Hans Nielsen Hauge seisoi ja lauloi elämän kiitosvirttä kuolleen sisarensa ruumiin ääressä.
* * * * *
Huhtikuun 18 päivänä haudattiin Anne Hauge. Seudulla vallitsi suuri suru, sillä kaikki olivat vainajasta pitäneet hänen hyvyytensä ja lempeän luonteensa vuoksi. Mutta kaikkein enimmin suri Hans Nielsen Hauge.
"Kirkkain valo on täältä poissa!" kirjoitti hän Anders Gröndahlille siinä kirjeessä, jossa hän ilmoitti sisaren kuolemasta. Hänelle oli sisar ollut kuin Jumalan armon valossa kasvanut kukka; oli kuin elämä olisi kadottanut kauneutensa sisaren kuoleman kautta.
Kaikkialla, missä hän kärsi asiansa tähden, vankilassa, pilkattuna, vainottuna, näki hän aina sisarensa puhtaan kuvan ja kuuli hänen lempeän äänensä, joka pyysi häntä kestämään loppuun asti Jumalan ja Kristuksen tähden.
Nyt ei sisarta enää ollut. Nyt hän kutsui toisesta maailmasta. Näinä päivinä täytyi Haugen useita kertoja taistella mielen masennusta vastaan ja halua vastaan jättää kutsumuksensa. Mutta hänen luja tahtonsa voitti.
Hän rupesi taas sisaren kuoleman jälkeen matkustamaan Tunen ympäristössä ja lähti toukokuussa ensimäiselle ulkomaanmatkalleen Köpenhaminaan, osittain saadakseen kirjansa painetuiksi, osittain tutustuakseen Tanskan heränneisiin.
Vasta myöhään syksyllä palasi hän takaisin Norjaan.
KAHDESTOISTA LUKU
Kristofer Hoen Ekeristä tuli juuri ajaen Drammenista ja kääntyi taloonsa. Oli kylmä joulukuun ilta; lunta oli äsken satanut. Oli mainio keli. Hoen oli ajanut kotiin Drammenista puolessa tunnissa. Mutta hänelläpä olikin seudun paras juoksija.
Juuri kun hän kääntyy avonaisesta portista paksussa lumessa, ajaa hän erään miehen ohi, jolla on matkalaukku selässä.
Mies astuu sivulle lumeen ja tarttuu lakkiinsa.
Oli puolipimeä, mutta Kristofer Hoen pidätti äkkiä hevosensa ja tähysteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän tuntenut nämä kasvot ja lämmin mieliala valtasi hänet.
"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi mies, joka oli tervehtinyt.
Hän seisoi sauvaansa nojaten.
Kristofer Hoen pidätti ohjaksilla hevosta, joka tahtoi rynnätä eteenpäin.
"Eikös se olekin rakkahin Hauge", huudahti hän.
Hans Nielsen Hauge — hän se oli — tuli nyt lähelle.
"Minähän se olen", sanoi hän. "Tulinpa pyytämään yösijaa."
Kristofer Hoen hymyili.
"Koko taloni on käytettävissäsi, jos tahdot", vastasi hän. "Istuhan rekeen!"
Hänen oli vaikeata pidättää hevosta.
"Ajahan sinä vaan!" sanoi Hauge. "Kyllä minä perille löydän."
Ja kuuluisa juoksija riensi aika vauhtia pihaan.
* * * * *
Kun Hans Nielsen Hauge oli päässyt tupaan, istuttiin penkille, sytytettiin piiput ja Kristofer Hoen sanoi:
"Paraaseen aikaan tulit takaisin ohjaamaan meitä oikeaan; täällä on paljon toisin kuin pitäisi olla."
"Vai niin." Hans Nielsen Hauge katsoi surumielin ystäväänsä.
"Niin on, jos oikein olen kuullut", vastasi Kristofer Hoen. Hän katseli mietiskellen eteensä.
"Tiedät kaiketi, että Iver Roen on horjahtanut?" jatkoi hän.
Hauge nousi seisomaan.
"Mitä sanot!" huudahti hän ja kalpeni. "Onko Iver Roen hyljännyt meidän asiamme. Istuuhan hän vankilassa. Hän kuten veljeni sekä Paul Gundersen ja Torkel Gabestad."
Kristofer Hoen katsoi alaspäin.
"Iver Roen on päässyt kuritushuoneesta", sanoi hän hiljaa. "Hän lupasi, ettei hän enää koskaan julistaisi Jumalan sanaa."
Ääni heikkeni. Tuo luja mies istui ja katseli alaspäin kuin häpeissään.
Hauge pani kätensä ristiin.
"Luopunut", mutisi hän. Hänen huulensa vapisivat. Sitten purskahti hän itkuun.
Kauvan vallitsi tuvassa hiljaisuus. Kristofer Hoen ei nostanut silmiään. Hauge istui kasvot käsiin painuneina. Vihdoin loi hän katseensa ylös.
"Armollinen Jumala tuomitkoon", sanoi hän. "Mitäpä me tiedämme."
Ja hän peitti taasen kasvonsa käsillään.
"Mutta tämä asia ei ole ainoa", sanoi nyt Kristofer Hoen karhealla, vapisevalla äänellä. "On tullut niin paljon sekaannusta joukkoomme sillä aikaa kun olet ollut poissa."
Hauge katsoi häneen melkein tuskaisena.
"Monet ystävät kautta maan ovat saaneet sen käsityksen, että nyt tulee maailman loppu", sanoi Kristofer Hoen. "Ja he ovat lopettaneet työn teon."
Hän katsoi Haugeen.
Tämä oli äkkiä noussut ylös.
"Niin käy, kun maassa ei ole jumalisia pappeja", huudahti hän palavin silmin.
"Totisesti täytyy Jumalan koettelemusten tulla tämän kansan yli", sanoi hän lujasti. "Niinkuin nyt eletään maalla ja kaupungeissa, ei muuta voi odottaa, sillä synnin täytyy saada rangaistuksensa; mutta sitä, milloin tuomion suuri päivä tulee, sitä ei kukaan tiedä."
Kristofer Hoen ravisti päätään.
"He olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että viimeinen tuomio oli tuleva lokakuun neljäntenä päivänä; eräs veli Bergenistä oli ennustanut tämän, mutta nyt on se muuttunut uudenvuoden illaksi."
Hauge hymyili surunvoittoisesti.
"Niin, niin!" sanoi hän liikutetulla äänellä. "Niin se käypi. Jumala kyntää maan ja paholainen kylvää pahan siemenen siihen."
"Mutta tästä tulen tekemään lopun!"
Viimeiset sanat lausuttiin niin suurella voimalla, että Kristofer hätkähti ja jäi tuijottamaan. Hän ei ollut vielä koskaan ennen kuullut Haugen puhuvan niin tulisesti ja käyvän asioihin niin tuimasti käsiksi.
"Minä matkustan heti sinne ylös", jatkoi Hauge, "parin päivän perästä, heti kun olen suorittanut tehtäväni täällä Ekerissä."
Kristofer Hoen tarttui hänen käteensä.
"Niin pian et saa matkustaa", sanoi hän.
Hauge hymyili.
"Minä tulen kyllä takaisin", vastasi hän. "Minä varon asettumasta tänne Ekeriin vakinaisesti."
"Kunhan vaan ei nimismies Gram asettaisi sinua tänne!" sanoi
Kristofer Hoen. "Hänellä on halua siihen."
Hauge nauroi.
"Ei, tällä kerralla ei hän tule minua vangitsemaan", vastasi hän. Ja kun ei Kristofer Hoen mitään ymmärtänyt, jatkoi hän: "Minä tahdon opettaa ystäviä tekemään työtä. Minä perustan paperitehtaan tänne Ekeriin."
Kristofer Hoen jäi seisomaan ja katselemaan Haugea.
"Tänne pahimpien vihamiestesi keskelle!" huudahti hän hämmästyneenä.
"Niin, juuri tänne!" vastasi Hauge. "On hyökättävä vihollisen kimppuun hänen omassa maassaan!"
Kristofer Hoen istahti.
Hauge käveli edestakaisin tuvassa.
"Me tulemme näyttämään heille, että olemme hyödyllisiä kansalaisia, emmekä irtolaisia ja haaveilijoita", sanoi hän. "Niinpä saanevat he kerran silmänsä auki sekä nimismies Gram että pappi Schmidt ja muutkin."
Hän istahti ja veti pitkään savuja piipustaan.
Kristofer Hoen istui ja mietiskeli.
"Niin, tuottaa oikeastaan iloa," sanoi hän, "saada sinut pysymään täällä. Mutta mistä saat rahat."
Hauge katsoi häneen.
"Ne ovat jo minulla", vastasi hän tyynesti. "Meitä on kuusi mukana
tehdasyrityksessä. Mikkel veli ja Torkel Gabestad, siinä on kaksi,
Ole Foss ja Nils Braaten täällä Ekerissä on neljä, Sxören Stormoen
Numedalista ja Kristen Soiset Gausdalista, se tekee kuusi."
"Ja sinä ja minä, siitä tulee kahdeksan", tokasi Kristofer Hoen.
"Ei, ei", vastasi Hauge. "Minä osaltani tahdon olla vapaa mies, tulla ja mennä niinkuin parhaaksi näen. Sinä tiedät että minä olen irtolainen, minä."
Hän hymyili omaa hyvää hymyänsä.
"Niin, sinuapa ei helposti sidota", sanoi Kristofer Hoen ja löi häntä olkapäälle.
"Ei, minulla on Herran siunattu levottomuus ruumiissani", vastasi
Hauge.
* * * * *
Hauge viipyi muutaman päivän Ekerissä, siksi kunnes hän oli pannut paperitehtaan rakentamishomman alkuun. Sitten lähti hän uuden vuoden alussa ylängölle päin, Hallingdaliin, joutui kiinni Nesissä, mutta vapautettiin jälleen. Sieltä meni hän Goliin ja yhä eteenpäin, Hemsedaliin, koko ajan ohjaten ja vahvistaen heränneitä.
Hemsedalista meni hän suksilla tunturin poikki Holiin ja sieltä edelleen Aaln pääpitäjään, jossa hän piti hengellisen kokouksen kirkon lähellä.
Hänen puhuessaan saapui nimismies häntä vangitsemaan. Mutta hän ei tällä kertaa ollut ottanut lukuun tunturikansan kuumaa verta.
Heti alkoi kansan joukosta kuulua napinaa ja useat tunkeutuivat
Haugen ympärille yht'aikaa.
"Anna hänen olla rauhassa", huusivat he. "Mene tiehesi, nimismies!" huudettiin kansanjoukosta.
Muuan kunnon talonpoika, oikein suurikasvuinen mies, meni nimismiehen luo ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Mene tiehesi!" huusi hän. "Kaikki jumalattomat saavat olla sinulta rauhassa; mutta hänet, joka varottaa synnistä ja paheista, kehottaen meitä tekemään hyvää, hänet tahdot sinä heittää vankeuteen. Sinä osotat selvästi sallivasi syntiä ja jumalattomuutta ennemmin kuin Jumalan pelkoa."
"Pysy poissa, nimismies! Muuten käymme käsiksi ja heitämme sinut päistikkaa ulos."
Huuto kuului myrskynä.
Nimismies ja hänen apumiehensä jättivät Haugen ja vetäytyivät syrjään, sillä kansa tunkeutui heitä kohden.
Silloin nousi Hauge tuolille seisomaan.
"Kuulkaa ystävät!" huusi hän lempeällä, kuuluvalla äänellään.
"Meidän ei tule tarttua miekkaan puolustamaan itseämme, vaan on meidän kärsivällisesti ja Jumalaan luottaen odotettava, mitä hän sallii vihollistemme tehdä meille. Minun velvollisuuteni on seurata nimismiestä, jos hänellä on esivallan käsky; sillä esivalta on Jumalalta!"
Suuri melu muuttui hiljaisuudeksi. Hauge astui alas ja seurasi nimismiestä hänen taloonsa Sundreen, kenenkään nostamatta kättään tahi sanomatta uhkaavaa sanaa.
Sundressa pantiin hänet vankien huoneeseen.
Tuli seuraava päivä; iltapäivällä oli Sundreen kokoontunut paljon ihmisiä. Useita Haugen ystäviä oli saapunut puhumaan hänen kanssaan, mutta he eivät saaneet nimismieheltä lupaa mennä vankien huoneeseen. Raaka uteliaiden joukko oli myöskin kokoontunut.
Oli sunnuntai; seudun irtain väestö oli kulkusalla huveja etsimässä. Eräässä naapuritalossa piti olla tanssit illemmalla; nyt vietettiin siihen mennessä aikaa töllistelemällä tuota omituista vierasta.
Nimismies tuli ja näki nuo monet ihmiset. Hän kuljeskeli heidän luoksensa, kädet taskussa.
"Nyt täällä kohta pannaan tanssit toimeen", sanoi hän.
Hänen ympärillään olevat naureskelivat.
"Hans Hauge saapi sitten olla soittoniekka", sanoi muuan.
Taasen naureskeltiin.
"Eipä suinkaan", sanoi nimismies. "Siihen hän ei kelpaa; mutta tanssia hänen täytyy seudun ripeimmän tytön kanssa."
Nauraa hohotettiin.
Nimismies ei vastannut. Hän meni vaan erään siinä seisovan nuoren miehen luo ja puheli hiljaa hänen kanssaan.
Nuorukainen hämmentyi ja hymyili. Nimismies kuiskaili taaskin.
"Kutsu kaikki mukaan", sanoi hän kuuluvasti.
Nimismies kääntyi ja lähti pois hymyillen. Mutta nuorukainen seisahtui ja huusi nimismiehelle:
"Kristen soittoniekka kaiketi myöskin?"
"Tietysti, sekä hän että viulu", vastasi nimismies.
Nuorukainen lähti, katseli hymyillen lähellä olevia, tavoitteli erästä tyttöä ja meni sitten kiireesti tietä myöten alaspäin.
"Nyt täällä tulee hartaushetki", sanoi nimismies.
Sitten meni hän erään huonomaineisen joutolaistytön luo, joka seisoi miesten keskellä leikkiä laskien.
"Meneppäs sinä, Kari, Hans Haugen luo", sanoi hän. "Sitten häntä kyllä rupeaa tanssi miellyttämään."
Tyttö hymyili.
"Niinkö luulet, nimismies?" vastasi tämä.
Nimismies päästi kirouksen.
"No, tietysti saat hänet innostumaan", sanoi hän. Hän otti tyttöä käsivarresta ja pyöritti häntä.
"No, tulehan nyt", sanoi hän. "Hän on nuori mies ja soittoniekkakin, tuo Hauge."
Tyttö hymyili.
"Niin, ehkäpä", sanoi hän, katsahti hymyillen läsnäoleviin ja seurasi nimismiestä. "Saapahan koettaa", sanoi hän. Sitten menivät nimismies ja tyttö tupaan, jossa Hauge oli vankina.
"Täällä on muuan, joka haluaa tulla käännetyksi", huusi nimismies ja pyöräytti tytön aivan Haugen luo pöydän päähän, missä tämä istui ja kirjoitti.
Tyttö naureskeli; hän istui aivan Haugen viereen, mutta kasvot olivat puolittain poiskäännetyt.
Sitten meni nimismies ulos ja paiskasi oven kiinni.
Hauge siirtyi ja katseli tyttöä.
"Onko sinulla minulle mitään asiaa?" kysyi hän lempeällä äänellä.
Tyttö hymyili, mutta ei katsonut häneen.
"Sinä olet ilman tyttöä tänä iltana, kertoi nimismies", sanoi tyttö vihdoin ja hymyili.
Veri nousi Haugen päähän; sitten hän tuli aivan kalpeaksi.
Hauge katseli tyttöä kauan tämän siinä istuessa ja vilkuessa aivan lähellä. Povella koristeet nousivat ja laskivat.
"Ja sinä tarjoudut sellaiseksi", sanoi Hauge.
Tyttö hymyili taasen, mutta väkinäisesti.
"Minä olen ilman miestä ja sinä ilman naista — sehän sopii mainiosti", sanoi tyttö rohkeasti.
Hauge kokoili papereitaan, mutta ei noussut paikaltaan.
"Aivan niin, minä olen ilman tyttöä ja tahdon sellaisena olla; mutta oletko sinä tyttö, sinä?" sanoi hän surunvoittoisesti.
Nainen loi silmänsä alas.
"Olenhan toki", sanoi hän hiljaa ja hätäisesti.
Hauge nousi paikaltaan.
"Et ole", sanoi hän. "Minusta näyttää, että olet menettänyt parhaan, minkä neito omistaa."
Kari Sundrestuen hätkähti. Hän kävi tulipunaiseksi.
"Mitä sanot", kuiskasi hän. Silmät harhailivat.
"Sinä, jonka tulisi olla Jumalan puhdas lapsi." — Hauge seisoi ja katseli häntä lempein, surumielisin silmin. "Voi, sellaista on synti!"
Hän seisoi kädet ristissä.
Kari Sundrestuen istui ja katseli alaspäin. Sormet hypistelivät esiliinan reunusta. Ei hän saanut sanaakaan suustaan eikä tohtinut nostaa päätään.
Samalla nousi hän seisaalleen poispäin kääntyneenä ja nojautuneena huoneen perällä olevaa säilikköä vastaan.
"Nimismieshän se oli, joka — — —", virkkoi hän lyhyesti häpeissään.
Hauge astui hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Mene sinä kotiin äitisi luokse", sanoi hän, "ja rukoile taivaalliselta isältä anteeksiantoa. Silloin ehkä tulet iloisemmaksi kuin mitä olet ollut pitkiin aikoihin!"
Hauge päästi tytön käden.
Hän seisoi vielä hetkisen. Sitten lähti hän rivakasti tuvasta, katsomatta jälkeensä.
Ulkona tungeskeltiin hänen ympärillään.
"No?" kysyi nimismies.
"Kerro nyt, Kari!" huusivat he hänen ympärillään.
Hän uursi tietä itselleen kädet silmien edessä.
"Älkää puhuko minulle! Ei, älkää puhuko minulle!" itki hän. Sitten alkoi hän juosta pitkin katua ja tietä kotia kohti, itkien koko ajan.
Mutta samalla hetkellä kulki iloinen joukkue naapuritalosta nimismiehen taloa kohti.
Soittoniekka viuluineen edellä, iloista nuorisoa, poikia ja tyttöjä hauskassa seurassa perässä.
Naurua, rivoja sanoja ja kirouksia kuului hälinän keskeltä; hurja tanssisävel vyöryi kuin kiihottava aalto kaiken ylitse.
Riennettiin kylän kujaa ylös pihaan päin. Nimismies avasi oven selkoselälleen tupaan, missä Hauge istui.
"Täällä tulee pappi ja seurakunta", nauroi hän.
Ja sisään virtasi hurjistunut kulkue. Nimismies iloisen eukkonsa kanssa etumaisena, soittoniekka ja nuoriso perässä.
"Nyt seuratkoon toisenlainen tanssi", sanoi hän Haugelle, joka seisoi vakavana pöydän ääressä katsellen tätä kaikkea.
"Sinä saat nyt sietää meitä, niinkuin me olemme sinua sietäneet!"
"Sen olen kyllä tekevä", vastasi Hauge tyynesti ja istuutui.
Niin alkoi tanssi nimismiehen vankikopissa.
Tanssisävel pääsi vauhtiin; huuto ja hälinä paisui voimakkaaksi hirsikaton alla.
Hauge istui rauhallisena, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut, katseli eteensä, mutta ei puhunut mitään.
Vihdoinkin, kun viuluniekka alkoi kolmannen kerran soittaa norjalaista kansallistanssia ja neitoset seisoivat hehkuvina ja hengästyneinä seinävierillä tahi istuivat poikasten polvilla, astui nimismiehen emäntä tanakkana ja rehevänä Haugen luokse.
"Nyt täytyy sinun tanssia talonemännän kanssa!" sanoi hän, tarttuen hänen käteensä.
Huuto ja nauru kohosi kuin myrsky nuorison keskuudessa.
"Tanssi nyt, Hauge!" huusivat he.
Hauge katsahti häneen, joka oli tarttunut hänen käteensä.
Silloin nousi hän seisaalleen.
"Sen teen mielelläni", sanoi hän, "kun vaan soittoniekka soittaa sen säveleen, josta minä pidän!"
Hän kääntyi soittoniekan puoleen.
"Minkä sitten?" kysyi tämä.
"Tämän", vastasi Hauge — hän piti kiinni edelleen nimismiehen emännän kädestä ja seisoi nyt keskellä laattiaa.
"Soita nyt perästä aivan niinkuin minä alan!"
Ja niin kohoutui tuvassa yksinäinen laulu, laulettu Haugen voimakkaalla, lämpimällä äänellä. Virsi kaikui valtavasti ja liikuttavasti korkeassa tuvassa.
Yhdellä iskulla oli tullut kuolonhiljaisuus. Nimismiehen emäntä repäsi pelokkaana kätensä Haugen kädestä ja jäi seisomaan kuin halvattuna; viuluniekan viulu vaipui alas. Ja nuoriso ylt'ympäriinsä seisoi häpeissään ihmetellen ja tuijotti häneen, joka lauloi.
Kun säkeistö oli lopussa, painuivat kaikkien katseet; hiljaisuus oli painostava, niinkuin siellä, missä salama juuri on iskenyt maahan.
Hauge katseli ympärilleen noita monia nuoria ihmisiä.
"Nostakaa katseenne", sanoi hän. "Jumala, teidän isänne, on puhutellut teitä. Ja sinä viulunsoittaja!" — hän kääntyi tämän puoleen — "Jumalan ääni on voimallisempi kuin sinun tanssisi, ole varma siitä!
"Tänään on sapatti, Hänen päivänsä, joka kuoli teidän tähtenne; tuon terveiset teille Häneltä! Minä seison täällä tänään vangittuna ja sidottuna teidän keskellänne, pilkattuna sen vuoksi, että tahdon palvella Hänen asiaansa: ja kuitenkin olen minä, Jumalan olkoon kiitos, vapaampi kuin te. Sillä te olette vielä synnin kahleissa; mutta minä olen lunastettu Jumalan voimalla ja armolla Jeesuksessa!
"Tänään on pyhä päivä; mutta tällainen päivä ei ole aina löydettävissä, jolloin Jumalan armo on meille avoin ja Kristus kutsuu rakkaudessa teitä.
"Sillä on myöskin toisenlainen päivä, jona Jumalan poika tulee tuomitsemaan ihmisiä. Silloin on liian myöhäistä. Silloin ovat kirkot ainiaaksi suljetut. Silloin ei hyödytä enää tanssia pois aikaansa elävän Jumalan kasvojen edestä, vaikka tuo suuri soittoniekka, jolla on hevoskaviot, kenties soittaa sellaisen kuolontanssin, jota ette hevin halua kuulla.
"Vai luuletteko ehkä, että tanssi sunnuntaina voi pyyhkiä pois sen synnin, minkä olette tehneet koko viikon aikana? Että iloisuus sunnuntai-iltana voi parantaa koko viikon surun ja sammuttaa kaiken pahan omantunnon tulen? Ei, ei! Ei hehkua sammuteta siihen puhaltamalla. Ei Jumalan valtakuntaan nauramalla päästä.
"Jeesuksen Kristuksen kuolema ja veri pelastaa meidät synnistä ja kadotuksesta. Ajatelkaa sitä, niin luulen, ettette mene niin kevyesti tanssiin pyhäpäivänä. Menkää nyt kotiin ja rukoilkaa kaikkivaltiaalta Jumalalta apua ja armoa! Rukoilkaa minun puolestani, niinkuin minä rukoilen teidän edestänne!"
Hauge oli sanonut sanottavansa, kääntyi ja meni hiljaa takaisin pöydän päähän, mihin hän jäi seisomaan nojaten säilikköön alas luoduin katsein.
Oli edelleen kuolon hiljaista.
Nimismies istui kumarassa katsellen sormiaan; hänen iloinen emäntänsä seisoi hämillään uunin vierustalla ja tuijotti eteensä.
Toinen toisensa jälkeen hiipi ulos; sitten useita joukkueesta ja pian oli tupa tyhjä.
Mutta ulkona olevat olivat peräti hämmästyksissään nähdessään tuon äänettömän jonon, joka tuli tuvasta.
"Onko tanssi lopussa?" kysyi joku.
Vastausta ei kuulunut. Ja tuo ihmeellinen hiljaisuus levisi koko talon ympärille talvi-iltana.
Silloin sanoi muudan vanha ukko:
"Tässä on tehty syntiä, kun tuollainen mies on vangittu! Sinun tulisi hänet päästää, nimismies, sillä tässä on tehty suuri synti."
"Niin, niin", mumisivat toiset. Nuorten neitosten joukossa moni itki.
Nimismiehellä itsellään näytti olevan pahin olla. Tuntui, kuin olisi tuo hiljainen, voimallinen mies, joka istui tuvassa kirjoittaen, polttanut hänen sieluansa.
Jo samana yönä otti hän Haugen kopistaan ja lähetti hänet kolmen miehen vartioimana neljän penikulman päähän Ringeriken pitäjään suoraan vouti Hörbyn luo, joka seuraavana päivänä otti hänet kuulusteltavakseen.
Hänen vartijoillaan oli mukanaan valituskirje Aalin papilta ja he tiesivät muutenkin kertoa yhtä ja toista Haugesta, muun muassa että eräs vaimo oli hirttäytynyt Haugen opin takia. Mutta Hauge näytti toteen, että kaikki tyyni oli valhetta, ja vouti Hörby, joka oli sekä oikeudentuntoinen että vakava mies, päästi Haugen vapaaksi ilman muuta.
"Minä en tahdo olla mukana vangitsemassa siveellisiä ja eteen päin pyrkiviä ihmisiä", sanoi hän. "Varsinkaan en niitä, joiden uskonnon kunnioittamiseen yhdistyy lainkuuliaisuus."
Saatuaan passiinsa Hörbyn nimikirjoituksen, kulki Hauge edelleen läpi Aadal-laakson ja eteläosan Aurdal-laaksoa, tällä kertaa uskollisen ystävänsä Ole Rörsveenin seuraamana, joka auttoi häntä kantamalla hänen kirjojansa. Sieltä kulki matka edelleen läpi pohjois-Aurdalin Leirdaliin, sieltä Gudvangeniin ja sitten meritse Vossiin. Jonkun ajan täällä oleiltuaan suuntasi hän kulkunsa Bergeniin, jonne hän saapui puolivälissä maaliskuuta 1801.
Suuri ilo syntyi Haugen ystävien keskuudessa hänen tultuansa. Vanha neiti Boes koetti jälleen kaikin voimin ehdottaa, että Hauge asettuisi kokonaan Bergeniin asumaan ja tällä kertaa suostuikin Hauge.
Halu saada vakinainen toimi, joka voisi tukea sekä hänen porvarillista asemaansa että auttaa häntä taistelemaan "väärää hengellisyyttä" vastaan, joka oli alulla hiipimässä moneen ystävään, oli tällä kertaa hyvin tuntuva ja vaikutti ratkaisevasti asiaan.
Hän vastaanotti lainana jonkunverran rahoja, jotka Maren Boes tahtoi testamentata hänelle, ja pani niillä alkuun liikkeensä, joka oikeutti hänet porvariksi Bergenin kaupunkiin.
Vossin papit koettivat kylläkin aluksi vahingoittaa häntä lähettämällä valituksia piispa Johan Nordahl Brunille Bergenissä, mutta tuo voimallinen Jumalan mies hylkäsi kantelut, niinkuin hän jo kerran ennemminkin oli tehnyt, ja Hauge sai jatkaa vaikutustaan rauhassa.
KOLMASTOISTA LUKU
Valtava hengellinen kuohunta kävi yli koko Norjan maan. Haugen toiminta oli vaikuttanut kuten sade ja auringonpaiste janoavaan maahan. Melkeinpä jokaisella seudulla alkoi hengellinen herätys juurtua; "ystävät" saatettiin pian laskea tuhansissa ja jokainen työskenteli kykynsä mukaan levittääkseen elävää uskoa Kristukseen.
On itsestään selvää, että monta rikkaruohoa kasvoi siinä puhtaan viljan sekaan. Synnin tuska ja pelko sen rankaisemisesta ja taistelu paheen ylivallasta vapautumiseksi saattoi sairaalloisissa ja harhautuneissa mielissä pukeutua mitä kummallisimpiin muotoihin.
Ja kaikesta tästä sai Hans Nielsen Hauge aikalaistensa silmissä kantaa syyn.
Eräässä pohjoisimmista tunturiseuduista Österdalenin ja Trondhjemin rajalla asui Holtaalenin seurakunnassa Nordaunen talossa syvällä Bukkhammer-tunturin kupeessa eräs mies, nimeltä Ole Nordaune. Tällä Olella, joka oli nainut mies ja jolla oli monta lasta, oli talossa luonaan vanhan tavan mukaan molemmat veljensä Esten ja Anders.
Nuo kolme veljestä olivat jättiläismäistä sukua, hyvin varustettuja sekä ruumiin että hengen puolesta. Mutta tunturilaakson yksinäisissä, painostavissa oloissa oli varsinkin Olesta tullut suljettu mies, synkkä mieleltänsä ja eriskummallinen koko käytökseltään.
Niin tuli eräänä päivänä tuo merkillinen Hengen tuulahdus, jonka
Hauge nosti, sinnekin näiden pohjoisten seutujen puolille.
Kääntyminen synnistä ja usko elävään Jumalaan oli vaatimus, joka asetettiin jokaisen eteen. Nordaunen väki tunsi vetoa tähän ihmeelliseen voimaan; varsinkin Ole käänsi vakaasti mielensä Jumalan puoleen, tutki omaatuntoansa ja etsi tietä autuuteen. Mutta vähän oli hän lukenut ja vielä vähemmin ymmärsi hän niitä kirjoja, joita siellä löytyi.
Siten kului kesä. Eräänä synkkänä syysiltana, kun veljekset istuivat yhdessä puhellen näistä asioista pääsemättä syvempään selvyyteen, nousi Ole veli äkkiä, meni säilikön ääreen, jossa hänen vanha viulunsa riippui, otti sen alas ja tuli uunin ääreen, istahti ja alkoi hypistellä kieliä.
Ole oli ollut kylän soittoniekka, ja monena hurjana yönä, tappeluineen ja juopotteluineen, oli tuo vanha viulu laulellut kiihoittavia säveleitään.
Nyttemmin oli se jo riippunut siinä jo monta vuotta käyttämättömänä; sillä Olen mieli oli synkistynyt raskasmielisyydeksi, kuin musta tunturi, jonka juurella talo sijaitsi. Ole vingutti muutamia katkonaisia juoksutuksia eräästä kansantanssista.
"Sellaista on paholainen keksinyt", sanoi hän. Hänen silmissään välkähti omituisesti.
Veli ojentautui ottaakseen viulun. "Ei, älä soita", sanoi hän "Sinä olet jo kyllin kauan palvellut paholaista."
Ole katsoi veljeensä, sitten soitti hän muutamia vetoja. Oli kuin tuli olisi syttynyt kielissä.
"Ei, ei!" pyysi veli. Ole soitti. Se leikkasi kuin hätähuuto hirsien alla. Ja sitten hän polki tahtia.
"Sellaista on paholaisen työ", sanoi hän ja jätti viulun. Hikihelmet valuivat hänen otsaltaan. "Heitä se tuleen"! sanoi Esten. Veli katsoi häneen synkästi.
"Mahtaisikohan tuo palaa?" vastasi hän. "Paholainen pelastaa itsensä ja omansa"!
Esten sieppasi käyrän ja viskasi sen uuniin. Se sähähti. Hartsi savusi, syttyi ja rätisi. "Siinä meni paholainen", sanoi Ole.
Ja he istuivat molemmat katsellen kuinka käyrä paloi. "Heitä viulukin, Ole!" sanoi sitten Esten. Ole silitteli viulun runkoa jäykillä sormillaan. Hän katsoi Esteniä omituisin, surullisin silmäyksin. Sitten nousi hän seisaalleen, otti viulun ja pani sen tuleen.
Liekit tarttuivat siihen; viulun rinta halkesi paukahtaen; sitten paloi se hiljalleen kokonaan. Silloin Ole Nordaune itki. "Nyt pelastit sielusi!" sanoi veli.
Mutta talven kuluessa oli Ole Nordaune synkempi kuin ennen.
Kulkiessaan mumisi hän yksikseen, ja kun joku kysyi, ei hän vastannut.
Oli ilta joulun edellä. Ole Nordaune oli paneutunut levolle. Emäntä ja palvelijatar olivat vielä ylhäällä. Emännän mentyä tuvasta katsomaan elukoita yöksi, aikoi Ole vuoteessa maatessaan vavista.
"Tule tänne!" huusi hän palvelustytölle.
Tämä pelkäsi, kun hän näki miehen vapisevan.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.
"Tule tänne ja rukoile minun puolestani!" huusi hän.
Sitten tuli tyttö lähemmäksi.
"Rakas Jumala Jeesuksen nimessä!" sanoi hän.
"Ei, laskeudu polvillesi!" huusi mies ja veti tytön alas sängyn viereen.
"Rukoile puolestani!" hän melkein huusi.
Tyttö taisteli vastaan. "Minä en osaa!" sanoi hän ja tahtoi nousta ylös.
Silloin kohousi Ole Nordaune.
"Etkö osaa!" huusi hän. "Silloin on saatana sinun ruumiissasi!" Samalla iski voimakas mies häntä päähän, niin että hän kaatui seljälleen ja makasi kuin kuollut.
Siinä samassa tuli emäntä huoneeseen.
"Jeesuksen Kristuksen nimessä, mitä olet sinä tehnyt!" huusi hän.
Ole Nordaune istui kalpeana vuoteellaan.
"Paholainen oli hänessä!" sanoi hän kovin käheästi ja hiljaa.
Mutta emäntä itki ja vaikeroitsi; sillä vieläkään ei näkynyt elonmerkkiä siinä, joka makasi.
Silloin nousi Ole. "Rukoile!" sanoi hän. "Tällaiseen tulee kyllä neuvo. Jumalan sanalla on voimaa!"
Hän meni säilikölle, otti raamatun ja postillan ja asetti ne tytön päälle. Vaan tyttönen makasi siinä edelleen hengetönnä.
Silloin nousi Ole.
"Minullapa on katkismuskin!" Meni pois ja otti pienen katkismuksen, joka oli ikkunalaudalla ja asetti sen tytön päälle. Silloin avasi tämä vihdoinkin silmänsä ja alkoi valitella.
"Siinä voit nähdä", sanoi Ole, — "Jumalan sanalla on voimaa!"
Siten kului talvi edelleen.
Eräänä päivänä helmikuussa kolmen veljeksen istuessa tuvassa, sanoi
Ole Estenille: "Esten — nyt repii saatana minua!"
"Minua myös!" vastasi Esten. "Tule, niin ajamme sen ulos!"
Samalla tarttui hän Olen käteen ja niin alkoivat he molemmat hyppiä ylös ja alas suureksi ihmeeksi ja kauhuksi tuvassa olevalle naisväelle. Huutaen juoksivat nämä edestakaisin.
Yhä hurjemmaksi ja hurjemmaksi kävi hyppy; hiki valui heistä.
"Nyt täytyy sen poistua!" huusi Ole.
"Oi, voi, sellaista tilaa!" vaikeroivat he.
Mutta nuo kaksi jatkoivat edelleen. Hiki valui vaahtona heistä.
Sitten kaatui Esten huutaen maahan ja Ole hänen päälleen.
"Aivan heti se lähtee!" huusi Esten. "Se repii ruumistani."
Silloin puri Ole veljeltään nenän ja ylähuulen, niin että veri virtanaan valui.
"Minun täytyy saada se ulos!" huusi hän.
Hän istui kalpeana katsellen veljeänsä verivirta helmassaan.
"Niin, nyt se lähti", änkytti hän. Sitten otti hän nenän ja ylähuulen laattialta ja heitti ne tuleen.
"Nyt olen päässyt paholaisesta!" sanoi hän.
Sitten nousi Ole veli, iski kiinni toiseen Anders nimiseen veljeensä, joka oli seisonut ja katsellut tätä, veti hänet lieden ääreen ja pakotti hänen panemaan oikean kätensä tuleen.
Anders huusi ja taisteli; mutta Ole, jolla oli karhun voimat, piti hänestä kiinni.
"Nyt perkaamme sinun sielusi!" huusi hän.
Palvelustyttö, joka tuli jälleen sisään huudon kuultuansa, juoksi esiin pelastaakseen Andersin; mutta silloin tarttui veli Esten verisine kasvoineen häneen.
"Nyt on sinun vuorosi!" huusi hän.
Tyttö riistäytyi irti ja pujahti ulos ovesta. Mutta emäntä, joka ymmärsi, että mies oli tullut mielipuoleksi, oli juossut naapuriin apua hakemaan ja sieltä tuli monta miestä, jotka sitoivat Olen ja veli Estenin ja salpasivat heidät. Kun Ole oli sidottu, pani hän kätensä ristiin ja lankesi polvilleen.
"Nyt ovat täällä kaikki sielut pelastetut!" sanoi hän ja niin alkoi hän laulaa virttä.
* * * * *
Läpi koko talven vallitsi pimeyden henki Nordaunella. Ole varsinkin oli synkkä ja suljettu. Hourupäisyys oli mennyt ohi, ja hän kulki siellä puoleksi häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, puoleksi epätoivoisena siitä, että tie Jumalan luokse oli häneltä suljettu.
Pitäjäläiset lähettivät erään jumalaapelkääväisen miehen puhumalla oikasemaan häntä; mutta ei mikään auttanut. Vihdoin lähettivät he hänen luokseen erään lukkarin Tolgenista, joka oli tunnettu jumalisuudestaan ja suuresta raamatuntaidostaan.
Kun tämä lukkari saapui Nordauneen, tuli Ole Nordaune iloiseksi. Hän nousi pöydän äärestä, jossa he juuri aterioitsivat, käski vieraan istua peremmälle ja sanoi tarttuen tämän käteen:
"Nyt on Jumala itse tullut Nordauneen!"
Lukkari viipyi siellä kaksi päivää ja puheli Olen kanssa monesta asiasta, vaan Ole ei saanut siitä rauhaa mieleensä, eikä paljon ymmärtänyt siitä, mitä lukkari selitteli.
"Saatanan olet ehkä saanut ajetuksi ulos minusta", sanoi hän, kun lukkari otti jäähyväisiä; "mutta Jumalaa et ele saanut sisään! Oi et!" — ja hän huokasi syvään.
Oli tullut kevät. Satanut lumi kohisi kuohuvina putouksina ja koskina kaikkialla tuntureilla. Bukkhammer-tunturi kohousi sumuisena ja keväänsinisenä laakson yli, kaikkialla koivikossa puhkesi elämä, ja aurinko oli jo pehmittänyt paljaita maatäpliä, joilla kevätlämpäreitä muodostui.
Eräänä päivänä, kun Ole työskenteli tuvassa valmistellen valjaita, joita hän tarvitsi kevätkyntöön, ja hänen vaimonsa keitti puuroa, avautui ovi varovasti. Kaksi vierasta tyttöä tuli sisään. He olivat nuoria, ja valoisin, iloisin kasvoin he tulivat.
"Jumalan rauhaa taloon", sanoi ensiksi tullut.
"Jumalan rauhaa", sanoi toinen hiljaisemmin.
Sitten jäivät he seisomaan ovipieleen.
Ole Nordaune katsoi heihin istuimeltaan. Sitten huokasi hän syvään.
"Jospa voisitte hankkia sitä", sanoi hän, "olisitte tervetulleet!"
Vaaleampi tytöistä hymyili.
"Onpa siihen keino", vastasi hän.
Ole Nordaune oli laskenut työnsä pois. Vaimo pyysi vieraita peremmä istumaan.
"Oletteko pitkämatkaisia?" kysyi Ole. Hän seisoi ja katseli heitä.
Kaukaa he olivat.
Hän katsoi vaaleampaa.
"Mikä on nimesi?" kysyi hän.
"Randi", vastasi tämä. Sinisilmät olivat niin ystävälliset.
"Niinkö?" Ole seisoi ja tuijotti.
"Mistä olet?"
"Hevlestä, Rennebusta", vastasi hän. "Niinkö?" Ole istui, mutta katseli tutkivasti molempia. "Entä toverisi?" kysyi hän vielä. "Minun nimeni on Sara Ust", vastasi toinen. "Vai niin? Vingelenistä kai sitten?" Taas katsoi hän tutkivasti tyttöön, joka oli vastannut. Tämä hymyili.
"Niin", vastasi hän. "Sieltä olen." Ja hän katsoi vaaleampaan toveriinsa. Ole Nordaune istui hetkisen ja katseli molempia. "Menettekö kaupunkiin?" kysyi hän.
Vaaleaverinen Randi Hevle katsoi toista tyttöä ja hymyili.
"Emme", vastasi hän.
"Niinkö?" Ole Nordaune ihmetteli.
"Teillä on sitten ehkä tänne asiaa?" Hän katseli tutkivasti vuoroon kumpaakin.
Randi Hevle nosti silmänsä.
"Kyllä — sinulle", vastasi hän.
Hänen nuoret kasvonsa loistivat.
"Minulleko?" vastasi Ole. "Onko teillä minulle asiaa?"
Nyt molemmat tytöt katselivat häntä.
"Kyllä", vastasi Randi.
"Vai niinkö? Keneltä teillä on minulle sana?" Ole Nordaunen katse etsi Randin silmäystä.
"Herraltamme!" Vastaus tuli niin selvänä ja lujana. Ja tytön sinisilmät loistivat niin lempeästi ja luottavasti, että mies tunsi lämpenevänsä.
Hän vilkasi loitompana olevaan vaimoonsa, joka koko ajan oli seisonut uunin ääressä kuunnellen. Sitten synkistyivät hänen kasvonsa.
"Silloin teillä on ankara sana", sanoi hän. Samalla huokasi hän raskaasti. Randi Hevlen kasvot saivat sanomattoman lempeän ilmeen.
"Ei", vastasi hän. "Vain hyviä sanomia!" Tämän sanoi hän pitäen toista tyttöä kädestä. He istuivat kuten kaksi hyvää lasta siinä.
Ole Nordaune ravisti suruisesti päätään.
"Ei toki", huudahti hän. "Minä en kyllä ikinä pääse saatanan kynsistä."
Nyt puhui tummempi tyttö.
"Jumala voi sinut vapauttaa!" sanoi hän. "Ei sinun tarvitse muuta kuin tulla hänen luokseen!"
Ole Nordaune tuijotti eteensä. Suuret raskasmieliset silmät synkistyivät.
Ja taas tuli raskas huokaus.
"Kyllä — sen me sinulle opetamme", vastasi Randi Hevle. "Jos vain sinä tahdot!"
Tumma verenpunotus nousi Ole Nordaunen jänteville kasvoille.
"Jos sinä voisit sen minulle opettaa", sanoi hän, "niin Jumalan siunauksen —", hän keskeytti ja ääni vapisi.
Randi Hevle katseli alaspäin; istui ja katseli käsiään, jotka lepäsivät hänen sylissään.
"Ei siihen tarvita muuta kuin seurata Kristusta ja sitä tietä, jota hän kulki —", sanoi hän nöyrästi ja hiljaa.
"Niin, muuta ei tarvita", sanoi Sara Ust. Hän katsoi luottavasti eteensä.
Kauan aikaa oltiin hiljaa. Vaimo uunin luona seisoi kalpeana ristissä käsin ja tuijotti mieheensä, joka istui katse luotuna alaspäin.
"On vain kaduttava syntinsä ja sitten otettava koko sielullaan Jumala vastaan — sitten tulee kaikki siitä!"
Sanat kuuluivat vaatimattomina, mutta lämpiminä ja varmoina hiljaisuudessa.
Siiloin Ole Nordaune nousi. Kädet olivat nyrkissä, katseessa oli tuskaa.
"Oletko varma siitä?" hän huusi.
Randi Hevle nosti katseensa — kirkkaana, varmana.
"Kyllä, olen varma!" vastasi hän.
"Minä olen itse kulkenut sen tien."
"Me molemmat olemme sen kulkeneet." Hän tarttui Sara Ustin käteen.
Ole Nordaunen nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat — jotain hyvin pehmeää ilmausi hänen kasvoilleen.
"Niin, niin", sanoi hän. "Te olette Jumalan lapsia, sen näen hyvin. Mutta kuka on teidät siksi auttanut? Kuka Jumalan mies on teidät siihen johtanut?"
"Hans Nielsen Hauge!" oli vastaus. Ja molempain nuorten kasvot loistivat.
Silloin puhkesi Ole Nordaune itkuun. Ankaraan nyyhkyttävään itkuun, joka vähitellen tyyntyi, kun hänen vaimonsa tuli ja pani molemmat kätensä hänen kaulaansa, itsekin itkien.
"Vai niin", sanoi mies, "vai sanoi se mies teille sellaista!"
Hän tukahutti itkunsa. "Niin, silloinpa on ehkä meille kaikille apua saatavissa!"
"Kyllä minä uskon, että me saimme sanan suoraan Herraltamme, Ole", sanoi vaimo; hän seisoi pyyhkien kädellään kyyneleitä kasvoiltaan ja suoristeli miehensä tukkaa, joka oli yhtenä pörröisenä kasana.
Ole Nordaune meni suoraan Randi Hevlen luo ja tarttui hänen käteensä.
"Teidän on jäätävä tänne!" sanoi hän voimakkaasti. "Te ette pääse lähtemään, ennenkuin olette opettaneet meille saman tien kuin Hauge."
"Niin, jääkää tänne", sanoi vaimo.
* * * * *
Nuo kaksi tyttöä jäivät, ja heidän yksinkertaisen kristinuskon-julistuksensa vaikutuksesta pääsi Nordaunen väki vähitellen sielunrauhaan ja uskoon.
Mutta noiden kahden talossa-olon viimeisenä iltana, kun he olivat sanoneet hyvää yötä ja menneet ylös ullakolle, valvoivat Ole Nordaune ja hänen vaimonsa kauan ja keskustelivat kuiskien kaikesta siitä hyvästä, mitä heidän kauttaan oli taloon tullut, ja miten nyt oli käyvä, kun tytöt lähtivät.
"He voisivat ehkä olla aivan erikoisia Jumalan enkeleitä", sanoi Ole; "ihmettelen, eiköhän heidän ympärillään ole valoa yöllä, kun on pimeä!"
Kari, vaimo, nousi ja meni sukkasillaan ullakonportaita ylös ja lähestyi aivan hiljaa nukkuvia. Ole kädet ristissä odotti vuoteessaan jännittyneenä.
Kari tuli pian hiljaa takaisin miehensä luo.
"Ei", sanoi hän. "Ei heillä ollut sädekehää; mutta he nukkuivat niin
Jumalan siunatusti!"
Ole nyökäytti päätään.
"Niin — heillä on sielunrauha. Voivathan he sittenkin olla enkeleitä."
Kuului kuiskaava rukous Nordaunen tuvassa; sitten oli kaikki hiljaa.
Seuraavana aamuna jatkoivat tytöt matkaansa. Ole ja vaimo Kari seisoivat portailla hyvästiä toivottaen.
"Tervehdä Haugea", huusi Ole heidän peräänsä. "Että nyt on Jumalan rauha tullut tähän taloon, ja viekää kiitos ja Jumalan siunauksen toivotus hänelle, joka opetti meille tien!"
"Sen teemme!" vastasivat tytöt. He olivat jo veräjällä.
"Ja tervetuloa toistekin!"
Sen huusi vaimo.
"Kiitos, jos Jumala suo!" vastasi Randi Hevlen kirkas ääni.
Mutta Ole Nordaune seisoi kauan portailla ja katseli heitä.
"He olivat, kyllä kaksi Jumalan enkeliä", sanoi hän. Sitten hän tähysteli ylös Bukkhammer-tunturille.
"Katsoppas, kuinka valoisaksi on Bukkhammeren tullut!" huudahti hän. "Niin", vastasi vaimo. "On nyt valoisaa joka paikassa!" Kevät oli tullut iloinensa tuntureille ja metsiin. Ja linnut lauloivat, palattuaan pitkien matkojen takaa kotiin tutuille seuduille.
* * * * *
Hauge oli asettunut Bergeniin. Monet syyt saattoivat hänet siihen. Bergen oli hänelle tavallaan rauhallinen turvapaikka, jossa hän saattoi työskennellä rauhassa; Bergen tarjosi hänen toimeliaalle hengelleen suuren työalan maallisellakin alalla, ja Bergenin kauppiaana kuului hänen ammattiinsa matkustaminen, ja hän päättikin matkustaa pohjoiseen, jossa hän ei vielä ollut käynyt ja jossa hän oletti löytyvän hedelmällisen maaperän Jumalan sanalle.
Mutta ennenkuin hän pohjoiseen lähti, matkasi hän Sognin, Hallingdalin ja Numedalin kautta Ekeriin, jossa hän vielä keskeneräisellä paperitehtaalla tapasi useita etevimpiä kannattajiaan, muiden muassa Ole Olsen Bachen, joka hänen neuvostaan asettui kauppiaaksi Drammeniin.
Varemmin, vuonna 1802 oli hän matkustanut pohjoiseen, mutta kreivi Moltke oli karkottanut hänet Trondjemista, koska hän oli pitänyt Haugea syyllisenä Nordaunen tapauksiin ja samoin vielä katsoi hänen vaikutuksensa aiheuttaneen ne häiriöt, joita oli tapahtunut Lexvikissä, jossa eräs Anders Hernes mielenhäiriössä oli tappanut lapsen.
Hauge oli kärsinyt paljon näistä syytöksistä, mutta piispa Nordahl
Brun, jolle hän niistä puhui, rohkaisi häntä.
"Ei se voi olla sinun syysi", sanoi hän, "enemmän kuin minunkaan syytäni kaikki se, mitä täällä Bergenissä tapahtuu. Eräänä päivänä, kun olin saarnannut ja tullut ulos kirkosta, veti eräs sotilas, joka myös oli ollut kirkossa, pistimensä ja pisti kuoliaaksi toverinsa, joka kulki hänen edellään katua pitkin."
Kun Hauge oli jonkun aikaa viipynyt "tehtaalla", jatkoi hän matkaansa
Kristianiaan ja sieltä kotiin vanhempiensa luo Tuneen.
Myöhemmin matkusti hän pikkumaakuntien kautta ja kävi ystävänsä Johan Sörbrödenin luona, jossa hän piti hartauskokouksen. Siitä hän meni vuonon poikki Vallön suolakeittimöön, edelleen Skieriiin ja ylös Holdeniin, jossa hän piti useita kokouksia Tvedtin, Klövdalin, Ytterbön, Tuften ja Heisholdtin taloissa.
Holdenissa oli siihen aikaan pappina Braemer, innokas järkeisuskoinen ja Haugen kiivas vastustaja.
Haugen kannattajat Holdenissa pyysivät häntä Tvedtin taloon Haugea kuulemaan, mutta siihen ei pappi suostunut.
Kuitenkin saapui hän kesken hartauskokousta ja papin vuoksi uudisti
Hauge kaiken, minkä jo oli sanonut.
Kun Hauge oli lopettanut, nousi pappi ja meni suoraan hänen luokseen, kasvot punaisina vihasta.
"Häpeä sellaiselle sanan saarnaajalle!" huusi hän. Ja samassa sylki hän Haugea suoraan kasvoihin.
Läsnäolijat nousivat, ilmaisten harminsa ja inhonsa äänekkäällä murinalla. Mutta Hauge pyyhki rauhallisesti kasvonsa, kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:
"Minusta näyttää, että saamme laulaa virren: 'Poistu henki häijy!'"
Hän selaili rauhallisena virsikirjaansa ja ilmoitti virren numeron. Pappi Braemer kuunteli hetken puristetuin nyrkein ja rypistetyin kulmin. Sitten hän äkkiä kääntyi — ja meni.
Mutta hän oli vannonut kostavansa Haugelle.
Seuraavassa hartauskokouksessa Heisholdtissa tuli juuri kokouksen loputtua ilmoitus, että pappi ja nimismies tulevat juuri pihaan.
Hauge tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi, ja kääntyi isännän Johannes
Heisholdtin puoleen.
"Nyt me olemme sekä sinä että minä kysymyksessä", sanoi hän hymyillen.
Johannes Heisholdt kalpeni.
"Tule", sanoi hän, "piiloutukaamme."
Hauge, joka katsoi velvollisuudekseen säilyttää vapautensa mikäli se hänestä riippui, seurasi isäntää, joka riensi latoon, jossa he piiloutuivat heiniin.
Piilopaikastaan saattoivat he hirsien raoista sekä nähdä että kuulla, mitä tulijat tekivät. Pappi ja nimismies astuivat rattailta maahan ja kysyivät heti, missä Hauge on.
Pihalla seisovat vastasivat, että hartauskokous on lopussa ja Hauge on mennyt.
Pappi ja nimismies menivät tupaan. Hetken perästä tulivat he ulos ja seisoivat portailla.
"Missä on Johannes Heisholdt?", kysyi pappi.
Ulkonaolevat katsoivat toisiinsa. Kukaan ei tiennyt mitään.
Mutta Johannes Heisholdt oli niin kalpea Haugen vieressä maatessaan, että sen saattoi aivan huomata. Ja hänen sydämensä sykki niin kuuluvasti, että Hauge kuuli sen.
"Mies-raukkaa sinua", kuiskasi Hauge, "kuinka sinä olet pelkuri! Koetapa minun kättäni ja tunnustele, kuinka minun sydämeni sykkii rauhallisesti."
Johannes Heisholdt yritti hymyillä.
Nyt he taas kysyivät isäntää. Silloin useat vastasivat, että hän varmaankin on seurannut Haugea.
"Niin, niin", sanoi pappi. "Mutta te saatte kaikki rangaistuksen, jotka olette antaneet huoneitanne hartauskokouksiin."
Sitten pappi ja nimismies poistuivat.
Hauge pääsi tällä kertaa häiritsemättä, mutta nuo viisi talonpoikaa saivat maksaa suuret sakot.
Holdenista kulki Hauge Bön ja Silleffordin kautta Tinniin, siitä Vestfjord-laaksoa myöten Mjösstrandin ja Raulandin kautta Haukelidiin ja Röldaliin, Suledaliin ja Jelseen.
Joulun aikana 1802 tuli hän taas takaisin Bergeniin, jossa hänen ystävänsä hänet sydämellisesti vastaanottivat.
Tehtyänsä pitemmän matkan pohjoiseen, lähti hän toisen kerran
Tanskaan, jossa hän uudisti ja laajensi tuttavuuttansa
Veljeysseurakunnan eri seurakuntien kanssa sekä Sjellandissa että
itse Juutinmaalla, jossa liikkeellä oli varsinainen tyyssijansa.
NELJÄSTOISTA LUKU
Oli lauhkea lokakuun päivä 1804, ilma oli tyyni ja kuulakka ja kellastuneet lehdet putoilivat metsissä.
Maantietä pitkin kulki Ekerin paperitehtaalle päin juhlapukuista väkeä, pari kolme yhdessä, useimmat matalalla äänellä keskustellen. Naiset kantoivat virsikirjaansa kädessään; useilla miehistä oli reppu selässään aivan kuin olisivat kaukaakin tulleet. Yksi ja toinen hyvinpuettu mies silloin tällöin ajoi ohi kärryissään ja tervehti tuttavallisesti kulkijoita; kaikilla oli jonkunlainen odotuksen ja juhlamielen ilme kasvoillaan. Kaikki poikkesivat valtatieltä paperitehtaalle, jossa isäntä Mikkel Nielsen Hauge kulki juhlapukuisena edestakaisin ja otti vieraat vastaan. Sillä aikaa Inger, hänen vaimonsa, työskenteli kiireissään keittiössä ja tuvassa, jossa kaikki tehtaan väki häntä halusta auttoi.
Olipa syytä juhlimiseen tehtaalla tuona päivänä, sillä Hans Nielsen Hauge oli kirjeellisesti ilmoittanut, että hän tulisi tervehtimään veljeänsä, ennenkuin palaisi Bergeniin takaisin.
Jo useina päivinä oli huhupuheita kulkenut, että hän oli palannut Tanskasta ja oleskeli Tunessa vanhempiensa luona, mutta nyt oli veli Mikkel saanut siitä varmuuden viime kirjeen kautta, ja tieto hänen tulostaan oli levinnyt kiihtyvällä nopeudella ympärillä oleviin seutuihin.
Ja niinpä olivat ystävät läheltä ja kaukaa ajaen ja jalan matkalla syksyisellä tiellä saadakseen nähdä ja kuulla häntä, jonka sana ja työ oli muuttanut heidän koko elämänsä ja tuonut iloa, uskoa ja toivoa heidän olemukseensa.
* * * * *
Iltapäivään oli ehditty; mäellä tehtaan luona oli Mikkel Hauge itse ja hänen rinnallaan Kristofer Hoen, Torleif Bache, Ole Gabestad, Niels Braaten ja monta muuta Haugen parhaista ystävistä. Kaikki seisoivat ja katselivat odotellen tielle päin.
Niels Braaten oli juuri tullut ja kertonut, että Hauge oli edellisenä päivänä pitänyt hartauskokouksen Lars Baekken luona Hougsundissa ja silloin sanonut, että hän tulisi paperitehtaalle seuraavan päivän iltapuolella.
Yli tunnin oli nyt jännitettyinä katseltu odotellen tulijaa; hämärä rupesi jo lähestymään, mutta ketään ei tullut.
"Ehkäpä jotain on saattanut tapahtua?" sanoi Mikkel veli katsoen hieman huolestuneesti Niels Braateriin.
Tämä hymyili.
"No, Jumala elää vielä", vastasi hän.
"Niin, tapahtukoon Hänen tahtonsa", vastasi Mikkel Hauge.
Ja taas hän tähysteli heihin päin, kuten toisetkin.
Kuulosteltiin eikö kärrynpyörien kolinaa kuuluisi; koeteltiin tähystää, eikö hevosta hämärässä näkyisi.
Jopa tuli joku! Mutta eihän! Sehän oli vain joku yksinäinen vaeltaja, ehkä joku ystävistä, joka oli myöhästynyt.
Ja kaikki katselivat yksinäistä kulkijaa, odotellen eikö joku joukosta tuntisi häntä.
Hän kulki tasaista kulkua kuni suurimmassa rauhassa, silloin tällöin katsoen ylös tehtaalle päin, mutta taas painaen päänsä alaspäin.
Vihdoin ehti hän veräjän luo, tarttui siihen ja katsoi samassa ylös. Ja kun hän tuli taloon päin, näytti hänen vartalonsa kohoavan katsojain silmissä, ja pian kävi syvä, valtava hyminä noiden hiljaisten mäellä seisovien ihmisten kesken.
He olivat tunteneet kasvot. Se oli hän!
Hän tuli reippaasti lähemmä noiden monien luo.
Jokaista tervehti hän kädestä, sanoi jonkun sanan ja kävi edelleen katsellen.
Vihdoin tapasi hän veljensä, otti häntä lujasti kädestä ja jäi siten seisomaan moniaan sekunnin ajaksi.
"Kiitos todistuksestasi, veli!" sanoi hän matalasti sointuvalla, lämpimällä äänellään. "Jumala palkitkoon sinua siitä että kestit!"
Veljen silmiin nousivat kyyneleet, eikä hän vastannut mitään.
Mutta hänen takanaan seisoi hänen vaimonsa Inger. Tämän hyvät kasvot loistivat; hän tarttui molemmin käsin.
Haugen käteen. "Tervetullut ole sinä!" sanoi hän. "Ja Jumala siunatkoon sinua!"
Hän ei tahtonut laskea kättä irti. Hauge nyökäytti päätään, kääntyi ja tervehti Torleif Bachea, Niels Braatenia ja toisia.
"Täällä on kaikki hyvin", sanoi hän. "Tehdashan on käynnissä."
Hän hymyili ja meni sisään veljen seuraamana.
Ja pian täyttyivät huoneet sadoista ystävistä, joiden kasvot ilosta loistivat, kun hän nyt oli tullut.
Puoli tuntia myöhemmin nousi virrenveisuu korkeana ja luottavaisena huoneiden kattohirsien alla, häipyen kauas pimeän syysillan hiljaisuuteen.
Silloin puhui Hauge, piti puheen, jonka ystävät muistivat kauan. Puhui siitä, miten on Herran tähden kieltäydyttävä, oltava uskollisia loppuun asti sekä taivaallisessa että maallisessa kutsumuksessa, eikä väistyttävä siitä mikä on oikeaa ja hyvää, ei koetuksien eikä kiusauksien edessäkään.
Hän lopetti lämpimällä rukouksella Jumalan puoleen, että se siemen, joka nyt on kylvetty, saisi kasvaa ja vahvistua ja että Jumalan sanan siemen tulisi kylvetyksi yli koko maan.
Puhe aikaansai suuren liikutuksen.
Sen päätyttyä riensivät kaikki hänen luokseen saadakseen puhua hänen kanssaan ja puristaa häntä kädestä. Jokaiselle oli hänellä hyvä sana; hän antoi neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa.
Siten kului ilta; mutta kun myöhään erottiin ja vain muutamat lähimmistä ystävistä jäivät jälelle, otti Hans Nielsen Hauge veljeänsä olkapäistä kiinni ja katsoi häntä silmiin, lämpimästi, kiitollisena.
"Nyt, veli Mikkel", sanoi hän hymyillen. "Nyt olet kai iloinen?"
"Kyllä, niin olen", vastasi veli, "siitä varsinkin, että sinä olet täällä."
Hans Nielsen Hauge pudisti päätään.
"Ei, ei", sanoi hän. "Olenko minä täällä, vai enkö, sillä ei ole paljon merkitystä! Mutta Jumala on täällä ja se tekee meidät iloisiksi!"
Veli, joka kaksi kertaa oli istunut kuritushuoneessa jumalansanan julistuksen vuoksi ja joka kaikesta huolimatta ei ollut väistynyt totuudesta, tarttui veljensä käteen.
"Jollet sinä olisi tullut", sanoi hän liikutettuna, "niin tokkopa
Jumala olisi ollut meitä niin lähellä."
"Voi Mikkel!" vastasi Hans. "Jumala olisi kyllä tullut tänne ilman minua; olen nyt vain niin iloinen, että minua on voitu käyttää johonkin hyvään tässä maailmassa."
Ystävät seisoivat ympärillä ja kuuntelivat noita kahta.
Silloin sanoi Kristofer Hoen äkkiä:
"Kuinka monta kertaa olet nyt ollut vangittuna, Hauge?"
Hauge hymyili. Sitten laski hän sormillaan.
"Yhdeksän kertaa", vastasi hän, "ja Mikkel veli kahdesti: — se on jo hyvä alku!"
"Mutta nyt olet saanut olla melko kauan vapaana", sanoi Niels Braaten.
"Niin", vastasi Hauge. "En ole juuri istunut vangittuna."
"Sinä olet, Jumalan kiitos, ollutkin hyvä irtolainen", sanoi Mikkel veli.
Silloin kaikki nauroivat.
"Niin", sanoi Kristofer Hoen. "Siitä tulee monta peninkulmaa."
Hans Hauge istui mietiskellen.
"Olen huvitellut laskemalla", sanoi hän; "siitä tulee melkein viisitoista sataa penikulmaa."
Tuli huomattava hiljaisuus.
"Mutta — niinpä onkin se ehkä pian lopussa", sanoi Hauge hyvin hiljaa.
Kaikki katsoivat häntä.
Hän itse katseli vakavana eteensä.
"Voi tulla aihetta levätä kylliksi", sanoi hän. "Kunhan Jumalan sana oikein alkaa juurtua tässä maassa, löytävät he kyllä syyn saada minut vangituksi."
Ystävät vaikenivat. He tiesivät ja ymmärsivät, että hän oli oikeassa.
"Matkusta Bergeniin, niin pian kuin voit", sanoi Niels Braaten.
"Niin on tarkoituksenakin", vastasi Hans Hauge. "Niinpian kuin olen valmis täältä lähtemään."
Hän istui hetkisen ja tuijotteli puoleksi surumielisenä eteensä.
"Ja silloin luultavasti tulee kulumaan pitkä aika, ennenkuin jälleen kohtaamme", sanoi hän matalalla äänellä.
Ystävät loivat katseensa alas. Hetken vallitsi painostava hiljaisuus.
Silloin katsoi Hauge luottavasta veljeensä.
"Kyllä kaikki hyvin menee, tiedänhän, että mylly pyörii", sanoi hän ja hymyili.
Mikkel Hauge nyökäytti päätään.
"Niin se pyörii, ja kohta se pyörii kaikkialla koko Norjan maassa", vastasi hän.
Hans Hauge nyökäytti päätään.
"Rukous ja työnteko — niistä pitää tulla kansan tunnussana", sanoi hän. Ja siitäpä hän kauan aikaa puhui, kuinka väärin silloin on asia käsitetty, kun monet heränneistä tahtovat kaikki maalliset toimensa jättää ja vain hengellisissä asioissa askarrella.
"Se on aivan samaa kuin panna tuli kuivan padan alle", sanoi hän; "siitä tulee vain kuumuutta eikä mitään ruokaa ja lopuksi turmeltuvat sekä pata että ruoka-aineet. Jumala on luonut meille sekä ruumiin että sielun; sielun tulee hallita ruumista, kuten isännän palvelijaansa; se on kehno isäntä, joka ei pidä hyvää huolta palvelijastaan, jotta hän voi olla hänelle hyödyksi sekä kykenevä ja halukas kaikkeen hyvään työhön."
Hauge oli puhuessaan lämmennyt asiasta ja hän jatkoi nyt, kertoen piirre piirteen jälkeen matkoistaan, ja juuri tästä tärkeästä asiasta sekä monista alkamistaan suunnitelmista maan sekä hengelliseksi että aineelliseksi edistykseksi.
"Kaikkialla, missä huomaan jotakin olevan tehtävissä kansan kohottamiseksi joko jonkun uuden elinkeinon kautta tai vanhaa parantamalla, siellä toimitan kykenevimmät veljet toimeen", sanoi hän. "Siten istutan hyviä puita kaikkialle maahan, niistä on tuleva siemeniä, jotka täyttävät koko Norjan, jotta se kerran kukoistaa kuin Herran puutarha."
Ja Hauge kertoi vielä, kuinka hän Fagerlid-laaksossa pohjoisessa Norjassa, jossa kansa oli kokoontunut häntä kuulemaan, oli hämmästyttänyt heidät lähtemällä katsomaan erästä läheisyydessä olevaa koskea, tutkiakseen voisiko sitä käyttää tehdaslaitokseen, sekä kuinka hän hartauskokouksen sijasta keskellä kirkasta kevätpäivää oli valjastanut hevosen auran eteen ja yhdessä talon isännän kanssa kyntänyt iltaan asti. Vasta sitten oli hän pitänyt hartauskokouksen.
"Heidänhän tuli nähdä", sanoi hän, "etten ole mikään irtolainen tai haaveilija, joka ei tahdo tehdä työtä, vaan rehellinen kristitty, joka kiittää Jumalaa sekä ruumiin että sielun lahjoista."
* * * * *
Hauge oli viipynyt paperitehtaalla kolme päivää ja joka päivä keskustellut niiden monien ystävien kera, jotka tulivat sinne häntä katsomaan ja tervehtimään.