»Rohkeutta, Emma!» huudahti äiti vieden häneltä viimeisenkin rohkeuden, sillä hän huomasi nyt alottaneensa huonosti.
Hän jatkoi:
»Ach, Liebe pflegt mit Kummer
Stets Hand in Hand zu geh'n.»
Tämän hän esitti paremmin, sillä hän sai laulussa esiin omat surunsa. Resitatiivin yli hän pääsi onnellisesti. Lyhyiden, katkonaisten lauseiden välissä oli laulajattarella tilaisuus hengähtää ja korkean pitkän fissin lauseessa: »Wie schön ist diese Nacht», lauloi hän kauniilla, sointuvalla äänellä.
Mutta andante:
»Leise, leise, fromme Weise»,
ei ottanut onnistuakseen. Neiti Emma lauloi aariansa kyllä loppuun ja osui lopussa korkean h:n kohdalla melkein oikeaan — vain neljäsosan ääntä matalampana — sillä hän oli ajatellut sitä koko allegron aikana; mutta hän itse kuten kuulijatkin olivat jo aikaisemmin selvillä siitä, ettei hän ollut kestänyt koetusta.
Asiamies nousi paikoiltaan, samoin säestäjä. Toista aariaa ei tarvittu.
Laulajattaren poskilla paloi kuumeinen puna.
»Mutta Emma, miten oletkaan laulanut! Uskokaa minua, herra tohtori, en ole tuntea tytärtäni — vallan vieras ääni…»
»Neidiltä puuttuu koulutusta. Luulen teillä, neiti, kyllä olevan taipumuksia… työskennelkää, harjoitelkaa ahkerasti…»
Nuori tyttö mykistyi.
»Häneltäkö puuttuisi koulutusta!» huudahti rouva Wirth, »hän on seitsemän vuoden ajan opiskellut paraimpien opettajien luona… Milanossa, Pariisissa…»
»Sittenkin neuvoisin neitiä kääntymään rouva professori Marchesin puoleen, ja sitten kun tyttärenne on hänen luonaan lopettanut, voisi hän tulla uudelleen luokseni. Asiain näin ollen en mitenkään voi tarjota hänelle paikkaa saattamatta taidelaitostani huonoon valoon.»
»Mutta älkää arvostelko häntä tämän kokeen nojalla, herra tohtori… ajatelkaa toki pelkoa…»
»Armollinen rouva, pelko näyttämöllä olisi varmaankin kymmenkertainen, ja yleisö arvostelee esitystä eikä tunteita, jotka saattavat vaikuttaa esitykseen.»
»Tule, äiti», sanoi neiti Emma liikutuksesta väräjävällä äänellä; »totta on, että olen laulanut hyvin huonosti… joka suhteessa huonosti.»
Asiamies ojensi hänelle kätensä.
»Älkää antako mielenne lannistua, opiskelkaa yhä edelleen ja koettakaa saada esiintyä useammin pienemmissä seuroissa, niin pelkonne vähitellen haihtuu.»
»Sitä tuskin luulen», sanoi hän surullisesti. »Mennään nyt, äiti.»
Hän kiersi nuottinsa kokoon.
»Hyvästi — näkemiin», sanoi asiamies vastaukseksi molempien naisten äänettömään kumarrukseen heidän lähtiessään huoneesta.
Hanna oli hyvin kiusaantunut näkemästään ja kuulemastaan. Asiamies ja nuo muut olivat nähtävästi tottuneet sellaiseen, sillä heissä ei huomannut sääliä. Neiti Milli sanoi ainoastaan:
»Lapsi raukka… minun käy häntä todella sääliksi. Lyön vaikka vetoa siitä, että hän tuolla ulkona nyt vuodattaa katkeria kyyneleitä, joskin hänen onnistui hillitä itseään täällä.»
»Laulakaa meille jotain, neiti Milli», sanoi pianon ääressä istuva, »se tuottaisi meille suuren nautinnon.»
»Olkaa hyvä», sanoi asiamies Hannalle avaten oven vastaanottohuoneeseensa.
Neiti Milli oli mennyt soittokoneen luo ja säestäjä alkoi soittaa, joten sekä Hanna että asiamies pysähtyivät puolitiessä kuuntelemaan. Laulajatar oli ottanut hatun päästään ja pudisti kiharoitaan katsellen ympärilleen mielistelevin katsein, hymyilevin silmin, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Se kuuluu asiaan.» Hän oli kauempaa hyvin kaunis. Hänen puuteroitua otsaansa vasten näyttivät tushilla piirretyt silmäkulmat niin päättäviltä, tummien silmien salamoidessa. Suurenmoisesti hän alotti aarian »Kauniista Helenasta», mikä aaria loppui sakeisiin:
»Was doch das Herz Aphroditens bewegt.
Dass sie der Tugend, der Tugend nur Fallstricke legt.»
Ja vielä kerran:
»Was doch das Herz — Aphroditens be — (korkea fiss) weeegt…» — mikä viehkeys — »Dass sie der Tugend, der Tugend» — oi veitikkaa — »nur Fall.»
syvällä täyteläisellä rintaäänellä, ja heittäen pään taaksepäin hän lopetti: »nur Fall-stri-cke legt».
»Hyvä, hyvä!» huusivat kaikki taputtaen käsiään. Asiamieskin yhtyi heihin. Neiti Millin voitonriemuinen ilme näytti sekin olevan pelkkää itselle omistettua suosionosoitusta.
»No, tämä saa riittää, minun pitää jo lähteä», sanoi hän pannen hatun päähänsä. »Minulla on niin paljon toimitettavaa. Hyvästi, lapset!»
»Hyvästi, hyvästi!» huudettiin kuorossa hänen jälkeensä, ja samassa hän katosi.
Tämä esiintyminen oli Hannaan vaikuttanut vieläkin tuskaisemmin kuin edellinen. Tuon hiljaisen, äitinsä seuraaman tytön tappio ei ollut jättänyt hänen sieluunsa niin järkyttävää mielialaa kuin tämän maalatun, rohkean naisen voitto.
»Nyt, neiti, olkaa hyvä!» sanoi asiamies kehottaen Hannaa menemään edellään vastaanottohuoneeseen. Tohtori Süssherz istuutui kirjoituspöydän ääreen lepotuoliin tarjoten Hannalle vastapäätä olevan tuolin.
»Kas niin, neiti, nyt olen valmis kuulemaan. Mitä haluatte?»
Hanna epäröi vastatessaan.
»Te haluatte paikkaa», jatkoi asiamies. »Ennen kaikkea täytyy minun saada tietää mikä alanne on. Oletteko näyttelijätär vai tanssijatar, ooppera- vai operettilaulajatar?»
»Tähän saakka en ole ollut millään alalla erikoisesti, herra tohtori.
Mutta haluaisin ruveta näyttelijättäreksi.»
»Vai niin, ette siis ole vielä esiintynyt missään… Te haluatte ensi-esiintymistä. Se onkin vaikeampaa. Missä olette opiskellut ja minkä ohjelmiston olette valmistanut?»
»Minä… minä en ole ensinkään valmistautunut näyttämöä varten… ja ohjelmisto tulee minun vasta hankkia.»
Asiamies pudisti hymyillen päätään. »Siis harrastelija vain?»
»Niin, minä olen usein esiintynyt seuraelämässä saavuttaen suurta suosiota. Minulla on hyvä muisti ja rakastan taidetta. Yksityisasiat — joita minun tuskin tarvinnee teille kertoa — ovat pakottaneet minut luopumaan entisistä oloista… Se on syynä päätökseeni antautua näyttämön palvelukseen, ja siksi käännyn puoleenne paikantiedusteluillani… ensi aluksi jossain pienemmässä teatterissa…»
»Mutta, neiti hyvä», keskeytti tohtori, »huomaan, ettei teillä ole minkäänlaisia kokemuksia teatterialalla. Te antaudutte — luonnollisista syistä — tällaiselle yksinkertaiselle alalle. Luuletteko näyttämön olevan sellaisen paikan, jonka jokainen, joka jostain syystä on alentunut yhteiskunnassa (olin ymmärtäväni teidät niin), noin vain voi ottaa turvapaikakseen, uudeksi yhteiskunnalliseksi asemakseen. Ettekö tiedä näyttelemisen olevan taidetta ja että tämä taide edellyttää synnynnäisiä taipumuksia, pitkiä ja laajoja opintoja.»
Hanna tunsi kiusallisen ymmällejoutumisen punan peittävän poskiaan. »Luulin tosiaan… On totta, ettei minulla ole kokemuksia tässä suhteessa… mutta minä en ollut ajatellut näyttelemistä opittuna taiteena kuten laulua ja tanssia… kun kerran täydellisesti osaa kielen, on esteettisesti sivistynyt, tuntee kirjallisuutta ja sen lisäksi on yksityistilaisuuksissa osoittanut omaavansa taipumuksia, niin arvelin… että…»
»Te olette kyllä jossain määrin oikeassa. Teknillinen puoli ei ole näyttelemisessä yhtä tärkeä kuin muissa taiteissa, mutta silti välttämätön. Jos tahdotte antautua näyttämö-alalle… te olette vielä niin nuori… tulee teidän pyrkiä teatterikouluun. Jos te sitten koenäytännöissä saavutatte menestystä, olette saanut tottumusta ja jos teillä on tyydyttävä ohjelmisto, niin voitte kääntyä jonkun teatteriasioimiston puoleen… sillä on silloin jokin tukikohta, mihin vedota, esittäessään teitä johtajille. Mutta näin… taivaasta tipahtanut nuori neiti, olkoon hän miten kaunis ja ihastuttava tahansa — (kumarrus) — en mitenkään voi haittaamatta laitokseni arvoa (tohtori Süssherz korosti mielilausettaan) ehdottaa teitä mihinkään paikkaan.»
Hanna nousi. »Niin ollen pyydän anteeksi, että olen teitä vaivannut… huomaan kokemattomuuteni…»
»Mutta istukaahan vielä, neitiseni — puhelkaamme hiukan — te miellytätte minua; miksi ette huoli neuvostani ja pyri johonkin teatterikouluun?»
»Minulla ei ole siihen aikaa.»
»Te tahdotte siis ensi-esiintymisenne aivan kohta?» hymyili asiamies.
»Ehkä jo ylihuomenna?»
»Ei ylihuomenna, minun tulisi toki valmistaa osani. Mutta minulla on hyvä muisti ja opin helposti.»
»Minkä alan olette sitten aikonut valita?» kysyi tohtori Süssherz edelleen, sillä Hannan kokemattomuus huvitti häntä.
»Salonkinaisen…»
»Entä onko teillä siihen tarvittavat puvut?»
»Puvut? Eikö johtokunta anna niitä?»
»Ah, lapsi raukka, tämäpä vasta hullua. Muodinmukaiset pukunsa täytyy näyttelijäin kustantaa itse.»
»Palkoillaan? Minä olen luullut vasta-alkajien palkkoja hyvin pieniksi… ja kuitenkin? Niin, kuten huomaatte, olen tässäkin asiassa hyvin kokematon.»
»Totta totisesti, niin olettekin. Vasta-alkajan palkka voi nousta noin viiteenkymmeneen guldeniin kuukaudessa — ja tarvittaviin pukuihin menee, jos on ymmärtäväinen ja käytännöllinen, noin neljä- tai viisituhatta guldenia. Mutta, kuunnelkaahan minua, neiti, jos teistä on niin mieluista ruveta taiteilijattareksi, niin on ehkä keino ja minä voisin auttaa teitä.»
Hanna toivoi jälleen. »Miten — te tahtoisitte siis?»
»Sallikaa minun tehdä tunkeileva kysymys: Onko teillä ystävää?»
»Olen vallan yksin maailmassa. Miksi sitä kysytte?»
»Koska jalomielinen ystävä voisi toteuttaa toiveenne… Tai ehkä teillä itsellänne on tilaisuus? Jos sitoudutte olemaan vuoden palkattomassa toimessa, jos te edelleen, ollakseni haittaamatta laitostani lähettäessäni maailmaan taiteenharrastelijan, sopimusta allekirjoitettaessa minulle suoritatte viisisataa guldenia; jos te sitäpaitsi tuotte mukananne loistavan, runsaan puvuston ja jonkun verran rahaa, niin lähetän teidät maaseututeatteriin, jonka johtaja äskettäin kirjoitti minulle, — ja siellä voisitte koetella onneanne… Voihan olla mahdollista, että teillä on taipumuksia, ja ellei ole, niin on teillä kuitenkin pukuja, ja lopusta… niin, sanon sen mielistelemättä… huolehtii kauneutenne. Loppujen lopuksi te saavutatte myrskyisää suosiota… valloitatte ritarin… tai ainakin joitakuita tehtailijain poikia ja kiitätte onnentähteänne, joka on johdattanut teidät asioimistooni. No, miksi tuijotatte minuun niin, ihastuttava viattomuus?»
Hannan posket eivät enää olleet punaiset; hän oli kalmankalpea. Tuntui kuin aikaisemmin polttanut kuolemankaipuu olisi taasen herännyt.
Hän meni ovea kohden. »Vielä kerran, suokaa anteeksi, että olen vaivannut… hyvästi!»
Tohtori Süssherz sulki häneltä tien.
»Sanokaa minulle kuitenkin nimenne ja osoitteenne, te ihanin…» ja aikoi ottaa Hannaa leuasta.
Hanna avasi kiivaasti oven ja — tervehtimättä etuhuoneessa olevia — pakeni nopeasti kauhuissaan jättäen »Taideasioimiston» selkänsä taa.
XV.
Hanna ei poistunut moneen päivään huoneestaan. Hänen mielensä oli mitä synkin. Pettyneet toiveet, teatteritoimistosta saamansa surkeat havainnot herättivät jälleen eloon uinuvat omantunnontuskat.
Itsemurhanajatuksia ei hänellä enää ollut — ne hän oli ainiaaksi voittanut — mutta hän luuli, tuntiessaan itsensä sairaaksi, kuoleman vapaaehtoisesti lopettavan hänen tuskansa. Hänen ajatuksensa keskittyivät jälleen vainajan ympärille, ja maatessaan siinä puolihorroksissa, kuumehoureissa hän toisti lakkaamatta hiljaa:
»Odota, armahin, minä tulen!»
Mutta hänen ei sallittu kuolla. Hän tuli pian terveeksi. Ravintolan palvelijatar oli hyväntahtoisesti hoitanut häntä, tuonut hänelle teetä ja valvonut öitä hänen luonaan.
Hän sai uutta elämänrohkeutta ja halua taistella. Kahdeksan päivää onnettoman käyntinsä jälkeen tohtori Süssherzin luona hän lähti uudelle vaellusretkelle.
Häntä harmitti epäkäytännöllinen ja mieletön päähänpistonsa antautua näyttelijättäreksi. Tuliko onnettoman naisen, joka ainoastaan äärimmäisyyteen saakka siveellisen elämän kautta saattoi omissa silmissään kohottaa kadottamansa arvon, heittäytyä teatterielämän kirjavaan hyörinään, alkaa lahjojaan kehittämättä ja varoja vailla kilpailla parempiosaisten näyttelijättärien kanssa suosiosta? Entä mahdollisuus, että hänet tunnettaisiin… Mutta kotiopettajattaren toimi, se olisi jotain toista. Siihenhän hänellä olisi monta edellytystä. Hänen suuri kielitaitonsa ja musikaaliset taipumuksensa olivat harvinaiset. Tällä alalla hän voisi helposti saada paikan ja elää piiloutuneena hiljaiseen maalaiskotiin tai joutua ulkomaille. Ei kukaan saattaisi tuntea häntä. Ehtymättömällä ahkeruudella ja kovalla velvollisuuksiensa täyttämisellä hän saisi osakseen kunnioitusta, hän voisi antaa arvoa itselleen, eikä enää joutuisi sellaisten loukkausten alaiseksi kuin vihatun Süssherzin luona käydessään.
Tällaiset ajatukset ja mietteet pyörivät Hannan mielessä hänen kävellessään »kansainväliseen koulutoimistoon».
Pian hän saavuttikin matkan päämäärän. Kysymyksenalainen toimisto oli kellarikerroksessa. Astuttiin sisään soittamatta; ovi, johon oli kiinnitetty omistajattaren osoite, ei ollut suljettu.
Hanna avasi tämän oven ja tuli pieneen huoneistoon, jossa, vaikka olikin päivällisen aika, paloi kaasuvalo. Huonekaluja oli asiaankuuluva kirjoituspöytä, välttämätön piano sekä useita pehmeitä tuoleja. Sisempään huoneeseen vievän oven edessä oli verhot; lattiata peitti matto. Tuoleilla istui useita naisia, mutta kirjoituspöydän ääressä oleva nojatuoli oli tyhjä.
»Saanko puhutella rouva Bergiä?» kysyi Hanna.
»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen; rouva Berg tulee kohta», vastasi eräs läsnäolevista.
Hanna istuutui erääseen nurkkaan odottamaan. Hänellä ei ollut vielä kokemusta paikkaa hakevan tiellä olevista odotuksen tunneista.
Ovi avautui ja maalaisen näköinen, hatuton naishenkilö astui sisään.
Hän katseli ympärilleen.
»Onko tämä paikanvälitystoimisto?» kysyi hän.
»On, mitä haluatte?»
»Haen paikkaa.»
»Minkälaista?»
»Keittäjän tai taloudenhoitajattaren…»
»Silloin olette erehtynyt», kuului pidätettyä vihaa ilmaiseva vastaus.
»Täällä on paikkoja ainoastaan opettajattarille.»
»Luulin täällä olevan tarjolla paikkoja kaikenlaisille palvelijoille.
Hyvästi!»
Sen sanottuaan hän poistui.
Ovi avautui jälleen. Nuorehko, hyvinvoivan ja ystävällisen näköinen rouva astui sisään. Hän oli rouva Berg.
»Suokaa anteeksi, arvoisat naiset! Oletteko kauan saaneet odottaa?»
Hänellä oli omituinen, hiukan käheä, mutta ei silti epämiellyttävä ääni. Hattunsa hän ripusti naulakkoon, pani päivänvarjon nurkkaan ja riisui hansikkaat. Sitten hän istuutui nojatuoliin. Hänen ystävällisiä kasvojaan ympäröi vaalea tukka, jonka hän oli kiinnittänyt korkealla kammalla niskaan paksuksi palmikkonutturaksi. Hauska merinoleninki peitti hänen lihavahkoa vartaloaan. Hän oli todella miellyttävän ja luotettavan näköinen henkilö.
Hanna piti hänestä paljon. Oikeastaan tuntee jo etukäteen mieltymystä sellaisiin henkilöihin, joilta aikoo hakea apua.
»Nyt olen käytettävänänne, hyvät naiset.»
Hanna pysyi paikallaan. Hän tahtoi mieluummin ensin kuulla mitä nuo toiset sanoisivat; se kiinnitti hänen mieltään.
Eräs pohjois-saksatar astui ensimäiseksi kirjoituspöydän luo.
»No, rouva Berg, joko olette saanut vastauksen maalta?»
»En, neiti Janke, en vielä. — Mutta te voisitte ilmoittautua siihen perheeseen, jonka luota juuri tulen; esittämäni neiti ei sopinut, koska hän oli liian nuori, he haluavat tasaantuneessa iässä olevan opettajattaren. Tehän puhutte ranskaa, eikö totta? Se on pääehtona.»
»Todellakin! Tietysti minä puhun ranskaa. Che sais barler la langue française. Mutta jos tämä puoli opetuksesta on pääasia, huomaan, ettei kasvatus tule olemaan minun mieleni mukainen.»
»Tahdotteko osoitteen, neiti Janke?» keskeytti rouva Berg häntä. »Tehän voitte koettaa.»
»No hyvä; antakaa se minulle!»
Rouva Berg otti paperilipun ja kirjoitti siihen »Stephanin-tori N:o 25, salaneuvos Belder. Te voitte heti mennä sinne, rouva on kotona.»
»Mutta te ette ole vielä sanonut minulle ehtoja.»
»Ne ovat samat kuin vaatimuksenne: viisisataa guldenia ja ainoastaan kaksi puolikasvuista tytärtä opetettavana.»
»Hyvä, minä koetan. Yksityisseikat saan kai kuulla siellä. Hyvästi, rouva Berg!»
Kumartaen läsnäoleville hän poistui majesteetillisena.
»Entä te, neiti Durand?» kysyi rouva Berg kääntyen nuoren melko kiemailevan näköisen neidin puoleen. »Miksi tulette tänne? Ettekö kenties ole tyytyväinen paikkaanne?»
»Oh, mitenkä voisin olla tyytyväinen? Se on kamalaa… Antakaa minulle pian toinen paikka. Ajatelkaa, että minun täytyy pestä ja kammata lapset.»
»Oma syynne, neiti Durand. Sanoinhan teille heti heidän tarvitsevan lapsenneitiä eikä opettajatarta, mutta te halusitte koettaa kuitenkin. Nyt on esim. hyvä paikka teitä varten Serbiassa erään leskimiehen luona, grand seigneur ainoan kaksitoistavuotiaan tyttärensä kanssa. Palkka on runsas, ja loppujen lopuksi te naitte lesken, mikä aina tapahtuu kundeilleni.»
»Hyvä», vastasi pieni ranskatar hymyillen.
»Antakaa minulle siis valokuvanne, kirje sekä suosituksenne. Lähetän ne huomenna Belgradiin. Noin kuuden päivän kuluttua voitte tulla taas kuulemaan.»
»Miten hyvä te olette, rouva Berg! Minä tuon heti paperit. Hyvästi!»
»Mitä neiti haluaa?» kysyi rouva Berg nyt Hannalta.
»Minulla ei ole kiirettä, hyvä rouva. Ottakaa nämä naiset ensin…»
Kaikkea muuta kuin kaunis tyttö, jolla oli jokapäiväiset piirteet, nousi ja meni kirjoituspöydän luo.
»Minäkin tahtoisin paikan.»
Rouva Berg tarkasti häntä kiireestä kantapäähän.
»Opettajattaren?»
»Niin, opettajattaren tai seuranaisen.»
»Te haluatte siis tulla kirjoitetuksi kirjoihini? Tässä on ohjelma ehtoineen. Mutta ennenkuin kirjoitan nimenne, täytyy teidän sanoa, mitä te osaatte. Puhutteko ranskaa?»
»En.»
»Tai jotain muuta vierasta kieltä?»
»Hiukan böhminkieltä.»
»Oletteko musikaalinen?»
»Kyllä, soitan pianoa.»
»Se on hyvä. Oletteko tieteellisesti sivistynyt?»
»Sivistynyt? Totta kai. Minä luen selvästi ja hyvin ja kerran olen runoillutkin.»
»Mutta, hyvä neiti, te puhutte murretta, eikä se sovi opettajattarelle. Ehkä te sovitte seuranaiseksi, jos soitannolliset taipumuksenne ovat suuret. Tahtoisitteko näyttää taitoanne. Soittakaa vähän!»
»En osaa mitään ulkoa.»
»Pianolla on nuotteja.»
»En soita sellaista, jota en ole harjoittanut. Mutta ehkä löydän jotain.»
Hän meni soittokoneen luo ja alkoi, soittamatta minkäänlaisia alkusäveliä, kovalla ja lapsellisella kosketuksella soittaa kauheata »Neidon rukous» nimistä alottelijakappaletta. Mutta jo parin tahdin jälkeen hän sekaantui.
»Sen olen unohtanut», hän sanoi ja soitti nyt »Luostarin kellot», mutta löi väärän äänen toisensa jälkeen sekä painoi koko ajan pedaalia.
»Kiitos! Riittää jo, neiti», keskeytti rouva Berg korviasärkevän soiton. »Pianistina en voi teitä ainakaan suositella.»
»Olen nykyään hiukan harjaantumaton», vastasi soittaja nousten pianon äärestä ja meni uudelleen kirjoituspöydän ääreen.
»Niin, olkaa hyvä ja hankkikaa minulle hyvä paikka», sanoi hän.
»Kirjoittakaa minut kirjaanne; minä maksan mitä tarvitaan.»
»Valitan, mutta en voi ottaa teitä kirjoihin. En voi ottaa teiltä maksua, koska en kuitenkaan voisi hankkia teille paikkaa.»
»Miks'ette?»
»Siksi ettette, kuten jo sanoin, puhu äidinkieltänne sujuvasti; siksi ettette omaa sitä tietomäärää ja sellaisia taipumuksia mitä tarvitaan, jotta voisin suositella teitä. En tahtoisi loukata teitä, hyvä neiti, mutta minun täytyy huomauttaa teille, että opettajattarentoimeen vaaditaan valmistavia opintoja, kehitettyjä taipumuksia y.m. Ne, jotka näitä vailla antautuvat tälle alalle, ovat monelle nöyryytykselle alttiit eivätkä suoraan sanoen voi niitä välttää. Seuratkaa neuvoani ja koettakaa ansaita leipänne toisella tavalla. Ruvetkaa myyjättäreksi tai ompelijattareksi…»
»Tai ehkä kamarineitsyeksi, minäkö, joka olen rikkaan liikemiehen tytär ja jolla itsellä on ollut kamarineitsyitä!»
»Mutta jos te olette rikkaan miehen tytär, niin miksi te sitten…»
»Oi, isäni on ollut rikas, mutta hän meni ensin konkurssiin ja kuoli sittemmin. Hän oli Alsergrundin rikkaimpia lihakauppiaita. Ja teistä minun tulisi ruveta palvelijattareksi?»
»Niin, miksikäs ei? Siinäkin on edessä pulma, nimittäin omaatteko sitä varten tarvittavat taidot… ommella vaatteita ja kammata.»
»Lopettakaa jo, sillä muuten kai sanotte, että sekin on liian hyvää minulle. Kadun, että tulin ensinkään näin kurjaan toimistoon. Minun olisi pitänyt suoraa päätä mennä rouva Reisnerin luo, jolla on hienoin opettajatartoimisto Wienissä. Hyvästi!»
Ylpeä teurastajantytär meni vihastuneena ovesta ulos.
Rouva Berg katseli hymyillen hänen jälkeensä ja pudisti päätään.
Muutkin nauroivat.
»Te ette saata aavistaakaan, mitä kaikkea saan päivittäin kokea», hän sanoi.
»Siksi olenkin taasen tähystyspaikallani», sanoi Hannan ensimäiseen kysymykseen vastannut neiti. »Usein ollessani vapaana tulen tänne rouva Bergin luo, jota minun on kiittäminen nykyisestä paikastani, istuudun aivan hiljaa nurkkaan ja teen huomioitani. Minusta täällä on yhtä hauskaa kuin teatterissa. Minä kadehdin rouva Bergiä hänen mielenkiintoisen elämänsä takia.»
»Todellako!» huudahti rouva Berg, »ja minusta on kohtaloni kaikkea muuta kuin kadehdittava. En enää huomaa, mikä täällä on hauskaa, ja minulla on niin paljon ikävyyksiä täällä. Moitteita ja valituksia kuuluu milloin sieltä, milloin täältä; koko päivän oleskelen tässä synkässä huoneistossa syventyneenä ikävään kirjevaihtoon. On aikoja, jolloin liike kannattaa huonosti, ja silloin on minulla huolia oman perheeni takia. Minun täytyy ansioillani elättää viittä pientä lasta, sillä mieheni on, kuten tiedätte, pörssikeinottelujen takia ollut pakotettu tekemään konkurssin. Silloin perustin tämän välitystoimiston, joka ikävä kyllä ei vielä ole kyllin tunnettu. Minulla ei ole aikaa olla kotona, ja lapsiani varten minulla on opettajatar, joka ei kuitenkaan ole minun toimistoni kautta hankittu. Minun on niin vaikeata ottaa ketään heistä, kun he voivat saada aikaan niin paljon ikävyyksiä. Minulla on nykyään eräs englantilainen neiti, joka on tekemäisillään minut hulluksi, ja minä olen suurella innolla koettanut hankkia hänelle paikkaa eräässä venäläisessä perheessä…»
Tässä rouva Bergin avomieliset juttelut keskeytyivät. Livreapukuinen palvelija avasi oven, ja silkkiin ja samettiin puettu naishenkilö astui sisään. Hänen päänsä oli ylpeästi pystyssä, ja hän silmäili ylenkatseellisesti ympärilleen.
»Onko tämä rouva Bergin paikanvälitystoimisto?» hän kysyi.
Rouva Berg nousi ja meni vierasta vastaan. Hän oli vainunnut vieraassa paikantarjoojan, ja koska sellaiset henkilöt olivat toimistossa harvinaisempia kuin paikanhakijat, joita ilmaantui keskimäärin neljä kutakin paikkaa kohti, niin täytyi heitä kohdella hienotunteisemmin.
»Miten voin olla avuksi?»
»Minä olen kreivitär Ramberg-Stauchwi ja haen opettajatarta.»
»Olkaa hyvä, istuutukaa, rouva kreivitär.»
Rouva Berg työnsi nojatuolinsa kreivittärelle ja nosti itselleen toisen tuolin.
»Siis opettajattaren? Saanko tietää, mitä vaatimuksia rouva kreivittärellä on hänen suhteensa? Minä voin suositella useita eteviä opettajattaria.»
Kreivitär istuutui selkäkenoon sanoen:
»Tarvitsen täysin luotettavan henkilön, joka ei ole vallan nuori, joka täydellisesti osaa ranskankieltä, on musikaalinen eikä ole liian vaativainen ja ennen kaikkea: joka on hyvin uskonnollinen.»
Rouva Berg nyökäytti päätään tälle ominaisuusyhdistelmälle, ikäänkuin hänellä olisi vaadittavia henkilöitä tukuittain, tai suuri valikoima vanhemmanpuoleisia, musikaalisia, ranskankielentaitoisia, vaatimattomia ja ennen kaikkea hyvin uskonnollisia opettajattaria.
»Mieluimmin tahtoisin sellaisen, joka jo on palvellut herrasväessä, joten se olisi jonain takuuna, ja jos mahdollista, että hän olisi jo loppuunsaattanut yhden nuoren tytön kasvatuksen. En pidä vaihdoksista ja siksi tahtoisin henkilön» — sana »henkilö» tuntui läsnäolevista joka kerran kuin puukonpisto — »joka voisi kasvattaa tyttäreni, kunnes vien heidät seuraelämään.»
»Miten vanhoja neidit ovat?» kysyi rouva Berg.
»Kahden- ja kolmentoista. Minä valvon ja ohjaan itse opetusta; opettajattaren tulee vain auttaa minua, s.o. hänen tulee opettaa minun mieleni mukaan eikä omavaltaisesti. Pääasia on, että hän on uskonnollinen, sillä tahdon kasvattaa tyttäreni vilpittömässä jumalanpelvossa.»
»Minulla on sellainen, jota rouva kreivitär haluaa», vastasi rouva Berg selaillessaan kirjaansa, »hyvin musikaalinen belgialainen, kolmenkymmenenviiden vuotias. Hän on kasvattanut nuoren kreivitär Prinzensteinin, joka nyt on kihloissa, ja mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, on hän pikemmin nunna kuin opettajatar; hän on saanut kasvatuksensa 'sacré coeur'in luostarissa.»
»Sepä hyvä. Lähettäkää hänet luokseni. Asun Munsch-hotellissa ja viivyn kaupungissa vain niin kauan, että olen saanut sopivan henkilön. Sitten palaan taas maalle.»
»Miten suuren palkan rouva kreivitär antaa?»
»Kahdeksansataa guldenia. Mutta eräästä asiasta pyydän huomauttaa, ja on parasta, että te ilmoitatte sen suositeltavallenne. Talossani olevan opettajattaren tulee oleskella yksinomaan oppilaittensa kanssa saamatta ottaa osaa seuraelämään; hän ei syö pöydässämme, vaan lasten kanssa; hän ei saa tulla saliin iltaisin; hän ei saa, kuten niin monet opettajattaret tekevät, luulla olevansa perheen jäsen.»
»Ymmärrän.»
Kreivitär nousi.
»Siis huomenna kello yhden- ja kahdentoista välillä voitte lähettää tuon henkilön luokseni. Hyvästi.»
Oven luona odottava palvelija avasi ja sulki oven, ja ylhäisön nainen oli poissa. Jäljelle jääneet vetivät helpotuksen huokauksen.
»Minäpä en tahtoisi olla belgiatar-raukkanne sijassa», sanoi eräs heistä.
»Makuasia, hyvät naiset», vastasi rouva Berg hymyillen. »Belgialainen nunnani on kuin luotu sitä paikkaa varten. 'Pyydän, rouva Berg, ainoastaan aateliseen, tosi katoliseen perheeseen!' sanoi hän äskettäin. Minä nimittäin ehdotin hänelle erästä juutalaista pankkiiriperhettä, mutta se sai hänet kalpenemaan. Minun täytyy heti lähettää hänelle muutamia rivejä sekä uskonnollisen suosijamme osoite. Hän tulee ihastumaan silmittömästi, ja toivon hänen kreivitärtäkin miellyttävän; tämä sopii vallan erinomaisesti. No niin, että te, neitiseni?» sanoi hän Hannalle. »Nyt on teidän vuoronne… Haluatteko tekin paikan?»
Hanna nousi ja meni kirjoituspöydän luo.
»Sanon jo etukäteen, että on vaikeata hankkia teille paikkaa, kun olette niin nuori ja kaunis. Siitä eivät rouvat tavallisesti pidä. Te tahtoisitte varmaankin lasten opettajattareksi…?»
»Niin, haluaisin paikan hyvässä kodissa…»
Rouva Berg avasi kirjansa.
»Hyvä! Otan teidät kirjoihin. Tässä on ohjelma sääntöineen.» Hän ojensi
Hannalle pöydällä olevan painetun kaavakkeen.
Hanna huomasi lukiessaan laitoksen kansainvälisestä liikenteestä, pedagogisista ennätyksistä j.n.e., että ehtoina oli niin ja niin monen prosentin maksu luvatusta palkasta ja että sisäänkirjoitusmaksu oli kolme guldenia. Hanna otti esiin kukkaronsa.
»Saanko maksaa heti.»
Hän asetti rahat pöydälle.
»Siis nimenne, osoitteenne, tietonne, ehtonne?»
»Anna Meyer, 'Kultainen omena', Wieden.»
Rouva Berg katsahti ylös.
»Te asutte ravintolassa? Se ei käy; se ei herätä luottamusta; teidän täytyy muuttaa. No edelleen! Tietonne!»
»Pianonsoitto, ranskan- ja englanninkielet.»
»Suokaa anteeksi, neiti, mutta asiaan kuuluu, että soitatte jotain ja sitten luette hiukan näistä ranskalaisista ja englantilaisista kirjoista.»
»Mielelläni», vastasi Hanna. Hän meni soittokoneen luo ja muutamien tahtien jälkeen hän avasi ylimmän nuottivihon ja soitti kappaleen — joku potpourri oopperasta — erinomaisesti suoraan lehdestä.
»Erinomaista!» sanoi rouva Berg, ja muutkin ilmaisivat ihastuksensa.
Sitten Hanna luki neuvotuista kirjoista virheettömällä ranskan- ja englanninkielisellä ääntämisellään kaksi kohtaa. Eräs läsnäolevista, joka ei vielä ollut puhunut mitään, huudahti:
»Oh…you are English?»
»No, I am not», vastasi Hanna, »but my mother was American.»
»Oh… I see.»
»Te olette loistavasti suorittanut kokeenne, hyvä neiti», sanoi rouva
Berg. »Minä kirjoitan siis otsakkeen: 'Tiedot ja taidot kohdalle:
Erinomainen pianisti; osaa täydellisesti ranskan- ja englanninkieltä.
Onko teillä jo ollut joku paikka?»
»Ei, tämä on ensimäinen kokeeni.»
»Minä annan teille heti muutamia osoitteita, hyvä neiti. Jos te soitatte näissä jotain, on teillä suurimmat mahdollisuudet tulla otetuksi. Minä annan teille sellaisten perheiden osoitteita, jotka panevat pääpainon musiikkiin.»
Rouva Berg kirjoitti kirjastaan monia osoitteita paperille, jonka hän sitten ojensi Hannalle.
»Ottakaa tämä, hyvä neiti, ja tulkaa sitten kertomaan miten käy.»
Hanna otti paperin.
»Kiitän», sanoi hän. »Minä menen vielä tänään…»
»Kuten haluatte, tänään tai huomenna. Joka tapauksessa kai saan sitten tietää. Jos näissä osoitteissa ei ole sopivia, niin annan uusia.»
Hanna kiitti, hyvästeli ja lähti toimistosta.
XVI.
Nuori rouva istuutui vaunuihin ja antoi kuskille ensimäisen kirjoitetuista osoitteistaan: »Frans-Josef-ranta N:o 12.» Vaunut pysähtyivät kauniin, uuden rakennuksen eteen. Hanna astui alas ja meni portin kautta. Avattuaan oven, jossa seisoi: »Porttivahti», hän kysyi, missä rouva Hirschfeld asui.
»Ensimäinen rappu, kolmas kerros, ovi oikealle», oli vastaus.
»Kiitän. Miten tämä rappusten nouseminen hengästyttää!…» Hän soitti osoitetulle ovelle. Palvelustyttö avasi sen.
»Onko rouva Hirschfeld kotona?»
»Kyllä, olkaa hyvä, käykää sisälle.»
Hanna astui etuhuoneeseen. Kaksi pientä tyttöä juoksi juuri sen läpi vieressä olevaan kyökkiin, josta avoinna olevan oven kautta tunkeutui vastapoltetun kahvin tuoksu ja kuului huhmaren ääniä. Toisesta huoneesta kuului pianonsoittoa. Heti Hannan jälkeen saapui eräs kaupunginlähetti, joka jätti palvelustytölle paketin. Kodittomasta, paikkaahakevasta olennosta tuntuu omituiselta joutua näkemään käynnissä olevaa taloudenkoneistoa, talouden, jossa hänkin ehkä on saava paikan, mutta joka on hänelle vielä aivan outo.
»Voinko saada puhutella rouva Hirschfeldiä?»
»Kyllä tietenkin, mutta mitä te oikeastaan haluatte», kysyi palvelus tyttö ihmeissään. Hän oli luultavasti luullut Hannan kuuluvan perheen seurapiiriin.
»Sanokaa, että rouva Berg on lähettänyt minut.»
»Astukaa sisään; minä sanon heti rouvalle.»
Palvelustyttö vei Hannan tyhjään ruokasaliin. Sitten hän avasi oven viereiseen huoneeseen ja sanoi:
»Täällä on eräs neiti… rouva Bergin luota…»
»Hyvä! Pyydä häntä odottamaan hetkinen.»
Ja Hanna odotti. Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli viereisestä huoneesta kaksi naista, toinen arkipuvussa, toisella hattu päässä ja palttoo yllä. Rouva saatteli nähtävästi jotain vierasta.
»Tervehtikää sisartanne. Olipa hauskaa, että tulitte… Älkää unohtako minua!» Tähän tapaan sujui keskustelu.
Hanna oli noussut, mutta häntä ei huomattu. Vasta kun rouva palasi takaisin, hän tervehti Hannaa päännyökkäyksellä.
»Suokaa anteeksi, että olette saanut odottaa. Olkaa hyvä, astukaa sisään.»
Ja hän meni edellä viereiseen huoneeseen, joka oli yksinkertaisesti, mutta kodikkaasti sisustettu sali. Hanna seurasi häntä.
»Rouva Berg on siis lähettänyt teidät? Istukaa!»
Ja rouva Hirschfeld istuutui sohvaan.
»On, sain rouva Hirschfeldin osoitteen toimistosta. Herrasväki haluaa opettajatarta?»
»Mutta te näytätte hyvin nuorelta, hyvä neiti. Kuinka vanha te olette?»
»Jo yli kahdenkymmenen.»
»Missä olette ollut ennen?»
»Minulla ei ole vielä milloinkaan ollut paikkaa.»
»Vai niin. Oletteko musikaalinen? Se on pääehtoni. Mutta ennen kaikkea, mistä saan tietää teistä jotain?»
Hanna hätkähti.
»Miten niin?»
»Tarkoitan, kenen suosituksia teillä on?»
»Rouva Bergin…»
»Niin, niin, mutta se ei ole kylliksi.»
Hanna oli hämillään.
»Olen vieras täällä. Minulla ei ole ketään tuttuja Wienissä…»
»Mistä te sitten olette? Kenelle voi kirjoittaa ja kysellä teistä?»
Hanna tuli tulipunaiseksi. Sitäpaitsi ei häntä miellyttänyt rouva eikä kotikaan, joten hän ei muuta toivonut kuin voivansa päästä sieltä. Mutta hän ei tiennyt oikein, miten pelastua.
»Suokaa minun kysyä: miten monta lasta minun tulisi opettaa ja miten vanhoja he ovat?»
»Minulla on kolme pientä tyttöä, yhdentoista-, kymmenen- ja seitsemänvuotiaita, sekä kuuden vuoden vanha poika, jotka joutuisivat teidän hoitoonne; molempia nuorempia varten on minulla lastentyttö.»
Hannaa puistatti. Tämä ei ainoastaan ollut pätevä syy, vaan todellinen aihe olla ottamatta paikkaa vastaan.
»Oh ei, hyvä rouva, se menisi yli voimieni. Enempää kuin yhtä, enintään kahta oppilasta en voi opettaa.»
Hanna nousi.
»Anteeksi, että olen vaivannut! Hyvästi!»
»Hyvästi», vastasi rouva Hirschfeld liikahtamatta paikaltaan.
Hanna poistui ruokasalin ja etuhuoneen kautta meluavien lasten ohi, tapasi pesijättären, joka kantoi alushameita korissa päänsä päällä, ja kiiruhti sitten portaita alas. Hän istuutui odottaviin vaunuihin ja antoi ajurille seuraavan osoitteen:
»Jägerzeile N:o 29.»
Siellä ei rouva ollut kotona. Kolmannessa paikassa hän sai tietää, että eräs toinen neiti oli jo otettu. Neljäs osoite vei niin köyhännäköiseen ympäristöön, että hän jo portaissa kääntyi takaisin.
Sitten hän otti viimeiseksi säästämänsä osoitteen, koska se miellytti häntä eniten. Se oli hotellin osoite. Täällä hän ehkä tapaisi matkustavaisia, ehkä ulkomaalaisia, ja mieluimmin hän halusikin kauas Itävallasta.
»Hotel Metropoliin», sanoi hän ajurille.
Hetkisen kuluttua vaunut pysähtyivät kauniin hotellin eteen. Hanna meni ovenvartian luo.
»Rouva von Bogdanovic?» kysyi hän.
»Toinen kerros, N:o 16.»
Hän meni portaita ylös ja koputti ovelle.
»Entrez», huudettiin sisältä.
Hanna astui sisään.
Eräs nainen istui sohvassa lukien sanomalehteä. Kolme suurta matkakirstua vaatteineen ja pukutarpeineen oli matolla. Sängyllä oli useita suurempia ja pienempiä paketteja, luultavasti äsken tehtyjä ostoksia. Huoneen täytti hajuvesien, nahkatavaroiden ja paperossien tuoksu.
»Suokaa anteeksi», sanoi Hanna kynnyksellä. »Oletteko rouva von
Bogdanovic?»
»Olen, olen, astukaa sisään!» sanoi nainen ranskaksi. Hän oli kaunis, tummasilmäinen ja mustatukkainen, noin kolmenkymmenen ikäinen ulkomaalainen. »Teidät on varmaankin lähetetty tänne Kärnthner-kadun toimistosta?»
Hanna vastasi myöntävästi ranskankielellä.
»Istukaa… Ah, miten kaunis te olette!»
»Rouva…»
»Niin, folie a croquer… une amour de petite femme. Ja te tahdotte ruveta opettajattareksi!»
»Se on aikomukseni.»
»Teillä ei olisi mitään vastaan lähteä Serbiaan saakka?»
»Mitä kauemmaksi, sen parempi.»
»Ja te tyytyisitte neljäänsataan tukaattiin?»
»Kyllä.»
»Mutta oletteko musikaalinen?»
»Hyvin musikaalinen.»
»Sepä mainiota. Te miellytätte minua suuresti ja jos minusta riippuisi, ottaisin teidät heti, koska te olette niin hienon arvokas ja ihastuttava… Mutta olen saanut tämän toimen serkultani Belgradista… Minun täytyy ensin kirjoittaa hänelle ja lähettää hänelle valokuvanne, todistuksenne ja suosituksenne. Tahdotteko tuoda ne minulle?»
Hannan sydäntä kouristi. Siis hän ei onnistunut tälläkään kertaa. Hän nousi.
»Hyvä», sanoi hän, »toimitan ne.»
Hän päätti neuvotella rouva Bergin kanssa siitä, miten hankkisi suosituksia.
»Hyvä on», vastasi rouva von Bogdanovic. »Kuitenkin tahdon huomauttaa teille, että teidän paperienne ohella lähetän sinne monen muunkin. On siis mahdollista, ettette tule valituksi, mikä minua tulisi hyvin surettamaan. Adieu, mignonne!»
Hanna tunsi itsensä hyvin väsyneeksi näistä turhista käynneistä ja ajoi kotiin.
Seuraavana päivänä aikaisin hän meni rouva Bergin luo. Tämä oli juuri saapunut toimistoon ja luki saapunutta postia.
»Hyvää huomenta, neiti! Suokaa anteeksi, mutta ettekö odottaisi hetkisen, kunnes olen lukenut postin.»
Hanna odotti. Muutaman minuutin kuluttua rouva Berg katsahti ylös.
»Kas niin, nyt olen vapaa. Näissä kirjeissä ei ollut mitään kummempaa!»
»Ne olivat kai perheiltä, jotka tarvitsevat kotiopettajatarta?» sanoi
Hanna.
»Enemmän kotiopettajattarilta, jotka pyrkivät perheisiin», vastasi rouva Berg. »Eräs rouva, jolla on seitsemän lasta, hakee opettajatarta, joka kolmensadan guldenin palkasta vuodessa opettaa soittoa, kieliä ynnä vielä muitakin aineita; ja viisi kirjettä on neideiltä, jotka hakevat paikkaa perheissä, missä on vain yksi tytär opetettavana ja palkkaa kahdeksansataa guldenia. Se on kauheaa! Entä te, hyvä neiti, mitä uutisia tuotte?»
»Olin eilen neuvomienne henkilöiden luona…»
»Ettekä löytänyt sopivaa. Se ei minua ensinkään kummastuta; ei se tavallisesti menekään niin pian.»
»Ei, rouva Berg, en ole löytänyt mitään sopivaa ja pelkään, etten koskaan onnistukaan, sillä minua kohtaa joka suunnalla suuri este. Kaikkialla kysytään minulta suosituksia ja minulla ei ole niitä…»
»Mitenkä niin? Totta kai teillä on joku tuttu, joka tuntee teidät ja johon te voitte vedota?»
»Ei, rouva Berg, minä olen outo täällä. Te ette eilen: kysynyt sellaisista mitään ettekä myöskään sanonut, että niitä tarvitaan…»
»Siksi että se on luonnollista. En luullut teidän hakevan paikkaa, jos teillä ei olisi ketään, joka voisi taata rehellisyytenne.»
»Ei — ketään.»
»Mutta, neiti, te vallan pelotatte minua.»
»Mutta jospa minulla olisi syyni esiintyä vallan muukalaisena, jospa perhesuhteet olisivat pakottaneet minut vieraalla nimellä hakemaan leipäansiota…»
»Silloin ette voi hakea paikkaa minun kauttani», keskeytti rouva Berg kylmästi. »Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, etten voi haittaamatta toimistoani suositella niin nuorta ja kaunista henkilöä, joka mahdollisesti…»
Hanna lensi tulipunaiseksi.
»Oi hyvä Jumala, taasen epäluuloja. Eikö ihmisen ulkonäöstä jo voi päättää, onko hän rehellinen ja siveä vai eikö? Eikö kasvatukseni ole takeena siitä, että olen hyvästä perheestä?»
»Tosin kyllä, mutta jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä, ja edesvastuu olisi minun. Kas tässä, neiti, on sisäänkirjoitusrahanne… Olen pahoillani, että olen pakotettu poistamaan teidät kirjoistani.»
Hanna ei ottanut rahoja, kumarsi vain äänetönnä ja meni ovea kohden.
Loukkaus kouristi hänen kurkkuaan.
Rouva Berg seurasi häntä.
»Avatkaa sydämenne minulle, rakas lapsi», sanoi hän. »Te näytte olevan onneton. Kertokaa kohtalonne minulle. Ehkäpä minä voin antaa teille jonkun neuvon.»
Hanna pudisti päätään.
»En, en», sanoi hän vaivalloisesti. »Kiitän teitä… kiitän sydämestäni. Hyvästi!»
Ja hän kiiruhti pois. Hän heittäysi ohiajaviin vaunuihin ja ajoi kotiin. Hänen täytyi jälleen saada itkeä.
XVII.
Mutta kyyneleet eivät auta. Hanna ajatteli sinne ja tänne. Mitä hänen oli nyt tekeminen. Oh, hänen elämäntarinansa ei ollut omiaan herättämään myötätuntoa. Hän oli aivan masennuksissa rouva Bergin sanoista: »jos teillä on syytä salata perheenne nimi, niin syy voi olla sitä laatua, ettette ole sopiva kasvattamaan nuoria tyttöjä.» Ja asianlaita olikin niin. Hänhän oli rikollinen, langennut. Kuinka hän ei ollut ajatellut tätä ennen, mitenkä hän oli voinut pitää itseään siveänä ja ylväänä ja unohtaa, että vaimo, joka jättää miehensä heittäytyäkseen rakastajansa syliin, on viimeinen, jonka hoitoon äiti uskoo nuoret tyttönsä?
Ei, sen tuuman täytyi raueta. Kotiopettajattareksi hän ei voinut ruveta.
Mutta mihin hänen pitäisi ryhtyä? Kuolla hän ei enää tahtonut; itsemurhanajatukset saivat hänet halveksimaan itseään. Hän oli jo kauan ollut tietoinen siitä, että oli kykenevä näyttelemään loistavaa osaa maailmassa. Tottuneena siihen, että, missä hyvänsä näyttäytyikään, hänen kauneuttaan ja viisauttaan ihailtiin, ei hän voinut uskoa näiden avujen, jotka nyt olivat arvottomia, kuihtuvan yksinäisessä hotellihuoneessa.
Mitä tehdä? Mitä tehdä?
Hän toisti tämän kysymyksen ääneen, kulkiessaan yhtämittaa edestakaisin huoneessa. Hän tiesi olevansa kykenemätön vastaamaan siihen. Toisinaan hän pysähtyi ja painoi päänsä kylmää seinää vasten. »Tätä yksinäisyyttä suuressa maailmassa en kestä. Minun täytyy saada puhua omaisieni kanssa…»
Ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan. Molemmat itsemurhakirjeet Dori tädille ja Ewaldille olivat vielä siinä. Hän repi ne pieniksi palasiksi lukematta edes niitä.
Kastaessaan kynänsä musteeseen hän ei vielä tiennyt mitä kirjoittaa. Hänen aikomuksensa ei ollut kirjoittaa mitään erikoista, vaan yleensä tarve äärettömässä yksinäisyydessään saada puhella niiden kanssa, jotka olivat kerran tunteneet ja rakastaneet häntä, pakotti häntä tarttumaan kynään.
Ajattelematta tai etsimättä sanoja hän antoi kynän kiitää paperilla.
»Ewald, loukattu, vihastunut puolisoni… En kirjoita pyytääkseni sinulta jotain, herättääkseni sääliäsi tai saadakseni anteeksi. On tekoja, joita mies ei voi antaa anteeksi, sen tunnen. Mutta minun täytyy sisäisestä pakosta sanoa, että olen onneton. Se on oikeudenmukainen rangaistus harha-askeleestani. En kerro tätä voittaakseni myötätuntoasi, vaan teen sen siksi, että se kenties tuottaa sinulle lohdutusta. Loukattu on tunteva itsensä levollisemmaksi, kun tietää, että kohtalo on hänen puolestaan kostanut. Miksikä minä, joka olen loukannut sinua sydänjuuriasi myöten, nyt jättäisin sen sinulle kertomatta. Olen rakastanut sinua sydämeni pohjasta ja mennessäni luotasi tunsin katkeraa surua sinulle tuottamani iskun johdosta. Nyt voin hiukan lieventää kirvelevän haavan tuskaa, ja minä teen sen myös. Vielä muutakin voin kertoa, joka kirvoittaa, joka vähentää tunteittesi katkeruutta. Sinä tiedät, että jättäessäni meidän… sinun kotisi huuleni olivat vielä puhtaat, ja nyt, kun minua on rangaistu heikkoudestani, ovat ne yhtä puhtaat kuin silloinkin, sen vannon. Se ei kuitenkaan ole minun ansioni, enkä tahdo esittääkään sitä siinä valossa, mutta totta se on. Mutta luulen, että tieto tästä tosiseikasta on tuottava lohtua — ei, ei lohtua — mutta helpotusta sinulle. Hyljätyn puolison on tietysti kauheata ajatella, että hänen kerran niin lämpimästi rakastamansa vaimo lepää toisen sylissä. Vihan, mustasukkaisuuden ja häpeän puna nousee tätä ajatellessa hänen poskilleen — Minä olen tehnyt sinut niin sanomattoman onnettomaksi, mutta minä tahdon edes hiukan lieventää näitä tuskia, kun kerran siihen pystyn. — Oletko arvannut, että mies, jota seurasin, oli kreivi Edelberg? Olet kai kuullut, mimmoisen kohtalon hän sai? Minä odotin häntä — ja hän oli kuollut. En nähnyt häntä enää sen jälkeen kuin lupasin paeta. Jos minä pyytäisin sinua ottamaan minut takaisin kotiisi, niin voisit luulla kaiken tämän olevan valhetta, jolla tahdon puhdistaa itseni, mutta hetkeäkään en ole voinut uskoa jälleennäkemisen mahdollisuutta — enkä sitä toivokaan, joten voit uskoa joka sanani. Ne ovat ainoat, mitä minä, joka olen pirstannut elämänonnesi, enää voin sinulle antaa. Ehkä halveksit minua niin, että kaikki, mikä minua koskee, on sinulle yhdentekevää; ehkä on sinusta tämä lahjani arvoton. Mutta toisinkin voi olla ja siksi kirjoitan. Hyvästi!
Hanna.»
Sitten hän otti toisen arkin.
»Kallis, vanha lapsuuden ystäväni! — Olen yksin, aivan yksin ja onneton. Tarvitsen neuvoa ja apua; kaipaan ystävää, jonka sylissä voin itkeä, kättä, joka minut kohottaa, hyväilevää ääntä, joka toruessaankin mainitsee nimeäni. Älä hylkää minua! Tiedän tosin, että olet ankara — harhaanjoutuneista olet aina puhunut kylmästi, mutta jos rikollinen on kasvattilapsesi? Kirjoita minulle joitakuita rivejä nähdäkseni, saanko luonasi turvapaikan. En tarkoita, että tahtoisin tulla taloosi. Mennyt on mennyttä, en koskaan tahdo saapua kaupunkiinne, ihmisten luo, joiden edessä aina olisin pakotettu painamaan rikoksellisen pääni alas… ei, tahdon pois, kauas Itävallasta ja jos suinkin mahdollista Euroopastakin. Luotasi en hae muuta turvaa kuin moraalista, pyydän vain saada kertoa tilastani, rukoilen lupaustasi auttaa minua. Tahtoisin ansaita leipäni; tahtoisin seuranaisena joutua vieraaseen maahan, mutta kun kukaan ei anna minulle suosituskirjettä, on se tie suljettu. Mutta kaikesta tästä saat kuulla sitten vasta, kun olet minulle kirjoittanut: Puhu, rakas lapsi raukkani! Minä säälin sinua!
Osoitteella 'A.Z. N:o 20 poste restante Wien, odotan kaivaten kirjettäsi.»
Hanna sulki nämä molemmat kirjeet ja pani ne hotellinoven viereiseen postilaatikkoon. Sitten hän palasi huoneeseensa rauhoittuneena ja melkein tyytyväisenä. Nyt hänellä oli taasen hiukan toivoa, eikä ihminen enempää tarvitsekaan saadakseen voimia kestämään elämän koulussa. Seuranainen; — tämän ajatuksen hän sai kirjoittaessaan, samoin kuin sen, että Dori täti antaisi hänelle suosituksen ja auttaisi häntä tämän uuden tuuman toteuttamisessa. Hän ei ollut enää niin yksin. Miksei hän ennen ollut huomannut kirjoittaa vanhalle ystävälleen? Myöskin hänen Ewaldille kirjoittamansa kirje jätti mieleen rauhoittavan tunteen… kuten aina hyvän työn tekeminen. Ewald ei ole enää yhtä onneton tietäessään, ettei vaimonsa lopulta kuitenkaan ollut uskoton.
Rauhoittaakseen ärtyneitä hermojaan hän kirjoitti seuraavan ilmoituksen: »Nuori neiti, osaava täydellisesti saksaa, ranskaa ja englantia, etevä pianisti, hakee paikkaa seuranaisena, mieluimmin ulkomailla. Vastausta odottaa S.T.R. N:o 75 poste restante. Wien.» Hän vei tämän ilmoituksen useaan lehteen, ja hänen ajatuksensa keskittyivät nyt postitoimiston ympärille, josta hän odotti tärkeitä tietoja.
Hän saattoi jo neljäntenä päivänä odottaa tiedonantoja. Levottomana hän meni postikonttoriin. Monta kertaa eksyttyään hän vihdoin löysi poste restante osaston. Käytävässä hän tapasi useita, jotka lukivat kirjeitään. Hän avasi asianomaisen oven ja astui sisään.
Hetkisen odotuksen jälkeen oli hänen vuoronsa.
»A.Z. N:o 20?» sanoi hän vavisten.
Postivirkailija otti levollisesti esiin pakan kirjeitä ja silmäili noin kolmeakymmentä päällekirjoitusta.
»Ei ole», vastasi hän yhtä levollisesti ja pani kirjeet takaisin
A-osastoon.
»Entä S.T.R. N:o 75?» kysyi Hanna vielä kerran.
Uusi pakka otettiin esiin.
»Ei tässäkään.»
Raskain mielin Hanna poistui ja lohdutti itseään sillä, että huomenna onnistuu paremmin.
Neljännellä kerralla hänen alettuaan jo tottua vastaukseen: »Ei mitään», otti postivirkailija yhtä välinpitämättömästi kirjeitä kummastakin pinkasta ja ojensi ne Hannalle.
Kirjeitä oli neljä. Hanna otti ne vastaan sykkivin sydämin ja riensi ulos katsomatta niihin. Hän istuutui odottaviin vaunuihin, käski kuskin ajaa hotelliin ja alkoi tarkastella päällekirjoituksia. Yksi niistä oli Dori tädiltä, hän tunsi heti käsialan. Nuo kolme muuta olivat Wienistä, eikä Hanna tuntenut käsialoja. Ne hän luki ensin. Mutta niissä ei ollut mitään mielenkiintoista. Ensimäinen oli paikanvälitystoimistosta ohjelmineen; toisessa tarjottiin taloudenhoitajattaren toimi ja kysyttiin, osasiko hän keittää ruokaa; kolmannessa pyydettiin häntä lähettämään todistuksensa ja suosituksensa mukanaseuraavalla osoitteella.
Sitten hän avasi Dori tädin kirjeen. Tätä hän juuri oli niin levottomasti odotellut. Hän levitti paperin. Siinä oli vain muutamia rivejä otsakirjoituksetta. Ensi silmäykseltä Hanna saattoi jo huomata ettei kirje tuonut lohtua. Kirjeen ulkonäöstä voi jo päättää, mitä se tuo, vaikkei se vielä ole puhunutkaan. Kenraalitar kirjoitti todellakin seuraavasti:
»Minua ihmetyttää, että langennut henkilö, joka käytöksellään on tuottanut minulle häpeää, vielä rohkenee kirjoittaa minulle ja rukoilla myötätuntoani. Onneton kohtalo on sellaisessa tapauksessa todistuksena Jumalan oikeudentunnosta, sillä Jumalan käsi osuu kaikkiin rikollisiin. Jos useampia kirjeitä saapuu, heitetään ne avaamattomina tuleen.
Dorothea von Orfalvy.»
Surun valtaamana ja katkerin mielin Hanna rypisti kirjeen. Sen kirjoittaja oli varmaankin ylpeillyt siitä. Sehän osoitti arvokkuutta, oikeutettua ankaruutta, ja oli samalla jumalallisen oikeuden mukainen rangaistus. Kenraalitar varmaankin onnitteli itseään osoittamastaan luonteenlujuudesta. Ehkä hän hetkisen oli taistellut ja toivonut voivansa ojentaa rukoilevalle kätensä, mutta oli sitten voittanut heikkoutensa ja ilmituonut oikeutetun ylenkatseensa.
XVIII.
Ewald Ballmann ei ollut saanutkaan vaimonsa kirjettä. Hän ei ollut kuullut myöskään mitään vaimoraukkansa kirjeestä kummitädilleen. Molempien kirjeiden saapuessa pikkukaupunkiin oli Ewald Ballmann matkustanut pois, jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kirje palautettiin Wieniin, ja kun lähettäjän nimeä ei saatu selville kirjeen sisällyksestä, hävitettiin se postikonttorissa satojen muiden kanssa, jotka eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa.
Vaimonsa kadottaminen oli Ballmannille kova isku, ja siihen yhdistyvä häpeä tuntui hänestä mahdottomalta kantaa. Mitenkä hän voisi näyttäytyä tuttujensa parissa? Mitenkä hän saattaisi hoitaa virkaansa, pitää luentojansa, kun kaikki pikkukaupungin juorunhaluiset tiesivät hänen kohtalostaan?… Sillä mistä muusta puhuttaisiinkaan perheissä ja kahvikesteissä kuin juuri kauniin Hanna Ballmannin karkaamisesta?
Hän ei voinut ymmärtää tätä. Hänen rauhaisa, hauska kotinsa oli sortunut.
Hannan karkaamisen jälkeisenä päivällä hän ilmoitti olevansa sairas, ja sairas hän todella olikin. Hänellä oli kuumepuistatuksia, ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Dori täti oli mitään aavistamatta tullut hakemaan Hannaa kävelylle.
»Missä on rouvasi, hyvä ystävä?» kysyi hän astuen sisään.
Ballmann nousi sohvalta, jolla oli maannut. Vanha rouva huomasi silloin vasta, miten murtuneen näköinen hän oli.
»Jumalan tähden! Oletko sairas?»
Ballmannin suuri tuska ja suru purkautui nyt vihana hänen edessään seisovaa vastaan. Hänellehän hän oli uskonut vaimonsa ja hänen hoidossaan Hanna oli syöksynyt turmioon. Katkeran vihansa valtaamana hän lähestyi kenraalitarta. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen taaksepäin ja kysyi uudestaan:
»Missä on vaimosi?»
»Minulla ei ole vaimoa. Hänet on syösty turmioon…»
»Oletko suunniltasi?»
»Olin silloin, kun uskoin nuoren vaimo raukkani..» Hänellä oli kova sana huulilla, mutta hän hillitsi itsensä… »maailmannaisen huostaan.»
»Mutta selitä toki…»
»Ei ole mitä selittää… Olen niin sanomattoman onneton… miksi vielä koskea häpeääni? Minulla ei ole teille mitään sanottavana. Minä vihaan teitä… ja tahdon olla yksin.»
Hänen silmänsä paloivat, hänen ruumiinsa vapisi, ja hän osoitti ovea. Kauhun valtaamana kenraalitar syöksyi ulos. Ulommassa huoneessa hän tapasi palvelustytön.
»Sano minulle, Betti, mitä on tapahtunut… Onko herra sairas, entä missä on Hanna?»
»Oi, armollinen rouva, rouva meni pois eilen illalla.»
»Mitä sinä sanot?»
»Portinvartian vaimo näki hänen hiipivän pois, eikä hän ole tullut takaisin. Herra on itkenyt koko yön tuolla; saatoin kuulla sen oven läpi. Vasta aamulla hän meni sänkykamariin ja heittäytyi vuoteelle — ja olen nähnyt, että kaikki laatikot ovat avatut ja että paperipalasia on lattialla. Aamiaistakaan ei herra ole tahtonut, raukka. Vein hänelle kahvia, mutta ei hän siihen koskenutkaan.»
Kenraalitar kuunteli kauhuissaan. Hänen epäluulonsa kohdistuivat heti Edelbergiin, sillä terävällä katseellaan hän oli huomannut asiain tilan; mutta hän ei ollut siitä välittänyt, eikä ollut voinut aavistaakaan, että siitä sukeutuisi täydellinen häväistysjuttu. Ehkä hänen leväperäisyydessään oli moittimisen syytä, ja siksi hänen vihansa nuorta rouvaa kohtaan oli sitäkin rajumpi. Ainoa mitä hän nyt saattoi tehdä, oli hänen mielestään vihansa ja halveksumisensa näyttäminen maailmalle, sillä hän tahtoi osoittaa omaavansa järkkymättömät mielipiteet. Hänen silmissään ei Hanna koskaan saisi armoa — sitä vaati hänen oma arvonsa. Tämän sortuneen kodin raunioissa, kodin, josta onneton oli paennut ja jossa hyljätty puoliso itki, rouva von Orfalvy ajatteli ainoastaan omaa mainettaan. Mikä ikävä, alentava juttu!
Ballmann ilmoittautui monena päivänä sairaaksi. Hän vietti päivänsä synkissä mietteissä. Hänestä tuntui mahdottomalta ryhtyä jälleen työhönsä. Silloin tulikin pelastus. Tavallisesti seuraa elämässä onnettomuutta uusi onnettomuus, mutta niin ei tapahtunut Ewaldille. Häntä ei kohdannut mikään uusi onnettomuus, päinvastoin alkoi onni hänelle hymyillä. Vanha setä, jonka perillinen hän oli, mutta jota hän ei ensinkään tuntenut, joten hänen kuolemansa ei voinut vaikuttaa häneen masentavasti, veti viimeisen henkäyksensä hiukan ennen Hannan pakoa, ja neljäntenä päivänä tämän jälkeen Ballmann sai tiedon siitä, että oli ainoana perillisenä perinyt melkoisen omaisuuden, omaisuuden, joka oli kymmenkertaisesti suurempi hänen odottamaansa.
Tämä lievensi hänen tuskaansa, sillä nyt hänen ei tarvinnut jatkaa elämäänsä entiseen tapaan ja oleskella sellaisten ihmisten joukossa, jotka tunsivat hänen häpeänsä. Hän päätti lähteä matkoille. Hän olikin kauan toivonut voivansa matkustaa vieraisiin maihin ja hän tunsi, että matkustaminen vaimentaisi hänen sydämensuruansa.
Heti saatuaan mainitun tiedonannon hän meni johtajan puheille ja pyysi eroa virastaan. Kaikeksi onneksi oli loma-aika aivan lähellä, joten Ewald saattoi vaikeuksitta heti jättää paikkansa. Käymättä kenenkään luona — Dori tätiä hän ei mistään hinnasta halunnut nähdä — ja jättämättä edes osoitettaan hän lähti seuraavana päivänä kaupungista. Hänen matkansa ensimäisenä päämääränä oli Frankfurt am Main, jossa hänen setänsä oli kuollut, ja siellä hän sai nostaa perintönsä. Siihen kuului kaksi suurta taloa. Hän järjesti asiansa ja muutaman viikon kuluttua hän matkusti Hampuriin, missä astui ensimäiseen New-Yorkiin menevään laivaan, sillä hän tahtoi ainiaaksi jättää »vanhan maailman» selkänsä taa.