Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan, vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa kalisivat.
Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.
Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa Kultaruususta riidellyt.
Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt. Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.
»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää, kohisi vallan kovaa ja vaahtosi—vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.
Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui, uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka mikä.
Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä. Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.
»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni. Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so, soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi: »ööh!»
Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.
Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet, oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla, mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He söivät kaikki kuin metsämiehet.
Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään, jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.
Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis, tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.
Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti hytkähteli ja Betty sen pian älysi.
»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin.
Malttakaas!»
Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään vitsan pois.
Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa, eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti, ollut minkään makuista.
Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä unhotti.
Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin. Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset, ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi. Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä lainkaan puhunut.
Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään. Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet. Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen mukana heinässä ja milloin mitäkin.
Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle. Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan, oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi. Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan, iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.
Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.
»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.
Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin koetti teroittaa silmiään.
»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.
»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:
»Olga ja Betty!»
Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.
Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten. Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat heitä maalle.
»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»
»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»
»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»
»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»
»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»
»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.
Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta siellä pääsi puhe oikein irroilleen.
»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.
»Kunko olemme ilman förkeliä.»
»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»
»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»
»Kyllä minustakin, mutta—»
»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme on mennyt.»
»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi
Betty.
»Se olisi ainoa», arveli Olga.
»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.
»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»
»Me kiellämme.»
»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»
»Minä.»
»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»
»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia päätetty.
Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.
»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.
»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.
Hanna jäi sitä katselemaan.
»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.
»En minä.»
Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei koskaan tätä ennen oltu käherretty.
»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»
Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan käsivarrellaan.
»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita tulella.»
»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.
»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»
»Miks'ei.»
»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»
»Minä myös.»
»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»
Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin. Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme, onkivavat kädessä.
Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan, ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat tuntuivat.
Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta. Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja—mitä lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.
Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua, vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.
Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään, sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä, missä oli.
Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin kanssa.
»Onko teistä ollut hauska maalla?»
»On.»
»Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»
»En.»
Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös, vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.
Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta. Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä poikien edellä.
Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa, olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.
Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.
Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä painava tehtävä hänellä oli edessä.
Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:
»Meillä on teille eräs pyyntö.»
Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.
Olga ja Hanna katsoivat syrjään.
»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»
»Jos vaan voimme.»
»Kyllä te voitte.»
Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan ylitse ja selaili kädellään vedessä.
»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.
»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei vahingossakaan. Lupaatteko sen?»
»Lupaamme.»
Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.
Olga otti nyt puhuakseen.
»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu hiuskarvan nenässä.»
He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat.
Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.
Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.
Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia, eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään. Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään; sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.
Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä: »Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan. Sitten huoletta jatkoi:
»Woldemar, Woldemar, Woldemar.»—Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:
»Woldemar, Woldemar, Woldemar … Wol-de-mar … Wol-de-mar…» Siihen vaipui.
Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä. Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä uuvuttanut.
Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona. Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa. Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle annettiin aamiaista tuvan puolella.
Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät! Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille näyttääntyä. Ja—uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta. Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän ikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna? Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi harmissaan.
»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille esimerkiksi?»
»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.
»Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»
»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»
Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.
Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:
»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma syymme.»
»Emmekö voi sitä millään parantaa?»
»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»
»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»
»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin, ettei Betystä ole mitään apua tässä.»
»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»
»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»
Hanna kohta työtä käskettyä.
»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»
»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»
»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»
»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»
Ovelle koputettiin.
»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te olette täydessä asussa?»
Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.
»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»
»Ei suinkaan.»
Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan
Betylle koko asiasta mitään.
Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.
»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»
»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»
Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen, kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä. Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan sivumennen nyykäytti päätään.
Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät kangaspuiden taakse.
»Hanna, sielläkö sinä olet?»
He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.
Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan. Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen. Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen syynsä?
Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä, suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden, jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.
»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.
Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden luokse.
Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.
»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.
»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.
»Suostutteko, tytöt?»
Woldemar sai vähän odottaa vastausta.
»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.
Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.
Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.
»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»
Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.
Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.
»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.
Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat», sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.
Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred oli kuin elävä kysymysmerkki.
Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin rasittavalta.
Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja
Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,
Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian
kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.
Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.
Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi». Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.
Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän lohdutti.
Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita, kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin, niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei kerrassa mikään.
Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis' siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.
Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi, muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt, minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa kaupunkiin.
Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan, että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.
Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.
Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä; mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.
III.
Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota ennen oli kahverina käytetty.
Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen. Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet; kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää ennen oli lähtenyt.
Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi; pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi; käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet; äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja toiset jalkineet.
»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.
»Kovasti.»
»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi. Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»
»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset luokalta».
Jussi puri hammasta.
»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.
Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.
»Terveisiä, pappa, maalta.»
»Noo, johan sinä olet kotona.»
»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä kaipaa.»
»Soo, sepä hyvä.»
Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä, samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut ruoat sisään.
»Jeekeli sentään—»
»No, Jussi, kuka noin sanoo?»
»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»
»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»
Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.
»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.
»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein ongella siellä maalla?»
»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»
»Saittekos kaloja?»
»Aina vähän.»
»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»
»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»
»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja—»
»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.
Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.
»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä kiittivät.»
»Ketkä pojat?»
Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.
»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»
»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.
»Niin.»
»Olitteko kutsuneet niitä?»
»Emme.»
»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä vastaan. Olisitte käskeneet pois.»
Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle avuksi.
»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että siinä mitään sopimatonta oli.»
Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan, sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.
Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot, kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös, varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja, sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse, ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka jaksoi puoliaan pitää.
Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi, mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.
Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.
Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään. Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.
Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten, hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma: vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia——
»Pois täältä!»
Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi pistää päänsä sisään.
»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.
Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.
Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua? Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin, ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.
»Tulee joku, tulee——»
Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.
»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?—Taivas, johtajatar!»
Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen sisään.
Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti; yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu. Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!
He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa! Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan armotta!
Mutta,—niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?
Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena, ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen; tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta. Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen, naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat ynnä jalat.
»Sano sinä!»
»Ei, ei, sano sinä!»
»En minä, en vaikka.»
Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti, mitä tuleman piti.
Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan muodon ja rykäisi.
»Me pyytäisimme, että—jos pastori olisi niin hyvä——ja opettaisi meille filosofiaa.»
Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.
»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»
Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.
»Se on meidän yleinen toivomme.»
Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.
»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.
»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»
Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin. Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.
»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se vallan hyvin!»
Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.
»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»
Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut, vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.
Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista. Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta, filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.
Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja
Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.
»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse ominpäin selville.»
Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.
»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».
»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»
»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan hyödyttömiä.»
Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle. Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat? Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria, ääääärettömästi!
Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet; innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi aukeni.
»So, so, tytöt!»
»Ääääääää——»
»Hiljaa! hiljaa!
»Äääääää———-»
»Hiljaa!»
Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.
Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia, näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran, että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät paremmin.
Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen osannut ajatella.
Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä ensin ja sitten vasta näitä?
Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi päässä yks'kaks!
Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään, kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja nyt lähdettiin.
Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään, kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä. Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta. Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä. Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella järveä ja saaria ympärillään.
Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan sadenuttunsa alle piiloon.
Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko. Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten. Latinalainen nimi, formica rufa, suuri pää, katkonaiset antennit, kapea thorax, suuri abdomen.
Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet mitään, paitse lyseolaiset?
»Entäs vielä?»
No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne elävät keoissa.
Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.
Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, Aphis, syöttävät ja lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas suojaisiin paikkoihin.
Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen kiire syntyi.
»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».
»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.
»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään huomenna maisterilta.»
Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi tyhmyyttään, ei sittenkään.
He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois, toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä innolla:
»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla. Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat jäljessä.»
Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi. Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin voimakkaasti kuin äsken.
Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta Lavonius niin innostuneena heille puhui.
Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava tiedon halu.
Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt aika sen tyydyttämiseksi.
Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata, hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi. Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä. Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa menetetty.
Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla, vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille. Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana. Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan. Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.
»Yks', kaks', kolme!»
Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille. Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät kiertää koko kaupungin näin.
Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja siitä tulee iänikuinen häpeä.
Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi heitä tuo odotettu myrsky.
Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli, yhdessä he sen kestäisivät.
Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.
Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen, minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan, säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista mielessä.
Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:
»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»
»Olen.»
Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.
»Missä se on? Sano pian!»
Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.
»Taisi jäädä kouluun.»
»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»
»Lähetä lainaamaan.»
»Kun kello jo on niin paljon.»
»Asuuhan Olga tässä likellä.»
Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta suoraan ruokasaliin.
»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»
Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.
»Tule kamariisi.»
Sinne mentiin.
»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.
»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»
Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi kuulla.
Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana; räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa, sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede, esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi. Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia huomannut.