänelle toi viipymättä tiedon eräs pieni kääpiö, jolla oli seitsemän peninkulman saappaat, nimittäin sellaiset, joilla pääsee seitsemän peninkulmaa yhdellä askeleella. Haltiatar lähti matkaan paikalla ja saapui perille tunnissa, ajaen tulisissa vaunuissa lohikäärmeitten vetämänä.
Kuningas meni tarjoamaan hänelle kätensä, kun hän astui vaunuista alas. Haltiatar hyväksyi kaiken, mitä kuningas oli tehnyt, mutta koska hän oli hyvin selvänäköinen, ajatteli hän että prinsessan herätessään olisi hyvin vaikea tulla yksin toimeen suuressa linnassa, ja niinpä hän keksi seuraavan keinon.
Hän kosketti taikasauvallaan kaikkia, jotka olivat linnassa (paitsi kuningasta ja kuningatarta), kotiopettajia, hovinaisia, kamarineitoja, aatelismiehiä, upseereja, hovimestareita, kokkeja, kyökkipoikia, lähettejä, vahtisotilaita, ovenvartijoita, hovipoikia ja käskyläisiä, hän kosketti myöskin hevosia talleissa ja tallirenkejä, karjapihan suuria koiria ja prinsessan pientä sylikoiraa, joka makasi hänen vuoteellaan. Kohta kun hän oli koskettanut heitä, nukkuivat he kaikki herätäkseen vasta samalla kertaa kuin prinsessakin ja ollakseen tarpeen tullen valmiit palvelemaan häntä. Paistin vartaatkin, jotka olivat tulella täynnä peltokanoja ja fasaaneita, nukkuivat, ja tuli nukkui. Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä — haltiattaret eivät tarvitse pitkiä aikoja toimiinsa.
Sitten kuningas ja kuningatar suutelivat rakasta lastaan ilman että hän heräsi, poistuivat linnasta ja antoivat kuulutuksen, jossa kiellettiin ketään lähestymästä paikkaa. Kielto oli tarpeeton, sillä neljännestunnissa kasvoi koko puiston ympärille tiheä seinä suuria ja pieniä puita, köynnöksiä ja orjantappuroita, jotka kietoutuivat toisiinsa niin ettei yksikään ihminen eikä eläin voinut päästä läpi. Kohta ei näkynyt enää muuta kuin tornien huiput ja nekin hyvin kaukaa. Oli ilmeistä että haltiattarella oli tässäkin osuutensa, hän nimittäin tahtoi että prinsessa nukkuessaan saisi olla täysin turvassa uteliailta.
Sadan vuoden kuluttua hallitsi maassa kuningas, joka oli toista sukua kuin nukkuva prinsessa. Hänen poikansa joutui kerran metsästysretkellä näille tienoille ja kysyi, mitä nuo tornit olivat, jotka kohosivat suuren, tiheän metsän keskeltä. Jokainen vastasi hänelle niinkuin oli kuullut sanottavan. Toiset tiesivät että siellä oli vanha linna, jossa kummitteli, toiset, että kaikki seudun noidat viettivät siellä kemujaan. Yleisin mielipide oli, että siellä asui jättiläinen ja että hän vei sinne kaikki lapset, jotka sai kiinni, voidakseen syödä heidät rauhassa. Kukaan ei voinut seurata häntä sinne, sillä hänellä yksin muka oli taito tunkeutua metsän läpi.
Prinssi ei tietänyt mitä hänen piti sanoa, kun eräs vanha talonpoika puuttui puheeseen ja sanoi:
"Armollinen prinssi, yli viisikymmentä vuotta sitten kuulin isäni sanovan että siellä linnassa on prinsessa, kaunein mitä koskaan on nähty, ja että hänen pitää nukkua sata vuotta, kunnes kuninkaan poika, jolle hän on määrätty, tulee herättämään hänet."
Nuori prinssi vallan syttyi tuleen tästä puheesta. Hän uskoi voivansa ilman muuta saattaa päätökseen näin ihanan seikkailun, ja rakkauden ja kunnianhimon yllyttämänä hän päätti heti mennä katsomaan, kuinka asia oli. Tuskin hän oli tullut metsään, kun kaikki nuo suuret puut, köynnökset ja orjantappurat itsestään väistyivät, jotta hän pääsisi kulkemaan. Hän meni linnaa kohti, jonka hän näki erään pitkän käytävän päässä, ja häntä ihmetytti aika tavalla, kun hän näki ettei kukaan muu ihminen voinut seurata häntä, sillä puut olivat taas kietoutuneet toisiinsa heti kun hän oli kulkenut läpi. Hän jatkoi matkaansa, sillä nuori ja rakastunut prinssi on aina urhoollinen. Hän tuli suurelle pihalle, joka ensi näkemältä oli saada hänen verensä hyytymään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi kaikkialla, pitkin pihaa makasi ihmisten ja eläinten ruumiita, jotka näyttivät kuolleilta. Ovenvartijain turpeista nenistä ja punaisista kasvoista hän kuitenkin pian huomasi että he vain nukkuivat, ja haarikat, joissa vielä oli muutama pisara viiniä, osoittivat kyllin selvästi että he olivat nukahtaneet kesken juomisen.
Prinssi meni suuren marmoripihan poikki ja nousi portaita, tuli vahtisotilaitten saliin, missä miehet seisoivat rivissä, pyssy olalla, ja kuorsasivat kilpaa. Hän kulki monen huoneen läpi, joissa nukkui joukottain aatelisherroja ja naisia, mikä seisaallaan, mikä istuallaan. Sitten hän tuli kokonaan kultaiseen huoneeseen ja näki vuoteella, jonka verhot oli vedetty joka taholta auki, kauneimman ilmestyksen mitä koskaan on nähty: siinä nukkui prinsessa, noin viisi- tai kuusitoistavuotias, jonka kauneuden säteilyssä oli jotakin ihmeen kirkasta, kuin jumalaista. Prinssi lähestyi ihaillen ja vapisten ja laskeutui polvilleen hänen viereensä.
Koska hetki oli tullut ja lumous päättynyt, heräsi prinsessa. Hän katsoi prinssiin hellemmin kuin näin ensi näkemältä tuntui sopivankaan ja sanoi:
"Tekö se olette, prinssini? Kylläpä teitä sai odottaa kauan."
Prinssi hurmaantui näistä sanoista ja vielä enemmän tavasta, jolla prinsessa ne lausui, eikä tietänyt miten ilmaista iloaan ja kiitollisuuttaan. Hän vakuutti rakastavansa prinsessaa enemmän kuin omaa itseään. Hänen puheensa oli kankeata, mutta se miellytti prinsessaa sitä enemmän, sillä mitä vähemmän sanoja, sitä enemmän rakkautta. Prinssi oli enemmän hämillään kuin prinsessa, ja sehän ei ollut ihmekään. Olihan prinsessalla ollut aikaa uneksia, mitä hän sanoisi prinssille, sillä onhan todennäköistä, vaikkei satu sitä mainitsekaan, että hyvä haltiatar niin pitkän nukkumisen ajaksi oli hankkinut hänelle mieluisain unten ilon. Neljä tuntia he puhelivat keskenään eivätkä vielä ehtineet sanoa puoliakaan, mitä heillä oli sanottavaa toisilleen.
Sillävälin oli prinsessan mukana herännyt koko palatsi, jokainen ajatteli tehtäväänsä, ja koska muut eivät olleet rakastuneita, olivat he kuolla nälkään. Ylihovirouva, jolla oli kiire niinkuin muillakin, tuli kärsimättömäksi ja sanoi äänekkäästi prinsessalle että paisti oli pöydässä. Prinssi auttoi prinsessaa nousemaan, tämä oli täysissä vaatteissa, ja suuremmoisen hieno hänen pukunsa olikin, mutta prinssi ei huolinut sanoa hänelle että hän oli puettu isoäidin aikaiseen pukuun ja että hänellä oli vanhanaikainen röyhelökaulus. Se vain kaunisti prinsessaa.
He siirtyivät peilisalonkiin ja söivät illallista, jota prinsessan upseerit tarjosivat. Viulut ja oboet soittivat vanhoja kappaleita, jotka olivat hienon hienoja, vaikka niitä ei ollut soitettu sataan vuoteen. Illallisen jälkeen, jotta ei menetettäisi aikaa, vihki hovipappi heidät linnankappelissa, ja ylihovirouva veti verhon kiinni.
He nukkuivat vähän, sillä prinsessa ei ollut juuri unen tarpeessa, ja prinssi jätti hänet aamun koitteessa palatakseen kaupunkiin, missä hänen isänsä mahtoi jo olla levoton hänen tähtensä.
Prinssi kertoi isälleen eksyneensä metsästysretkellä ja viettäneensä yötä sysimiehen luona, joka oli antanut hänelle ruuaksi mustaa leipää ja juustoa. Kuningas, joka oli kunnon mies, uskoi häntä, mutta kuningatar ei ollut yhtä varma asiasta, ja nähdessään poikansa lähtevän metsästysretkelle melkein joka päivä ja keksivän aina tekosyitä, millä selittää parin kolmen yön poissaoloa, alkoi kuningatar uskoa että pojalla oli jokin rakkausjuttu tekeillä. Yli kaksi vuotta viettivät prinssi ja prinsessa tällä tavoin ja saivat kaksi lasta, joista ensimmäinen, tyttö, sai nimen Aamurusko ja toinen, poika, nimen Päivä, koska hän oli vielä kauniimpi kuin sisar.
Päästäkseen salaisuuden perille sanoi kuningatar usein pojalleen, että elämässä pitää toki malttaa mielensä. Mutta prinssi ei uskaltanut uskoa hänelle salaisuuttaan, sillä hän pelkäsi äitiään, vaikka rakastikin häntä. Kuningatar nimittäin oli jättiläisten heimoa, ja kuningas oli ottanut hänet vaimokseen vain siksi, että hän oli niin rikas. Hovissa kuiskailtiin sellaistakin, että kuningattarella oli jättiläisten taipumuksia ja että kun hän näki pieniä lapsia, oli hänen kovin vaikea olla hyökkäämättä heidän kimppuunsa. Siksi ei prinssi uskaltanut hiiskua mitään.
Mutta kun kuningas kahden vuoden päästä kuoli ja prinssistä tuli hallitsija, ilmoitti hän julkisesti avioliitostaan ja meni suurin juhlallisuuksin noutamaan vaimoaan, kuningatarta, linnaan. He saapuivat loistavin menoin pääkaupunkiin, ja nuori kuningatar otti paikkansa hovissa.
Jonkun ajan kuluttua kuningas lähti sotaan naapuriansa, keisari Cantalabuttea vastaan. Hän jätti hallituksen äidilleen, leskikuningattarelle, ja uskoi hänen haltuunsa erityisesti vaimonsa ja lapsensa.
Kuninkaan piti viipyä poissa koko kesä. Heti hänen lähdettyään lähetti leskikuningatar miniänsä lapsineen erääseen maataloon keskellä metsiä, voidakseen helpommin toteuttaa hirveän aikeensa. Hän meni maataloon parin päivän päästä itse ja sanoi eräänä iltana hovimestarille:
"Huomenna tahdon päivälliseksi pikku Aamuruskon."
"Oi, teidän majesteettinne", sanoi hovimestari.
"Minä tahdon", sanoi kuningatar, ja hänen äänensä värisi niinkuin ainakin jättiläisnaisen, joka haluaa tuoretta lihaa. "Minä tahdon syödä hänet hyvän kastikkeen kera."
Miesparka, joka näki, että ihmissyöjän kanssa ei ollut leikittelemistä, otti ison veitsensä ja meni pienen Aamuruskon huoneeseen. Pikku prinsessa, joka silloin oli nelivuotias, tuli hypellen häntä vastaan ja heittäytyi hänen kaulaansa nauraen ja pyytäen karamellia. Mies alkoi itkeä, ja veitsi putosi hänen kädestään. Hän meni karjapihalle, otti sieltä pienen karitsan ja valmisti siihen niin hyvän kastikkeen, että leskikuningatar vakuutti sen olleen parasta mitä hän koskaan oli syönyt.
Mies oli samalla ottanut mukaansa pienen Aamuruskon ja antanut hänet vaimolleen, joka piilotti lapsen asuntoonsa karjapihan perällä.
Viikon päästä sanoi ilkeä kuningatar taaskin hovimestarilleen:
"Minä tahdon syödä illallisekseni pikku Päivän."
Mies ei vastannut mitään, sillä hän oli päättänyt tälläkin kerralla pettää kuningattaren.
Hän meni hakemaan pikku Päivää, joka sillä hetkellä taisteli leikkimiekalla suurta apinaa vastaan. Hän oli silloin vain kolmivuotias.
Hovimestari vei hänetkin vaimolleen, joka piilotti hänet samaan paikkaan kuin pikku Aamuruskon. Pikku Päivän sijasta hän tarjosi leskikuningattarelle pienen, hyvin makean vuonan, joka ihmissyöjän mielestä maistui ihastuttavan hyvältä.
Tähän asti oli kaikki käynyt erittäin hyvin, mutta eräänä iltana sanoi paha kuningatar hovimestarille:
"Minä tahdon syödä kuningattaren saman kastikkeen kera kuin hänen lapsensakin."
Silloin hovimestari parka ei uskonut voivansa enää pettää häntä. Nuori kuningatar oli yli kaksikymmenvuotias, lukuunottamatta sataa vuotta, jotka hän oli nukkunut. Hänen ihonsa oli vähän sitkeä, vaikkakin kaunis ja valkea, ja karjapihalta oli vaikea löytää yhtä sitkeätä eläintä.
Hän päätti oman henkensä pelastukseksi surmata nuoren kuningattaren ja lähti hänen luokseen aikoen tällä kertaa tehdä asiasta toden. Hän koetti yllyttää itsensä raivoon ja meni tikari kädessä nuoren kuningattaren huoneeseen. Hän ei kuitenkaan aikonut yllättää kuningatarta, vaan ilmoitti hänelle hyvin kunnioittavasti leskikuningattaren määräyksen.
"Tehkää mitä tahdotte", sanoi nuori kuningatar ojentaen hänelle kaulansa. "Täyttäkää määräys, jonka olette saanut. Minä pääsen lasteni luo, lapsi parkojeni, joita rakastin niin hellästi."
Hän nimittäin uskoi että lapset olivat kuolleet, koska heidät oli viety pois sanomatta hänelle mitään.
"Ei, ei, Teidän Majesteettinne", vastasi hovimestari parka vallan heltyneenä, "teidän ei tarvitse kuolla, ja pääsette kuitenkin lastenne luo. Te saatte nähdä heidät minun talossani, jonne olen piilottanut heidät, ja minä petän kuningattaren vielä kerran."
Hän vei kuningattaren heti kotiinsa ja jätti hänet syleilemään lapsiaan ja itkemään heidän kanssaan. Itse hän meni valmistamaan hirvipaistin, jonka leskikuningatar söi illallisekseen yhtä hyvällä ruokahalulla kuin jos se olisi ollut hänen miniänsä.
Ilkeä kuningatar oli hyvin tyytyväinen julmuuteensa ja valmistui sanomaan kuninkaalle hänen palatessaan, että raivoisat sudet olivat syöneet hänen vaimonsa ja lapsensa.
Eräänä iltana kun leskikuningatar tapansa mukaan käveli linnan karjapihalla hengittämässä tuoreen lihan tuoksua, kuuli hän eräästä kellarihuoneesta pikku Päivän äänen. Poika itki, sillä äiti tahtoi antaa hänelle vitsaa, koska hän oli ollut häijy. Hän kuuli myöskin pikku Aamuruskon pyytävän anteeksi veljensä puolesta.
Tuo ilkiö tunsi kuningattaren ja hänen lastensa äänet ja raivostui huomatessaan että hänet oli petetty.
Seuraavana aamuna käski hän hirmuisella äänellä, joka sai koko maailman vapisemaan, tuomaan keskelle linnan pihaa suuren vesialtaan, joka pantiin täyteen kyitä, konnia, liskoja ja käärmeitä. Sinne oli heitettävä nuori kuningatar ja hänen lapsensa, hovimestari, hänen vaimonsa ja palvelijansa, ja heidät piti tuoda hänen eteensä kädet sidottuina selän taakse.
Siinä he jo olivat, ja heidät aiottiin juuri heittää altaaseen, kun kuningas, jota ei vielä odotettu, ratsasti pihaan. Hän oli palannut lyhintä tietä, ja hän kysyi ihmeissään, mitä tämä hirveä näky merkitsi. Kukaan ei uskaltanut vastata hänelle. Ihmissyöjä-kuningatar heittäytyi raivostuneena itse suinpäin altaaseen, ja nuo ilkeät eläimet, jotka hän oli antanut panna sinne, söivät hänet suuhunsa silmänräpäyksessä. Kuningas oli suruissaan, olihan leskikuningatar sentään hänen äitinsä. Mutta hän löysi pian lohdutuksen suloisen vaimonsa ja lastensa seurassa.
Opetus.
Kai puolisoa oivaa, pulskeaa voi jonkun aikaa tyynnä odottaa. Vaan sata vuotta varro nukkuen jos taidat, nykyajan tyttönen!
Sen opetuksen satu meille suo: kai joskus odotuskin prinssin tuo.