XXXIII.
Pieni päivällinen oli aivan erinomainen. Pöytä loisti hopeasta, kristallista ja kukista. Ruokalajeja ei ollut monta, mutta ne olivat erinomaisesti valmistetut; lyhyt ruokalista oli somille korteille kirjoitettuna kunkin lautasen vieressä. Hansikaskätiset palvelijat mainitsivat lyhyesti, kysyvästi viinien nimet, ennenkuin kaatoivat laseihin; tämä kädenkäänteessä järjestetty päivällinen tarjoiltiin niinkuin juhlapäivällinen konsanaan. Mrs. Edgecombe oli tuonut tämän tavan Englannista, ja hän oli aina valmis kutsumaan pöytäänsä vieraan, olipa tämä miten vaatelias tahansa.
Pöytäkeskustelu oli hyvin vilkas. Tohtori oli mitä parhaimmalla tuulella, ja emäntä nauroi sydämensä pohjasta hänen jutuilleen. Hänen tapansa nauraa oli niin iloinen ja sydämellinen, että olisi luullut lapsen nauravan. Hanna oli totisempi kuin tavallisesti. Vieras oli tehnyt häneen syvän, melkein järkyttävän vaikutuksen, sillä hän muistutti suuresti sitä kuvaa, joka oli Hannan sydämessä säilynyt hänen miehestään.
Useimmiten tarvitaan hyvin vähän, jotta kaksi ihmistä ymmärtävät ja alkavat pitää toisistaan. Heidän puhuessaan mitä jokapäiväisimmistä asioista kuulee heidän äänestään, näkee heidän katseestaan, hymyilystään paljon enemmän kuin mitä sanat kertovat.
Päivällisen jälkeen saapui uusia vieraita, eräs venäläinen kenraali rouvineen ja tyttärineen, Wiesbadenissa asuva runoilija Bodenstedt, kuninkaallisen teatterin kapellimestari ja joitakuita muita herroja.
Keskustelu oli välitöntä ja vilkasta. Hanna osoitti mitä ihastuttavinta herttaisuutta. Hän oli iloissaan saavuttamastaan voitosta… huomiosta, jota hänelle osoitti mies, joka häntä miellytti.
Illan kuluessa saatiin kuulla musiikkia. Venäläinen neiti soitti muutamia venäläisiä kansanlauluja mollissa sekä Tshaikovskin ja Glinkan sävellyksiä. Pyytämättä istuutui Hanna sitten pianon ääreen ja soitti muutamia Schumannin kappaleita niin mestarillisesti, että kapellimestari, hänen poistuessaan pianon luota, suuteli häntä kädelle ja huudahti:
»Te olette suuri taiteilija!»
Kellon yhdeksän tienoissa tarjottiin teetä. Ballmann oli Hannan lähettyvillä. Hän tarjosi hänelle kupin ja pyysi häntä istuutumaan viereensä. He olivat erillään muista, jotka olivat ryhmittyneet Mrs. Edgecomben ympärille, osaksi pianon lähelle.
Ballmann alotti keskustelun.
»En voi ymmärtää, että näen teidät ensi kerran ja että vasta muutama tunti sitten olen teihin tutustunut.»
»Minustakin tuntuu, niinkuin olisimme vanhoja tuttuja», vastasi Hanna.
»Kukapa tietää?… Ehkä olemme olleet ystäviä jossain toisessa maailmassa», sanoi Ballmann miettivästi.
»Tai toisena aikakautena», vastasi Hanna nauraen.
»Mitä menneisyys meitä koskee, meillähän on tulevaisuus edessämme!»
»Te sanotte sen niin syvään huoahtaen, ikäänkuin olisitte kuolemaantuomittu.»
»Me olemme jokainen tuomitut kuolemaan kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta sitä en huokaa…»
He juttelivat vielä kauan keskenään vaihdellen puheenaiheita. Sillä välin yhtyivät heidän katseensa usein. He eivät voineet olla katsomatta toisiinsa ja ihmettelemättä, missä yhtäläisyys piili. Mutta heidän mieliinsä ei juolahtanut, että he saattoivat olla niin läheisiä.
Keskiyön aikaan vieraat lähtivät, ja molemmat naiset jäivät kahdenkesken.
»Miten paljon kello jo onkaan!» sanoi Mrs. Edgecombe koettaen peitellä haukotustaan. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi: »Scherrin tuoma herra oli hyvin miellyttävä.»
Hanna myönsi.
»Oletko väsynyt, lapsi? Menemmekö levolle?»
»En, väsynyt en ole.»
Hanna huokasi syvään.
»Mikä sinun on, Jane? Olet muuttunut.»
»Mikäkö minun on?… En tiedä?… Ajattelehan, jos se nyt tapahtuisi, täti?»
»Mikä sitten?»
»Se, josta juttelimme eilen… Oi, jospa olisin vapaa!»
»Jane, tekikö tuo vieras sinuun niin valtavan vaikutuksen?»
Hanna oli sillä välin mennyt sen pöydän luo, jolle vieraan käyntikortti oli jäänyt. Hän tahtoi nähdä, mikä hänen nimensä oli. Hän oli päättänyt heti etsiä sen. Hän haki hajallaan olevien paperien joukosta. Lopulta hän sen löysi ja katsahti siihen. Samassa kuului vihlova huuto, ja hän kaatui lepotuolin viereen.
Mrs. Edgecombe kumartui hänen ylitseen.
»Jumalan tähden, Jane! Mikä sinun on?»
Hanna nousi. Hetkeen hän ei voinut puhua. Hän puristi suonenvedontapaisesti kättä sydäntään vasten hilliten sen lyöntejä; toisessa kädessä hän piti korttia.
»Mikä sinun on, Jane?»
Hän ojensi kortin Mrs. Edgecombelle ja sanoi äänellä, joka hänestä itsestäänkin tuntui vieraalta:
»Ewald Ballmann!»
»Mitä… miehesi nimi?»
»Se on hän… mieheni!»
Hanna heittäytyi Mrs. Edgecomben viereen ja laski päänsä hänen syliinsä purskahtaen itkuun.
He viipyivät vielä kauan salissa. Tapaus oli niin merkillinen ja odottamaton, ettei voinut tulla kysymykseenkään mennä levolle. Kadonnut puoliso oli löydetty… Hanna oli rakastunut häneen! Hänkin oli näyttänyt hyvin mieltyneeltä.
»Sehän olisi suunnaton onni, Jane, jos te löytäisitte toisenne tällä tavoin… ei niin että ottaisitte toisenne armoihin taas unohdetun ja anteeksiannetun menneisyyden takia, vaan ainoastaan ajatellen nykyisyyttä ja rakkautta täynnä olevaa tulevaisuutta», sanoi Mrs. Edgecombe.
»Se olisi liiankin ihanaa!» huokasi Hanna vavisten, kuten kaikki muutkin, joille kajastaa täydellinen onni.
»Mutta Jane… sinun kuvauksesi mukaan olin ajatellut miestäsi aivan toisenlaiseksi.»
»Hänhän on, kuten hän itse kertoi, tullut toiseksi ihmiseksi. Siksihän en minäkään häntä tuntenut. Näinä kahdeksana vuotena on hän muuttunut yhtä paljon kuin kaksikymmenvuotias kaksitoistavuotiaaseen verrattuna.»
»Taikka niinkuin sinä itse, rakas Jane, tässä ajassa.»
»Se on totta. Siksi hänkään ei tuntenut minua. Mitä onkaan meistä enää jäljellä? Tuskin mitään. Me tapaamme toisemme kuin kaksi uudestisyntynyttä ihmistä… me tunnemme mieltymystä toisiimme, rakkaus saa meissä vallan… meissä, jotka jo kauan sitten menimme naimisiin keskenämme! Eikö tämä ole kuin satua, täti? Ei, ei, se olisi liian ihanaa. Pelkään, että kun hän saa tietää, kuka olen, hän hylkää minut…»
»Sinun täytyy valloittaa hänet, Jane.»
He puhelivat vielä kauan. Kello oli jo kaksi, kun nämä ystävykset sanoivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin omalle puolelleen.
XXXIV.
Seuraava aika oli Hannalle hyvin onnellinen. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa osaansa kenenkään kanssa. Ballmann oli melkein jokapäiväinen vieras Mrs. Edgecomben talossa. Ratsastusretkiä, ajeluja tehtiin; hän seurasi molempia naisia teatteriin ja konsertteihin tai vietti iltansa heidän salissaan. Hänen mieltymyksensä Hannaan sai yhä intohimoisemman luonteen. Näytti kylläkin alussa siltä, että hän olisi taistellut rakkautta vastaan, mutta antautui viimein sen lumoihin. Hanna kiemaili mitä suurimmalla ihastuksella. Hän pani hänen päänsä pyörälle suloisilla hymyilyillään ja loistavilla katseillaan. Hän saattoi loukkaamatta naisellista ylpeyttään antautua tälle rakkaudelle, jota sitäpaitsi ympäröi salaperäisyyden viehätys, kun Ballmann ei tiennyt hänen olevan hänen vaimonsa.
Mrs. Edgecombe seurasi heidän eriskummallista armasteluaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Hanna uskoi ystävälleen kaikki salaisuutensa, ja tämä luki hänen sydämestään kuin avatusta kirjasta.
»Sinä olet siis onnellinen, Jane?»
»Olen, elämä on ihanaa!»
»Nuoruus on ihana aika, ja kaunis on rakkauden punainen kukka», vastasi vanha rouva. »Minä seuraan innolla kohtalosi kehitystä, joka päättyy häihin, jotka päälle päätteeksi ovat jo pidetyt; hääthän ovat se ehto, jonka me vanhat kunnianarvoiset ihmiset asetamme armastelulle, jota tahdomme suojella. Mutta milloin aiot ilmaista itsesi?»
»En vielä. Tahtoisin ensin olla varmempi hänen rakkaudestaan.»
»Varmempi? Minusta se loistaa hänen jokaisesta katseestaan. On ajatuksia, jotka, kun ne syntyvät kahdessa sydämessä yhtaikaa, täytyy myöskin pukea sanoihin.»
Tähän saakka olivat rakastuneet ainoastaan ani harvoin ja vain muutamia silmänräpäyksiä saaneet olla kahdenkesken. He olivat aina joko suuressa seurassa tai keskustelussa Mrs. Edgecomben kanssa. Viisas ja rakastettava vanha rouva oli pitänyt paljon huolta siitä, että Hannan herttaisuus tuli näkyviin.
Useita tunteja he viettivät soittokoneen ääressä, Hanna soitti ja Ballmann kuunteli. Ballmann nautti sanomattomasti hänen taiteellisesta esityksestään, ja Hanna oli ihastunut huomatessaan taidolleen annettavan arvoa. Kerran tohtori mainitsi Ballmannin työskentelevän Amerikassa julkaisemiensa kirjoitelmien järjestämiseksi ja että hän oli jättänyt ne eräälle saksalaiselle kustantajalle, joka oli luvannut ne painattaa, ja silloin Mrs. Edgecombe pyysi kirjailijaa lukemaan heille joitakuita töitään. Ne oli selvällä ja säkenöivällä tyylillä kirjoitetut ja koskettelivat erilaisia filosofisia ja esteettisiä aineita. Nyt oli Hannan vuoro nauttia ja ihailla.
* * * * *
Pari viikkoa oli kulunut Ewaldin ensimäisestä käynnistä. Kun Hanna ajatteli tätä aikaa, tuntui se hänestä paljon pitemmältä, sillä sinä aikana oli tapahtunut niin paljon. Rakastaville ovat kaikki pikkuseikat suuren arvoisia, ja muistojen sarjaan siirtyy suuri joukko tapauksia.
Kaksi viikkoa ensimäisen päivällisen jälkeen nuo neljä ihmistä istuivat jälleen samassa päivällispöydässä. Päivällisen jälkeen emäntä sanoi tohtori Scherenbergille.
»Uskallatteko antautua shakkitaisteluun kanssani?»
Tohtori ilmoitti olevansa halukas, ja he istuutuivat shakkipöydän ääreen.
Penkereelle vievä ovi oli auki. Oli mitä ihanin kesäkuun-ilta. Kaukaa
kuuluivat kylpylaitoksen orkesterin sävelet. Hanna meni ulos, ja
Ballmann seurasi häntä. Shakkinappulat olivat asetetut paikoilleen.
Tohtorilla oli mustat nappulat.
»Valkoinen siirtää», sanoi hän odotettuaan hetkisen.
Mrs. Edgecombe katseli miettivän näköisenä molempia nuoria. Tohtori huomasi sen, kääntyi ja näki Ballmannin häviävän penkereellä vallitsevaan hämärään.
»Valkoinen alottaa», hän toisti.
Mrs. Edgecombe siirsi talonpojan.
»Miten vanha te olette, tohtori parka?» kysyi hän.
»Kuusikymmentäviisi vuotta», vastasi tohtori siirtäen nappulaa. »Vanhuus on ikävä laitos. On niin harmillista nähdä elämänarvoisten asiain joutuvan saavuttamattomiin.»
»Oletteko kateellinen?» kysyi Mrs. Edgecombe nauraen ja vei talonpoikaansa eteenpäin.
»Tietysti; tuolla penkereellä sykkivät kahden ihmisen sydämet ilosta, joka on paljon suurempi meidän innostustamme teidän hevoseenne tuossa; nyt minun täytyy siirtää näinikään.»
»Ja minä en ole hitustakaan kateellinen, Scherr. Minä muutan ilomielin juoksijani tänne ja riemuitsen siitä, että maailmassa on auringonpaistetta ja onnea.»
Penkereellä olevat nuoret olivat lähestyneet toisiaan yhä enemmän. Hanna oli kaukaisimmassa nurkkauksessa ja nojasi pylvääseen; Ballmann oli pysähtynyt oven luo ja katseli tätä valkopukuista, kuutamossa seisovaa kaunotarta. Miten mielellään Hanna olisikaan rientänyt hänen luokseen, painanut päänsä hänen povelleen, mutta hän ei tahtonut vielä ilmaista itseänsä. Ewaldin täytyi tunnustaa rakkautensa ensin… ja Hanna tunsi hetken tulleen. Hän ei ajatellut sanoja tai muuta, mutta tunsi suurta, sanomatonta onnea. Ewaldinkin mielen täytti elämänilo. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin…
»Te olette ihmeellinen nainen», sanoi tohtori ja vei esiin torninsa. »Toisten onnea on tavallisesti ikävä nähdä. Tuhannesta tädistä menisi yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän nyt ulos ja sanoisi: 'Tuntuu niin kolealta: sinulla pitäisi olla liina hartioillasi, rakas lapsi.' Ja te lähetätte vain hyvin levollisesti hevosenne peliin.»
»Jane ei ole enää mikään lapsi; sitäpaitsi ei teillä ole aavistustakaan, miten vähän arvoa liinalla on tämmöisessä tapauksessa. Kas niin, nyt teidän täytyy laskea kuningatar liikkeelle.»
Ballmann seisoi Hannan vieressä.
»Mikä ihana ilta!» sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä.
Hanna myönsi. Nyt seurasi hiljaisuuden tuottama lumous, joka on sitä vaarallisempi, kuta kauemmin se kestää, — joka on salaperäisempi kuin kuiskaus, intohimoisempi kuin huuto.
»Minulla ei ole mitään syytä liikuttaa kuningatarta», sanoi tohtori. »Siirränpä tästä tämän talonpojan. Mutta teidän salaperäisiä sanojanne siitä, että liina tässä erikoisessa tapauksessa on tarpeeton, en ymmärrä. Jos kaksi nuorta ihmistä, jotka niin selvästi rakastavat toisiaan, jätetään samppanjapäivällisten jälkeen kahdenkesken penkereelle ja vielä kuutamoisena kesäkuun-iltana…»
»Niin se on vaarallista…»
»Sitä aioin juuri sanoa.»
»Minusta teidän talonpoikanne tuossa on vaarallinen, sillä se ahdistaa hevostani. Mutta te puhutte siksi paljon tyhmyyksiä, ettei voi tehdä edes kunnollista siirtoa. Mitenkä sitten voisi pelata järjestelmällisesti? No niin, minä muutan tornin ja uhraan hevosen.»
Oliko Ballmann vetänyt Hannan luokseen vai oliko tämä heittäytynyt hänen syliinsä? He eivät sitä tienneet. Hannan pää lepäsi Ewaldin olkaa vasten, ja tämä oli kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Orkesteri soitti Gretchenin ihanaa antaumislaulua.
Shakkipeli oli sillä välin jatkunut. Pelaajat olivat syventyneinä laskelmiinsa; he eivät puhelleet enää, vaan miettivät, miten voisi uhkaavaa tappiota välttää. Shakkipöydän ääressä vallitsi mielenkiinnon hiljaisuus… penkereellä onnen syvä rauha.
XXXV.
Seuraavana päivänä Hanna sai kirjeen. Hän arvasi heti, että se oli Ballmannilta, ja aukaisi nopeasti kuoren. Paperi vapisi hänen kädessään, kun hän luki:
»Rakkain! — tai — niinkuin minä oikeastaan vain saisin sanoa: Arvoisa neiti! Tunnen syyllisyyteni, tunnen rikollisuuteni edessänne. Minun olisi jo heti ensimäisenä päivänä pitänyt sanoa teille jotain, mutta en ole voinut saada sitä huulieni yli, ja nyt nämä rivit kertovat sen teille: Minä olen naimisissa. Minulla ei ollut oikeutta koettaa voittaa sydäntänne, mutta kaipaako rakkaus muuta kuin vastarakkautta? En kuitenkaan tahdo puolustaa itseäni. Aikomukseni on vain teille ilmaista kauan salaamani totuus, nimittäin että olen naimisissa. Ja kuitenkaan ei minulla ole vaimoa eikä kotia. Noin kymmenen vuotta sitten hän jätti minut seuratakseen rakastajaansa. Siitä saakka en ole kuullut hänestä mitään. En edes tiedä, elääkö hän. Hänen kuvansa on säilynyt mielessäni kuin utukuva… Hän oli kaunis, niin kaunis että hän jonkun verran muistutti teitä, Jane. Tämä yhdennäköisyys ensin hämmästyttikin minua, kun teidät näin. Ja kuitenkin, miten toisenlainen hän oli! En tarkoita niin paljon hänen ulkomuotoansa; ero on teidän sielukkaassa katseessanne, teidän vakavassa ilmeessänne, teidän jalon mielenne heijastuksessa, jota kaikkea minun lapselliselta, kevytmieliseltä vaimoltani puuttui. Katuvaisena odotan tuomiotanne rikoksellisesta vaitiolostani. En voi uskoa, että meidän täytyisi ainiaaksi erota… Täytyy olla keinoja, jotka tekevät meidän yhteenliittymisemme mahdolliseksi. Kuulutanko uskottoman jälkeen? Ehkei hän enää eläkään… ehkä avioero on mahdollinen… tai ehkä rakkautemme on kyllin vahva repimään alas esteet? Miten tulee käymään, Jane? Päättäkää! Elämäni, olemassaoloni lasken — sinun käteesi!
Ewald Ballmann.»
Miten olisi kirjeenkirjoittaja hämmästynytkään, jos hän olisi nähnyt hymyn, joka nousi Hannan huulille hänen lukiessaan kirjettä, joka kirjoittajan mielestä oli antava hänelle kauhean iskun!
»Nyt kai olen pakotettu antamaan itseni ilmi, täti?» sanoi Hanna luettuaan kirjeen ystävälleen. »Minusta on vain hiukan harmillista alentua mustatukkaisesta, 'sielukkaasta' Janesta vaaleakiharaiseksi, kevytmieliseksi Hannaksi…»
»Sitä en tekisi vielä, jos olisin sinun asemassasi. Niin äkkiä tapahtunut naamarin riisuminen saisi hänet pettymään. Minä sitoisin hänet vielä lujemmin… minä koettaisin saada hänet, niin rakastunut kun hän on, ehdottamaan sinulle jotain, joka muistuttaisi sinun pakoasi, sillä silloin… Mutta en oikein itsekään tiedä, mitä sinulle neuvoisin… tämä on niin eriskummallista…»
Palvelija ilmoitti tohtori Scherenbergin. Hanna nousi.
»Menen huoneeseeni vastaamaan tähän», hän sanoi.
»Miten iloiselta näytätkään, Jane…»
»Niin, en koskaan olisi luullut elämän olevan niin ihanaa. Mutta nyt minä menen ja jätän tohtorin teille.»
»No, rakas Scherr, mitä teidän juhlallinen, tyytymätön ilmeenne ennustaa? Onko ihmiskunta saanut tietää, miten tyhmänä te sitä pidätte, ja siitä suuttunut?»
»Ikävä ja mieltäjärkyttävä on koko juttu, mutta sillä on vakava puolensa, joten katson olevani velvollinen teille siitä ilmoittamaan», sanoi tohtori puristettuaan Mrs. Edgecomben kättä ja istuuduttuaan häntä vastapäätä.
»Minä olen vallan utelias. Puhukaa!»
»No niin, sanon sen suoraan kiertelemättä. Te tulette hyvin hämmästymään. Amerikkalaisemme on tänään tunnustanut minulle, että hänellä on vaimo.»
»Ah!»
»Mitä te sanoitte?»
»Sanoin 'ah'…»
»Ettekö mitään muuta?»
»Mitäpä minä muuta sanoisin?»
»Ainakin 'tuhat tulimmaista'!»
»Jos se huvittaa teitä, niin voinhan sanoa vielä jonkun muunkin voimasanan.»
»Te nauratte, Mrs. Edgecombe, mutta luulisin asian olevan vakavaa laatua. Eilisen kuherruksen ja sen edellisen pitkän armastelun olisi luullut saavan vallan toisen käänteen. Jospa teidän veljentyttärenne sydän ei olisi kuoliaaksi haavoitettu eikä hänen maineensa kärsisi siitä! Tämä mies ei tietenkään koskaan enää saa astua jalallaan tähän taloon… Voitteko antaa minulle anteeksi, että olen tuonut hänet tänne?»
»Älkää innostuko liiaksi, Scherr! — Luulin teillä olevan vapaampia ja harkitumpia mielipiteitä sydämen asioissa.»
»Mielipiteet kyllä, hyvä Mrs. Edgecombe; jos on kysymys ihmiskunnasta yleensä, olen valmis ivailemaan sen häveliäisyyttä, mutta käytännössä täytyy mukautua vallitseviin tapoihin ja tehdä voitavansa suojellakseen hyviä ystäviään.»
»Tahdotteko, niin hämmästytän teitä vielä enemmän, rakas tohtori, kertomalla teille jotain, joka saa teidät huudahtamaan ei ainoastaan 'tuhat tulimmaista', vaan paljon kovempaakin?»
»Entä mitä se sitten on?»
»Että Janella on mies.»
Tohtori hätkähti. »Neiti Jane — naimisissa!»
»Ei siinä vielä kylliksi, rakas ystävä. Teidän hämmästyksenne on oleva rajaton, kun kerron kuka on veljentyttäreni — hän ei muuten olekaan veljentyttäreni — kun sanon kuka on Janen mies.»
»Kuka se sitten on? En voi enää hämmästyä enempää. Jos Jane neiti on naimisissa, olkoon hänen miehensä vaikka suur'moguli tai paavi itse…»
»Silloin ei asia olisikaan niin lystikäs kuin todellisuudessa. Janen mies on Ewald Ballmann — siis teidän amerikkalaisenne.»
Mrs. Edgecombe kertoi nyt vanhalle ystävälleen koko asian. Hän tiesi voivansa luottaa hänen vaitioloonsa.
»Asia on nyt Hannan käsissä», sanoi hän lopuksi, »eikä meidän pidä siihen sotkeutua. Teidän täytyy antaa kunniasananne, ettette kerro mitään Ballmannille.»
Hanna oli sillä välin väärennetyllä käsialalla kirjoittanut kirjeen miehelleen. Hän pyysi häntä heti saapumaan luokseen, koska tahtoi puhua hänen kanssaan kahdenkesken. Hänen tuli mennä huvihuoneeseen puutarhaveräjän kautta.
Tässä puutarhan kaukaisimmassa sopessa olevassa huvihuoneessa Hanna häntä odotti. Huvihuoneen avoimia ikkunoita ympäröi kukkiva kuusamapensaikko; oksien varjot tanssivat niinimatoilla peitetyllä lattialla. Hanna istui sohvalla, joka ympäröi seiniä, ja katseli kaipaavasti ovea kohden. Tuskin oli kymmenen minuuttia kulunut, ennenkuin hän kuuli Ewaldin askeleet. Rajusti sykkivin sydämin hän nousi, ja samassa oli odotettu kynnyksellä. Taas hänen täytyi hillitä itseään, ettei heittäytyisi hänen syliinsä. Hän nojasi toisella kädellään viereiseen pöytään ja viittasi estävästi toisella, kun Ewald riensi hänen luokseen huudahtaen: »Jane — Jane!»
»Te työnnätte minut luotanne? Siksikö pyysitte minua tulemaan tänne?»
»Mielestäni meidän välillämme ei voi tulla kysymykseen muu kuin ero…
Te ette ole vapaa…»
Hanna astui muutaman askeleen taaksepäin ja istuutui sohvalle.
»Ero?» toisti Ewald. »Voiko ajatella eroa, kun tuskin vielä lausutut sanat 'minä rakastan sinua' ovat huulillani? Tai vihaatteko minua, halveksitteko minua? Onko tieto rikollisesta vaitiolostani voinut sammuttaa eilisen rakkaudenhehkun?»
»Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta halveksia teitä, sillä minäkään en ole ollut avomielinen teitä kohtaan ja sitä sanoakseni olen kutsunut teidät tänne. En ole nuori neitonen, kuten luulette… minäkin olen naimisissa…»
Ewald hätkähti.
»Naimisissa!» huudahti hän.
»Niin. Ja mikä vielä pahempi, minua ei ole hyljätty, vaan olen itse hyljännyt. Siitä on noin kymmenen vuotta sitten kun viimeksi näin mieheni…»
»Te olitte siis onneton?»
»Olin. Me emme sopineet toisillemme. Mieheni oli… niin, mitenkä sanoisin?… kuiva, kylmä… niinkuin te olitte ollut, kuten ensi käynnillänne kerroitte… ujo, runoutta pelkäävä.»
»Niin, minä ymmärrän… semmoinen kuin minä kerran olen ollut. Mitenkä huonosti semmoinen mies onkaan sopinut teille! Ja te pakenitte ilottomasta kodista? Yksinkö?»
Hanna oli vaiti.
»Yksinkö?» toisti Ballmann, »tai onnellisemman kanssa, joka teille paremmin sopi? Jane, vastaa!»
»Minä en tahdo vastata siihen kysymykseen. Kauan aikaa sitten tapahtuneesta en ole velvollinen tekemään tiliä sille miehelle, jota eilisestä saakka rakastan.»
»Rakastat ja vielä rakastat, eikö totta?» huudahti Ballmann intohimoisesti sulkien nuoren naisen syliinsä. »Eikö totta… te rakastatte minua vielä ja ainiaan?»
Hanna ei vastustellut, vaan nyökäytti päätään hymyillen.
»Sinä olet oikeassa», jatkoi Ewald. »Menneisyys on kuin usva, joka on haipunut pois; nykyisyys on meidän. Semmoisena kuin nyt olet, rakastan sinua.»
Hanna irroitti itsensä hänen syleilystään.
»Niin, tällä hetkellä», hän sanoi, »mutta ajattele tulevaisuutta! Mikä on oleva kohtalomme?»
»Katsokaamme rohkeina tulevaisuutta silmiin!» vastasi Ballmann.
»Paetkaamme!»
Hanna hymyili. Hän muisti ystävättärensä sanat. Nyt ne olivat täyttyneet.
»Paetkaamme!» toisti Ballmann innokkaasti. »Lähtekäämme uuteen kotimaahani, Amerikkaan, ja jättäkäämme nämä ahtaat olot täällä. Siellä ei kukaan tunne suhdettamme, ja me elämme vain toisiamme varten. Minä olen kyllin rikas suojataksemme meitä puutteelta… Solmikaamme vapaan rakkauden liitto! Tahdotko, Jane?»
Mutta hän ei saanut kauempaa odottaa vastausta. He kuulivat lähestyviä askeleita ja ääniä. Mrs. Edgecombe, joka ei tiennyt Hannan ja Ballmannin kohtauksesta, oli lähtenyt tohtorin kanssa kävelemään puutarhaan ja aikoi levähtää huvimajassa.
»Vai niin, oletko sinä täällä, Jane? Ah, hyvää huomenta, herra
Ballmann!»
Tohtori astui sisään Mrs. Edgecomben jälkeen ja ojensi kätensä Hannalle. Hänen poskensa, jotka jo muutenkin olivat punaiset, punastuivat vielä enemmän hänen ajatellessaan, mitä tohtori voisi ajatella heidän täällä-olostaan kahdenkesken, mutta sitten hän naurahti, sillä hänen kaksinpuhelunsa oli niin oikeutettua. Mrs. Edgecombe ja tohtori Scherenberg eivät voineet olla vaihtamatta keskinäisen ymmärtämyksen katsetta. Ainoa hämillään oleva oli Ballmann; hänestä tuntui, kuin hänet olisi saatu verekseltä kiinni.
He vaihtoivat muutamia jokapäiväisiä sanoja; sitten Mrs. Edgecombe ehdotti, että he palaisivat takaisin huvilaan. Hän meni edellä tohtorin taluttamana; Hanna ja Ballmann tulivat jonkun matkan päässä.
»Myönnytkö vai kieltäydytkö?» hän kuiskasi.
»Mene nyt. Tahdon olla yksin ajatuksineni. Annan vastaukseni sittemmin.»
»Jane, sinä et pääse minusta; sinä olet minun; tunnen sen.»
»Minäkin luulen sitä melkein… mutta mene nyt.»
Ewald totteli. Kun he saapuivat huvilalle, ei hän Mrs. Edgecomben kutsusta huolimatta jäänyt, vaan kiiruhti pois.
»Minä tulen kanssanne, Ballmann», sanoi tohtori ja suuteli Mrs.
Edgecombea kädelle.
Molemmat herrat poistuivat, ja Mrs. Edgecombe ja Hanna menivät sisään.
»Kello neljän junassa. Kun Ewald on saanut vastaukseni, lähtee hän aikaisemmassa junassa ja odottaa minua määrätyssä paikassa.»
»Niin, näen hänen valmistaneen kaiken», sanoi Mrs. Edgecombe luettuaan Ballmannin kirjeen. »'Frankfurt, Hotel Westendhall! Jos joku nainen kysyy ovenvartialta huonetta rouva Ewaldille, on tämä vievä hänet, maailman onnellisimman miehen luo' j.n.e…» sanoi Mrs. Edgecombe jättäen kirjeen takaisin. »Hotel Westendhallissa te siis olette päättäneet tavata? Muistatko, että asuimme samassa hotellissa, kun kaiken maailman asiamiesten kautta koetimme saada selkoa samaisesta herra Ewaldista? Kuka olisi voinut aavistaakaan, että hän kerran 'maailman onnellisimpana' odottaisi sinua siellä? Useimmiten käy kaikki aivan toisin kuin on ajateltu tässä maailmassa.»
Kello puoli neljältä vaunut olivat oven edessä ja palvelija nosti
Hannan matkalaukun niihin.
»Jo valmiina matkapuvussa, rakas lapsi?» huudahti Mrs. Edgecombe, kun Hanna astui hänen huoneeseensa. »Näyttää siltä, kuin pakosi onnistuisi erinomaisesti.»
»Tulen sanomaan hyvästi…»
»Hyvästi sitten, Jane!… Minun Janeni menee ja takaisin palaa ainoastaan hänen Hannansa.»
Hanna oli hyvin liikutettu. Tässä silmänräpäyksessä hän unohti Ballmannin tapaamisen, joka jo etukäteen oli tuottanut hänelle niin sanomatonta iloa, ja ajatteli vain eroa ystävästään.
»Hyvästi, ainoa, paras ystäväni!… Nyt kun pian saan onneni ainiaaksi, täytyy minun kiittää sinua, täti, kaikesta mitä olet ollut minulle… suojani, tukeni, hädästä pelastajani… Sinua minun tulee kiittää kaikesta, kaikesta.»
Hanna oli puhuessaan heittäytynyt polvilleen Mrs. Edgecomben viereen ja suuteli itkien hänen kättään.
»Jane, Jane… rakas lapsi! Minunkin täytyy kiittää sinua siitä ilosta, minkä olet minulle suonut. Nouse ylös, rakkaani! Älä myöhästy junasta. Kas, tässä on kirje, joka sinun tulee ottaa mukaasi. Lupaa minulle, ettet avaa sitä, ennenkuin miehesi on jälleen puolisosi. Lukekaa se yhdessä.»
Hanna otti kirjeen ja antoi pyydetyn lupauksen. Hän pyyhki kyyneleensä, suuteli useamman kerran ystäväänsä ja kiiruhti vaunuihin.
»Rautatieasemalle!» sanoi hän. Sitten hän vielä kerran katsahti Mrs. Edgecomben ikkunaan. Tämä oli tullut parvekkeelle ja huiskutti nenäliinaansa.
XXXVI.
»Onko huone rouva Ewaldille kunnossa?» kysyi Hanna ovenvartialta Hotel
Westendhallissa.
»On, Herra Ewald on jo tullut. Hän on tilannut huoneen ja odottaa rouvaa… Vahtimestari, viekää rouva N:o 12:een!»
Rajusti sykkivin sydämin Hanna meni palvelijan perässä rappusia ylös.
Tämä avasi oven, antoi Hannan astua sisään ja sulki sitten jälleen oven.
Hanna kuuli ilohuudon, ja kahdet käsivarret ojentuivat häntä kohden. Mitä kahdella rakastavalla on toisilleen ensiksi sanottavaa, sitä eivät voi muut kuin suudelmat kertoa. Ei ole sanoja, jotka niin selvästi kertoisivat heidän tunteistaan.
Hetkisen kuluttua Hanna irtaantui tästä syleilystä. Hän riisui hansikkaat ja hattunsa ja katsahti ympärilleen huoneessa. Se oli hienosti sisustettu sali. Uuninreunalla olevat maljakot olivat täynnä kukkia, ja sohvan edessä olevalla pöydällä oli myöskin kukkia, ja sitäpaitsi oli siihen katettu kahdelle.
»En voi käsittää onneani», sanoi Ewald. »Entä sinä? Sano, tunnetko itsesi oikein onnelliseksi?»
»En oikein. Puuttuu vielä jotain. Minun täytyy puhua kanssasi eräästä hyvin tärkeästä asiasta, ja tästä keskustelusta riippuu, tulenko minä… tuletko sinä olemaan täysin onnellinen.»
Hanna oli istuutunut uunin vieressä olevaan nojatuoliin, ja Ballmann seisoi nojaten uuninreunaan ihastuneena katsoen häneen.
»Täysin onnellinen?» toisti hän. »Pelkään sinun ajattelevan jotain, joka ei ole mahdollista maan päällä. Voin kyllä aavistaa, mikä sinua tekee levottomaksi, mikä vie nousevan lemmenaurinkomme pilveen… Minähän voin lukea ajatuksesi kuin avoimesta kirjasta. Jotta niin hyvä, niin rikkailla luonnonlahjoilla varustettu nainen kuin sinä voisi tuntea täydellistä sisäistä tyydytystä, täytyy hänen tuntea, ettei siveyttänsä loukata. Ja tämän uhrin sinä minulle kannat. Sinä luovut omaisiesi kunnioituksesta ja annat kohtalosi minun käteeni; sinä saatat vanhan ystäväsi murheelliseksi; sinä tiedät, että kyyneleitä vuodatetaan sinun tähtesi, että olet syypää vihaan ja tuskaan, ja näistä johtuvat ajatukset heittävät varjon sille tielle, jolle olet astunut, miten sitä valaiseekin rakkautemme. Olenko oikeassa, Jane? Olenko ymmärtänyt sinua?»
»Minä tuntisin kai niin, jos asiat olisivat sillä tavoin kuin luulet. Mutta sinä et voi tietää mikä minua huolestuttaa, ennenkuin olen puhunut suuni puhtaaksi. Anna minun ensin kuitenkin tehdä sinulle joitakuita kysymyksiä ja lupaa minulle, että vastaat niihin totuudenmukaisesti.»
»Sen lupaan mielelläni. Mitä tahdot tietää?»
»Ensiksikin tahtoisin tietää, eikö loukattu velvollisuudentunto vaivaa sinuakin tänä hetkenä. Mitä sinä olet tehnyt, ei sekään ole aivan oikein…»
»Olen luvannut olla sinulle täysin avomielinen. Tiedän hyvin, etten ole tehnyt oikein, mutta ettäkö se vaivaisi minua tänä hetkenä? Ei. En olisi mies, jolle ihanin nainen tahtoo kuulua, jos tällä hetkellä tuntisin omantunnon tuskia… Tiedän varsin hyvin menetteleväni väärin, mutta teen sen mielelläni. Ajattelehan janoavaa, joka pitkän erämaamatkan jälkeen löytää raikkaan lähteen. Luuletko hänen voivan olla juomatta siitä, joskin siitä seuraisi kuolema? Ei, Jane, taivaan autuuden menettämisen uhallakaan en tahtoisi olla vailla tämän hetken onnea.»
Hän tahtoi kumartua vahvistaakseen sanojaan suudelmalla, mutta samassa koputettiin oveen ja palvelija astui sisään alkaen valmistella päivällistä. Hän veti eteen ikkunaverhot, sytytti kynttilät ja asetti ne pöydälle.
»Saanko tarjota päivällisen?» hän kysyi.
»Ei vielä, me soitamme.»
Kun palvelija oli poistunut ja Ewald uudelleen tahtoi kumartua Hannan puoleen, nosti tämä kätensä estäen eteen ja sanoi:
»Ei, ei. En tahdo suudelmaa, joka ei tarkoittaisi minua yksin.»
»Minä en ymmärrä…»
»Istuudu tähän, Ewald, minua vastapäätä ja anna minun koota ajatuksiani…»
Hän pudisti hymyillen päätään ja istuutui.
»Kuule nyt tarkkaan, mitä minulla on sinulle sanottavana. Minulla on niin paljon, paljon puhumista. Mutta anna minun vielä tehdä sinulle yksi kysymys. Etkö koskaan ajattele vaimoasi? Tai jos niin teet, mitä silloin tunnet?»
»Sinä kai pelkäät, että muisto hänestä voisi häiritsevästi vaikuttaa suhteeseeni sinuun?»
»Älä kysele kysymykseni alkujuurta, vaan vastaa.»
»No hyvä. Sanon sinulle koko totuuden. Vaimoni ajatteleminen on ainoa soraääni onnessani. Siihen sekoittuu kai katumusta…»
»Katumusta… miten niin?»
»Minusta tuntuu, kuin olisin syyllinen… hänen suhteensa. Enkö menetellyt julmasti, kun noin vain ilman muuta ajattelin häntä kuolleeksi, kun en alkanut tiedustella, minne hän oli joutunut, kun en jättänyt kotiani hänelle auki, jos katumus tai hätä olisivat tuoneet hänet jälleen luokseni? Kukapa tietää… Ehkä hän sortui, kun ei löytänyt paluun mahdollisuutta… ehkä hän on kuollut rukoillen anteeksiantoa, enkä minä ollut sitä hänelle antamassa. Sinä olet niin totinen, Jane. Tekeekö tämä sinut levottomaksi? Katsoisitko mieluummin, että kantaisin leppymätöntä vihaa onnetonta kohtaan?»
»En, en, jatka. Sinähän olet antanut minulle sydämesi kokonaan, jakamatonna; anna minun nähdä kaikki, mitä siinä on. Sinä et siis kanna kaunaa uskottomalle?»
»En; minähän juuri tunnustin sinulle, että syytän itseäni armottomuudesta. Nyt se on liian myöhäistä… Minä rakastan toista, ja tätä toista ei kukaan voi ottaa minulta. Mutta tiedätkö, sinun näkemisesi näyttääkin minulle uskottoman vaimoni lievemmässä valossa… Sinä muistutat häntä kuin sisar… Mitä enemmän minä katselen sinua, sitä selvemmin muistan nuo melkein unohtuneet piirteet… sinun äänesikin on kuin kaiku kauan sitten soineista sävelistä…»
»Hän on kuitenkin paljon rikkonut sinua vastaan?»
»Niin, silloin se tuotti minulle sanomatonta tuskaa… mutta voisinko siitä enää olla vihainen? Mitä tuo lapsi raukka sitten teki? Oikeastaan ei mitään pahempaa kuin me nyt. Hän ei rakastanut minua, enkä minäkään rakastanut häntä niinkuin minun olisi pitänyt… mies, jota hän seurasi, antoi kai hänelle oikean rakkauden… Mutta älkäämme puhuko enää hänestä, puhukaamme mieluummin sinusta. Mitä sinä oikeastaan tahdoit sanoa minulle!»
»Minä tahdoin sanoa sinulle, että voidakseni ottaa vastaan rakkautesi täytyy minun tietää sen tarkoittavan yksin minua… vallan yksin…»
»Voitko sitä epäillä?»
»Älä keskeytä minua. Minä tiedän Janen, johon kolme viikkoa sitten tutustuit, saaneen sydämesi… mutta voidakseni olla onnellinen sen omistaessani täytyy sinun tietää, kuka todellisuudessa olen… Niin kauan kuin et tiedä menneisyydestäni, tuntuu minusta, kuin esiintyisin naamarin takana, ikäänkuin sinä et rakastaisi minua, vaan jotain toista, jonka osaa näyttelen… Minä en ole vielä sidottu sinuun… vielä voin palata entisiin oloihini.»
»Mitenkä voit puhua tuolla tavalla! Luuletko minun enää laskevan sinua luotani? Huomenna me matkustamme täältä; muutamien päivien kuluttua nousemme laivan kannelle matkataksemme uuteen maailmaan, jossa perustamme kotimme, jota minä aina tulen suojaamaan..»
»Se ei ole sanottu. Ellet sinä tunnustukseni jälkeen syleile minua niinkuin minä tahdon, lähden minä vielä tänään takaisin Wiesbadeniin… Kukaan ei saa tietoa tästä seikkailusta, ja meillä kummallakin on vapautemme jälleen.»
»Ja tuota voit uskoa, Jane?… Tänä hetkenä voit luulla sen olevan mahdollista?»
»Suoraan sanoen, en sitä pelkää. Mutta sinun täytyy kuunnella minua…»
»Minkä vanhan synnin tahdot tunnustaa minulle? Mitä se hyödyttää, Jane? Minä tunnen sinut ja rakastan sinua sellaisena kuin nyt olet, huolimatta siitä, mimmoinen olet ollut. Paitsi että rakastan sinua niin, että pyytäisin sinua tulemaan omakseni, vaikka olisit rikoksentekijä, minä myös kunnioitan sinua. Sinähän olet menneinä aikoina voinut hairahtua, mutta siitä, mitä nyt tunnet ja ajattelet, on takeena koko olemuksesi. Ja sitäpaitsi maineesi, Jane. Sinä olet kahdeksan vuotta oleskellut samalla paikkakunnalla, enkä ole kenenkään kuullut puhuvan pahaa sinusta… ja äidillinen ystäväsi… eikö sellaisen naisen ystävyys ole takeena arvostasi? Älä nyt huoli kertoa mitään nuoruutesi harha-askeleesta. Minä voin jo tietää, mitä tahdot minulle sanoa: sinähän olet jo viitannut siihen, että olet jättänyt miehesi, jota et rakastanut… varmaankin seurataksesi toista miestä. Älä herätä mustasukkaisuuttani kuvailemalla tätä sammuvaa rakkautta… Hän kai ei sitä ansainnut?… Nyt sinä rakastat minua… ja se on minulle kylliksi. Ja sinä olet rakastava minua aina, sillä minä koetan ansaita sen…»
»Jospa tietäisit, miten hyvää sanasi tekevät minulle! Mutta kuule minua sittenkin. Sinä olet arvannut mitä olen tahtonut tunnustaa sinulle, nimittäin että kymmenen vuotta sitten hylkäsin mieheni heittäytyäkseni toisen syliin…»
»Nyt kiusaa jo tuo pelkkä ajatuskin minua…»
»Mutta minä en koskaan ollut hänen omansa, Ewald. Hän kuoli samana hetkenä, kun minä odotin häntä… Minä vannon sen kaikkein pyhimmän, rakkautemme nimessä… Sinähän uskot minua, kun katselen sinua näin silmiin?»
»Uskon, minä uskon sinua.»
»Ja sinä uskot, että nyt punastun häpeästä? Sinun anteeksiantoasi tarvitsen, mutta en nykyhetkestä, vaan menneestä. Ja minä luulen sinun antavan minulle anteeksi…»
»Rakas, miksi sinä vapiset?… miksi sinä itket?»
»En pelosta, en syyllisyydentunteesta. Kuten äsken vakuutin, en ole kuulunut koskaan kenellekään muulle kuin miehelleni, ja sitä voin viimeiseen hetkeeni saakka vakuuttaa, vaikka seuraisinkin sinua maailman ääriin saakka ja olisin omasi…»
»Mitä sinä puhut?»
»Etkö ymmärrä minua, Ewald? Katsele minua… älä ajattele tukkaani… katsele minua silmiin… etkö sinä tunne minua?»
Hetkisen tuijotti Ewald häneen; sitten hän sulki hänet syliinsä ja huudahti:
»Hanna, oma vaimoni!»
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä, kun Hanna istui miehensä kanssa aamiaispöydässä, hän muisti saamansa kirjeen. Hän nousi ja otti sen matkalaukustaan.
»Ewald, tämä on osoitettu meille molemmille», hän sanoi. »Se on ystävältäni, ja hän pyysi, että me sovintomme jälkeen lukisimme se yhdessä. Me kai olemme sopineet?» hän lisäsi nauraen.
»No noin puolittain», vastasi Ewald leikillisesti.
»Kas niin, lue nyt. Minä seuraan olkasi takaa.»
Ballmann mursi sinetin. Kuoressa oli laskostettu paperi. Sen hän pani pöydälle ja luki ensin itse kirjeen:
»Rakkaat lapseni!
Kuuluisi kai asiaan, että kirjoittaisin nyt jotain hyvin surullista… jonkun innokkaan hääpuheen, joka olisi teille parannukseksi. Mutta minä olen itsekin niin iloinen, etten voi olla juhlallinen. Koska nyt pidän itseäni morsiamen äitinä, tahdon myöskin olla osallisena juhlassa ja lähetän teille häälahjan. Onhan luonnollista, etten anna Janen, joka niin monta vuotta on ollut kuin oma tyttäreni, joutua myynittä maailmalle. Mukanaseuraava paperipalanen on shekki, jolla voitte nostaa neljäkymmentätuhatta puntaa eräästä Lontoon pankista. Ostakaa niillä itsellenne maatila tai ilmalaiva tai mitä tahdotte. En tahdo tehdä niiden suhteen mitään määräyksiä, sillä Hanna on tosin perijättäreni, mutta ei holhokkini. Eikä hänen nyt enemmän kuin myöhemminkään tarvitse totella ketään muuta kuin sitä, joka hänen kanssaan lukee nämä rivit.
Minä oletan, ettette katso asian vaativan pakoanne valtameren taakse ja että haluaisitte nähdä vanhan ystävänne. Odotan teitä siis huomenna, torstaina, tänne päivällisille. Sitten iloitsemme kuin lapset. Ketään muuta kuin tohtoria en ole kutsunut. Olen nimittäin ilmoittanut kunnon Scherr-ystävällämme paostanne, ja hän tuntee elämäkertanne.
Ystävänne
Adele Edgecombe.»
Seuraavassa junassa toisen kerran vastanaineet matkustivat Wiesbadeniin.