Neljäntenä päivänä lähellä puolenpäivän aikaa, juuri kun Hauge istui keskustelemassa Inger-emännän kanssa suuressa tuvassa, tuli Mikkel-veli kiireesti sisään.
"Laita itsesi johonkin syrjään, Hans", sanoi hän. "Näen nimismiehen tulevan ajaen tännepäin, ja jos oikein arvaan, niin sinua hän juuri etsii."
Inger-emäntä oli noussut.
"Tule", sanoi hän. "Minä johdan sinut takaoven kautta; mene sitten kosken reunaa, niin on tiheä metsä aivan edessäsi."
Mutta Hans Hauge jäi istumaan paikalleen.
"Ei, Inger!" sanoi hän hitaasti. "En lähde täältä minkään takaoven kautta. Olen niin tehnyt pari kertaa, koska luulin olevan velvollisuuteni säilyttää vapauteni; nyt en kuitenkaan enää tee sitä. Ja kaikkein vähimmin pakenen Jens Gramia. Hänen ei pidä saattaman sanoa, että minä piilottaudun niinkuin se, jolla on paha omatunto."
Hän nousi, ja hänen lempeissä, siniharmaissa silmissään oli syvä loimu.
Mikkel Hauge seisoi ja katseli veljeään.
"Sinä olet ja pysyt kaltaisenasi", sanoi hän, "Jumalankiitos", lisäten.
"Ja mehän olemme veljet", vastasi Hauge hymyillen. "Sinähän istuit kaksi vuotta mieluimmin kuin kielsit Jumalasi ja annoit pakottaa itsesi vaikenemaan. Mene nyt vastaanottamaan nimismiestä."
Mikkel Hauge kääntyi sanaakaan sanomatta ja meni.
Mutta Inger-emäntä sai kyyneleet silmiinsä.
"Emme siis enää koskaan saa nähdä sinua", sanoi hän vapisevalla äänellä.
"Kyllä", vastasi Hans Nielsen Hauge. "Ei mikään maailmassa voi
Jumalan lapsia ijäksi erottaa!"
Inger laski kätensä hänen olalleen.
"Jumala siunatkoon sinua Hans, kaikesta", sanoi hän.
Nyt ajoi nimismies pihaan ja sieltä kuului puhetta.
Hauge istui rauhallisena pöydän ääressä. Inger-emäntä askarteli jotain uunin luona. Hetken perästä tulivat Mikkel Hauge ja nimismies Gram tupaan.
Nimismies tervehti, ensin Inger-emäntää, jota hän kätteli, ja sitten
Haugea.
"Saatpa istua peremmäksi", sanoi Inger-emäntä; hän asetti tuolin esille.
"Kiitos, en tahdo istua", vastasi nimismies Gram. "Minulla on vain sinulle asiaa", sanoi hän kääntyen Hans Nielsen Haugen puoleen.
Hauge nyökäytti päätään.
"Minä arvaan sen", vastasi hän sävyisästi.
Silloin seisoi Inger-emäntä nimismiehen edessä. Hänen voimakkaat, rehelliset kasvonsa olivat hyvin punaiset; hyväntahtoiset siniset silmät säihkyivät mielipahasta.
"Älä tee nyt mitään sellaista, joka pahaa on, nimismies", sanoi hän.
"Tulee päivä, jolloin saat sitä katua!"
Silloin nousi Hans Nielsen Hauge.
"Ei, Inger", sanoi hän. "Jumalan esivalta tekee vain sitä, mikä on hyvää — senhän voit tietää. Jens Gram kulkee Jumalan asioilla, ole varma siitä."
Jens Gram muuttui kasvoiltaan veripunaiseksi.
"Ei, sellaista asiaa varten en minä ole lähtenyt", vastasi hän; "minä vain teen mitä laki käskee."
"Ja sen sinä teet ilolla", sanoi Hans Hauge. "Esitä vain asiasi."
Jens Gram pani hatun päähänsä.
"Minä tuon sanan kruununvouti Collettilta, että hän haluaa puhua kanssasi", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge ojensi veljelleen kätensä.
"Kiitos tästä kerrasta, veli, kiitos kaikista kerroista", sanoi hän. Sitten otti hän Inger-emäntää kädestä. "Pysykää Jumalassa", sanoi hän, "niin ei mikään teitä vahingoita. Ja pitäkää hyvää huolta paperitehtaasta, että se käy."
Hän loi veljeensä paljon merkitsevän silmäyksen, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja seurasi nimismiestä, joka jo seisoi ovella.
"Jumalan rauhaa matkallesi!" toivotti Inger-emäntä seuraten ovelle.
"Ja Jumalan rauhaa sinullekin, Jens Gram."
Tämän hän huusi nimismiehelle.
Nimismies ei vastannut. Istui vain kärryihin, kun taas Hauge asettui taakse ajopojan paikalle. Sitten sai hevonen piiskan läimäyksen ja pian katosivat molemmat näkyvistä jättäen ystävät kyyneleet silmissä kuistille seisomaan.
Kun nimismies Gram oli ajanut kokonaan tehdaslaitoksen ohi, kääntyi hän istuimellaan ja katsoi Haugeen päin.
"Aja vain rauhassa", vastasi tämä. "Minä istun turvassa täällä, sillä minulla on hyvä omatunto."
Nimismies Gram löi taas hevosta.
"Tällä kertaa saatkin seurata minua", sanoi hän.
Hauge ei vastannut.
Mutta kun he puolen tunnin ajan perästä kääntyivät Hougsundin tielle, sanoi hän:
"Sinä et viekään minua kruununvouti Collettin luo!"
Nimismies Gram nauroi.
"En", vastasi hän. "Tällä kertaa mennäänkin suoraan vankilaan, Hans
Hauge."
Hauge ei vastannut tähän. Istui vain äänetönnä ja katseli eteensä, heidän edelleen ajaessaan.
"Niin, niin, Jens Gram!" sanoi hän vihdoin. "Siitä saat tehdä tilisi kerran Jumalasi kanssa. Minä en valita."
Ja kärryt kolisivat edelleen syksyistä tietä.
Iltapäivällä pantiin Hauge Jens Gramin käskystä Hougsundin vankilaan.
Kun nimismies saattoi hänet vankilaan, kääntyi Hauge häntä kohti ja ojensi kätensä.
"Kiitos hyvästä ajosta, nimismies", sanoi hän.
Nimismies Gram kääntyi poispäin.
"Odotahan vähän", vastasi hän. "Saattaa tapahtua, että saat painavampia kiitoksen aiheita." Samassa otti hän esille eräästä laatikosta käsi- ja jalkaraudat ja tuli Haugen luo.
Hauge katsahti häneen.
"Voinhan minä kantaa nämä kahleet", sanoi hän hiljaisesti, "mutta kerran, Jens Gram, tulevat ne olemaan painavammat sinulle kuin nyt minulle. Voinhan minä kaikissa tapauksissa panna käteni ristiin ja rukoilla vihamiesteni puolesta."
Jens Gram kääntyi äkkiä hänestä pois ja meni.
* * * * *
Noin kuukauden istui Hauge Hougsundin vankilassa. Hänen ystävänsä tarjosivat suuren takuusumman hänen vapauttamisekseen, mutta viranomaiset hylkäsivät kaiken. Oli tultu siihen vakuutukseen, että yhä varmemmin kasvavaa uskonnollista liikettä ei voitu muuten pysähdytää, kuin pitämällä Hauge vangittuna, ja sen mukaan sitten toimittiinkin. Kristianian läänin maaherra, kreivi Moltke, antoi käskyn panna Haugen Kristianian kaupungin vankilaan, ja marraskuun 2 päivänä 1804 tuli nimismies taas Hougsundiin tällä kertaa kuljettaakseen Haugen raudoissa pääkaupunkiin.
Iltapuolella samana päivänä ajoi kaksi rekeä Drammenista päin kaupunkiin. Ensimäisessä istui kahleissa oleva vanki, jota vartioitsi vanginvartija; toisessa istui nimismies Gramin jättiläismäinen vartalo.
Siinä talletettiin Hans Nielsen Haugea.
Puoli tuntia myöhemmin istui hän lukkojen takana eräässä Kristianian kaupunginvankilan pimeimmistä kopeista.
"Täältä saat sitten siirtyä Munkholmaan", oli Gram sanonut hänelle jäähyväisiksi.
"Tapahtukoon Jumalan tahto", oli Hauge vastannut. "Niinkauan kuin on elämää, voi toivoa jotakin parempaa. Mutta mitä Jumala antaa kannettavakseni, tahdon kantaa."
Vankilasta oli hän kirjoittanut ystävilleen useita kirjeitä, joissa hän ilmoittaa tahtovansa kärsiä äärimmäisyyteen saakka, ja kehottaa heitä tottelemaan lakia ja napisematta kantamaan, mitä kohtalo tuoneekin. "Jollemme tapaa enää tässä maailmassa, on meillä toivo, että tapaamme paremmassa maassa, jossa ei ole enää ei vankiloita eikä kahleita niitä varten, jotka rakastavat Jumalaansa", — siten hän lopetti kirjeensä.
Haugen vangitseminen 1804 lopetti hänen herätyssaarnaajatoimensa Norjan kansan keskuudessa ja samalla sai alkunsa oikeusmurhaan johtava toimenpide, joka on aina oleva sen ajan viranomaisten häpeänä.
VIIDESTOISTA LUKU
On jouluaatto 1805.
Pitkin Raatihuoneenkatua kulkee kaksi virkamiestä vakavasti keskustellen. He ovat Kristianian poliisimestari Jakob Wulfsberg ja ylioikeuden asessori Jonas Collett.
He pysähtyvät usein kylmästä huolimatta, puhelevat keskenään ja taas jatkavat kulkuaan. He ovat kulkeneet Kirkkokadun ohi, jossa on vilkas joululiikenne, hevosten kulkuset kilisevät ja lumi narisee ihmisten jalkojen alla.
Poliisimestari Wulfsberg pysähtyy taas ja laskee hiljaa kätensä asessori Collettin käsivarrelle.
"Tämäpä on erittäin laajakantoinen asia, hyvä herra asessori", sanoi hän. "Kuulustelut vievät vuosia, ja valitettavasti ovat virkatoimeni estäneet minua viime vuonna toimimasta asiassa sellaisella tarmolla, jota se välttämättä vaatisi. Olen kiitollinen hallitukselle, että se on nimittänyt Teidän kaltaisen tarmokkaan ja kyvykkään miehen sijaani tutkijalautakuntaan."
Asessori Collet teki poistyöntävän kädenliikkeen.
"Ei kukaan voisi asiaa paremmin hoitaa, kuin te, herra poliisimestari", sanoi hän. "Mutta koska niin tahdotaan, koetan tehdä voitavani."
"Silloin on asia parhaissa käsissä", vastasi poliisimestari Wulfsberg ja aikoi mennä edelleen. Mutta asessori Collet pysähytti hänet.
"Herra poliisimestari", sanoi hän. "Oikeuskirjuri Aars — mistä syistä hän pyysi päästä vapaaksi tutkijakunnan jäsenyydestä?"
Wulfsbergin kasvoille muodostui eriskummallinen ilme.
"Luultavastikin samoista syistä kuin minäkin", sanoi hän.
"Syistä!" — Asessori Collett katsoi poliisimestariin. "Minä luulin, että oli olemassa vain tuo ennen mainittu syy."
Poliisimestarin silmät harhailivat.
"Sepä olikin pääsyy", vastasi hän. "Voinhan muuten meidän kesken myöntää, ettei minulla ole lainkaan halua puuttua koko asiaan."
Collet asettui poliisimestarin eteen.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän.
Kuin taistelun merkkejä näkyi Wulfsbergin älykkäillä kasvoilla. Hän vaikeni hetkiseksi, ennenkuin vastasi.
Vihdoin tuli matalana:
"On jotain tuossa miehessä, joka minua vaivaa. Hänellä on niin ihmeellisen luottamusta herättävä esiintymistapa; en ole ennen sellaista tavannut ja aivan vasten tahtoaan saa sellaisen käsityksen, että hän kärsii viattomasti — eikä silloin ole mieluista olettaa päinvastaista!"
Poliisimestari hymyili.
"Niinpä kyllä", vastasi asessori Collet. "Hänellä kuuluu olevan erittäin miellyttävä käytös ja suuri vakuuttamiskyky. Muutoinpa hän ei olisikaan voinut aikaansaada sitä vahinkoa, jota hän todistettavasti on tehnyt."
Poliisimestari Wulfsberg pudisti hymyillen päätänsä.
"Ei, ei, herra asessori", sanoi hän. "Ei ole tästä nyt vain kysymys. En vain niin helpoilla keinoilla anna itseäni pettää. Ei, jotain aivan toista se on — mutta itsepä voitte nyt arvostella, siihenhän saatte mainion tilaisuuden."
Hän jatkoi matkaansa Collettin seuraamana. Nuo molemmat virkamiehet tervehtivät sekä oikealle että vasemmalle, ja kun he kääntyivät raatihuoneen portista sisälle mennäkseen, teki vahti kunniaa.
* * * * *
Avaimet kolisivat Hans Nielsen Haugen pimeän vankikopin ovessa. Vanki, joka istui kädet ristissä penkillään ja tuijotti iltapimeään koppiinsa, jonka ristikkoikkuna näkyi seinällä harmaana valoläiskänä, käänsi päänsä ja katseli oveen päin. Vanginvartija sieltä tuli. Hän seisoi kopin ovella.
"Saatpa tulla. Poliisimestari tahtoo puhua kanssasi", sanoi hän. Hänellä oli sapeli nahkatupessa vyöllään ja lyhty vasemmassa kädessään.
Hauge nousi raskaasti huoaten. Hänen silmänsä punottivat lyhdynvalossa; kalpeat kasvot olivat saaneet tuhkanharmaan sävyn.
Hän seurasi hiljaa vanginvartijaa.
"Mene edellä", sanoi tämä sulkien oven. Ja lyhdyn valossa kulki Hauge pitkän käytävän läpi vanginvartijan seuraamana.
"Tässä", sanoi vartija heidän pysähtyessään kuulusteluhuoneen oven edessä. Hän sammutti lyhdyn, sillä päivänvaloa tuli vielä ikkunain ja käytäväin kautta; sitten vartija avasi kuulusteluhuoneen oven ja johti Haugen sisään.
Pöydän ääressä istuivat poliisimestari ja asessori Collett.
Vanginvartija jäi seisomaan ovipieleen.
Poliisimestari viittasi tälle.
"Odota siellä ulkona", sanoi hän. "Minä soitan sitten."
Vanginvartija teki kunniaa ja meni.
Poliisimestari istui hetken, selaili muutamia papereita ja puhui matalalla äänellä, melkein kuiskaten asessori Collettin kanssa, jonka silmät eivät kääntyneet Haugesta, tämän seisoessa oven luona hämärässä.
Vihdoin poliisimestari puhui.
"Tule lähemmä, Hauge", sanoi hän hiljaa.
Ja Hans Nielsen Hauge tuli hitaasti pimeästä ja seisoi aivan viheriän pöydän ääressä, jouluaaton valon langetessa sille leveän ikkunan kautta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; vaaleanharmaa tukka riippui epäjärjestyksessä, mutta hänen tukeva vartalonsa ei ollut vielä kumarruksissa, ja jotain ylen lempeää oli hänen suurien, väsyneiden, sinisenharmaiden silmiensä katseessa.
Asessori Collett katsoi kauan ja terävästi häneen.
"Sinäkö siis olet Hauge?" kysyi hän; hänen kuivahko äänensä hieman aleni.
"Kyllä, minä se olen", vastasi Hauge lämpimällä, luotettavalla äänellään.
Taas vallitsi hiljaisuus.
Sitten puhui poliisimestari:
"Minulla on jotain uutta sinulle ilmoitettavana. Asessori Collet tässä on tullut jäseneksi lautakuntaan, joka on tutkiva asiaasi."
Hauge katseli tutkivasti Collettia, jonka silmäys ei välttänyt.
"Sittenpä ehkä asia edistyy", vastasi hän.
Poliisimestari hymyili leveästi.
"Asessori ottaa minun paikkani", sanoi hän. "Kyllä asia sitten käy paremmin."
Hauge ei hymyillyt.
"Poliisimestarilla on kylläkin riittävästi työtä", sanoi hän. "Niitä on paljon, joiden sietää istua täällä."
Wulfsberg katsoi asessori Collettiin.
"Sinun asiasi on ylen laaja asia", sanoi hän. "Se on paisuva hyvin suureksi."
"Niin", vastasi Hauge, "se on suuri asia. Ja sillä on sellainen ominaisuus, että se kasvaa."
Collett katsoi terävästi Haugea.
"Niin, sitäpä juuri pelätään", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge astui pakostakin askeleen lähemmäksi.
"Että Jumalan sana saa juurtua kansan keskuuteen, ei ole mikään pelättävä asia", vastasi hän. "Jos se olisi saanut juurtua yli koko Norjan, saisitte kernaasti ottaa henkeni tässä paikassa."
Hän sanoi tämän aivan hiljaa, mutta painavasti.
Nuo molemmat virkamiehet vaihtoivat silmäyksiä. He alkoivat tuntea sangen omituista tunnetta, vaikutusta hengestä, joka oli väkevämpi kuin heidän.
"Minä huomaan, että sinä uskot asiasi menestykseen", sanoi Collett hetken vaitiolon perästä.
"Kyllä, sen teen", vastasi Hauge.
"Etkä pelkää tutkimuksen tulosta?"
"En." Hauge hymyili. "Sitä varten on minulla liian hyvä puolustaja!"
Collett katsoi kysyvästi poliisimestariin.
"Mikä puolustaja?" kysyi hän Haugeen kääntyen. Haugen silmät katsoivat niin lempeinä.
"Kylläpä asessori sen tietää", vastasi hän.
Collett rypisti kulmiaan.
"En", sanoi hän hieman terävästi. "En tunne puolustajaasi."
Hauge katsoi häneen.
"Sepä oli paha", vastasi hän, "Jumala on puolustajani, herra asessori!" Äänessä oli innostuksen voimaa.
"No, no!" pääsi terävästi Collettin suusta. "Senhän jokainen voi sanoa."
"Eipä", vastasi Hauge. "Sitäpä ei voi jokainen sanoa. Mutta Jumala suokoon, että niin hyvin olisi!"
Taas tuli hiljaisuus. Wulfsberg katsoi alaspäin; Collett istui sanatonna.
"Näyttääkö sinusta ettei asiasi kylliksi edisty?" kysyi hän hetken perästä.
"Näyttää", vastasi Hauge. "Aika tuntuu pitkältä. Meidän ihmisten ei ole helppoa kärsivällisesti sitä kantaa, mitä Jumala antaa." Hän vaikeni. Mutta sitten hän taas puhui ja tällä kertaa oli äänessä suuri suru.
"Pahinta on kaikkien niiden, jotka odottavat minua", sanoi hän. "On niin monta, jotka tarvitsevat pientä apua."
Collett katsoi häneen hyvin pistävästi.
"Sinäkö luulet olevasi ainoa, joka voi julistaa Jumalan sanaa tässä maassa?" sanoi hän.
Hauge pudisti surunvoittoisesti päätään.
"Niin ylpeä en totisesti ole", vastasi hän, "mutta saattaapa tapahtua, että olen yksi niistä harvoista, jotka ymmärtävät puhua yksinkertaisten kansanihmisten kanssa. Minä itse olen yksinkertainen ihminen, vain tavallinen talonpoika; minä tiedän, miten kansan olot ovat, ja he ymmärtävät puhettani."
Collett rypisti kulmiaan.
"Sinä tekisit ehkä enemmän hyötyä, jos pysyisit talonpojan ammatissasi ja jättäisit jumalansanan julistamisen papeille", sanoi hän.
"Niinpä tulisi asian olla", sanoi hän hiljaa. "Mutta valitettavasti on niin monta pappia, jotka eivät julista muuta kuin kuollutta oppia. Senpävuoksi onkin siellä maalla kirkko tyhjä, mutta tanssihuoneet ja huonot paikat ovat ylenmäärin täynnä kevytmielistä nuorisoa."
Collett oli vaiti.
Silloin katsoi poliisimestari Haugeen.
"Papit toimivat laillisessa kutsumuksessaan", sanoi hän. "Samoin olisi sinunkin tehtävä."
Hauge vastasi poliisimestarin katseeseen.
"Kristuksen apostolit eivät olleet kirjanoppineita eivätkä farisealaisia", vastasi hän; "he olivat aivan yksinkertaisia kalastajia, ja kuitenkin saivat he Kristukselta kutsumuksen julistaa hänen oppiansa."
Collettin kasvoille nousi tummempi puna.
"Sinä pidät siis itseäsi apostolien veroisena?" kysyi hän terävästi.
Hauge kiinnitti lempeän katseensa asessoriin.
"Minä tahdon niin mielelläni olla Kristuksen oppilas ja seurata hänen käskyjänsä", vastasi hän matalalla äänellä hyvin rauhallisesti.
Kului hetki aivan hiljaisuudessa.
Collett kääntyi poliisimestarin puoleen ja keskusteli hänen kanssaan hiljaisella äänellä.
Sitten hän taas kääntyi Haugen puoleen.
"Niin", sanoi hän virallisella äänenpainolla. "Huomenna astun minä kuninkaallisen käskyn nojalla siihen tutkijakuntaan, joka on harkitseva asiaasi. Saat olla vakuutettu siitä, että tehdään kaikki, jotta se edistyy ratkaisuun asti."
Hauge astui jälleen askeleen eteenpäin.
"Minä kiitän asessoria siitä", sanoi hän ja ääni sai niin sointuvan sävyn. "Tuntuu niin raskaalta istua täällä toimetonna ja odottaa."
Collett nyökäytti päätään.
"Voisithan jotain askarrella", sanoi hän.
"Sepä käypi hankalaksi", vastasi Hauge. "Mustetta ja kynää ei minulla ole, joten en voi kirjoittaa; kirjoja ei ole myöskään, joten en voi lukea. Ei ole muuta jälellä kuin rukoilla, mutta rukous ilman työtä ei ole Jumalan tarkoituksen mukaista, herra asessori, ja toimettomuus on aina ollut minulle kauhistus. Kaikki pahat ajatukset saavat silloin vallan."
Asessori katsoi poliisimestariin kysyvä katse silmissään.
"Varovaisuusnäkökohdat", sanoi tämä aivan hiljaa.
Collett nyökäytti ymmärtävänsä.
"Niin, niin — muuta ei ollut", sanoi hän ja nousi.
Poliisimestari soitti; vartija tuli.
"Hyvästi!" Collett nyökäytti vähän vangille.
"Jumalan rauhaa ja iloista joulua", sanoi Hauge; kääntyi hitaasti ja seurasi vartijaa, joka heti vei hänet koppiinsa.
Mutta kun hän kävi ulkopuolisen käytävän kautta, näki hän portaissa kahdet kasvot, jotka hän tunsi. Ne olivat Ole Rörsveen ja Samson Traae Bergenistä.
Hän pysähtyi, mutta vartija vei hänet heti edelleen.
"Suoraan eteenpäin!" komensi hän.
"Jumala siunatkoon heitä siitä", mumisi Hauge itsekseen.
Hetki sen jälkeen painui kopin ovi taas kiinni, ja hän oli yksinään. Talikynttiläpahainen paloi pöydällä; yksinkertaista vanginruokaa oli sen vieressä.
— — —
Kun asessori Collett ja poliisimestari Wulfsberg jättivät kuulusteluhuoneen ja menivät portaita alas, sanoi edellinen:
"Vanki oli kalpea; eikö hän pidä huolta elatuksestaan? Hänenhän pitäisi olla rikas mies."
Poliisimestari pudisti päätään.
"Ei", vastasi hän. "Sitä hän tuskin on. Hänen kaikki varansa oli kaksi riksiä ja muutamia killinkejä."
Collett pysähtyi ja avasi silmänsä suuriksi.
"Niinkö", puhkesi hän sanomaan. "Sepä oli hämmästyttävää! Puhutaan suuresta pyhien rahastosta, jota hän lahkon puolesta hoitaa. Voisihan se häntä kannattaa."
Wulfsberg pudisti päätään.
"Pelkään, että se on vain samanlaista joutavaa puhetta, kuin moni muukin tuosta miehestä", vastasi hän. "Mutta tehän voitte nyt panna toimeen tutkimuksia itse, niin saatte asiasta selon."
He olivat tulleet portaita alas ja näkivät nuo kaksi vierasta miestä odottamassa portilla.
Poliisimestari pysähtyi päästyään kohdalle.
"Ketä te etsitte?" kysyi hän.
Toinen miehistä, kumaraselkäinen mies, jolla oli siniset silmät laihoissa kasvoissa, otti lakin pois ja tervehti.
"Kävisiköhän laatuun saada puhutella Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän aralla äänellä.
Poliisimestari tarkasteli häntä.
"Ei", vastasi hän. "Se ei käy laatuun."
Surullinen ilme tuli miehen kasvoille.
"Vain pari sanaa", pyysi hän. Hän seisoi lakki kädessä ja katsoi poliisimestaria silmiin.
"Ei, ei", vastasi tämä.
"Mistä te tulette?" Hän tarkasteli heitä molempia.
"Bergenistä", vastasi mies.
"Meritsekö?"
"Ei, jalan", oli vastaus.
"Ja mitä asiaa?" Poliisimestari puhui tutkivalla äänellä.
"Tapaamaan Hans Haugea", vastasi kumaraselkäinen mies.
"Hm."
Poliisimestarin kasvoille tuli merkillisen lempeä ilme, joka kuitenkin heti katosi.
"Ei", sanoi hän. "Se ei ole sallittua. En voi sallia sitä."
Hän kääntyi poispäin.
Kumaraselkäinen seisoi hetken, pani lakin päähänsä ja katsoi toveriinsa — toivoton katse. Sitten nuo kaksi miestä poistuivat.
Mutta poliisimestari Wulfsberg hellitti kaulaliinaansa portista ulos astuessaan.
"Tämä on liikuttavaa", sanoi hän toverilleen.
Ja nuo kaksi virkamiestä tervehtivät kaikille puolille kulkiessaan
Raatihuoneenkatua Kirkkokadulle jouluaaton väkitungoksessa.
"Iloista joulua, herra poliisimestari!"
"Iloista joulua, herra asessori!"
He erosivat Itäkadun kulmassa.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge istui kumartuneena pää käsien varassa kovalla vuoteellaan kopissa.
Ruoka oli koskematta. Kynttilä paloi sydämen yhä mustana pitentyessä.
Hän istui kumartuneena suuressa taistelussa.
Tänä iltana, Vapahtajan iltana, suurena armahtavaisuuden juhlana, tunsi hän hyljätyn suurta tuskaa ja yksinäisyyden kauhistusta syvemmin kuin minään muuna päivänä koko pitkänä vuonna.
Oliko Jumalan tarkoitus, että hänen täytyi täällä istua eroitettuna valosta ja elämästä koko jälelläoleva aikansa.
"Minä olen valo ja elämä", kuului vastaus syvällä hänen sielussaan.
"Niin, niin", kuiskasi hän. "Tapahtukoon sinun tahtosi!" Mutta taas tulivat nuo murheelliset ajatukset esille pimeydestä.
Hän näki noiden kahden ystävänsä kasvot. He olivat kulkeneet pitkän matkan tunturien yli saadakseen puhutella häntä, mutta vankilan ovi sulkeutui. Kaikki ne tuhannet, jotka kaipasivat häntä puhutella, olivat niinikään oven ulkopuolelle jääneet. Täten oli hänen istuttava toimetonna lopun elämäänsä, pimeydessä, yksinäisyydessä, avuttomassa odotuksessa. Ei koskaan enää saada nähdä aurinkoa, ei koskaan enää rakkaita kasvoja katsella. Hän kumarsi päätään syvemmälle. "Jumalani, Jumalani, miksi olet minut jättänyt!" kuiskasi hän surussaan.
"En saa täyttää tehtävääni! En saa kumartaa päätäni kuolemassa ja sanoa: Herra, se on loppuunsuoritettu!"
Kyyneleet tippuivat hänen käsiensä välistä hänen siinä istuessaan; olkapäät liikahtelivat nyyhkytyksien tempauksista.
Kauan oli näin hiljaista hämärässä kopissa. Hans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili sitä Jumalaa, jonka edessä hän jo lapsena oli kumartunut. Rukoili valoa pimeyteen, vapahdusta synnistä ja kiusauksesta, lohdutusta suuressa sielunhädässään.
Silloin — äkkiä värähti hänen väsyneeseen sieluunsa kaukaisten sävelten värähdys. Onnekas sointu, joka kasvoi, yleni ja lopuksi puhkesi kaikkialla riemusoittona.
Joulukellot ilmoittivat joulun sanoman suuressa kaupungissa.
Hans Nielsen Hauge vaipui polvilleen ristissä käsin. Kyyneleet tulivat hänen silmistään. Hän tunsi sanomattoman onnen vapisuttavan koko olentoansa; tuntui kuin kuulisi hän taivaan kellot kaukaisuudessa.
Jumala oli antanut hänelle vastauksen. Jouluaaton vapahdussanoma oli tullut hänen yksinäisyyteensä.
"Jumala, Jumalani!" kuiskasi hän itsekseen. "Ylistys ja kiitos
Sinulle ainainen!"
Ja ulkona kellot yhtyivät juhlariemuun, tulvehtien levisivät soinnut pimeään kaupunkiin.
"Iloista joulua!" sanottiin tuhansissa valaistuissa kodeissa.
"Iloista joulua", kuiskattiin myöskin yksinäisen miehen sydämessä.
Hans Nielsen Hauge nousi ja seisoi suorana hämärässä kopissaan, jossa viheliäinen talikynttilä paloi punertavin liekein.
Hän pani kätensä ristiin.
Hetkisen perästä kaikui laulu "Jeesus, sun luonasi olla mä tahdon",
raikkaana ja täyteläisenä ahtaassa kopissa raatihuoneen vankilassa.
Toisten koppien vangit kohottivat päitään ja kuuntelivat ihmetellen.
Vartija pysähytti askeleensa käytävällä.
Mutta ulkona talven kylmässä seisoi kaksi hiljaista miestä. He tähystelivät Hans Nielsen Haugen kopin ikkunaan päin pimeässä. Ja he kuulivat tuon äänen, jonka he olisivat tunteneet tuhansien joukosta, äänen, joka oli avannut heidän silmänsä ja sielunsa ymmärtämään mikä parasta oli elämässä.
He seisoivat ja kuuntelivat laulua; he tarttuivat toistensa käsiin, kuten kaksi lasta vieraalla maalla kulkiessaan. Siten he seisoivat sanattomina, kunnes viimeinen sävel oli häipynyt.
Mutta kun Hauge lohdutettuna ja vahvistettuna oli istuutunut, nousi hän äkkiä ihmeissään.
Ulkoa hänen koppinsa alapuolelta kuului virrenveisuu. Kaksi laulajaa siellä oli. Virsi kärsiviä varten, hyljättyjen tuskanhuuto Jumalan puoleen.
Se kaikui selvänä ja kuuluvana illan pimeästä ja kylmästä.
Hans Nielsen Haugen valtasi suuri murhemieli. Ne olivat hänen ystäviänsä, nuo kaksi, joiden kasvot hän oli luullut tunteneensa raatihuoneen käytävässä. Nuo kaksi, jotka olivat kulkeneet tuon pitkän matkan Bergenistä tunturien yli saadakseen puhua hänen kanssaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän verta vuotanut sisällisesti. Siinä hän istui eikä voinut auttaa, ei voinut päästä heidän luokseen, ei saattanut lähettää lohdutuksen sanaa niille monille tuhansille, jotka odottivat häntä!
Nyt laulu vaikeni ulkona; miehet seisoivat alakuloisina ja kumaraisina ja tähystelivät heikosti valaistuun ristikkoikkunaan tuolla korkealla harmaassa muurissa.
Mutta yht'äkkiä tuli enemmän valoa ikkunaan.
"Katso", huudahti toinen miehistä ja tarttui toisen käsivarteen.
Tuo pieni valopilkku kasvoi; yksinäinen talikynttilä mustuvine sydämineen kohotettiin ikkunaan, ja se loi lämmintä, punertavaa valoa ulos pimeään.
"Katso", huudahti vielä toinen miehistä — ja puhkesi itkuun.
Siellä Hans Nielsen Hauge julisti valon voittoa pimeydessä ja vankilan yksinäisyydessä.
"Jumalan olkoon kiitos!" mumisi Samson Traae — hän seisoi kädet ristissä ja tähysteli ylös.
Valo ylhäällä ikkunassa vaipui ja hävisi; ilta pimeni pimenemistään, mutta nuo kaksi miestä seisoivat yhä tähystellen, onnellisina ja kiitollisina. He olivat saaneet viestin tuolta sisältä, viestin joka puhui järkähtämättömästä uskosta Jumalaan, viestin, siitä, että valo on varmasti voittava. Ja tämän viestin he tahtoivat kulettaa talosta taloon koko maassa, missä vain veljiä oli!
Heidän vielä vaiti siinä seisoessaan, tuli tuo pieni valo jälleen ristikkoikkunaan ja loisti kuten äskenkin ulos, Sitten tuli esiin käsi pitäen kynttiläsaksia; se puhdisti kyntilän ja silloin pieni liekki loisti kirkkaasti ja säteillen.
Molemmat miehet huudahtivat. He olivat ymmärtäneet. Jumalan seurakuntaa tuli puhdistaa täällä maanpäällä, Jumalan valo oli puhtaana pidettävä, jotta se voisi kirkkaasti ihmisille valaista.
"Näitkö hänet?" kuiskasi Samson Traae.
"Kyllä, kyllä", vastasi kumaraselkäinen; hän taisteli itkua vastaan.
Nyt puhkesi virsi tuolla ylhäällä.
"Jumala ompi linnamme", kuului sieltä. Ja pieni valo loisti virren aikana, vapisevan käden sitä pidellessä, kunnes viimeinen säe oli vaiennut.
Sitten valo hitaasti vaipui ja hävisi.
Miehet seisoivat ja puristivat toistensa käsiä kauan.
"Iloista joulua, Hans Hauge! Jumala antakoon sinulle iloisen joulun siellä sisällä!"
Ja hitaasti poistuivat miehet, Samson Traae edellä ja Ole Rörsveen, kumarahartiainen, jälessä. Tämä viimemainittu oli sama mies, joka oli vaeltanut Bergenistä Trondhjemiin tavatakseen Haugea, sama mies, joka oli saanut selkänsä kumaraksi kantamalla Hans Nielsen Haugen kirjoja satoja penikulmia tunturien yli ja laaksojen halki koko maan ristiin rastiin.
Mutta poliisimestari Wulfsberg ja asessori Collett kuuntelivat jouluvirttä kumpikin kirkkaasti valaistussa kodissaan ja menivät jouluaamuna kirkkoon nauttiakseen Jumalan sanan lohdutusta ja kuunnellakseen pelastussanoman julistusta, sillävälin kun hän, jolle Jumalan sana oli kaikki kaikessa, istui eroitettuna ja suljettuna, odottaen ja odottaen oikeutta tuskassaan ja kärsien niiden puolesta, joita hän omikseen kutsui.
KUUDESTOISTA LUKU
Oli kulunut kaksi vuotta. Hans Nielsen Hauge istui edelleen kopissaan
Kristianian raatihuoneen vankilassa.
Asessori Collett oli toteuttanut aikeensa panna tutkimuksen toimeen; sadoilta hengellisiltä ja maallisilta viranomaisilta koko maassa oli vaadittu selityksiä, sadoittain kuulusteluja pidetty.
Hans Nielsen Haugea itseään oli tutkittu pääkuulustelussa, ja vihdoinkin oli tutkijakunta saanut syytekirjansa valmiiksi. Sen tuloksena oli, että Hauge oli esiintymisestään asetettava syytteeseen oikeudessa.
Haugen puolustajaksi määrättiin prokuraattori Lumholtz ja asia pääsi siis nyt varsinaisesti alkuun.
Uusia kuulusteluja toimitettiin koko maassa, todistajia kuultiin sadottain, tällä kertaa sitäkin enemmän, kun tietysti puolustajakin haastatti asiaan joukon sellaisia todistajia, joiden lausunnot kävivät Haugelle edulliseen suuntaan. Tämä oli aikaisemmin johdonmukaisesti jätetty tekemättä valmistavaa todistusaineistoa kootessa. Tutkijakunta oli katsonut olevansa enemmän Haugen syyttäjä kuin puolueeton oikeuslaitos.
Näiden kahden raskaan odotusvuoden aikana oli Haugesta tullut ruumiillisesti murtunut mies. Yksinäinen vankeuselämä ilman toimintaa, ilman säännöllistä ravintoa, ilman raitista ilmaa kävi hänelle, ulkoilman ja toiminnan miehelle, murhaavaksi.
Hän alkoi sairastella useampiakin tauteja, keripukkia huonosta ravinnosta, keltatautia y.m., ruumis painui kumaraan, kasvot laihtuivat ja kävivät kellankalpeiksi. Alituiset sieluntaistelut avuttomassa yksinäisyydessä masensivat hänen mielensä; usein hän oli epätoivon partaalla.
Veljeään pelastaakseen oli Mikkel Hauge useammankin kerran kääntynyt viranomaisten puoleen anoen saada hänet vapaalle jalalle takuuta vastaan; mutta hakemukset oli hyljätty.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä 1807 käveli prokuraattori Lumholtz Raatihuonekatua alaspäin käydäkseen Haugen luona vankilassa ja puhuakseen hänen kanssaan muutamista hänen asiaansa koskevista seikoista; mutta tänään oli prokuraattorilla seuralainen.
Hän kulki miehen seurassa, joka oli pitkä, roteva, ruskeasilmäinen, vahvajäseninen ja voimakas, kasvoiltaan selväpiirteinen ja miellyttävä. Tämä oli oikeusneuvos Bull.
Tämä mies oli erityisesti kiintynyt Haugen asiaan, mutta ei ollut vielä koskaan puhutellut häntä itseään.
Prokuraattori Lumholtz, johon Haugen voimakas henki oli mieskohtaisesti vaikuttanut ja joka oikeusneuvos Bullille oli antanut monta mielenkiintoista tietoa hänen toiminnastaan, oli houkutellut Bullin käymään hänen luonaan vankilassa.
"Minun mielestäni on tässä tehty suuri vääryys", oli hän sanonut, "ja lisäksi olen sitä mieltä, että ellei tämän miehen kärsimyksistä tehdä pikaista loppua, saamme oikeusaikakirjoihimme uuden oikeusmurhan. Päämiehelläni on ollut jättiläisvoimat; mutta hän on näinä kolmena lakkaamattoman jännityksen vuotena tulemaisillaan murtuneeksi mieheksi, ja jos asiaa vielä venytetään, kuten tähän asti, niin hän kuolee ennenkuin saa tuomionsa."
Näiden ankarien sanojen johdosta oli oikeusneuvos Bull lähtenyt mukaan, ja näemme nyt näiden kahden lakimiehen rinnakkain kävelevän Raatihuonekatua alaspäin ja portista poikkeavan siihen pimeään pihaan, jota poliisimestari Wulfsberg hallitsi.
* * * * *
Hans Nielsen Haugen kopin ovessa kalisivat avaimet.
Kalpea, kumarainen vanki kellankalpeine kasvoineen ja suurine uneksivine silmineen nousi vuoteelta, jolla oli maannut.
Tulivatko ne nyt kertomaan jotakin hänen asiansa jatkamisesta? Joko nyt vihdoinkin varsinainen oikeudenkäynti alkaisi?
Joka kerta, kun vankilan ovi näinä pitkinä vuosina oli avautunut aikana, mikä ei ollut ohjesäännössä määrätty, oli hänellä ollut tämä puoleksi pelonalainen, puoleksi toivorikas tunne, ja joka kerta oli hänen toivonsa pettänyt. Vihdoin sairaus ja alakuloisuus olivat lyöneet lähtemättömän leimansa tähän niin vahvaan ja elinvoimaiseen mieheen.
Vartija tempasi kopin oven auki.
Poliisimestari itse korkean virkapukuun puetun miehen seuraamana astui koppiin.
Hauge, joka istui vuoteellaan, nousi seisomaan.
"Hyvää päivää, Hauge", sanoi poliisimestari, "oikeusneuvos Bull on tullut sinua katsomaan."
"Hyvää päivää!" Hauge vastasi hitaasti, heittäen tutkivan katseen korkeaan vieraaseen.
Oikeusneuvos Bull jäi hetkiseksi seisomaan ja katsoi kumaraista olentoa. Katsoi sitten poliisimestariin ja taas Haugeen.
"Mutta tämä mieshän on sairas", sanoi hän.
Poliisimestari ei vastannut. Hauge seisoi kumarassa.
Silloin oikeusneuvos astui lähemmä ja antoi Hangelle kättä.
"Minua ilahuttaa, että sain tavata sinua", sanoi hän. "Todentotta, jos voin tehdä jotakin asemasi parantamiseksi, niin sen teen. Tämähän on surullista ja puolustamatonta."
Hän silmäsi taaskin poliisimestari Wulfsbergia, josta tuntui pahalta.
Hauge katsoi melkein ihmetellen korkeaan mieheen eikä päästänyt hänen kättään.
"Jumala siunatkoon teitä näistä sanoista", vastasi hän. "Nyt voin taas ruveta uskomaan ihmisiin."
Oikeusneuvos Bull laski kätensä hänen olalleen.
"Usko sinä Jumalaan", sanoi hän — "se on parempi!"
Hauge loi silmänsä ylös — lapsen silmäys.
"Sen teen", vastasi hän, ja nyt oli hänen äänessään jonkun verran entistä sointua; "Hänen sanansa tähden istun minä täällä; mutta on niin vaikeata oppia odottamaan!"
Kasvot suurine vaaleanharmaine silmineen tuijottivat kyyneleettöminä.
Oikeusneuvos Bullin tummat, vakavat silmät katsoivat häneen.
"Usko kuolemaan asti — eikö niin?" kysyi hän.
"Niin", vastasi Hauge. "Kunpa vaan kuolema tulisi. Se olisi Jumalan hyvä lahja!"
Oikeusneuvos Bull nyökkäsi itsekseen.
"Mutta kaikki ystäväsi tuolla ulkona!" sanoi hän. "Eläthän juuri heidän vuokseen?"
Hauge huokasi syvään.
"Jospa sitä voisin!" huudahti hän vapisevin äänin. "Mutta minä olen kuni katveeseen joutunut puu — minussa ei ole enää hedelmää. Olen hedelmätön puu Jumalan puutarhassa."
Hän ratkesi itkemään.
Tuli pitkä äänettömyys. Poliisimestari seisoi puoleksi oveen päin; oikeusneuvos Bull katseli taukoamatta kumaraista miestä; hänen korkea vartalonsa oli solakka; mutta kasvot olivat saaneet voimakkaamman värin ja ruskeat silmät alkoivat säihkyä.
"Etkö pääse koskaan ulos?" kysyi hän vihdoin. "Etkö saa hengittää raitista ilmaa?"
Poliisimestari aikoi vastata, mutta keskeytti, sillä Hauge päästi samalla syvän, nyyhkyttävän huokauksen, mikä kaikui kauan huoneessa.
"En ole nähnyt aurinkoa kohta lähes neljään vuoteen", vastasi hän; hän katsoi ylös suureen mieheen, joka nyt kumartui hänen ylitseen.
Poliisimestari Wulfsberg kääntyi nyt oikeusneuvos Bulliin.
"Täällä on käskyn mukaan ankarin valvonta", sanoi hän.
Oikeusneuvos Bull ei vastannut. Hän meni Haugen luo, joka nyt oli kyennyt hillitsemään itsensä ja sanoi ojentaen kätensä.
"Kuule nyt. Älä menetä rohkeuttasi. Tässä on tehtävä jotakin. Niin totta kuin tässä maassa on vielä oikeutta!" Viimeiset sanat lausui hän kuiskaamalla itsekseen.
"Hyvästi tällä kertaa!" Hän nyökkäsi vangille. "Ei kulu kauan ennenkuin saat kuulla minusta."
Hän kääntyi äkkiä, ennenkuin Hauge oli ehtinyt kiittää, ja meni poliisimestarin seuraamana ulos kopista.
"Kohta neljä vuotta mies tuomitsematta, kenties viaton mies — ja sitten tämä!"
Bull puheli puoleksi itsekseen, puoleksi kääntyneenä poliisimestariin päin.
"En voi käsittää, kuinka te voitte puolustautua omantuntonne edessä
—." Hän oli kiihkoissaan.
Poliisimestari seisahtui.
"Minulla on määräykseni, herra oikeusneuvos", vastasi hän hämillään, "minun ei ole helppoa puuttua asiaan."
"Eipä kyllä, mutta te voitte lähettää ilmoituksen", vastasi oikeusneuvos Bull.
"Se on nyt lähinnä toisten tehtävä", vastasi Wulfsberg.
"Tarkoitatteko puolustajaa? Todella, tahdonpa käydä käsiksi häneen tästä." Bull pani virkapukunsa nappia kiinni. "Muutoin tahdon siihen nyt itsekin kajota! Tämä on häpeäksi norjalaiselle oikeudenhoidolle!" Hän kääntyi poliisimestariin ja antoi hänelle kättä.
"Kiitän teitä, Wulfsberg", sanoi hän. "Hyvästi!"
Poliisimestari seurasi häntä portaille.
"Älkää Jumalan tähden luulko, että minä —" hän ei päässyt etemmä, sillä Bull keskeytti:
"En suinkaan; minä tiedän, että te tahdotte auttaa minua muutoksen aikaansaamiseksi", vastasi hän ja astui portaita alas eteiseen, missä tapasi prokuraattori Lumholtzin odottamassa häntä. Poliisimestari seisoi tervehtien ylimmällä portaalla.
"No, herra oikeusneuvos?" sanoi Lumholtz heidän astuessaan portista ulos. "Minkä vaikutuksen saitte päämiehestäni?"
Bull seisahtui.
"Hän on rehellinen ja viaton mies", vastasi Bull, "ja on häpeä, että häntä vainotaan ja pidetään vankeudessa vuosikausia mielipiteittensä vuoksi!"
"Ilahuttavaa kuulla", vastasi prokuraattori Lumholtz.
"Mutta minua vähemmän ilahuttaa kuulla, ettei ole tehty mitään, ei puolustajan eikä hallituksen puolelta, jotta olisi saatu hänelle siedettävät vankeusolot", sanoi oikeusneuvos Bull jotenkin terävästi. "Sehän olisi kumminkin ollut puolustajan ensimäinen velvollisuus."
Prokuraattori Lumholtz punastui.
"Olen aivan äskettäin nimitetty", vastasi hän; "minun täytyy myöntää, että asian laajuus on saanut minut unhottamaan syytetyn terveysolot."
"Se voi kääntää asian nurin, rakas herra prokuraattori", vastasi
Bull. "Mitä hyödyttää teitä voittaa asia kuolleen miehen hyväksi?"
Prokuraattori Lumholtz vaikeni; ääneti kulkivat he edelleen.
Erotessaan ojensi Bull Lumholtzille kätensä.
"Tehkää te nyt tehtävänne, niin teen minä omani", sanoi hän. "Tämä mies ei saa istua kauemmin tällä tavalla; se olisi oikeusmurhan valmistamista!"
Hän kääntyi ylös Itäkatua pitkänä ja solakkana päivänpaisteessa.
* * * * *
Kreivi Moltke oli juuri ottanut oikeusneuvos Bullin vastaan virkahuoneessaan. Nyt istuivat molemmat vastakkain mukavissa tuoleissaan.
"Millä voin tänään palvella teitä, rakas herra oikeusneuvos?" kysyi kreivi Moltke.
"Rakas herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull. "Tulen tänään luoksenne asiassa, joka mielestäni koskee kummankin meidän virkatoimiamme, ja olen pahoillani siitä, etten aikaisemmin ole saanut aihetta koskettamaan sitä."
Kreivi Moltke kävi tarkkaavaksi.
"Kiihoitatte uteliaisuuttani, rakas herra oikeusneuvos", sanoi hän.
"Mikähän asia se olisi?"
Hän nykäsi tuolinsa lähemmä.
"Olen tullut puhumaan teille Hans Nielsen Haugesta", sanoi nyt Bull; hänen voimakkaat kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi.
Kreivi Moltke ojensi kätensä.
"Oh, tuosta uskonnollisesta haaveilijasta", sanoi hän hymyillen.
Oikeusneuvos Bull nyökkäsi.
"Olkoonpa niin", vastasi hän. "Häntä voi kyllä siksi sanoa."
"Olen kuullut miehestä Trondhjemista", sanoi kreivi Moltke. "Hän kuuluu olevan hyväätarkoittava mies; mutta hänen oppinsa on, kuten tiedätte, saanut aikaan joukon lahkoja ja aiheuttanut koko joukon hämminkiä maassa."
Oikeusneuvos Bull nyökkäsi uudelleen.
"Saattaa olla", vastasi hän hitaasti. "Minä puolestani olen nyt, kuten varmaan tiedätte, herra kreivi, kaiken uskonnonpakon vastustaja ja vihaan ihmisten vainoamista heidän vakaumuksensa vuoksi; siispä, jos asia olisi minun vallassani, laskisin huomispäivänä tuon onnettoman ihmisen vapaaksi. Mutta kuitenkin kaikitenkin — vaikkapa hallitus katsoisikin tarpeelliseksi pitää hänet säilössä — sillä ei ole kumminkaan ei oikeudellista eikä siveellistä oikeutta riistää häneltä henkeä ja elämää yksinäisessä vankeudessa mitä epäedullisimmissa oloissa."
Kreivi Moltke katseli hiukan hämmästyneenä oikeusneuvosta, joka puhui kovemmalla äänellä kuin hänellä oli tapana.
"Olette liikutettu, herra oikeusneuvos", sanoi hän hymyillen.
"Niin olenkin, herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull, "ja liikutetuksi tulisitte tekin, jos voisin saada teidät käymään tämän murtuneen miehen luona hänen vankilassaan. En käytä mielelläni sanaa 'raakalaisuus', herra kreivi; tahtoisin mielelläni sen sanan pyyhityksi nykyaikaisen oikeudenkäyttömme sanakirjasta."
Kreivi Moltke oli hämmästyksissään.
"Herra oikeusneuvos", puhkesi hän sanomaan, "kun teidänlaisenne mies käyttää niin kovia sanoja, niin ei kaikki liene kuten olla pitäisi. Annan heti tutkia asiaa."
"Kiitän teitä, herra kreivi", vastasi Bull. "Mutta emmekö voi olla yksimielisiä siitä, että jos olisi ollut puhe meistä jommastakummasta, olisimme samojen olosuhteiden vallitessa jo kauan sitten päässeet vapaiksi takuuta vastaan, sitä suuremmalla syyllä, kun ei meidän lainkuuliaisuutemme saata olla suurempi kuin tämän uskonnollisen haaveilijan, hän kun on uhrannut koko elämänsä juurruttaakseen ihmisiin hyvää ja velvoittaakseen heitä kuuliaisuuteen Jumalaa ja esivaltaa kohtaan."
Kreivi Moltke nyökäytti.
"Siinä olette todella oikeassa", vastasi hän. "Se, mitä aikaisemmin mieskohtaisesta olen kuullut tästä miehestä, sopii siihen, mitä nyt kerrotte."
Oikeusneuvos Bull nousi.
"Näin ollen ehdotan, herra kreivi", sanoi hän, "että hänelle heti myönnetään joitakin huojennuksia."
"Mitä?" kysyi kreivi Moltke.
"Voinko minä — jos hän lupaa, ettei karkaa — ottaa hänet luokseni Töieniin tekemään työtä puutarhassani?" kysyi oikeusneuvos Bull hymyillen. "Siten saadaan yksi tie ja kaksi asiaa. Hän voisi sittemmin, kun on tullut jonkun verran voimiinsa, auttaa teitäkin, herra kreivi, milloin missäkin toimessa!"
Nyt naurahti kreivi Moltke.
"Ehdotuksenne on omintakeinen", vastasi hän, "ja yhtä rakastettava kuin jalo. Hyvä — teidän sanallanne ja vastuullanne; minä hankin siihen luvan. Mutta varovaisuutta, herra oikeusneuvos — niin, eihän minun tarvitse sanoa —."
Molemmat miehet löivät kättä.
Oikeusneuvos Bull kiitti sydämellisesti maaherraa hänen myöntyväisyydestään ja läksi virkahuoneesta.
"Toivon saavanne iloa ihmisystävyydestänne", huusi kreivi Moltke vielä portailta hänelle.
"Toivon voivani jonkun verran korjata tapahtunutta vääryyttä", kuului vastaus alhaalta.
Ja molemmat ylhäiset herrat läksivät kumpikin omaa tietään.
Kahdeksan päivää myöhemmin ajoivat oikeusneuvos Bullin vaunut Kristianian raatihuoneen eteen ja vähän aikaa odotettuaan taas Dronningens Gadea ja Storgadea pitkin Töeiniin vievälle tielle. Vaunuissa istui oikeusneuvos itse ylevänä ja leveänä kauhtanassaan ja hänen rinnallaan kellankalpea kumarainen olento, joka ihmetellen hengitti voimakasta, raukaisevaa, päivänpaisteista ilmaa.
Se oli Hans Nielsen Hauge.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Haugen asia oli pannut koko Norjan liikkeelle. Melkein joka ainoassa kylässä koko maassa saattoi hänen vangitsemisensa ja vuosikausia kestänyt oikeudeton vankeutensa mielet kuohuksiin. Mutta ei missään tehnyt kukaan hänen tuhansista puoluelaisistaan ainoatakaan laitonta tekoa; he osottautuivat päinvastoin suuren ahdingon aikana mitä tyyneimmiksi ja kuuliaisimmiksi kansalaisiksi.
Mikäli hallitus siis Haugen vangitsemisella ja syytteen nostamisella oli toivonut voivansa masentaa hänen asiaansa, niin täytyy sanoa, ettei tarkoitusta ensinkään saavutettu; päinvastoin: vangitseminen ja sen seuraukset olivat enemmän kuin mikään muu omansa todistamaan, että Haugen oppi oli hyvä ja haugelaisuuden terve edistys tänä pitkänä ahdinkoaikana oli ratkaiseva voitto Hans Nielsen Hangelle itselleen ja paras asiallinen todistus siitä, että syyte häntä vastaan oli sekä aiheeton että väärä.
Sadoilla ja taas sadoilla kutsutuilla todistajilla oli vain hyvää kerrottavana syytetystä, ja tutkimukset olisivat jo vuonna 1808 johtaneet vapauttamiseen kaikissa tärkeimmissä kohdissa, jollei 1808 ja 1809 vuosien sota olisi tullut väliin sitoen niin kaikki mielet, että kaikki muu jäi unhotuksiin.
Kaksi pitkää, raskasta vankeusvuotta oli Haugen siis taaskin täytynyt kestää, tosin lievemmässä muodossa kuin kaksi ensimäistä, mutta kumminkin ilman toivoa saada päätöstä asiassaan.
Mutta hänen terveytensä kävi yhä huonommaksi; häntä vaivasi verensylky ja keripukki, ja niistä vapaahetkistä huolimatta, joita hän silloin tällöin sai Töienissä tai toimittaessaan niitä pikkuaskareita, joita kreivi Moltke huvikseen toisinaan antoi hänelle tehtäväksi, saattoi kumminkin joltisenkin varmasti päättää, että jatkuva vankeus piankin oli laskeva hänet hautaan.
Hänen hengenvoimansa tylsistyivät tietysti näissä oloissa; ystävät saattoivat huolella huomata tämän niistä kirjeistä, joita hän sai luvan lähettää; jopa oli hänen puhdas, evankelinen uskonsakin vaarassa sekottua ja heikontua niiden järkeisopillisten teosten vaikutuksesta, joita hänen tuomarinsa ja muutkin huolehtivat toivat hänen luettavakseen vankilaan.
Hänen veljensä Mikkel Hauge oli kahdesti jättänyt hakemuksen hänen vapaaksi laskemisestaan takausta vastaan, mutta tuloksetta; kreivi Wedel-Jarlsberg oli hakemusta mitä lämpimimmin puoltanut ja siihen oli liitetty mitä kauneimmat lausunnot Buskerundin ja Kristianssandin maaherroilta; mutta hakemus hyljättiin, kun nähtävästi peljättiin, että Haugen vangitsemisen tuottamat erinomaiset tulokset haihtuisivat, jos hänet taas laskettaisiin vapaaksi.
Silloin tapahtui toisena sotavuonna jotakin, joka kerrassaan muutti Haugen aseman, niin omituinen ja harvinainen tapahtuma, että se on tässä erikseen kerrottava.
* * * * *
Oli muuan tammikuun viimeisiä päiviä 1809.
Kristianian raatihuoneen edessä seisoi kaksivaljakkoinen reki. Pitkä mies puettuna sudennahkaturkkiin ja suuriin matkasaappaisiin nousi juuri reestä, tervehti sivumennen vartijaa, joka teki kunniaa, ja nousi portaita.
Tultuaan ylös suureen käytävään, kysyi hän poliisimestaria, joka oli tavattavissa.
Kaksi minuuttia myöhemmin istui oikeusneuvos Bull, sillä hän se oli, poliisimestarin huoneessa vastapäätä tätä, joka suurella mielenkiinnolla kuunteli, mitä tulijalla oli kerrottavana.
"Niinpä niin, rakas herra poliisimestari", sanoi oikeusneuvos Bull, "nyt luulen vihdoinkin keksineeni keinon Haugen pelastamiseksi."
Wulfsberg katsoi ihmeissään häneen.
"Iloitsisin suuresti", sanoi hän. "Minun täytyy tunnustaa, että tämä onneton mies minua erinomaisesti säälittää."
"Minua myös ilahuttaa, että tekin olette tullut niin pitkälle", vastasi Bull, "vahinko vaan, että Ingstad ja Collet yhä edelleenkin ovat häntä vastaan."
Poliisimestari kohautti olkapäitään. "Hehän ovat nyt hänen tuomareitaan", vastasi hän.
Bull hymähti.
"Hänen vanhurskaita tuomareitaan", sanoi hän. "Sen verran heistä; mutta kuulkaa nyt, mitä olen tuuminut."
Poliisimestari nyökkäsi; Bull nykäsi tuolinsa lähemmä.
"Kuten jo kaikki tiedämme", sanoi hän hiljaa ja vilkasi ympärilleen, "on sota edellisenä vuonna ehkäissyt kaikki elinkeinomme siihen määrään, että sitä täytyy sanoa arveluttavaksi, ja kuten ehken tiedätte, on viljan puute suolan puutteen ohella pahin. Nyt on, kuten tunnettua, Hauge erinomaisen käytännöllinen mies, joka on pannut monta liikeyritystä tässä maassa toimeen ja erittäinkin tiedän hänen ottaneen tutkimuksensa esineeksi suolakeittimön Vallössa ja muuallakin. Olemme usein puhelleet tästä. On yleensä ihmeellistä, millainen äly ja kyky tällä uskonnollisella miehellä on kaikkeen, mikä voi hyödyttää maan taloudellista edistymistä; minusta näyttää tämä hengellisen ja aineellisen yhtymä melkein ihanteelliselta. Se lähenee minun käsitykseni mukaan todellista kristillisyyttä."
"Varmaan." Poliisimestari nyökkäsi leikitellen nuuskarasiallaan.
"No hyvä!" — jatkoi Bull. — "Mitä sanotte, jos tämä mies asetettaisiin hallituksen käytettäväksi suolakeittimöiden aikaansaamista varten pitkin rannikkoa, jotenka pelastuisimme hädästä ja saisimme oman avun vastaisia aikoja varten? Ettekö luulisi hallituskunnan tahtovan halulla tarttua tilaisuuteen, kun siitä saattaa olla silmiinpistävä etu? Ja ettekö luule, että Hänen Majesteettinsa ilolla suostuisi siihen?"
Bull katseli suurin loistavin silmin yhä poliisimestaria.
Tämä katsoi alas kuin miettien.
"Tuuma on oivallinen", vastasi hän vihdoin, "ja minä luulen, kuten tekin, että hallituskunta kyllä suostuu siihen sitäkin suuremmalla syyllä, kun sillä nyt varmaan on myötätuntoa miestä kohtaan; mutta kumminkin tuottaa se jonkun verran vaikeuksia."
"Mitä vaikeuksia?" Bull kysyi melkein kärsimättömänä.
Poliisimestari vilkasi ylös.
"Täytyy kai asettaa tuntuva takaus?" sanoi hän hitaasti. Hän heitteli nuuskarasiaa sormiensa välissä.
"Kuinka suuri?"
Kysymys tuli lyhyesti ja voimakkaasti. "No — vähintäin tuhannen taaleria", vastasi poliisimestari.
Bull muuttelehti tuolillaan.
"Olipa siinä riittämään asti", sanoi hän. "Mutta samapa se; minä takaan tämän summan, jos vain hallitus suostuu ehdotukseeni suolakeittimöistä."
Poliisimestari Wulfsberg sai suuret silmät.
"Jopa jotakin!" huudahti hän. "Niin, sehän muuttaa asian! Mutta —"
Hän tuijotti eteensä.
"On kumminkin vielä jotakin, joka mielestäni saattaa tulla esteeksi!"
Hän katsoi alaspäin.
"Mikä vielä?"
Bull näytti kärsimättömältä.
Wulfsberg nosti raskaat silmänsä vinojen silmäkulmiensa alta.
"Oletteko varma, että Hauge itse suostuu tähän?" kysyi hän.
Bull tuijotti ihmeissään.
"Hauge itse", uudisti hän.
"Niin." Poliisimestari nousi istumasta. "Mieskö, joka teidän mielestänne on kärsinyt niin mahdottoman oikeusloukkauksen, tahtoisi nyt hädän hetkellä astua vastustajaansa palvelukseen! Hänen sijassaan minä miettisin asiaa; niin, jopa sen hylkäisin, herra oikeusneuvos!"
Syntyi pitkä äänettömyys. Bullin suuret, kirkkaat silmät sumeutuivat, hän katsoi kauan suoraan eteensä.
"Olette oikeassa", sanoi hän. "Tätä en, merkillistä kyllä, ole tullut ajatelleeksi." Taaskin hän vaikeni. "Olemmehan kaikki ihmisiä", jatkoi hän. "Olisihan melkein yli-inhimillistä, jos hän suostuisi!"
Hän nousi.
"Hänen nykyisessä tilassaan, näiden monien vuosien kärsimysten perästä, kaikkien näiden turhien anomusten perästä saada oikeutta — minun täytyy tunnustaa: hänen sijassaan kieltäytyisin minäkin! Hän pitää sotaa Jumalan rangaistuksena kansalle, pelkkänä rangaistuksena, joka vihdoin on tullut. Ei minua kummastuttaisi, jos hän hylkäisi!"
Hän seisoi hetken aikaa ääneti ja katsoi alas. Sitten ojensi hän poliisimestarille kätensä.
"Niin", sanoi hän. "Mutta aion kumminkin koettaa. Tahdon kaikissa tapauksissa tehdä, mikä minusta riippuu."
Hän sanoi jäähyväiset ja meni.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge istui kyyryissään kopissaan, hänellä oli kylmä; silmät tuijottivat sumeina eteensä; kellankalpeat kasvot kertoivat sanomattomista kärsimyksistä.
"Herra, kuinka kauan? Herra, kuinka kauan?" Tätä sanaa oli hän nyt vuosikausia mutissut itsekseen joka päivä; hän kuiskaili sitä nyt koneellisesti, ajatuksettomasti. Hän pani kätensä ristiin sitä tietämättään.
Sellaisena istui Hans Nielsen Hauge odottaen Jumalan hetkeä.
Hänen voimansa oli murtunut; mutta hänen silmäyksensä oli kääntynyt ylös sen Voimallisen puoleen, joka tahtoo kuulla ennemmin tai myöhemmin rukouksen.
Sellaisena istui Hans Nielsen Hauge ja odotti uskollisesti Jumalaansa.
— — — Kuului askeleita; avaimet natisivat, kuten tavallista; joku tuli.
Se oli oikeusneuvos Bull, joka vartijan seuraamana astui sisään.
"Voit mennä", sanoi Bull tähän kääntyen. "Haluan puhutella Haugea kahdenkesken."
Vartija tervehti ja meni. Ovi painui raskaasti kiinni hänen perässään.
"Hyvää päivää, Hauge!" Bull ojensi Haugelle kätensä. "Mitä sinulle kuuluu tänään?"
Hauge katsahti ylös; raskas silmäys.
"Kuten muinakin päivinä", vastasi hän. "Kun en ole Töienissä hyväntekijäni luona, on minulla aina samanlaista."
Bull istahti tuolille, Hauge istui vuoteellaan.
"Minulla on jotakin erityistä tänään sinulle puhuttavana", alkoi Bull. "Ja minä käyn kohta asiaan. Norja on hädässä. Viljan ja suolan puutteessa. Aiotaan perustaa suolakeittimöitä ympäri maata; mutta mies niitä perustamaan — olet sinä!"
Hän katsoi lujasti Haugeen.
Kalpea punerrus nousi Haugen kellahtaville kasvoille. Sumentuneet silmät sinertyivät.
Hän katsoi Bulliin saamatta sanaakaan sanotuksi.
"Minä!" kuiskasi hän pitkän perästä.
"Niin, sinä", vastasi Bull. "Sinä olet ainoa mies, joka kykenet tähän!"
Hauge istui kauan ääneti. Hän muuttelihe edes takasin istuimellaan. Veri nousi ja laski hänen kasvoillaan, jotka äkkiä kalpenivat. Sitte vaipui pää käsiin. Näin jäi hän istumaan.
Bull nousi.
"Ymmärrän", sanoi hän. "Et voi. Arvelet, että nyt saa se, mitä on tapahtunut, kantaa katkerat hedelmänsä. Arvelet, että nyt on Jumalan kosto tullut!"
Hauge vaikeni yhä. Ei katsonut ylöskään.
"Ei, ei!" jatkoi Bull. "Onhan yli-inhimillistä pyytää tätä. Mutta siitä seuraisi pitkäaikainen vapaus."
Hän katsoi jännittyneenä Haugea, joka nyt nousi hitaasti ja seisoi suorempana kuin pitkiin aikoihin.
"Rakas herra oikeusneuvos!" sanoi hän hitaasti ja melkein vaivaloisesti. "Tervehtäkää ja sanokaa Hans Nielsen Haugelta, että sitä Jumalaa, joka kostaa pahan hyvällä, tahdon minä palvella. Jos hätä on käsissä ja minä voin auttaa, niin tahdon tulla. Ijankaikkinen rakkauden Jumala olkoon kiitetty, joka taas antaa minulle armon tehdä jotakin hyvää maailmassa! Ijankaikkisen Jumalan kiitos!"
Kalpea, laiha mies seisoi suorana uhrautuvaisuuden innostuksen sumentamin silmin!
Oikeusneuvos Bull veti syvään henkeä. Hänen kasvonsa saivat onnellisen hohteen; suuret ruskeat silmät leimusivat.
"Toden totta, Hauge", huudahti hän. "Sinä olet Jumalan mies maan päällä." Hän tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä molemmin käsin. Ja hän hengitti taas syvään vapauttavin tuntein siitä, että toki oli olemassa todellisia vilpittömiäkin ihmisiä.
Kahdeksan päivää myöhemmin laskettiin Hans Nielsen Hauge vapaaksi vankilasta oikeusneuvos Bullin tuhannen taalerin takausta vastaan, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut umpeen, matkusti tuo vaarallinen rikoksellinen kuninkaan asioissa valtion apurahalla ympäri maata opettamassa kansaa auttamaan itseänsä ja kohentamassa sen taloudellistakin uskoa, niinkuin hän oli rakentanut sen hengellistäkin.