Hanna

VIII.

Asiat kehittyivät kuten saattoi aavistaakin. Yhä kiihkeämmin, yhä huimaavammin veti kuilu puoleensa. Hanna koetti ajatella kunniaansa, omanarvon-tunnettaan, velvollisuuttaan, mitään pahaa aavistamatonta, luottavaa miestään, jonka kunnia oli hänenkin kunniansa. Hän piti siveyttään suuressa arvossa… mutta eikö ihminen rakasta myöskin elämää, jos hän korkean tornin huipusta katselee alas ja haluaa auttamattomasti suistua syvyyteen?

Jo aikoja sitten he olivat rikkoneet sopimuksensa olla puhumatta rakkaudestaan. Sata kertaa oli kreivi intohimoisesti rukoillut Hannaa omakseen. Yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa hän vastasi »ei».

»Paetkaamme, Hanna!» kysyi hän sadannen kerran. »Me emme tahdo valehdella, emme pettää; julkisesti tahdomme asettaa rakkauden elämämme päämääräksi. Sinulle omistan koko tulevaisuuteni. Minä kannan surut puolestasi, minä jaksan kestää moitteet; lähtekäämme vieraaseen maahan, jossa ei kukaan meitä tunne, missä sinä vallitset kauneuden kuningattarena. Ellet sinä tule omakseni, täytyy minun kuolla… Hanna, tule — tule — meitä odottaa taivaan autuudet…»

Hanna sulki silmänsä.

»Minä olen hukassa», sanoi hän.

Kreivi tukahutti riemuhuutonsa.

»Sinä tulet siis?»

»Tulen.»

Paosta sovittiin seuraavalla tavalla: kreivi matkustaa ensin yksin Wieniin. Hannan tulee, otollisen hetken ilmaantuessa, lähteä iltajunassa jälkeen. Väliasemalta hän sähköttää kreiville, joka on sitten häntä vastassa asemalla. Ellei kreivi saa ajoissa sähkösanomaa eikä niin ollen saavu asemalle, ottaa Hanna vaunut ja ajaa »Hotel Imperial'iin, jossa on asunto varattuna »kreivitär Edelbergille».

Tuskin oli Hanna myöntynyt, ennenkuin hän jo tunsi tällaisen askeleen tuottamaa tuskaa. Mutta arpa oli heitetty. Siitä hetkestä aina lähtöpäivän iltaan saakka hän eli kuin unessa. Hänen rakastettunsa puolesta antamansa uhri oli todellakin suuri. Ewaldin näkeminen oli murtaa hänen sydämensä. Oli hetkiä, jolloin hän todella rakasti miestään tuota hyvää, levollista, lapsellisen onnellista miestä, joka nyt oli tuleva onnettomaksi — rakasti enemmän kuin loistavaa, hemmoteltua kreiviä, johon ei oikein luottanut.

Edelberg oli jo ollut viikon Wienissä, kun lukion johtajan kaksikymmenviisivuotisjuhla soi Hannalle tilaisuuden Ewaldin poissaollessa ryhtyä matkavalmistuksiin ja lähteä kotoa. Hän päätti käyttää tätä hyväkseen, mutta oli kuin joku muu Hanna olisi tehnyt tämän päätöksen ja toimeenpannut sen ja kuin oikea Hanna olisi vavisten ollut katsojana. Ja sitten näimme hänen viimeisen kerran astuvan peilin ääreen sanomaan jäähyväisiä kyyneleiselle kuvalleen.

* * * * *

Neljä tuntia myöhemmin Ballmann palasi kotiin. Hän avasi äänettömästi oven omalla avaimellaan ja meni suoraa päätä makuukamariin. Siellä hän sytytti kynttilän ja hämmästyi suuresti, kun vaimonsa ei ollut mennyt levolle.

»Hän on odottanut minua», ajatteli hän mennen saliin. Mutta siellä oli pimeää, lamppu oli sammunut. Hakien kynttilän hän meni vielä kerran sinne. Avatut kaapit, huiskin haiskin olevat paperinpalaset, sammuneen lampun käry herättivät hänessä arvaamattoman levottomuuden.

»Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut?» kysyi hän ääneen.

Hän meni kirjoituspöydän ääreen. Siellä oli hänelle osoitettu kirje. Mitä tämä oli? Häntä värisytti. Hän tunsi käsialan: »Hannalta». Hän ajatteli häntä rakkaudella, sillä hän oli juuri kaivannut häntä tyhjässä kodissa.

Hän avasi kirjeen ja alkoi lukea. Hänen silmissään musteni. Hän ei heti ymmärtänyt Hannan kirjeen tarkoitusta, vaan luki sen vielä kerran. Sitten hän vaipui kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja luki kirjeen kolmannen kerran. Kauhistuen hän katseli ympärilleen huoneessa. Siellä vallitseva epäjärjestys toisti kirjeen sisällyksen: »Sinä olet yksin, kunniasi on tahrattu, sinä olet hyljätty, mies raukka!» Vaikeroiden hän antoi kätensä vaipua pöydälle ja painoi päänsä niihin.

Kauan, kauan hän oli samassa asennossa. Kynttilä paloi loppuun, ja yhä istui Ewald kasvot käsien peitossa ja — itki.

IX.

Sillä välin Hanna istui yksinään ensi luokan osastossa silmät ummessa. Hän ajatteli huomispäivää; edellistä päivää hän ei tahtonut ensinkään muistaa. Kuvat miehestään, kummitädistään, entisestä elämästään hän karkoitti ajatuksistaan, hän tahtoi vain uneksia tulevaisuudesta. Taistelu oli päättynyt. Hän oli auttamattomasti katkaissut kaikki siteet, mitkä häntä yhdistivät takanaolevaan. Hänen edessään häämötti ihmeellinen elämä täynnä yllätyksiä, tuntemattomia, viekoittelevia ja värisyttäviä seikkailuja, joihin sekoittui rakkautta ja syntiä, kunniaa ja häpeää, iloa ja kauhua. Että hän saakin kokea jotain sellaista!

Hän kuunteli pyörien jyrinää, veturin puhkumista, viereisestä osastosta kuuluvia ääniä, junailijain huutoja, vaunujen töytäyksiä, yleensä kaikkia rautatiematkoihin yhdistyviä ääniä, jotka hänen mielestään soittivat hänelle tulevaisuuden outoa symfoniaa. Kuinka ihmiset saattoivat olla niin välinpitämättömiä! Miten he asemilla häärivät edestakaisin löytääkseen matkakapineensa! Ja että he saattoivat jäädä väliasemille eivätkä matkustaneet Wieniin, Hotel Imperialiin… rakastettua tapaamaan! Voi heitä poloisia, heillä oli vain jokapäiväinen elämä edessä!

Hanna nukahti hetkeksi, mutta alituiseen hän kuuli — unissaankin — rautatiesymfonian, minkä sävelissä soi hänen määrätty, mutta epäselvä tulevaisuutensa.

Junailija herätti hänet.

»Saisinko piletin?»

Hanna otti käsineestään pienen keltaisen lipun.

»Olemmeko pian perillä?» kysyi hän.

»Seuraava asema on Wien», vastasi junailija jättäen takaisin piletin ja meni seuraavaan vaunuun.

Nyt häntä ei haluttanut enää nukkua. Päivä oli jo valjennut. Hanna katseli ikkunasta ohikiitäviä sähkölennätinpatsaita näennäisesti kohoavine ja laskevine lankoineen, viljavainioita, joiden sarat ikäänkuin muodostivat avattuja ja tien luona suljettuja viuhkoja, ratavartiatupia pienine puutarhapalstoineen, joissa koreat asterit ja jäykät georgiinit kukkivat, rautatiekiskoja, joita näkyi nyt yhä tiheämmin ja joilla oli numeroituja tavaravaunuja; kaikkea tätä hän katseli tahtomatta ajatella mitään muuta. Hän tahtoi hetkessä koota matkan vaikutelmat ja unohtaa sen päämäärän. Hänestä rautatiematkat olivat hauskoja. Hän oli saanut tehdä ainoastaan joitakuita matkoja, kaksi tai kolme kertaa hän oli ollut Wienissä, kerran Triestissä, siinä kaikki; mutta hän oli kuitenkin säilyttänyt muistossaan lapsellisen ihastuksensa niiden johdosta. Nyt hän sai matkustaa avaraan maailmaan… Hän pääsi Pariisiin, Lontooseen, Italiaan, Amerikkaan, milloin häntä vain haluttaisi. Hän vaipui matkaunelmiinsa. Juna hiljensi kulkuaan ja vieri suurelle asemalle… Wien!

Vaunujen ovet avattiin; kantajia ryntäsi esille, ja asemasillalla vilisi ihmisiä.

Äkkiä nuori rouva säikähti. Matka oli lopussa, ja nyt alkoi tuntematon elämä. Hän ei ollut sähköttänyt, vaikka oli sovittu. Viime hetkessä hän oli päättänyt ilmoittaa tulostaan vasta hotelliin saavuttuaan. Mutta ehkäpä Edelberg oli sittenkin tullut. Hän katseli arasti ympärilleen tietämättä, pelkäsikö vai toivoiko kreivin olevan vastassa. Jos hän olisi nähnyt hänet, olisi hän ehkä ajatellut: »Jumalan kiitos, hän on täällä!» Mutta kun ei kukaan tullut häntä vastaan hänen seuratessaan ihmisvirtaa ja tullessaan rappusille näkemättä kreiviä, tunsi hän rauhoittuvansa ja ajatteli: »Jumalan kiitos! Hän ei ole täällä.»

Kantaja kulki hänen jäljessään tuoden hänen matkalaukkuaan.

»Haluatteko vaunut?» kysyi hän.

»Kyllä», vastasi Hanna.

»Onko armollisella rouvalla muita tavaroita?»

»Ei; viekää minut vaunuihin.»

»Olkaa hyvä, tännepäin!»

Hanna seurasi kantajaa kadulle, missä vaunuja ja muita ajopelejä oli pitkässä rivissä. Hiukan kauempana olivat raitiotievaunut. Kantaja avasi vaunujen oven ja asetti matkalaukun niihin. Hanna nousi vaunuihin.

»Entä juomarahat!»

Hanna avasi kukkaronsa. Hänellä ei ollut pikkurahoja, joten hän antoi miehelle guldenin.

»Kiitoksia, armollinen rouva. Minne kuski saa ajaa?»

»Hotel Imperialiin.»

»Hotel Imperialiin!» huusi kantaja kuskille ja sulki oven.

Matka sujui wieniläisvaunuille ominaisella nopeudella; kuljettiin etukaupungin läpi ja saavuttiin keskikaupungin kautta Ring'ille.

Kello oli lähes yhdeksän aamulla. Puodit olivat jo avatut. Kaduilla vilisi kävelijöitä ja ajavia. Tämä vilkas hälinä häikäisi Hannan silmiä.

»Ja kaikilla näillä ihmisillä ei ole aavistustakaan siitä, mimmoinen kohtalo minua odottaa!» ajatteli hän. »Tiedänkö sitä edes itsekään? Miten ihmeellistä! Eilen tähän aikaan olin vielä kotona; silloin saatoin vielä päätellä suuntaan tai toiseen, tänään ympäröi minua jo uusi, tuntematon maailma… en ole niin onneton kuin eilen illalla… minä olen… ei, onnellinen en ole… mutta niin utelias, niin äärettömässä jännityksessä.»

Vaunut pysähtyivät hotellin eteen.

»Onko kreivitär Edelbergiä varten tilattu huone?» kysyi Hanna hiukan epävarmalla äänellä ovenvartialta.

»On kyllä, armollinen kreivitär», vastasi tämä syvään kumartaen ja auttoi nuoren rouvan vaunuista.

»Vie kreivitär N:o 20:een», sanoi hän palvelijalle. »Kuskin maksan minä. Armollinen kreivitär ei huoli vaivautua.»

Hanna seurasi palvelijaa ylös portaita. Hotel Imperial oli vanha herttuallinen linna. Leveät, matoilla peitetyt portaat kullattuine käsipuineen, kukkineen ja peileineen tekivät juhlallisen vaikutuksen. Hannan tuli hyvä olla. Ensimäinen askel oudossa maailmassa oli toki kullattu. Tästä hetkestä saakka hän saisi elää aina sellaisissa palatseissa.

Saavuttuaan ensimäiseen kerrokseen palvelija avasi kaksiosaisen oven sekä sanoi:

»Tässä ovat tilatut huoneet. Haluaako teidän armonne syödä aamiaista?»

Hanna vastasi myöntävästi astuen huoneistoonsa. Ensimäinen huone, suuri sali, keltaisella damastilla päällystettyine huonekaluineen teki loistavan vaikutuksen; salin vieressä oli makuuhuone ja pukeutumishuone. Jokaisessa uunissa loimusi kirkas takkavalkea. Hanna riisui hatun ja palttoon, astui peilin luo ja huomatessaan, etteivät matkan rasitukset olleet vähintäkään himmentäneet hänen kukoistavaa kauneuttaan, hän hymyillen järjesti kiharoitansa.

Senjälkeen hän siirtyi parvekkeelle. Hänen edessään oli kaunis Ring-katu. Leuto syksyilma väreili plataanien latvoissa. Vaunujen tärinä ja omituinen suurkaupungin tuoksu, jonka hän muisti aikaisemmilta käynneiltään Wienissä, tunkeutui hänen luokseen.

Sillä aikaa oli palvelija asettanut hopeatarjottimelle katetun aamiaisen pöydälle. Hanna palasi saliin ja kaatoi itselleen teetä. Hän oli nälissään ja hiukan väsynyt. Komea aamiainen erinomaisine wieniläisleipineen, tuoreine voineen, vaahtoavine kermoineen, munineen, kinkkuineen ja piirakaisineen maistui erinomaisen hyvältä ja antoi hänelle uusia voimia. Hän soitti. Palvelija saapui.

»Milloin nämä huoneet tilattiin?» kysyi hän.

»Kahdeksan päivää sitten. Kreivi Edelberg käy kahdesti päivässä kysymässä, onko hänen rouva serkkunsa jo saapunut. Ilmoitammeko herra kreiville?»

»Minä kirjoitan lipun. Asuuko hän kaukana täältä?

»Edelbergien palatsi sijaitsee Oopperan luona, aivan lähellä.»

»Hyvä, antakaa minulle paperia ja mustetta, niin kirjoitan.»

»Tässä, teidän armonne. Odotanko.»

»Ei, soitan sitten kun olen kirjoittanut.»

»Hyvä.»

Ennenkuin Hanna istuutui kirjoittamaan, kulki hän huoneissa vielä kerran. Hän huomasi silloin vasta, että siellä oli sellaisia tavaroita, joita hotellihuoneissa ei juuri tapaa. Salissa oli flyygeli ja nuotteja. Eräällä pöydällä oli sanomalehtiä, kirjoja ja albumi. Kukkaspöytiä oli nurkissa, ja uuninreunalla ja peilipöydillä olevat maljakot olivat täynnään kukkia. Miten hellästi ja huomaavaisesti hänen rakastettunsa olikaan ajatellut häntä!

Ja kuitenkaan hän ei tuntenut jälleennäkemisen iloa; päinvastoin hän ajatteli vavisten tapaamista. Tuskainen puna peitti hänen poskiaan hänen ajatellessaan hetkeä, jolloin hänen voittajansa astuisi kynnyksen yli. Hän halusi siirtää sitä hetkeä vielä hiukan. Ja siksi hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan:

 »Olen juuri saapunut. Olen väsynyt ja tarvitsen parin tunnin levon.
 Odotan teitä — ei, sinua — kello viiden tienoissa. H.»

Hän soitti ja jätti kirjeen palvelijalle.

»Viekää tämä heti Edelbergien palatsiin.»

»Toimitetaan.»

Sitten hän lukitsi ovet voidakseen rauhassa katsella kauniita ja mieltäkiinnittäviä tavaroita. Hän tarkasti kaikkia erikseen. Ensin hän avasi flyygelin. Se oli Streich. Hän soitti muutamia akordeja: oi, miten täyteläiset, pehmeät ja kirkkaat ne olivat. Nuottien joukosta hän löysi uusimpien, suurten oopperain sekä Karl- ja Wiedener-teattereissa juuri myrskyisintä suosiota herättäneiden operettien partituurit, muutamia Straussin valsseja, Chopinin nocturneja sekä Verdin messun. Pöydällä oli ranskalaisia, englantilaisia ja saksalaisia kuvalehtiä; Wienin pilalehtiä, muotilehtiä sekä Octave Feuillet'n »Camorsin kreivi»; joku Disraelin romaani Tauchnitz-painoksena; valokuvakokoelma Belvedere-näyttelystä sekä toinen, jossa oli eurooppalaisten hallitsijain ja taidepiirin kuuluisuuksien kuvat.

Hanna silmäili kaikkea tätä pintapuolisesti. Hän päätti myöhemmin kiinnittää niihin enemmän huomiota. Kun oman romaanin tapahtumat seuraavat toisiaan niin nopeasti kuin tässä, ei saata syventyä mielikuviin. Salista hän meni makuu- ja pukeutumishuoneeseen. Vasta nyt hän huomasi täälläkin häntä odottavan yllätyksiä. Peilipöydän viereisellä tuolilla oli avonainen, noin puolilleen täytetty matkalaukku. Peilipöydälle posliinikehyksisen peilin ympärille oli asetettu norsunluuharjoja, kilpikonnanluisia kampoja sekä kultatulppaisia pulloja, hajuvesiä, puuterirasia tuoksuvine riisijauheineen ja pehmeine jauhehuiskuineen. Pieni samettikotelo oli hopeisella lautasella. Hanna avasi kotelon, ja hänen silmiään huikaisi ohueen kultaketjuun kiinnitetyn sydämenmuotoisen medaljongin loisto, sillä se oli kokonaan timanttien peitossa; siihen oli kätketty Edelbergin kuva. Pesupöydällä oli mitä hienoimpia sieniä, tuoksuvia saippuoita, erilaisia pesuvesiä, kuten Vinaigre à la violette de Parme y.m. Sängyllä — taaskin yllätys — oli aamunuttu kullalla kirjaillusta, kirkkaanpunaisesta silkistä. Sen vieressä valencienne-pitseillä koristeltu musliinialushame, täydellinen pitsipilvi. Ja tuossa oli mitä somimmat kullanloistavat tohvelit. Hannan valtasi täydellinen pukeutumisinto: näissä tuoksuvissa vesissä hänen täytyi kylpeä, noihin satumaisiin vaatteisiin hän tahtoi pukeutua voidakseen kokonaan upota häntä ympäröivään komeuteen. Hän heitti yltään mustan villapukunsa ja kaikki rautatiepölyn ja noen likaamat vaatteensa; hän kaatoi kaatamistaan tuoksuvia vesiä pesuvatiin ja valeli hentoja jäseniään siinä; hän hajoitti paksun tukkansa ja kampasi sen palmikkokruunuksi päälaelle; puuteroi ilmankin jo valkean ihonsa pehmeämmän valkeaksi; pisti jalkansa pieniin kultakenkiin; verhosi ruumiinsa batisti- ja pitsipilvellä sekä pukeutui lopuksi avokaulaiseen raskaaseen, pitkään aamunuttuun. Vihdoin kiinnitettyään medaljongin kaulaansa hän oli valmis. Hän astui peilin ääreen, jossa hän näytti kuninkaalliselta, ihanalta ilmestykseltä, ja hän tyhjensi inhimillisten ilojen hurmaavimman riemupikarin: nuoren, rakastetun naisen kauneustietoisuuden. Hän viipyi kauan peilin ääressä. Hänen silmänsä eivät koskaan olleet niin loistaneet kuin nyt, hänen huulensa olleet niin purppuraiset, hänen valkeat hampaansa niin helmenkirkkaat kuin nyt. Ja miten komealta näyttikään hänen pitkä, solakka vartalonsa poimutetussa leningissä, miten plastillisen kaunis olikaan hänen säännöllisesti muodostunut kätensä, hänen pyöreä, pitsihihasta pistävä käsivartensa.

Hitain askelin hän palasi saliin, vaipui pehmeään nojatuoliin ja nojasi päänsä selustaan, antaen ajatusten viipyä tässä uudessa, nautintorikkaassa, mutta kuitenkin pelottavassa asemassa. Hän ahmi vaatteittensa sulotuoksua ja kukkasten lemua; hän tarkasteli peilinkehysten ja uudintankojen kultaloistoa, hänen silmänsä viipyivät lattiamaton kirjavassa mallissa ja damastiverhojen poimujen varjoissa. Hän kuunteli ajoneuvojen ratinaa, kaukaisen sotilassoittokunnan säveliä, tänne saakka tunkeutuvaa suurkaupungin hälinää; hän ajatteli heidän lähestyvää jälleennäkemistään, ja kukkaintuoksu, värileikki, sävelet ja odotus tuudittivat hänet sellaiseen mielentilaan, kuin hän keinuisi leppeillä elämänaalloilla.

Hienous ja ylellisyys vaikuttavat herkkiin mieliin kauniin maiseman tavoin, toisiin luonteisiin taas runollisen luonnon tavoin. Samaten saavat tuoksu, värit ja sävelet luonnon ihanuutta ymmärtävän sielun väräjämään. En ymmärrä, miksi luonnon ihailemista kaikkialla pidetään jalona, viattomana ja ihanteellisena, kun sitävastoin rikkaudesta ja loistosta nauttiminen leimataan synnilliseksi, proosalliseksi ja aineelliseksi. Ei siinä mieltä hivele joku erikoinen huonekalu, määrätynlaiset vaatteet tai suloiset tuoksut, vaan keinotekoinen kauneus kokonaisuudessaan. Ylellisyydellä on sille ominainen tuoksunsa — siinä on jotain pehmeää, kiehtovaa, onnensekaista; ylhäisessä loistossa on ominainen suuntansa, se on etevää, mahtavaa, ylpeää. Lyhyesti sanoen, yhtä vähän tässä kuin siinäkään, auringonpaahtamassa maisemassa tai valaistussa salissa — ruusuntuoksuisissa lehtimajoissa tai hajuvesien kyllästämissä huoneissa, yksilöt aikaansaavat nautinnontunteen, vaan jokin niistä virtaava kokonaisuus. Tietenkään jokainen ei voi tuntea ylellisyyden tuottamaa runollisuutta. Rikkaudessa kasvaneelle se on yhtä tuntematon kuin vuoristolaiselle hänen vuorimaisemiensa mahtavuus. Mutta Hannan kaltaiseen ihmiseen, joka koko nuoruutensa on uneksinut komeutta ja rikkautta, jonka esteettisesti kehittynyt maku kaipaa kaikkea elämän ihanuutta, joka niin kauan on ollut pakotettu kitumaan sen puutteessa, täytyy näin äkkiä avautuvan ylellisyysmaailman vaikuttaa huumaavasti.

Ja tästä johtui, että Hanna tunnin ajaksi unohti tekonsa kauheuden, mikä vielä eilen — hänen ollessaan tavallisissa olosuhteissa — sai hänen poskilleen vierimään katkeria ja vilpittömiä kyyneliä.

X.

Hän soitti.

»Vietiinkö kirjeeni?» kysyi hän sisääntulevalta palvelijalta.

»Vietiin, rouva kreivitär, lähetti jätti kirjeen Edelbergin palatsin portinvartialle. Mutta herra kreivi ei ollut kotona.»

»Hyvä on.»

»Onko teillä, rouva kreivitär, muuta käskettävää?»

»Ei, kiitos.» Palvelija poistui.

Tämä »rouva kreivitär» kuulosti hänestä vastenmieliseltä. Tämä anastettu arvonimi muistutti häntä hänen asemansa heikoimmasta kohdasta. Mikä hän olikaan enää? »Rouva kreivitär» arvonimi ei ollut hänen, eikä hän myöskään voinut nimittää itseään rouva Ballmanniksi, siitä nimestä hän oli vapautunut kuten pölyttyneestä matkapuvustaankin, ja nimiraiska oli heitetty nurkkaan tahrattuna, pirstottuna, halveksittuna. »Kauneuden kuningatar» — sen arvon Edelberg oli antanut hänelle. Oi, hän tiesi liiankin hyvin, että myyty, laittomasti lahjoitettu kauneus saa kantaa arvotonta paperikruunua… Nyt hänen ajatuksensa kiersivät jälleen synkkiä polkuja… »Onko hän osaava antaa arvoa sille lahjalle, jonka hänelle kannan», kyseli hän itseltään; »osanneeko hän pitää kunniassa kunniani suurta, arvioimatonta uhria?» Hanna ajatteli kaikkia hänen vakuutuksiaan, hänen myrskyisiä rukouksiaan, hänen tulisia valojaan, ja hän vastasi pelkäämäänsä kysymykseen — myöntävästi. Mutta jos hän olisi kysynyt elämääkokeneelta ystävältä, olisi tämän täytynyt vastata: »Ei, Hanna, ei; kukaan mies ei voi antaa arvoa uhratulle naisenkunnialle, sillä sellaista ei ole. Uhrattu kunnia ei ole mikään kunnia.»

Tunnit kuluivat. Jonkun ajan hän uneksi flyygelin ääressä, jonkun ajan hän taas kulutti katselemalla katuliikettä. Jokainen hänen oveansa lähenevä askel, jokaiset portin eteen pysähtyvät ajoneuvot saivat hänen sydämensä kiivaasti sykkimään. Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi. »Kellon täytyy jo olla paljon», hän ajatteli ja soitti uudelleen. Sama palvelija näyttäytyi taas.

»Paljonko kello jo on?»

»Kolme, rouva kreivitär. Tavallisesti kreivi Edelberg tulee tänne viiden tienoissa», jatkoi hän itsestään, »ja useimmiten kreivi syökin täällä päivällisensä. Mihinkä aikaan haluatte syödä päivällistä, rouva kreivitär?»

»Kattakaa kahdelle tänne heti viiden jälkeen.»

»Kyllä.»

Hanna tuli yhä levottomammaksi. Siis vielä kaksi tuntia, ellei hän tulisi aikaisemmin. — — — Mutta nämäkin tunnit kuluivat. Kyyppari kulki edestakaisin kattaen pöytää. Hän veti paksut verhot ikkunain eteen estääkseen laskeutuvaa hämärää tunkeutumasta huoneeseen ja sytytti sitten kahdet kuusihaaraiset kynttilänjalat. Sivupöydälle hän oli käskemättä asettanut samppanjapulloja jäähdytysmaljaan. Keskelle kahdelle hengelle katettua pöytää hän asetti kukkaruukun sekä molemmille puolille kynttilänjalat, avasi viinipulloja ja erilaisia säilykkeitä. Valmistukset olivat tehdyt.

»Rouva kreivitär suvainnee soittaa, kun saamme tarjota päivällisen.»

Hanna taivutti hyväksyen päätään.

»Paljonko kello on?» kysyi hän vielä kerran.

Tarjoilija katsoi kelloaan.

»Kymmentä minuuttia vailla viisi», vastasi hän poistuen.

Hanna hengähti syvään. — Nyt — nyt, kohta hän on täällä! — Valaistu huone katettuine pöytineen näytti vieläkin ylellisemmältä kuin päivänvalossa. Myöskin hänen kauneutensa — hän katsahti jälleen peiliin — näytti tulenvalolla vieläkin hurmaavammalta. Mutta häntä pelotti, pelotti suunnattomasti. Hän kaatoi itselleen lasillisen Rheinin viiniä ja joi sen äkkiä. »Se antaa rohkeutta!» Sitten hän istuutui uunin vieressä olevaan nojatuoliin odottamaan tähdäten katseensa oveen. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastetun syvä, värähtävä ääni kuiskaava hänen nimensä, heidän huulillaan asuva suudelma, jota ei oltu vielä otettu eikä annettu, tuli nyt polttavaksi todellisuudeksi…

Hän olisi voinut laskea sydämensä lyönnit. Äkkiä tuntui kuin se olisi lakannut sykkimästä; hän kuuli askelien lähestyvän. Nyt koskettiin ovenripaan. Ei epäilystä enää, ovi aukeaa ja sisään astuu pitkä mieshenkilö.

Tulija oli sulkenut oven. Hanna ei katso häneen. Mitä hän nyt tuntee, on liian voimakasta. Hän ei tiedä itsekään, onko se onnea vai tuskaa. Vielä hetkinen ja hän on lepäävä hänen sylissään…

»Armollinen rouva…»

Ääni on vieras. Kauhistuneena Hanna kohottaa katseensa ja näkee oudon herran seisovan edessään.

»Armollinen rouva — pyydän kohteliaimmin anteeksi. Olen hotellin omistaja. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa teille eräs asia.»

»Ilmoittaa?» kysyi Hanna hämmästyneenä ja levottomana. Hänen asemassaan oleva nainen pelkää jokaista ihmistä. Kun odottaa rakastettuaan, ei tahdo nähdä ketään muuta koko maailmassa.

»Te odotitte kreivi Edelbergiä?»

»Niin, entä sitten?»

»Hän tilasi nämä huoneet teille, armollinen rouva, te olette kaiketi joku kreivin sukulainen, joka tapauksessa olitte hänelle hyvin läheinen; sentakia olen pakoitettu ilmoittamaan teille erään tapauksen… onnettomuuden…»

»Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?»

»Rauhoittukaa, armollinen rouva. On todella tapahtunut onnettomuus. Tieto siitä on levinnyt kaupungissa. Kreivillä oli tapana joka aamu joko ratsastaa tai ajella Praternilla. Tänä aamuna, kun teidän kirjeenne jätettiin kreivin palatsiin, oli hän lähtenyt ajelemaan. Hän ajoi itse koetellakseen paria uutta hevosta. Nämä pelästyivät — ja pillastuivat — kreivi putosi kuskipukilta ja satutti itsensä niin pahoin katukivitykseen, että jäi siihen liikkumattomana…»

»Pahoin haavoittuneena?» kysyi Hanna hiljaa. Hän hillitsi itsensä saadakseen kuulla pahimman. »Jatkakaa, en ole kreivin sukulainen.»

»Kun kreivi nostettiin ylös», jatkoi mies, »oli hän kuin kuollut. Hänet vietiin lähimpään apteekkiin. Kutsuttiin lääkäri, mutta tämä totesi vain kreivin kuolleen ja että hän oli kuollut heti.»

Hanna mykistyi. Kuolonviestin tuoja jatkoi:

»Kreivi Edelberg, joka oli Wienin rikkain ja tunnetuin jalosukuinen, tunnettiin heti ja vietiin palatsiinsa. Lähetettiin heti tieto hänen äidilleen ja sisarelleen, ruhtinatar Hochsteinille. Ehkä armollinen rouvakin haluaa lähteä sinne… käskenkö vaunujen ajaa esiin?»

Hanna pudisti kieltäen päätään ja viittasi kädellään haluten olla yksin. Hotellinomistaja kumarsi äänetönnä ja poistui huoneesta. Hanna syöksyi ovelle ja lukitsi sen. Taas hän tahtoi olla yksin, aivan yksin — tällä kertaa äärettömine suruineen.

XI.

Päivän valjetessa seuraavana aamuna Hanna oli vaipunut levottomaan uneen. Kyynelissä valvottu yö oli hänet siinä määrin väsyttänyt ja murtanut, että hän vähitellen oli kadottanut tajuntansa ja nukahtanut hetkeksi. Surkuteltava, nuori nainen oli viettänyt yönsä tuskallisessa keskustelussa kuoleman kanssa, sillä alituisesti väikkyi lemmityn kuva hänen edessään ja hänestä itsestään tuntui, että hänenkin nyt täytyi kuolla.

Auringonsäde pilkisti esiin raollaan olevien ikkunaluukkujen välistä. Hanna ei tullut heti tajuihinsa; toalettipöydältä leviävä tuoksu kietoi hänet eilispäivän ylellisyyden nautintoon ja rakkaudenkaipuuseen — mutta ainoastaan pariksi sekunniksi, sillä samassa häntä ympäröivät todellisuuden kauhut ja hänen päänsä painui tyynyihin, huulten kuiskatessa samaa sanaa kuin uneenkin vaipuessa: »kuolla…»

Mikä hänet nyt perikään? Yksin, suojatonna, rahatta suuressa, vieraassa kaupungissa; kaikki seurustelu- ja perhesiteet katkottuina, kunniatonna, syyllisyyden painamana — kenen puoleen hän voisi kääntyä? Miehensä kasvojen eteen hän ei voinut enää astua; Ewald olisikin oikeutettu sysäämään hänet luotaan. Entä kummitäti? Ei, mistään hinnasta hän ei saattaisi jälleen näyttäytyä paikalla, jonka oli niin häpeällisesti jättänyt. Hän ei edes uskaltanut kiiruhtaa rakastettunsa ruumiin ääreen sanomaan kuolleelle viimeisiä jäähyväisiä, sillä hänen luonaan valvoivat hänen äitinsä ja sisarensa, kaksi ylpeätä, vierasta naista, jotka kieltäisivät häneltä pääsyn. Mitä oikeutta hänellä olisikaan tunkeutua surevaan perhepiiriin? Ei mitään. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia rakkautta, kunnioitusta tai edes sääliä keneltäkään koko maailmassa; ainoa, joka oli suonut hänelle rakkautta ja ihailua sekä tyhjentänyt hänen jalkainsa juureen riemun kyllyydenmaljan, — oli kuollut!

Tuska kadottamastaan ei ollut kuitenkaan syöpynyt Hannan mieleen niin syvälle, kuin hän oli luullut. Hän ei ollut koskaan rakastanut häntä sellaisella syvällä, lämpimällä rakkaudella, joka on intohimoista myötätuntoisuutta; kreivi oli ihastuttanut ja lumonnut hänet. Rakkautta, tuota pohjatonta, sydämellistä hellyyttä hän tunsi pikemmin hylkäämäänsä kunnon puolisoa kuin seuraamaansa komeaa miestä kohtaan. Hänen tuskansa oman yksinäisen asemansa johdosta oli valtavampi kuin kuolleen jälkeenjättämä murhe, vaikkei hän sitä koettanut selvittää; — hän tiesi ainoastaan, koettamatta onnettomuuttaan perustella, olevansa sanomattoman onneton — niin onneton, ettei hän tahtonut elää kauemmin. Ensi silmänräpäyksessä, ymmärrettyään onnettomuutensa laajuuden, hän luuli sen olevan kylliksi surmaamaan hänet. Mutta moraalinen tuska ei surmaa. Luonto on siten järjestänyt, sillä aika, kaiken parantava, poistaa sellaisen tuskan, vaikka se tuskan kokeneesta on mahdotonta, vaikka hänestä sellaisen mainitseminenkin on loukkaus hänen syvää suruaan kohtaan.

Hanna kohottautui hitaasti ja silmäili ympärilleen. Tuolla nurkassa pisti hänen silmäänsä eilen poisheittämänsä, musta villaleninki. Hän oli vielä pukeutuneena komeaan punaiseen aamunuttuun. »Tahdon pukeutua surupukuun», hän ajatteli ja nousi muuttaakseen hitaasti ja väsyneesti vaatteita. Sitten hän riisui medaljongin kaulaltaan ja pani sen koteloonsa suudeltuaan ensin itkien siinä olevaa valokuvaa. Katse suuntautui totutusti peiliin. Hän oli kalpea, itkettynyt, kuihtunut. Ja kuitenkin hän oli kaunis. Liian kaunis kuollakseen — ennen kaikkea liian nuori: ei täyttä kahtakymmentä… Olisiko hänellä rohkeutta heittäytyä kylmään Tonavaan tai työntää veitsi rintaansa — tai ostaisiko hän revolverin?…

Hän riistäytyi irti sellaisista ajatuksista, hänellä oli nyt muuta tekemistä. Hänen täytyi jättää tämä hotelli, jossa voitaisiin löytää hänen jälkensä, jossa ihmiset keskustelisivat hänen surustaan ja hänen suhteestaan vainajaan. Hän tahtoi paeta johonkin kaukaiseen matkustajakotiin jonnekin esikaupunkiin, missä kukaan ei tuntisi häntä eikä tietäisi hänen surustaan; yksinkertaiseen huoneeseen ilman silkkipäällyksisiä huonekaluja, ilman tuskastuttavaa Ylang-Ylang-tuoksua, hän tahtoi vetäytyä kuten haavoitettu eläin pesäänsä — ja itkeä mielensä keveämmäksi sekä ajatella, mihin sitten ryhtyä.

Pukeuduttuaan matkapukuunsa ja valeltuaan kyyneleisiä kasvojaan raikkaalla vedellä hän meni saliin. Oi, flyygeli oli vielä auki, koskematon pöytä katettuna: kynttilät olivat palaneet loppuun, samppanjapullo avaamattomana jäähdytysastiassa, jäät sulaneina, lieska uunissa sammuneena, kukat kuihtuneina: kirkas auringonsäde tunkeutui ikkunaverhon raosta ja valoi juovan matolle — eilinen eloa uhkuva taulu oli kuin kuollut.

Hanna soitti aukaisten oven. Palvelija saapui heti.

»Mitä armollinen rouva haluaa?»

»Aion matkustaa. Tuokaa laskuni.»

»Kyllä. Tahdotteko aamiaista, armollinen rouva?»

Hanna nyökäytti päätään myöntäen. Kupillinen lämmintä teetä tekisi hänelle hyvää. Hän otti kukkaronsa taskusta ja laski rahansa. Hän oli ottanut mukaan hiukan yli sata guldenia kotoa lähtiessään. Siitä matka: hänelle jäi vielä viisikymmentäkahdeksan guldenia. Kahdeksan päivää olivat huoneet jo olleet tilatut — Hanna odotti vavisten, että lasku olisi suurempi kuin minkä hänen rahansa riittäisivät korvaamaan.

Palvelija toi tarjottimella aamiaisen ja samalla laskun. Hanna kääri auki paperin.

»Huoneet ovat maksetut eiliseen saakka», huomautti palvelija.

19-20 p:nä lokakuuta: Huone N:o 20.

      Vaunut…………… 2:—
      Kynttilöitä………. 3:—
      Aamiainen………… 2:—
      2 päivällistä à 5:—.. 10:—
      Viinejä………….. 18:—
      Sanan viejä……….. 1:—
      Huone 1 vuorokausi… 20:—
       Aamiainen……….. 2:—
                         FL 58:—

Hanna katsahti ainoastaan loppusummaan ja pani maksun pöydälle.
Palvelija huomasi avaamattomat viinipullot.

»Eikö samppanjaa vähennetä laskusta sekä rouva kreivittären tilaama mutta syömättä jäänyt päivällinen. Huomaan niiden erehdyksestä tulleen laskuun.»

»Miten tahdotte, mutta pitäkää jäännös itse. Nyt haluaisin vaunut.»

Tämän jälkeen hän alkoi pakata tavaroitaan. Pienen komean matkalaukun hän otti myöskin ja pani siihen medaljongin. Eilen elossaolevalta saamansa lahjat hän tahtoi tänään vastaanottaa kuolleelta, jotteivät ne joutuisi vieraisiin käsiin… medaljongin hän tahtoi mukaansa hautaan. Hän oli ihmeissään osoittamastaan tarmosta. Häntä ylläpiti ainoastaan ajatus päästä näistä noidutuista huoneista, tästä satulinnasta, joka — niinkuin eräässä sadussa kerrotaan — oli niin loihdittu, että kultaseinät muuttuivat hautakammion muureiksi ja jalokivet mateleviksi madoiksi; ja sitäpaitsi hän sai voimia yksinäisen huoneen kaipuusta, huoneen, joka olisi hänen haavoitetun sydämensä kuolinkammiona.

»Vaunut odottavat», ilmoitti palvelija.

Hanna kiinnitti harsonsa aikoen mennä, kun eilinen herra astui sisään. Tämän miehen näkeminen oli kuin puukon pisto. Mitähän tuo onnettomuuden sanansaattaja vielä tahtoi?

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, te lähdette; mitä on tehtävä flyygelille ja kaikille niille tavaroille, jotka herra kreivi on jättänyt tänne?»

»Nämä tavarat olivat aiotut minulle. Minä otan osan mukaani. Mutta jos olette sitä mieltä, etten ole siihen oikeutettu, niin jätän ne heti takaisin.»

»En ensinkään, armollinen rouva. Päinvastoin tahtoisin tietää, onko kaikki ollut kuten olla pitää ja miten te haluatte minun menettelemään flyygelin suhteen?»

»Sitä en tiedä.»

»Tarkoitan, jos te ette siitä huoli? Flyygeli on vuokrattu — jos siis tehtailija lähettää hakemaan sitä, niin saan vain antaa sen ilman muuta?»

»Tietysti.»

»Ja huoneita ei tarvitse pitää enää teitä varten?»

»Ei.»

»Siinä tapauksessa on kaikki järjestyksessä.»

Hanna huoahti helpotuksesta. Hän oli jo pelännyt näitten asiain takia saavansa ikävyyksiä ja olevansa pakotettu ilmoittamaan nimensä ja arvonsa.

»Odottavatko vaunut?» hän kysyi.

»Ne ovat valmiit!»

Hotellinpalvelija otti hänen molemmat käsilaukkunsa ja kantoi ne ulko-ovelle. Hanna seurasi. Mutta miten erilaiset olivatkaan ne tunteet, jotka liikkuivat hänen mielessään hänen nyt astuessaan alas noita leveitä, ruhtinaallisia portaita, miten toisenlaiset ne, jotka hänen sydäntään sykähyttivät eilen hänen noustessaan huoneisiinsa!

Hän istuutui vaunuihin.

»Minne ajetaan?» kysyi ovenvartija.

»Pohjoiselle asemalle.» Sieltä hän tahtoi kadota jäljettömiin.

Siten hän ajoi toisen kerran samoja vilkasliikkeisiä katuja. Eilen hän surkutteli noita edestakaisin kiiruhtavia työmuurahaisia, jotka olivat niin työssään kiinni, etteivät muuta ennättäneet ajatellakaan, ja tänään hän kadehti heidän huolettomuuttaan ja elämänhaluaan. Eikä heidän joukossaan ollut yhtäkään, joka olisi voinut arvata hänen kurjuutensa! Tuollaisessa yksinäisyydessä keskellä suurkaupungin humua on jotain kauheata.

Vaunut pysähtyivät asemalle. Kantaja käänsi alas astuinlaudan ja otti hänen laukkunsa. Hanna maksoi kyydin ja meni asemasillalle. Täälläkin aaltoili välinpitämättömiä ihmisjoukkoja. Kaikki tuntui hänestä käsittämättömältä. Hanna molempine käsilaukkuineen oli pieni aalto ihmismeressä. Kukaan ei kysynyt, mistä hän tuli tai minne meni. Jokaisella oli kylliksi omassa itsessään. »Onko sinulla laukkuni?» — »Sano terveisiä sedälle.» — »Siis kirjoitat heti perille saavuttuasi.» — »Missä on kantajamme?» — »Berliiniin menevä pikajuna kai yhdistetään tähän.» — »Onnea matkalle.» Tällaista Hanna kuuli ympärillään.

Vihdoinkin puhutteli häntä eräs nuori herra: »Matkustatteko yksin, kaunis lapsi?» Hanna kääntyi pois vastaamatta. Hän meni odotussaliin ja istuutui nurkkaan. Kantaja tuli hänen luokseen kysyen:

»Onko armollinen rouva jo ostanut piletin? Ensimäinen soitto kilahti.»

»En, en matkusta tässä junassa. Odotan erästä henkilöä tulevalla.»

Eräs rautatievirkailija avasi lasiovet:

»Paikoillenne, hyvä herrasväki — Brünn, Prag…»

Ihmiset kiiruhtivat ulko-ovelle, Hanna jäi yksin paikoilleen. Sinä hetkenä hän ei ajatellut onnettomuuttaan; hänellä oli täysi työ näytellä osaansa. Mitä hyödyttivät hänen aikeensa viedä palvelijat, ajurit ja kantajat väärille poluille. Kuten karannut rikoksentekijä hän koetti lakaista umpeen jäljet. Hänen järkensä oli jo niin uupunut, ettei siihen mahtunut muuta kuin yksi ajatus: olla yksin, tuntemattomana. Ikäänkuin hän ei nyt jo olisi ollut kyllin yksin ja huomaamattomana.

Odotettuaan junan tuloa hän meni ihmistulvassa kadulle ottaen ajurin.

»Ajakaa jonnekin esikaupungin hotelliin, johonkin yksinkertaiseen ja halpaan.»

»Ehkäpä 'Kultaiseen omenaan'?» ehdotti kuski.

Hanna suostui. Äkkiä hän sai tuuman.

»Tiedättekö missä Edelbergien palatsi on?»

»Kreivi Edelbergin? Hänen, joka kuoli tapaturmaisesti eilen?»

»Niin.»

»Kyllä tiedän: oopperan luona.»

»Ajakaa sen ohi ja näyttäkää minulle talo.»

»Hyvä.» Kuski nousi istuimelleen. Hanna nojautui vaununnurkkaan ja sulki silmänsä. Noin neljännestunnin kuluttua ajuri pysäytti ja koputti ikkunaan.

»Tuolla, missä on niin paljon vaunuja, on Edelbergin palatsi.»

Hanna katsahti ulos ja näki suuren, komean rakennuksen, jonka pääoven edessä seisoi useita vaunuja.

»Tahdotteko nousta vaunuista?» kysyi kuski. »Herra raukka makaa kai kuolinpaareilla, jos te haluaisitte nähdä hänet…»

Hanna taisteli hetkisen. Ei, se olisi liian kauheaa, eikä hänellä olisi siihen voimia. Hän pidätti kyyneleensä ja sanoi:

»En, en; ajakaa eteenpäin.»

»Kultaiseen omenaan?»

»Niin.»

Yhä edelleen Hanna hillitsi itkuaan, vaikka tunsi, että katkeran tuskan täyttämä sydämensä olisi saanut siitä lievitystä. Vaunut, jotka olivat jättäneet Ring-kadun ja kulkeneet yli Elisabet-sillan, jatkoivat matkaansa Wiedenin esikaupungin sivukaduilla ja pysähtyivät lopuksi erään yksinkertaisen, kaksikerroksisen talon avoimen portin eteen.

Paitahihasillaan oleva renki avasi vaununoven.

»Voinko saada huoneen?» kysyi Hanna.

»Vai niin, tahdotte huoneen? Minäpä kysyn. — Schani!» huusi hän pihalle päin, »onko huonetta vapaana?»

»Luulisin olevan», vastasi ääni.

Palvelija, jolla oli likainen lautasliina kainalossa, otti hänen tavaransa.

»Kas niin, neiti, olkaa hyvä, tätä tietä. Ajuri maksaa kaksi guldenia.»

Hanna maksoi. Sitten hän seurasi edellä kulkevaa palvelijaa eteisen läpi. Tallin, kyökin ja viinin haju löi häntä vastaan. Opas vei hänet kapeita rappusia matalan oven luo, jonka hän työnsi auki.

»No — sopiiko tämä huone teille? Meillä ei ole muuta huonetta.»

Huone oli yksi-ikkunainen, ilman mattoa ja verhoja; siellä oli sänky, sohva, piironki, kaksi pöytää ja vaatenaulakko; kaikki oli köyhää ja ikävännäköistä, kuten aina kolmannen tai neljännen luokan hotelleissa. Mutta Hanna ei välittänyt siitä; hän halusi vain rauhaa ja yksinäisyyttä.

»Kyllä, kyllä se on hyvä. Jos jotain tarvitsen, niin soitan.»

Sitten hän sulki oven ja heittäytyi sohvalle, antaen kauan pidätettyjen kyynelten vapaasti tulvia.

XII.

Loppumattomiin saakka ei voi itkeä. Muutaman tunnin kuluttua Hanna makasi kyyneleettömänä, uupuneena, murtunein mielin. Joku koputti ovelle. Tämä sai Hannan irtaantumaan synkistä ajatuksistaan, ja hän aukaisi oven. Tarjoilija toi matkailijakirjan.

»Pyytäisin teitä kirjoittamaan arvoisan nimenne.»

Hannan sydämeen koski: hänellä ei ollut enää mitään nimeä. Hän oli tuhlannut »arvoisan nimensä». — Hän kirjoitti: »Anna Meyer.» »Lukemattomien ihmisten nimi on Meyer», ajatteli hän, »siihen ei kukaan kiinnitä huomiota.»

»Haluaako neiti syödä? Olen ottanut mukaan ruokalistan.»

Silloin Hanna huomasi olevansa nälissään.

»Kyllä, tuokaa minulle annos liemiruokaa.»

»Entä muuta?»

»Mitä hyvänsä.»

»Kenties leikkele perunamuhennoksen kanssa ja olutta», ehdotti tarjoilija.

»Mitä haluatte», toisti Hanna. Tarjoilijan kattaessa pöytää — mikä ero eilisten päivällisvalmistusten ja tämän välillä! — Hanna meni ikkunan luo, avasi sen ja alkoi katsella ulos. Mikä ero tässäkin verrattuna hänen eilen hotellinparvekkeelta saamiinsa vaikutelmiin. Ikkuna avautui ahtaalle, kivillä lasketulle pihalle. Keskellä pihaa oli omnibusvaunu, jonka pyöriä renki piippu hampaissa puhdisteli. Kaivon luona ammensi joku keittiöhenkilökuntaan kuuluva vettä suureen astiaan, minkä sitten kantoi pois päänsä päällä. Sitten saapui pihaan posetiivinsoittaja, asetti kidutuskapineensa paikoilleen ja alkoi soittaa. Tähän sietämättömään musiikkiin sekoittautui huutoja anniskeluhuoneesta, nopeitten askelten ääniä, avattujen ja suljettujen ovien kolinaa, astioiden helinää ja kovaäänistä puhelua, mikä kaikki tekee tämänluokkaisen ravintolan niin rauhattomaksi.

Hanna sulki ikkunan ja istuutui syömään valmistettua päivällistään. Hän oli luullut olevansa sellaisen surun ja tuskan vallassa, että hänen olisi mahdoton syödä mitään, ja häntä kummastutti nyt, että ruoka maistui ja, mikä hänestä oli vieläkin kummallisempaa, että se maistui hyvältä. Murtunut sydän ja wieninleikkele! Näitä kahta asiaa ei suinkaan romaanissa voisi panna vierekkäin; mutta todellisuudessa on laita toisin. Siinä nuori, terve ruumis vaatii — huolimatta moraalisista iskuista — ruokaa, juomaa ja lepoa. Tämmöisten nautintojen hetkinä on suru, ainakin ulkonaisesti, unohdettu; — se on tosin jäljellä, sille tietää kokonaan kuuluvansa, mutta on kuin se olisi hetkeksi poistunut viereiseen huoneeseen odottamaan.

Syötyään aterian ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä huumaavan oluen sai Hanna, lopen uupunut kun oli, vastustamattoman halun nukkua. Hän vastusti yhäti murtavaa suruaan, paneutui vuoteelleen ja vaipui syvään, monituntiseen uneen.

Hänen herätessään oli jo pimeä. Liiankin äkkiä muistui hänen mieleensä asemansa synkkyys. Tuntui siltä, kuin armonaika olisi loppunut; huolet valtasivat hänet uudelleen, ja Hanna antautui niille kokonaan.

Hän nousi, soitti palvelijaa pyytäen valoa ja kirjoitustarpeita. Ihmisillä, jotka aikovat kuolla, on ainakin useimmilla — halu lausua kirjalliset jäähyväiset maailmalle.

Taaskin Hanna vietti kauhean yön. Hän vuoroin kirjoitti, itki ja rukoili. Medaljonki, missä oli hänen rakastettunsa kuva, oli avoinna hänen edessään, ja hän kiusasi itseään sitä katsomalla. Vihkisormuksensa hän otti sormestaan ja lisäsi tuskiaan soimaamalla itseään valojensa rikkomisesta. Vihdoin hän otti matkalaukustaan erään hajuvesipullon ja valeli käsiään sen sisällyksellä — tuoksulla, mikä joka hetki muistutti häntä eilispäivän komeuden- ja rakkaudenunelmista ja alituiseen tuntui kuiskaavan hänelle: — »mennyttä, iäksi mennyttä!» Hän kirjoitti kirjeitä itselleen, miehelleen, kadottamalleen armaalle, kummitäti Dorille… hän itki ajatellessaan petettyä puolisoaan, onnetonta viettelijäänsä, runneltua nuoruuttaan. Hän loihti sielunsa silmien eteen mitä kauheimpia näkyjä: hän näki hylkäämänsä Ewaldin tuskan; Edelbergin kuoloon-suistumisen, hänen katukiviin musertuneen päänsä, hänen paareille nostetun ruumiinsa; hän näki itsensä, miten hänet huomenna tai ylihuomenna löydettäisiin vuoteesta tässä yksinkertaisessa hotellihuoneessa — kalpeat kasvot muuttumattoman kauniina, mutta rinta kuulan lävistämänä… Tämä toinenkin yö oli surujen ja kauhujen yö.

XIII.

Milloin kuolemaantuomitulla on armahdusoikeus omissa käsissään, pannaan tuomiota harvoin täytäntöön. Ainoastaan ensi tuskan katkerampana hetkenä voi ihmisellä olla mielipuolisuutta muistuttava voima riistää henki itseltään. Ehkäpä Hannakin, jos hänellä olisi ollut myrkkyä saadessaan Hotel Imperialissa tietää kamalan surusanoman, olisi käyttänyt sitä; mutta kun hän oli siirtänyt ratkaisevan askeleen muutamia päiviä tuonnemmaksi, kävi hänelle samoin kuin samoissa olosuhteissa kaikille muillekin, jotka anovat itseltään ja saavat armahduksen. Kuolemaan on aina aikaa, ja elämällä, kovimmissakin kohtaloissa, on arvaamaton arvonsa.

Hän vietti siten muutamia päiviä vuoroin suunnattomasti surren, vuoroin lepoa saaden, milloin jäähyväiskirjeitään kirjoittaen, milloin miettien aseen ostoa. Ja sillä välin oli hetkiä, jolloin hän ei ajatellut mitään, jollei juuri elämisen mahdollisuutta, jolloin hänestä oli ilo saada syödä, tai peilistä katsella kuvaansa ja tietää, että oli vielä elävien joukossa. Muutamien sellaisten päivien kuluttua hän oli heittänyt kuolemanajatuksen mielestään, sillä eräänä aamuna, nukuttuaan hyvin, hän heräsi ajatukseen: »Ei, en tahdo kuolla. Tahdon vaeltaa elämäni loppuun.»

Hänen tehtyään tämän päätöksen vierähti raskas kivi hänen sydämeltään.
Hän olisi voinut syleillä itseään sellaisesta suurenmoisesta lahjasta.
Sillä hän tiesi — ihmisessä asuvan kaksinaisuuden takia — että hän,
Hanna, oli tehnyt suuren uhrauksen päättäessään elää raskasta, suruja
täynnä olevaa elämää.

Mutta mihin hänen oli ryhdyttävä? Niihin olosuhteisiin, joissa hän oli ollut tähän saakka, hän ei saattanut palata. Hänen täytyi joutua uusiin. Ja tässä oli hänellä apuna monet lukemansa romaanit. Miten usein hän olikaan ajatuksissaan seurannut sankaria, joka menetettyään omaisuutensa tai jonkun muun syyn takia sai alottaa uutta elämää, joutua maailmalle ansaitakseen leipänsä ja sitten odottamatta oli joutunut onnen syliin. Ei, onnelliseksi hän ei enää koskaan tulisi, keskeytti hän ajatusjuoksunsa, mutta olisihan kuitenkin mielenkiintoista hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä kantaa onnettomuutensa.

Pöydällä oli lehti. Se oli »Fremdenblatt», jonka hän oli pyytänyt saadakseen lukea yksityiskohdittain kreivi Edelbergin hautajaisista. Hänen ruumiinsa oli viety joitakuita päiviä sitten rautatieasemalle saatettavaksi perhehautaan, ja suuret joukot vaunuja, sekä hovista että aatelistosta, oli ollut surusaattueessa. Mitenkä usein ja surun voittamana Hanna olikaan lukenut tätä! Mutta hän oli myöskin katkerin tuntein lukenut lehden muun sisällyksen. Sanomalehdellä on nimittäin yksilöllisessäkin surussa sama tunteeton ja välinpitämätön ulkomuoto kuin tajuntaa vailla olevalla luonnolla tai vieraalla ihmisjoukolla. Sellainen sanomalehti on peilikuva maailmasta, jossa kaikki käy tasaista, määrättyä kulkuaan, jos kohta yksityisten sydämet särkyvät tai jos he kadottavat kaikkensa. Eduskunnissa säädetään lakeja; hallinnollisia tiedonantoja vaihdetaan; kuninkaallisia juhlia toimeenpannaan; kongresseja kokoontuu; näyttelyjä avataan; jossain teatterissa alkaa vierailunäytäntö; sirkuksessa annetaan hyväntekeväisyysnäytäntö; talonmies hakee paikkaa; valtion obligatsionit ovat nousseet kaksi prosenttia; neljännen rivin aitio on tilattavissa Burg-teatterin vakinaisia näytäntöjä varten; paremmanpuoleinen asunto talleineen ja vaunuliitereineen; kertomusta sanomalehden ala-kerrassa jatketaan huomenna j.n.e. vaikka samassa lehdessä kerrotaan, että se ainoa mies, jota hän rakasti, jonka käsiin hän oli antanut koko tulevaisuutensa, nyt saatetaan perhehaudan iäiseen lepoon.

Hanna silmäili vielä kerran sanomalehteä. Hän halusi heittäytyä alati hyörivään elämänpyörteeseen. Hänkin halusi olla kylmä tuntemassaan surussa ja taistella olemassaolonsa puolesta, ikäänkuin sitä ei mikään olisikaan järkyttänyt.

Siinä tarkoituksessa hän alkoi lukea lehteä vielä kerran. Ehdittyään otsakirjoitukseen »Taide ja teatteri» kyseli hän itseltään, eikö hän voisi antautua näyttelijättären uralle. Edellisenä talvena, kenraalittaren keskiviikkokutsuissa, hän oli eräässä seuranäytelmässä, »Pianon ääressä», niittänyt myrskyisää suosiota nuoren lesken osassa. Sana »piano» taasen vei hänen ajatuksensa toisaalle: eikö hän voisi päästä konservatorioon soiton opettajaksi. Tai miksikä hän ei voisi ruveta opettajaksi, kun hänellä kerran oli niin suuret musikaaliset edellytykset ja laaja kielitaito? Hän etsi ilmoitusosastosta sopivaa paikkaa. Silloin kiintyi hänen katseensa osastoon: »Rouvan-apulaiset» ja luki edelleen: »… ja lapsenneidit saavat paikkoja ilmoittautumalla rouva Bergin yleismaailmallisessa koulutoimistossa Kärthnerkatu N:o 4». Hanna kirjoitti muistiin osoitteen. »Operettilaulajattaret saavat paikkoja» luki hän eräästä toisesta ilmoituksesta, jossa mainitun osoitteen hän myöskin merkitsi muistiin.

Hanna alkoi laskea rahojaan. Hänellä oli jäljellä ainoastaan muutamia guldeneja, sillä edellisenä päivänä tuodun huonelaskun hän oli heti maksanut. Hänen varansa eivät mitenkään riittäisi siihen saakka, kunnes hänen onnistuisi saada sopiva paikka. Sitäpaitsi hänen oli pakko tehdä välttämättömiä ostoksia pukunsa takia. Hänellä ei niinmuodoin ollut muuta neuvoa kuin myydä medaljonkinsa. Se oli hänen ensimäinen uusi surunsa. Hellävaroen hän irroitti siitä rakkaan vainajan kuvan, jonka kätki muistikirjaansa. Medaljongin hän pani kukkaroonsa.

Hän pyysi aamiaisensa. Juotuaan kahvin hän pani hatun päähänsä ja kiinnitti harson pesupöydän yläpuolella riippuvan pienen peilin edessä. Vaikka lasi oli vihertävä, näki hän peilissä kauniit, kukoistavat kasvot.

»Ei, ei — en tahdo kuolla», toisti hän.

Hän lähti tänään ulos ensi kerran senjälkeen kuin oli huoneeseen muuttanut. Kevein askelin hän kiiruhti kapeita portaita alas, ohi avoimen ravintolahuoneen oven, josta häntä vastaan tuoksahti lautasten kolina ja ruuanhaju, sekä jatkoi matkaansa portin kautta kadulle.

Oli kaunis, aurinkoinen syksyaamu. Katu, jonka varrella »Kultainen omena» sijaitsi, oli todellinen esikaupungin katu mataline taloineen, muutamine puoteineen, vähine liikkeineen. Siellä täällä näki jonkun palvelustytön kori käsivarrella tai jonkun työläisen nahkaesiliinoineen — joitakuita työkärryjä sekä pieniä, koirien vetämiä maitorattaita. Jos Hanna nyt olisi astunut ulos Ring-kadun varrella olevasta hotellista, olisi hän ollut paljon masentuneempi. Hän olisi häntä ympäröivässä loistossa, jota hän tuskin oli ehtinyt tuntea ja jonka oli heti saanut jättää, ollut paljon yksinäisempi, joten hänen surkeutensa olisi tuntunut kaksin verroin raskaammalta kantaa. Mutta tässä jokapäiväisessä, köyhässä seudussa hän tunsi omaavansa suunnattoman elämänhalun. Hänhän oli kaunis, monipuolisesti kehittynyt ja hieno; hän tuli varmaankin lukemaan mielenkiintoisempia lukuja elämän kirjasta kuin ne, jotka esiintyivät yksinkertaisina vihanneksenmyyjinä.

Hanna kuljeskeli kauan kaduilla. Hän oli aivan oudossa kaupunginosassa ja meni minne sattui, sillä kaikki kadut olivat toistensa kaltaisia. Hän etsi jotain jalokivipuotia, mutta ei löytänyt. Vihdoin hän saapui eräälle pikkukadulle, jossa molemmilla puolilla oli ainakin kuusi rihkamakauppaa vierekkäin. Hanna oli tullut n.s. »Tandelmarktille». Erään puodin näyttelyikkunoissa hän huomasi vanhojen pronssikynttilänjalkojen, taulunkehyksien, vanhanaikuisten kellojen y.m. joukossa muutamia koruja.

Hanna astui sisään. Hän halusi tarjota medaljonkiaan uteliaisuudesta, saadakseen tietää sen hinnan. Missään tapauksessa hän ei aikonut myydä sitä, ennenkuin myöskin oikea jalokivikauppias olisi sen arvioinut. Hän oli — huolimatta kokemattomuudestaan sellaisissa asioissa — varma siitä, että tällaisessa sekatavarakaupassa se arvioitaisiin vallan liian huokeaksi.

Puodin omistaja, joka työskenteli puodin toisessa päässä, raivasi itselleen tietä kaikenlaisten huonekalujen seassa.

»Miten voin palvella teitä? Mitä te haluatte, armollinen rouva?»

»En mitään, kiitän — en tahdo ostaa mitään. Päinvastoin — tahtoisin myydä tämän», ja otti medaljongin taskustaan.

Mies otti sen käteensä ja käänteli sitä edestakaisin niin, että auringonsäteet tanssivat sateenkaaren värisinä hehkutanssiaan kivissä. Kauppias katsahti Hannaan.

»Paljonko tämä maksaa?»

»En tiedä…» vastasi hän empien, »paljonko te tarjoatte?»

»Kivet ovat kylläkin oikeita, mutta ne ovat Kap-kiviä — kellertäviä; loisteettomia — ei sillä ole paljoakaan arvoa.»

»Olkoon miten tahansa — paljonko maksatte siitä?»

Taasen hän käänteli kimaltelevaa korua, punnitsi sitä kädessään, asetteli silmälasinsa paikoilleen samalla heittäen Hannaan terävän syrjäkatseen. Monta kertaa yskittyään ja kakisteltuaan hän lopuksi sanoi: »Kaksisataa guldenia.»

»Luultavasti se on kymmenen kertaa sen arvoinen», ajatteli Hanna ja ojensi kätensä, saadakseen omaisuutensa takaisin. »Se on liian vähän», sanoi hän, »antakaa…»

»No, miten paljon te tahdotte?»

»En mitään… tahdoin vain kysyä. Mahdollisesti myön sen joskus myöhemmin, olkaa hyvä ja antakaa se minulle…»

Mutta mies ei jättänyt korua käsistään. Hän työnsi silmälasinsa otsalle ja astui lähemmäksi Hannaa, katsoen häneen hävyttömästi.

»Mistä olette saanut tämän medaljongin, kaunis tyttöseni, jos saisin tietää.»

Hanna punastui.

»Miksi te punastutte noin?»

»Siksi että uskallatte tehdä minulle noin nenäkkään kysymyksen. Antakaa takaisin omaisuuteni.»

»Tämä on hyvin epäilyttävää. Usein tarjotaan rehelliselle ihmiselle varastettua tavaraa, ja jäljestäpäin saa siitä kaikenlaista harmia.»

»Te menette liian pitkälle. En ole enää halukas myymään medaljonkiani, joten te ette joudu välikäteen… antakaa se minulle.»

»Tämä on vielä epäilyttävämpää. Entä jos kutsuisin poliisin, joka veisi teidät oikeuteen, hyvä neiti; siellähän te voisitte kertoa, mistä olette korun saanut, ilmoittaa nimenne, näyttää paperinne…»

Hanna kalpeni. Mitenkä hän voisi ilmaista itsensä — ilmaista miehensä kunnianarvoisan nimen ja oman häpeänsä? »Oi Jumala, hyvä Jumala», ajatteli hän itsekseen, »onko elämä, jonka itselleni lahjoitin, kuitenkin kauheampi kuin kuolema?»

Kauppias huomasi hänen hämmennyksensä ja käytti sitä hyväkseen.

»No, no, älkää olko levoton, neiti hyvä; voihan sattua, ettette halua ilmaista nimeänne. Naisilla on useinkin syynsä hankkia hiukan rahaa tuntemattomana. Minä ummistan tällä kertaa silmäni. Jättäkää korunne tänne, ja minä uhraan kaksisataa guldeniani ja jätän teidät rauhaan kauniitten kasvojenne takia.»

»Mutta ellen halua myydä medaljonkiani?»

»Niin kutsun poliisin.» Hanna ymmärsi nyt, että mies tahtoi hyötyä hänen kustannuksellaan. Mutta summa oli hänestä toistaiseksi kyllin suuri — ja mieluummin näin kuin joutua vieraitten ihmisten kyseltäväksi.

»No niin», sanoi hän syvän nöyryytyksen punan noustessa hänen poskilleen, sillä varmasti piti mies häntä varkaana, »antakaa minulle rahat.»

»Kas niin! Minä jo heti arvasin, että me sopisimme asiasta.»

Hän avasi pöytälaatikon ja laski rahat Hannan käteen. »Kas, tässä on sata — sataviisikymmentä kaksisataa — koko sievä summa — olen antanut narrata itseäni maksamaan liian paljon tuollaisesta mitättömästä tavarasta, jossa on arvottomia Kap-kiviä. Sen olen tehnyt vain siksi, että olette niin kaunis, hyvä neiti, ja minä luen teidät mielelläni ostajapiiriini. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta, olen alati palveluksessanne.»

Hanna ei kuunnellut häntä enää. Hän tunsi itsensä ikäänkuin pelastuneeksi ryövärien käsistä synkässä metsässä. Poikettuaan sivukadulle hän näki tyhjät vaunut, kutsui ajurin ja istuutui. »Kultaiseen Omenaan!» Tänään ei häntä haluttanut ryhtyä enää mihinkään. Se oli onnettomuuksien päivä.

»Minun täytyy rauhoittua moisesta kauhusta», hän sanoi itsekseen.
»Huomenna alotan kohtalokkaan vaelluksen.»

XIV.

Seuraavana aamupäivänä kello yhdentoista ajoissa Hanna jälleen lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän kyseli ohikulkevilta suuntaa saapuakseen oopperakortteliin, jossa hän aikoi käydä jossain teatteritoimistossa. Hänelle neuvottiin ensin Wiedenin pääkatu, joka vei suoraan Nasch-torille, mistä hän helposti löytäisi edelleen.

Mikä melu ja liike! Hanna kulki katuja muodostavien hedelmäkojujen välissä ja ihaili korkeiksi pinoiksi asetettuja syksyn antimia — rypäleitä, päärynöitä ja pähkinöitä. Sivuutettuaan Elisabet-rakennuksen hän oli jo mainitussa kaupunginosassa. Eräs virkamies neuvoi häntä hakemalleen poikkikadulle, ja kohta hän löysi talonnumeron. Talo oli kaunis, uusi ja komea; siihen johti leveä portti ja komeat raput, kuten muihinkin tämän kaupunginosan taloihin. Ensimäisen kerroksen oikeanpuoleisessa ovessa oli mustassa nimikilvessä kultakirjaimilla: »Tohtori Süssherzin teatteritoimisto.»

Ennenkuin Hanna soitti, viivähti hänen kätensä hetkisen nappulassa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Portaat eivät olleet kuitenkaan olleet korkeat tai vaivalloiset. Mutta ken joskus on kulkenut sellaisen tien armonanojana, paikanhakijana, neuvoa pyytävänä sairaana — tai astuakseen ratkaisevan askeleen, hän tietää liiankin hyvin, miltä tuntuu seisoa vielä suljetun oven takana, nousta sinne johtavia portaita. Mieluimmin kääntyisi takaisin — ainakin viivyttäisi asiaa. Epäröidään soittaa — tahdotaan hengähtää, niin levottomana ja hengästyneenähän ei sovi astua sisälle….

Hanna asettui käytävän ikkunan luo rauhoittumaan. Samassa saapui silmäänpistävän ylellisesti puettu nuori neiti. Empimättä hän soitti toimiston kelloa. Ovi avautui, ja Hanna käytti tilaisuutta hyväkseen seuraten vastatullutta. Molemmat naiset sivuuttivat etuhuoneen sekä astuivat suurenpuoleiseen saliin. Täällä otettiin ensintullut kovaäänisesti tervehtien vastaan, johon tervehdykseen hän vastasi yhtä kaikuvasti: »Jumala varjelkoon teitä, lapset!»

Huone oli konttoriksi järjestetty. Kahden suuren kirjoituspöydän ääressä, joista toinen oli aitauksentapaisen irtoseinän takana, kirjoitti monta nuorta miestä. Aitauksen edessä seisoi muutamia herroja vilkkaasti keskustellen. Eräs, hattu päässä, oli juuri poismenossa.

»No niin», sanoi hän, »minä sähkötän heti näytännön loputtua.»

Hän meni ovea kohti, mutta samassa saapui jotenkin huolimattomasti puettu nuori mies huoneeseen.

»Terve!» sanoi hän, ottamatta niskaan valunutta hattuaan päästä, »mitä uutta kuuluu?»

»Tällä hetkellä ei mitään, herra Wilder», vastasi eräs kirjureista.

Viimeksimainittu nousi tervehtiäkseen nuorta neitosta.

»No mitä te tiedätte kertoa, neiti Milli? Ette kai te vain ole paikatta? Minulle on sanottu, että Itävallan, Pietarin ja Amerikan saksalaiset teatterit kiistelevät teistä.»

»Voi teitä härnäilijää», vastasi Milli neiti Wienin murteella. »Te tiedätte kyllin hyvin, etten pitkiä aikoja kestä samassa paikassa. Olen taas purkanut tirehtöörini kanssa. Saako tavata tohtoria?»

»Heti. Odottakaa hetkinen. Siellä on joku — ensi basso, luullakseni.»

Viereisen huoneen ovi avautui, ja hienon näköinen herra astui huoneeseen. Hän tervehti kohteliaasti läsnäolevia poistuen etuhuoneen kautta.

»Tuo basso ei ollut hullumpia», sanoi neiti Milli. »Nyt varmaankin on pääsy pyhättöön vapaa.»

»On. Teidän harvinainen käyntinne on tuottava herra von Süssherzille paljon iloa.»

»Todella harvinainen. Joka neljännesvuosi tarvitsen uuden paikan; minä olen paras liikkeenne käyttäjä.» Tätä sanoessaan hän poistui nauraen toiseen huoneeseen.

Hanna oli sillä välin mennyt pöydän luo.

»Minä kuulostelisin jotain paikkaa.»

Puhuteltu katsahti äskensaapuneista kirjeistä ja sanomalehti pakoista nuoreen naiseen ja silmäili häntä ahnain katsein.

»Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, neitiseni», sanoi hän. »En luule kestävän kauan, ennenkuin neiti joka sinne äsken meni, on saanut asiansa esitetyksi tohtori Süssherzille.»

Hanna poistui pöydän luota ja istuutui huoneessa olevalle pienelle sohvalle. Hän katsahti ympärilleen. Vastakkaisella seinällä oli piano — varmaankin sitä käytettiin säestettäessä oopperaan ja operettiin pyrkijöitä. Seinillä oli koko joukko erisuuruisia valokuvia taiteilijoista kaikenlaisissa puvuissa. Rintakuvia, visiitti- ja kabinettikuvia, päitä luonnollisessa koossa, ja useimmissa kuvissa oli omakätinen luonteenomainen nimikirjoitus. Niiden joukossa oli Klara Ziegler Medeana, rouva Wolter Maria Stuartina, Lewinsky Richard III:na, Maria Wilt Normana, monia tanssijattaria viehkeissä asennoissa, lyhyissä hameissa, uskomattoman suurijalkaisia — ja näiden lisäksi oli vielä sekä tuntemattomien että tunnettujen, kumpaakin sukupuolta olevien taiteilijain valokuvia. Seinillä riippui myös suuri joukko kirjavia teatteri-ilmoituksia. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli suuri joukko sanomalehtiä — enimmäkseen teatterilehtiä.

Hanna katseli niitä etupäässä välttääkseen huoneessa olevien nuorten miesten uteliaita katseita. Häntä pelotti, että joku puhuttelisi häntä. Hanna tunsi itsensä hyvin epävarmaksi ja alkoi ajatella olevan parasta palata kotiin tyhjin toimin. Sillä näin ensi kerran hätäisesti silmäiltyään teatterimaailmaan hän huomasi sen olevan itselleen vallan vieraan, ettei hänellä ollut aavistustakaan sanomalehdissä mainituista ammattitiedoista, joita seinillä olevat muotokuvat ja ilmotukset edustivat ja jota pöydillä olevat kirjepakat koskivat.

Ulko-ovi avautui jälleen, ja kaksi naista astui sisään; nähtävästi äiti ja tytär. Nuoremmalla oli nuottirulla kädessä.

»Nöyrin palvelijanne», sanoi kirjoituspöydän ääressä oleva nuori mies.
»Neidinhän tuli suorittaa laulunäyte tänään, eikö niin?»

»Niin», vastasi äiti, »hänellä on nuottinsa mukanaan.»

»Olkaa hetken aikaa kärsivällisiä. Tohtori Süssherz on kohta täällä.
Olkaa hyvät ja istukaa niin kauaksi.»

Naiset istahtivat lähelle Hannaa. Tytär huokasi tuskaisesti.

»Oletko taas peloissasi, Emma?» kysyi toinen hiljaa.

»Oh, kauheasti… pelkään, etten ensinkään osaa laulaa, kurkkuni on niin kuiva.»

»Sinun täytyy rauhoittua.»

»Niin, jospa voisin.»

»Voi kaiken minkä tahtoo. Älä nyt häpäise itseäsi.»

»Oi, jospa se jo olisi ohi!»

»Puhut kuin olisit hammaslääkärin odotushuoneessa.»

Siinä äiti oli oikeassa: useimmat odotushuoneet, ei vain mainittu, tekevät mielen tuskaiseksi.

Vähän sen jälkeen tulivat neiti Milli ja tohtori Süssherz toisesta huoneesta. Viimemainittu tervehti läsnäolevia.

»Te tulitte kuitenkin, neiti Wirth», sanoi hän levottomalle tytölle, »sepä oli oikein. Minä tarvitsen juuri erään nuoren, dramaattisen tähden maaseudulle. Mutta tietenkin… minun täytyy ensin kuulla teidän laulavan. Entä mitä te haluatte, armollinen neiti?» kysyi hän Hannaan kääntyen.

»Tahtoisin puhua kanssanne… neuvotella… jostain paikasta.»

»Hyvä, hyvä. Siitä voimme sittemmin jutella rauhassa. Ensin täytyy päättää tästä neidistä. Mehlmann, olkaa hyvä ja säestäkää.»

Nuori mies meni pianon luo. Neiti Wirth kalpeni ja meni lähemmäksi asettaakseen nuotit paikoilleen.

»Rohkeutta!» kuiskasi äiti hänelle.

»Mitä tahdotte laulaa ensin?» kysyi säestäjä selaillen nuotteja.

»Mitä nuotteja teillä on mukana, neiti?» keskeytti asiamies.

»Suuri aaria Taika-ampujasta ja Alicen aaria: 'mene, mene' ynnä kreivittären kavatiina Figaron häistä.»

»Voimme alottaa Taika-ampujalla», määräsi herra von Süssherz.

Nuori tyttö — hän ei muuten ollut niinkään nuori, noin kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen, paitsi opintoaikaansa — asettui alkusäveliä soittavan säestäjän viereen. Kaikki huoneessa-olijat olivat asettuneet odottavaan asentoon. Kuulijakunta tuntui yhtä arvostelevalta kuin teatteriyleisö.

Onneton oli jo menettänyt voittomahdollisuuden ennen alkua, sillä hänen kasvoissaan kuvastuva pelko, hänen ryhtinsä, kaikki, tarttui kuulijaan, vaikuttaen kuin sähkövirta esiintyvän ja kuulijan kesken.

Etusoitto oli lopussa. Mutta laulajatar ei alottanut aikanaan. Hän tunsi kai omituisen kuivuuden kurkussaan. Säestäjä alotti alusta. Nyt hän yhtyi luentalaululla:

    »Wie nahte mir der Schlummer —
    Bevor ich ihn geseh'n!»

mutta ääni oli heikko, epävarma.