Hanna

XIX.

Tätä seuraava aika oli Hannalle hyvin katkera. Hän taisteli olemassaolonsa puolesta viimeisensä ponnistaen, yksin ja hyljättynä, omaisuus huventuneena pariin guldeniin. Hän oli turhaan kirjevaihdossa niiden henkilöiden kanssa, jotka olivat vastanneet hänen ilmoitukseensa, hän ilmoittautui muihin paikanvälitystoimistoihin päästäkseen antamaan soittotunteja, mutta sai yhden ainoan tarjouksen ja sekin kolmekymmentä kreutseria tunnilta. Hän kävi kyselemässä useilta täyshoitolain johtajattarilta, mutta joka paikassa hän sai kieltävän vastauksen.

Sitten hän kulki puodista puotiin tiedustelemassa myyjättären paikkaa, mutta turhaan. Näissä pettymyksissä häntä ylläpiti kuitenkin aina toivonkipinä: alotetut keskustelut, annettu lupaus, odotettu kirje, mutta aina hän sai lopulta kieltävän vastauksen. Näin hän vietti pari tuskaista viikkoa. Komea matkalaukku oli jo myyty, ja maksettuaan laskunsa oli hänellä jäljellä ainoastaan noin kaksikymmentä guldenia — mutta miten kauan ne kestäisivät, entä mihin hän sitten ryhtyisi?

Eräänä päivänä, kun hän jo oli lopen väsynyt turhaan kiertokulkuunsa paikan saamiseksi, hän näki »Fremdenblattissa» seuraavan ilmoituksen: »Myyjätärtä haetaan. Vaatimukset: hauska ulkomuoto ja ranskankielen taito. Ilmoittauduttava vaatetusliikkeessä, Grabenin ja Bogner-kadun kulmassa.»

Hanna meni sinne. Kun hän saapui komeaan liikkeeseen, riensi eräs apulainen toimessaan häntä vastaan.

»Mitä saisi olla?»

»Kiitos, ei mitään. Olen myyjätär. Haen paikkaa ja näin ilmoituksen lehdessä…»

Kauppa-apulainen muuttui heti käytökseltään ja vastasi:

»Vai niin… odottakaa sitten hetkinen, johtaja ei ole täällä nyt, mutta kyllä hän saapuu puolen tunnin kuluessa.»

Odottaa, yhä vain odottaa — mutta siihen oli Hanna jo tottunut. Hän istuutui penkille seinänviereen kaikenlaisten vaatteitten, nuttujen ja aamutakkien taakse. Mutta mikään niistä ei vetänyt vertoja hänen kultakirjaillulle aamutakilleen… mutta miksi muistella sitä. Mikä tulikaan hänen kohtalonsa olemaan? Hän katseli noita nuoria tyttöjä, jotka näyttelivät ostajille tavaroita tai pukeutuivat erilaisiin päällystakkeihin ja nuttuihin avustaakseen vaateliaita ostajia. Tuoko olisi hänenkin osansa? Se ei ollut suinkaan houkuttelevaa, ja sitäpaitsi, eihän ollut sanottu, että hänet otettaisiin. Hyvin todenmukaista oli, että hänen taas täytyisi lähteä tyhjin toimin… hänen, joka oli ollut niin hemmoteltu, niin monipuolinen, niin kaunis, nuori rouva… Näin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, kun kauppa-apulainen jälleen tuli hänen luokseen.

»Kas niin, neiti, nyt on johtaja saapunut. Tulkaa kanssani.»

Hanna nousi ja seurasi opastaan useiden tavaroita täynnä olevain huoneiden kautta konttoriin.

»Herra johtaja, täällä on taasen eräs sanomalehti-ilmoituksen johdosta», ilmoitti apulainen.

Kauppias, joka oli lihava ja vanhanpuoleinen, nosti katseensa avatusta tilikirjasta.

»Hyvä! Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen.» Ja hän jatkoi laskujaan.

Hanna odotti. Vihdoin johtaja pani kynän pois, nojasi kyynärpäät pulpettia vasten ja pyysi, katsottuaan Hannaa kiireestä kantapäähän, häntä tulemaan lähemmäksi.

»Oletteko ollut palveluksessa ennen?»

»En, en koskaan, mutta kun osaan ranskaa sekä myöskin englantia, niin…»

»Myöskin englantia! Sepä hyvä. Mitä ulkomuotoonne tulee, sopii se erinomaisesti tähän paikkaan. Solakka, kaunis vartalo… hyvä, hyvä. Mutta minä tarvitsen sellaisen henkilön, joka heti voi ryhtyä palvelukseen, minulla ei nyt ole ketään varsinaista koettelijaa.»

»Minä voin kyllä ryhtyä heti», vastasi Hanna.

Kauppa tehtiin. Hanna sai paikan ja seuraavana päivänä hänen tuli alottaa. Hän sai kuukaudessa palkkaa neljäkymmentä guldenia ja päivällisen. Asunnon, aamiaisen, pesun ja vaatteet, lukuunottamatta mustaa silkkileninkiä, jota käytettiin liikkeessä, hän sai kustantaa omasta palkastaan. Päivällisen hän tuli syömään yhdessä muun palveluskunnan kanssa viereisessä varastohuoneessa. Kello puoli kahdeksan aamulla tuli hänen saapua ja viipyä kello kahdeksaan illalla; hänen toimeensa kuului koetella erilaisia vaatetuksia, puhella muukalaisten kanssa ranskaa ja englantia sekä mennä heidän asuntoihinsa koettamaan ja näyttämään vaatetavaroita. Palvelija tuli aina kantamaan suuret pahvikotelot.

Helpotuksesta huoahtaen Hanna lähti liikkeestä. Paikka ei tosin ollut loistava, mutta hän ansaitsi siinä jokapäiväisen leipänsä rehellisellä tavalla. Sitä paitsi olisi hänellä sittemmin tiet avoinna, ja jo lapsuudesta saakka oli hänen päässään pyörinyt, että hän elämän arpajaisissa oli saava voittonumeron.

XX.

Hanna oli »palvellut» muutamia kuukausia. Hänen mies- ja naistoverinsa liikkeessä eivät pitäneet hänestä. Hän oli niin suljettu, hiljainen ja surullinen. Toverit nimittivät häntä »lumotuksi prinsessaksi», ja siksi hän tunsikin itsensä. Ellei häntä pian vapautettaisi, ajatteli hän, niin hän menehtyisi, sillä häntä ympäröivä ilma tuntui niin tukahuttavalta.

Hotellin hän oli sen kalleuden takia vaihtanut kalustettuun yksityishuoneeseen, ja kun hänen varansa eivät suoneet hänen maksaa asunnostaan enempää kuin kymmenen guldenia kuukaudessa, täytyi hänen tyytyä kurjaan huoneeseen köyhän perheen luona, jonka hän oli löytänyt kaukaisesta esikaupungista. Hänen oli ollut hyvin vaikeata saada asuntoa, sillä missään ei tahdottu ottaa vastaan »yksinäistä naista», joka lisäksi oli niin nuori ja kaunis kuin hän. Useassa paikassa käskettiin mitä loukkaavimmalla tavalla häntä poistumaan.

Päästäkseen huoneeseensa hänen täytyi kulkea isäntäväkensä huoneen läpi. Tämä huone oli pieni keittiö, johon tultiin suoraan ulkoa ja joissa punakätinen palvelustyttö valmisti ruuan ja pesi pyykin.

Tässä huoneessa oli sitäpaitsi rouvan, hänen sisarensa ja kolmen lapsensa sängyt. Keittiön takana oli pieni huone, jonka Hanna oli vuokrannut, ja toisella puolella oli vielä huone, jossa rouvan kahdeksantoistavuotias, halvattu poika lepäsi. Toisella naisista oli pieni upseerineläke, toisella avustus joltain hyvätekeväisyysyhdistykseltä. Naimaton sisar valmisti myöskin joihinkin puoteihin vaatteita, joita hän ompeli rämisevällä koneellaan aamusta iltaan. Heidän toimeentulonsa oli hyvin niukka. Hanna ei nähnyt heidän elämäänsä paljoakaan, poissa kun oli kaiket päivät, mutta minkä hän näki, se sai hänen sydämensä kirvelemään. Hän olisi mielellään luovuttanut koko palkkansa, lieventääkseen isäntäväkensä hätää, mutta hänellä oli itselläänkin niin vähän, että hänen oli vaikea tulla toimeen. Hänen menoarvionsa oli seuraava:

  Asunto 10 guldenia
  Aamiainen — oi, mimmoinen aamiainen!
     Viikunakahvia ja vedelläsekoitettua maitoa 5 »
  Illallinen, nimittäin lasillinen olutta ja
     makkara- tai juustopalanen 6 »
  Pesu ja valo 5 »
  Palvelija 1 »
  Erinäisiä pukutarpeita 10 »
                                      Yhteensä 37 guldenia.

Hänen palkastaan jäi siis kolme guldenia, joista kaksi varattiin odottamattomia menoja varten ja yksi hänen ainoata ylellisyyttänsä: lainakirjaston tilauspilettiä varten. Kun liikkeessä ei ollut ostajia, istui hän nurkassa ja luki, iltaisin hän luki huoneessaan ja sunnuntait kokonaan. Naapureistaan hän pysyi loitolla, ja tovereitaan hän vältti sitäkin enemmän. Alussa konttoristit kylläkin koettivat laskea leikkiä hänen kanssaan ja liehakoida häntä, mutta hän työnsi heidät luotaan sellaisella ylpeydellä, ettei kenenkään päähän juolahtanutkaan lähennellä »lumottua prinsessaa». Puotineidit, hänen toverinsa, jotka kadehtivat hänen varmaa käytöstään, moittivat häntä ja tekivät pilkkaa hänestä, mutta se ei häneen vaikuttanut. Hänen erikoinen komeutensa sai aikaan paljon ikävyyksiä hänelle kadulla.

Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Tuskaisin tuntein hän heräsi aamulla ja illalla hän tavallisesti itki itsensä nukuksiin. Hän tunsi olevansa kuin vankilassa, sillä kun joutuu outoihin olosuhteisiin, on ympäristö vankilanmuureina. Siperiaan karkoitettu onneton, torikoriin suljettu kala, vihollismaahan viety sotavanki, häkkiin pantu lintu ja puodissa päällystakkeja ja aamunuttuja koettelemaan palkattu Hanna, on jotenkin samaa. Hän alkoi jo luulla, ettei voittaisikaan mitään elämän arpajaisissa, kun sai niin kauan odottaa sitä. Hän varmistui uskossaan, että kohtalonsa oli kärsiä — nuoret uskovat niin mielellään edeltäpäin määrättyä kohtaloa — ja hän sen ansaitsikin. Hän alkoi pitää itseään suurena syntisenä. Hän antoi katumukselleen ja nöyryytykselleen yhä uutta virikettä; ainoastaan harvoin hänellä oli nautinnonhimon ja elämänhalun hetkiä, ja hänen varsinaisena päämaalinaan oli surra itsensä kuoliaaksi. Sisäisen tyydytyksen tuntein hän huomasi laihtuvansa ja että häntä usein ahdisti kuiva yskä. Hän ei pitänyt laihtumistaan liian niukan ravinnon seurauksena eikä yskäänsä hermostumisesta johtuneena, joka tavallisesti seuraa surullisia ajatuksia, vaan luuli potevansa keuhkotautia. Hänen mielensä tuli yhä surullisemmaksi, poskensa kalpeammiksi, ja »lumottu prinsessa» parka oli enää haamu vain.

Häntä oli todella rangaistu kovasti, ja jos kärsimys kohottaa ihmistä, niin hän oli saanut takaisin suuren osan moraalisesta arvostaan. Hän uneksi nyt vain Ewaldin anteeksiannosta. Sairautensa kehityttyä niin pitkälle, että hänellä olisi vain muutamia päiviä enää jäljellä, hän aikoi pyytää miestään tulemaan, sillä vaikka hän olikin jättänyt hänen viimeisen kirjeensä vastaamatta, ei hän voisi olla tulematta kuolinvuoteen ääreen. Hän kuvitteli mielessään, miten Ewald polvistuu hänen vuoteensa viereen ja itkien puhuu rakkauden ja anteeksiannon sanoja hänelle, mitenkä hän viimein sulkee hänen silmänsä ja peittää hänen kylmenneen tomunsa valkeilla ruusuilla…

Hannan toimi ei ollut raskas hoitaa, mutta päivä päivältä se tuli yhä vastenmielisemmäksi. Elävänä nukkena olo, jolloin hänen oma olemuksensa ei ollut minkään arvoinen hänen ylleen pantujen vaatekappaleiden rinnalla, tuntui hänestä perin alentavalta, sillä hänhän oli tottunut olemaan seurapiirin keskipisteenä. »Oikealle, neiti… olkaa hyvä ja kävelkää hiukan, että näemme tuon poimun vaikutuksen… Ei, tämä on liian raskasta, koettakaa vielä kerran tuota toista… miltä näyttää tuo vyö takaapäin? Kääntykää… Kas niin… entä paljonko se maksaa?… Ei, se on liian kallista; näyttäkää vielä kerran tuota toista…» Tuossa seisoo ostaja silmälasit nenällä ja tarkastaa vain vaatteita.

Kuta kauniimmalta myyjätär puvussa näyttää, sitä kauniimmaksi ostaja itseään siinä kuvittelee; nukke kääntyy oikeaan ja vasempaan, etenee ja lähenee, pukeutuu kaksikymmentä kertaa samaan päällysvaippaan, pistää kätensä sata kertaa samaan hihaan, mainitsee hinnan, kehuu tavaraa ja kadehtii ostajaa. Sillä jos ostaja pukeutuu tarkastettuun tavaraan, menee hän tanssiaisiin, teatteriin tai kutsuihin, jolloin kysymyksenalainen vaatekappale on vain osana kokonaisvaikutuksesta, nukke raukan ollessa ainoastaan vaatekappaleen vaikutuksen kohottajana. Sitäpaitsi näyttävät nuo hienoston naiset, joiden ajoneuvot odottavat kadulla niin kauan kuin pukuja valitaan, liian onnellisilta ja kadehdittavilta. Heidän valinnassa osoittamansa mielenkiinto näyttää todistavan, etteivät he tiedä mitään suruista, että huvitukset ja lähestyvät juhlat, joita varten he tekevät ostoksensa, pyörivät heidän mielissään, ja että heidän ainoana huolenaan on kauneutensa ja hienoutensa ylläpitäminen. Mutta luultavaa on, ettei asia ole useinkaan niin. Ylhäisellä ostajalla voi olla sydänsuru, hänen mieltään kalvaa ikävä, hän voi elää onnettomissa perheoloissa; mutta maailman silmissä näyttää aina, hänen tehdessään ostoksiaan, kuin tuo ostos olisi hänelle tärkeintä kaikesta, ja silloin voi luulla, että näillä rikkailla naisilla, jotka keskustelevat päällysvaipan muodosta, pitsien leveydestä, nauhasolmujen luvusta, on vain yksi huoli, nimittäin pysyä kauniina ja ylen hienoina.

Hannasta tuntui ostajien kodeissa tavaran näytteleminen paljon kauheammalta kuin liikkeessä koetteleminen. Siellä hän sai odottaa usein puolikin tuntia eteisessä, ennenkuin kamarineitsyt vei hänet uhkeiden salien läpi ostajan yksityishuoneeseen, missä alkoi samainen mukanatuodun tavaran koetus. Tällä ajalla hän näki monta taloudellista tapahtumaa: kokki saapui kuulemaan, miten monelle hengelle oli laitettava päivällinen sinä päivänä ja missä muodossa jäätelö oli tarjottava; kirje ynnä kukkia saapui; perheen eri jäsenet tulivat ja menivät keskustellen jos jostakin kiinnittämättä vähintäkään huomiota koettelijaan; eikä mikään vaikuta kodittomaan, alennustilaan joutuneeseen niin masentavasti kuin tällainen silmäys näennäisesti onnelliseen perhe- ja seuraelämään. Se vaikuttaa aivan samalla lailla palelevaan kuin äkkiä avattu ja suljettu ovi, jonka kautta virtaa valoa, lämpöä, musiikkia ja naurua, tehden pimeän eteisen ja kylmyyden kahta tuntuvammaksi.

Laskiaisjuhlat lähenivät loppuaan. Oli paljon työtä. Liike oli melkein aina täynnä ostajia. Myyjättäretkin olivat iloisia, useimmat heistä kävivät naamiohuveissa, ja heillä oli monta pientä seikkailua kerrottavana toisilleen. Usein oli joku heistä sanonut Hannalle:

»Tulkaa kanssamme tänään Diana-saliin, satuprinsessa, se tekisi teidät hiukan iloisemmaksi.»

Hanna pudisti vain kieltävästi päätään.

»Anna hänen olla rauhassa», keskeytti toinen, »etkö näe, että armollinen neiti on liian ylpeä alentuakseen seurustelemaan meikäläisten kanssa?»

»En ole ylpeä, eikä minulla ole syytäkään olla», vastasi Hanna. »Mutta minulla on suruni, enkä siksi halua käydä tanssiaisissa.»

»Oh, turhia! Surut on heitettävä nurkkaan, tuskat tukahdutettava…»

Hanna ei vastannut, mutta hän ajatteli itsekseen: »En voi tukahduttaa tuskaani, mutta toivon sen pian surmaavan minut…»

XXI.

»Neiti Anna, tulkaa tänne», huusi johtaja. — Hanna oli pitänyt Anna
Meyerin nimen. —

»Mitä käskette?»

»Ovatko kreivitär Palmille vietävät kotelot järjestyksessä, Edward?» kysyi kauppias eräältä apulaiselta.

»Ovat, kyllä ovat.»

»Kutsukaa siis joku palvelijoista — ja te, neiti Anna, menette heti kreivittären luo. Tehän tiedätte osoitteen… Palmin palatsi Herrengassella?»

»En tiedä missä se on, mutta palvelija voi kai näyttää tien.»

»Hyvä! Te tunnette hinnat; teidän ei pidä alentaa hintoja, mutta koettakaa saada kauppa sujumaan… kehukaa vähän, se auttaa.»

Palvelija saapui ja otti molemmat kotelot; Hanna otti hatun ja päällystakin ja seurasi opastaan. Heidän tiensä Herrengasselle kulki Grabenin ja Kohlmarktin poikki, jotka paikat ovat kaupungin vilkkaimpia; siellä on tungosta ja hyörinää: kiireellisissä asioissa kulkevia ja hiljalleen kävelijöitä, ajureita, raitio- ynnä muita vaunuja, suurenmoisia liike-ikkunoita, sanalla sanoen se oli kuin muurahaispesä. Mutta Hanna vihasi tätä kaikkea. Eniten hän vihasi kuitenkin Ring-katua: Imperial-hotellin ja Edelbergin palatsien ohi kulkeminen tuotti hänelle sanomatonta tuskaa.

Herrengasse on wieniläisten Fauburg St. Germain. Siellä sijaitsivat vanhojen ylimyssukujen palatsit vierekkäin, kätkien muuriensa sisään loistavien juhlien muistoja. Porttiholveissa vaeltavat kunnianarvoisat ovenvartiat edestakaisin, mitellen ylenkatseellisesti ohikulkevia silmäyksillään; muutamien jykevien harmaitten kivimuurien edustalla odottaa vaunuja, joiden ovissa komeilee upea vaakuna; — Herrengasse kokonaisuudessaan tekee ylimyksellisen kylmän ja ylpeän vaikutuksen, kuten Pyhän Tähden ritaristoon kuuluva vanhanpuoleinen vallasnainen.

»Tässä on Palmin palatsi», sanoi palvelija ja pysähtyi.

Hanna meni portista.

»Minne matka?» kysyi lihava portinvartia.

»Tuon tanssileninkejä Bogner-kadulta kreivittärille», vastasi Hanna.

Hanna sai jatkaa matkaansa. Hän suuntasi kulkunsa leveää kukkien reunustamaa pääovea kohti.

»Seis!» huusi ankara portinvartia. »Se on pääovi», ja hän osoitti pelottavalla, nauhoitetulla sauvallaan pihan yli.

Hanna ja palvelija seurasivat viittausta ja menivät keittiön portaita ensimäiseen kerrokseen. Eräs palvelija vei heidät käytävän ja palvelijainhuoneiden kautta ensimäisen kamarineitsyen luo. Tämä pyysi Hannaa odottamaan ja meni kysymään, halusivatko kreivittäret katsella tavaroita. Hetken kuluttua hän palasi.

»Tulkaa mukaan, neiti, kreivittäret odottavat. Minä otan toisen kotelon, ottakaa te toinen. Kas niin!»

Hanna seurasi kamarineitsyttä lukemattomien palvelijoita, vaatekammioita, liinasäiliöitä, kylpyhuoneita varten varattujen huoneiden läpi, kunnes he lopulta saapuivat erään sivuoven kautta molempien nuorten kreivitärten makuuhuoneeseen.

Raskaista ikkunaverhoista oli ainoastaan toinen vähän aukivedetty, ja huoneessa vallitsevaa hämärää lievensi kapea auringonjuova, joka osui peilipöydälle saaden pullot ja purkit loistamaan kuin hopea. Huoneen kummallakin lyhyellä seinällä oli pitsien peittämä sänky. Keskellä lattiaa oli suuri pöytä, jolla oli maljakkoja ja kirjoja, salkkuja ja käsinesäiliöitä mitä kirjavimmassa sekamelskassa. Useita matalia lepotuoleja oli siellä täällä, ja muutamilla oli hajuvesien raikastamia vaatteita. Nuoret neitoset olivat varmaankin eilen illalla olleet tanssiaisissa, sillä sänkyjen edessä oli silkkisukkien vieressä pienet valkeat silkkikengät, ikäänkuin ne olisivat pudonneet tanssin väsyttämistä jaloista. Kuihtuneita kotiljonkikukkavihkoja, suuria ja pieniä, oli hansikkaitten joukossa, ja niiden tuoksu sekoittui peilipöydällä oleviin hajuvesiin. Heidän kiharoitaan ja pukujaan peittäneet kukkakiehkurat riippuivat kuin taitetut oksat pitkin marmorilevyä.

Toinen neitosista lepäsi puoleksi puettuna vuoteellaan; toinen istui takkavalkean ääressä kääriytyneenä flanelliseen aamupukuun ja nautti vieressä olevalle pienelle pöydälle asetetusta, Sèvres-porsliinissa tarjotusta aamukahvista.

Kamarineitsyt työnsi pöydällä olevat tavarat syrjään saadakseen tilaa koteloille. Hanna alkoi ottaa esiin vaatekappaleita, ja kamarineitsyt vei ne kreivittären sängyn ja toisen tuolin luo. Mutta ne eivät olleet heidän makunsa mukaisia.

»Ah quelle horreur. Todellakaan ei voi valmistuttaa vaatteitaan muualla kuin Francinen tai Wernerin…»

»Tai Gindreaun luona… Valmistaisivatko he koskaan näin mauttomia vaatteita?»

Hanna otti esiin yhä uutta puhumatta sanaakaan. Hänestä oli tuskallista kuulla arvosteluja mukaanlähetetyistä tavaroista; hänhän ei tosin ollut ottanut osaa niiden valmistamiseen, mutta on aina hyvin loukkaavaa kuulla sanottavan kauniina näyttämiään esineitä rumiksi, koska silloin on osoittanut omaavansa huonon maun. Vihdoinkin sai eräs puku armon arvostelevien neitosten silmissä. Se oli valkea sortie de bal, kevyt ja pehmeä atlas-vaippa, höyhenistä ja pitseistä tehty.

»Oi!… Se on kaunis! Onko teillä kaksi samanlaista?»

»Ei varastossa, mutta me voimme helposti valmistaa toisen», vastasi
Hanna.

»Netti», sanoi nuori kreivitär kamarineitsyelle, »onko äiti jo noussut?»

»On, kreivitärtä kammataan juuri.»

»Mene hänen luokseen ja kysy, eikö hän sitten tahtoisi tulla tänne katselemaan näitä.» Kamarineitsyt totteli. Hanna aikoi jatkaa vaatekappaleiden näyttämistä.

»Odottakaa, kunnes kreivitär tulee!»

Neitoset alkoivat jutella. Hanna asettui ikkunakomeroon ja katseli ulos. Hän kuuli kuitenkin aivan selvästi, mitä he puhuivat. He eivät huolineet hänestä enempää kuin vahanukesta. Keskustelu koski eilisiä tanssiaisia.

»Sinä tanssit eilen kotiljongin taaskin Rudi Lichtensteinin kanssa…
Mitä Toni Schwartzenberg sanoo siitä asiasta?»

»Oh, hän mielistelee jo Resi Waldburgia.»

»Silloin ei sinun tarvitse ainakaan olla mustasukkainen, sillä hän on jo niin kuihtunut…»

»Mutta ajattelehan hänen ihania pukujaan… luulen hänen tilaavan ne
Worthilta Pariisista.»

»Huomasitko, miten iloinen Lori, niinsanottu 'jumalainen Lori' oli?»

»Huomasin; eipä luulisi hänen niin äskettäin menettäneen sulhasensa.»

»Oi niin, Edelberg raukka! Kuolla neljä viikkoa ennen häitä…»

Hanna kuunteli. Edelberg-nimi sai hänen sydämensä kiivaasti sykkimään.

»Entä miten kamala kuolema», jatkoi kreivitär, »suistua kuskipukilta!»

»Ehkä se olikin parasta Lorille; hänhän vietti kauheaa elämää, aina kaksi tai kolme suhdetta yhtaikaa tanssijattarien ja näyttelijättärien kanssa…»

»Mitä se sitten merkitsee! Hän olisi jättänyt ne kaikki ennen häitä. Jos panisi semmoisiin huomiota, niin tuskinpa voisi mennä kenenkään kanssa naimisiin. Semmoisia asioita ei pidä ottaa niin vakavasti.»

»Jumalainen Lori ei sitä ole tehnytkään, siltä ainakin näyttää, koska hän ei ensinkään sure sulhastaan. Minusta on vallan sopimatonta, että hän nyt jo tanssii, vaikka hääpäiväkin oli jo määrätty.»

Nuorten kreivitärten äiti astui huoneeseen katkaisten siten keskustelun. Kalpeana ja vavisten täytyi Hannan jälleen näytellä vaatetuksia ja pukeutua päällysvaippoihin, vastata hänelle tehtyihin kysymyksiin ja ottaa vastaan aivan samanlaisen vaipan tilaus. »Sulhanen! Sulhanen!» kaikui hänen korvissaan. — »Satakaksikymmentä guldenia, rouva kreivitär.» — »Oi, miten hänet olikaan petetty!» — »Kolmessa päivässä vaippa on valmis, armollinen kreivitär.» Ja Hanna poistui tehden nöyrän kumarruksen, mihin kukaan noista kolmesta naisesta ei vastannut.

Onneton vietti tämän jälkeen muutamia vieläkin raskaampia ja unettomampia öitä. Molempien kreivitärten puhelu oli kovasti järkyttänyt hänen mieltään. Hänestä tuntui, kuin häneltä olisi riistetty kallisarvoinen omaisuus, ja hyljätty, rikollinen nuori nainen oli jo muutenkin moraalisesti niin köyhä. Nykyistä tilaansa hän ei tahtonut ajatella. Se oli niin sisällyksetöntä; tulevaisuutta hän ajatteli vain kuolemankaihoin, ja hänen ajatuksensa askartelivat senvuoksi vain menneisyydessä. Hän ei tahtonut muistella sitä aikaa, jolloin oli vielä puhdas ja viaton, sillä sen hän oli kadottanut, ei puolisoaan, jonka hän oli pettänyt, ei kummitätiä, joka oli hänet hyljännyt; hän saattoi siis kohdistaa ajatuksensa siihen mieheen, joka oli kietonut hänet intohimoiseen rakkauteensa, kiellettyyn onneen, jonka hän jo oli saavuttamaisillaan, mutta jonka kohtalon kova käsi oli häneltä riistänyt. Ja nyt hän oli saanut tietää, että tämä intohimon lieska oli vain oikkua, vain viimeinen tapahtuma tämän elostelijan poikamies-elämässä. Kaikki hänen ainaisen rakkauden vakuutuksensa olivat pelkkää valhetta, petosta. Hanna olisi hääpäivän aattona muitta mutkitta saanut matkapassit.

Kuitenkin oli tämä tappio, vaikkei Hanna alussa ollutkaan siitä tietoinen, hänelle voitoksi. Sillä mitä hän menetti, oli vain tyhjää. Suremansa onni ja rakkaus olivat nyt syöstyt siltä jalustalta, jolle hän ne oli kohottanut; se suuri tappio, minkä kreivin äkkinäinen kuolema oli hänelle aiheuttanut, haihtui kreivittärien keskustelun johdosta; kreivi ei ollutkaan rakastanut häntä; hän ei olisikaan tehnyt häntä onnelliseksi. Vähitellen alkoi tämä ajatus rauhoittaa häntä. Jos kuvittelee joutuvansa haaksirikkoon kultalastisen laivan kanssa, niin eikö olisikin lohdullista, jos saisi tietää, että lasti onkin väärennettyä kultaa?

XXII.

Joitakuita aikoja tämän jälkeen Hannan täytyi jälleen viedä tavaroita kaupungille. Tällä kertaa kuitenkin Grand-Hotel'iin eräälle matkustavalle englannittarelle.

»Jumalan kiitos, ettei minun tarvitse mennä Hotel Imperialiin!» hän ajatteli. Mutta kun kaikki ensi luokan hotellit ovat samannäköisiä, täyttivät muistot hänen mielensä hänen saapuessaan perille. Mutta ne olivat kuin kaukaisen unen harhakuvia. Entisyyshän oli kokonaan haudattu.

»Mrs. Edgecombe?» kysyi hän ovenvartialta.

»Ensimäinen kerros N:o 12.»

Hanna meni osoitettuun huoneeseen ja astui komeaan salonkiin. Hän näki viereisessä huoneessa nuoren tytön esiliina edessä ja myssy päässä — kaikesta päättäen kamarineitsyt. Hanna osoitti pahviaskejaan.

»Tuon pitsipäähineitä Bogner-kadun muotikaupasta.»

Kamarineitsyt toisti saman viereiseen huoneeseen sekä pyysi Hannaa sitten hetkisen odottamaan, sulkien oven. Odottaa… siihen hän oli jo tottunut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui vanha naishenkilö viereisestä huoneesta.

»Suokaa anteeksi, neiti», sanoi hän ystävällisesti, »että olette saanut odottaa niin kauan… Oletteko tuonut pitsit?»

Hanna oli aivan hämmästynyt saadessaan osakseen näin ystävällisen kohtelun ja katsahti kiitollisena ylös. Hänen edessään seisoi miellyttävännäköinen, kaunis, noin viidenkymmenen ikäinen nainen. Mrs. Edgecombella oli lumivalkea tukka, joka oli korkealle kammattu ja jota peitti musta pitsilaite. Pitsin päät riippuivat ristissä rinnalla. Kaiken tämän keskeltä näkyivät hienopiirteiset, hyväntahtoisesti hymyilevät kasvot suurine, tummine silmineen, jotka loistivat niin ystävällisesti, että huolimatta puuttuvasta nuoruudenkukkeudesta täytyi pitää häntä kauniina.

Mrs. Edgecombe oli puhutellut häntä saksankielellä, joten Hanna — vaikka liikkeen johtaja oli lähettänyt hänet tänne juuri englanninkielentaitonsa takia — vastasi myös saksaksi:

»Kyllä, armollinen rouva; tässä ovat pitsit; ne ovat samankaltaisia kuin ne, joita te tänään kannatte.»

Hanna katsahti mitä suurimmalla ihastuksella vanhaan naiseen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt niin miellyttäviä kasvoja, jotka häntä silmäilivät ystävällisesti ja mielenkiinnolla.

»Paljonko tämä pitsi maksaa, hyvä neiti?»

»Tämä… viisikymmentä guldenia… haluaako armollinen rouva koetella peilin edessä?»

»Oh, se ei ole tarpeellista — minun iässäni ei katsota peiliin niin mielellään kuin teidän», sanoi hän nauraen ja kysyi osaaottavasti: »Miten vanha te olette?»

»Jo kahdenkymmenen ikäinen.»

»Jo? Sehän on vasta elämän alku, rakas lapsi.»

»Miten ajattelee, minä en tunne itseäni nuoreksi, sillä nuoruuteen kai kuuluu, että toivoo ja luottaa tulevaisuuteen.»

»Ei, nuoruudella on tulevaisuus edessään, pitkä tulevaisuus tuhansine vaihteluineen. Mitä toivoon tulee, kuuluu se joka ikäluokkaan ja joka ihmiselle.»

»Ei minulle», vastasi Hanna, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän oli hyvin liikutettu. Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän moniin aikoihin oli saanut puhua itsestään näennäisesti osaaottavan henkilön kanssa. Tosin oli tämä henkilö muukalainen, jonka hän ensi kerran näki, ja lisäksi hänen suhteensa ostajan asemassa, joka tekee tuttavallisuuden mahdottomaksi, mutta tämän naisen myötätunto vaikutti häneen kuin lämmittävä auringonpaiste. Hanna olisi mieluimmin heittäytynyt hänen jalkainsa juureen saadakseen valaa kauan pidätetyn surunsa kyyneliin. Mutta muistaen velvollisuutensa hän otti kotelosta seuraavan esineen ja levitti sen käsissään.

»Tässä on samanlainen ja samanhintainen valkea.»

Mrs. Edgecombe, joka tähän saakka oli puhunut iloisesti ja rohkaisevasti Hannalle, muuttui nyt totiseksi. Hän oli tavattoman hyväsydäminen ja hän kunnioitti kaikkea surua, miten vieras se sitten olikin hänelle. Hän oli huomannut kyynelten kihoavan nuoren myyjättären silmiin, ja vaistomaisesti hänen piirteensä muuttuivat liikuttavan totisiksi, ikäänkuin kunnioittaakseen toisen surua. Tämä samainen tunne kai on aiheena siihen kauniiseen tapaan, joka ilmenee päänpaljastamisessa ruumissaattueen, kuinka köyhän tahansa, kulkiessa ohi. Mutta eivät ainoastaan kuolleet saa osakseen tällaista harrasta kunnianosoitusta; todellisesti jalot, hienotunteiset ihmiset osoittavat jokaisen syvän surun ääressä — köyhimmänkin, muukalaisenkin — samaa äänetöntä osanottoa.

Vanha rouva otti ääneti pöydälle levitetyt pitsit käteensä, ikäänkuin tarkastaakseen niitä, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana. »Mitähän suruja tämä kaunis lapsi raukka on mahtanut kokea?… Voisinkohan minä auttaa häntä?… Mutta hänellä on ehkä sydämensuru… Nämä nuoruussurut ovat kevätmyrskyjä. Mutta keväälläkin on hallaöitä, jotka jäätävät kukkaset… lapsi parka!» Nämä ajatukset pyörivät hänen päässään hänen tarkastaessaan tavaroita.

Palvelustyttö tuli huoneeseen. »Armollinen rouva, täällä on eräs neiti rouva Bergin toimistosta.»

»Bergin? Vai niin! Pyydä häntä tulemaan tänne.»

Vanhanpuoleinen neiti astui sisään.

»Suokaa anteeksi, rakas lapsi? Voitteko odottaa hetkisen?» sanoi Mrs.
Edgecombe Hannalle ja meni tulijaa vastaan.

»Te haluatte puhella kanssani seuranaisen paikasta?»

»Niin, rouva Berg neuvoi minut tänne. Teidän armonne hakee seuranaista?»

»Olkaa hyvä, istuutukaa.» Ja Mrs. Edgecombe osoitti lähellä olevaa tuolia istuutuessaan itse. »Oletteko englannitar vai saksatar?»

»Olen Rheinin seuduilta, mutta osaan englanninkieltä.»

»Se sopisi erinomaisen hyvin; koska itse olen saksatar, tahtoisin mielelläni maalaiseni seuranaiseksi, mutta kun olen ollut englantilaisen kanssa naimisissa, olen puolittain englannitar ja pidän paljon englantilaisesta kirjallisuudesta. Panen suuren arvon siihen, että ottamani seuranainen erinomaisesti lukee ääneen englantilaisia kirjoja. Silmäni ovat heikot, joten en itse voi lukea, mutta kuuntelen mielelläni tuntikausia, jos minulle luetaan. Peloittaisiko se teitä?»

»Ei ensinkään. Voisin lukea vaikka koko päivän. Osaan myöskin ommella vaatteita.»

»Onhan se hyvä, mutta sitä en tarvitse. Vaatteistani pitävät kamarineitsyeni huolen. Soitatteko?»

»En, ikävä kyllä.»

»Sepä vahinko. Entä miten vanha te olette? Suoraan sanoen olisin halunnut nuoremman… Te olette kai yli neljänkymmenen?»

»Tietenkin, olen jo kasvattanut kaksi nuorta neitiä hienoista perheistä, joten voin näyttää mitä parhaimmat suositukset. Olen neljänkymmenenkahden ikäinen.»

»Minun rinnallani te olette nuori, mutta minä rakastan iloista nuorisoa.»

Hänen katseensa siirtyi Hannaan, joka pani kokoon pitsejä jonkun askeleen päässä. Hän kuunteli mielenkiinnolla keskustelua, hänhän oli itse ollut samoissa puheissa, paikkaahakevana, ja mitä itse on joskus kokenut, se herättää aina mielenkiintoa.

Mrs. Edgecombe otti uuninreunalta kirjan ja ojensi sen vastapäätä istuvalle neidille.

»Tahdotteko lukea minulle kappaleen tästä kirjasta?»

Nainen katsahti kirjan nimeä.

»Little Dorrit?» luki hän ääneen.

»Niin», vastasi Mrs. Edgecombe. »Dickens on mielikirjailijani.»

Neiti alkoi nyt lukea, kompastellen, katkonaisesti ja mitä kurjimmasti ääntäen.

Mrs. Edgecombe keskeytti hänet ennen pitkää.

»Kiitän. Teidän ääntämisenne on virheellistä. Saksattaren on tosin vaikeata hallita englanninkielen ääntämistä…»

»Minulle on sanottu, että äännän erinomaisesti… en ole tällä hetkellä oikein kunnossa ja sitäpaitsi pelkäsin… olen pahoillani, ellen kelpaa…»

Neiti raukan hätääntyminen vaikutti tuskallisesti vanhaan rouvaan.

»Aikomukseni ei ollut moittia, tahdoin vain huomauttaa teille, että ääntämisenne ei ole virheetöntä, joten teidän tulisi tavatessanne englantilaisia koettaa oppia heiltä. Teidän asemassanne on vieraan kielen osaaminen suurenarvoista, ja kun te osaatte englanninkieltä, on teille eduksi oppia se niin täydellisesti kuin mahdollista. Se ei tuottaisi teille enää suuria vaikeuksia.»

Vieras nousi. »Koetan seurata neuvoanne, armollinen rouva, ja ottaa englanninkielen tunteja. Ei koskaan ole liian vanha oppimaan.»

»Se on aivan totta», vastasi Mrs. Edgecombe nousten. »Minäkin, joka voisin olla äitinne, opiskelen.»

»En tahdo häiritä kauempaa…»

Mrs. Edgecombe ojensi hänelle kätensä.

»Olen pahoillani, ettemme sopineet toisillemme, mutta asiaa ei voi auttaa. Täällä on jo käynyt toistakymmentä tarjoutuvaa, ja tekin kai olette epätietoinen minkä paikan valitsette. Hyvästi ja hyvää jatkoa!»

Mrs. Edgecombe seurasi häntä ovelle ja palasi sitten Hannan luo.

»Kas niin, jospa taas ryhtyisimme pitsikysymykseen», sanoi hän hymyillen. »On helpompaa saada sopiva pitsipäähine kuin seuranainen. Toivoisinpa, että edes jollain täällä käyneistä naisista olisi ollut yhtä miellyttävä ulkomuoto kuin teillä…»

Hannan mieleen valahti hetkeksi eräs ajatus, toivon välähdys sai hänen sydämensä sykkimään.

»Te haette englanninkielisen kirjallisuuden lukijatarta?»

»Niin, lukijatarta, matkatoveria, ystävätärtä, pianotaituria, lapsi, haen sellaista, joka jakaisi kanssani yksinäisyyteni, haihduttaisi tyhjänpäiväiset suruni… sanalla sanoen, haen valkeata kaarnetta. En luule löytäväni sellaista, jolla olisi kaikki nämä ominaisuudet… vai tunnetteko te sellaisen?»

»Arvelin tarjoutua itse… Ainoastaan onnettomuuksien takia olen joutunut myyjättäreksi… syntyperäni ja kasvatukseni oikeuttaisivat minut toiseen asemaan. Soitan jotakuinkin hyvin…»

Mrs. Edgecombe ilostui.

»Ja englanninkieltä puhutte myös?»

Vastaukseksi Hanna otti äskeisen kirjan ja alkoi lukea. Hänellä oli erikoiset taipumukset lukea ääneen, selvästi ja tunteellisesti, silti kiemailematta, ja hänen taipuisa äänensä oli kuin musiikkia; sitäpaitsi hänen ääntämisensä oli erinomainen, aivankuin syntyperäisen englantilaisen. — Mrs. Edgecombe oli vallan ihastunut.

»Nytpä olenkin löytänyt valkean kaarneeni», hän huudahti. »Otan teidät heti palvelukseeni, rakas neiti!»

Hanna punastui ilosta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kalpeni. Hän muisti kiusalliset suositukset. Nyt häneltä jälleen kysyttäisiin hänen perheestään, menneisyydestään, eikä hänellä ollut perhesuhteita, menneisyyttä, joista olisi voinut puhua.

Hän pudisti surullisena päätään.

»Oi, se olisi liian suuri onni. En luule teidän huolivan minusta, armollinen rouva.»

»Mistä syystä?»

»Siksi, että olen nykyisessä toimessani väärällä nimellä, siksi, ettei kukaan minua tunne, enkä voi neuvoa teitä kenenkään luo, joka voisi mennä minusta takuuseen…»

Mrs. Edgecombe näytti hämmästyneeltä ja murheelliselta.

»Sepä kummallista… ja on vielä kummallisempaa, että sanotte minulle tämän kaiken, ennenkuin edes olen kysynytkään.»

»Te ette siis huoli minua, ettehän! Oi, miten onneton olenkaan!»

»Koettakaa olla rauhallinen, lapseni! Istuudutaan tänne!» Vanha rouva veti Hannan lempeästi viereensä sohvaan ja tarttui hänen käteensä. »Mitä kauheita salaisuuksia teillä on, lapsi parka?»

»Oi, sitä on niin, niin kovin vaikea kertoa!»

»Olkaa sitten kertomatta. Voin sen arvatakin… Rakkaustarina?»

Hanna nyökäytti päätään.

»Entä viettelijä?»

»Kuollut.»

»Ja perheenne?»

»Heidän silmissään olen minä kuollut.»

»Siis aivan yksin maailmassa?»

»Yksin, hyljätty ja onneton!»

Mrs. Edgecombe piti yhä Hannan kättä omassaan. Hän mietti hetkisen. Sitten hän sanoi puristettuaan Hannan kättä ikäänkuin liiton solmimisen merkiksi:

»Asia ei muutu, minä otan teidät.»

Hanna pidätti ilohuutonsa. Hän tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, niin liikutettu hän oli.

»Minä otan teidät seuralaisekseni», jatkoi Mrs. Edgecombe, »enkä välitä suosituksista enkä muista papereista. Jos minä hakisin kasvattajaa tyttärelleni tai itse olisin nuori, niin ottaisin tämän lukuun — mutta mitä minulla, vanhalla ihmisellä olisi pelkäämistä? Että olette hyvästä perheestä, takaa kasvatuksenne, ja että olette siveellinen, takaa se seikka, että huolimatta kauneudestanne olette valinnut rehellisen toimen ansaitaksenne elatuksenne, ja olen varma siitä, että tuotatte minulle iloa, sen takaavat miellyttävät kasvonne. Ihastuin heti teihin — love at first sight — ja mikä minua erityisesti ilahduttaa on se, että voin tarjota nuorelle, yksinäiselle hylätylle tyttären sijan ja rakkauden vanhassa ja, ikävä kyllä, yksinäisessä sydämessäni.»

Hanna kumartui suudellakseen häntä kädelle. Hän oli hiljalleen polvistunut.

»Oi, armollinen rouva — te olette todellakin armelias ja hyvä — mitenkä minä tulenkaan teitä rakastamaan ja kunnioittamaan.»

XXIII.

Mrs. Edgecombe nosti polvistuvan ylös ja suuteli häntä otsalle sanoessaan:

»Kas niin, nyt juttelemme asiasta kaupan kannalta. Minä matkustaisin mieluimmin Wienistä jo ylihuomenna. Voitteko heti tulla luokseni?»

»Oh, en tiedä, minun täytyy kysyä johtajalta. Minut on palkattu kuukauden irtisanomisajalla…»

»Sen voi helposti järjestää. Me ajamme yhdessä Bogner-kadulle, ja minä puhun — miten sanoittekaan? — johtajanne kanssa. Korvaussumma…»

»Minulla ei ole säästöjä», keskeytti Hanna.

»Se kuuluu minulle. Minähän teidät ryöstän häneltä, siis minun tulee maksaa korvaussummakin. Ja koska on puhe rahoista, kysyisin, miten suuren palkan te tahdotte?»

»Te laskette leikkiä, armollinen rouva. Mitä vaan tahdotte antaa minulle…»

»Hyvä: olin aikonut tarjota esilukijalleni sata guldenia kuukautta kohden. Mutta silti on minulla oikeus silloin tällöin avustaa pukujen hankinnassa, sillä minusta on hauskaa nähdä nuoria tyttöjä hyvinpuettuina…»

Mrs. Edgecombe soitti.

»Pyytäisin vaunut!» sanoi hän saapuneelle palvelijalle. Sitten hän kutsui kamarineitsyensä.

»Tuo hattuni ja olkaliinani. Näettekö miten päättäväisesti toimin», sanoi hän sitten Hannaan kääntyen. »Nyt ajamme suoraa päätä kamalan johtajanne luo.»

»Entä mitä teemme näille?» Hanna pani hymyillen kätensä kotelon päälle.

»Nämä viisi tai kuusi pitsilaitetta pidämme kaikki. Niistä laitamme kumpikin vastustamattomia koristeita; ja johtajanne on myöntyväisempi, jos ostamme ne kaikki.»

»Kuka tietää? Ehkä hänestä silloin tuntuu, että olen erinomainen toimessani», sanoi Hanna leikkisästi.

»Ellei hän heti vapauta teitä, niin jätän hänelle takaisin kaikki tavarat, enkä enää koskaan tee kauppoja hänen luonaan.»

Palvelija ilmoitti vaunujen ajaneen portaiden eteen.

»Tulkaa nyt, neiti! Minä olen valmis.»

Miten paljon keveämmällä mielellä Hanna menikään portaita alas kuin oli tullut ylös! Nyt häämötti tulevaisuus taas lukemattomine yllätyksineen hänen edessään, nyt hän jälleen sai kuulua jollekin.

Vaunut pysähtyivät muotiliikkeen eteen. Mrs. Edgecombe ja Hanna astuivat sisään. »Johtaja» näkyi tulevan hyvin ymmälle nähdessään myyjättärensä tulevan yhdessä liiketuttavan kanssa.

»Minä tulen maksamaan pitsit, jotka tänään olette lähettänyt nähtävikseni. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni puhua kanssanne eräästä toisestakin asiasta…»

»Olen kokonaan käytettävänänne.»

Mrs. Edgecombe esitti tarjouksensa. Kauppias ei tehnyt vaikeuksia, ja
Hanna sai kohta eronsa.

»Minä otan teidät siis kohta mukaani, hyvä neiti», sanoi vanha rouva.
»Tulkaa kanssani!»

Hanna sanoi ystävälliset jäähyväiset johtajalle ja tovereilleen ja seurasi suojelijaansa vaunuihin.

»Mitä minun nyt tulee tehdä?» kysyi hän.

»Nouskaa vaunuihin, niin puhelemme siitä matkalla.»

Hanna totteli.

»Nyt kai te mielellänne ajatte kotiin hyvästelemään ystäviänne ja hakemaan tavaroitanne», sanoi Mrs. Edgecombe, niin pian kuin vaunut lähtivät liikkeelle. »Jos tahdotte, niin sanokaa osoite kuskille ja me ajamme sinne yhdessä. Taikka ehkä te mieluummin toimitatte asianne yksin? Silloin voitte jättää minut hotelliin ja jatkaa matkaanne asuntoonne… mutta vain palataksenne pian takaisin uuteen kotiinne.»

»Minulla ei ole ystäviä, joille sanoisin jäähyväiset; asun vieraiden ihmisten luona, ja tavarani ovat pian kootut. Tulkaa kanssani, armollinen rouva… ymmärrän hienotunteisuutenne tahtoessanne lähettää minut yksinäni asuntooni, kysymättä edes osoitetta — mutta tahtoisin esiintyä vähemmin salaperäisesti edessänne, joten, ellei teitä väsytä, ajakaamme sinne yhdessä…»

»Mielihyvällä. Sanokaa kuskille minne ajaa.»

Hanna kumartui ulos ikkunasta ja ilmoitti kadun ja talon numeron.

»Te olette liian hyvä minulle», sanoi hän uudelleen istuutuessaan.

»Toivon meidän tulevan hyviksi ystäviksi», vastasi Mrs. Edgecombe hymyillen. »Onko teistä hauska matkustaa?»

»Saada matkustaa on aina ollut toivoni.»

»Silloin tulee se toivo toteutumaan. Minulla on aikomus oleskella pari vuotta matkoilla. Me tulemme matkustamaan halki Italian ja Espanjan, ehkäpä suuntaamme matkamme Kairoon, Konstantinopoliin ja Jumala tiesi minne… ja sitten minä ostan… me ostamme jossain kauniissa seudussa pienen talon ja vietämme siellä loppupäivät… ellei pikku ystäväni sitä ennen mene naimisiin.»

Hanna pudisti päätään.

»Se ei tule tapahtumaan, se on varmaa.»

»Ei sitä voi koskaan tietää.»

»Oi, sen voisin vaikka vannoa. Nyt olemme perillä. Tahdotteko odottaa minua tai tulla kanssani kolmanteen kerrokseen, armollinen rouva?»

»Jos se on teille yhdentekevää, niin tulen kanssanne. Alpeille nousu kuuluu ohjelmaani, joten kolmanteen kerrokseen nouseminen ei saa minua pelottaa.»

Hanna koputti oveen tultuaan perille. Palvelustyttö avasi. Hän oli juuri pesemässä kyökinlattiaa. Hän siirsi ämpärin ja saippuan syrjään tehdäkseen tilaa. Hanna katsahti Mrs. Edgecombeen ikäänkuin anteeksipyytäen.

»Mitenkä te pääsette tästä, armollinen rouva? Te tulette aivan märäksi.»

»Ei tee mitään», vastasi Mrs. Edgecombe ja nosti laahustintaan sekä astui sisään. »Missä teidän huoneenne on?»

»Meidän täytyy mennä isäntäväkeni huoneen kautta.»

»Silloin kai minä häiritsen?»

»Minä kysyn.» Hanna avasi oven.

»Eräs vieras rouva on kanssani, hyvä luutnantinrouva; saammeko mennä tämän kautta?»

»Kyllä, kyllä.»

Mrs. Edgecombe astui sisään Hannan kanssa. Toinen naisista istui ompelukoneen ääressä; toinen oli polvillaan lattialla täydessä touhussa purkaen erästä matkakirstua.

»Suokaa anteeksi», sanoi Mrs. Edgecombe, »älkää antako häiritä itseänne — minä menen vain neidin luo.»

»Tässä on huoneeni», sanoi Hanna ja sulki oven perässään.

»Lapsi raukka, miten täällä on epämiellyttävää! Ja nuo molemmat naiset näyttävät niin köyhiltä. Te puhuttelitte toista heistä luutnantinrouvaksi. Kertokaa minulle heistä vähän.»

Hanna kertoi minkä tiesi. Hän kertoi sairaasta pojasta, huolista ja uhrautuvaisuudesta, ja hänen silmänsä vettyivät.

»Minun muuttoni tulee heille kovaksi iskuksi, sillä, heidän ei ole niinkään helppoa saada vuokralaista tähän huoneeseen; herraa he eivät voi ottaa, koska hänen täytyisi kulkea heidän huoneensa läpi; minussa he kadottavat pienen, mutta sittenkin jotain merkitsevän tulolähteen.»

Mrs. Edgecombe huokasi.

»Maailmassa on kovin paljon surullista. Missä tavaranne ovat, rakas lapsi? Pakatkaa nyt tavaranne, niin annamme kantaa matka-arkkunne vaunuihin.»

Hanna punastui. »Minulla on ainoastaan pieni käsilaukku liinavaatteita varten… ainoa leninkini on ylläni…»

»Sitä pikemmin on kaikki tehty. Jätän teidät rauhaan ja menen sillä välin sopimaan huoneen jättämisestä emäntänne kanssa.»

Mrs. Edgecombe meni ulommaiseen huoneeseen. Molemmat naiset olivat vielä samassa asennossa. Ompelukone rämisi, ja matkakirstusta ilmestyi vanhoja vaatteita ja talouskaluja.

»Ei mitään, ei mitään!» huokasi hän. »En löydä edes vanhaa almanakkaa.»

»Suokaa anteeksi», sanoi Mrs. Edgecombe. »Voinko saada puhua kanssanne hetkisen? Tai onko teillä hyvin kiire tuon kirstun purkamisen kanssa? Matkustatteko pois?»

»Oh, en, minä vain etsin jotain vanhaa kirjaa; poika parkani haluaisi niin lukea jotain. Olkaa hyvä ja istukaa.»

Mrs. Edgecombe istuutui. »Teidän poikanne on sairas?» kysyi hän osaaottavasti. »Teidän vuokralaisenne kertoi sen minulle.»

»On, hän on rampa, poika parka.»

»Eikö kylpymatka auttaisi?»

Luutnantinrouva pudisti päätään.

»En tiedä… eikä meillä olisi siihen varaakaan. — Te tahdotte varmaankin puhua kanssani vuokralaisestani? Hän on herttainen ja hyvä tyttö.»

»Tahdoin ainoastaan ilmoittaa teille, että hän tulee jättämään huoneensa, minä otan hänet luokseni.»

»Oi, mitenkä ikävää!»

»Saanko tietää, paljonko hän on maksanut huoneestaan?»

»Kymmenen guldenia kuukaudessa.»

»On selvää, että näin äkillisesti irtisanottaessa huoneesta maksetaan vuokra vielä jonkun aikaa eteenkinpäin?»

»En voi sitä kieltää.»

»Sallitte kai minun sitten järjestää asian heti.»

Mrs. Edgecombe otti kukkaronsa taskusta ja sieltä kaksi seteliä. Sitten hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kääri siihen setelit, joita naiset luulivat kahdeksi viiden guldenin seteliksi, mutta jotka yhteensä tekivätkin kaksisataa guldenia, — ja kirjoitti sitten lyijykynällä kääreeseen: »Kylpymatkaa varten.» Hän pani tämän pienen paketin viereisellä pöydällä olevaan ompelukoriin.

Hanna tuli sisään matkalaukku kädessä.

»Nyt olen valmis», sanoi hän.

Mrs. Edgecombe nousi. »Me lähdemme sitten. Sanokaa nyt hyvästi.»

»Hyvästi, rouva! Voikaa hyvin, neiti Emilie!» sanoi Hanna liikutettuna.
»Sydämelliset kiitokset ystävällisyydestänne!»

»Meidänhän tulee teitä kiittää, rakas lapsi — te olette tuottanut meille vain iloa; meistä on niin ikävä kadottaa teidät, ja Karl raukka tulee suremaan teitä kovasti.»

»Enkö saa sanoa hänelle hyvästi?»

»Ei, älkää sanoko — hän nukkuu nyt ja hän tulisi vain niin murheelliseksi.»

»Kas tässä, rouva, on lainakirjaston kirja, ja lainauskortti on siinä sisällä — toissa päivänä uudistin lainausoikeuteni kolmeksi kuukaudeksi; luovutan sen teille, niin te voitte lukea poika raukalle…»

»Oi, mitenkä hauskaa, sydämelliset kiitokset, neiti! Minä etsinkin juuri kirjaa häntä varten. Mikä tämä on?»

Luutnantinrouva avasi kirjan ja katsoi etulehteä. Mrs. Edgecombe astui lähemmäksi. Hän oli utelias näkemään mitä kirjallisuutta hänen suojattinsa luki. Se oli Hackländerin Taiteilijaromaani. Hän nyökäytti päätään hyväksyen.

»Vielä kerran hyvästi!» sanoi hän ojentaen kätensä luutnantinrouvalle.
»Älkää olko pahoillanne, vaikka ryöstänkin teiltä vuokralaisenne.»

Hanna suuteli molempia naisia. Palvelustytölle hän ohimennen antoi pari guldenia, viimeiset mitä omisti, ja sanoi ystävällisesti: »Minä matkustan pois — hyvästi, Lisi.»

Tyttö, joka vieraan kunniaksi oli vaihtanut siistimispukunsa toiseen, otti Hannan matkalaukun ja vei sen vaunuihin.

Mrs. Edgecombe ja Hanna nousivat niihin.

»Minne kuski saa ajaa?» kysyi viimeksimainittu. »Hotelliinko?»

»Ei vielä. Meillä on vielä hiukan ostoksia tehtävänä.»

»Minne me sitten ajamme?»

»Sen te tiedätte; minä olen vieras Wienissä. Tahtoisin mennä useihin muoti-, liina- ynnä muihin liikkeisiin…»

»Hyvä; siis Stephanin-torille!» sanoi Hanna kuskille.

»Minä ostan erästä matkustelevaa naista varten tarvittavat tavarat», sanoi Mrs. Edgecombe hetkisen kuluttua, »suuren matkakirstun hattu-, leninki- ja pienten tavarain osastoineen, sekä täytän osastot kengillä, hansikkailla, pukutarpeilla…»

»Sepä on suuri työ», sanoi Hanna hymyillen, »mutta minä näin teidän huoneessanne niin monta matkakirstua, että luulin teidän toimittaneen ostoksenne jo.»

»Niin, minulla on aivan liian paljon matkatavaraa. Mutta matkustavainen, jonka aion varustaa, ei ole minä, vaan eräs ihastuttava, nuori tyttö, jolla nykyään ei ole kuin pieni matkalaukku.»

»Oh… Mrs. Edgecombel»

»Siitä tulee meille molemmille todellinen ilo, eikö totta? Nauttikaamme hauskasta työstämme. Jos on tilaisuutta viattomaan iloon, hauskaan hetkeen, kuten nyt, tulee nauttia siitä täysin siemauksin. Te saatte vielä nähdä, mimmoinen vanha filosofi minä olen!»

XXIV.

»Minun täytyy sanoa teille kaikki, Mrs. Edgecombe; en voi enää olla tunnustamatta teille kaikkea…»

»Mitä sitten, rakas lapsi?»

Molemmat naiset istuivat erään hotellin parvekkeella Luzernissa. Aamiainen oli jo syöty ja palvelija siistinyt pyöreän kivisen ruokapöydän. Hän oli tuonut päivän sanomalehdet, joita Hanna tavallisesti luki suojelijalleen. Avaamaton englantilainen kirja oli heidän edessään, ja pöydällä oli vielä sitäpaitsi Mrs. Edgecomben ompelukori nypläyksineen.

Hannalla oli nyt ollut uusi paikkansa kuusi kuukautta, ja hän oli hyvin tyytyväinen. Luuloteltu keuhkotauti oli muuttunut mitä kukoistavimmaksi terveydeksi. Jo ensi hetkessä ilmaantunut molemminpuolinen ihastus oli yhä juurtunut. Hannan monipuolinen sivistys, hänen hieno käytöksensä, musikaaliset taipumukset, hänen kykynsä ottaa osaa keskusteluun tekivät hänestä kruunun seuranaisten luokassa. Mrs. Edgecombe taasen oli tasainen ja iloinen luonteeltaan sekä sitäpaitsi aina ystävällinen ja hienotunteinen. Eipä siis ihmettä, että heistä oli hauskaa seurustella toistensa kanssa.

Matkaohjelmaa oli seurattu. Hannasta, joka oli niin kovin herkkä ja aina oli toivonut saavansa matkustaa, oli tämä matka ollut äärettömän nautintorikas. Ensin he kävivät Pariisissa, matkustivat halki Italian, pistäytyivät Kreikassa, ja nyt Mrs. Edgecombe tahtoi viettää jonkun ajan Sveitsissä. Luzern miellytti häntä suuresti.

»Täällä me viivymme muutamia viikkoja», oli hän sanonut Hannalle, »ja nautimme Sveitsistä väsyttämättä itseämme. Mitä hyödyttää joka päivä nousta alpeille tai aina ryömiä uusiin rotkoihin. Täältä me näemme alpit ja lunta ja sveitsiläistä karjaa ja englantilaisia matkailijoita niin paljon kuin ikinä tahdomme. Emmekö lepääkin täällä?»

Vanha rouva ei ollut koskaan udellut matkatoveriltaan hänen aikaisempia vaiheitaan. Hän tiesi pilven lepäävän sen yllä, ja hänen ääretön hienotunteisuutensa suojeli häntä uteliaisuudesta ja esti häntä väkisin vaatimasta luottamusta. Sitävastoin hän oli aivan avomielisesti kertonut omasta menneisyydestään niinkuin nykyisistäkin oloistaan.

Mrs. Edgecombe oli erään saksalaisen tiedemiehen tytär. Kodissaan hän oli oppinut tuntemaan köyhyyden katkeruutta, mutta oli myöskin oppinut ajattelijan levollisuudella kestämään aineellisia vaikeuksia. Hänen ollessaan kaksikymmentäneljä-vuotias kosi häntä eräs englantilainen matkailija. Tämä oli nuori, äärettömän rikas, kuului arvossapidettyyn perheeseen, ja kaikki, morsiankin, pitivät tarjousta suurena onnena.

Mr. Edgecombe vei puolisonsa maatilalleen Kentiin. Siellä kului hänen elämänsä, vaikka häntä ympäröikin ylellisyys ja komeus, hyvin yksitoikkoisesti. Edgecomben perheenjäsenet ja heidän naapurinsa kuuluivat niihin ylhäisiin ja ylpeihin englantilaisiin, jotka katsovat halveksien muukalaisiin. Sitäpaitsi he kuuluivat puritaanisiin herännäisiin, joten heidän ajatuskantansa ei sopinut yhteen saksalaisen ajattelijan tyttären vapaamielisten mielipiteiden kanssa. Ollen liian ylpeä tungetellakseen heidän seuraansa vetäytyi Mrs. Edgecombe kotinsa, lastensa ja kirjojensa pariin. Hänen puolisonsa oli intohimoinen metsästäjä ja maanviljelijä, joten hän ei kaivannutkaan seuraa. Vaimoansa kohtaan hän oli hyvä ja rakastettava, mutta vaimo ei ollut hänen elämänsä keskipiste; hän oli vain osa hänen kodistaan, koristeena siinä.

Mrs. Edgecombea odottivat monet surut. Hänen lapsensa kuolivat toinen toisensa jälkeen lastentauteihin. Hänen miehensä valtasi poliittinen kunnianhimo, ja hän alkoi, tullakseen valituksi parlamenttiin, tuhlata omaisuuttaan niin kovin, että oli menettää sen kokonaan. Häntä ei valittu, mutta hän oli tehnyt suuria velkoja, jotka yhä suurenivat, kun hän ei tahtonut järjestää kotiansa yksinkertaisemmaksi. Kaikki jäi entiselleen, joten ylellisyys, joka tähän saakka oli ollut ilonlähteensä Mrs. Edgecombelle, nyt muuttui surujen ja huolien lähteeksi. Mr. Edgecombe alkoi, päästäkseen veloistaan, ottaa osaa liikeyrityksiin, mutta joutui häviön partaalle. Satatuhatta puntaa luistaa pian maanviljelijältä, jolla ei ole aavistustakaan liike-elämästä, mutta joka silti innostuu kaivoksiin, rautateihin, vakuutusyhtiöihin ja puuvillateollisuuteen.

Näytti jo siltä, että vanhan linnan täytyisi joutua vasaran alle, kun hän äkkiarvaamatta sai suuren perinnön, jolla velat maksettiin ja entinen elämä jatkui. Tämä seikka paransi Mr. Edgecomben valtiollisista ja teollisuusunelmista, eikä hän sittemmin huolinut enää muusta kuin metsästyksestään ja maanviljelyksestään.

Mr. Edgecombe kuoli kaksikymmentäkuusi-vuotisen avioliiton jälkeen, jättäen leskelleen suunnattoman omaisuutensa. Leski suri vainajaa sydämensä pohjasta ja vietti vielä joitakuita vuosia yksinäisyydessä. Hänen vanhempansa olivat aikoja sitten kuolleet, eikä hänellä ollut ketään läheistä sukulaista. Mutta vihdoin hänet valtasi jonkinlainen koti-ikävä ja hän päätti viettää loppuikänsä Saksassa. Sitä ennen hän tahtoi matkustella jonkun verran, tutustuakseen niihin maihin, joista oli niin paljon lukenut. Hän möi tiluksensa, koska aikoi kokonaan jättää Englannin. Englantilaisten sukulaisten ja naapurien kanssa hän ei sopinut yhteen ja hän halusi koota ympärilleen henkilöitä, jotka muistuttaisivat häntä hänen nuoruudestaan, saksalaisia runoilijoita, taiteilijoita ja oppineita, muodostaa seurapiirin, joka valaisisi hänen elämäniltansa.

Tämän Hanna oli saanut tietää keskustellessaan suojelijansa kanssa. Jo kauan aikaa hän oli tahtonut kertoa avomielisesti omastakin elämästään ja ollut valmis vastaamaan kaikkiin vanhan rouvan kysymyksiin. Mutta Mrs. Edgecombe ei tehnyt, kuten jo on mainittu, mitään kysymyksiä. Silloin Hanna ei enää voinut hillitä haluansa kertoa kaikkea hänelle, vaan huudahti:

»Minun täytyy sanoa teille kaikki, kaikki!»

»Mitä sitten, rakas lapsi?» keskeytti Mrs. Edgecombe. »Te pelästytätte minua!»

»Vaikka saisin uudelleen lähteä maailmalle, vaikka te halveksisitte ja inhoaisitte minua…»

»Mutta, rakas lapsi, älkää käyttäkö niin voimakkaita sanoja kuin halveksiminen ja inho. Vasta äärimmäisessä tapauksessa on ihmisellä oikeus halveksia ja inhota toista, ja tässä on vielä kysymys vapaaehtoisesta tunnustuksesta. Te olette pieni liioittelija.»

»Ja te olette hyvyyden, anteeksiannon ja ylevyyden esikuva…»

»Suuri liioittelija, olisi minun pitänyt sanoa.»

»Mrs. Edgecombe — minä olen… — minä olen… syntini ovat — oi, on niin vaikeata kertoa, en tiedä mistä alottaa…»

»On vaikeata tunnustaa syntinsä. Tavallisesti tekee väärin siinä, että luettelee harha-askeleensa ja unohtaa tuhannet myötävaikuttaneet olosuhteet ja kiusaukset eli toisin sanoen kaiken sen, mikä kuulijan tulee tietää voidakseen antaa anteeksi. Autanko teitä? Teidän syntinne on se, että uskoitte ihastuttavan miehen rakkaudentunnustuksia…»

»Ei siinä kaikki…»

»Te jätitte vanhempienne kodin?»

»En, minulla ei ollut enää vanhempia. Minä hylkäsin puolisoni.»

»Puolisonne?… Oletteko naimisissa — lapsi!»

»Olen, Mrs. Edgecombe. Minä olen avioliiton rikkoja; oikeastaan en koskaan ole ollut miehelleni uskoton, mutta kuitenkin olen kadottanut kotini, nimeni, arvoni… mutta vaikka en saanutkaan nauttia rikoksellisesta onnestani, syöksin puolisoni suurimpaan onnettomuuteen, mikä voi kohdata rehellistä miestä! Oi, että minä… minä…»

Hanna kätki kasvot käsiinsä ja purskahti hillittömään itkuun. Mrs.
Edgecombe oli hyvin järkytetty.

»En ymmärrä teitä oikein. Nyt teidän täytyy kertoa minulle kaikki, pikku rouva raukka! Vähitellen… eihän teidän tarvitse sanoa kaikkea yhtaikaa. Ainoastaan romaaneissa ihmiset voivat kertoa kaiken samassa hengenvedossa. Se, että nyt itkette, ajatellessanne miehellenne tekemää vääryyttä, sanoo paljon, paljon enemmän kuin mitkään sanat.»