Hannu Halle kaikkialle

IX.

Hannu Halle.

Hannu Halle tunsi kansalaisensa liiankin hyvin ja istui sen vuoksi kaikessa rauhassa kotonaan, vanhan emännöitsijänsä vaalimana. Hannu oli varma siitä, että asiat kääntyvät parin päivän perästä parhain päin, ja ett'ei hivuskarvaankaan hänen päässään kosketa, vaikkapa huomaisivatkin hänen karanneen ja saisivat tietää haen olinpaikkansa. Olihan hänellä sitä paitsi hyvä omatunto, sillä Luchsensteinin ruhtinaalta ei hän ollut kärpästäkään kuolijaksi lyönyt.

Emännöitsijältään, joka tuon tuostakin pistäysi ulkona tiedustelemassa kaupungin-uutisia ja ottamassa selvää raadin tekemisistä ja jättämisistä, sai hän kuulla kummia: hänet oli nimitetty ruhtinaan hovineuvokseksi; hänen oli määränsä opettaa ruhtinaan henkikoiralle saksan kielioppia; raadin lähetyskunta oli käynyt hänen luonaan kunniaterveisillä vankihuoneessa; koko kaupunki oli kauheasti hämmästynyt ei ainoastaan siitä, että hän oli vankihuoneesta poistunut, vaan myös siitä käsittämättömästä tavasta, jolla se oli tapahtunut, koskapa muurit ja ristikot ja naulat ja oikeuden sinetit oli tarkoin tutkittu ja kaikki huomattu olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Kaikkea tätä kuullessaan oli Hannu Halle melkein pahoillaan siitä, että oli karannutkaan. Saadaksensa taas kaikki asiat hyvälle tolalle, pukeutui hän juhlatamineisin, sytytti piippunsa ja asettui avonaiseen akkunaan. Siinä poltteli hän varsin rauhallisena, ystävällisesti nyökäytellen päätään ohi kulkeville. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa: jokainen pysähtyi ja jäi hämmästyneenä töllistelemään ylös. Kulovalkeana levisi tieto kaikkialle, että kadonnut hovineuvos istuu kaikessa rauhassa akkunassaan ja vetelee savuja piipustansa. Ja mitä kummemmalta tuo kuului, sitä kiihkeämmin tahtoi jokainen kiiruhtaa asiapaikalle tuota kummaa näkemään. Kaupungin arvokkaimmat jäsenet riensivät lähellä asuvain ystäväinsä luokse, ja akkunat olivat täynnään uteliaita päitä. Muurarit, nokikolarit, kirvesmiehet ja julkeat katupojat kiipesivät vastapäätä olevain talojen katoille, nähdäkseen uutta hovineuvosta, joka yhtä uteliaana ja iloisena katseli kansan paljoutta kuin tämäkin häntä.

Sanomattoman työläästi pujottelihe arvoisa raati tölIistelijäin välitse Hannu Hallen asunnolle. Hannu otti lähetystön vastaan korkean-ystävällisellä suosiollisuudella. Nyt oli pormestari asettunut lähetyskunnan etunenään ja aloitti tervehdyspuheensa seuraavilla sanoilla: "Korkea- ja jalosukuinen herra ruhtinaallinen hovineuvos! Meidän isäimme kaupungissa on sen pahempi todeksi havaittu, että ei kenkään ole profetta omassa maassansa." Tämän tekstin ympärille kutoi nyt pormestari pitkän onnittelupuheen, joka päättyi mairitteleviin sanoihin ja anteeksi-pyyntöihin viisaan raadin eilisestä vähemmin visusti punnitusta päätöksestä. Senjälkeen ojennettiin hänelle ruhtinaan kirjoitus. Kaikki raatiherrat vuodattivat ilon kyyneleitä.

Hovineuvos vastasi puolestaan onnistuneella vastapuheella, jota kesti, kunnes väkijoukko kadulla oli ennättänyt hälvetä ja lähetyskunta oli kokonaan lakannut vuodattamasta ilon kyyneleitä.

Silloin astui sisään ruhtinaan kuski, ilmoittaen hänen korkeutensa käskeneen, että "hovineuvoksen on jo tänä iltana saapuminen ruhtinaskunnan pääkaupunkiin ja itsensä audiensiin löydyttäminen."

Nyt tuli kiire käteen. Hannu Halle pani riemuissaan matkalaukkunsa kuntoon ja istui jo hetken perästä ruhtinaan lähettämissä ajopeleissä. Suunnaton väkijoukko oli kerääntynyt katsomaan hänen lähtöänsä. Jokainen otti syvällä kunnioituksella hatun tai lakin päästään, kun pölyiset matkavaunut ja kuski kultakalunoissaan tulivat näkyviin.

Lalenburgilaiset olivat kyllä äärettömän ylpeitä tasavaltalaisesta riippumattomuudestaan ja vapaudestaan, ja viheliäisinkin heistä oli vapaana kansalaisena ainakin kuninkaan veroinen mielestänsä, mutta orjamaista arvonantoa tunsi sittenkin jokainen kaikkea sellaista kohtaan, mikä ruhtinaallista oli.

Hannu Hallen piti vielä samana iltana astua hänen korkeutensa eteen.

Nikodemus ruhtinas oli kelpo herra. Jos olisi hänellä ollut vaan keisarikunta hallussaan, niin olisi hän ollut yksi maailman suurimpia hallitsijoita. Nyt hänellä oli vain pieni ruhtinaskunta ja paljo velkoja. Hänen jaloimpia huvituksiansa oli tietysti metsästys, ja siksi oli hänen hovissansa enemmän koiria kuin ihmisiä. Seuraelämä ei häntä miellyttänyt.

— Kuules nyt! — lausui ruhtinas vasta leivotulle hovineuvokselleen, joka alamaisimmassa alamaisuudessa suuteli hänen nuttunsa lievettä. — Sinäkös se olet, joka osaat opettaa koiria puhumaan? Kas tässä Fidele. Vahinko, ett'ei elukka rukka osaa suullisesti sanottaviansa sanoa, mutta, kunniani kautta, se ymmärtää jok'ikisen sanan, minkä minä sille puhun.

Sitten antoi ruhtinas koiralleen kaikenlaisia käskyjä saksan-, franskan- ja italiankielellä, ja koira teki kaikki tehtävänsä ihmeellisen säntillisesti.

— No, mitäs sanot nyt? — kysyi ruhtinas ilosta loistavin silmin.

— Niinkuin teidän korkeutenne suvaitsee, — vastasi lalenburgilainen.

— Luuletko saavasi Fidelen puhumaan?

— Jos vaan saamme tarpeeksi aikaa.

— Sitä ei pidä teiltä puuttuman. Alkakaa vaan ensin saksasta. Franska otetaan sitten myöhemmin, kun Fidele on äidinkielessä ensin tehnyt tarpeeksi progrés. Sinä saat asua täällä linnassani. Hovimestari osoittaa sinulle huoneesi. Koeta nyt ensin attacher Fidele puoleesi, että se avec plaisir pysyy sinun seurassasi. Jos hyvin asiasi toimitat, ei pidä puuttuman sinulta runsas récompense. Aika ajoin olen tiedusteleva, kuinka ne käy, ne teidän leçons. Ja nyt saat mennä huoneesesi. Käske kyökistä runsaasti makkaroita; niillä voitat Fidelen sydämmen puoleesi.

Hovineuvos ymmärsi, että hänet oli passitettu ulos, ja alkoi lähetä ovea takaperin, sillä eihän hänen sopinut kääntää ruhtinaalle selkäänsä. Mutta arvaamatta puikahti Fidele hänen jalkojensa väliin, ja uusi hovineuvos lensi selko seljälleen maahan. Hovineuvos älähti pahasti, koira ärähti vielä pahemmin. Mutta ruhtinaan oli sanomattoman hauskaa.

— Tehän alatte jo tutustua toisiinne.

Tuhansilla anteeksi-pyynnöillä kiiruhti Hannu Halle salista ulos.

X.

Kaikkialle.

Hovikeittiön avulla oli Hannu Halle neljässä viikossa saanut puolellensa henkikoiran suosion ja täyden luottamuksen. Siitä pitäin rupesi ruhtinas yhä useammin tiedustelemaan, miten opetus alkaa onnistua. Hovineuvos huomautti tähän, että tarvitseehan ihmislapsikin neljä, vieläpä viisi vuotta, oppiaksensa puhumaan selvästi. Tuskinhan lapsi ensimmäisenä ikävuotenaan oppii kuin moniaita tavuja. Nikodemus piti tuota varsin järkevänä ja hillitsi kärsimättömyytensä.

Elämä hovissa oli Hannu Hallelle kovin mieleistä. Väliin tuntui hänestä vaan ilkeältä, kun ei koira vielä ollut oppinut ainoatakaan sanaa, vaikka opettaja oli sitä jankuttanut sille senkin tuhannen kertaa.

Onneksi johtui Hannulle mieleen mitä temppuja muuan hänen kumppaninsa yliopistossa oli tehnyt koirallaan. Hän näet puristi välistä koiransa kuonoa ja nipisti elukkaansa toisella kädellään, kunnes koira rupesi murisemaan. Kun isäntä nyt sopivaan aikaan hieman hellitti puristamista, syntyi murisevan koiran kulkussa jotenkin selvä ääni ma-ma. Hannukin koetteli tätä keinoa, ja onnistui odottamattoman hyvin.

Puolen vuoden perästä kysäisi ruhtinas taas erään kerran jotenkin tuikeasti, eikö Fidelen edistymisestä vieläkään mitään kuulu. Silloin kehui Hannu Halle kasvattiansa aivan tavattomasti ja tarjoutui antamaan näytteen sen ensimmäisestä lapsellisesta soperruksesta.

Ruhtinas keräsi kaikki uskottunsa ympärilleen, ja heidän keskelleen asettui Hannu Halle kasvattinsa kera. Ensi aluksi selitti Hannu Halle pitkässä puheessa, täynnä mitä hienoimpia pedagogillisia huomautuksia, että hän on opetuksessaan noudattanut itse luonnon antamia selviä viittauksia. Kaikki teeskentely ja turhia tavoittelu vaikuttaa turmiollisesti tuleviin sukupolviin saakka. Se on juuri hutiloiminen ensimmäisessä opetuksessa, joka on ollut suurten valtakuntain kukistus ja kaiken pahan alkujuuri, mitä maailmassa ollut lienee. Hän aikoi piakkoin toimittaa painosta aapiskirjan aivan uuden metodinsa mukaan ja omistaa sen ruhtinaalle Nikodemukselle, tieteiden ja taiteiden suojelijalle ja maecenaatille.

Sen jälkeen ryhtyi hän näyttämään todistuksia uudesta metodistaan. Hän otti koiran hyväillen syliinsä, puristi sen kuonoa ja nipisti sitä takaapäin, ja — kas! Koira päästi paksulla bassoäänellä: "Ma-ma!"

Läsnä-olijat purskahtivat kovaan nauruun, josta ei tahtonut loppuakaan tulla. Se oli suostumuksen ja tunnustuksen ja hämmästyksen ilmausta. Hovineuvoksen oppinut vakavuus ja Fidelen syvä basso loivat tähän pedagogilliseen toimitukseen jotain peräti juhlallista. Yltyneenä läsnä-olijain hilpeydestä, pani hovineuvos koiransa uudistamaan tuon hauskan tempun useampia kertoja perättäin, kunnes seuran nauru muuttui pelkäksi kirkunaksi, ja ruhtinas jo lopulti pyysi, että Fidele lakkaisi kaikkien pyhimysten nimessä.

Hänen korkeutensa oli niin ihastunut, että korkeasti se sama suvaitsi likistää koiraansa rintaansa vastaan. Ilonsa huumauksessa oli hän vähällä syleillä hovineuvostansakin. Tämä otti hovin onnittelut vastaan kainolla mielihyvällä. Ruhtinas syötti henkikoiralleen sokerileivoksia ja kehoitti sitä olemaan edelleenkin ahkera ja tarkkaavainen.

Hovineuvokselleen lahjoitti ruhtinas kultaisen nuuskarasian, jonka kannella koreili maan-isän oma kuva. Hannu Halle oli kiitollisuudesta pakahtumaisillaan ja huudahti: "O, teidän korkeutenne; minä takaan että Fidele on ennen pitkää sanova teille: pa-pa!"

— Ja silloin pitää sinun saaman palkankorotusta, — lausui ruhtinas ja armollisimmalla myhäilyllä päästi hänet menemään.

Tuo "pa-pa" lausuminen otti sentään viipyäkseen. Muutaman viikon kuluttua tiedusteli ruhtinas jälleen asianlaitaa, mutta silloin ilmoitti hovineuvos, että Fidele oli tilapäisesti sairastunut, ja että sitä piti kaikin mokomin suojella vähimmältäkin mielenliikutukselta. Tämä oli ruhtinaan mielestä taas varsin järkevää, ja niin pitennettiin oppiaikaa jälleen.

Hannu Halle olisi näin ollen saanut edelleen rauhassa elellä, jos hän olisi rauhallisesta elämästä suuriakaan välittänyt. Mutta hän oli pääkaupungissa jo tutustunut kaikkialla ja oli tavalla tai toisella kietounut lukemattomiin pieniin sekä suuriin asioihin. Mukana hän oli kaikkialla ja puheli rohkeasti ja julkeasti tai kainosti ja hiljaisesti, miten milloinkin mieleen johtui ja asia vaati. Hän se tiesi kaikki tyyni, ratkaisi kaikki tyyni, toimitti kaikki tyyni. Ruhtinas rupesi päivä päivältä pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa, ja samoin tekivät tietysti myös pääkaupunkilaiset ja hoviin kuuluvatkin. Lemmikki olikin hänen yleinen nimensä.

Säännöllisesti neljän viikon perästä saapui Lalenburgista raadin lähetyskunta tiedustelemaan jalon kansalaisen vointia. Sen kapean kadun, jonka varrella Hannu Hallen kotitalo sijaitsi, oli raati hänen kunniakseen nimittänyt Hallen kaduksi, ja kosk'ei ollut saatavana hänen muotokuvaansa, ei öljyssä eikä marmorissa, oli raati ripustanut hänen siluettinsa eli varjokuvansa suuren istuntosalinsa seinälle.

Ruhtinaan salaiset kabinettineuvoksetkin kääntyivät Hannu Hallen puoleen, vaikuttaakseen milloin missäkin asiassa hänen korkeuteensa. Tämä kävi tarpeelliseksi vallankin silloin kuin Nikodemus, voidakseen edelleen elää isoisesti, aikoi määrätä taas uuden veron otettavaksi. Salaiset neuvokset olivat kokonaan tuota veroa vastaan, sillä kansa huokaili ennestäänkin kaikenlaisten maksujen ja rasitusten alla. He kääntyivät Hannu Hallen puoleen ja pyysivät, ahdingossa olevan kansan nimessä, että hän koettaisi saada ruhtinasta luopumaan tuosta aikeesta.

— Se on pian autettu, hyvät herrat, — sanoi Hannu Halle tavallisella varmuudellaan ja läksi ruhtinaan luo.

— Mutta kuulithan sinä, — sanoi hänelle Nikodemus; — minun pitää saada rahoja. Hanki minulle rahoja, niin ei tarvitse uusia veroja ottaa.

— Se on pian autettu! — virkkoi hovineuvos. — Kuinka paljon teidän korkeutenne tahtoo?

— Mitä enemmän, sitä parempi.

— Mainiota! Teidän korkeutenne ei huoli muuta kuin aloittaa vaan pieni nauhakauppa, ja rahaa tulee ihan satamalla.

— Nauhakauppa? Kuules! Sin'et olekaan Hannu Halle, vaan Hannu Hassu.
Olenko minä mikä rättisaksa?

— Teidän korkeutenne! Suvaitkaa vain myödä puoli kyynärää nauhaa sataan kultarahaan, teidän omaan kuuluisaan nimeenne lyötyyn sataan Nikodemusdor'iin, niin —

— Kuka ne maksaa?

— Jos teidän korkeutenne suvaitsee armossa perustaa uuden ritarikunnan, esimerkiksi jahtipyhimyksen kunniaksi, tuollaisen Pyhän Nimrodin ritarikunnan; jos jokainen Nimrodin ritari saa oikeuden kantaa napinlävessään viheriäistä nauhaa, johon on kiinnitetty kaksi kultaista, metsätorven ympäröimää pyssyä; jos sitten jokainen, joka maksaa sata Nikodemusdor'ia, pääsee ritariksi, ja jokainen, joka suorittaa tuhannen Nikodemusdor'ia, saa sen suuren ritarimerkin; jos sitten vielä pannaan toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia, ja minä tiedän vielä ylioppilas-ajoiltani, mitä sellaiset vaikuttavat; ja jos sitten — — —

— Kuules nyt! — keskeytti ruhtinas hänet äkkiä. — Etpä olekaan Hassu
Hannu sinä. Me tahdomme asiata miettiä. Teetä sillä välin nauhaa
tehtaassa ja pane kultasepät valmistamaan ristejä. Minä teen sinut
Nimrodin ritarikunnan kansleriksi.

Ei olisi ikinä mikään vero tuottanut ruhtinaan kassoihin niin runsaasti rahoja kuin tämä nauhakauppa, joksi sitä hovineuvos vähän kömpelösti sanoi. Tuskin olivat näet ruhtinas ja hänen velipuolensa, Krähenburgin kreivi, ja Hannu Halle, ritarikunnan kansleri, esiintyneet Nimrodin nauha rinnallaan; tuskin oli saatu tietää, että sillä ja sillä maksulla ken hyvänsä korotettaisiin Nimrodin ritariksi, niin syntyi ritarikunnan kansliassa kauhistuttava tungos. Jokainen toi Nikodemusdor'insa, ken puolesta, ken kahdesta kyynärästä nauhaa, ja kukapa se juuri kernaasti olisi tahtonut pysyä alemmalla pykälällä kuin toinenkaan. Kotvasen kuluttua oli yksin partureillakin viheriäinen nauha napinlävessä.

Tästä nousi suuri napina aatelistossa ja maan mahtavissa. Kuinkasta saattaisivat he olla samassa arvossa ja rangissa kenen kanssa hyvänsä? He panivat kernaasti maansa ja mantunsa pantiksi, saadakseen vaan sen pitemmän nauhan. Ja niin oli koko maa täpö täynnään viheräisiä nauhoja ja kauniita velkoja.

Ruhtinas Nikodemus oli riemuissaan, mutta hänen uskolliset neuvon-antajansa kirosivat uuden ritarikunnankanslerin kekseliäisyyttä.

XI.

Hannu Halle.

Hannu Hallella oli, sivu mennen sanoen, aivan yhtä paljo ja yhtä vähä omaatuntoa kuin pitää ollakin suurella valtiomiehellä, joka kernaammin luopuu kokonaisesta maakunnasta kuin oikustansa, ja joka on mainion hyvällä tuulella, vaikka kansalta hyvinkin mieltä kääntää.

Eräänä päivänä otti muuan ruhtinaan uskollisia neuvoksia Hannu Hallen kanssa puheeksi Nimrod-vimman turmiolliset seuraukset.

— Niin totta kuin minun nimeni on Hannu Halle, — vastasi toinen, — ei niin hyvää, ett'ei pahaa, eikä niin pahaa, ett'ei hyvää. Mutta jos valtiomiehen pitäisi tehdä loppu kaikista valituksista maassa, ja jos lääkärin pitäisi parantaa jok'ainoa sairaansa, niin kukapa silloin valtiomieheksi tai lääkäriksi rupeaisikaan? Olkaa rauhassa, rakas ystävä! Maailma nähkääs on niin merkillisen viisaasti luotu, että meikäläinen saa siinä hutiloida koko lailla, ennenkuin siitä sentään hutilontyötä tulee.

Tämä suuri periaate ei näy toteutuneenkaan missään niin loistavasti kuin Luchsensteinissä. Siellä näet oli monen sadan vuoden kuluessa pantu käytäntöön kaikkia mahdollisia ja mahdottomia valtio-oppeja, eikä maa silti ollut tullut autioksi ja tyhjäksi. Jokainen uusi ministeri ja uusi ruhtinas kumosi edellisen järjestyksen ja sääsi sijaan uuden. Yksi rakensi luostareita, toinen teki niistä kasarmeja; yksi perusti valtiolle tehtaita, toinen möi tehtaan väestön, niinkuin muutakin valtion-omaisuutta, ja lakkautti tehtaat j.n.e. Mutta kas ihmiset ne yhä vaan kasvoivat ja lisääntyivät ja elättivät henkensä nyt niinkuin ennenkin, kun vaan kerran oikein perin pohjin olivat oivaltaneet sen suuren totuuden, että heidät oli luotu herrainsa huviksi ja omaksi ilokseen, ja että tänään piti marssia vasempaan, huomenna oikeaan, tänään eteenpäin, huomenna takaperin, aina sitä myöten, mikä järjestys milloinkin oli voimassa. Eikä mitkään Nimrodin ritarikunnan tuottamat haitat voineet vähentää sitä kunnioitusta ja rohkeutta ja ihmettelyä, jota kansleri, tuon kansansa jumaloiman ruhtinaan oikea käsi, kaikkialla sai osakseen.

Kadehtijoita ei häneltä suinkaan puuttunut, mutta niistä hän ei välittänyt vähääkään. Hän istui herransa armossa niin lujasti, ett'ei hän arvoansa silloinkaan kadottanut, kun geniaalinen Fidele jonkun ajan perästä otti ja kuoli. Epäilemättä oli elukka parka joutunut salaliiton ja hovivehkeitten uhriksi. Henkilääkäri oli näet huomannut henkikoiran ruumiissa ilmeisiä myrkyn oireita, ja nyt toimitettiin hänen korkeutensa korviin tällainen huhu: varmaankin oli kansleri itse saattanut sen päiviltä pois, jott'ei hänen enää tarvitsisi opettaa sitä puhumaan taikka olisi lopultakin pakotettu tunnustamaan olevansa pelkkä kerskailija, joka ei mointa konstia koskaan ollut osannutkaan. Mutta Hannu Halle oli kasvattinsa kuolemata itkenyt niin vilpittömästi, ja hovi taas oli osoittanut niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä, ett'ei Nikodemus kallistanut noille huhuille korvaansakaan.

Linnanpuistoon, surupoppelien ja kypressien alle pystytettiin sitten verrattomalle Fidelelle marmorinen obeliski, jonka veistäjäksi oli kutsuttu yksi Italian parhaimpia mestareita.

Ei saata juuri sitäkään sanoa, että Hannulla olisi ollut ystäviä hovissa; — kelläpä hovissa ja suuressa maailmassa ystäviä lienee? Ja ken voisi sen tai tämän yksityisen ystävänä ollakaan, jos on, Hannu Hallen lailla, koko maailman oma? Mutta ilman ystäviäkin oli Hannu Hallen hyvä olla. Hän oli jokaisen luottamusmies. Ei ainoastaan ruhtinas, vaan tämän velipuolikin, Krähenburgin kreivi, sanoi häntä kaikeksi kaikessaan. Jokainen myhäili hänelle, hän jokaiselle. Myhäilivät hänelle myös kauniit Luchsensteinin immetkin. Ja miellyttävä mies hän oli kerrassaan. Ei hän milloinkaan mistään närkästynyt. Hänen korkein ilonsa oli tehdä muita iloisiksi.

XII.

Kaikkialle.

Ruhtinaan luottamus uuteen kansleriinsa kasvoi kasvamistaan, ja niinpä nimitti hän Hannu Hallen jäseneksi siihen lähetystöön, jonka tuli noutaa Mäuseheimin prinsessa, ruhtinaan kihlattu morsian, Luchsensteiniin.

Muut lähetyskunnan jäsenet olivat enimmäkseen ikivanhoja herroja, ja senvuoksi vastaan-otti prinsessa erittäin suosiollisesti Hannu Hallen. Pelkkä nuoruus on useinkin onnen tien suoruus. Prinsessa ei sentään kovin runsaasti armojansa tuhlaillut, sillä hän oli hyvin oikullinen, niinkuin kauniitten prinsessain sopii ollakin. Hänellä kun tavallisesti oli joka päivän osalle aina uusi oikku, sillä eihän se yksi ja sama oikku enää ajan pitkään oikkua olekaan, niin oli hänen ympäristönsä kovin vaikea hoksata, mikä se milloinkin oli voimassa. Prinsessa oli kovin ärtyisä ja, niinkuin nykyjään sanotaan, hermostunut. Senvuoksi rakasti hän kaikkea, mikä hellää ja hentoa oli, ja kenties siitä syystä eritotenkin kissojaan. Näitä oli hänen lähellään aina mitä koreimpia ja armaimpia, kaikenkokoisia ja kaikenkarvaisia. Jokaisen hovidaamin tuli hoitaa pari kolme tuollaista suloista eläintä.

Koska nyt ruhtinas suosi yhtä suurella lemmellä koiria kuin prinsessa kissoja, ja kissain ja koirain keskinäinen väli on luonut tuon tunnetun sananlaskunkin, niin julkesivat jotkut sen johdosta aavistella, ett'ei tekeillä oleva avioliitto ole vast'edes oleva kaikkein onnellisimpia auringon alla. Siitä huolimatta sepiteltiin korkeain vihkiäisten johdosta varsin mairittelevia runoja, pidettiin kauniita puheita, maalailtiin suuria tauluja, täynnä esikuvia ja tunnusmerkkejä, ja kaikissa niissä ennusteltiin kultaista aikakautta, jolloin voima ja sulo, viisaus ja kauneus toisiinsa liittyvät. Sanalla sanoen: silloin tehtiin, mitä maailmassa aina tehdään.

Mäusenheimin prinsessan suosio kansleria kohtaan kohotti jalon Hannu Hallen entistä arvokkaampaan asemaan. Kaikki, mitä vaan hän suvaitsi sanoa tai kirjoittaa, oli kuin marmoriin muovattua tai vaskeen valettua. Kuulijat ja kuulijoilta kuulijat, lukevaiset ja lukemattomat imaisivat tuon kaiken itseensä ja omistivat omakseen ja jakoivat muillekin siitä, vieläpä sanomalehdissäkin julkaisivat. Hannu Hallella kun oli verraton lahja puhua tavattoman selvästi ja laveasti, niin oli se lopultikin Hannu Halle itse tai hänen sanansa, joka johti yleistä mielipidettä. Pääkaupungissa luettiin ihastuksella hänen kuvaustaan tulevan nuoren ruhtinattaren suloudesta ja siitä, kuinka hellästi hän rakastaa kissojansa. Sen johdosta sulki kansleri pääkaupunkilaisten suosiolliseen huomioon sen seikan, että, korkeiden nuorikoiden tullessa pääkaupunkiin, olisi nähtävänä ei ainoastaan ilotulituksia, vaan kauniita kissojakin. Kas sitä ei tarvinnut kahta kertaa sanoa. Jokainen tahtoi nyt saada niitä kaikkein kauniimpia eksemplaareja kissain maailmasta, ihan valkoisia ja ihan mustia ja tiikerinkarvaisia ja harmaita ja valkoisen, mustan ja harmaan kirjavia ja ruskeita: siten näet pääsisi jo ajoissa nuoren ruhtinattaren suosioon. Kissoja tilattiin läheltä ja kaukaa, ja kissain hinnat kohosivat suunnattomasti kaikissa Luchsensteinin ääreisissä maakunnissa.

XIII.

Hannu Halle.

Ruhtinaspari vihittiin läheisessä rajalinnassa, ja sieltä saatettiin he pääkaupunkiin. Tulojuhlallisuudet olivat äärettömän komeita. Kunniaportteja oli niin tuhkatiheässä, että kadut jäivät melkein päivän valoa vaille. Jokaiseen kaareen oli maalattu mitä somimpia kissain kuvia, silmän-iloksi nuorelle ruhtinattarelle. Muutamat kunniaportit oli varsin aistikkaasti laitettu yksinomaan kissoista, nimittäin kaikkein kauniimmista täytetyistä kissasista, jotka näyttivät ajavan toisiansa takaa. Kaikista akkunoista kurotettiin näkyville kissoja, jotka kumminkin käyttivät itseänsä jotenkin sopimattomasti, sylkivät ja naukuivat, kaiketi peljäten putoavansa kadulle, — tietysti turhaa pelkoa. Tämä naukuminen tarttui pian muihinkin kissoihin ja kävi lopulti niin kovaksi, että pienet lapset säikähtivät ja rupesivat kirkumaan hekin. Ruhtinaalliset jänis-, lintu-, susi- ja pikakoirat, jotka juoksivat juhlavaunujen edellä, ja kaikki porvarillisetkin koirat, jotka, isäntiensä esimerkkiä seuraten, olivat kerääntyneet kaduille, katselivat hämmästyneinä tätä verivihollistensa ylenpalttista paljoutta ja kävivät kovin levottomiksi. Muutamat hyökkäsivät haukkuen oikealle ja vasemmalle, toiset hyppivät talon seiniä vastaan, ulvoen vimmatusti, ja toiset muutoin vaan leukojaan louskuttivat muille seuraksi ja kannatukseksi.

Tuossa koirain ja kissain kovaäänisessä keskustelussa oli perin vaikea kuulla omaa inhimillistä ääntään, ja vielä vaikeampi oli saada selvää naapurin puheesta. Muutamat katsojista tahtoivat saada aikaan asianmukaista, kunnioittavaa hiljaisuutta ja rupesivat sen vuoksi huutamaan: "koirat pois!" Toiset taas pauhasivat: "kissat tieheen!" Ja tästä syntyi sellainen hirveä erillaisten äänten hämmennys, että hevoset olivat pillastua. Ruhtinaalliset vaunut täytyi pysäyttää suurimman kunniaportin kohdalle, jonne kaupungin maistratti oli miehissä tullut korkeata paria vastaan, ja jossa kunnallispormestarin piti lausua koko maan ilo ja ihastus erityisessä, hänen itsensä sepittämässä puheessa. Pormestari asettuikin jo vaunujen viereen ja aloitti suuren puheensa. Mutta huuto ja haukunta ja nau'unta ja melu hänen ympärillään oli niin suunnaton, että hän piankin huomasi tarvitsevansa kaiken inhimillisen ponnistusvoimansa, saadakseen juhlapuheensa kaikki loistokohdat, nuo kukkaset ja sinitaivaat ja taivaan enkelit, ehjinä esiintymään. Kaikeksi onneksi oli hän lujarakenteinen mies, jolta ei suinkaan puuttunut ääntä, hän kun jo kaksikymmentä ajast'aikaa oli raadissa ääntä pitänyt. Hänen äänensä kuuluikin yli kaiken melun ja pauhinan, vaikka mies menikin siinä ihan mustanpuhuvaksi. Heikkohermoinen ruhtinatar säikähti ja sulki molemmin käsin korvansa. Nikodemus huusi ja pauhasi vihoissaan oikealle ja vasemmalle vaunuistansa. Kenenkään sanoja ei kukaan kuullut, mutta kansa luuli, että ruhtinas tahtoo lausua syvän kiitollisuutensa rakkaitten alamaistensa uskollisuuden osoituksista, ja silloin kajahtivat raikkaat huudot: "Eläköön! Kauan eläköön!" Ja suunnaton oli sinä hetkenä räyhy ja kirkuna kunniaportilla. (Sanomalehdet ja aikakauskirjat niiltä päiviltä kertovatkin, kuinka ääretön oli kansan riemu, kuinka sydämmellistä ruhtinaan kiitollisuus ja kuinka vilpitöntä jalon ruhtinattaren liikutus.) Mitä tuohon liikutukseen tulee, kävi ruhtinatar lopulti todellakin ihan toivottomaksi ja purskahti kiukuissaan itkemään. Puhetta tai paremmin huutoa pitävä pormestari puolestaan luuli noita armaita kyyneleitä oman tärisyttävän puheensa hedelmiksi ja siksi kääntyi hän nimenomaan ruhtinattaren puoleen ja läksi vertailemaan häntä peräperää kaikkiin Olympon jumalattariin eikä lopettanut ennenkuin viimeinenkin lause hänen puheestansa oli onnellisesti nähnyt päivänvalon.

Nyt läksivät ruhtinaalliset vaunut täyttä vauhtia kiitämään linnaan. Kaikkien, liiatenkin heikkohermoisen ruhtinattaren korvat soivat vielä kaksi tuntia sen jälkeen. Niin helläksi oli korkea morsian käynyt korviltaan, ett'ei kukaan saanut puhutella häntä muutoin kuin hiljaa sopottamalla. Hänen suurin surunsa oli se, että hänen täytyi vielä samana iltana olla läsnä ruhtinaallisen hovikapellan soittajaisissa. Säästääkseen niin paljon kuin mahdollista nuorta aviopuolisoaan, oli Nikodemus kieltänyt kapellimestarin käyttämästä puhaltimia; yksin huilutkin piti pantaman pois. Tästä ei ruhtinatar suurtakaan lohdutusta saanut, ja hän lausui kahden kesken kanslerille, että kosk'ei nyt soittajaisia voinut kokonaan peruuttaa, hän olisi hyvin kiitollinen, jos kansleri saisi taivutetuksi kapellan soittamaan niin hiljaa, että sitä tuskin kuulisi.

Hannu Halle oli heti valmis lupaamaan, mutta kapellimestari vastusti ankarasti tuollaista loppumatonta pianissimoa. Taideniekat ovat itsepäisiä, tietäähän sen. Hän lupasi kyllä virityttää soittajillaan kaikki instrumentit valmiiksi jo ennen ruhtinaallisen parin ilmestymistä, säästääkseen korkeasti samaisten korvia virityksen ilkeiltä epäsoinnuilta. Hän lupasi edelleen valita sellaiset kappaleet, joissa olisi niin vähän räminää kuin suinkin, mutta sitä vastoin ei hän millään ehdolla suostunut jättämään pois erästä äänekkään-puolista ouverture brillantea, jonka hän itse oli säveltänyt ja josta hän muutoinkin oli pyyhkäissyt trompetit, vaskirummut, fagotit, klarinetit ja muut puhaltimet. Tämä kapellimestarin itsepintaisuus pani tuon palveluksille aina niin alttiin kanslerin kovaan pulaan. Hän toivoi kuitenkin keksivänsä jonkun välikeinon, ja sen hän keksikin. Laimentaakseen tuota räikeätä, hermostuttavaa viulujen vikinää, hiipi hän salaa orkesteriin, ennenkuin musikantit ja hovi oli saapunut saliin, ja siveli saippualla kaikki jo ennalta valmiiksi viritettyjen jouhisoittimien käyrät.

Kapellan taiteilijat asettuivat paikoilleen. Hovi saapui, loistava joukko. Kapellimestari kohotti puikkonsa ja hänen ensimmäisestä viittauksestaan piti ouverture brillante'n sulavain sulosointujen herahtaa esille.

Kaikki käyrät elähtivät viuluillaan uskollisesti, mutta ääntä ei kuulunut. Hiljaa oli kuin haudassa. Kapellimestari heitti hirmuisen silmäyksen musikantteihinsa, kohotti kätensä ja viittasi jälleen, oikein ruumistaan nytkäyttäen. Käyrät kävivät, viulut heilahtivat ja musikantit huojahtivat, mutta yhtä turha oli toinen yritys kuin ensimmäinenkin. Ruhtinaallinen kuulijakunta luuli äkkiä tulleensa umpikuuroksi. Kapellimestari rupesi jo epäilemään, että hänen alamaisensa ovat kateudesta ruvenneet niskoittelemaan. Harmissaan ärähti hän, ääntään hilliten: "Mutta eikös sieltä nyt lähde?" Hän kääntyi tarkastamaan viuluniekkoja, kohotti kätensä ja heilautti puikkoaan kolmannen kerran, ja taiteilijat ne tempasivat hämmästyneinä ja säikähtäneinä hekin kolmannen kerran, mutta aina turhaan. Nyt huomasi kapellimestari viulujen voimattomuuden. Koko hovi purskahti nauramaan, mutta ruhtinas, joka oli ollut kovin ylpeä kapellastaan ja tahtonut osoittaa puolisolleen sen erinomaista etevyyttä, käski musikit ja musikantit hiiteen ja läksi ruhtinattaren ja koko hovin kanssa pois salista.

Kauan ei tietystikään voinut pysyä salassa, miksikä ouverture brillante oli kolmasti tehnyt kuperkeikan. Hannu Halle oli itse kielinyt koko jutun. Heikkohermoisesta ruhtinattaresta olisi hän kenties saanut hyvänkin puolustajan, mutta tämäpä sai samassa kuulla, että juuri Hannu Halle oli saanut aikaan kaikki nuo kissoitetut juhla- ja riemuportit ja yleensäkin oli ollut syypää koko noihin hirmuisiin naukujaisiin, joita ruhtinatar ei sanonut milloinkaan voivansa unohtaa.

Näin oli ritarikunnan kanslerin kukistuminen välttämätöntä. Kerran, ärtyneellä mielellä ollessaan, käski ruhtinatar Hannu Hallen pysymään hovista kaukana. Ruhtinas tahtoi lepyttää puolisoansa ja ajoi Halle paran ihan maasta pois.

Jobinsanomat tulivat tuiskuna Hannu Hallen kuuluviin. Hän raapaisi korvallistaan ja huokasi: "O, maailman kiittämättömyyttä!" pani matkalaukkunsa järjestykseen, kietoi ympärilleen hyvien avujensa levätin ja vaelsi takaisin Lalenburgiin.

XIV.

Kaikkialle.

Suuri mies on kukistuessaankin suuri. Hänen kaatuessaan vavahtavat valtakunnat. Aleksander Suuren kuoltua oli hänen suunnaton valtakuntansa, Tonavan ja Niilin suilta hamaan Indus ja Ganges virtoihin saakka, hukkua verivirtoihin. Kaarlo Suuren maailmanvaltakunta kukistui pohjiaan myöten, perustajansa lähdettyä. Ja niin kävi Hannu Hallenkin kaatumisen jälkeen, että Luchsensteinin valtakunnasta ei enää jäänyt kiveä kiven päälle, sillä suuri sota, jota Englannin ja Franskan välillä käytiin maalla ja merellä, oli seurauksena kanslerin palajamisesta isäinsä maahan. Tämä on helposti todistettavissa sen-aikuisten hovien salaisista historioista ja muista asiakirjoista, mutta tämän asian täydellinen esittäminen tässä kävisi liian pitkäksi.

Tuskin oli näet kansleri lähtenyt pääkaupungista, niin jo saapui sinne franskalainen ylimääräinen kuriiri, joka tiedusteli Hannu Hailea, jättääkseen hänelle erään paketin. Tämä herätti heti suurta huomiota, koska Saksan valtakunnan ja Franskan väli siihen aikaan oli kireimmillään. Ruhtinas Nikodemus sai raportin tuon ylimääräisen kuriirin tulosta, ja samalla kertoivat karkoitetun Hannu Hallen vihamiehet, että kansleri on kaiketikin kavaltavassa tarkoituksessa ollut kirjevaihdossa Franskan hallituksen kanssa. Nikodemus piti tätä varsin luultavana ja käski vangita ylimääräisen kuriirin. Tämä oli jo lähtenyt matkoihinsa, mutta saatiin onneksi kiinni ja tuotiin takaisin. Kuriiri myönsi tuntevansa Hannu Hallen, mutta ilmoitti samassa, ett'ei paketissa ollut muuta kuin perukki aivan viimeistä kuosia. Kuriiri oli sen Hannu Hallen pyynnöstä ostanut jostain suuresta pääkaupungista ja nyt jo lähettänyt sen hänelle.

Tuota ei ottanut kukaan uskoakseen, ja niin lähetettiin Lalenburgin maistratille kirjoitus, jossa maistrattia pyydetään ottamaan talteen Hannu Hallen nimelle tullut paketti ja panettamaan kansleri toistaiseksi lukkojen taakse, koska paketin kautta päästäisiin erään suuren salaliiton jäljille, joka par'aikaa oli tekeillä pyhää Rooman valtakuntaa vastaan. Lalenburgin maistratti noudatti tätä määräystä kaikella innolla, ja paketti otettiin takavarikkoon. Maistratti ei kumminkaan voinut pidättää uteliaisuuttaan, vaan avasi tuon suuren rasian, nähdäkseen omin silmin sen hirmuisen salaliiton ainekset ja juuret, mutta majesteetillinen allongeperukki pani heidät kerrassaan ymmälle: mitenkä ihmeen tavalla mahtoi tämä pörröinen turvelo uhata tuhoa ja turmiota pyhälle Rooman valtakunnalle? Ja sitäkös kesti miettiä!

Kiinniotettu kuriiri piti Luchsensteinissa kauheata melua vangitsemisensa tähden, mutta siitä ei välitetty: hänen tuli odottaa, kunnes asiassa oli ihan selville päästy. Häneltä ei löydetty muuta kuin eräs toinenkin paketti, joka sisälsi komeita sopulin- ja kärpännahkaisia turkiksia, ynnä kirje hänen majesteettinsa Franskan kuninkaan vaatevaraston ylimmäiselle hoitajalle. Nämä kalliit nahat oli kuningas itse tilannut lemmitylleen uudenvuoden lahjaksi, ne kun siihen aikaan olivat juuri tulleet muotiin Parisissa. Tähän saakka oli ainoastaan Englannin lähettilään puoliso yksinään saanut koko hovin nähden keikailla kauniissa kärpännahoissa.

Uusi vuosi tuli, mutta kuriiri jäi tulematta. Turhaan panetti kuningas vaatevarastonsa ylimmäisen hoitajan Bastille'iin ja koetti lepyttää lemmittyänsä. Tämä itki harmin ja murheen kyyneleitä, kun ei hän uudenvuoden päivänä voinut esiintyä yhtä komeasti kuin tuo ylpeä Britannian tytär, ja oli kauhean vihoissaan kuninkaalle. Epätoivoisena lupasi kuningas karkoittaa korkean englannittaren pois koko Franskasta. Neuvoskunta oli muutoinkin jo kauan aikaa ollut kahden vaiheilla, olisiko, eräitten maan-anastusta koskevain asiain tähden, julistaa sota vai vieläkö malttaa. Nyt ratkaisi kuningas epäröimiset ja lausui: sota! Englannin lähettilään täytyi heti kohta lähteä Parisista ja viedä mukanaan puolisonsa, ja tämän täytyi tietysti viedä mukanansa kalliit kärpännahat.

Nyt alkoi veri virtana vuotaa. Valtakunta toisensa perästä takertui sotaan, ja moni kukistui siinä kokonaan, muitten muassa Luchsensteinkin. Ja siihen oli syynä se, että kun kuriiri vihdoinkin, vaikka liian myöhään, oli palannut Parisiin ja selittänyt viipymisensä syyt, oli Franskan kuningas vannonut pyhkäisevänsä pois Luchsensteinin ruhtinaskunnan nimen koko maan piirin päältä. Ja valansa hän täyttikin.

Kaikkiin noihin kyyneleihin ja sotiin ja verilöylyihin ja valtakuntain häviöihin ei sittenkään ollut syynä muu kuin suuren Hannu Hallen kukistuminen. Jos hän olisi pysynyt ruhtinaan suosiossa, olisi hän hyvin yksinkertaisella tavalla voinut selittää koko perukkijutun, ja sitten ei olisi ruvettu epäilemään hänen isänmaan rakkauttaan eikä parjaamaan häntä itseänsä: kaikki olisi kääntynyt parhain päin.

Mutta kaikki nämä surulliset asiat tapahtuivat muutamia aikoja myöhemmin. Palatkaamme Hannu Halleen.

XV.

Hannu Halle.

Hannu Halle ohjasi kulkunsa Lalenburgiin, niinkuin jo mainittiin. Tuhatkielinen huhu oli ennättänyt sinne jo hänen edellään ja tuonut tiedon hänen lankeemuksestansa.

Samana hetkenä otatti viisas raati istuntosalin seinältä pois hänen siluettinsa ja teki samalla sen lujan päätöksen, ett'ei yhdellekään kuolevaiselle pidä hänen eläissänsä Lalenburgin raadilta arvonimeä "suuri" annettaman ei myöskään muistopatsaita pystytettämän, niinkuin on: obeliskeja, rintakuvia, varjokuvia, pyramiideja ynnä muita senkaltaisia. Samana hetkenä tuli myös äkkiä selville, ett'ei Lalenburgissa kukaan milloinkaan ollut Hannu Hallen edessä liehakoinut eikä häntä mairitellut. Nyt ei enää ollut siinäkään perää, että raati olisi käyttänyt lähetyskuntia hänen luonaan. Nyt vannoi ja vakuutti jokainen, ett'ei hän milloinkaan ole ollut ystävällisissä väleissä Hannu Hallen kanssa. Nyt sepusteltiin ivallisia kirjoituksia ja pilkkarunoja entisestä suuresta miehestä, joka äkkiä oli kutistunut niin pieneksi, että monikin rupesi epäilemään, tokko sen nimistä miestä milloinkaan on ollutkaan.

Isäinsä kaupunkiin palatessaan, täytyi Hannu Hallenkin ihmetellä kansalaistensa huonoa muistia: häntä katseltiin töllisteltiin kuin muukalaista muilta mailta, eikä ollut kukaan hänestä tietävinänsäkään. Tästä ei hän kumminkaan kovin pahasti säikähtänyt, huomattuaan säilyneensä sentään vähän paremmin Lalenburgin impien muistissa. Hän sanoi moniaan kauniin sanan jokaiselle heistä ja lupasi jokaisesta tehdä pormestarinnan, heti kuin hänet oli pormestariksi valittu. Sellaisia seikkoja ei tytöt hevillä unohda.

Pormestariudestaan tuli hän maininneeksi siitä syystä, että entinen kunnallis-pormestari oli moniahta päivä sitten taittanut niskansa, pudottuansa erääsen syvään kuoppaan, jonka ympärille maistratti oli jättänyt panematta uuden aidan entisen lahonneen sijaan. Panematta se taas oli jäänyt, koskapa pormestari vainaja itse oli panemista kiven kovaan vastustanut osittain siitä syystä, että senkaltaiset laitokset maksavat niin paljon, ja osittain siihen nähden, ett'ei miesmuistiin vielä ketään ollut useinmainittuun kuoppaan langennut.

Pormestarinvaali olisi epäilemättä toimitettukin heti paikalla, ellei väliin olisi tullut Luchsensteinin pyyntöä kanslerin vangitsemisesta ja valtionkavallukseen osallisen perukin takaisin-lähettämisestä. Varmemmaksi vakuudeksi pantiin Hannu Halle rukka käsi- ja jalkarautoihin ja asetettiin pertuskan kantajoita viisi kahdeksattakymmentä luvultansa vartioitsemaan häntä hänen omassa talossaan, kaksin ja kolmin jok'ainoan aukon kohdalle, niinkuin ovien ja akkunain eteen; yksin kellariluukuillekin asetettiin vartijoita. Tämä kaikki oli kaupunginkirjuri Muckerin toimia. Hän pani koko kunnioitettavan porvariston päät niin pyörälle, että ymmärrys meni ihan suunniltaan.

Sillä välin oli Nikodemus ruhtinas saanut tuon kovan onnen perukin ja huomasi silloin entisen kanslerinsa olevan aivan viattoman. Hänen vanha mielisuosionsa Hannu Hailea kohtaan heräsi jälleen, ja niinpä hän lähetti tuon mahtavan, runsaskutrisen päähineen takaisin ja samalla ystävällisen kirjoituksen, jossa hän kehoittaa Hannu Hailea, kaiken vahingon ja mielipahan korvaukseksi, pyytämään ruhtinaalta jotain erityistä armonosoitusta.

Tuskin oli tieto tästä levinnyt Lalenburgissa, niin nousi jälleen hirmuinen hälinä, sillä nyt pelkäsi jokainen Hannu Hallen vaativan hirtettäväksi jok'ikisen, joka oli häntä niin ankarasti kohdellut. Pertuskamiehet, viisi kahdeksattakymmentä luvultansa, juoksivat pertuskoineen päivineen heti kohta tiehensä. Sen sijaan syöksivät Hannu Hallen asunnolle kaikki Lalenburgin sepät ja valurit ja muut viilarit vasaroineen, hohtimineen ja sorkkarautoineen, ollaksensa ensimmäisinä vangin päästämisessä kahleista. Viisikolmatta neitsyttä julisti nyt kaikkein kuullen olevansa ruhtinaan suosikin kihlatuita morsiamia. Raadista tuli lähetyskuntia pyytämään anteeksi äskeistä ikävätä, väärin-ymmärryksestä syntynyttä menettelyä. Vasta tehty luja päätös suurista miehistä kumottiin samassa, ja Hallen siluetti ripustettiin jälleen istuntosalin seinälle. Sulkeutuakseen taas suuren miehen suosioon, ehdotti kaupunginkirjuri Mucker julkisessa raadin istunnossa, että Hannu Halle valittaisiin kaupungin pormestariksi, ja tässä asiassa kannatti häntä kaikella innolla ja ponnella komendantti Knoll.

Hannu Halle tunsi kansalaisensa ja ryhtyi sitä mukaa toimiin.

XVI.

Kaikkialle.

Hänen ensimmäisenä toimenpiteenänsä oli suuri Nimrodin ritarikunnan merkki, jonka hän kiinnitti rintaansa heti kuin raatihuoneen kello alkoi kumahdella, kutsuen kansalaisia pormestarinvaaliin. Hän tiesi, että nauha napinlävessä vaikuttaa yhtä valtavasti tasavalloissa kuin keisarikunnissakin, ja mies, jolla on moinen merkki rinnassaan, ei saata Lalenburgissa istua muualla kuin ylimmällä istuimella, sillä muutoin olisi Luchsensteinin ruhtinasta syvästi loukattu.

Hannu Hallen toisena toimenpiteenä oli kauhean suuri, satasuortuvainen allongeperukki, joka päälaelta lähtien valui aaltoina alas hänen niskaansa ja rinnallensa ja teki sen, että puolet hänen kookasta vartaloansa oli yhtenä päänä.

Vakavin, määränperäisin askelin astui hän asunnostaan raatihuoneelle päin. Ja missä hän kulki, siellä akkunat aukenivat, puhelevat suut vaikenivat ja hatut ja lakit päistä kirposivat. Niin erinomainen oli yleinen kunnioitus, ett'ei yksikään raatiherroista uskaltanut astua hänen rinnalleen, vaan kaikki pysyttelivät syvässä nöyryydessä puoli askelta taampana. Ja sitten osoitettiin Nimrodin nauhalle, perukille ja hänelle itselleen istuntosalissa etevin kunniasija, ja tämä tapahtui niin monilla menoilla ja metkuilla, kumarruksilla ja jalanraapauksilla, että takimmaiset potkaisivat kolme tuolia kumoon ja astuivat kahta raatiherraa kipeille varpaankäsnille. Tämä seikka se vaan lisäsi yleistä liikutusta, varsinkin viimeksimainituissa raatiherroissa.

Senjälkeen pyysi virkaa toimittava pormestari, että Hannu Halle ensiksi lausuisi mielipiteensä siitä tärkeästä kunnallispormestarin vaalista, joka nyt pian tapahtuva oli.

Hannu Hallen kasvot elähtivät ensinnäkin jos mihinkin viisiin, sitten teki hän syvän kumarruksen kaikille läsnä-oleville ja sanoi joutuneensa ankaraan ahdistukseen, kun hänen nyt ensiksi piti tässä loistavassa seurassa puhuman. Häneltähän oikeastaan puuttuu siihen kykyä, kaunopuheliaisuutta ja kokemusta; hän olisi onnellisempi, jos saisi olla ääneti ja kuunnella ja kuulemaansa opikseen ottaa. Jokaisella muulla on enemmän edellytyksiä asian arvolle sopivaan esiintymiseen, jonka vuoksi hänen täytyy kieltäytyä kunniasta olla ensimmäinen puhuja.

Nyt virtasi kaikkialta yhä suurempia ylistyssanoja hänelle: hänellähän oli kaikki kuin vaatia voi, eikä hänessä ollut mitään muuta puutteellista kuin kenties oman kainoutensa ylenpalttisuus. Ja seitsemän eri kertaa he pakottivat häntä puhumaan, sittenkuin hän kuusi eri kertaa oli pyytämällä pyytänyt "siitä kunniasta päästettää." Vasta nyt pääsi jalon Hannu Hallen ketterä kieli vauhtiinsa. Neljänneksen tuntia luetteli hän arvoisain läsnäolijain virka- ja arvo- ja ylistysnimiä; toinen neljännes kului hänen huonon puhelahjansa valittamiseen. Sitten puhui hän lavealti edesmenneen pormestarin hyvistä avuista ja sitten niistä ominaisuuksista, joita tasavallan ensimmäiseltä maistratin jäseneltä ei pitäisi puuttuman. Ja näin hän jatkoi:

— "Hallita, — se on suuri taito. Mutta siinä se taito juuri on, ett'ei mitään turmele, mikä olemassa on, sillä senkaltaisena tämä maailma pysyy, milliseksi se kerran on luotu, eikä kenkään voi sitä paremmaksi tehdä. Kello käy itseksensä, kun se kerran on vedetty; älköön kenkään sillen sen rattaisin ruvetko. Kun maanmies on peltonsa kylvänyt, niin nousee kyllä oras itsestänsä; älä siinä enää kaivele äläkä pengo. Uutuuden himo kukisti muinaiset valtakunnat, ja joka aina eteenpäin juoksee, tottahan siltä tie viimeinkin loppuu. Mutta ken ei tahdo, että tie kesken loppuisi, se itsensä hillitköön ja sijallansa seisokoon. Niin tekivät muistossa siunatut esi-isämme, Lalenburgin miehet, ja niin pitää meidän myös tekemän."

"Kaikesta siitä höröntöröstä kuin meidän nykyiset valtioviisaamme ja metafyysikkomme edestuovat, ei ole apua eikä etua. Seisovatko valta-istuimet siltä lujemmassa? Ei, vaan ne horjuvat sitä hullummin. Pysykäät paremmin siinä kuin vanha on. Uusi järjestys on nuorta viinaa, joka vielä tahtoo käydä ja rikkoo leilit. Vanha järjestys on vanhaa viinaa, joka on voimallista, suloinen maistaa ja kaunis katsella. Siis se, kuin vanhassa järjestyksessä tyhmintä on, on parempaa kuin uudenhaluisten kaikki viisaus. Me ihmiset pysymme ihmisinä emmekä millään muotoa muuksi muutu, joka myös eläimistäkin kyllä nähdään. Ihmisiä kuolee siellä, missä lääkäreitä ja suuria apteekkeja löytyy, yhtä hyvin kuin sielläkin, missä ei ole lääkäreitä eikä apteekareita. Päinvastoin kuolee ensiksi mainituissa paikoissa vielä enemmän, koska lääkärit ja apteekarit rahan tähden koettavat paikata ja parsia inhimillistä luonnollista järjestystä. Kavahtakaat teitänne oppineista! Ne kuin hengellisesti köyhiä ovat, näkevät yksinkertaisuudessaan selvemmin kuin ne, jotka viisaudelta soaistut ovat."

"Näin ajattelivat meidän esi-isämme. Kreikka ja Rooma eivät enää sijaansa tunne, mutta Lalenburg seisoo vielä tänäkin päivänä. Valtakuntain käy, niinkuin yksityistenkin. Viisaat lapset kuolevat nuorina. Suuri valtiomies antaa asiain mennä menojaan. Kaikki kyllä aikanansa asettuu ja käy ladulleen. Luontoa älköön kenkään yrittäkö ennättää. Luonto ei siedä hyppäyksiä. Mikä ei tapahdu tänään, se tapahtuu huomenna. Kun omena on kypsynyt, putoaa se kyllä puusta, eikä ensinkään ole tarpeellista teidän sinne ylös kiivetä. Senvuoksi on meillä ollut käytännössä yksi kaikkein parhaimmista valtiotaidon periaatteista, se nimittäin, että suuret asiat annetaan tutkittaa komiteoilta, jotka lähettävät asiakirjat keskuudessansa kiertämään, jotta ne puolittain unohdetuiksi tulisivat. Ja puolittain unohdetut asiat tulevat jälleen uusiksi, ja uuteen ryhdytään jälleen suurella innolla, liiatenkin, koska tämä uusi on jo vanha tuttu. Ei juoksu nopeutta lisää. Se, kuin vähimmin tekee, on varmaankin enimmin tehnyt. Älkäät vaan hallitko ylenpalttisesti. Kelle Jumala hyvää tehdä tahtoo, sen hän hänelle unissa antaa."

"Hallitsijain pääavuja on se, että hän saa alamaiset kunnioittamaan lakeja, niitä kaikkein kehnoimpiakin. Jos tahdotte, että kansa teidän tekojanne arvossa pitäisi, niin tehkäät teitänne kansalta ensin arvossa pidetyiksi. Sen tähden on ulkonainen mahti ja loisto ja prameus tarpeellista kuninkaille, keisareille, ruhtinaille ja muille valtiomiehille. Yksi ainoa vakava käden liikunta on tasavalloissa tärkeämpi kuin viisaus, ja yksi hyvä perukki on rahvaasta enämpi kuin hyvä maine. Ja sen tähden on hamasta muinaisuudesta asti ollut Lalenburgissa periaatteena: konsulit ja valtionsihteerit pitäkööt perukkia, sillä vaatteistansa ihminen tutaan."

"Tehokkain taikakeino vapaissa valtioissa on salaisuus tahi salaperäisyys. Sen kautta hankit itsellesi suuren merkityksen, virallesi arvon ja valtakunnalle kunnioitusta. Viisaalla valtiomiehellä pitää pää alati oleman täynnä salaisuuksia tahi ainakin siltä näyttämän, aivan niinkuin ei sammiokaan vielä kokoon luuhistu, vaikka se tyhjennetäänkin. Eikä sekään ole vaarallista, vaikka uskoisi kaiken salaisuutensa toiselle, kunhan vaan näyttää siltä, että paras salaisuus on sittenkin jäänyt sanomatta. Ja sentähden pysyy Lalenburg yhä lujana, sillä kaikki me olemme siinä taidossa mestareita."

"Raatihuoneessa sallittakoon kyllä puhua ja kertoa valtiollisista salaisuuksista, mutta niitten painattaminen älköön sallittua olko. Jumala on kyllä luonut ihmisen suun, mutta ei ole luonut painomasinaa. Ei mikään ole meidän arvollemme sen turmiollisempaa kuin tuo onneton kapine, joka kaiken sen, kuin me olemme ja teemme, ja kaiken sen, kuin emme ole ja emme tee, tuopi näkyviin maailmalta nähtää. Viisaat ruhtinaat ovat paljon vaivaa nähneet sensuuriasetusten tähden, mutta me teemme vielä viisaammin: me emme salli meidän tasavallassamme painattaa yhtään kirjaa emmekä sanomalehteä, paitsi rukous- ja virsikirjoja taikka onnentoivotus-runoja häitä ja muita tilaisuuksia varten. Valitettavasti on kyllä totta tämä: mitä ankarammin me ahdistamme tuota jumalatonta publisiteetiä, sitä kauheampaa on tuo villitys ulkomailla; ja mitä vähemmin me päästämme meistämme painon kautta julkisuuteen, meidän kainoutemme tähden, sitä enemmän kirjoittelevat muukalaiset meistä. Mutta mitä me emme saata estää, sen sallimme me tapahtua. Sitä vastoin näytämme me herroille kynäniekoille pitkää nenää: me emme lue sitä, kuin he kirjoittavat, ja niin me säilytämme meidän arvomme. Sillä mitä en tiedä enkä nää, siitä ei minulta mene pyörälle pää."

Tähän suuntaan puhui Hannu Halle vielä kauan aikaa. Kuulijat osasivat kaiken tuon jo ulkoa. He haukottelivat niin, että silmät olivat pyöreinä päässä, mutta heti kuin tuli heidän vuoronsa puhua, ratkesivat he taas ylistämään tätä suurta miestä, joka ensiksi oli puhunut, kiittivät hänen syviä tietojansa ja liittivät kainosti sitten: hän oli puhunut ikäänkuin heidän oman sielunsa syvyydestä ja ennättänyt ulospuhua kaiken sen kuin he olivat aikoneet edestuoda.

XVII.

Hannu Halle.

Ja sinä samana päivänä valittiin Hannu Halle tasavallan konsuliksi. Kyynelsilmin rukoili hän raatia peruuttamaan tämän vaalin ja ottamaan jonkun ansiollisemman, mutta siitä ei kukaan välittänyt, sillä jokainen tiesi näitten kyynelten ja tuon nöyrän vastustamisen kuuluvan vain valitun tavanmukaiseen menettelyyn.

Nyt vasta aloitti elämänsä loistokauden suuri Hannu Halle elikkä, niinkuin häntä hänen aikalaisensa mieluummin nimittivät: Hannu Halle kaikkialle. Ja syystäkin, sillä hän oli koko Lalenburgin sielu ja keskus: kaikkialla hän oli; kaikkialla hän joutui muille vastuksiksi; kaikkialla hän kätköön sulki ja saattoi julki, tietämättänsä, tahtomattansa. Missä rakastettiin, siellä oli Hannu Halle; missä riideltiin, siellä oli Hannu Halle; missä mitäkin meni nurin, siellä oli Hannu Halle; missä salaisuus tuli koko maailman tiedoksi, siellä oli Hannu Halle ensimmäinen sanansaattaja.

Vaalin jälkeisenä päivänä kutsuttiin hänet vieraaksi viiteenkolmatta taloon viidenkolmatta morsiamensa luokse, ja — — —

Mutta nyt rupeaa historioitsijaa jo hirvittämään.

Hän otti ollakseen tämän sankarin Plutarkona, mutta suunnattomalta tuntuu yritys.

Sallikoon lukija Plutarkon vähän hengähtää. Sitä tarmokkaammin on hän jatkava toiste.