KAHDEKSASTOISTA LUKU
Oli elokuu 1809.
Tutkijakunnalla oli assesori Collettin puheenjohdolla ensimäinen istuntonsa Haugen asiassa.
Jäsenet olivat jo kaikki saapuneet, kun äkkiä läänin maaherra ilmoitti saapuvansa.
Asessori Collett nousi istuimeltaan ja lähti kreiviä vastaan.
"Mikä saattaa meille kunnian saada herra kreivi luoksemme tänään?" kysyi hän, ojentaessaan kätensä.
Kreivi tervehti toisia jäseniä armollisella päännyökähdyksellä, astui keskelle huonetta ja sanoi:
"Olen saanut tietooni, että Hans Nielsen Haugen asiaa varten asetetulla tutkijakunnalla on tänään ensimäinen istuntonsa toukokuun 5 p:nä annetun kuninkaallisen käskyn johdosta."
"Asia on niin, herra kreivi", vastasi asessori Collett, joka sillävälin oli käynyt paikalleen.
Kreivi Moltke kumarsi.
"Kiitän ilmoituksesta, herra asessori", sanoi hän — pieni hymy värähti hänen suupielissään. "Mutta silloin kai olisi suotava, että syytetty itse olisi paikalla?"
Asessori Collett nousi puoleksi istualtaan.
"Luonnollisesti, herra kreivi", vastasi hän. "Hänet kutsutaan iltapäiväkokoukseen edelleen kuulusteltavaksi."
Kreivi Moltke hymyili nyt avoimesti.
"Se olisikin ehkä sitä tarpeellisempaa", sanoi hän, "kun varmaankaan ei moneen vuoteen ole mitään tehty tässä merkillisessä asiassa."
Asessori Collett punastui.
"Siihen on ollut syvät syynsä, herra kreivi", vastasi hän lyhyesti.
"Sota —"
Kreivi Moltke kumarsi taas.
"Luonnollisesti", vastasi hän. "Sota on pakottanut kaikki valtiomiehet toimimaan aivan erikoisella tavalla; se on vaatinut maan kaikki voimat vihollista vastaan tai yhä kasvavan hädän lievittämiseen."
Collett silmäsi varsin terävästi kreiviin.
"Tiedämme kyllä, mikä on velvollisuutemme", sanoi hän. "Vanki tulee heti paikalla kutsuttavaksi kuulusteluun jo tänään."
Kreivi Moltke astui lähemmäksi.
"Siihenpä taitaa tulla vaikeuksia", vastasi hän rauhallisesti. "Ja juuri siitä syystä on minulla ollut tänään kunnia saapua tähän istuntoon." Hän katseli ympärilleen kuin mies, joka tietää asemansa ja valtansa.
"Kuninkaallisen hallituskunnan jäsenenä ja hänen korkeutensa prinssi
Kristian Augustin puolesta on minun ilmoitettava, että Hans Nielsen
Hauge on hallituskunnan käskystä vapautettu vankeudesta ja on nyt
Egersundissa."
Asessori Collett oli ensin tullut punaiseksi ja sitten kalpeaksi kasvoiltaan.
Hän nousi tuomari-istuimeltaan.
"Herra kreivi!" sanoi hän — ääni oli käheä tukahutetusta kiukusta. "Tätä hallituskunnan toimenpidettä vastaan panen tämän tutkijakunnan esimiehenä vastalauseeni."
Kreivi Moltke kumarsi mitä rauhallisimmin. "Siihen on teillä oikeus, herra asessori", vastasi hän. "Hallituskunta tietää kyllä, miten puolustaa tekojaan."
Asessori Collett kumarsi jäykästi.
"Saanen kai pyytää armollisinta selitystä, millä syillä hallituskunta on ryhtynyt sellaiseen erikoiseen toimenpiteeseen", sanoi hän. Samalla hän silmäsi Ingstadiin ja toisiin tovereihinsa.
Kreivi Moltke nyökäytti päätään.
"Syyt eivät ole salaisia", vastasi hän. "Erinomaiset olot vaativat erikoisia toimenpiteitä. Sota on saanut viljan ja suolan puutteen mitä korkeimmilleen. — Oli löydettävä mies, joka voi järjestää suolakeittimöitä pitkin rannikkoa. — Hans Nielsen Hauge oli ainoa siihen sovelias."
Collettin kasvoille ilmestyi ivallinen hymy.
"Kansanpelastaja vankilasta", sanoi hän itsekseen.
"Niin vankiloista kuin tuomiosaleistakin", vastasi kreivi Moltke; hänen silmiinsä syttyi tumma loiste. "Hallituskunnalla ei ole käskyläistensä joukossa ketään kunnollisempaa eikä uhrautuvaisempaa miestä kuin Hans Nielsen Hauge. Pyydän teitä kiinnittämään huomiotanne tähän. Ja saanpa omasta puolestani lisätä jotain: Hans Nielsen Haugen kannattajat ovat osottautuneet olevansa Norjan parhaita kansalaisia; tuskinpa erehdyn, kun sanon, että he ovat se suola, joka pitää Norjan kansan puhtaana ja turmeltumattomana tässä suuressa koettelemuksessa, joka nyt ja vastaisina aikoina koettelee maatamme."
Hän vaikeni.
Collett katseli suuttuneena eteensä.
"Herra kreivihän puhuu kuin paras puolustusasianajaja", sanoi hän ivallisesti.
Kreivi Moltke katsoi terävästi asessoriin.
"Eipä millään muotoa, herra asessori", vastasi hän. "Haugen toiminta ja siitä syntyneet hedelmät ovat hänen parhaat puolustajansa. En epäile, ettei häntä voisi tuomita yhden ja toisen kieron lakipykälän nojalla, jota selitetään vain muodollisesti; mutta miten Norjan kansa ja tulevaisuus on sen tuomion hyväksyvä — sitäpä epäilen."
Hän kumarsi.
Silloin nousi Collett.
"Herra kreivi", sanoi hän kalpeana kiukusta. "Me olemme täysin valmiit vastaamaan tuomaritoimestamme. Mutta kun vanki on vapautettu, eikä ole täällä, emme mitään enempää voi tehdä. Siitä esteestä, joka täten on pantu tuomaritoimemme täyttämiselle, on hallituskunta vastuussa."
Kreivi Moltke kääntyi.
"Luonnollisesti", vastasi hän, kumarsi vielä kerran ja lähti.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge oli perustanut suolakeittimöitä Lillesandiin, Svanöhön ja muihin paikkoihin, ja oli nyt Egersundissa samaa tarkoitusta varten. Oleskelu raittiissa ilmassa, vapaus ja onnellistuttava tunto siitä, että voi tehdä jotain ihmisten hyväksi, oli jo alkanut parantaa hänen vointiansa.
Silloin sai hän Egersundiin kirjeen oikeusneuvos Bullilta, joka hänelle ilmoitti, että hänen on oitis matkustettava Kristianiaan, jossa hänen läsnäolonsa on välttämätön, kun hänen asiansa nyt todenteolla on jälleen esille otettu ja pontevasti aiotaan saattaa päätökseen.
Hauge lähtikin heti matkaan, saapui Kristianiaan lokakuun 2 p:nä 1809 ja esiintyi tutkijakunnan edessä saman kuun 11 p:nä.
Tutkijakunnan esimies, asessori Collett, ei puhunut sanaakaan Haugen vapauttamisesta; kuulustelu kävi tavalliseen tapaansa kaikkien muodollisuuksien mukaan. Mutta kun istunto oli loppunut ja Hauge puolustajansa kera aikoi poistua, koputti asessori nuijallaan pöytään ja antoi läsnäolevalle vartijalle viittauksen.
"Vielä on yksi asia jälellä", sanoi hän. "Minä vaadin tutkijakunnan nimessä jyrkästi, että Hans Nielsen Hauge tästedes säilytetään vangittuna, kunnes tuomio hänen asiassaan on langennut."
Kaikki olivat vaiti.
Hauge kääntyi Collettiin päin astuen lähemmä.
"Minä olen, kuten asessorikin kyllä tietää, vapautettu takausta vastaan ja minulle on uskottu kuninkaallisen majesteetin asioita tehtäväksi maassa", sanoi hän sävyisällä tavallaan. "Suolakeittimöt, jotka olen järjestänyt toimeen, eivät voi tulla toimeen ilman minun valvontaani. Pyydän sentähden saada olla vapaana."
Collett yskäsi kuivasti.
"Sellainen pyyntö on vastoin kuninkaan tahtoa, eikä siihen voida myöntyä", vastasi hän. "Tämän vuoden toukokuun 5 p:nä annetun kuninkaallisen käskykirjeen mukaan on kuninkaan tahto, että sinun on oltava vangittuna, kunnes asiasi on ratkaistu."
Hauge vaihtoi silmäyksen puolustajansa kanssa. Mutta ennenkuin tämä ehti puhua, oli hän jo tehnyt päätöksensä. Surumielinen, syvä katse oli tullut hänen silmiinsä.
"Jos tämä on hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollisin tahto ja toivomus", sanoi hän, "silloin on minun toteltava."
Hän kääntyi enempää puhumatta ja kulki ovelle päin, puolustajansa seuraamana. Poliisin saattamana meni hän sitten suoraan raatihuoneeseen, jossa hänet pantiin entiseen koppiinsa.
Mutta kun asessori Collett samana päivänä jätti oikeussalin, kohtasi hän eteisessä oikeusneuvos Bullin.
Tuo suuri mies voimakkaine, suuripiirteisine kasvoineen ja tulisine silmineen oli kuohuksissa.
"Olen kuullut", sanoi hän, "että te olette vanginneet Haugen uudelleen — huolimatta minun antamastani riittävästä takauksesta ja hallituskunnan määräyksestä."
Collettin silmät kiilsivät vihastuksesta.
"Kyllä", vastasi hän. "Hänen majesteettinsa määräyksestä toukokuun 5 päivältä tänä vuonna."
"Tuo viaton mies! Tuo mies, joka, huolimatta vuosikausien pahoinpitelystä, uhrautuu maansa puolesta, kun se on hädässä." Bullin ääni tuli teräväksi ja hänen silmänsä säkenöivät. "Silloin minun on sanottava eräs asia teille, herra asessori. Teiltä puuttuu tuo ylevä hienotuntoisuus, jota vaaditaan korkeammassa asemassa olevalta tuomarilta. Se, mitä tässä olen kuullut, on raakaa, kiittämätöntä ja sivistyneelle kansakunnalle valistuneella yhdeksännellätoista vuosisadallamme sopimatonta."
Hän kääntyi ja meni enempää sanomatta, jättäen hölmistyneen asessorin, joka ei ollut odottanut sellaista tuolta muuten niin rakastettavalta ja hienotunteiselta mieheltä.
* * * * *
Haugen uudistunut vankeus joudutti nopeasti hänen jo suuresti heikontuneen terveytensä sortumista, johon lisäksi koskivat kuolemantapaukset hänen perheensä keskuudessa. Niinpä kuoli vuoden 1810 alussa hänen lankonsa ja uskollinen työtoverinsa, kauppamies Loose, ja seuraavan vuoden alussa sai hän isältään tiedon, että hänen äitinsä oli kuollut lyhyen sairauden perästä, joka alkoi jouluaattona ja päättyi tammikuun 3 päivänä 1811.
Hauge oli koko vuoden 1810 sairastanut verensylkyä ja keripukkia; syksyllä sairastui hän vakavaan tautiin, joka kesti useita kuukausia ja vei hänet lähelle kuolemaa.
Kaikki nämä ankarat kokemukset edistivät suuresti tuon luonnostaan elinvoimaisen miehen murtumista, niin että syksyllä 1811 katsottiin parhaaksi laskea hänet, huolimatta tutkijakunnan vastaväitteistä, vapauteen, kun oltiin selvillä siitä, että vankeus on tappava hänet, ennenkuin tuomiota ehditään langettaa.
Hänen veljensä Mikkel Hauge osti silloin Bakken talon Sagenilla, ja sinne muutti Hauge syksyllä 1811 ja pysyi siellä, kunnes tuomio langetettiin joulukuun 4 päivänä 1813.
Tuomio oli kaksi vuotta vankeutta linnatyössä. Useat Haugen ystävistä kehottivat häntä anomaan armahdusta, jonka hän varmaankin olisi saanut, mutta Hauge oli päättänyt valittaa asiasta ylirikosoikeuteen.
"Minä tahdon nähdä korkeimman oikeuden tuomion siitä, että olen syyllinen", sanoi hän. "Jos se havaitsee minut siksi, saanpa silloin kärsivällisesti kantaa rangaistuksen, vaikkapa se tuottaisi minulle kuolemankin."
Sota Ruotsin kanssa ja vuoden 1814 tapaukset estivät Haugen asian käsittelyä joulukuuhun asti 1814.
Oli tullut jouluaaton aatto.
Hauge oli päivää ennen saanut kutsun saapua ylioikeuteen kuulemaan tuomiotansa.
Hän läksi siis varhain aamulla joulukuun 23 päivänä kaupunkiin. Hän oli turvallisella mielellä, ja hänen kasvoillaan loisti rauha. Hän oli asiansa Jumalan kanssa sopinut ja oli halukas ja valmis kristillisellä kärsivällisyydellä kantamaan, mitä hyvänsä tulisikin. Äitinsä ja rakkaan sisarensa Annen kuolemaa ajatellen ei hän enempää toivonutkaan kuin että kuolema pian vapauttaisi hänet, että hän taasen pääsisi kohtaamaan nuo rakkaansa. Hän hengitti kuin kirkkaampaa ilmaa; halu maalliseen elämään oli kuin kuollut hänestä; ihmisten elämää täällä alhaalla hän katseli kuin kirkastetusta etäisyydestä. Ja silloin tunsi hän sielussaan sitä viileyttä ja onnellista lepoa, joka tulee sille, joka on tehnyt tilinsä ajallisen elämän kanssa.
Yhdentoista aikaan seisoi Hauge oikeuden edessä, jonne useita hänen ystäviään, niiden joukossa oikeusneuvos Bull, oli saapunut.
Oikeuden puheenjohtaja nousi ja hiljaisuuden vallitessa julistettiin tuomio.
Se kuului:
1. että Hans Nielsen Hauge itse vastoin tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta oli matkustellut ympäri maata ja puhunut Jumalan sanaa;
2. että hän oli kehottanut muita tekemään samaa;
3. että hän kirjoituksissaan oli esittänyt raskaita syytöksiä hengellistä säätyä vastaan, joista syytöksistä kuitenkin saattaa olettaa, etteivät ne perustuneet pahaan aikomukseen, sekä etteivät ne, oikeassa yhteydessään luettuina, olleet siihen määrään loukkaavia, kuin miltä ne ensi näkemältä ja erikseen otettuina näyttivät.
Oikeus katsoi, että nämä rikokset, katsoen lainlaadinnan lievään henkeen haaveilijoita kohtaan, on sovitettava, ei ruumiillisella rangaistuksella, vaan rahasakoilla.
Kaikkien kuulijain kasvot kirkastuivat, kun esimies lausui nämä sanat.
"Senvuoksi tuomitaan Hans Nielsen Hauge maksamaan Kristianian köyhäinkassaan tuhannen hopeataaleria sekä kärsimään kaikki kulut asiassa. Muutoin saa hän olla vapaa enemmistä syytöksistä tässä asiassa."
Salissa kävi tukahutettu mumina, kun tuo oli julistettu.
Haugen ystävät riensivät hänen ympärilleen ja onnittelivat häntä.
Mutta Hauge vastasi aivan hiljaa.
"Kaikkitietävän Jumalan tuomioon vetoan tästä tuomiosta; nyt vain iloitsen siitä, että kaikki pahat syytökset minua vastaan ovat maahan lyödyt."
Oikeusneuvos Bull tuli nyt Haugen luo ja löi häntä olalle.
"Hauge", sanoi hän. "Minä ja moni muu kanssani pidämme sinua täydellisesti syyttömänä ja viattomasti väärin kohdeltuna miehenä. Ole hyvällä mielellä. Tuleva aika on vahvistava sen, mitä tässä olen sanonut. Ja nuo vaivaiset sakkorahat kyllä saadaan suoritetuksi." Hän ojensi Haugelle kätensä.
"Sitä en epäile", vastasi Hauge hymyillen. "Tosin ei itselläni ole killinkiäkään, mutta apu on kyllä tuleva."
Ja apu tuli.
Kun tieto Haugen lopullisesta tuomiosta tuli maassa tunnetuksi, tuli rahoja virtanaan ystäviltä, ja ennen pitkää oli tuo melkoinen summa suoritettu ja Hauge nyt kymmenen vuoden vankeuden jälkeen vapaa mies.
Silloin kirjoitti hän ystävilleen:
"Mihin ovat nyt joutuneet nuo kaikki pahat syytökset, joilla monet vaivasivat itseään, saadakseen minut ainakin elinkautiseen vankeuteen?
"Mitä hyödyttävät nyt nuo monet kirjoitukset, joilla monet ovat itseänsä väsyksiin asti vaivanneet ja kiusanneet minua noin kuudellasadalla kysymyksellä, kuulustelleet yhtä monta todistajaa, toivoen voivansa saada rangaistavia paheita minussa toteennäytetyksi?
"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty, että hän on minut varjellut paheista, niin että syyttäjäni eivät löytäneet muuta kuin Jumalan sanan harjoitukset ja ne kirjat, jotka olin kirjoittanut, joihin oma todistukseni oli riittävä, kun sanoin, että olin ne kirjoittanut.
"Rukoilin ahdistuksissani, kun vastustajani minua sortivat ja minä olin heidän vallassaan, että Herra minut asiassani vapauttaisi; minä sydämestäni kiitän häntä, kun hän pelasti minut, ja sitä tahdon edelleen tehdä; siihen antakoon hän itse armoa minulle.
"Tervehdin teitä Jeesuksen nimessä ja rukoilen, että saisitte elää hyvin, kunnes ijäisyydessä kohdataan, pysyen minä teidän ystävänänne Herrassa."
Tuomion jälkeisenä päivänä oli paljon Haugen ystäviä kokoontunut hänen luokseen Bakkehaugenille. Oli jouluaatto, ja jouluvirsi kohosi kirkkaana ja onnekkaana noiden iloisten ihmisten huulilta.
Silloin kääntyi Hauge äkkiä Ole Rorsweenin puoleen, joka nytkin oli siellä.
"Muistatko tuota silloista jouluaattoa, Ole?" kysyi hän.
Ole Rorsween, kumaraselkäinen, hymyili.
"Kyllä, Hauge", vastasi hän. "Sitä pientä jouluvaloa, jonka sinä iltana ikkunaasi kohotit, en milloinkaan unhota."
"Niin, nyt on valo voittanut", sanoi Hauge; "nyt on se pidettävä puhtaana, jotta se voi loistaa kirkkaana yli koko maan!"
Mutta illalla, kun ystävät olivat sanoneet jäähyväiset ja Hauge oli kotona emännöitsijänsä Andrea Nyhusin kanssa, joka oli häntä uskollisesti sairauden aikana hoitanut, sanoi Hauge hänelle:
"Sinä uskollinen, nyt kun minä olen vapaa mies, tahdon pyytää sinulta sitä, jota kauan olen ajatellut — että sinä tulisit vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä. Minä tiedän, että sinä et minua jätä, ja sinä olet tullut minulle niin rakkaaksi."
Andrea Nyhus, orpo, katsoi mieheen, joka hänestä oli kaiken vapahduksen ja hyvyyden ilmestys maanpäällä.
"Kyllä, sen tahdon", vastasi hän hiljaa.
Tammikuun 27 päivänä 1815 vihittiin Hauge avioliittoon, mutta tämä onnellinen avio ei tullut pitkäaikaiseksi. Ennen vuoden loppua kuoli Andrea Hauge, synnytettyään joulukuun 12 päivänä 1815 pojan.
Hän kuoli pitäen Haugen kättä omassaan, iloisena ja onnellisena kuin lapsi, joka pääsee joulun iloon.
Vuonna 1817 meni Hauge uuteen avioliittoon Ingeborg Marie Olsdatterin kanssa, jonka hän oli oppinut tuntemaan Ekerin paperitehtaalla. Tästä aviosta syntyi kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä.
Samana vuonna, 1817, muutti Hauge Bredtvedt-nimiseen taloon Ekerissä, minkä talon hän oli ystävien avustuksella ostanut. Täällä eli hän lopun ikänsä täydessä rauhassa; hänen terveytensä oli ainiaaksi murtunut, eikä hän enää katsonut voivansa jatkaa matkustamistansa. Mutta kotoansa johti hän kirjoitustensa ja kirjeittensä kautta koko tuota hänen vaikutuksestansa syntynyttä uskonnollista liikettä, samoinkuin hän myöskin alituisesti keskusteli niiden monien ystävien kanssa, jotka kaikilta Norjanmaan kulmilta tulivat häntä katsomaan ja puhuttelemaan.
Näiden ystävien joukkoon luki hän ilolla entisen hyväntekijänsä, oikeusneuvos Bullin, joka usein kävi hänen luonansa ja puheli hänen kanssaan asioista, jotka Jumalan valtakuntaan kuuluvat.
Muuten eivät ainoastaan haugelaiset käyneet Bredtvedtissa. Haugesta oli vapauttamisensa jälkeen tullut koko maassa tunnettu henkilö, jonka luona kävi sekä pappeja että virkamiehiä. Niinpä vuonna 1815 suurkäräjäin koossaollessa tulivat piispa Bugge ja professorit Hersleb ja Stenersen sekä 15 pappia samalla kertaa tapaamaan tuota merkillistä maallikkoa.
Kun Bugge näki tuon kumartuneen, raihnaisen miehen, tarttui hän tämän käteen ja sanoi suuresti liikutettuna:
"Tämän olet sinä kärsinyt Kristuksen tähden, Hauge!"
"Ja ilolla", vastasi tämä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Oli kevätpuoli Akerlaaksossa. Kevätlinnut olivat jo aikaa sitten tulleet. Teirien kuhertelu vuorilta ja metsistä kuului selvästi ja keväisesti auringonkylläisessä aamuilmassa. Ruoho teki terää; sinivuokot ja esikot olivat täydessä kukassa.
Kaikki metsän pienet laulajat olivat saapuneet; surunvoittoinen visertely kaikui kukkaan puhkeavilta oksilta, ja ruislinnun terävä ääni kaikui salaperäisenä kevätiltain hämärässä.
Pitkin Bredtvedtin maita kulki kaksi henkilöä kevätauringon paisteessa. Kellertävä, kuihtunut mies, jolla oli hyvin lempeät, suurta rauhaa ja surumielisyyttä ilmaisevat piirteet kasvoillaan. Kädessään talutti hän sinisilmäistä, noin 5-6 vuotiasta poikaa.
Siinä oli Hans Nielsen Hauge ja hänen poikansa Andreas.
"Isä", sanoi poika, "nyt ovat kukat heränneet!"
Hän kumartui poimimaan loistavan kukan maasta.
"Niin", vastasi Hauge hymyillen. "Nyt ne ovat heränneet."
Poika katsoi isäänsä.
"Kuka on ne sitten herättänyt?" kysyi hän.
"Jumala on sen tehnyt, poikaseni." Hän katsoi tähän kalpeana, onnellisesti hymyillen.
"Hm." Poika ajatteli.
"Missä niiden vuode on tähän asti ollut?" kysyi hän jälleen.
Hauge hymyili.
"Lumessa. Jumala on levittänyt lumipeitteen niiden yli. Siellä ovat ne nukkuneet koko talven."
"Hm." Poika ajatteli taas.
"Tulemmeko mekin nukkumaan koko talven sitten?" kysyi hän. Sinisilmät katsoivat suurina isää.
Ihmeellinen, surumielinen piirre levisi Haugen laihoille kasvoille.
"Kyllä, lapseni — sen tulemme tekemään. Kerran, kun kuolemme. Jumala levittää lumivaipan meidänkin ylitsemme. Ja sitten me nukumme."
"Onko meillä siellä maassa sänky?" Kysymys oli niin kummasteleva.
"On."
Hauge tarttui pojan käteen.
"Sitä kutsumme haudaksi."
"Siellä on kai kylmä talvella?"
Poika näytti olevan huolissaan.
"Ei, siellä on rauhaisa ja hyvä olla."
Kauan oltiin vaiti.
"Mutta kun aurinko tulee — nousemmeko ylös sitten taas?"
"Kyllä, poikani. Näethän, että kukatkin nousevat maasta."
"Miten ne voivat sen tehdä?"
Kysymys oli hyvin innokas.
"Siten, että niillä on elämän itu itsessään." Hauge katsoi poikansa kirkkaisiin sinisilmiin.
"Niinkö!" Poika tarttui isänsä käteen, ja he kulkivat edelleen.
Poika oli kauan vaiti.
"Menetkö sinä pian maahan, isä?" kysyi hän hetken perästä. Haugen kasvoille ilmestyi merkillinen tyynen väsymyksen ilme.
"Kyllä", vastasi hän. "Kun kukat eivät jaksa enää elää, niin ne kuihtuvat, ja niin ne joutuvat lumen alle, kunnes kevät tulee jälleen."
"Ja milloin sitten tulee kevät jälleen?" Poika seisoi isäänsä päin kääntyneenä ja katsoi häneen.
"Kun Jumalan valo uudelleen rupeaa loistamaan, poikaseni. Kun Hänen aikansa tulee."
"Niin hänen aikansa tulee kai? Sillä hänhän on hyvä", sanoi poika kuni kokemuksesta.
"Kyllä se tulee. Siihen voi luottaa, poikani."
Ja he molemmat kulkivat edelleen, Hauge ja hänen ainokaisensa ainoa elossa oleva lapsistansa.
Ja Hauge puhui kaikesta maan ja maailman elämästä, ja kaikesta siitä puhui elävän Jumalan kaikkivaltias rakkaus. Poika ei milloinkaan tullut kylläiseksi, eikä sairas, väsynyt isä kuitenkaan koskaan väsynyt vastaamasta. Oli kuin olisi hän tahtonut istuttaa koko sielunsa ja uskonsa tuohon nuoreen sieluun, jotta se kaikki voisi jatkuvasti kehittyä sukupolvien kautta, kun hän itse ei voinut enää mitään. Ja hän tunsi yhä enemmän, että kuihtumisen hetki oli lähellä.
Hänen siten kärsivällisesti kulkiessaan lapsensa vieressä, kuului lähestyvien kärryjen kolina. Hauge katseli tulijaa, tunsi hänet heti ja tummeni kasvoiltaan.
Se oli nimismies Thorleif Bache, nyttemmin kauppiaana Drammenissa.
Hauge päästi pienen poikansa käden ja meni hitaasti tulijaa vastaanottamaan.
Bache oli jo avannut veräjän ja ajoi pihalle.
Kun hän astui alas, seisoi Hauge siinä vieressä ja katsoi häneen puoleksi surullisin silmin kalpeankeltaisena kasvoiltaan. Hän ojensi Bachelle kätensä, mutta ei sanonut mitään.
Bache tarttui ojennettuun käteen.
"En ole ehkä tänne tervetullut?" kysyi hän äänen omituisesti värähtäessä.
Haugen katse pysyi rauhallisesti hänen silmiinsä suunnattuna.
"Tänne on jokainen tervetullut, joka tulee Jumalan nimessä", vastasi hän hiljaa.
Bache ei vastannut. Renkipoika otti hevosen; he menivät molemmat huoneeseen.
Mutta kun he hetkistä myöhemmin istuivat kahden Haugen huoneessa, katsoi Hauge Bacheen tuolla puoleksi surumielisin, puoleksi väsynein katsein.
"Pysytkö yhä edelleen epäkristillisessä aikomuksessasi?" kysyi hän.
Bache punastui.
"On kirjoitettuna eräässä paikassa: 'Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi'," sanoi hän varmasti.
Jonkunlainen elämän voimien verestyminen tuli Haugen kasvoilla näkyviin.
"Minä en tuomitse", vastasi hän. "Mutta Jumala tuomitsee lakinsa kautta, ja hän sanoo: joka eroaa vaimostansa muuten kuin huoruuden tähden, hän tekee syntiä, ja joka nai erotetun, saattaa hänet tekemään synnin! Niitä sanoja ei voi sivuuttaa, rakas Bache. Ja vähimmin olin odottanut sinulta, jolle Jumala on antanut kaikkia hengen lahjoja, että vapaalla tahdolla ja aikomuksella rikkoisit hänen käskynsä!"
Bache aikoi vastata, mutta vaikeni äkkiä; Hauge oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja itki.
Kauan aikaa oltiin vaiti.
Sitten sanoi Bache vihdoin matalalla äänellä:
"Jospa tietäisit, minkälaisen helvetin vaimoni minulle kotona valmistaa, niin et puhuisi, niinkuin nyt puhut."
Hauge katsoi häneen.
"Sinä olet itse valinnut hänet", vastasi hän. "Olet itse Jumalan kasvojen edessä luvannut, ettei mikään muu kuin kuolema erota teitä, että ja'at sekä hyvät että pahat hänen kanssaan — sinä saat kantaa ristisi kärsivällisenä kuten kristityn tulee."
Bache nousi.
"En voi sitä, Hauge", vastasi hän. "Vaimoni tekee minut pahaksi."
Hauge oli myöskin noussut. Hänen väsyneet silmänsä säihkyivät.
"Silloin on uskosi Jumalaan huonolla kannalla, rakas veli", sanoi hän voimakkaalla äänellä. "Me emme ole tänne asetetut maailman pahaa pakenemaan, vaan sen voittamaan! Jos jätät hänet, silloin sinä teet hänet pahaksi, silloin syökset sinä, jonka pitäisi olla hänen tukensa, hänet turmioon, silloin on sinulla hirmuinen vastuu Jumalan edessä hänen kadotetusta sielustaan, ja sinä petät Jumalan asian maan päällä. Sinä julistat, että paha voittaa hyvän sekä että hyvän on paettava! Oi veli, älä Jeesuksen kuoleman tähden tee sitä!"
Hän seisoi kuolonkalpeana ystävänsä edessä. Bache tahtoi jälleen vastata, mutta Hauge jatkoi:
"Ja hänet, jonka sinä aiot naida — hänet sinä teet osalliseksi synnistäsi, teet hänet huoraksi! Voiko siitä mitään hyvää tulla?"
Hän kalpeni peräti ja oli pakotettu istumaan. Hänen päänsä vaipui pöydän reunaa vastaan. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt.
"Hauge!" Bache pani kätensä hänen hartioilleen. Hauge ei kohottanut päätään.
"Minun täytyy päästä vuoteeseen", mumisi hän. "Pyydä vaimoani tulemaan tänne."
Hän oli aivan näännyksissä.
Muutaman minuutin kuluttua oli Hauge vuoteessa.
Hänen vaimonsa istui pitäen hänen kättänsä omassaan; Bache seisoi vaiti ja synkkänä vieressä.
"Ei ole enää mitään sanottavaa", sanoi Hauge heikosti hymyillen. "Jumala on auttava; hän tietää, että koettelemuksia ja pettymyksiä tarvitsemme, jotta pysyisimme nöyrinä."
Hän hengitti raskaasti.
Silloin nousi Bache:
"Voipa tulla asioita, joita et sinäkään ymmärrä."
Hauge katsoi ylöspäin uneksivilla raukeilla silmillään.
"Kyllä, Bache", vastasi hän. "Ja minä rukoilen Jumalaa, että hän sallii minun lähteä, ennenkuin ne asiat tapahtuvat. Ennenkuin suuri pahennus ja suuri taistelu tulee veljille. Hyvästi!" Hän katsoi Bacheen ja ojensi väsyneen käden hänelle.
Silloinpa nousivat kyyneleet tuon väkevän miehen silmiin. Hän tarttui
Haugen käteen.
"Jumala olkoon meille armollinen taistelussamme", sanoi hän murtuneella äänellä. "Ja Jumala siunatkoon sinua kaikesta, mitä olet tehnyt meille!"
Ja hän kääntyi ja sanomatta enempää lähti.
LOPPU
Oli maaliskuun loppupuoli vuonna 1824. Kevät oli tullut aikaisin; päivin suli lumi ja öisin pakasti. Bredtvedtin valkoiset maat välkkyivät ja kimaltelivat auringon paisteessa; jokunen pelto oli jo paljaana; joitakin räystästipahteluja kuului keskipäivällä, jolloin aurinko oli kirkkaimmillaan, valaen kultaansa valkoiseen talveen. Ympärillä oleva metsä oli kosteana ja tummana auringon paisteessa. Etelästäpäin lenteli variksia, jotka istuutuivat latvoihin ja katselivat ympärilleen; harakat räkättelivät asumusten ympärillä, mutta metsän kaikki pienet laululinnut eivät vielä olleet tulleet, vaikka ne olivat odotettavissa minä päivänä hyvänsä. Sillä metsän syvyydessä oli suurien puiden ympäriltä alkanut sulaa; siellä ja täällä eteläänpäin olevilla rinteillä olivat sammal ja talven kylmäämät mättäät lumettomina ja honkain neulasissa oli suuria sulaneita vesihelmiä, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Mutta iltasin taas kaikki jäätyi; pohjoinen yötuuli puhalteli jäätävästi metsäin yli; jänikset värjöttelivät viluisina satumaisessa kuuvalossa. Vielä lepäsi pakkasen auer yli maan. Mutta kuukauden kuluessa Norja heräisi. Kuukauden kuluttua täyttyisi kevätunelma linnunlauluineen vihreässä metsässä, kukkineen ja kesälämpöineen yksinpä vuorillakin!
Bredtvedtin talossa vallitsi hiljaisuus. Räystäät tippuivat tasaisesti; kärpäset olivat uskaltaneet ulkona asettua eteläiselle lämpöiselle seinälle. Mutta ihmisiä ei näkynyt; ei niitä ovissa kulkenut; ei hakovajassa kukaan hakannut; ei kuulunut ääniä ulkona eikä sisällä. Sillä kuolema, tuo suuri vieras, oli ilmoittautunut vierailulle taloon.
Kautta koko talven oli Hans Nielsen Hauge huomannut merkkejä siitä, mitä tuleman piti, ja puhui siitä usein rakkaittensa kanssa. Hänelle ja hänen omaisilleen ei kuolema tuottanut pelkoa; sehän oli vain portti uuteen elämään; se oli Jumalan suuren laupeuden sanansaattaja, ihmisen lopullinen paras ystävä.
Hans Nielsen Hauge lepäsi vuoteessaan niin hiljaisena ja valkoisena. Yö oli ollut vaikea rinnankouristuksineen ja hengenahdistuksineen; nyt oli pahin ohitse; hän voi taasen puhua.
"Tänään on sunnuntai", sanoi hän heikolla äänellä; "minun kärsimykseni lepää tänään."
Hänen silmänsä tuijottivat sinertäen kauas.
"Aivan niin", sanoi hänen vaimonsa — "tänään on sinun parempi olla."
Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään hiljaisesti.
"Kohta on se täytetty", sanoi hän kuiskaten.
Hänen vaimonsa kasvoilla tuntui väristys; hän vuodatti kyyneleitä.
Hans Nielsen Hauge näki sen; hän käänsi väsyneen päänsä vaimoaan kohden.
"Ja katso — kaikki oli sangen hyvää", sanoi hän ihmeellisen voimallisella äänellä. "Minun työni on loppuun suoritettu tässä maailmassa; minä halajan lepopäivääni!"
"Aivan niin!" sanoi hänen vaimonsa. "Kaikki on hyvin." Hän kuivasi kyyneleensä ja jäi vaiti ollen istumaan kauan.
Hans Nielsen Hauge makasi edelleen hiljaa. Vihdoin käänsi hän päänsä ja loi vaimoonsa huolestuneen katseen.
"Ainoastaan yksi asia minua vaivaa", sanoi hän syvästi huokaisten — "pelkään, että veljien kesken nousee taistelu, kun minä olen poissa!"
"Voi kyllä niin käydä", vastasi hänen vaimonsa: "mutta eihän Jumala ole poissa — kyllä hän tahtoo omiaan auttaa."
Hans Nielsen Hauge hymyili ja hänen vaimonsa tunsi heikon kädenpuristuksen.
"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Jumala elää, älkäämme sitä unhottako!" Sanat häipyivät; hänen silmäluomensa sulkeutuivat hiljalleen; syvä hengitys kävi keveämmäksi ja kalpeus suuremmaksi.
Hans Nielsen Hauge nukkui.
Ja hänen vaimonsa istui kokonaisen tunnin liikkumatta hänen kätensä omassaan.
Äkkiä aukaisi sairas silmänsä ja katseli vaimoaan ihmetellen.
"Siinäkö vielä istut?" kysyi hän. "Minä luulin yön jo tulleen ja että meidän piti nukkua."
"Ei toki, nyt on päivä", sanoi hänen vaimonsa. "Olet nukkunut kokonaisen tunnin."
Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän makasi ja tuijotti eteensä.
"Ainoastaan meissä on yö", kuiskasi hän vihdoin. "Jumalan päivä kestää ainiaan."
Ja hän sulki taaskin väsyneet silmänsä.
Iltapuolella tuli rinnankouristus taaskin, ja tällä kertaa musertavan voimakkaana. Mutta mitään valitusta ei tuo kärsivällinen, kipuihin tottunut mies päästänyt, mies, jonka sielu ja ruumis oli karaistu ja koeteltu uskon tähden Jumalaan. Tunti tunnin jälkeen, koko yön, makasi hän taistellen kouristusten ja hengenahdistusten kanssa. Talossa olivat kaikki kokoontuneet hänen vuoteensa ympärille. Hänen vaimonsa seisoi kumartuneena hänen ylitsensä neuvotonna ja kärsivänä; ei tässä enää mikään apu auttanut. Vähän väliä aukaisi hän silmänsä ja katseli vaimoaan rukoilevasta; sitten sulki hän taasen ne.
Kello oli yli neljän yöllä. Hengitys kävi nopeasti ja raskaasti; vähän väliä ponnisteli hän puhuakseen. Äkkiä aukaisi hän silmänsä. Huulet liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Silmät olivat avoinna, suurina ja vakavina; oli kuin olisi koko hänen sielunsa niissä ollut.
"Oi, Jumalani, jospa ymmärtäisin, mitä sinä tahdot sanoa!" virkkoi hänen vaimonsa, joka seisoi ja katseli häntä kyynelsilmin ja kädet ristissä.
Äkkiä oli kuin olisi koko se innostuksen tuli, joka ennen oli sytyttänyt valon niin moneen sydämeen, syttynyt hänen sammuvissa silmissään.
"Seuratkaa Jeesusta!" sanoi hän lujalla äänellä; äänessä oli sama viehättävä kaiku kuin hänen nuoruusaikanaan.
Ja sanat tunkivat kuin elämää antavana tulena kaikkien niiden lävitse, jotka ympärillä seisovat.
Pää vaipui alas; onnellinen hymy levisi kuin päiväpaiste hänen kalpeille kasvoilleen.
"Oi, sinä ijankaikkinen, rakas Jumala!" huudahti hän ja hänen silmiinsä ilmestyi kuoleman kirkastettu välke.
Silloin kumartui hänen vaimonsa hänen ylitsensä.
"Nyt Jumala tahtoo ottaa sinut luokseen", sanoi hän.
"Niin tahtoo", kuului kuin häipyvä ääni. "Rukoile kanssani."
Hänen vaimonsa lankesi polvilleen hänen vuoteensa ääreen; kaikki hänen ympärillään seisoivat kädet ristissä.
"Isä meidän, joka olet taivaissa", — mies ja vaimo rukoilivat. Mutta vähitellen hiljeni Haugen ääni kuiskaukseksi, ja ennenkuin rukous oli loppunut, kuului vaimon ääni yksin selvänä ja lujana kuolonhiljaisuudessa.
Siten kuoli Hans Nielsen Hauge.
Hän oli Norjanmaan parhaita miehiä. Hän oli Norjan varsinaisesta kansasta nousseista jalomielisin, epäitsekkäin, suurisuuntaisin ja ehjin henkilö. Hän oli yksi harvoista, todellisista ihmisistä, joka panee elämänsä alttiiksi uskonsa vuoksi. Koko hänen elämänsä oli uhrautumista muille, uhrausta viedäkseen jaloimman osan Norjan kansaa voittoon.
* * * * *
Akerin hautausmaalla kertoo uskollisen ystävän nostama yksinkertainen muistokivi, missä Hans Nielsen Hauge lepää haudattuna. Norjan kristikansa, jolle hän uhrasi elämänsä ja koko mahtavan voimansa, on unhottanut nostaa muistomerkin hänen haudalleen.