NUORI ANSSI
1918.
Kaatuneiden muistolle.
I
Kulki kylätietä nuori Anssi välkkyvänä tammisunnuntaina, kulki kuohuissaan ja tunnustellen puukkoansa sarkatakin alta. Pakkastyyni oli pyhäaamu, siinti hanki silmänkantamihin, suoraan ilmaan nousi taloin sauhut. Tutut katonharjat, kaivonvintit kohottivat lakeasta päätään. Korkealla, ylempänä muita, nousi kirkontornin kultaristi kelmeässä talviauringossa. Kirkoss' oli kaikki körttikansa, vaari, isä, äiti, lapset — Anssi, yksin surutonna, varhaisesta aamust' asti oli kuljeskellut toisen kyläkunnan poikain kanssa salakähmäisissä askareissa.
Palas kotiansa kohti Anssi, palas kuohuissaan ja hautoellen mielessänsä kostoa ja surmaa, silmissänsä kaikki kauhunkuvat, kaikki kyläläisten kertomukset konnuuksista, tihutöistä ryssäin. Etelästä oli varmat viestit hirmutöistä verta salpaavista, viestit, että uhkas uudellensa ryssän rutto tätä Suomen maata.
Syrjäkyläss' oli harjoitettu jalon sotataidon salaisuuksiin kymmenkunta poikaa — nuorin heistä oli Anssi, joka vanhempainsa, kautta seudun tuttuin heränneiden, tietämättä oli mennyt mukaan. Aseistus ei ollut suuren suuri: pari haulikkoa, luotipyssy, suusta syötettävä ikäloppu — aidanseipäät, helapäiset puukot sentään täydensivät aseistuksen. Oppimestariksi oli saatu itse vallesmannin muonarenki, joka viisitoista vuotta sitten oli rakuunoissa opetellut sodankäynnin taidon, joka tiesi niinkuin viisi sormeansa, kuinka parahiten ryssä kuritetaan. Kyllin oli kauhuja jo kuultu, tullut oli toimen, toden aika, puheet pois ja kiväärihin kiinni! Tullut oli toimen aika, sillä ryssäin puolelle jo pettureita oli mennyt punaisista parvi, idän taudin tartuttama joukko. Jumal'auta, vielä nähtäisiinkin, missä miehet on ja konnat missä!
Riensi kylätietä nuori Anssi välkkyvänä tammisunnuntaina, riensi kuumana ja kuohuissansa, riensi helapäistään tunnustellen. Puolenpäivän aikaan oli määrä poikain lähteä jo liikkehelle parin peninkulman päähän, missä, asemalla, sopimuksen mukaan, pitäjistä oli miehet koolla ryssää vastaan lähtövalmiit aivan. Siellä ehkä aseet saataisihin joka mies, ja armahtakoon silloin ryöstäjäin ja murhamiesten laumaa!
Varma oli Anssin lähtöpäätös. Yhtä varma suostumus ei isän, äidin. »Älä tapa, sanoo Herra», niin jo kuuli äidin vastauksen korvissansa poika — isän kielto yhtä ehdoton ei ehkä ollut. Tiesi sentään heidät, hurskaat! Niinpä ilman heidän suostumustaan oli lähdettävä miehen, minne häntä isänmaa ja omatunto kutsui. Tavaraa ei tarvis mukaan, yksin miestä oli tarvis. Joutuin matkaan!
Tömisteli lunta jaloistansa kodin portaill' Anssi. Vastaan juoksi koira iloisesti haukahdellen. Ei nyt aikaa sua varten, Vahti! Pian voivat kirkkomiehet tulla — eivätkö jo soikin kellot? Hoi, sa muori kulta, viikon eväät konttiin! Poies haihatus, ei aikaa tässä pitkiin selityksiin. Reppuun rieskaa! Tulipahan matka miehen eteen! Kiireessänsä akkunasta Anssi näki, kuinka verkkaan kirkkotietä liukui sanankuulijoiden jono, niinkuin tumma nauha lumen halki välkkyvässä talviauringossa.
Heitti repun selkään Anssi, nousi suksille ja painoi oikopäätä kotivainioiden halki, laski törmält' alas jokiuomaan, missä syvät, kauniit suksiladut juoksi seuraellen rannan kaarteluita, puolehensa susta houkutellen, kauemmaksi, etäisyyttä kohti. Kuuli takanansa tiu'un soiton, aisakellon harvat läppäykset kirkkokansan kotiin ajaessa. Kauas eelle riensi Anssin aatos, mainetöihin riensi, taisteluihin vuosisataisvihollista vastaan. Poltti viima pojan poskipäitä, kiukku poltti palavammin, viha perivihollista vastaan. Tuskin malttoi poiketa hän vallesmanniin, missä päätöksensä mukaan poikain tuli toisiansa odotella.
Pian oli koolla poikaparvi, joukko, jonka hartioita vuodet eivät painollansa rasittaneet. Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle! Suhahtivat poikain sukset, heidän painaessaan hyvään alkuvauhtiin. Eellä hiihti vallesmannin renki, selässänsä ainut luotipyssy, retkikunnan ylpeys ja aarre. Kaksitellen taikka kolmitellen painoi pojat hänen perässänsä mainetöihin palavaisin mielin. Keltä morsian jäi naapurihin, keltä salaisesti rakastettu, mutta naisia nyt muistamahan aikaa ollut ei. Nyt toinen alkoi, toinen, toden leikki Suomenmaassa! Kerrottiinhan, että kenraalilta oli tullut sana, että miestä oli joutuisasti tarvis, sillä röyhkeäksi alkoi käydä ryssä. Taisi tässä tulla suuri sota! Niinpä tulkohonkin, Ryssänmaalle ajettakoon viimeinenkin ryssä. Sujui sukkelasti poikain matka huudoin, leikkipuhein, kompasanoin. Oli ensi retkellänsä moni kotinurkkiansa kauemmaksi, ensi matkallansa maailmalla. Oli eessä outo matka, outo oli myöskin mieli, juhlallinen, niinkuin pitkän koululuvan eellä.
Likenivät määräpaikkaa pojat sammuvana tammisunnuntaina. Yhtyi miestä heidän joukkohonsa joka suunnalta kuin yhtyy puro kevättulvan aikaan toiseen puroon kuohuvaista voimaa paisuvana valmistamaan suurta suvi-aikaa. Asemalla oli miestä koolla niinkuin metsää, pieksuniekkaa miestä. Kellä kivääri ja kirves kellä, kaikill' yhtehinen intomieli. Yltyi siinä poikienkin into, yltyi niinkuin tuli tappuroissa: tulkoon vaikka lempo ryssän kanssa, sata yhtä vastaan, täältä saavat lähtöpassit parempaan he paikkaan! Saapi kerran korkoinensa ryssä, mit' on hälle velkaa suomalainen. Koron korolle on kasvanutkin pitkät vuosisadat umpeen täällä ryssäin mahtailut ja mekastukset. Jo nyt tuli loppu, äkkiloppu! Suomi vapaaks, ryssät Ryssänmaalle!
Huomenessa odotettiin junaa, joka toisi aseet, joka veisi mukanansa miehet rintamalle.
Painui olkilyhtehelle Anssi kylki kylkeen toisten poikain kanssa, painui ladon kuuraisehen nurkkaan. Meni miettiväksi Anssin mieli, muisti kotia ja vanhempia. Mitä sanoisikaan isä, äiti, mitä vaari, jonka silmäterä oli Anssi aina ollut, näin kun lähti omin luvin sotaan poika. Jäi vain pieni veli heille, vielä lapsenkengissänsä kulkevainen.
Ladon harvan seinän läpi loisti suuri, kylmä, yksinäinen tähti talvi-illan yöksi tummetessa.
II
Oli jalkeilla jo poikaparvi aamun vihreänä sarastaissa. Yöllä oli raiteen kahden puolen syntynyt kuin täysi sotaleiri. Miesten kesken naisiakin nähtiin hääräilevän naisten askareissa. Välkkyi nuotiolla pyssynpiiput, paukkui näreet kattiloiden alla, joissa aamukeitto kypsytettiin, räiskyi leiritulten tervaspölkyt.
Hiukan syrjemmällä muista nähtiin pieni parvi miehiä, ja heidän kulmaltansa kuului virrenveisuu, körttiläisten tuttu aamuvirsi. Painui hartahasti tasatukat maata kohti hetken rukoukseen.
Hätkähteli Anssin sydämessä tutun virrennuotin kuullessansa: heränneitä täällä, körttikansaa! Nyt se totta maarin sota nousee, jommoista ei nähty näillä mailla. Kaukana on silloin leikki, koska tarttuu kivääriinsä körttiläinen. Jospa näkisivät isä, vaari, häntä lempeämmin tuomitseis he!
Yöllä oli tullut upseereita, ryhmäin, joukkueiden johtajia, korkeamman koulun käynehiä. Niiltä ohjeet saatiin, aseitakin, sikäli kuin riitti. Anssin haltuun joutui vanha venäläinen pyssy, ensi otteluissa anastettu, piikkinensä miehen mittahinen.
Komennettiin pojat riviin, saivat vallesmannin rengin sijaan toisen päällikön ja toisen esivallan Karskit komennukset kuullessansa sotaisemmaks yhä Anssin into kasvoi siinä rintamassa seisten. Oisi taistelu jo tänään, kyllä tulis punaisista puhdas jälki, ryssistä ja muista ryöväreistä!
Saapui kansaa kaukokulmiltakin, tuli ajaen ja hiihtämällä. Niinkuin aalto nousee myrskysäässä valtavana vettä vyörytellen yhtä rintaa — niinpä noussut oli yhtä aikaa miesten mielet maassa. Torpan mies ja talollinen oli noussut renkipojan kanssa rinnan, moni vanha mennyt nuorten mukaan, sillä vaara väijyi kallehinta, kotikontua ja isänmaata.
Nousi talvipäivän kylmä kiekko veripunaisena taivahalle, nousi ankarana, säteetönnä niinkuin sodan merkki metsän ylle. Vihelteli radan kääntehessä juna, porhalteli asemalle.
Aseet tuli! Välkkyväiset aseet, tuli piikit, pyssyt, kuularuiskut! Eipä ollut enää hädän päivää! Sotaan miehet, sotaan ryssää vastaan! Seis, ei kaikki vielä saapunehet: ajoi asemalle rekijono kiireesti kuin autuutensa eestä.
Tunsi täynnä ihmetystä Anssi, tunsi kotipuolen hevoset hän, tunsi raudikot ja liinaharjat, tunsi oman nimikkonsa myöskin, tunsi kotikylän kirkkokansan, vaan ei virsikirjat kainaloissa, mutta haulikot ja susipyssyt.
Ketkä ensimmäisnä reestä nousi? Isä, vaari! Syöksyi esiin Anssi, itsens' unohtaen, rintamasta juoksi vaaria ja isää vastaan. Eipä kuullut moitteen sanaa heiltä, eipä nähnyt ankarata silmää, näki vaarin leuan liikutuksen, näki tutisevan seppelparran, näki isän hyväksyvän hymyn, kuuli isän äänen, kun hän huusi, seisten kylän körttiläisten kesken, kristikunnan jäykkäin sotilaiden:
— Miehet, pirua ja ryssää vastaan!
III
Kastui hurmehesta Pohjan hanget, miehien ja poikain hurmehesta, koska käytiin Suomen suuri sota, tehtiin vapauden veritouko, Suomen vapauden suuri kylvö.
Kauan oli viipynytkin kevät, vuosisadan pitkän talven ajan, orjuuden ja alennuksen ajan — viipynyt, mut vuotettuna aina, ikävöitynä ja vuotettuna. Pohjan mies ja karjalainen nousi ennen muita, sillä Pohjanmaalla sekä Karjalassa kiivaampana paloi miesten sydämissä veri. Savonmaa ja Satakunta nousi yhtä alttihina, nousi Häme, kilpaellen vaaran kunniasta. Puukoin pattereita otettihin, paljain käsin ryssän kanuunoita. Ylivoimin etelästä tullen vihollisen voimat hyökkäsivät, mutta Suomen miesten rivit kesti, seisoi vankkumatta paikoillansa, yksi kymmentä ja sataa vastaan. Kalleimpansa antoi joka koti, joka mies ja nainen parhaimpansa, uhras Suomen omaan pyhään sotaan, vapauden sotaan ryssää vastaan.
Askel askelelta ostettihin uudellensa Suomen kallis manner Suomen sankarien veren hintaan. Vilppulan ja Antrean ja Raudun nimet Suomen kunniasta kertoi, Suomen oman sodan urhotöistä, kertoi kirkkaammin kuin Narva, Lützen, Porrassalmi taikka Siikajoki. Painui rivit etelätä kohti, kevättä ja vapautta kohti. Suli verkallensa Suomen hanget lähestyvän suven lämmön tieltä, suli verkkaan vihollisen voima rynnistäissä Suomen sotajoukon.
Laskettu ei siellä mainetöitä, missä Suomen raskas kämmen iski vuosisataisvihollista vastaan. Muita raskaampana, tiedettihin, usein iski körttiläisen koura »nimeen Jumalan ja kotikonnun». Heränneiden lipun alla soti myöskin Anssi, Anssin isä, vaari, kolmen sukupolven edustajat, kolmen polven rakkauden ja vihan. Hiukan joskin vanhuudesta vapis vaarin käsi, Anssin nuoruudesta, sitä varmemminpa tähtäs isä, kun hän pyssyn liipasinta painoi. Missä rynnistykseen komennettiin, ketjuun vihollista vastaan, siellä kantoi Anssin nuoret jalat eellä isän sekä vaarin. Mutta missä tuli puolustaa, ei rynnistellä, niinkuin muuri seistä, siellä seisoi vaari vankkumatta. Paon taito oli jokaiselle yhtä outo.
Kasvoi vielä Suomen voima, kasvoi niinkuin kymi kasvaa kevätsäässä: saapui Saksanmaalta jääkäreitä, sodan koulun kokenutta miestä, jotka ensimmäisnä uskaltaneet oli nostaa Suomen viirin siellä, missä vapaat kansat voimiansa tappotanterilla mittailivat. Kansan lämpimimmän uhrimielen, palavimman vapaudenuskon kantaneet he oli maailmalle Suomen nimeen, Suomen pyhään nimeen. Kuurinmaalla olivat jo ryssät tuta saaneet heidän iskujansa, Suomen sorron kostajien iskut. Juhlamielin heidät vastaanotti isänmaa ja nuori sotajoukko johtajinaan, neuvonantajinaan vapauden vuosisataistyöhön.
Saipa myöskin körttiläisten parvi heistä johtajansa, joiden kanssa taisteluun ja kuolemahan meno oli niinkuin hartauden pito. Heidän johdollansa juhlaa oli rynnistellä, päälle käydä, käydä vaikka piruakin sarviin kiinni, kiukkuisata sielunvihollista. Oli vormut heillä Wilhelmiltä, sotakojeet Saksan sepän työtä, mutta sydän oli suomalainen, kotoinen myös oli kouran laatu. Körttisotilaankin käsi nousi, vaikka muutoin kankea se oli kunniahan, lakin reunaan, koska jääkärupseerin hän ohi astui, 'Jumalalta säätyn esivallan'.
Usein illoin leirivalkealla, koska tehty oli päivän toimet, vihollinen vankina tai lyöty, kokoontuivat yhteen körttiläiset veisamahan virsiänsä taikka puhumaan myös uskon asioista, Herran vihasta ja rienaajasta, joka kavalasti ansat laskee, pyydystääpi syntisparan, niinkuin erämiesi teeren turvattoman. Syrjäss' istuin kuuli Anssi miesten puheet ikuisuuden asioista. Jotakin jo ymmärsi hän niistä. Kuunteli ja mietti itseksensä: ihmeellinen eikö elon juoksu, joka kaiken syntynehen määrää kuolon kovan tietä kulkemahan! Eipä tiedä, koska lähtö tulee, tänäänkö vai ehkä huomenessa. Eipä tule pasuunalla soittain, tulee niinkuin kelmi varas yöllä. Löytää kuolo rauhan töissä miehen, saati sotilaan, joll' ammattina onkin surman kanssa seurustella.
Hiiltyi nuotio ja hiljallensa painui miehet levolle, mut Anssi valvoi kesken humisevan metsän, jossa lumen alta kevätvetten solina kuin heikko soitto kuului. Kävi yksinäiseks Anssin olo, turvattomaks toisten nukkuessa, hiipi mieleen vaarin opetukset, körttiläisten puheet nuotiolla, heränneiden luottamus ja usko Jumalaan ja isään ylähällä. Nousi yössä pojan ajatukset turvaan yli kaiken ihmiselon.
Niinpä luki vuotten jälkeen Anssi, luki hiljaa herransiunauksen sekä nukkui sitten toisten viereen.
IV
Koskaan suuremmin ei lupauksin tullut kevät kuin se tuli, tuoden joka purossansa pisaraisen Suomen miehien ja poikain verta. Vihki saapuessaan Suomen kevät, vihki voittoon vapauden aseet.
Vihollisen vahvat voimat oli pirstoiks lyötyinä tai saarrettuina. Vielä käytiin tuimat viime taistot viime seutuvista Suomenmaata. Uskollisna aina otteluissa oli körttiläisten joukot, sillä luonto jälkehen ei jäädä suonut: loppuun saakka oli saatettava, mitä kerran alettukin oli. Vasta sitten kiväärinsä kuokkaan valmiit olivat he vaihtamahan.
Kerran koittehessa kevätaamun, suven armautta ennustavan, hälytettiin makuultansa miehet, sillä yllättänyt vihollinen oli etuvartijat ja uhkas epätoivoisissa taisteluissa ylivoimallansa murtaa rivit. Kuoli kaikki kevään äänet, koska syöksi tulta kaikki surman aseet, lopettivat aamulaulun linnut, metsän siimeksessä alkanehen, koska lauloi hävitys ja kuolo. lhmiskamppauksen raskas hyöky keskeytti luonnon kevätunet. Rinnan vaari, poika, pojanpoika kamppailivat omiensa myötä, kolmen sukupolven edustajat, kolmen polven rakkauden ja vihan. Sinkos oksat puista päiden päällä, ympärillä kimmahtivat kivet. Siellä täällä vihollisen luoti löysi jalompaankin maaliin, löysi Suomen vapauden sotilaaseen. Valitust' ei kuultu, huokausta huulilta, jotk' kuoloon kalpenivat, kehoitus vain: Pojat, päälle käykää! Annettihin käsky rynnistykseen, rinnoin vihollista kohti hyökkäs pistimin ja käsipommein miehet kuoleman ja vaaran leikkiin, hyökkäs kyntäin aseillansa syvät vaot vihollisen rintamahan, niinkuin auroillansa kovaan, karuun maahan. Joka soturilla oli määrä liki päästä, vihollisen kimppuun. Samoin nuoren Anssin, isän, vaarin. Taajeni myös vastustajan tuli, räiskyi, niinkuin kaikki pahat henget oisi irti päässeet helvetistä. Tempas luoti Anssin lakin päästä sekä tukun pellavaista tukkaa. Naurahteli poika, painaessaan raivollensa lävellisen lakin. Vuosi verta isän käsivarsi, mutta yhä iskuja se antoi. Temmelyksessä jäi vaari muista: missä asti riensivätkään pojat! Kompasteli vaari, nousi jälleen. Tahtoi tehdä tenän vanhat jalat. Matkan päästä, kukkulalta, näki vanhus siellä, missä kiivaimpana taiston kuohu kävi, muiden eellä oman poikansa ja pojanpojan.
Niinkuin heinä viikattehen tieltä horjui vihollisen taajat rivit heidän pistimensä kantamilta. Näyn kauniin näki vanhus, sykki väkevämmin vanhan sydän: eipä huonontunut pojassansa polvi, eipä ollut turhaan kasvattanut Herran nuhtehessa omiansa. Nuortuneena riensi vanhus jälkeen pojan, pojanpojan. Sanomista oli myöskin hänen pyssyllänsä lähempänä vihollisen laumaa. Mitä — joko uupui poikain voima? Vaiko tapas surman isku? Eipä heidän tapa suojaa etsiskellä alahalta rynnistyksen aikaan. Saapui luokse vanhus, taipui maahan. Tunsi pojan, tunsi lapsenlapsen: siinä rinnan lepäsivät, niinkuin äsken rinnan oli taistelleet he. Sama luoti oli lävistänyt heidän sydämensä, sekoittaen heidän hurmehensa kuolemassa. Seisoi vainajainsa luona vaari, vartijana taiston loppuun asti, seisoi jäykkänä ja liikkumatta, mutta taipuin Herran tahdon alle.
Kotihin vei vainajansa vanhus, kätki kirkkomaahan kalleimpansa, kätki poikansa ja pojanpojan vainioiden keskeen, missä oli polvi polven jälkeen työtä tehnyt, uupunut ja kuoloon nukahtanut. Kätki multaan kalleimpansa vanhus, mut ei epätoivo sydämessä, kätki niinkuin kylvömiesi kätkee vakoon siemenensä, satoon luottain, oraasehen maasta itäväiseen:
Nukkui isiensä uskoon poika. Myöskin Anssin sydämessä oli salaa vaikuttanut Herran henki. Nuorna kuollut — onnellisna kuollut. Talless' oli poika, pojanpoika, lepäsivät maassa vapahassa, peitettyinä Suomen pyhään multaan odottamaan nousemuksen päivää, koska Herra pasuunalla kutsuu tuomiolle kaikki kuolevaiset, koska kootaan Herran sotajoukko kotiin, ikuisehen kunniahan.
Palas verkkaan kirkkomaalta vanhus, palas vakavana sydämessä, mut ei murtuneena mieleltänsä. Otti Anssin aseen, jonka oli muistona hän tuonut kotiin myötä, antoi pienen Aaron käteen, alkoi opetella poikaa pyssynpitoon, sukukunnan viimeisintä vesaa, mielessänsä aprikoiden, että sanoa ei saisi, jotta koskaan puuttui Suomenmaasta miestä, milloin kutsui isänmaa ja kotikontu, usko isien ja omatunto sotaan pirua ja ryssää vastaan.
Toukokuussa 1918.
SYDÄN JA KUOLEMA
1919.
PANIN KAIPAUS
Vanhaks tullut ei Pan, oli vanhaksi maailma tullut,
vanhaks vuosiltaan, vanhoiksi myös jumalat.
Ei enää etsinyt rakkaus Zeun maan impien puoleen,
neitsyytt' ei uhannut Ledan ja Antiopen.
Kulkenut Eros ei kuten ennen Hesperon alla,
valmiina viinessään nuolensa vaaralliset.
Nukkui uupunut Bacchus vanhain nymfien keskeen,
ammoin jo maljassaan myrtyivät rypäleet.
Välkkynyt lahden poukamass' ei nereiidien rinnat
keskellä laineiden päivässä hohtelevain.
Pulppusi löytämätönnä jo Helikon kirpehin lähde,
peittyi viidakkoon, peittyi ja unhohon jäi.
Harvoin kuultiin, ett' olis soinut paimenen laulu
lemmen kaihoa täys, tuskaa ja onnea täys,
kutsuen kaukaista armasta rakkauden kevätjuhlaan,
nurmikon vehmauteen, tammien siimeksehen.
Itkivät laakerit illassa seppelen arvoista päätä,
menneitä muistellen, kaihoten sankariaan,
vuottivat ruusut turhaan neitosen liljaista kättä.
Rakkaus vanhetessaan vanhensi kauneuden.
Niin jäi yksin Pan, sydän hehkuva, kylmähän yksin,
syksyhyn maailman, syksyhyn myös jumalain.
Tuntenut ei salomaitaan Pan, ei pilviä taivaan,
merten kuohuja ei, kallion kaikuja ei,
tuntenut ei kodiksensa hän korven varjoista viitaa,
tuntenut vuoteekseen rotkojen sammalta ei,
ei oman lintunsa, ei satakielen tuntenut ääntä,
tuoksuja oudoksui tuttujen yrttienkin.
Lemmetön, lauluton yö oli, raukea, riemuton päivä,
kenkään nauranut ei, kenkään itkenyt ei.
Niin jäi yksin Pan, iki-nuoruus vanhojen keskeen,
jäi kevät rinnassaan keskelle aution maan.
Miss' oli kauneus, miss' ilon kuulto ja lämpö ja hurma?
Kylmyys vastasi vain, tyhjyys vastasi vain.
Tarttui huiluhun Pan ja sen painoi huulia vastaan,
hyrskysi rinnastaan kaipaus sammumaton,
soi yli kuolleen maan, yli veen, yli tyhjien viitain,
pohjasta rotkojen yön nous yli vuorienkin,
soi yli merten myrskyäväin, soi rannasta rantaan,
ilmojen äärihin soi, korkeuden sinehen,
soi yli kuolleen kauneuden ja sen kutsui ja kutsui
uutehen Arkadiaan, uutehen taas elämään.
Ihme! jo kaukaa kuin arastellen, vastasi Ekho.
Viidassa taas jotakin liikahti. Nymfikö tuo?
Niinkuin itkua kuului vuoroin, naurua vuoroin.
Tunsi jo metsänsä Pan, tunsi jo lähtehen Pan!
Ilmassa soi suhahdus — kuka päivän nuolia ampui?
Tunsi jo auringon, tunsi jo pilvensä Pan!
Taipui lehdet — ken tuli juosten? Daphne ja Phoibos!
Soittonsa hurmassa Pan tunsi jo Arkadian!
Syksyhyn maailman jäi Pan, sydän hehkuva, yksin
jälkehen jäi jumalain, jälkehen kauneuden.
Vanhaks tullut ei Pan, kun vanheni maa ja Olympo.
Kaipauksestaan loi Arkadiansa hän, Pan.
KRONOKSEN VALITUS
Kaikkeus-äitini, Maa, sinun maidossas myrkkyä join jo,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.
Tahdon mulle sa soit sekä korkean luomisen kaihon,
luomisen voimaa et, luomisen onnea et.
Valmiin, kylmän maailman kodiksein sinä annoit,
kallion kehdoksein — jättänyt et mitäkään
mulle sa oo savestas, jost' yksin maailmat luodaan.
Voimaton on sydämein, voimaton kourani myös.
Ei minun tahdostain idä siemen, ei oras nouse,
ei kevät kukkiva saa, ei meret kuohuen käy,
ei syty rakkauteen sydän lempeni voimasta koskaan.
Keskellä luotujen on vangittu voimani mun.
Kurjan orjan synnytit, Gaia, sa kallion kylkeen,
orjuuteen imetit, äiti, sa poikasi sun.
Miks soit tahdon mulle, kun voimaa et sinä suonut,
miks unet luomisen soit, luomisen onnea et,
miks soitkaan elämän, kun et, äiti, sa korkeinta suonut?
Turhuus turhuutten on elonlahjasi sun
sille, ken tuntenut kerrankin on luomisen kaihon.
Tyhjyys on enemmän kuin näky luomasi on,
on enemmän lepo kuolon kuin elon riemujen turhuus.
Kaikkeus-äitini Maa, miks minut synnytitkään!
En kointähteä vuota, kun yö minun ylläni tummuu,
kastetta illan en, helle kun polttava käy,
yötä ma vuotan vain, jost' ei koskaan aamua nouse,
yötä, jost' ei ikinään syttyä voi elämää,
yötä, joss' yksin tyhjyys laulaa äärestä ääreen,
kärsimys koskaan ei, toivojen houkutus ei.
Sillä mun rintani, jolt' olet kieltänyt luomisen onnen,
jolle sa kitsastain vain unet antanut oot,
ei sinuhun ole leppyvä koskaan, armoton äiti,
ei sinun maailmaas, ei sinun riemuihis.
En kuin laps sua kohti ma kiittäen kurkota kättäin,
ei mua lahjoa voi kaikk' elon antimes sun,
sillä ma myrkkyä join sinun maidossas, Kaikkeus-äiti,
Gaia, sun rinnoillas kuoleman myrkkyä join.
POPPELIT
Poppelit, illassa itkekää!
Ilmojen rannat hämärtää,
tummuu kehrä auringon:
Phaethon, veljenne, kuollut on!
Poppelit, illassa itkekää!
Syleili tulisydän kerta, syleili taivasta, maata ja merta, mittasi auringonvaunuillaan ikuisuutta ja aikaa maan, keskellä aavojen ylhäisten kuunteli kulkua tähtien. Phaethon, Phaethon kuollut on, kuollut poika auringon, sammunut sydän tulisin, kylmiin, kylmiin aaltoihin!
Ken nyt ajaa taivaan teitä?
Maailma yöksi hämärtää.
Kyyneleitä, kyyneleitä,
poppelit, illassa itkekää!
AKILLES
Pois luotain parvet ystäväin, pois, kauas kupeiltani, kun kohotan ma kilpeäin, kun tartun kalpahani! Akilles taiston haastantaan ei kulje käsityksin, hän yksin kohtaa vaarojaan ja kohtaa voiton yksin.
Pois kädet armaat kaulastain, kun sydämeni palaa! Nyt lyödä juonet jumalain mun sydämeni halaa. Nyt koko Troija tulla saa ja jumal-mahdit kateet. Mun kilvestäni kimpoaa pois säilät, nuolisateet.
Ja vaikka tanterelle jään, kun täyttyy arpa elon, mun sydämeeni, sisimpään ei lyöty haavaa pelon. Ma uhmaan yötä Orkuksen ja kateen silmän taikaa, ma lemmin Moiraa mainehen ja kuolon yhtäaikaa!
THEBALAISTEN TAISTOLAULU
Emme me taistele vaimojen vuoksi — vaimomme kulkevat vierailla teillä. Emme me taistele lastemme vuoksi — oudot on uskot ja aattehet heillä. — Emme me kodin vuoks vuodata verta sammale peittää sen rauniot kerta. Emme me kultaa ja saalista halaa — aika sen ruosteen kuonalla valaa. Maineen tähden, laakerin vuoksi kuumana veremme hiekkahan juoksi. Eespäin miehet kuoleman teitä: kateiset vuossadat katsovat meitä!
LYNKEUS
Sun pettää pilven punerrus ja kevään kukkatarhat ja aallon kuulto, kimallus ja haavehet ja harhat.
On pinnan kiilto hetken vaan,
mut totuus iäst' ikään.
Luo katsees kiveen harmajaan,
ei siinä muutu mikään!
Pois ota silmäs verkalleen, pois käännä maailmasta! Ken näkee kiven sydämeen, hän näkee toden vasta.
HAUTASEPPEL
Kaatuneitten haudalle
Vainajat, sankarivainaat, te kansan kallihit lunnaat
mullassa armahan maan, mullassa syntymämaan,
kuolleiks teitä en kutsua voi. Ei kuoleman kasvot
oo kuni teidän on, kuoleman henkäys ei
oo kuni henkäys tuo, joka teidän luotanne saapuu,
kunniakummuilta maan, kummuilta sankarien.
Kuolleiks teitä en kutsua voi, oi vainajat, veljet,
hiljaiset asujat, peitetyt helmahan maan.
Ah, eläviks yli muiden, vainajat, teitä ma kutsun,
en välillämme ma nää kuilua kuoleman yön,
nään teon suuren vain, joka päitänne kalpeita kruunaa
valkeuteen elämän, kirkkauteen elämän.
Varjoja oomme me vain, tosi on vain siellä miss' ootte,
kaukana meistä ja, ah, niin liki, niin liki myös.
Meidän on orjuus, maailman orjuus, maailman valhe,
siellä miss' ootte te vain valkeus on, vapaus.
Voittaja ainut se on, joka kerran maailman voitti.
Teidän on syntymämaa, voittajat ootte te vain.
MELPOMENE
En sinun laakeris vuoks, Runotar, sinä valkea vieras,
vuosia nuoruutein sulle ma luovuttanut
en ilonkyyneles armaan vuoks, sinä riemujen tuoja,
riemuja maailman turhiksi tuntenut vain.
Siks sua etsinyt oon, Runotar, ja sun jälkiäs seuraan,
kuuntelen kutsuas sun kaikista äänistä maan,
että mun rintani kautt' olet antanut maailman soida,
tuskien tuskan ja myös riemujen kaikkeuden,
että mun kaipuuksein olet antanut luotujen kaipuun,
niin että yhtä ma oon kaiken kanssa mi on
koskaan kärsinyt, toivonut, sortunut auringon alla.
Riemuni antanut oot, tuskani antanut oot.
Yöhösi hiljaiseen minut varhain veit jo ja näytit
lapselle sormellas keskellä tähtisen yön
ihmiskohtalon julmat ja korkeat, ankarat tähdet.
Kuiluihin sydämen myös minun katsoa soit,
tuntea tuskassa riemun ja riemussa kalvavan tuskan,
tuntea tyhjyyden nielevän ain' elämää.
En sinun laakeris vuoks, vaan ankaran oppisi vuoksi
luottaen seurannut kutsuas oon, Runotar.
THEOGNIS KYRNOKSELLE
Kaunis, Kyrnos, sa oot, kun leikistä voittaen saavut,
poikien ylpeys oot, oot uni neitojen yön.
Toisten eellä kun sun kiharainen hulmuvi pääsi
niin veri läikähtää suonissa ukkojenkin.
Ei sotaratsullakaan ole paisuvan rintasi voimaa,
jalkasi kimmontaa vuorien kaurihill' ei.
Ei keveämmin liitele ilmassa iskevä haukka
kuin sinä kiitäissäs voittojen seppeliä päin.
Ei sinun nuoruuttas ole tahrannut teko halpa,
silmies loistoa ei hekkuma himmentänyt.
On kevättuoksua henkäykses sekä laulua äänes,
pettää mettisenkin huultesi kukkaset voi.
Oot ilo vanhuutein, oi Kyrnos, lohdutus murheen,
aikana maanpaonkin oot koti henkeni mun,
keskellä vieraan maan olet mulle sa Megara, Hellas,
keskellä helleenein vertahinen jumalain.
Kaunis, Kyrnos, sa oot elämässä ja kuolossa kaunis,
puolesta kunnian kun kerran sa kaatuva oot.
Siks minä laulan, Kyrnos, sun mainettas miehille Hellaan,
kannan sen kauemmas kuin meri Aigeian
kantanut aalloillaan on kaupin ja sankarin purtta,
vuorilta Boiotian kauaksi Kaukason taa,
kannan Korinthosta Kyproon ja viljavan Lydian rantaan,
mist' ohi Parthien maan kulkevat Indian tiet.
Vien nimes kaukaisten, tulevaisten polvien keskeen,
keskeen barbarien, maihin miss' ei ikinään
kauneus hurmallaan ole nostanut miehistä rintaa,
maihin, miss' Eroksen mahtia tunneta ei.
Niin käsivarsillaan sinut, Kyrnos, mun lauluni kantaa,
vie ikiaikoihin, merten ja vuorien taa,
niin että myöhäiset kansat sen kuulevat kummalla, että
kerran kenttiä maan Kauneus astunut on.
RUNOKIRJE RAKASTUNEELLE GALLUKSELLE
Oi varo itseäs, Gallus, ylpeä vallaton poika!
Nymfien lehtoa päin yöllä sun kulkevan näin.
Ennenkuin sinä arvaatkaan, sinä vankina huokaat,
kahleet ruusuiset on sinun rantehissas,
on lujemmat kuin jos olis Zeus sinut kytkenyt raudoin
Kaukason kalliohon. Onneton, riisuos pois
miehen-toogas ja orjaltas sinä viittasi lainaa!
Askeles on mitatut, aivoituksesi myös.
Julmat, ankarat kahleet on käsi solmiva pieni,
päivin kaipauksen, hekkuman kahlehet öin.
Jättävä ystäväseuran oot, salit reettorin myöskin,
vaihtava viisauden hullujen oppihin oot.
On puhetaitosi vain: »sinä armahin», »kaunehin», »kallein»,
kaikuva ei ikinään Forumill' äänesi sun
eikä sun miekkaas mainita taistossa Partheja vastaan.
Polviin nousevihin et nimes mainetta vie.
Mit' ei orjasi tee, sen teet sinä, orjista kurjin:
suutelet kahleitas, onneton, onneton mies!
Noudata ystäväs kutsua siis ja tän' iltana tullos,
tullos Tusculumiin miesten sa seurahan taas.
Täällä on Sixtus ja Priscus ja viisas ja kielevä Calvus,
jonka sa huulilta juot viisautta runsahammin
kuin olet äidinrinnoilta koskaan maitoa juonut.
Ystäväs parhaimmat luonani löytävä oot.
Niin tule luokseni, Gallus, ja välttäös ruusuiset kahleet
keskellä ystävien tarttuos maljahas taas,
niin me sun kanssasi aamun kiurun laulaissa juomme
kunniaks nuoruutes kultahisen, vapahan!
OODI ALBIUKSELLE, RUNOILIJALLE
Albius, ystävä, huonot on runon vuodet.
Marsin töyhtöä vain suku nuorien seuraa,
kuuntele ei mitä muusat uskovat meille,
kunniass' ei ole laulaja, ei isä laulun,
Phoibos Apollo.
Laihoja Cereksen sota tunnoton tallaa,
aurat ruostua saa sekä ruostua lyyrat.
Keihäsniekkojen aika on vain sekä ahnahan kaupin.
Narrien kuoroon Forumin täydeltä vastaa
joukkojen kuoro.
Poissa ne on ajat, Albius, poissa ne vuodet,
jolloin laulaja viel' oli mahtaja maassa,
jolloin tyttöset heittivät kukkia tielles,
kun nimi Delias viel' oli nuorille niinkuin
kuiskaus lemmen.
Toisten toogia maineen purppura kiertää,
toisten otsia kansan suosio kruunaa,
Delias toista jo lempii, Kloeni toista.
Yksin jäimme me, Albius, joukkojen keskeen
lyyramme kanssa.
Näin minä mietin, Albius, kun tuli illoin
sammuu köyhässä liedessäin, ma kun kuulen
ulkoa vain torikansan »leipä ja sirkus!»,
kun yli kynnyksein ei pitkihin päiviin
ystävä astu.
Näin minä mietin, mutta ma lyyrani tempaan:
ei ole, Albius, koskaan laulaja yksin,
ei runontaitaja koskaan mahtia vailla.
Voimasta Muusain käy yli joukkojen päiden
laulajan lento.
Laulajan arvoist' ei ole moittia aikaa,
ei ole silmätä ylpeän preettorin toogaan,
ei kademielin katsoa saiturin säkkiin.
Laulajan aikaa ja laulajan mahtia mittaa
vuossadat yksin.
Ei Runotart' ole kiehtonut purppura koskaan,
marmori Paroksen tahi Indian helmet.
Ah, paremmin vain harvan viittamme alta
Muusat, ain' ikinuoret, tuntevat varmaan
rintamme hehkun.
Albius, ystävä, kun siis laulusi kuulen,
riemuiten myös tartun ma lyyrani kieliin:
nuoria oomme me vielä, sen tietköhöt nuoret,
tietköhöt, että on rintamme hehkuja täynnä,
lauluja täynnä!
Laulamme taasen kyntäjän auransa kurkeen,
laulamme taasen poikasen tyttönsä viereen,
laulamme terveiksi sairaat ja nuoriksi vanhat!
Itsemme laulamme, Albius, luo jumalitten
kuolematonten!
KLYTHIA
Oi, Klythia, missä sa viivytkin?
Jo lähteessä varjo on kypressin.
Vai pelkäätkö hohtoa kuutamon?
Oi Klythia, tullut jo hetki on!
Tulin liitäen, tulin lentäen,
jätin Panin ma paimeneks vuohien.
Voi herrani kuoliaaks lyödä mun,
mut silloin kuolen ma tähtes sun.
Oi Klythia, kussa sun jalkas käy?
Yhä vielä ei huntusi hulmua näy!
Oi Klythia, kautta Herkuleen,
minä vielä sankaritöitä teen:
härän suistan satasarvi-pään,
Manan koiran kuljetan elämään.
Oi Klythia, en ole orja vain,
sadan miehen voiman sun sylissäs sain.
Oi Klythia, vielä ei huntuas näy,
ohi lähteen jo kypressin varjo käy.
Mut ma vannon: on kuoleman oma se mies,
tänä yönä jos toisen luo käy ties!
KOSTAJA
Kun synkkä Orkus mun jo niellyt on ja yhä elät iloissa sa maan, öin varjona sun luokses, uskoton, ma vielä kostajana saan.
Ja kesken lemmenöiden liekkuman
sa tunteva oot kauhut kuolon yön,
ja kesken Caeliuksen suudelman
on sulta jähmettyvä syön.
Oi, uskoton, oi ainut armahain,
ei mulle kosto kuolon rauhaa suo,
ei sammuta sen tulta rinnastain
ei Orkus eikä Lethen vuo.
Kun kylmä kuolo mun jo niellyt on sa elä yhä hekkumassa maan, mut kavahda, sun luokses, onneton, ma vielä vainajana saan!
ATEENAN PORVARIT
— Ktemon, Ktesias, hei, hyvät miehet, porvarit, tulkaa, kaikki te, joille on kallis Ateenan ja nuorison parhain! Alkibiadeen koiran häntää ootteko nähneet? Ei ole lainkaan tuo kuni toisten koirien hännät, julmast' on siveyttä ja säädyllisyyttä se vastaan, kaiken pilkaks lyö, mikä arvokast' on isänmaassa. Silmiä loukkaa tuo joka kunnon miehen ja naisen! Valtioss' ei vapahass' ole tarvis kärsiä moista koiran häntää, säädyllisyyden ja kunnian uhmaa! On isänmaaton se mies, joka noin keri koiransa hännän, unhoittain, mihin velvoittaa tavat es'isiemme. Sappeni kiehuu, Herkules vieköön, kun minä nään vain Alkibiadeen, tuon epäkelvon, vintiö-koiran juoksevan nurkillain tai kulkevan herransa jälkeen! Nuorison villitseepi se mies sekä vie jumaluskon, kaiken vie lokahan, jok' on ollut kallista meille, kaiken, jok' oli kansamme turvana Xerxestä vastaan. Porvarit, pois isänmaasta se mies, pois Alkibiades! — Lausui suutari Keifas ja vimmalla lestinsä heitti Alkibiadeen koiran jälkehen. Porvarit myönsi. ett' oli suutari Keifaalla oikea mieli ja kieli, ett' oli Alkibiadeen koiralla säädytön häntä, ett' oli vaarassa maa sekä vaarassa nuorison parhain. Alkibiades myös sanat kuuli suutari Keifaan, koiransa luokseen kutsui ja nauraen purtehen astui, silkkiset purjeet nosti ja lasketti Arkipelagiin, ystävän luo, tyrannin, joka hallitsi Aasian mailla.
YSTÄVÄT
— Maecenas, olet mulle sa muusain jälkehen rakkain! Oot runon tuomari ollut, et elon pienien harhain, et ole koskaan tuominnut Filippoitani liioin, et kysynyt nimen loistoa silloin, et sukujuurta, kun valittus sinä, ylpeä, kerran pöytähäs kutsuit. Runsas kuin kätes ollut on, on rintasi ollut. Tunnen sun hymyssäs Epikuroksen sekä Stoan, viisauden, joka koskaan ei ole jättänyt miestä, kun ilo jättänyt on, rakastettu ja ystävät kaikki. Ei hymys pettänyt silloin, kun sua vaimosi petti Caesarin, ystäväs, kanssa ja kun yli Forumin kulkein kuulla sa sait ivanaurun ja raa'an, ilkkuvan pilkan. Ei hymys pettänyt, kun tuli sairaus, kun tuli vanhuus, kun ilot kerkeän nuoruuden oli muistoa yksin, kun Manan mailta jo lankesi tiellesi kuoleman varjo. Oot samanlaisna sa ottanut vastaan onnen ja murheen, en sinun silmissäs ole nähnyt pelkoa koskaan, kuullut en huuliltas minä milloinkaan valitusta. Oot elonkypsänä Maecenas myös kuolohon kypsä. Et ole joukkojen, et ole Caesarin suosion orja, et ole koskaan vaihtanut viisauttas puhetaitoon, harvat on sanas ollehet aina ja painavat aina. Maecenas, jo on tukkasi harmaa, silmäs heikot, mutta sun mieles on, kuin viisautes, ikinuori. Kharon kun sinut kerran vie, sinun kanssasi lähden. Orkuksessakin lohtuna on Epikuros ja Stoa, on hymys hiljainen, joka niin lumos ystävän mielen. Tyhjää vain hymys rinnalla on minun oodini olleet. Muusain seppelen siks tänä iltana luovutan sulle. — Näin puhui Flaccus ja nauraen painoi ystävän päähän orvokkiseppelen, jonk' oli Tiburin metsistä tuonut, nousi ja maljansa nosti ja Sapphon tahtihin lausui lennolla ystävän kunniaks raikkaan kaikuvan oodin. Lankesi verkkaan yö yli Esquiliaen, yli Rooman, suurina syttyi tähtien soihdut, mut yhä istui ystävät koitossa aamun ja muistojen maljoja vaihtoi.
SYDÄN JA KUOLEMA
Tapas kerran Kuolema matkallaan,
tapas Sydämen täydessä kukassaan.
Ei viikatetta hän nostanut,
oli rakkaus Kuoleman vanginnut.
— Tule luokseni, laps', ole armahain!
Maan pääll' ei lemmessä vertaistain.
— En tule, en tule, mun toinen jo vei,
minun lempeni sinulle kuulu ei.
Sen toisen Kuoleman viikate löi,
sillä Sydäntä Kuolema ikävöi.
Taas Kuolema retkellä maailman
näki Sydämen yhäti kukkivan.
— Minun rakkaus, lapsi, sun luoksesi toi.
Viel' etkö sa, laps, mua lempiä voi?
— En voi, en voi, oma toisen jo oon,
vie toinen mun untensa kartanoon.
Sen toisen lemmen Kuolema vei,
sillä Kuoleman rakkaus väsynyt ei.
Niin vihdoin Kuolema retkellään
tapas Sydämen myöhässä syksyssään.
— Sua kolmatta kertaa jo luokseni hain.
Nyt lähdethän, lapsi, mun seurassain?
— En lähde, mull' on oma kärsimyksein,
minä Murheen morsiuskruunun jo tein.
Ja Kuolema jatkoi kulkuaan,
maan päältä etsien armastaan.
Mut ajasta aikaan ikuiseen
ei saanut hän Sydäntä omakseen.
SYDÄN
— Miss' olet sa ollut, sydämein?
Et ollut luonani yötä.
— Minä kuutamossa matkan tein
kevättuulen tuoksuvan myötä.
— Oi kerro, kuss' olet ollutkaan
ja kunne sun tuuli kantoi?
— Se vei minut ylitse kukkivan maan,
se minulle siivet antoi.
— Sano, minne sa matkasit, sydämein,
kevätyössä tuulien tiellä?
— Taa armaan oven ma matkan tein
ja itkin aamuhun siellä.
MINÄ LAULAN SUN ILTASI TÄHTIHIN
Minä laulan sun iltasi tähtihin ja sun yöhösi kuutamoita, minä laulan sun aamuhus, armahin, kevätkiuruja, purppuroita.
Minä laulan sun kätees kukkasen,
kun silmäsi surusta kastuu,
teen ruusutarhaksi tienoon sen,
missä jalkas pieni astuu.
Minä laulan loitolle maailman, minä vien sinut kotihis uuteen: minä laulan sun sielusi valkean yli aikojen ikuisuuteen.
ONNI
— Ken olet sa, outo ja hiljainen,
joka istut mun yössäni valvoen?
— Olen Elämän Onni ma nimeltäin.
Tulen kerran ma luokse jokaisen näin.
— Olen usein ma unessa nähnyt sun.
Miten löysit sa korvesta tupani mun?
— Tulin Murheen polkuja seuraten —
ne päättyivät ovesi etehen.
— Oi Onni, mun rintani kodikses tee!
Sinun vierelläs yöni valkenee.
— Oi Lapsi, ma kotia tunne en.
Olen omasi muistaen, toivoen.
KIURU
Oi kiuru, kiuru, mun kodiksein, sinä laulat maailman aavan, sinä laulat lepoon mun sydämein ja umpeen rintani haavan! Minä kosketan maata käsilläin — veret kaipuun sielläkin kulkee. Haen taivaan valoa silmilläin — se mun sinensä syliin sulkee.
Oi kiuru, niin olet vihreän maan ja sinisen taivaan tuonut ja sun kehoitukses kuullessaan on mun rintani kahleensa luonut. Sinä annat äänen mun riemullein ja sanat mun sieluni vaivaan, oi kiuru, kiuru, mun kodiksein sinä annat maan ja taivaan!
ELEGIA VARJOLLENI
Paljon, oi varjoni, on isännältäs riistänyt aika,
viekkaasti rosvonnut on ohi kiitäessään,
ottanut on lelut parhaimmat, on hyrrän ja pallon,
venheeni kaarnaiset, lentävät leijanikin,
annahan ensimmäisen, ken ensi suudelman salli,
ensimmäisnä ken sai poskeni hehkumahan,
ottanut on ens ystävän myös, ens uskotun, jonka
kanss' oli yhteiset läksyt ja haavehet myös.
Ah, vähemmän omistan minä nyt kuin aikana, jolloin
kilvan mun rinnallain kenttiä karkaelit
taikka kun vierelläin sinä kuutamon välkkeessä vuotit
lapsuuden lemmittyäin, nuoruuden morsiantain
tai ens kertoja kun runontyössä sa kanssani valvoit,
valvoit, uskollinen, ääressä lamppuni mun,
kunnes ikkunan kautta jo katsoi nouseva aamu,
tähtiä sammuttaen taivaalla talvisen yön.
Ken nyt uskoiskaan, ett' oon minä rikkahamp' ollut
— viel ajan muistatko tuon? —, rikkaampi Kroisostakin,
kerran, kun punas aamu mun unteni pursia vielä,
loi vanan kultaisen, helmiä hohtelevan,
kulkea unteni haaksien kauas maailman ääriin
aarteita etsimähän, kauaksi taa ulappain.
Sammunut aamu jo on ja jo illan tähteä vuotan,
purteni ei palanneet, kaikk' unen aartehet jäi.
Miss' on nyt kulta ja elfenluu minun linnaani varten,
miss' unen täyttymys on, miss' elon täyttymys on?
Varjoni, varjoni, köyhäks on kovin herrasi tullut,
vuosilta ainoastaan tyhjiltä rikkahammaks.
Etsi jo joutuin itselles toinen ja suurempi herra,
vaihettaa isäntää aika jo oisikin sun,
ettet syyttää vois mua kerran, ett' eloniltas
kurjana palvella sait tyhjän sa varjona vain!
KYLMÄ TÄHTI
Elämäni kylmä tähti, kiitokseni kannan sulle. Aurinko ja lämpö lähti, mutta valos riittää mulle. Valaiset mun hankitieni, tähti kirkas, tähti pieni. Epätoivon korpehen syvään viet mun, tähtönen. Mutta mulle voimas lainaa, tahdon läpi korven painaa, päästä valoon, tietohon, missä kaikki yhtä on, lämpö, kylmyys, riemu, suru, löytää totuudesta murun, alla tuskan puristuksen nähdä kaiken sovituksen. Kylmä tähti yllä tieni, tähti kirkas, tähti pieni, ohjaa aina askeltani! Sulle kuulun kuollessani!
VERENPUNAINEN PENSAS
Jo vuotaa maahan suven tumma veri,
se valuu, valuu, lakkaamatta, hiljaa.
Sen voiman kerran uusi kevät peri,
sen veri ruokkii uuden suven viljaa.
Niin auetkaa, niin vuotakaa, te haavat!
Sun onnes olkoon yksin tuskas kantaa.
Sun voimastasi toiset voiman saavat,
mut sinun täytyy ensin veres antaa.
SISARSIELU
Mun edessäni epätoivon nielu, mun otsallani kaikki kukat maan: oi lienetkö sa jossain, sisarsielu, jok' ymmärtäisit minut kokonaan?
Jos ikihyvyys eläviä johtais, jos Rakkaus ois luotuin kohtalo, mun silmäni sun armaan silmäs kohtais. Mut kun sa synnyt, olen kuollut jo.
YKSINÄISYYS
Oi Yksinäisyys, sinun nimes muinen kuin lemmityn mun kukki huulillani, kuin uneksiva aamu toukokuinen sa viivyit hurmaa huokuin rinnallani.
Ja unten, odotusten maljan täyden
sa mulle kannoit keväimeni aikaan.
Mun vuoteni, jo iltaa kohti käyden,
kuin toisenlaiseks muuttumaan sun saikaan!
En löydä kevätöistä katsettasi, en löydä enää unelmaisi taikaa. Nyt istuu huuhkaja sun olallasi ja tietää syksyä ja surun aikaa.
SONETTI TULEVAISUUDEN RUNOILIJOILLE
(Sully-Prudhomme'in mukaan)
Oi runoilijat ajan tulevan, te meitä haudoissamme muistakaatte. Te soihdun kauemmaksi viedä saatte ja laulun löydätte te suuremman.
Niin kerran ihmiskunnan Kaanaahan vuossatain korvesta te kulkekaatte, te voittajat, myös sinne kantakaatte, mit' uneksimme yömme aikahan.
Kun vihan henki kantoi valtikkaa ja sodan hurmehesta kastui maa, me rinnan rakkaudesta laulun teimme.
Te viette laulun valoon ikuiseen.
Me laulamme sen mykkään pimeyteen
ja mukanamme hautaamme sen veimme.
KÄDET
Te kädet armaat, aikaan keväimeni te teitte lemmikeistä seppeleen. Kuin nopeasti kevään unet meni ja syksyn vakavuus sai sydämeen!
Te kädet armaat, saapui surut, huolet
ja elon päivän helle polttavin.
Mun kuormastani kannoitte te puolet,
pois polton veitte sormin viilehin.
Te kädet armaat, teidän tukeanne
sain kokea ma kesken myrskyjen.
Te kunne osoititte sormellanne
näin tuikkivan ma tähden kaukaisen.
Te kädet armaat, mykät vaalijani, mua talven pimeään te seuratkaa. Te kädet armaat, kerran kuoltuani mun silmäni te uneen sulkekaa!
SOIHDUNKANTAJAT
Sa soihtu, kauas kaaokseen sun viemme päällä päämme. Päin astumme me pimeyteen ja tyhjyyden me näämme. Mut vanan jätät välkkyvän, miss', soihtu, auot yötä. Hän näkee meitä enemmän, ken seuraa meidän myötä.
Hän näkee valon edessään, mit' emme koskaan nää me, tien löytää yönsä hämärään, me tietä vaille jäämme. Mut soihtuamme kantaen ei uuvu askeleemme. Vuossatain kautta kansojen me valonpiirin teemme.
Sa, soihtu, yössä loistaos, sa säen jumaluuden, tiet tulevaisten johtaos ain' uskoon ajan uuden, sa jumalsilmän välähdys, sa ikuisuuden laina! On elomme vain henkäys, sa, soihtu, loistat aina.
Pois kuihtuu kädet kantajain, et sammu soihtu pyhä, vaan haudoillamme loimahtain sun liekkis loistaa yhä. Mit' annat, muille antanet, et meille yömme teillä: on toivottomat sydämet ja kädet vahvat meillä.
KUOLLEET
Veljet, sisaret maailmalla, kantajat epätoivon ja surun, kysyjät kylmien tähtien alla, etsitte mullasta totuuden murun,
elävät, yössä vaellatte, sokkoina lyötte te toisianne, kyynelin kätenne kostutatte, verellä askelet astumanne.
Etsivät lapset elämän teillä,
kaukana meistä ja lähellä meitä,
taisto on teillä ja lepo on meillä.
Hiljaisuudessa vuotamme teitä.
Etäällä teistä totuus kulkee,
näkyä näätte vain kangastavaa.
Kuolema silmät sokeat sulkee,
kuolema silmät näkevät avaa.
Kuolleet katsovat jumaluuteen —
tomumme nukkuu ainoastaan.
Ikuisuudesta ikuisuuteen
totuus on tullut meitä vastaan.
Kuolleet silmät valvovat aina,
näkevät Hyvyyden valkean valon.
Ei niitä tomun raukeus paina,
petä ei loimotus maailman palon.
Poissa on sokea tahto ja kaipuu,
sydämen levoton ikävä poissa.
Huulilta hämärä kysyntä haipuu
totuuden ikuisten aamujen koissa.
Veljet, sisaret maailmalla,
kaukana meistä ja lähellä meitä,
kulkijat kylmien tähtien alla,
hiljaisuudessa vuotamme teitä.
Laulamme elävät kuoleman rauhaan, sokeat veljemme valoon uuteen, etsivät sydämet lepoon lauhaan, kotihin, kotihin, jumaluuteen!
LOTHOS
Oi Lothos, unhon antaja, sa neitsyt Nirvanan, sa hiljaisuuden lupaus oot kesken pauhinan, sa pyhän virran kasvatti, sa kaiho maailmain, sua halaan huulin janoisin, sua yksin uskon vain.
Ma kesken Karman taistelun ja epätoivon työn
ja kesken päivän heltehen ja kärsimyksen yön
sun tuoksus olen tuntenut, sun tuoksus kaukaisen
kun illan kasteen-viileän, kuin illan ikuisen.
Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa,
sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa.
Mun sieluni niin uupunut on vaelluksiin maan.
Sun kalkistasi, ainoinen, vain lohdutuksen saan.
Mua painaa muistot eilisen ja toivot huomenen.
Maan pääll' on muisto ikuinen ja toivo ikuinen.
Oi Lothos, väsyin muistamaan ja väsyin toivomaan,
oi, unohduksen autuuden juon huuliltasi vaan!
Vuossata vaihtuu toisehen, vuostuhat toisehen,
ah, elämä on loputon, sen kulku ikuinen.
Oi pelasta mun sieluni sun syliis hiljaiseen,
pois jumaluuteen, Nirvanaan, pois uneen, unheeseen!
KUOLEMAN VIRRALLA
Näin unen yöllä: jo kaukana Kharonin purressa seisoin,
katselin päin elämän rantaa ma loittonevaa.
Laskevan illan loimossa näin minä maailman vielä,
mutta mun rinnassain kaipaus syttynyt ei
enkä ma toivonut ett' olis kääntynyt kuoleman pursi,
jäänyt ei sydämein riemuihin elämän.
Yhtään en mukanain minä muistoa kallista vienyt.
Niinkuin saavuinkin, köyhänä lähdin ma myös.
Tyhjyyden opin vain minä tuntemahan elämässä,
kuoleman kouluksi näin maailman ainoastaan.
Kaipuutonna ma kuoleman purressa seurasin, kuinka
maailma verkalleen sammui usvihin pois.
Kuin vapaus minun sieluni täytti: jo käyty on koulu,
sieluni, tarvis ei oppia sun enempää!
Katseen käänsin ja näin minä kuoleman kalliorannat
helmassa hiljaisen yön nousevan tähtiä päin.
Syttyi sielussain kuni kaukahinen kotimuisto:
keskellä maailman, kuinka sun unhoitin,
oi koti hiljainen, mykän sieluni syntymäseutu?
Koskaan maailmaan kuinka ma eksynyt oon!
Niin yli kuoleman virran vei minut Kharonin venhe,
ääneti verkalleen vei kotirantahan mun.