Hanna

XXV.

Vähitellen, kuten vanha rouva oli pyytänytkin, Hanna kertoi ystävällisistä kysymyksistä rohkaistuneena entisestä elämästään.

Muutamien päivien kuluttua, kun he jälleen istuivat parvekkeella, oli hän kertonut viimeisenkin kohdan, ja hänen tunnustuksensa oli lopussa. Mrs. Edgecombe oli vaipunut syviin ajatuksiin. Lopulta Hanna keskeytti hiljaisuuden.

»Tuomitsetteko minua kovin ankarasti? Teillä, joka varmaankin olette synnitön, on oikeus heittää minua kivellä…»

»Oikeus? Kuka saattaisi niin väärin ymmärtää Kristuksen sanoja! Jos hän olisi olettanut löytyvän synnittömiä ihmisiä, ei hän olisi puhunut siten. Hän juuri ennen kaikkea tahtoi, ettei syntistä kivitettäisi. Hän opetti vain läsnäolevia, ettei heillä oman syntisyytensä takia ollut oikeutta rangaista, sillä muutenhan hän, joka itse oli synnitön, olisi voinut heittää ensimäisen kiven. Mutta hän ei tahtonut, että rikollista rangaistaisiin kuolemalla, sillä syyllisen oma onnettomuus oli jo kyllin suuri rangaistus. Te olette myöskin onneton, Hanna raukka… Kivittää teitä en tahdo, mutta te olette menetellyt hyvin, hyvin väärin. Minä voisin kyllä käyttää rankaisuoikeuttani, sillä minä en koskaan ollut miehelleni uskoton. Siinä suhteessa olen ollut niin onnellinen, ettei kukaan voi minua moittia.»

»Niin siveä, tarkoitatte.»

»Ei, niin 'onnellinen', sanoin, ja siinä pysyn. Mikä minua sitten suojelikaan — kiusauksien puuteko vai periaatteeni, ylpeyteni tai tasainen luonteeni — se on ollut onneni. Mutta voinko tietää, että toisissa olosuhteissa olisin pysynyt rehellisenä? Siksi en mitenkään tahdo kiittää omaa ansiotani tässä suhteessa toisen synnin rinnalla. Ja koska yleensä en tiedä virheetöntä mittapuuta synnille, koska en voi tietää, missä suhteessa olosuhteet ovat mukaanluettavat, niin sanon tätä tapausta mieluummin onnettomuudeksi ja ajattelen sitä säälien ja sitten…»

»Ja sitten langetatte tuomionne?»

»Niin aioin sanoa. Mutta ei: en sittenkään; minä vain säälin… se on minun tapani tuomita. Ja teitä, Hanna raukka, säälin myöskin. Miten särkynyttä ja tukea vailla onkaan elämänne nyt… Olen ajatellut mitä tehdä. — Luulisin teidän yhteenliittämisenne olevan parasta.»

»Miehenikö kanssa? Oi, hän hylkäisi minut — ja olisi siihen oikeutettukin.»

»Kukapa tietää, ehkä hän kaipaa teitä, ehkä hänen suurin ilonsa olisi saada teidät jälleen.»

»Minähän olin rikollinen, kun aioin olla hänelle uskoton…»

»Niinpä kyllä, moraaliselta kannalta katsoen; mutta myöskin aineellisella puolella on tämmöisessä tapauksessa merkityksensä. Se vähentäisi joka tapauksessa katkeruutta.»

Hanna kertoi molemmista kotiin kirjoittamistaan kirjeistä, joista Ewaldille osoitettu oli jäänyt vastausta vaille ja toiseen oli tullut kenraalittaren kova vastaus.

»Tiedättekö mitä teemme, Hanna? Matkustakaamme yhdessä kaupunkiin, josta lähditte. Minä puhun miehenne kanssa.»

»Minä pelkään — ja häpeän.»

»Kukaan ei tule teitä tuntemaan. Te jäätte hotelliin minun puhuessani miehenne kanssa; — te esiinnytte minun tyttärenäni tai veljentyttärenäni, eikä kukaan voi silloin aavistaa kuka te olette.»

»Minut tunnetaan kaikkialla tuossa pienessä kaupungissa.»

»Me värjäämme vaalean tukkanne mustaksi, se on yksinkertaisinta, silloin teitä ei ainakaan kukaan tunne. Ellei herra Ballmann anteeksiantaen avaa teille syliään, niin me matkustamme taas tiehemme; hän tietää silloin ainakin, ettette harhaile avarassa maailmassa ja vaivu yhä syvemmälle, vaan että olette vanhan, rehellisen naisen luona, joka suo hyljätylle äidillistä hoivaa…»

Hanna katsahti puhujaan kiitollisena. Hän ei löytänyt sanoja kiittääkseen suojelijaansa hänen osoittamastaan hyvyydestä, sillä se toistui niin usein.

»Mutta luulen hänen ilostuvan löytäessään vaimonsa, jonka hän on luullut sortuneen, ja hän tulee ottamaan teidät minulta ja vartioimaan teitä paremmin kuin tähän asti. Ja toivottavasti saan hänet huomaamaan, että miehellä tavallisesti on osansa vaimon rikoksessa — ja hänen tulee myöskin saada anteeksi, ettei ole paremmin voinut säilyttää aarrettaan.»

»Te luulette siis varmasti, että sovinto on mahdollinen? Tuskallisinta olisivat juorut ja huomio, minkä herättäisimme… niin hyvin hänelle kuin minullekin.»

»Sitäkin olen ajatellut. Sinne jääminen, missä häväistysjuttu on tuoreessa muistissa, olisi teille vaikeata. Mutta professorihan voi toimia missä hyvänsä muuallakin. Jos professori Ballmann suostuu sovintoon, jättää hän Itävallan ja hakee itselleen paikan Saksasta. Minä tunnen monta vaikutusvaltaista henkilöä saksalaisissa yliopistoissa — suosituksia ja suosijoita on helppo hankkia — ja kunnes tuumamme toteutuvat, ei teiltä tule mitään puuttumaan, sillä siihen saakka ovat oveni teille molemmille auki…»

Nytkään Hanna ei voinut vastata muulla kuin liikutetulla ja kiitollisella katseellaan.

»Ja sitten — itse asiassa olen hyvin itsekäs, nähkääs — te palaatte omaan kotiinne, ja minä tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, sillä näinä kuutena kuukautena olen oppinut pitämään teistä sydämeni pohjasta. — Kuka sitten lukee minulle?»

»Entä minä sitten? Ettekö luule minun olevan vaikeata erota teistä?»

»Luulen kyllä, rakas lapsi. Mutta vaimolla ei missään koko avarassa maailmassa ole turvallisempaa tyyssijaa kuin miehensä katon alla. Niin kauan kuin on pienintäkään mahdollisuutta oleskella tuon katon alla tai sinne palata, on se tehtävä. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen. Te olette itse huomannut mimmoiseen kurjuuteen ja vaikeuteen joutuu, jos heittäytyy laittomaan elämään. Miten varmalta näyttikään pakonne rakastettunne syliin, ja sen teki tyhjäksi kohtalo, kuolema, ja siinä te olitte avuttomana ja hyljättynä. Ja ellei kreivi olisikaan kuollut, niin olisi rakkaus rakastajattareen — suokaa anteeksi tuo kova sana, mutta maailmalla ei olisi ollut sille muuta nimitystä — tuo vapaa tunne voinut kuolla, ja te olisitte saanut tuntea, joskaan ette niin äkillistä, kuitenkin yhtä katkeraa surua.»

»Tiedän sen, tiedän sen. Vallan liiankin pian olisi rakastajatar saanut mennä antaakseen tilaa hänen morsiamelleen.»

Ja Hanna kertoi Palmin kreivittärien keskustelusta, jota oli ollut kuulemassa.

»Siinä sen näette!» jatkoi Mrs. Edgecombe. »Intohimojen pohjalle ei voi heittää ankkuriaan. Ihminen syöksyy virtaan, ellei muuta voi, tunteepa pudotessaan pyörryttävän suloista riemuakin, mutta loppu on aina sama: hukkuminen. Päättäkäämme siis, rakas Hanna, että palaamme kevytmielisesti hyljätyn miehen luo ja katsomme, emmekö jälleen voisi heittää ankkuriamme sinne. Minä otan pitääkseni huolta kaikesta. Ette kai tunne vastenmielisyyttä herra Ballmannia kohtaan?»

»En, en, päinvastoin!»

»Rakastatteko häntä?»

»Rakastanko? Sitä en voi sanoa. Minä pidän hänestä.»

»Se on avio-onnen paras perusta. Tuo toinen laji kuuluu kuherruskuukausiin. Entä puuttuuko henkistä sopusointua?»

»Sitäkin ehkä. Ewald käsittää kaiken niin kylmästi ja kuivasti… enkä minäkään voi esiintyä häntä kohtaan aivan omana itsenäni; — siinä on välillä jotain — en tiedä miten sanoisin — me emme ymmärrä toisiamme.»

»Se on hyvin ikävää. Olen itse tuntenut samaa. Mutta täydellinen onnihan on niin harvinaista. Olenko minä teistä ikävä säädyllisyyden saarnaaja?»

»Ette», vastasi Hanna hymyillen, »mutta näen, että te kuitenkin tuomitsette velvollisuutensa unohtanutta.»

»Samalla tavalla kuin tuomitsen matkustajaa, joka viitoitetulta tieltä joutuu suolle… minä näen hänen vaipuvan enkä silloin kysy: oliko se hänen syynsä, oliko se kevytmielisyyttä, näkikö hän virvatulen — vaan riennän, jos suinkin voin, ojentamaan hänelle käteni ja vedän hänet vakavalle pohjalle taas ja mielessäni sanon…» Mrs. Edgecombe pysähtyi etsiäkseen sanaa.

»Heittiö! sanoisitte kaiketi», keskeytti Hanna.

»Raukka! sanoisin syvästi säälien.»

XXVI.

Mrs. Edgecombe pani täytäntöön päätöksensä matkustaa Itävaltaan jo parin päivän kuluttua. Hanna ei tiennyt itsekään, oliko iloinen vai surullinen jälleennäkemisen ja sovinnon mahdollisuutta ajatellessaan. Mutta hänen vanha ystävänsä tahtoi nähtävästi palauttaa hänet velvollisuuden tielle, eikä hän silloin voinut vastustaa.

Kun molemmat naiset saapuivat tuohon pieneen kaupunkiin, oli yö. Asema oli sillä välin rakennettu uudelleen, joten Hanna säästyi vanhan aseman herättämistä muistoista. Täältä hän oli — noin vuosi sitten — yöllä paennut katuvana puolisona ja kaipaavana rakastajattarena. Mutta Hannan mielen täytti nykyisen hetken painostava tunne, niin ettei hän muistanutkaan menneisyyttä.

Kun he poistuivat vaunusta, pisti vanhempi käsivartensa nuoremman kainaloon ja sanoi lempeästi:

»Rohkeutta, rakas lapsi — kaikki tulee vielä hyväksi… älkää toki vavisko noin. Onko teidän kylmä?»

»Ei, ei minua palella, Mrs. Edgecombe — minua vain puistattaa. Mutta miten kaikki on täällä muuttunutta… en ole tuntea koko paikkaa. Olemmeko todellakin Brünnissä?» kysyi hän kantajalta.

»Kyllä, uusi asema talo valmistui vasta viikko sitten.»

»Vai niin.»

»Hyvä merkki, Hanna. Teistä täällä on kaikki uutta ja puhdasta; menneisyys on poissa, on unohdettu. Tiedättekö mitään hyvää hotellia täällä?»

»Kyllä 'Zur Stadt Wien'.»

»Ajakaamme sitten sinne ja vahvistakaamme itseämme teellä ja levätkäämme, sillä vasta huomenna aiomme keskustella vakavista asioista.»

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen — kello taisi olla noin yhdentoista vaiheilla — Mrs. Edgecombe tilasi vaunut. Hotellissa ei kukaan ollut tuntenut rouva Ballmannia; mustaksi värjätty tukka muuttikin hänen ulkomuotonsa kokonaan. Sitäpaitsi hänen ulkomuotonsa oli muutenkin muuttunut; kokemukset olivat painaneet leimansa hänen vuosi sitten vielä niin lapsellisiin kasvoihinsa.

»Nyt alkaa toimeni, rakas Hanna», sanoi Mrs. Edgecombe tilattuaan vaunut.

»Oi hyvä Jumala, mihinkä se johtaa?» huokasi Hanna.

»Luultavasti tulen tunnin kuluttua takaisin miehenne kanssa. Te syleilette toisianne, ja minä menen hiljaa toiseen huoneeseen.»

»Kukapa tietää, ettette erehdy, Mrs. Edgecombe? Kaikki eivät voi antaa anteeksi… ja sikäli kuin minä tunnen Ewaldia, ei häneen — mitenkä sanoisin? — hänen suuren ujoutensa takia vaikuta mitkään tunteet.»

»Vaunut odottavat», ilmoitti palvelija.

»Minä menen siis… odottakaa meitä pian — odota meitä pian», oikaisi hän. Ja kun palvelija oli mennyt sanoi hän: »Minä en saa teititellä teitä, koska te esiinnytte minun veljentyttärenäni. On parasta sinutella teitä, niin kauan kuin olemme täällä.»

»Minulle se tuottaisi ääretöntä iloa. Sanokaa minua 'sinuksi' täällä, kaikkialla ja aina.»

»Mielelläni, rakas lapsi — se onkin paljon luonnollisempaa. Hyvästi nyt — ole rohkea ja muista, että tapahtuipa mitä tahansa, voit turvautua minuun.»

»Mitenkä voinkaan kiittää teitä, Mrs. Edgecombe!»

»Sano minua 'tädiksi'.»

»Paras kaikista tädeistä!»

»Olen hiukan levoton. Olen niin innostunut asiastanne, etten voisi kestää, ellei miehesi ymmärtäisi minua, vaan esiintyisi kylmästi ja oudoksuvasti. Mutta sitä en uskoisi. Hyvästi!»

Mrs. Edgecombe suuteli suojattiaan otsalle ja meni. Hanna jäi yksin. Hän riensi ikkunaan nähdäkseen suojelijansa nousevan vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle. Ewaldin asunto — heidän entinen yhteinen kotinsa — oli aivan lähellä — pian ratkaistiin hänen kohtalonsa… hän saattoi tuskin hengittää. Hän poistui ikkunan luota ja meni makuuhuoneeseen. Siellä hän polvistui sängyn ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä nojaten sänkyä vastaan.

Mutta jo muutaman hetken kuluttua Mrs. Edgecombe palasi. Kauhistuneena
Hanna syöksyi ylös.

»Yksin?» huudahti hän. »Hän ei siis tahdo nähdä minua?»

»Herra Ballmann on matkustanut pois», vastasi Mrs. Edgecombe, »eikä siellä tiedetty hänen olinpaikkaansa.»

»Matkustanut pois? Mitenkä hän voi matkustaa? Hänen virkansahan sitoi hänet tänne. Oh, ehkä häntä on kohdannut onnettomuus… hän on surmannut itsensä… sanokaa minulle kaikki… älkää säälikö minua… en ansaitse sääliä.»

»Rauhoituhan; minä sanon sinulle täyden totuuden. Herra Ballmann on matkustanut pois, eikä ole tietoa minne. Toisin sanoen, siellä asuvat ihmiset eivät tiedä sitä — mutta me otamme siitä selon. Palasin niin pian takaisin sentähden, että tahdoin ilmoittaa sinulle, kun tiesin sinun odottavan täällä tuskallisessa jännityksessä, mutta aion heti taas lähteä matkaan ottaakseni selville pakolaisemme olinpaikan. Koska olemme tänne asti matkustaneet häntä hakemaan, voimme matkustaa edemmäksikin häntä tavataksemme, varsinkin kun olemme matkoilla muutenkin. Enkä ole ensinkään pahoillani, vaikkei matkamme tapahdukaan minkään ikävän matkaoppaan viittausten mukaan. Minä ajan nyt kymnaasin rehtorin puheille… entä missä kummitätisi, kenraalitar von Orfalvy asuu? Olisi kai yksinkertaisinta puhua ensin hänen kanssaan.»

»Hänen osoitteensa on Hauptplatz N:o 12. Mutta tiedättehän, Mrs.
Edgecombe…»

»Sano minua 'tädiksi'!»

»Mutta tiedättehän, rakas täti, miten ankarasti ja kylmästi kummitätini on minua kohdellut. Älkää sanoko hänelle, että olen täällä… pelkäisin tavata häntä.»

»Ole huoleti! Koetan suojella sinua turhista nöyryytyksistä. Koska miehesi ei ole täällä, on aivan turhaa, että kukaan saa tietää sinun täällä-olostasi. Jos kummitätisi olisikin muuttanut mielensä, katson kuitenkin, että sinun tulee pyytää anteeksi ainoastaan yhdeltä henkilöltä ja joka tapauksessa häneltä ensin. Hyvästi nyt, Hanna — vaunut odottavat. Odota minua aivan levollisena… enhän voi tuoda mukanani muuta kuin enintään jonkun osoitteen, ja luultavinta on, että lähdemme täältä jo tänään.»

XXVII.

»Täällä on eräs vieras nainen, joka haluaa puhua kenraalittaren kanssa», ilmoitti rouva Orfalvyn kamarineitsyt.

»Luultavasti jokin kerjäläinen. Olenhan niin usein kieltänyt sinua laskemasta sisään outoja ihmisiä.»

»Nainen on hyvin hienosti puettu, joten en usko hänen tulevan kerjäämään.»

»Käske hänet sitten Jumalan nimessä sisään. Anna minulle ensin punanauhainen myssyni… Näetkö miten pöytä taas on pölyinen — pyyhi se… ja vie pois maljakot ja lasit… kas niin, käske nyt vieras sisään.»

Palvelustyttö toimitti määräykset toisen toisensa jälkeen ja avasi lopulta oven eteisessä odottavalle Mrs. Edgecombelle.

Kenraalitar meni häntä vastaan.

»Mikä tuottaa minulle kunnian?»

»Suokaa anteeksi, rouva von Orfalvy», sanoi Mrs. Edgecombe, »että aivan vieraana tulen teitä häiritsemään, mutta minulla on asiaa, joka kai on teillekin mielenkiintoinen. Se koskee Ballmannien perhettä, joka on teille läheinen.»

Kenraalitar kohotti päätään.

»Sen perheen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.»

»Vai niin? Luulin nuoren rouvan olevan kummityttärenne ja oleskelleen luonanne avioliittonsa solmimisen aikoina.»

»Totta kyllä — minä otin hoivaani orvon tytön, joka oli kaukainen sukulaiseni. Hänen isänsä oli serkkuni, mutta nai säätynsä alapuolelta… mutta lapsi oli äitinsä kaltainen ja on käyttäytynyt niin, etten tahdo hänestä mitään tietää. Enkä tiedä mikä hänestä on tullutkaan.»

Mrs. Edgecombe katsahti häneen kummeksien. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tehdä mielenkiintoisia havaintoja.

»Tiedän nuoren rouvan astuneen harha-askeleen… vai viettikö hän jo sitä ennen kevytmielistä elämää?»

»Aina siihen saakka, kunnes karkasi miehensä luota, hän käyttäytyi mallikelpoisesti, muuten en olisi häntä seurannutkaan seuraelämään. Luulin häneen juurruttamieni mielipiteiden, esimerkkini, ankaruuteni kasvattaneen hänestä hyveellisen naisen… mutta mitäpä muuta saattoikaan odottaa amerikkalaisen seikkailijattaren tyttäreltä?…»

»Niin», tuumaili Mrs. Edgecombe jatkaen huomioitaan, »Amerikka on vaarallinen maa, niin kaukana ja niin kansanvaltainen. Euroopan ylimyksellisissä piireissä kai ei olekaan uskottomia vaimoja? Tahtoisin teiltä oikeastaan tietää, missä hyljätty puoliso oleskelee — sekä mitkä ovat hänen tunteensa vaimoaan kohtaan?»

»Miesparka oli aivan onneton ja masentunut. Hän on matkustanut täältä, eikä minulla ole ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.»

»Ette siis tiedä hänen osoitettaan?»

»En, tiedän vain hänen matkustaneen Frankfurt am Mainiin. Olen sen saanut tietää vasta jälkeenpäin. Hän sai siellä nostaa jonkun perinnön. Enempää ei hänestä tiedetä täällä; hän on lähtenyt jäähyväisittä eikä ole senjälkeen kenellekään kirjoittanut.»

»Ehkäpä kymnaasin johtaja voisi antaa tietoja?»

»Ei hänkään. Hän tuli minua vastaan eilen ja kysyi, enkö ollut kuullut mitään Ballmannista, johon vastasin: 'Säästäkää minua kuulemasta tuota vastenmielistä Ballmann-nimeä', sillä en tahdo olla missään tekemisissä sen nimen kanssa, senjälkeen kuin tuo arvoton olento häpäisi sen.»

»Te olette kovin ankara.»

»Niin, katsokaahan, minulla on periaatteeni. Mutta miksi oikeastaan kysytte minulta heistä? Oletteko mahdollisesti tavannut heitä?»

»Olen Wienissä tavannut nuoren rouva Ballmannin.»

Kenraalitar tuli uteliaaksi. »Vai niin? — milloin ja missä?… Mitä hänestä on tullut?»

»Herra Jumala, sillä tiellä, mille onneton, hyljätty oli joutunut, olisi hän voinut sortua!»

Rouva von Orfalvy huokasi. »Niin, te olette oikeassa: joka kerran astuu siveettömyyden jälkiä, häntä ei enää voi auttaa. Semmoiselle voi vain kääntää selkänsä — säälien.»

»Halveksien kai tarkoitatte… Sääli ei hylkää.»

»Se on oikea sana: halveksien. Huomaan teidän olevan samaa mieltä kanssani. Oi, me elämme surkeassa maailmassa. Mutta palataksemme rouva Ballmann raukkaan: hän on siis vajonnut syvälle?»

»Kuta syvemmälle hän olisi vaipunut, sitä suurempi olisi edesvastuu…»

»Niin, niin… sitä rikollisempi hän olisi.»

»Te ette antanut minun puhua loppuun. Sitä suurempi olisi niiden edesvastuu, jotka antoivat hukkuvan hänen rukoillessaan apua vajota syvyyksiin. Mutta teidän kummityttärenne on, Luojan kiitos, pelastettu.»

»Oh, älkää puhuko tuosta rouva Ballmannista minun kummityttärenäni. Kummitytär tai ei, niin en sittenkään tahdo olla tekemisissä miehestään karanneen seikkailijattaren kanssa. Hänen rakastajansa on kuollut, tiedättekö sen?»

»Tiedän, hän kuoli, ennenkuin häntä voi sanoa rakastajaksi — tunnen koko asian.»

Rouva von Orfalvy pudisti miettiväisenä päätään.

»Kreivi Edelberg tosin kuoli samana päivänä, kun Hanna saapui Wieniin, mutta hän oli kauan osoittanut hänelle ihastustaan, ja Hanna oli korviaan myöten rakastunut.»

»Mutta silloinhan hän oli teidän suojeluksessanne, rouva von Orfalvy.»

Kenraalitar puri huultaan.

»Hyvä Jumala, minä uskon kaikista pelkkää hyvää!» sanoi hän. »Semmoiset asiat eivät juolahda minun päähänikään, kun en siveettömyyksiä ajattele. Mutta te ette ole vielä minulle kertonut, mitä nuoresta rouvasta on tullut?»

»Suonette anteeksi, etten sitä sano. Huomaan teidän tuntevan niin vähän myötätuntoa häntä kohtaan, että on aivan turhaa vaivata teitä hänen kohtalonsa kuvaamisella.»

»Päinvastoin se herättäisi mielenkiintoani.»

»Ehkä te olette hiukan utelias. Mutta onnettomat eivät ole uteliaisuuden, vaan myötätunnon tarpeessa. Ja koska ankarat periaatteenne kuolettavat säälin, niin ainakin suojelemme häntä uteliaisuudelta.» — Mrs. Edgecombe nousi. — »Minä pyydän vain anteeksi, että olen häirinnyt, ja kiitän ystävällisestä vastaanotosta ja saaduista tiedoista.»

Kenraalitar nousi myöskin. Hän ei tiennyt mitä ajatella tai sanoa. Hän oli loukkaantunut vieraan käytöksestä, mutta ei voinut kuitenkaan moittia häntä mistään erikoisesta.

»Ei mitään kiittämistä», sopersi hän; »mielihyvällä olen keskustellut kanssanne.»

Mrs. Edgecombe poistui, mutta kenraalitar oli koko päivän alakuloinen.

Hanna odotti suurella jännityksellä suojelijattarensa saapumista. Mitä kerrottavaa hänellä olisi vanhasta ystävättärestä? Ehkä hänen siellä-olonsa tulisi sittenkin tunnetuksi — ehkä molemmat naiset saapuisivat yhdessä…

Mutta Mrs. Edgecombe tuli yksin.

»Hanna, lapseni, kyllä me lähdemme vielä tänä iltana tästä inhottavasta kaupungista. Miestäsi saamme etsiä ensi kädessä Frankfurtista.»

»Frankfurtista?» sanoi Hanna hämmästyneenä. »Ja kummitäti? Hän kai on minulle vielä vihainen? Ja kuitenkin muistan aina, miten rakas ystävä hän oli minulle menneinä aikoina.»

»Niin, niin kauan kuin olit onnellinen ja käyttäydyit moitteettomasti.
Huolettomilla ihmisillä on aina ympärillään pelkkiä hyviä ihmisiä.
Hyvyyden arvon tuntee vasta surujen saapuessa.»

»Mitä hän sanoi? Mistä te puhuitte?»

»Mitä hyödyttäisi toistaa sitä? Tuskin itsekään sitä tiedän. Hän tahtoi tietää, miten sinun oli käynyt, mutta minä en kertonut. Älkäämme enää puhuko kenraalittarestasi; hänen luonaan viettämäni neljännestunti oli kauhea, sillä minun täytyi hillitä itseäni kovasti, etten kiivastuisi. Juna lähtee tunnin kuluttua; kysyin ovenvartialta. Mikään ei pidätä meitä täällä enää. En mistään hinnasta tahtoisi, että kenraalitar saisi tietää, missä asun. Hänen päähänsä voisi nimittäin juolahtaa tulla vastavierailulle tänne, ja silloin hän löytäisi sinut täältä. Paetkaamme! Matkasuunnitelmamme muuttuu taas», jatkoi Mrs. Edgecombe nauraen. »Puolison takaa-ajaminen ja kummitätiä pakeneminen ei ole helpoimmin suoritettavia matkoja!»

XXVIII.

Frankfurtissa, jonne molemmat naiset matkasivat, he saivat sen tiedon, että Ballmann oli nostanut perintönsä ja matkustanut Hampuriin sekä sieltä jatkanut matkaansa Amerikkaan lähtevässä laivassa. Sinne saakka he eivät halunneet häntä seurata saamatta tarkempia tietoja. Mrs. Edgecombe jätti sentakia erään asianajajan toimeksi jatkaa tiedusteluja. Laivan nimi saatiin pian selville, mutta jo New-Yorkissa, jossa hän astui maihin, hukkuivat kaikki jäljet. Minne mahtoi tämä vieras matkailija mennä tuossa jättiläiskaupungissa? — Kukaan ei tiennyt sitä. Saksalaisesta konsulivirastosta, poliisilaitoksesta, useista hotelleista kyseltiin, mutta turhaan, joten Mrs. Edgecomben lähettiläällä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää tiedustelujen jatkaminen amerikkalaiselle virkaveljelleen, jonka tuli vähänväliä lähettää tietoja, olivatko hänen yrityksensä onnistuneet tai oliko hän sattuman kautta saanut joitakin tietoja Ewald Ballmannin oleskelupaikasta.

»Maapallo on niin pieni ja pyöreä, joten me kyllä vielä joskus tapaamme pakolaisen», sanoi Mrs. Edgecombe lohduttaen Hannaa.

»Mutta rakas täti — saanko olla avomielinen?»

»Ole aina, lapseni.»

»Ei minulla ole niinkään suurta halua tavata petettyä, kaikesta päättäen hyvin vihastunutta miestäni. Hän on rikas ja matkustelee maita ja meriä, mikä aina on ollutkin hänen hartain toivonsa, ja luultavasti hän on onnellinen. Hän ehkä rakastaa vapautta, ja kukapa tietää, tahtoisiko hän vielä kerran uhrautua minun takiani?…»

»Joutavia — hän olisi liiankin onnellinen saadessaan sinut takaisin.
Mutta sinä itse — etkö enää rakastakaan häntä?»

»Minä — minä en tiedä», sanoi Hanna huoaten. »Minä pidän hänestä kylläkin — mutta — me emme ymmärrä toisiamme.»

»Se on suuri onnettomuus. Mutta tässä eivät auta saarnat; meidän täytyy odottaa. Sinä esiinnyt edeskinpäin veljentyttärenäni. Anna tukkasi vaan olla mustana, se sopii sinulle erinomaisesti, eikä kukaan sinua tunne — ei edes miehesikään, jos me joskus vielä tapaamme hänet.»

Hanna oli tyytyväinen. Hän viihtyi vanhan ystävättärensä parissa hyvin eikä toistaiseksi muuta toivonutkaan kuin saada viettää elämänsä tässä rauhallisessa kodissa uutena ihmisenä, toisella nimellä, ulkomuodoltaan muuttuneena, olematta missään tekemisissä karanneen ja panetellun Hanna Ballmannin kanssa.

Eräänä päivänä Mrs. Edgecombe ilmoitti saaneensa kylliksi matkustamisesta ja aikovansa panna täytäntöön tuumansa asettua asumaan Saksaan.

»Otahan paperia ja lyijykynä, Hanna», sanoi hän. »Me teemme nyt valmiiksi suunnitelmamme ja laskelmamme. Siitä tuleekin jättiläistyö, jota saat ihmetellä.»

Molemmat naiset istuivat »Westendhall»-hotellin seurusteluhuoneessa.
Noin kaksi kuukautta oli kulunut heidän saapumisestaan Frankfurtiin.
Viimeinen tiedonanto New-Yorkista oli ollut: »Tiedustelut toistaiseksi
tuloksettomia; niitä jatketaan innokkaasti.»

Hanna toi paperia ja kynän ja istuutui tyytyväisesti hymyillen vastapäätä Mrs. Edgecombea.

»Nyt olen valmis. Mistä alotamme?»

»Menoarviosta. Se on hyvin tärkeä osa tulevaisuuden suunnittelussa.
Siitä riippuu, onko köyhä vai rikas.»

»Sen täytyy riippua tietenkin omaisuuden suuruudesta», keskeytti Hanna.

»Niinkö luulet? Sinä olet yhtä erehtynyt kuin monet muutkin. Minun tulee siis käännyttää sinut. Olen rakentanut kokonaisen järjestelmän ja koetan nyt opettaa sen sinulle. Sanohan, mitä tarkoitat sanalla 'rikas'?…»

»Minä pitäisin itseäni rikkaana, jos minulla olisi — sanokaamme — kolmenkymmenentuhannen taalerin tulot.»

»Tein äsken saman kysymyksen kamarineitsyelleni, joka vastasi olevansa rikas, jos hänellä olisi kahdeksansataa markkaa vuodessa. Eräs nuori herra sanoi minulle kerran tyytyvänsä Norfolkin herttuan tuloihin, jotka nousevat kahteenmiljoonaan puntaan. Rikkaus on siis, katsoen omaisuuden suuruuteen, hyvin vaihtelevainen käsite. Mutta todellisesti rikas on se, jonka tulot ovat suuremmat kuin menot. Jos asetan menoni niin, että ne tekevät yhteensä viisituhatta markkaa tulojeni noustessa kuuteentuhanteen, olen varakas. Jos tuloni ovat menojani puolta suuremmat, olen rikas, ja kuta suurempi ero näiden summien välillä on, sitä rikkaampi olen. Ja päinvastoin, jos tuloni ovat satatuhatta, mutta järjestän elämäni niin, että menot nousevat sataantuhanteen, olen niukoissa varoissa, siksi että minulla on alituisia huolia siitä, että saisin menoni ja tuloni menemään yhteen. Jos taasen järjestän niin, että menoni ovat tulojani suuremmat, vaikka kuinkakin vähän, olen vaikeissa olosuhteissa. Ymmärrätkö?»

»Kyllä, mutta nautinnot kai riippuvat niistä summista, joita voi niihin käyttää?…»

»Eivät suinkaan. Suurin nautinto on siinä, mikä on poikkeavaa jokapäiväisestä elämästä. Todellinen rikkaus on ylellisyyttä, ja ylellisyyttä esiintyy kaikkialla, missä menoarvio on tehty tuloarviota pienemmäksi.»

»Mutta jos minulla ei ole minkäänlaista omaisuutta?» puuttui Hanna puheeseen.

»Silloin et myöskään tee laskelmia. Sellaiset ihmiset, joilla ei ole kerrassaan mitään, tuntevat useinkin ylellisyyden tunnetta, sillä missä he vähimmin odottavat, tuntuu jokainen tilapäinen ansio ylellisyydeltä. Niin ei ole kuitenkaan minun laitani. Minä en ole ainoastaan jokseenkin, vaan — suurienkin vaatimusten mukaan — todellisesti hyvin rikas. Mutta minä tahdon myöskin nauttia tästä rikkaudestani. Tahdon joka päivä iloita siitä, ja siksi me nyt teemme laskelmamme, jossa kaksi kolmasosaa tuloistani varataan odottamattomia menoja varten. Juuri ne tuottavat iloa. Tähän ryhmään kuuluvat tyydytetyt toiveet, hullutukset, korkealentoisten mielitekojen täyttymiset, rohkeimpien päähänpistojen toimeenpano.»

»Ja hyväntekeväisyys — sitä te, jalomielinen lahjoittaja, ette mainitse!»

»Ole huoletta, sen olisin kyllä maininnut, sillä se on suurin iloni. Vuosittainen niin ja niin suurien summien suorittaminen laitoksille on huonoa iloa; mutta itse saada lieventää ihmisten hätää, sellaisten ihmisten, jotka eivät ole sitä odottaneet, saada täyttää hartaasti haluttuja toiveita, yllättää lahjoilla, jotka herättävät ilohuutoja: etkö luule siitä olevan iloa? Ja useimmat rikkaat ihmiset joutuvat sellaisiin tilaisuuksiin, jolloin heidän sydämensä vuotaa verta, kun he eivät voi auttaa, jolloin he sanovat: 'Miten mielellään auttaisin, jos voisin! Mutta he eivät sitä voi; heidän oma elämänsä nielee kaiken omaisuuden, ja siten heiltä puuttuu monta ilonhetkeä. Heillä on monastikin rahahuolia, sillä yksi meno vaatii toisen. Kertomus miehestä, joka joutui perikatoon saadessaan lahjaksi kultakirjaillut tohvelit, ei ole niinkään hullu, kuin miltä se näyttää, sillä tohveleihin ei sopinut hänen vanha yönuttunsa; uusi yönuttu vaati uuden lepotuolin; se taas uuden huonekaluston, mikä taasen vaati hienomman huoneiston j.n.e. Ja mikään näistä menoista ei tuottanut iloa, sillä ne olivat välttämättömiä. Minä aion tehdä aivan päinvastoin: ostan yksinkertaisen talon, johon kelpaavat yksinkertaiset huonekalut, mutta kun minulla on varaa ostaa hienoja huonekaluja, aion huvitella itseäni sillä. Niihin taasen sopisi hieno yönuttu, mutta aion ostaakin kallisarvoisen…»

»Mutta silloinhan ovat kultakirjaillut tohvelit välttämättömät?» keskeytti Hanna.

»Hopeakirjaillut kelpaisivat kylläkin, mutta ollessani säästäväinen taloa ostaessani, voin nyt ostaa kultakirjaillut. Ja nyt, selitettyäni järjestelmäni, voimme alkaa tehdä laskelmia. Kirjoita siis: Tuloja kymmenentuhatta puntaa: se on jotenkin kaksisataatuhatta Saksanmarkkaa.» Hanna hätkähti.

»Sehän on ääretöntä!» huudahti hän. »Silloinhan voi hankkia itselleen linnan, vaunuja ja…»

»Niin, niin, jatka vaan! — hovimestarin, puuteroituja lakeijoja ja ranskalaisen kokin sekä taulukokoelman, tanssiaisia ja — ikävyyksiä jos jonkinlaisia… ja sitten jossain epäonnistuneessa yrityksessä menettää kaiken. Ei, me järjestämme vallan toisella lailla ollaksemme satumaisen rikkaita. Me ostamme pienen, kauniin huvilan, joka edustaa neljäntuhannen Saksanmarkan korkoa. Kirjoita siis: Asunto — neljätuhatta markkaa.»

»Entä sisustus?»

»Sen me hankimme ensi vuoden säästöillä. Sitäpaitsi on minulla Englannissa koko joukko huonekaluja, perhemuistoja, tauluja, taideteoksia ynnä muuta, jotapaitsi meillä on äärettömän paljon matkoilla ostettuja kalleuksia. Niin pian kuin olemme saaneet huvilan, lähetytän tänne kirstut, ja niiden purkaminen tulee olemaan kuin päiväkirjan selailemista. Mutta palatkaamme jälleen menoarvioomme! Kirjoita edelleen: Palveluskunta: kaksi kamarineitsyttä, keittäjätär ja hänelle apulainen, kaksi palvelijaa, kuski.»

»Siis kuitenkin vaunut?» sanoi Hanna.

»Niin, mutta sinun linnassasi tarvittaisiin vaunuja kymmenittäin ynnä kaikenlaisia muitakin ajopelejä sekä paljon hevosia. Minun huvilassani on yhdet vaunut, pari kunnollista hevosta ja ratsuhevonen sinua varten aivan kylliksi.»

»Minua varten? Ratsuhevonen? Miten hauskaa… sitä olen aina toivonut… Miten hyvä te olette!»

»Katsohan nyt, miten paljon iloa yksi ainoa ratsuhevonen saa aikaa ja miten hienolta se näyttää huvilamme puitteissa, kun sinun linnasi tallissa olisi varmaan toistakymmentä englantilaista juoksijaa marmoripilttuissa. Palvelijakuntamme lisääntyy ratsupalvelijalla. Oletko kirjoittanut?»

»Kyllä, mutta nyt kai tulee palkkojen vuoro. Mitenkä korkeiksi ne määrätään? Me kai pidämme Minetten ja teidän englantilaisen Lizzienne?»

»Tietysti sekä Gustavin, nykyisen palvelijamme. Hänestä tehdään
hovimestari ja kamaripalvelija ja hän saa kaksi palvelijaa avukseen.
Entä palkat? Gustav saa kaksisataa markkaa kuukaudessa, Minette saman,
Lizzie sataviisikymmentä, keittäjätär sata…»

Hanna keskeytti kirjoittamisensa.

»Mutta, rakas täti, saanko tehdä yhden muistutuksen: nämä palkat soveltuvat englantilaisiin oloihin, mutta Saksassa ei makseta palvelijoille niin hyvin…»

»Ne ovat minun palkkojani, rakas lapsi, ja osana järjestelmääni. Kuten tulet näkemään, olen seuraava järjestelmääni vallan turhantarkasti. Maksan palvelijoilleni puolta enemmän kuin mitä he pyytävät. Sillä tavoin minulla on kahden palvelijan sijasta yksi, joka tekee työtä kolmen ja iloitsee neljän edestä. Sellainen laskutapa on kylläkin hiukan mutkallista, mutta siitä on paljon hyötyä. Etkö ole huomannut, millä innolla määräykseni toimitetaan?»

»Rehellisesti puhuen, en ole koskaan kuullut teidän vielä antavan määräyksiä. Te sanotte aina näin: 'Gustav, olkaa ystävällinen ja toimittakaa vaunut portaiden eteen', tai 'Lizzie, ole niin kiltti ja pura tuo matkalaukku', tai 'Minette, teetkö minulle palveluksen herättämällä minut huomenna kello kuusi'… ja joka tuotua vesilasia kohti kohtelias 'kiitos', hyvin tehdyn työn jälkeen joitakuita kiittäviä sanoja, ja kun jokin menee hullusti, niin te hymyilette anteeksi antaen. Kuuluuko sekin järjestelmään, täti?»

»Ei, sillä se on niin luonnollista. Minun täytyisi toimia vasten luontoani, ellen kiittäisi, kun minulle jotain tuodaan, ellen lausuisi muutamia ylisteleviä sanoja mielestäni hyvin tehdystä työstä, ellen nauraisi, jos jokin on tehnyt pienen tyhmyyden. Mutta nyt olemme selvillä palvelijoista. Mikä on seuraava osasto?»

»Ruoka kai.»

»Olet oikeassa. Ruoka on talouden tärkeimpiä puolia.»

»Niin, mutta te ette ole suuri herkkusuu.»

»Minäkö? Siinä erehdyt. En tosin ole kova herkuttelija — mutta pidän hyvästä ruuasta. Ei tarvitse välttämättä olla aina parsaa, tryffeliä, kravunpyrstöjä, madeirakastiketta tai muita suurenmoisia laitoksia, mutta pöydässämme tarjotut hyvät ruuat maistuvat erinomaiselta. Siis — kyökki — kuukausittain… sitä on vaikea arvioida, kun emme tunne täkäläisiä hintoja.»

»Mutta suunnilleen?»

Molemmat naiset arvioivat sinne ja tänne. Laskelman teko veti monta tuntia. Siihen otettiin ravinto, valaistus, lämpö, hevosten hoito, vaatteet, kotilääkäri y.m.

»Vielä puuttuu», sanoi Hanna, »osasto: 'Odottamattomia menoja'.»

»Sepä on juuri meidän rikkaus-osastomme. Laske yhteen saadut summat, niin jäännös, vähennettyäsi siten saadun summan tuloistani, on 'Odottamattomia menoja varten.»

Hanna laski.

»Neljäkymmentäviisituhatta markkaa», sanoi hän.

»Siis on meillä sataviisikymmentäviisituhatta käytettävänämme. Sillä tavalla tehdään minusta Kroisos, rakas lapsi.»

XXIX.

Mrs. Edgecombe valitsi huvilansa Wiesbadenista. Tässä ihanassa Taunus-laaksossa sijaitsevassa kylpypaikassa oli tilaisuutta kaupunki- ja maalaiselämään sekä suuren maailman huvituksiin.

Täällä tapaamme molemmat naisemme kahdeksan vuoden kuluttua. Heidän suhteensa oli tullut yhä läheisemmäksi; he rakastivat toisiaan kuin äiti ja tytär. Kumpikin ajatteli sisäisellä vavistuksella Ewald Ballmannin tapaamista. Mitenkä sitten, kun hän palaisi, tapaisi rouvansa ja vaatisi hänet takaisin? Mrs. Edgecombelle se olisi suuri tappio ja Hannalle vielä suurempi. Hanna oli jo melkein unohtanut miehensä, joten hänen paluuseensa olisi yhdistynyt jotain kauheaa, salaperäistä, ikäänkuin jos kuollut, jota ei kaipaa, heräisi unestaan ja vaatisi entisten aikojen jatkamista. Hehän olivat jo hänen elinkautenaan — heidän avioliittonsa aikana — olleet niin vieraita toisilleen, mitenkä nyt sitten? Sen ajan jälkeen Hanna oli oppinut ja nähnyt niin paljon, hänen näköpiirinsä oli laajentunut, ja kun hän ajatteli hiljaista koulunopettajaa, jonka ajatukset ja tunteet eivät eksyneet hänen pienen kirjavarastonsa ulkopuolelle, niin hän ei voinut ymmärtää, että tämä opettaja joskus oli ollut hänen miehensä.

Mutta peljätty kummitus ei ainakaan vielä ollut näyttäytynyt. Yhä harvemmin saapuvat tiedonannot Amerikasta olivat aina samanlaiset: »Herra Ewald Ballmannin olinpaikka yhä tuntematon», ja vihdoin ei tietoja enää tullutkaan. Kaikesta päättäen oli Ewald Ballmann toisella nimellä asettunut johonkin kaukaiseen kaupunkiin Amerikassa eikä enää koskaan aikonut palata, ajatteli Hanna. Tämä vakaumus rauhoitti häntä. Hän oli niin onnellinen nykyisissä oloissaan, ettei mitenkään olisi tahtonut luopua niistä. Hän ei tosin tuntenut yliluonnollista onnea, mutta hänen elämänsä oli niin täynnä iloa, ettei hän voinut muuta ajatella, kuin että kohtalo oli häntä hellävaroin pidellyt.

Mrs. Edgecombe tahtoi kasvattaa hänestä todellisen, ylevän ihmisen ja työskenteli järjestelmällisesti rikastuttaakseen hänen sielunelämäänsä. Tämä ei tapahtunut opettavaisten esitelmien tai siveyssaarnojen kautta, vaan opinnoilla, jotka ovat ainoa keino näköpiirin laajentamiseksi. Kaksikymmenvuotias Hanna luuli olevansa hyvin sivistynyt, kun puhui monta kieltä ja helposti otti osaa erilaisiin seurapiirin keskusteluihin sekä tunsi kirjallisuutta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten rajoitettu hänen maailmankatsomuksensa oli. Mrs. Edgecombe ei sanonut mitä häneltä puuttui, vaan koetti antaa hänelle sen. Mrs. Edgecombe ei ilmaissut, mitä kaikkea korkea katsantokanta näkee ympärillään — sillä alempana oleva ei olisi sitä käsittänyt — vaan hän vei Hannan mukanaan vuorelle omana seuranaan. Hannan täytyi lukea ystävälleen erilaisia tieteellisiä teoksia ja kirjoitelmia päivän polttavista kysymyksistä ynnä sitäpaitsi jokapäiväisten sanomalehtien hallinnollisia tiedonantoja. Tämä tuntui nuoresta esilukijattaresta alussa hyvin kuivalta ja ainoastaan velvollisuuksiensa täyttämiseltä. Uusi ajatussuunta on kuin vieras kieli, joka täytyy oppia, — ensin se tuntuu aivan mahdottomalta ymmärtää, sitten käsittää jo jonkun sanan sieltä täältä, kohta kokonaisen lauseen, eikä aikaakaan, ennenkuin jo ymmärtää kaiken yksityiskohtia myöten. Näin kävi Hannankin. Mitä hän luki, se sai hänet innostumaan. Mrs. Edgecombe osasi sitäpaitsi kiihottaa hänen tiedonhaluaan. Hän teki kysymyksiä, alotti keskusteluja pakottaakseen oppilaansa itsenäisesti ajattelemaan ja ilostui joka kerta nähdessään uusien ajatusten kypsyvän Hannan mielessä.

Jonkun ajan kuluttua Hannasta tuntui aivan mahdottomalta, että hän niin kauan oli voinut elää aavistamattakaan niitä asioita, joita hän nyt tunsi.

Mrs. Edgecombe herätti eloon vielä hänen soittoharrastuksensa. Hän pakotti suojattinsa harrastelijan tasolta taiteilijan tasolle. Kaksi tuntia päivässä hänen täytyi harjoitella; hän sai soittaa mestarien edessä; käymällä teattereissa ja konserteissa hän sai tilaisuuden kuulla mestariteoksia, joten hänen synnynnäinen soitannollisuutensa sai uutta virikettä, ja hän alkoi rakastaa taidetta ja sen harjoittamista. Pian ei kaksi harjoitustuntia päivittäin ollut enää kylliksi. Sisäisellä tyydytyksellä hän näki taitonsa kasvavan — koko maailma oli hänelle avoinna?… Hanna ei aikonut esiintyä konserteissa, mutta hän unelmoi mestaruudesta, joka asettaisi hänet ihailtujen taiteilijain rinnalle. Hänen edistyksensä hämmästytti häntä ja hän kyseli ihmetellen itseltään, mihin saakka voisikaan päästä.

Molempien naisten elämä oli hyvin virkistävää. Heidän pieni kotinsa oli täynnä mukavuuksia ja hienoa makua; kolme kuukautta he oleskelivat matkoilla, ja alkuperäisen suunnitelman mukaisesti käytettiin äärettömät tulot iloatuottaviin tarkoituksiin. Mrs. Edgecombe rakasti seuraa, mutta ei välittänyt n.s. maailmallisesta elämästä. Hänen kodissaan seurusteli mieltäkiinnittäviä henkilöitä: oppineita, taiteilijoita, eteviä ulkomaalaisia. Kaikki Wiesbadenin kautta matkustavat suuruudet pitivät suurena kunniana tulla esitetyiksi Mrs. Edgecomben kodissa. Mutta tanssiaisia ja iltamia hän vältti. Hän itse oli liian vanha sellaisiin huvituksiin, joissa kiemailu oli pääasiana, ja Hanna taas ei halunnut »hakkailla», mikä olisi ollut hänelle sekä alentavaa että vaarallista. Hänen kauneutensa herätti kylläkin ihailua, mutta kokemuksiensa jälkeen hän pelkäsi kaikenlaisia runollisia seikkailuja, joten hän aina ymmärsi vetäytyä syrjään. Tämä oli helppoa sentähden, ettei hän ottanut osaa maailmallisiin huveihin. Sitäpaitsi hän pelkäsi aina, että ihailu koski hänen luuloteltua rikkauttaan, ja se teki hänet välinpitämättömäksi. Häntä pidettiin upporikkaan Mrs. Edgecomben naimattomana veljentyttärenä, ja tämän häntä kohtaan osoittama hellyys sai ihmiset ajattelemaan, että Hanna oli rikas perijätär.

Näin oli Hanna viettänyt kahdeksan vuotta ilman sydänsuruja, ilman runollisia lemmenhetkiä, työskennellen kehittyäkseen, tuntematta muuta kuin ääretöntä rakkautta hyväntekijäänsä kohtaan, jota hän oppi tuntemaan yhä paremmin. Huvinhaluista, ymmärtämätöntä, runollista Hannaa, joka niin epäselvästi oli nähnyt sen maailman, jossa luuli olevansa luotu elämään, vaikkei tiennyt miten, ei enää ollut olemassa; hän oli kehittynyt levollisesti ja selvästi ajattelevaksi naiseksi. Hänen ulkomuotonsakaan ei ollut enää sama. Hänen solakka, notkea ruumiinsa oli pulskistunut; veikeä hymyily oli muuttunut vakavaksi, sielukkaaksi ilmeeksi. Hanna oli yhä edelleenkin kaunis, ehkä kauniimpi kuin ensi nuoruutensa aikoina, mutta hän oli muuttunut niin, ettei häntä olisi voinut tuntea.

XXX.

Mrs. Edgecombe ja Hanna palasivat kävelyltään Nero-laaksosta takaisin huvilaan. Hämärsi jo. Salissa, jonka molemmat lasiovet olivat auki, ei oltu vielä sytytetty valoja heidän sinne astuessaan. Köynnösruusut ja kuusamat levittivät voimakasta tuoksua, ja kaukaa kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Palvelija tuli sytyttämään lamppuja.

»Ei vielä», sanoi Mrs. Edgecombe, »minä soitan, kun tarvitaan valoa.
Ja jos joku tulee vielä tänä iltana niin emme ole kotona», hän jatkoi.
Palvelijan mentyä hän lisäsi:

»Olkaamme tänään yksin ja juokaamme rauhassa teemme jutellessamme. Onko sinulla mitään sitä vastaan?»

»Ei ensinkään», vastasi puhuteltu; »meillä on koko viikko ollut iltaisin vieraita, joten on oikein hauskaa taasen saada olla kahdenkesken — ja lukea jotain yhdessä.»

»Ei, tänään emme lue, vaan juttelemme. Minulla on sinulle jotain sanottavana — minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa…»

»Te teette minut oikein uteliaaksi, rakas täti. Miksi ette sanonut mitään kävelyllämme?»

»Olin koko ajan niin kahden vaiheilla. Muuten on helpompi jutella hämärässä. Silloin en ainakaan näe sinun punastuvan…»

»Punastuvan? Mitä olen sitten tehnyt?»

»Tehnyt? Sitä en tiedä — mutta ehkä ajatellut, tuntenut…»

»En koskaan luullut tädin voivan olla sellainen yli-inkvisiittori…»

»Minä lykkäänkin inkvisitsionin tuonnemmaksi. Ensin kerron sinulle jotain: Paroni Theken on pyytänyt kättäsi.»

»Todellakin?… Entä minkä vastauksen olette antanut?»

»Sen, minkä aina tällaisissa tapauksissa olemme antaneet: ettet tahdo mennä naimisiin. On vahinko, ettet ole esiintynyt naimisissa-olevana veljentyttärenäni. Se olisi säästänyt meiltä monta ikävyyttä. Minua surettaa, että tuo hauska, nuori paroni nyt tulee vihamieliseksi meitä kohtaan, kuten aina rukkaset saanut. Oletko antanut hänelle aihetta? Oletko kiemaillut hänen edessään, vai onko omatuntosi puhdas?»

»On, totta totisesti. Hänhän onkin kääntynyt tädin puoleen eikä suorastaan minun, sillä olen aina keskeyttänyt sellaiset puheet, jotka ovat vähänkään menneet siihen suuntaan. Sitäpaitsi olen kerran maininnut, että minulla ei ole kättä eikä sydäntäkään poisannettavana.»

»Kättä tosin… mutta sydäntä, mitenkä on, Jane? Nyt alkaa inkvisiittorintoimeni, eikö sinulla todellakaan ole sydän vapaana?»

»Minullahan ei pitäisi olla, täti.»

»Sen tiedän varsin hyvin, olenhan siitä sinulle aina saarnaillut ja koettanut suojella sinua sellaisista vaaroista. Mutta olen alkanut epäillä, että olenkohan vaatinut sinulta liikaa? Sillä jos 'intohimon punainen ruusu', kuten runoilijamme Storm sanoo, jälleen putoaisi syliisi, onko minulla silloin oikeutta riistää sinulta sitä kukkaa? Olen aina ollut kylmä, ajatteleva luonne… enkä ole joutunut kiusauksiin, joten minulla ei ole siinä suhteessa kokemuksia. Sitäpaitsi olen vanha, ja samaten kuin terve unohtaa kestetyt tuskat, unohtaa vanhus nuoruuden hehkun… Mistä saatan tietää, mitä liikkuu sinun kaltaisesi nuoren, tulisen ja kauniin naisen sydämessä?»

»Täti — te hämmästytätte minua! Ette kai te neuvo minua… ottamaan miestä itselleni?»

»Neuvo? Älä käsitä minua väärin, lapsi! Olen puhunut intohimosta, joka ei kysy neuvoa, vielä vähemmin velvollisuuksien täyttämistä, vaan joka vaatii — lopulta joko voittaen tai häviten — taisteluun. Minä tahdon vain saada selville, onko sinulla sellaisia taisteluita, ja tunnen, miten suuri edesvastuu minulla on siinä, voitatko vai joudutko häviöön… Ole minulle avomielinen, Jane — minussa näet totisen ystäväsi. Jos järkisyyt voivat sinua suojella vaarasta, olen valmis ne sinulle esittämään… Sillä useimmiten tämmöisessä tapauksessa on parasta tarkastaa sitä joka puolelta ja siten vapautua lumouksesta. Luota minuun. Rakkauden liekki, joka loimuaa niin kirkkaana, että se näyttää kohoavan taivaisiin ja saattavan varjoon helvetin tuskat… sammuu aikaisemmin tai myöhemmin… entä miten sitten käy? Kun ei enää ole omantunnonrauhaa, oman arvon tunnetta, maailman kunnioitusta — mihin silloin voi ryhtyä?… Sinä olet sen jo kerran kokenut… löysit rauhanmajan kodissani… mutta jos sinä toisen kerran pakenisit maailmalle?… Jane, miksi et vastaa mitään?»

»Koetan koota ajatuksiani, voidakseni vastata aivan avomielisesti ylevään myötätuntoonne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä erästä asiaa. Mitä syitä tädillä on tuollaisiin ajatuksiin? Onko joku lausunut epäilyttäviä ajatuksia minusta, tai onko käytökseni antanut aihetta niihin?»

»Ei käytöksesi, mutta koko olentosi. Jonkun aikaa on minusta tuntunut, että sinä olet hajamielinen — enemmänkin kuin hajamielinen: levoton, mielesi ei ole tasapainossa. Usein näen sinun äkkiä punastuvan ja sitten kalpenevan, ikäänkuin veri suonissasi polttaisi; kuulen sinun huokaavan — ja katseesi on kaivaten ollut suunnattuna etäisyyksiin… Kaiken tämän olen huomannut, ja nyt vielä tämä kosinta — se antaa minulle syytä kysyä: oletko rakastunut paroni Thekeniin?»

»En, täti, en ole. Paroni Theken on minulle aivan yhdentekevä — hän ei minua edes miellytä.»

»Kenestä sitten pidät?»

»Sen sanon teille aivan heti — avaan teille sydämeni kokonaan. Mikään ei ole niin vaikeata kestää kuin ihanat päivät toisensa jälkeen. Minähän elän, tädille siitä kiitos, mitä huolettomimmissa olosuhteissa; elämä tarjoo minulle niin paljon kaunista ja hauskaa; olen oppinut ja nähnyt niin paljon ihanaa ja mielenkiintoista — minun pitäisi siis olla maailman onnellisin ihminen ja iloita aamusta iltaan… teitä kiittää vuodesta toiseen. Ja kun ajattelen näitä kahdeksaa, tädin luona asumaani vuotta, ajattelen niitä kadehtien… sillä se aika on ollut niin onnellinen. Vasta nyt viime aikoina on surumielisyys saanut minussa vallan… kaipaan jotain… en voi sitä selittää. Rakkauden onnea… perheonnea… kukaan ei minua tarvitse… kukaan ei minusta välitä…»

»Minähän pidän sinusta, Jane… vaikka olenhan niin monta vuotta sinua vanhempi. On luonnollista, että sinä joskus jäät yksin tänne maailmaan, mutta muista, että se on useiden muidenkin kohtalo. Minäkin olen yksin, ilman perhettä; lapseni otettiin minulta. Ja miten monta vaimoa on, jotka ovat miestensä takia onnettomia! Perheonni on ihaninta maailmassa, mutta miksi uneksia saavuttamatonta, olematta tyytyväinen siihen, mitä on?»

»Täti, te olette oikeassa kuten aina. Tämä tunnustus on tehnyt minulle hyvää. Olen nyt huomannut, miten turhat ja tukea vailla unelmani ovat olleet. Jos minua taas alkaa vaivata surumieliset ajatukset, tulen tädin luokse saamaan virkistävän saarnan.»

»Tulehan antamaan minulle suukko!… Soita nyt, niin saamme valoa!»

XXXI.

Myöhään seuraavan päivän iltana Mrs. Edgecombe istui yksin salissaan.
Hanna oli mennyt ulos erään ystävättären kanssa.

Edgecomben huvilan sali oli kaunein, komein ja hauskin huone mitä saattoi ajatella. Le style c'est l'homme, mutta kodin sisustus, c'est la femme. Kaikkialla kuvastui älykkäisyys, taideaisti ja hyvä maku. Sali oli suuri, mutta niin komeasti ja taidolla kalustettu, että se erinäisine huonekalustoineen ja varjostimineen vaikutti monelta pieneltä huoneelta. Huonekalut olivat vaihtelevia, siellä oli matalia lepotuoleja, nojatuoleja, vielä matalampia jakkaroita, jotka olivat päällystetyt erilaisilla kankailla ja neulomuksilla. Sitäpaitsi oli siellä pieniä pöytiä kaikenlaisine pikkutavaroineen, kallisarvoisia kaappeja, maljakkoja kukkineen; seinillä riippui mestarimaalauksia ja siellä täällä taideteoksia jaspiskivestä, norsunluusta ja porsliinista. Suuri Bechstein-flyygeli oli melkein aina auki, ja nuottitelineellä oli nuotteja; keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jolla oli valokuvia ja kuvitettuja loistoteoksia; kirjoituspöydän molemmin puolin oli kaksiosainen murattiteline ja sen vieressä hyvinvarustettu kirjahylly; eräässä nurkassa oli jättiläisteline lukuisine valokuvineen, toisessa oli koruompelukehys alotettuine töineen, työkori silkki- ja villalankoineen. Mrs. Edgecomben tavallinen lepotuoli, joka talvisin nostettiin takkavalkean ääreen ja kesäisin avoimen, penkereelle vievän oven luo, sijaitsi kiinalaisen varjostimen muodostamassa komerossa; sen vieressä olevalla pöydällä oli paitsi viuhkaa ja hajupulloa äsken luettu kirja tai päivän posti. Siinä nurkassa oli siellä täällä joitakuita tuoleja vieraita varten. Kaikesta näkyi, että siinä huoneessa elettiin, ajateltiin, työskenneltiin ja keskusteltiin. Kukkien raikas tuoksu ja kiinalaisten lakeerattujen töitten, santelipuisten rasiain ja nahkaselkäisten kirjankansien tuoksu tuntui ihanalta. Ikkunaverhot päivisin ja lampunvarjostimet iltaisin aikaansaivat huoneessa miellyttävän hämärän, joten jokainen saapuessaan tähän huoneeseen tunsi suloista hyvinvointia. Tässä huoneessa Mrs. Edgecombe istui mainittuna iltapäivänä — kello oli noin kuusi — avaten kirjaa, kun vieraita saapui.

»Tohtori Scherenberg», ilmoitti palvelija vetäen syrjään raskaat oviverhot.

Mrs. Edgecombe nyökäytti päätään. Sitten hänen katseensa ilmaisi tyytyväisyyttä. Tohtori Scherenberg, hänen kotilääkärinsä tai oikeammin hänen ystävänsä — sillä hän ei koskaan ollut sairas — oli aina tervetullut vieras. Harvan ihmisen seura saattoi niin virkistää häntä, vaikka hänen kodissaan seurusteli monta mielenkiintoista henkilöä.

Tohtori Scherenberg eli »Scherr», kuten Mrs. Edgecombe häntä nimitti, oli hänen suosikkinsa. »Scherr»-nimityksen, joka oli lyhennys hänen nimestään, sai hän siitäkin syystä, että hänen voimakas puhetapansa muistutti Johannes Scherrin kirjoitustyyliä, samoin kuin myös hänen alituinen katkeruutensa ihmissuvun tyhmyydestä muistutti tätä kulttuuri-historioitsijaa.

Tohtori astui sisään, ja hänen takanaan saapui eräs toinen herra.

»Tuon omin lupini tänne erään 'suositetun', Mrs. Edgecombe», sanoi tohtori ja esitti vieraan, jonka nimeä talon emäntä ei kuitenkaan kuullut.

Vieras kumarsi, ja ystävällisesti hymyillen ja sanoen »hyvin hauskaa»
Mrs. Edgecombe pyysi häntä istuutumaan.

»Ehkei se teistä ole niinkään hauskaa», keskeytti tohtori Scherenberg.
»Tuo lauseparsi on vain tylsynyt keihäs seuraelämän asevarastossa.
Tarkoitukseni ei ollutkaan tuottaa teille hauskuutta, vaan huvittaa
holhokkiani.»

»Oletteko äskettäin tullut Wiesbadeniin?» kysyi Mrs. Edgecombe »holhokilta».

»Saavuin tänne eilen ja menin heti tohtori Scherenbergin luo vieden hänelle erään yhteisen ystävämme kirjeen.»

»Entä mistä te tulette?»

»Viimeksi olin Frankfurtissa, mutta sitä ennen olen monta vuotta oleskellut Filadelfiassa.»

Silloin Mrs. Edgecombe katsahti tutkivasti häneen. Pitkämatkaiset matkailijat herättivät hänen erikoista mielenkiintoaan.

Vieras oli kolmenkymmenenkuudenvuotias, ja hänellä oli hyvin säännölliset piirteet; hänen vartalonsa oli solakka ja pitkä. Hänellä oli hyvinhoidettu kokoparta, ja hänen lyhyeksi leikattu tukkansa oli paksu ja kihara. Niin hyvin hänen pukunsa kuin käytöksensä olivat moitteettomat.

»Ja siellä teidän olisi pitänyt pysyä», härnäili tohtori.
»Tähtilippuinen maa on vielä niin nuori ja elämänhaluinen, meidän
Eurooppamme ollessa vanha sammaltunut raunio, jota madonsyömät,
horjuvat pilarit kannattavat.»

»Mutta rakas Scherr, älkää puhuko siten vanhoista maista vanhan naisen läsnäollessa», sanoi Mrs. Edgecombe nauraen, »niidenkin täytyy saada olla olemassa.»

»Te, Mrs. Edgecombe, kuulutte nuorekkaimpiin ihmisiin, mitä tunnen. Te ette koskaan vanhene, sillä te ette anna elämän pyrkimysten mennä ohitsenne, vaan seuraatte itse mukana. Te olette valmis tutustumaan kaikkeen uuteen, versovaan, koittavaan; te ette kiinny tietämättömyyden pimennossa olevaan patsaaseen. Mutta puhuessamme nuoruudesta, missä on miss Jane?»

»Veljentyttäreni on ulkona, mutta ellen erehdy, ajavat vaunut juuri pihalle; se kai on Jane, joka palaa kotiin… Entä mitä te pidätte Wiesbadenista?» kysyi hän jälleen vieraaltaan.

»Mitä tähän saakka olen nähnyt, on ihastuttavaa: kulttuurin loisto ja luonnon kauneus yhteen sulaneina. Taidenautinnoista ei täällä myöskään näy olevan puutetta. Minä olin eilen teatterissa: näyteltiin Freytagin 'Sanomalehtimiehiä'; yhteisnäytteleminen oli hyvää; Bolzin osa…»

Hänen puheensa keskeytyi, sillä Hanna astui sisään.

Molemmat herrat nousivat.

»Vai niin, te olette täällä, tohtori Scherenberg!» huudahti Hanna ojentaen kätensä hänelle. Sitten hän katsahti vieraaseen, joka kumarsi jääden tuijottamaan Hannaan. Tämä näytti myöskin hämmästyneeltä. Missä hän olikaan nähnyt nämä piirteet?

»Vanha ystävämme on tuonut tänne uuden ystävänsä, Jane», sanoi Mrs. Edgecombe. »Suokaa anteeksi, mutta en kuullut teidän nimeänne; sitäpaitsi unohdan aina nimet, joita en ole nähnyt kirjoitettuina.»

Vieras otti esiin lompakkonsa.

Mrs. Edgecombe otti vastaan käyntikortin, katsahti siihen sivumennen ja pani sen sitten pöydälle. Oli jo hämärä, joten hän ei voinut erottaa pienillä kirjaimilla painettua nimeä, sillä silloin hän olisi huomannut, että siinä oli nimi Ewald Ballmann.

Molemmat puolisot katsoivat toisiansa yhä edelleen kiihtyneinä, ihmeissään, mutta eivät tunteneet toisiaan.

»Mikä yhdennäköisyys!» ajattelivat he molemmat — »mutta kuitenkin erilainen, miten paljon kauniimpi onkaan tämä kuin sielussani kantamani kuva…»

XXXII.

Keskustelu oli pian taas käynnissä. Hanna istuutui nojatuoliin lepotuolin jalkopäässä, ja molemmat herrat istuutuivat entisille paikoilleen.

Mrs. Edgecombe, joka, ehkä kiusoitellakseen tohtoria, ei tänään väsynyt käyttämästä iänikuisia lauseparsia, kysyi jälleen vieraalta:

»Aiotteko viipyä kauan Wiesbadenissa?»

»Luultavasti muutamia viikkoja; se riippuu olosuhteista.»

»Taikka siitä, miten viihdytte täällä.»

»Mitä siihen tulee, olen tähän saakka viihtynyt erinomaisesti…»

Ja taasen hän käänsi katseensa Hannaan.

»Varokaa ensi hetken vaikutelmia!» yhtyi Hanna puheeseen. »Matkoillamme olemme usein huomanneet saaneemme kylliksi niistä paikoista, jotka ensi silmäyksellä ovat näyttäneet ihanilta.»

»Tohtorimme tässä ei ainakaan ihastu ensi silmäyksellä», jatkoi Mrs. Edgecombe leikkiä laskien. »Hän on rakentanut kokonaisen teorian siitä, ja tämän teorian hän on meille selittänyt kuten kaikki muutkin teoriansa.»

»Älkää nyt saattako minua huonoon valoon, Mrs. Edgecombe! En ole mikään teoreetikko. Jos epäilen ensi silmäyksen vaikutelmia, jotka ovat aiheena kaikkiin erehdyksiin, niin epäilen vielä enemmän teorioja. Jos jollain ihmisellä ei ole selvää käsitystä jostain asiasta, niin hän yhdistää tavallisesti sata enemmän tai vähemmän epäselvää käsitettä ja nimittää sitä teoriaksi.»

»Varokaa, Scherr, te olette jo hyvällä alulla rakentamassa teoriaa teorioista», keskeytti Mrs. Edgecombe.

»Vaikka nyt joudunkin vaaraan, että minun luullaan tahtovan rakentaa teoria, täytyy minun kuitenkin puolustaa epäiltyjä 'ensivaikutelmia', niin pieneksi kuin arvostelenkin kykymme ilmaista niitä», sanoi Ballmann. »Kielemme on niin köyhä, ettei se kykene kohoamaan edes ensi kerrokseen ajatustemppelissä. Kun se haluaa seurata ajatustemme lentoa, niin sen lyijynraskaitten siipien aikaansaama melu paraiten vaimennetaan runollisella muodolla. Siksi onkin runous ja musiikki salaisimpien, ylevimpien vaikutelmiemme paras ilmaisumuoto.»

»Jos te olette runoilija, olisi ollut rehellisempää sanoa se heti minulle», keskeytti tohtori. »Silloin en olisi niin muitta mutkitta sallinut runoratsurin tunkeutua pahaa-aavistamattomien ystävieni kotiin.»

»Pelkäämmekö me sitten runoutta niin kovin?» kysyi Hanna.

»Rauhoittukaa», sanoi Ballmann, »minä en ole eläissäni kirjoittanut runoa… minä olen ennen pelännytkin runoutta, kuten neiti suvaitsi sanoa. Tämän pelon olen nyttemmin kuitenkin voittanut, mutta minua ei kuitenkaan voi koskaan laskea tohtorin pelkäämiin runoilijoihin. On vallan ihme, miten paljon aika ja olosuhteet voivat muuttaa ihmistä.»

»Se on varmaa se», vahvisti Hanna.

»Neiti on tuskin voinut sitä kokea huolettomassa elämässään, mutta minä, joka kohtalon pakosta sain jättää urani ja jouduin vallan toisiin olosuhteisiin, voisin kertoa yhtä ja toista niistä muutoksista, joiden alaiseksi ihminen voi joutua.»

»Kertokaa siitä meille», pyysi Mrs. Edgecombe, »se on varmaan hyvin mieltäkiinnittävää.»

»Kuten käskette», vastasi Ballmann, »vaikka on vaikeata lyhyesti kertoa kehittymisestä, joka on seurauksena pienistä toisiinsa vaikuttavista seikoista… Nuoruudessani olin ujo, en siksi, että olisin oppinut tuntemaan ihmisten huonon puolen, vaan pikemmin siksi, etten heitä ensinkään tuntenut. Silloin kohtasi minua suuri perheonnettomuus… johon ehkä itse olin suurimmaksi osaksi syypää. Mutta se ei kuulu tähän. Tahdon vain sanoa, että tämän tapahtuman johdosta heräsin tavallisesta uneliaasta tavastani ja omien kärsimysten kautta opin tuntemaan ihmiskunnan kärsimyksiä. Siitä hetkestä saakka kiinnittivät mieltäni maailmassa vellovat rakkauden ja vihan, huimaavan onnen ja katkeran surun aallot. Tavalliset kuivat työskentelyni eivät viehättäneet minua enää; minun täytyi itseni syöstä maailmanmeren pyörteisiin. Ainoastaan siten saatoin unohtaa tuskani… Kaikki oli minulle uutta, ja minusta tuli siten uusi ihminen. Janosin mielenliikutuksia ja ahmin runoilijain ja taiteilijain teoksia. Luin romaaneja, olin läsnä näytännöissä, joissa vuoroin näin liikuttavia, vuoroin kauheita kohtauksia, kuulin hivelevää, ihanaa musiikkia, ja silloin avautui minulle intohimoinen elämä ja hengitin kuin uudessa maailmassa. Nyt on myrsky laantunut, mutta mielenkiinto on yhä säilynyt. Olen oppinut tuntemaan ja rakastamaan asioita, joista minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Ihmiset, joita opin tuntemaan, työni — olin jotenkin kauan erään saksalaisen kaunokirjailija-lehden päätoimittajana Filadelfiassa — lyhyesti sanoen, lukemattomat asiat ovat tehneet ujosta nuorukaisesta, joka pelkäsi runoutta, miehen, joka rakastaa kaunokirjallisuutta ja seuraelämää.»

Kuului kellon soitto. Tohtori nousi.

»Oh, jo kuuluu pukeutumis-kutsu, hyvät naiset», sanoi hän. »Sulkeudumme suosioonne.»

Ballmann nousi.

»Ette saa ajatellakaan mennä tiehenne nyt, Scherr… te jäätte tänne päivälliselle… Ja te myöskin… ellei teillä ole muuta tänä iltana, pyytäisin… sans cérémonie…»

»Kiitos!» vastasi Ballmann, »mutta ei sovi mitenkään… minua odotetaan toisaalla…»

»Se ei ole totta», keskeytti tohtori. »Tehän sanoitte itse, että aiotte syödä hotellissanne. Minä neuvon teitä seuraamaan esimerkkiäni ja noudattamaan rakastettavan emäntämme kutsua… Missään emme voi syödä paremmin, ja jos hänestä ei olisi hauskaa, että jäämme, ei hän olisi meitä pyytänyt jäämään.»

»Hyvä, tohtori!» huudahti Hanna.

»Tohtori Scherenberg on oikeassa», vakuutti emäntä. »Jos seuraatte kutsuani, teette minut hyvin iloiseksi. Se on siis päätetty, te jäätte?»

Ballmann kumarsi. Mrs. Edgecombe nousi ja Hanna myöskin.

»Nyt menemme pukeutumaan», sanoi ensinmainittu, »se kuuluu tapoihimme ollessamme kahdenkinkesken.»

Molemmat naiset poistuivat.

»Ihastuttavia naisia!» sanoi Ballmann puoliääneen.

»Sitähän sanoin teille jo edeltäpäin. Lupasin viedä teidät tämän kaupungin, mielestäni maailman, hauskimpaan taloon. Minä nimittäin ihailen tätä viehättävää naista…»

»Veljentytärtä?»

»En, tätiä.»

»Hän muistuttaa ensimäistä… onnetonta… rakkauttani.»

»Tätikö?»

»Ei, veljentytär. Hän on hyvin kaunis.»

»Mutta julma — kuin Turandot. Varokaa! Kukaan ei ole löytänyt armoa hänen silmissään.»

Puoli tuntia tämän jälkeen soi kello uudestaan. Kohta senjälkeen saapuivat molemmat naiset. He olivat vaihtaneet lyhyet aamupäiväpukunsa iltapukuihin, jotka, vaikka olivatkin yksinkertaiset, laahustimineen, timantteineen vanhan rouvan tukassa ja kukkineen nuoremman kiharoissa, tekivät täydellisen englantilaisen päivällispuku-vaikutuksen.

Viereiseen huoneeseen johtavat ovet avattiin. Mrs. Edgecombe tarttui tohtorin käsivarteen, ja Ballmann tarjosi käsivartensa — rouvalleen.