Joku aukaisi oven. Hans Hauge kääntyjähän ei ollut kuullut kenenkään tulevan portaita myöten.
Tulija oli muuan eilisistä tovereista, se lempeä-ääninen mies.
Hans Nielsen Hauge sävähti polttavaa häpeää tuntien.
"Hyvää päivää!" sanoi lempeä-ääninen mies.
"Jumal' antakoon!"
Hans Nielsen kääntyi tuolillaan, mutta ei sulkenut raamattuaan.
Syver Fröland tuli lähemmäksi.
"Olethan jo noussut ylös!" sanoi hän ja asettui istumaan.
Hans katsoi kiinteästi häneen.
"Olen, Jumalan kiitos", vastasi Hauge.
Syver Fröland hymyili.
"Sinäpä kävit eilen illalla kankeaksi", sanoi hän sävyisästi.
Hans Hauge nousi seisomaan.
"Vaikkapa paha työ tuli tehdyksi, niin kiitos kuitenkin sinulle siitä", sanoi hän.
Syver Fröland katsahti häneen hämillään.
Hans Nielsen seisoi vakavana.
"Kyllä on paljonkin syytä kiittää", sanoi hän omituisen syvällä äänellä.
"Se, mitä te aioitte pahaksi, se tulikin hyväksi minulle."
"Mitenkä niin?" — Syver Fröland hymyili.
"Älä hymyile", sanoi Hans Nielsen lempeästi ja hiljaisesti. "Te opetitte minua tuntemaan synnin kirouksen. Viimeisen kerran minä maistoin viinaa. Ja siitä minä teitä suuresti kiitän!"
Syver Fröland istui ja katseli häntä.
"Sinä olet vieläkin humalassa", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge huokasi.
"Aivan niin", sanoi hän. "Olen kuin humalassa synnin surusta ja täynnä Jumalan armon tuomaa lohdutusta!"
Syver Fröland katsoi alaspäin.
"Niin, sinähän olet pyhä", vastasi hän.
Hans Nielsen seisoi hänen vieressään.
"Sitä minä en ole", sanoi hän sanomattoman lempeästi "Syntinen minä olen, kuten sinäkin. Mutta tässä on lohdutus!"
Hän laski kätensä vanhalle raamatulleen.
Syver Fröland istui, kuten ennenkin.
"Sinä luet liian paljon", sanoi hän. "Tuletpa kohta hupsuksi!"
Hans Hauge hymyili.
"Ja sinäkö luulet", sanoi hän vakavasti, "että Jumalan sana tekee ihmisen hupsuksi. Ei mitenkään, vaan se on synti, joka tekee ihmiset hupsuiksi, senhän minä parhaiten yöllä huomasin. Vain yksi ainoa silloin voi tehdä terveeksi ja se on — Jumalan sana."
Syver Fröland nousi seisomaan.
"Ei meidän kannata siitä haastella", sanoi hän. "Sellainen on hyvä toisinaan, mutta aina jauhaa samaa asiaa arkena ja pyhänä — siitä voi koitua sekä hullutusta että vahinkoa."
Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän sulki vaan raamatun hiljaisesti.
"Saammehan sitten nähdä", sanoi hän, "kumpiko meistä juo parhaasta lähteestä, sinäkö vaiko minä."
Syver Fröland teki lähtöä.
"Niin, saammehan nähdä", vastasi hän, "sillä sinähän kuitenkin joudut hullujen huoneeseen jonakin päivänä, Hans Nielsen." — Hän läimäytti Haugea hartioille ja lähti.
Hans Nielsen Hauge seisoi ja katseli hänen jälkeensä, surumielinen ilme kasvoillaan; hän kuuli vieraansa menevän alas portaita ja paiskaavan mennessään ulko-oven kiinni.
"Voi kaikkea syntiä, kaikkea syntiä maailmassa!" kuiskaili hän ja pani tietämättään kätensä ristiin. Ja samalla hetkellä nousi hänessä palava toivo saada uhrata koko elämänsä taisteluun pahaa vastaan; hän taivutti päänsä uuteen rukoukseen ja jäi siten pitkäksi ajaksi seisomaan.
— — —
Saman päivän iltapäivällä kolkutettiin varovasti rouva Krusen ovelle. Kolkuttaja oli Hans Nielsen Hauge, joka halusi puhutella isäntäväkeään.
Rouva Kruse istui yksinään huoneessaan ja kutoi sukkaa Hans Nielsenin astuessa sisälle.
"Hyvää iltaa!" sanoi hän hiljaisesti.
"Iltaa, iltaa, Hans Nielsen!" vastasi rouva Kruse ja nosti silmänsä sukankutimestaan.
Hans Nielsen jäi seisomaan ovelle.
"Onko mielessäsi jotakin erikoista tänään?" kysyi nyt rouva Kruse.
Hans Nielsen tuli varovasti lähemmäksi.
"Onpa kyllä", sanoi hän ja katseli avoimesti rouva Krusea. "Pyydän teitä, rouva Kruse, sallimaan minun matkustaa kotiin."
Hauge loi silmänsä alas.
Rouva Kruse laski kädestään sukankutimen.
"Moneksiko päiväksi"? kysyi hän.
"Onko kotona sairaita, koska tahdot matkustaa?" lisäsi hän, kun Hauge ei vastannut.
Hans Nielsen Hauge katsoi ylöspäin.
"Ei ole", sanoi hän. "Minähän se olen sairas."
Rouva Kruse hymyili.
"Näytäthän varsin terveeltä", vastasi hän,
"Ruumiillisesti kylläkin", vastasi Hans Nielsen. "Mutta sielun laita ei ole niin kuin pitäisi olla."
Rouva Kruse otti taaskin sukankutimensa.
"Sinä luet liian paljon, Hans Nielsen", sanoi hän. "Monelle on sellaisesta käynyt huonosti."
Hans Nielsen ravisti päätään.
"Siitä ei kenellekään käy huonosti", vastasi hän. "Useimmat meistä lukevat liian vähän."
Rouva Kruse ravisti päätään.
"Minäkin yhteen aikaan lueskelin", kertoi hän. "Olisinpa vaan sitä jatkanut, niin olisin järkeni menettänyt. Mitä enemmän lukee, sitä suurempi on edesvastuu. Ja lopuksi ihminen näkee helvetin kaikkialla."
Hans Nielsen Hauge oli tullut kalpeaksi.
"Maailma on täynnä syntiä", sanoi hän ja katseli eteensä.
"Voihan niinkin olla", vastasi rouva Kruse. "Mutta täytyy sietää se sellaisena kuin se on."
Hans Nielsen loi silmänsä häneen.
"Ajattelin yrittää saada sen toisenlaatuiseksi", sanoi hän sävyisästi.
Silloinpa rouva Kruse nousi seisomaan.
"Sitä et voi saada toimeen sinä enempää kuin minäkään!" sanoi hän. "Anna pappien huolehtia siitä — heillä on siihen kutsumuksensa ja myös tarvittavat tiedot."
Hans Nielsenin silmät välkähtivät.
"Kaikilla kristityillä on siihen kutsumus", vastasi hän.
Syntyi hiljaisuus.
Hetkisen kuluttua katsahti rouva Kruse Hans Nielseniin.
"Montako päivää viivyt kotona?" kysyi hän.
Hans Nielsen astui lähemmäksi.
"Ei ollut tarkoitukseni sellainen", sanoi hän. "Aioin pyytää, että saisin matkustaa pois ainiaaksi."
Rouva Kruse punastui.
"Vai niin", sanoi hän. "Mitä syytä sinulla on sellaiseen?"
Ja sitten hän katseli tiukasti Hans Nielseniä, joka huomasi hänen olevan suuttunut.
"En voi jäädä sieluni rauhan vuoksi", sanoi Hauge. "Kiusaukset ovat täällä liian suuret."
Rouva Kruse katseli alaspäin.
"Vai niin", sanoi hän. "Vai olet sinä sitä laatua."
Hans Nielsen Hauge punastui.
"Saattepa sanoa minua sellaiseksi", vastasi hän.
Rouva Kruse kääntyi hänestä puoleksi poispäin.
"Saat mennä mielelläsi", sanoi hän. "En minä tarvitse körttiläisiä enkä surkeamielisiä."
Hans Nielsen Hauge seisahtui vielä.
"Lausun vaan kiitokseni kaikesta", sanoi hän — "ja toivotan Jumalan rauhaa taloonne, rouva Kruse. Olen vaan alhainen talonpoika, mutta hyvän toivottaminen ei ole pahaksi. Hyvästi."
Hän kääntyi hitaasti ja lähti.
Rouva Kruse ei vastannut, mutta kun Hauge oli saapunut ovelle sanoi hän:
"Sinulla on kaksi taalaria saatavaa!"
Hans Nielsen kääntyi ovessa.
"Ei minulla ole mitään saatavaa", vastasi hän. "Sillä, joka ei ole mitään hyvää tehnyt, ei myöskään ole mitään saatavaa."
Hän meni.
Mutta kun ovi oli taas lukossa, ravisti rouva Kruse useat kerrat päätään.
"Jumala varjelkoon hänen järkeään", sanoi rouva Kruse itsekseen varsin kuuluvasti.
VIIDES LUKU
Oli kesäinen, lämpöinen päivä heinäkuussa 1795.
Tuttua tietä myöten käveli nuori mies paitahihasillaan, sauva kädessä. Hän käveli ripeästi, huolimatta auringon paisteesta ja kantamastaan suuresta laukusta. Hiki helmeili hänen otsallaan, mutta kävely oli reipasta ja helppoa; silmät tuijottivat sinisinä eteenpäin aivan kuin ikävöivinä; hän käveli kuten se, jolla on kiire saavuttaa jokin tunnettu ja rakas.
Se oli Hans Nielsen Hauge, joka oli kotimatkalla.
Siinä kulkiessaan raittiitten, heiniltä tuoksuvien seutujen lävitse, joilla kasvoi sekasin lehti- ja havumetsää, tunsi hän rintansa onnekkaan keveäksi, oli kuin olisi hän jättänyt jälkeensä kaiken, mikä oli raskasta ja mustaa tuolla turmeltuneessa kaupungissa.
Ja hän tunsi erityistä, sanomatonta rakkautta kaikkia kotona olijoita kohtaan. Nyt he kaikki alottaisivat elämän, joka oli elämisen arvoinen! Kaikki paha sekä ajatuksin että töin karkoitettaisiin, kaikki maallinen olemus ja kaikki maallinen halu pysytettäisiin loitolla — hän ja hänen huoneensa tahtoivat palvella Herraa.
Hän tunsi erikoista halua ryhtyä laulamaan; hän tunsi halua tunnustaa kaikelle maailmalle sen, mikä nyt oli tullut hänelle varmaksi päätökseksi, ja sen, mikä täytti hänen mielensä.
Niinpä hyräili hän säettä vanhasta virrestä siinä kulkiessaan ja tuntiessaan sydämessään iloa ja luottamusta. Täällä, vanhojen tuttavien keskellä, täällä häntä ymmärrettäisiin; heidän kaikkien kanssa tahtoi hän puhua Jumalan armosta ja kääntymyksen välttämättömyydestä; heistä kaikista tulisi Jumalan lapsia ja heidät johdettaisiin pois kadotuksesta!
Hän seisahtui, sillä laulu ja ripeä kävely hengästyttivät häntä; hän pyyhkäsi takin hihalla hien otsaltaan ja istui tien viereen, suuren puun varjoon, joka kasvoi aidan vieressä.
Hän riisui pois laukun; tekipä hyvää saada hetkisen levätä; ei hänellä ollut aikaa kauan levollisena istua, sillä koti-ikävä paloi mielessä.
— — —
Hän aukaisi laukun, etsi jotakin vaatteiden seasta ja otti esille erään kirjeen.
Kirje oli isältä, viimeinen kirje, minkä hän oli saanut ollessaan
Fredrikstadissa.
Hän aukaisi ja luki sen uudestaan.
'Rakas poikani Hans!
Olen viime kirjeestäsi havainnut, että sinulla on suuri kiusaus ja sielun rauhattomuus niiden ihmisten tähden, joiden kanssa oleskelet Fredrikstadissa. Se on Jumalan koettelemusta mielialaamme nähden siinä, pidämmekö kiinni Hänestä ja luovummeko kaikesta maallisesta. Silloinpa me puhdistuneina siitä pääsemmekin.
Mutta jos kiusaukset ovat niin suuret, ettet voi niitä voittaa, vaan synti saa vallan, silloin on parempi paeta pahaa kuin synnissä pysyä.
Sen vuoksi, jos siten on asianlaita, neuvomme sinua, minä, rakas isäsi, ja äitisi, joka on suuressa tuskassa ja ahdistuksessa sinun tähtesi, tulemaan mieluummin tänne meidän ja sisarustesi luo kotiin, kuin jäämään sinne Fredrikstadiin.
Kaikki me mielellämme suomme, että tulet kotiin ja voit täällä sydämen halulla olla, kun kaikki tiedämme, että olet hyvä työmies mitä maatyöhön ja muuhunkin tulee, jota nyt tarvitaan tähän vuoden aikaan, kuten heinänkorjuuta, elonleikkuuta ja ajoja. Samoin tarvitsee tavarasi täällä paraiten juuri sinun hoitoasi, kun olet tottunut sekä sepän että puusepän työhön ja muuhunkin.
Mehiläispesuuksista, joita hoidit, on vaan kaksi kekoa jäljellä; kaikki muut ovat lentäneet metsään ja pysyneet poissa, eikä paljon kannata hoitaa sellaisia olioita, jotka lentävät niin kauas ja tuottavat niin vähän hedelmää kaikesta vaivasta. Että niistä on paljon vaivaa sanovat kaikki, jotka ovat mehiläishoitoa harjoittaneet.
Näistä syistä ikävöimme me kaikki, minä isäsi ja rakas äitisi, että sinä tulisit tänne nyt heti, ellei sinulla ole voimaa ja henkeä Jumalan armosta kauemmin viipyä Fredrikstadissa, joka kuitenkin on kaupunki, missä nuorelle kansalle on kiusauksia, jopa vanhallekin kansalle, elleivät he pidä Jumalaa mielessään.
Ja siis senvuoksi me toivotamme sinut tervetulleeksi kohta
kotiin, jos Jumala suo.
Isällisillä tervehdyksillä rakkaalle pojallemme minulta ja
äidiltäsi ynnä siskoiltasi täällä Haugessa rakastava isäsi
Niels Mikkelsen Hauge.
Jälkikirjoitus.
Ostahan samalla esiliina Anne-siskollesi, jos voit rouva Kruselta saamastasi rahasta sen tehdä. Hän on kovin sen tarpeessa ja sinähän osaat ostaa hyvää halvalla.
Sama.'
— — —
Hans Nielsen Hauge käänsi kirjeen kokoon ja pani sen taas hitaasti laukkuunsa.
Hänessä syntyi onnellinen lapsuuden ajan tunnelma isän yksinkertaisten, sydämellisten rivien johdosta. Kaikki entiset tutut paikat tulivat elävästi hänen silmiensä eteen. Ilmassa kuului hyönteisten surina ja tuntui länsituulen tuoma apilaan tuoksu; hän tunsi raikkaan veden tuulahduksen lirisevästä purosta ja kasvavan maan tuoksun.
Kaikki tämä koski häneen niin, että hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hänen siinä istuessaan. Ja hän kiitti Jumalaa kodista ja siitä, että siellä toki oli hyviä ihmisiä. Neljännestunnin kuluttua olisi hän heidän keskellään ja puhelisi kaikkien noiden rakkaiden kanssa. Ja he tulisivat kaikki yhdessä kiittämään Jumalaa ja ryhtyisivät ilolla työhön Hänen ja Hänen valtakuntansa puolesta.
— — —
Hans Nielsen Hauge henkäsi syvään ja vapisi sanomattomasta onnesta; sitten hän otti laukun selkäänsä lähteäkseen eteenpäin.
Mutta hän seisahtui äkkiä, jäi seisomaan ja kuunteli. Hän kuuli laulua ja näki etempänä tien mutkassa kaksi miestä tulevan.
Hans Nielsen Hauge, joka jo oli pannut laukun selkäänsä lähteäkseen, istui taasen tien viereen, kuulostellen ja tähystellen. Ehkäpä tulijat olivat oman kylän väkeä.
Nuo kaksi kävelivät sauvat käsissä; oikean puoleinen kävi paitahihasillaan, takki käsivarrella; vasemman puoleinen näytti voimakkaammalta ja hänellä oli yllään turkisvaatteet, paahtavasta kuumuudesta huolimatta.
Kävellessään he molemmat lauloivat, ja Hans Nielsen ihmetteli, että he lauloivat tuttua virttä.
Korkea ja harjaantumaton sekä kuivakas, särkynyt ääni kantoi sanat laajalti keskipäivän hiljaisuudessa, sinisen taivaan ja polttavan auringon alla.
"Jeesus, Sun kanssasi olla mä tahdon!" — kaikui innokkaasti tuulen tuomana; se tunkeutui Hans Nielsen Haugen rintaan aivan kuin olisi käyty käsiksi hänen sydämeensä. Mitähän miehiä ne olivatkaan, jotka voivat niin luottamuksella ja onnellisina laulaa siitä, jota hän itse levottomana ja vavisten vaan uskalsi toivoa.
"Sielusta, mielestä olen mä sun!" — laulu kaikui laajalti kautta vainioiden, ja nuo kaksi miestä, jotka lauloivat, kasvoivat hänen silmissään sikäli kuin he lähenivät.
Hän nousi vaistomaisesti seisomaan ja tuijotti tulijoihin innostuneena; nythän ne kohta olivat niin lähellä, että hän ehkä voisi tuntea olivatko ne oman kylän miehiä. Kävipä kuin sysäys hänen koko olentonsa lävitse; hän tunsi molemmat! Tuo tuossa vasemmalla, lammasnahkaturkissa, puukengät paljaissa jaloissaan ja musta hattu peittämässä pörröistä tukkaa, oli Ingebrigt, koulumestari, Puukenkä-Ingebrigt, kuten häntä kylän kesken kutsuttiin; ja tuo oikeanpuoleinen, joka piti takkia käsivarrellaan, oli Kristen Syvertsen Gleng, soittoniekka!
Mutta laulu kaikui sitä korkeammin ja voimakkaammin, mitä lähemmäksi nuo kaksi miestä tulivat. Ja nuo kaksi kulkivat hyvää vauhtia, sauvat käsissä, tomuista tietä myöten ja tuijottivat suoraan eteensä samalla kuin he lauloivat, aivan kuin eivät olisi olleet tästä maailmasta, vaan kulkisivat sellaista päämaalia kohden, jota eivät muut kuin he kaksi nähneet.
Hans Nielsen Hauge tunsi kuin puistatusta, hän tunsi kuin onnea ja surua samalla kertaa. Juopottelija ja pilkkaaja, Kristen Gleng, joka viulullaan oli soittanut synnin kevytmielisyyttä niin moneen nuoreen sydämeen — hän nyt veisasi virsiä Jumalan kunniaksi! Ja Puukenkä-Ingebrigt, jota koko paikkakunnalla pidettiin kummallisena ja joka aina oleskeli yksin sekä vastusti jokaista sanoin ja töin — hän veisasi yhdessä tuon toisen kanssa Jumalan valtakunnan kiitosta.
Nämä molemmat — miten ihmeellistä — olivat saaneet Jumalan armosta iloisen mielen ja sen hengen, joka vapaasti tunnustaa synnillä vihoittaneensa Jumalan. Mutta Hans Nielsen Hauge, siinä istuessaan tien vierellä ja nähdessään heidän tulevan, tunsi äkkiä syvää tuskaa sielussaan. Ehkäpä hän ei kuulunutkaan niihin Herran valittuihin, jotka joutuivat osallisiksi ikuisesta armosta.
Nyt he olivat saapuneet aivan hänen kohdalleen.
Hän tarttui hattuunsa heidän mennessä ohitse.
"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!" sanoi hän hiljaisesti.
Nuo molemmat nyökkäsivät ja astuivat edelleen, yhä veisaten; mutta äkkiä Kristen Gleng keskeytti kävelyn ja seisahtui, veisaten värssyn loppuun saakka. Sitten tulivat molemmat hitaasti Hans Nielsenin luo.
"Sinäkö, Hans Nielsen, kuljetkin näillä teillä?" sanoi Kristen Gleng.
Hans Nielsen seisoi ja katseli ihmetellen.
"Minäpä niinkin", vastasi hän. "Olen kotimatkalla."
"Sillä matkalla mekin olemme", sanoi Puukenkä-Ingebrigt kuivalla, särkyneellä äänellään. "Jumalamme luo", lisäsi hän vielä. Ja molemmat he huokailivat.
"Lepäämään Karitsan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen haavoissa", sanoi Kristen Gleng.
Hans Nielsen Hauge katseli vakaasti heitä molempia.
"Niin, Jumalan armon ihmeet ovat suuret", sanoi hän.
Puukenkä-Ingebrigt takkuisessa lammasnahkaturkissaan seisoi aivan hänen edessään. Hiki juoksi hänen likaisilta kasvoiltaan ja hänen pienet harmaat silmänsä olivat verestävät.
"Käänny, Hans Nielsen, ristiinnnaulitun Herran Kristuksen puoleen, kun vielä on päivä", sanoi hän — hän puhui melkein huutamalla. "Sillä yö tulee, jolloin ei kukaan taida työtä tehdä!" Hän iski sauvansa hietaan.
"Tee kääntymys, Hans Nielsen, että sinusta tulisi veljemme
Kristuksessa hänen haavainsa ja kärsimystensä tähden!"
Hän seisoi aivan lähellä.
Hans Nielsen katsahti häneen lämpöisin silmäyksin.
"Antakoon Jumala minulle siihen voimia", vastasi hän, puolittain kuiskaten ja melkein kuin itsekseen.
Puukenkä-Ingebrigt tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.
"Laskeudu Karitsan vereen!" huusi hän.
Kristen Gleng seisoi Haugen toisella puolella ja laski nyt kätensä raskaasti hänen hartioilleen.
"Suurempaa syntistä kuin minä olen ei ole maailmassa!" sanoi hän. "Sekä mitä tulee juoppouteen että saatanan kaikkiin kujeisiin nuorison syntiin johtamiseksi. Sehän on laajalti tunnettua ja senhän sinäkin, Hans Nielsen, tiedät. Mutta nyt on saatana paennut ja Karitsan siunattu veri on pessyt kaikki minun syntini!"
Hans Hauge veti Glengin käden omaansa.
"Sinä siis olet nyt alkanut elämää Jumalassa, Kristen Gleng?" kysyi hän.
"Aivan niin, Hans Nielsen — elämää Kristuksen haavoissa", vastasi
Kristen Gleng.
"Hänessä meillä on pelastus!" sanoi Puukenkä-Ingebrigt.
"Käänny, Hans Nielsen, että sinä voit juoda kanssamme Kristuksen verta!"
Ja taas hän pudisti Haugen kättä.
Hans Nielsen seisoi ja katseli Kristen Glengiä.
"Sinä olet siis luopunut synneistäsi?" kysäsi hän.
Kristen Gleng pudisti molemmin käsin hänen kättään.
"Älä kysy syntiäni", sanoi hän vapisevin äänin. "Jumala on sen poispyyhkinyt, niin ettei sitä enää ole, ja jos se vielä tulisi, niin se pestään Kristuksen haavoissa pois. Hänessä on autuus — yksin Hänessä."
"Hän on meidän puolestamme ristiinnaulittu", sanoi Puukenkä-Ingebrigt. "Häneen ei saatana pysty!" Ja taaskin iski hän sauvansa hietaan.
Hans Nielsen tunsi ahdistusta. Hän astui heidän välissään tielle.
"Kuka on teidät uskoon herättänyt?" kysyi hän.
Molemmat kääntyivät suoraan häneen.
"Hän, jota maailma vainoo", vastasi Puukenkä-Ingebrigt.
"Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi." —
Tämän sanoi Kristen Gleng salaperäisesti. Sitten kumartui hän Hans
Nielseniä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Hänen arvoisuutensa, pastori Seeberg!" kuiskasi hän.
Hans Nielsen Hauge veti syvän henkäyksen. Nyt hän ymmärsi.
"Seeberghän on virastaan erotettu", sanoi hän.
"Kirjanoppineet ja farisealaiset ovat hänet erottaneet!" vastasi
Ingebrigt.
"Hänet on erotettu Kristuksen haavain tähden", sanoi Kristen Gleng veisaten. "Mutta nyt rupeaa elämä Kristuksen veressä kukoistamaan!" — Hän seisoi kädet lujasti ristissä.
"Me saarnaamme korvessa ja koko maailma on tuleva meitä kuulemaan!"
"Kuten muinoin kuulivat Johannes Kastajaa", jatkoi Puukenkä-Ingebrigt, "kun hän ilmoitti ilosanoman siitä, jonka tuleman piti, Karitsasta, joka poistaisi kaiken maailman synnin! Hyvästi, veli Hans Nielsen! Ja kun aikasi tulee, niin ota ristisi ja seuraa meitä, että sinä voisit tulla osalliseksi siitä suuresta ilosta, joka on meille suotu!"
"Hyvästi, Hans Nielsen!" sanoi nyt myöskin Kristen Gleng — "ja
Jumalan rauha olkoon kanssasi!"
"Samaa toivotan teille!" vastasi Hans Nielsen Hauge.
Nuo kaksi jatkoivat matkaansa ja taas kuului keskeytynyt virsi, jonka sävel nousi ja laski kevättuulessa, kunnes se kokonaan häipyi vainioille.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge seisoi hetkisen ja katseli menijäin jälkeen. Häntä poltti kummallinen kuumuus sydänalassa. Oli kuin olisi hän tahtonut itkeä, mutta ei voinut. Suuri ahdistus valtasi hänet ja hän jupisi itsekseen:
"Herra, vanhurskas Jumala! Onko tämä Sinun työtäsi? Tätäkö tietä minun tulee kulkea?"
Ja hänessä nousi taasenkin selittämätön onnettomuuden tunne; hänestä tuntui kuin olisi ollut parasta, ettei hän milloinkaan olisi syntynyt, ettei koskaan olisi tullut tietämään mitään elämästä eikä kuolemasta, hyvästä tahi pahasta. Poishäipynyt virren sävel tunkeutui häneen kuin tulen polttona.
Silloin nousi äkkiä hänen mieleensä koti, hän ajatteli kaikkia noita lempeitä, levollisia ihmisiä kotona ja hänen hätänsä muuttui sanomattomaksi kaipaukseksi. Mielellään kuolisikin! Menisi pois tästä katalasta maailmasta, kunhan vaan saisi kuolla kotona!
Hiki juoksi hänen otsaltaan; hän laittoi itsensä kuntoon, astui, asteli niin, kuin olisi maa polttanut hänen jalkainsa alla. "Kotiin, kotiin!" kuului kuiskaus hänen sielussaan; hän näki heidät kaikki ilmi-elävinä edessään. Ja hän asteli edelleen päiväpaahteessa, niin että hikikarpaleet tippuivat hänen kasvoiltaan; hän ei mitään huomannut; hän asteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.
— — —
Niels Mikkelsen Hauge tuli heinävinniltä ja laski juuri haravaa kädestään välikköön, mennäkseen aamiaiselle, kun hän näki miehen, laukku selässä ja sauva kädessä, saapuvan portille.
Hän tunsi tulijan heti. Sehän oli hänen poikansa Hans.
Niels Hauge jäi seisomaan ja katselemaan, kun Hans Nielsen aukaisi portin hakasen ja astui pihalle.
"Älähän, luulenpa —" virkkoi hän, mutta vaikeni heti ja seisoi odotellen.
Hans Nielsen pani hakasen varovasti paikoilleen, kääntyi ja astui suoraan eteenpäin.
"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa, isä", sanoi hän ja ojensi kätensä.
Isä vastasi tervehdykseen ja katseli poikaansa sinisillä lempeillä silmillään.
"Hyvää päivää ja tervetuloa kotiin", vastasi hän.
Hän seisoi hetkisen ja laski sitten kätensä irti.
"Vai tulit sinä kuitenkin", sanoi hän.
Hans Nielsen katsoi syvästi ja rehellisesti isäänsä.
"Tulinhan niinkin, isäni", vastasi hän sävyisästi. "Minun täytyi tulla."
Isä vaikeni hetkiseksi.
"Sitä minäkin ajattelin", virkkoi hän sitten.
Sitten molemmat astelivat hiljaisesti tupaa kohden, isä edellä ja poika hänen jälessään.
Kun he aukaisivat oven, seisoi äiti juuri takan ääressä, pisti ruokaa padasta vatiin.
Kun hän näki poikansa, päästi hän kauhan kädestään ja löi kätensä yhteen, mutta ei sanonut sanaakaan.
Poika tuli häntä kohden, otti äitiään kädestä ja veti hänet luokseen.
Äiti vilkasi isään.
"Me ymmärsimme sen", sanoi hän erityisen lempeästi.
Hans seisoi nyt, laukku selässä, hymyili ja katseli äitiään.
"No, Jumalan kiitos!" sanoi äiti, otti taasen kauhan ja nosti sillä ruokaa padasta.
Isä oli asettunut istumaan.
"Panehan laukkusi pois", sanoi hän. "Sehän on raskas."
Hans Nielsen katseli halukkaasti ullakon aukkoa kohden, jossa hänen makuupaikkansa ennen oli ollut.
"Onhan minulla ollut kannettavana sellaistakin, joka on raskaampaa", sanoi hän.
Isä vilkasi äitiin.
"Saatpa panna senkin pois", vastasi isä hiljaisesti.
Hans Nielsen huokasi.
"Saattepa sitten auttaa minua", vastasi hän.
Nyt äiti katseli isää.
"Onhan se, joka auttaa", sanoi äiti lämpimin äänin.
"Meidän on se uskominen", sanoi isä.
Hans Nielsen Hauge tunsi erikoista rauhaa. Hän henkäsi vielä kerran syvään; sitten astui hän ullakkoportaita kohden.
Isä hymyili.
"Sinä haluat sinne ylös", sanoi hän.
Hans Nielsen seisahtui portaille.
"Aivan niin — siellähän on hyvä olla", vastasi hän. Sitten astui hän portaita myöten, mukanaan laukkunsa.
Äiti katseli kauan hänen jälkeensä. Sitten iski hän silmää isälle.
"Jumalalle olkoon kiitos!" sanoi hän uudelleen.
* * * * *
Oli tullut ilta.
Hans Nielsen Haugen entisessä ullakkokamarissa istui hän itse äitinsä ja sisariensa, Annen ja Kaarinan, kanssa.
Ikkuna oli auki tyynenä kesä-iltana; hänen veljiensä äänet kuuluivat ulkoa, heidän istuessaan ladon sillalla ja puhuessaan hiljaa illan viileydessä.
Hans Nielsen istui ikkunan edessä olevan pöydän ääressä ja hänen edessään oli hänen laukkunsa avattuna; äiti ja sisaret istuivat tuoleilla vieressä.
Hans Nielsen otti esiin tavaroita laukusta.
"Tässä on äidille", sanoi hän. — Siinä oli pussillinen kahvia ja sokuria.
Äiti otti tavarat vastaan hymyillen.
"Tämä on hyvään tarpeeseen", sanoi hän.
"Ja tässä on Kaarinalle."
Hans otti esille esiliinan, ruskeapohjaisen, punakukkaisen.
Kaarina otti lahjansa. "Rakas Hans", sanoi hän, mutta ei kehdannut esiliinaa koetella.
Hans Nielsen katseli Annea, joka istui siinä vähän kalpeana ja aivan kuin muissa aatoksissa.
"Enpä tosiaan tiedä," sanoi Hans, "tarvitsetko sinä tällaista."
Hän veti esiin toisen esiliinan. Se oli tumma, niin tumma, etteivät he illan hämärässä voineet nähdä oliko se tumman ruskea, vaiko musta.
Anne hymyili vakaata, hiljaista hymyään.
"No, voinhan toki joskus sen tarvita", vastasi hän ja otti lahjan vastaan.
Ja kun hän piti esiliinaa käsissään, tunsi hän, että se oli kirkkoesiliina, varmaankin mustaa silkkiä. Hän ravisteli vähän päätään ja katsahti äitiinsä. "Kyllä sinä sitä tarvitset", sanoi äiti.
Tulipa laukusta esiin tupakkakäärö, taas toinen, ja jopa kolmaskin.
"Koko miesväelle", sanoi Hans Nielsen ja hymyili.
"Ei, eihän toki," sanoi äiti.
"Sinähän annat pois kaiken, mitä olet ansainnut", sanoi Anne hiljaisesti.
Hans Nielsen katsahti heihin.
"Niinhän on tarkoituskin", sanoi hän.
Äiti katsoi häneen kysyvästi.
"Sinäkö niin sanot", virkkoi hän. "Sinähän tahdoit, että jokaisen tuli säästää."
Hans pani kätensä hänen kädelleen ja katseli äitiään lämpimästi.
"Minä olen tahtonut paljon väärää, äiti", vastasi hän. "Mutta nyt teen lopun maailmallisista hommista, mitä minuun tulee. Saatpa nähdä, tästälähin on oleva toisin, äitiseni, — Jumalan avulla!"
Hän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta.
Anne-sisar katsoi häneen rakkain silmäyksin.
Mutta äiti loi silmänsä alas ja toinen sisar, Kaarina, istui ihmetellen.
"Aivan niin — hyvähän se on", sanoi äiti. "Mutta täytyypä ansaita elääkseen."
Äiti katseli Annea aivan kuin tukea odotellen.
Hans Nielsen sulki laukkunsa.
"Mutta minä rupean palvelemaan nyt yksinomaan Jumalaa, äitiseni", sanoi hän varmalla äänellä.
"Sen voi silti tehdä", sanoi äiti melkein surullisella äänellä.
"Ei kukaan voi palvella kahta herraa", sanoi Hans Nielsen Hauge vakavana. "Se on varma se, äitini."
Hän oli pannut laukun kiinni ja ripusti sen nyt seinälle.
Äiti katseli alaspäin, neuvottomana.
"Voineepa niinkin olla", sanoi hän. Hän sai käsiinsä Annen uuden esiliinan ja pyyhkäsi sitä kädellään.
Vallitsi hetkisen hiljaisuus. Miesäänet alhaalta ladon sillalta kuuluivat uudelleen, toisinaan kuului isänkin karheampi ääni.
Äiti sai nyt rohkeutta. Sellaista ei varmaan isäkään hyväksyisi, jos hän saisi siitä kuulla.
"Uutisviljelys ojan varrella — jätätkö senkin maatumaan?" kysyi hän äkkiä.
Hans Nielsen henkäsi kuuluvasti.
"Olen ajatellut myydä sen", sanoi hän.
Äiti vaikeni hetkiseksi.
"Ja mitä teet sen hinnalla?" kysyi hän sitten.
Hans Nielsen hymyili.
"Kyllähän siihen neuvo keksitään", vastasi hän. "Maailmassa on kylläkin köyhyyttä."
"Jumala meitä siitä varjelkoon!" sanoi äiti.
"Ja muita myös", lisäsi poika.
Taaskin vallitsi hiljaisuus.
"Mutta mehiläisesi?" uskalsi Kaarina kysäistä.
"Ne me pidämme", vastasi Hans. "Niistä voi paljon oppia", lisäsi hän. "Ne lentävät kauas, mutta tulevat aina kotiin ja tuovat, mitä ovat koonneet."
"Lakkaatko siis tekemästä työtä?" kysyi äiti, melkein hätääntyneenä.
"En, äitiseni", vastasi Hans Hauge. "Nythän me vasta rupeammekin työhön — me kaikki."
Äiti katseli häntä.
"Rupeatko sinä nyt meitä auttamaan?" kysyi hän.
"Tietysti me nyt kaikki autamme", vastasi poika.
Äiti nousi ylös.
"Täytyypä ajatella tulevaisuutta", sanoi hän ja huokasi samalla.
"Ja ijäisyyttä — ensiksi", vastasi poika.
"Aivan niin, siinä olet oikeassa", sanoi äiti sävyisästi. Hän otti saamansa lahjan ja asteli hiljaisesti portaita alas.
Nuo kolme nuorta jäivät vielä istumaan.
Hans Nielsen katseli lempeästi molempia sisariaan.
"Me teemme kyllä työtä!" sanoi hän.
"Sitä kyllä saamme tehdä", vastasi Kaarina ja nousi seisomaan.
Hans Nielsen katseli häntä.
"En minä nyt aivan sitä tarkoittanut", sanoi hän. "Sinä ymmärrät minua kyllä, Anne" — hän katseli toista sisartaan, joka myös nousi ylös lähteäkseen.
"Luulenpa ymmärtäväni", vastasi tämä.
Nuo kolme sisarusta menivät alas yksi kerrallaan, ja sitten ulos hiljaiseen kesäiltaan.
Mutta kun Hans Nielsen Hauge näki sisarensa Annen yksinään menevän aittaan päin, aivan kuin hän olisi jotakin odottanut, seurasi Hans häntä.
Anne kääntyi veljeään kohti kuullessaan tämän tulevan.
"Rakas Hans", sanoi hän ja veli huomasi hänen lempeän silmäyksensä hämärässäkin.
"Niin", sanoi Hans ja seisoi aivan sisarensa vieressä.
"Sinä olet aivan oikeassa", jatkoi Anne. "Mutta menettele hellävaroin äidin suhteen — tiedäthän, että hänellä on niin herkkä mieli."
Hans Nielsen katsoi sisartaan.
"Sen otan kyllä huomioon", sanoi hän.
"Niin, kyllähän sen tiedän", vastasi sisar. Ja molemmat kävelivät hitaasti edelleen vainion aidan luo, johon he jäivät seisomaan illan pitkän ja puhumaan hiljaisesti hyvistä asioista, tuo nuori mies ja tuo nuori nainen.
KUUDES LUKU
Oli joulu 1795.
Pienessä tuvassa, joka oli jonkun matkaa tieltä metsän keskellä Tunen ja Varteigin pitäjäin rajalla, laulettiin. Yhteistä yksiäänistä laulua. Ja pitkin kapeata talvitietä, joka valtatieltä johti tuvalle, kulki talviasuun pukeutunutta kansaa, miehiä ja naisia, useimmat mustissa puvuissa.
Pienen tuvan ovi oli auki talvipakkasesta huolimatta; oli tungosta ovella ja moni seisoi ulkopuolella.
Nyt loppui virsi ja vähän sen jälkeen rupesi joku mies puhumaan kovalla äänellä. Ääni vapisi itkuisesta onnesta; tuon tuostakin kuului se kuin huutona; sitten se aleni melkein kuiskaukseksi, joten puhetta eivät ulkonaolijat voineet kuulla. Ja kun puhe loppui, kuului moniääninen huokaus hiljaisuudessa.
Äsken kääntynyt seebergiläinen, Kristen Gleng, siellä piti herätyssaarnaa Tunen ja Varteigin pitäjäin kansalle.
Ne jotka eivät mahtuneet sisälle, seisoivat ulkona, kädet ristissä. Ihmiset olivat tulleet pitkäin matkain takaa näkemään ja kuulemaan tätä ensimäistä elävän Jumalan todistusta kuolleena aikakautena.
Vuosikausia he olivat isonneet ja janonneet sitä Jumalan sanaa, joka voisi ravita heidän sielunsa. Vuosikausia he olivat käyneet kirkossa ja tulleet sieltä tyhjinä takaisin. Sillä mitään he eivät olleet siellä tunteneet Jumalan vihan voimasta enempää kuin hänen armoaurinkonsa paisteesta ihmisten yli. Eivät he olleet tunteneet mitään sellaista, joka olisi saanut heidät itkemään tahi kauhistumaan; eivät he olleet nähneet Vapahtajaa, eivätkä tunteneet hänen verensä voimaa. Ainoastaan tyhjiä kehoituksia ja hyviä neuvoja, jotka he unhottivat heti kun pappi oli vaiennut. Ja ympärillä elettiin kevytmielisesti ja synnissä, papista ja raamatusta huolimatta.
Mutta tänään olivat tulleet tänne kaikki ne, jotka tunsivat janoa sielussaan; sillä kautta koko seudun oli kuin kulovalkeana levinnyt tieto, että nyt oli pappi Seeberg, ainoa, joka totuudessa harrasti kääntymystä ja armon saantia, tuomittu viralta ja erotettu kirkosta kuin rikoksen tekijä, uskonsa vuoksi. Ja heti olikin semmoinen ihme tapahtunut, että miehet, jotka ennen olivat synnin orjia ja elivät himojensa mukaan, eivät enää tahtoneet elää ilossa hekumallisen maailman kanssa, vaan pestä syntinsä Karitsan veressä ja tulla Jumalan iloisiksi ja lunastetuiksi lapsiksi.
Niinpä Kristen Gleng, soittoniekka, tuo juoppouteen ja kaikkeen lihan himoon vaipunut mies, oli hyljännyt maailman ja eli nyt onnellisena Jumalassa. Myöskin Puukenkä-Ingebrigt, tuo omituinen mies, jonka mielen ja tunnon saatana oli hämmentänyt, eli nyt Jumalan armon vapahtamana. Olihan siellä Klaus Tolvsenkin Lundeplatsista ja monia muita ymmärtäväisiä ihmisiä hänen mukanaan, jotka kaikki olivat pappi Seebergin lohtuna hänen kärsiessään viattomasti kuin Kristus ja hänen apostolinsa, mutta joka ei tahtonut luopua oikeasta, vainosta ja kärsimyksistä huolimatta, sillä Kristuksen haavoissa oli lunastus ja hänen verensä oli ilon juoma ijankaikkisuudesta.
Niinpä nyt he kaikki olivat tulleet ja istuivat pienessä tuvassa kuunnellen tahi seisoivat ulkona lumessa, kädet ristissä odottaen sitä voimaa, jonka tuleman piti.
— — —
Tulipa mies hiljalleen ajellen Varteigista päin. Hevosella oli pienet kulkuset ja itse istui hän kuormalla. Lumi narisi hevosen hiljalleen juostessa. Mies istui ja löi tavan takaa piiskalla lumikinoksiin, siinä tullessaan.
Tiellä vallitsi hiljaisuus; ei ketään ollut kulussa eikä tullut vastaan. Metsä tien kahden puolen oli lumesta raskaana. Pellot, sikäli kuin niitä oli, olivat heleän valkoiset ja autiot. Ajaja istui syviin mietteisiin vaipuneena, melkein tietämättä, että aika kului hänen siinä piiskalla lumeen läimähytellessään ja että hänen kuohuva sielunsa siten sai lepoa.
Mutta nuo syvät ajatukset tulivat ja menivät; ne loppuivat ja alkoivat taas, ajatukset Jumalasta, elämästä ja ijankaikkisuudesta.
Hevonen, joka koko ajan oli juosta hölkytellyt, hiljensi äkkiä kulkuaan, katseli sieraimiaan pärskytellen ympäriinsä ja rupesi kävelemään. Se höristeli korviaan ja käveli edelleen.
Se oli saapunut tienhaaraan, josta tie kääntyi tuolle pienelle, metsässä olevalle tuvalle.
Kuormalla istuja rupesi tarkkaavaiseksi hevosen ruvettua kävelemään; nyt hän katseli ympärilleen, ohjaksiin tarttuessaan.
Miksikä tuolla pienellä tuvalla oli niin paljon kansaa?
Hän istui, katseli ja kuunteli. Sitten hän äkkiä ymmärsi kaiken. Sillä huhut, mitkä kylillä liikkuivat Seebergistä ja hänen uskovaisistaan, oli hänkin kuullut.
Hän kuuli tuon kuuluvan, innostuneen äänen rukoilevan tuolla sisällä; hän pidätti tienhaarassa hevosensa, astui reestä, sitoi hevosen aitaan, tyhjensi säkistä hevoselle syötävää ja pani sitten tyhjän säkin hevosen selkään.
Sitten meni hän verkalleen ylös tuvalle johtavaa tietä ja seisahtui miesten keskelle ulkosalle.
Pari heistä nyökkäsi vakavasti tervehdykseksi. He olivat hänet tunteneet. Sitten he taasen seisoivat hartaina ja katselivat alaspäin, kädet ristissä.
"Sillä kuten häntä vainotaan, siten sinuakin vainotaan, jos vastaanotat armon Jeesuksen veressä" — kuului tuolta sisältä.
Hans Nielsen Hauge kuunteli ja pani kätensä ristiin kuten muutkin. Sanat, mitkä hän kuuli, olivat kuin Jumalan erikoisesti hänelle sanomat.
Ja hän painoi päänsä alaspäin.
Sitten taasen kuului tuolta sisältä:
"Seuratkaamme siis, rakkaat, rakkaat ystävät, paimentamme, jonka petolliset opettajat ja profeetat ovat heittäneet ulos; sillä hänen luonaan on armo löydettävissä ja Jumalan sana puhtaana ja selkiänä. Seuratkaamme Jumalan valitsemaa, vaikka ei hänellä enää olekaan pappilaa, missä asuisi, eikä saarnatuolia lain mukaan; mutta armoa Kristuksen veressä ei kukaan voi häneltä ottaa pois. Rakkaat, kalliit ystäväni! Pysykäämme hänen veljinään Herrassa että hänen kanssaan yhdessä voisimme juoda Karitsan verta autuudeksi ja kiittää Herraa ijankaikkisesti!"
Hans Nielsen Hauge tunsi kuin pistoksen siinä kädet ristissä seisoessaan.
Paimen, tuo Jumalan valittu, oli puhujalle ainoana Vapahtajana. Sellaisen sanan käyttäminen syntisestä ihmisestä, vieläpä papista, joka oli virastaan pidätetty virkavelvollisuutensa rikkomisesta, tuntui hänestä Jumalan pilkkaamiselta. Mutta hän oli vaiti ja taasen kuului tuo ääni sisältä, Kristen Glengin käheä juopporatti-ääni:
"Ja iloitkaamme ja riemuitkaamme että saamme kärsiä hänen kanssaan, hänen, joka kärsii viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa — että me voisimme heidän kanssaan kerran kokoontua Karitsan valta-istuimen ympärille!"
Kristen Gleng vaikeni — hiljaisuudessa kuului tuolta sisältä raskaita huokauksia. "Minun syntini, minun syntini!" kuului jonkun vanhan ihmisen vapiseva ääni.
"Syntisi!" huudahti nyt Kristen Gleng. "Yksi ainoa pisara Karitsan verta on kylliksi pesemään pois kaikki sinun syntisi! Kuka voi seisoa omien tekojensa varassa? Sinä houkka! Kristus itse tekee hyvät työt puolestamme — muutenhan kaikki menehtyisimme helvetin vaivassa. Ei suurempaa syntistä löydy kuin mitä minä olen ollut. Ja synti elää vieläkin lihassani, sen tunnustan vapaasti Jumalan ja teidän kaikkien edessä. Mutta mitäpä merkitsee nyt syntini! Olen pessyt itseni Karitsan veressä nyt, huomenna ja joka päivä. Mitäpä siis synnistäni? Ainoastaan suuri syntinen saa suuren armon, te hullut! Kiittäkää siis Jumalaa siitä, että olette syntisiä ihmisiä, jotta voitte tulla osallisiksi Jumalan armosta! Minä pukeudun Kristuksen haavoihin kuin hääpukuun. Ellei sinulla sitä ole, heitetään sinut ulos Karitsan häistä ikuiseen vaivaan!"
Hans Nielsen Hauge katseli lähellä seisovia, mutta ei kukaan vastannut hänen katseeseensa.
Sitten hän surullisesta ravisti päätään, kääntyi ja meni hitaasti ja hiljaisena takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta mennessään päätielle johtavaa polkua kuuli hän tuon laulavan yksitoikkoisen äänen, joka jatkui tuolla sisällä tuvassa, kuin painostuksena rinnassaan ja tunsi melkein halua ruveta itkemään; niin valtavaa surua hän tunsi.
Hän päästi hevosen hiljalleen irti, istui kuormalle ja ajeli kotia kohden.
* * * * *
Seuraavana yönä ei Hans Nielsen Hauge nukkunut.
Häneen oli tullut suuri ahdistus siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.
Koko syksyn ja talvenkin aikana oli hän hiljaisena toiminut talon askareissa muiden mukana. Ahkerasti oli hän käynyt kirkossa ja ahkerasti lukenut sekä raamattua että vanhoja postilloja. Oli myöskin tavan takaa muiden kanssa kylällä puhunut hengellisistä asioista, mutta enimmäkseen oli hän saanut osakseen pilkkaa, joka oli saattanut hänet yhä syvemmin näkemään vallitsevan kevytmielisyyden ja turmeluksen.
Näinä kuukausina kotona ollessaan oli hänelle yhä enemmän selvinnyt kuinka tarpeellista olisi, että joku ilmestyisi, joka voisi tässä saada toimeen muutoksen. Että hän itse olisi kutsuttu vaikuttamaan Jumalan valtakunnan hyväksi, sitä hän ei hetkeksikään tullut ajatelleeksi. Hänessä itsessään riehui vielä taistelu lunastuksesta ja kadotuksesta, ja joka ilta rukoili hän nöyrästi, että Jumala löytäisi hänet armon arvoiseksi. Sitä suurempaa surua tuotti hänelle kuulla, että Kristen Gleng ja hänen joukkonsa pitivät helppona asiana sitä, josta hän hikoili tuskan hikeä, ja että heille oli niin helppoa nähdä sekä itsensä että muut lunastetuiksi, kaikesta synnistä ja puutteellisuudesta huolimatta.
Ja Hans Nielsen Hauge väänteli ristissä olevia käsiään ja hikoili tuskan kylmää hikeä tuona yönä, ajatusten kiivaasti ajellessa toisiaan.
Ehkäpä olikin niin, että muutamat oli Jumala valinnut autuuteen, heidän julkisynneistään ja huonoudestaan huolimatta, samalla kun toiset siitä huolimatta, kuinka paljon he sydämissään huokailivatkaan armoa saadakseen, olivat määrätyt Jumalan valtakunnasta ulossuljettaviksi.
Eikö ollutkin raamatussa, että "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut."
Voihan siis tapahtua että hän, Hans Nielsen Hauge, vaikkapa hän harrastikin hyvää ja vaikka hän muisti Jumalaansa öin, päivin, ei kuitenkaan koskaan saisi nähdä Hänen kasvojaan, ei koskaan saisi maistaa autuuden iloa, samalla kun Kristen Gleng, Puukenkä-Ingebrigt ja muut olivat Jumalan ijankaikkisella päätöksellä valitut! Ja Hans Nielsenistä tuntui kuin olisi raskas mylly jauhanut hänen rinnassaan ja hän kohotti molemmat ristissä olevat kädet silmilleen ja alkoi kuuluvasti nyyhkyttää.
"Ikuinen vaiva, ikuinen vaiva", kaikui hänen sisällään. Hän tunsi kylmän hien peittävän koko ruumiinsa. Sitten hän yht'äkkiä sai levon. Jos Jumala niin oli päättänyt, oli hänen kärsittävä; silloin tahtoi hän nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle, silloin tahtoi hän mennä pois Jumalan kasvoin edestä ja sanoa: "Siunattu ollos Sinä, joka minut kiroat. Minä olen Sinun luomasi. Sinähän minut loit; tahdon kärsiä vaivani ja rangaistuksen synneistäni. Tapahtukoon Sinun tahtosi!"
Ja hän rukoili hiljaa: "Isä meidän, joka olet taivahissa", ja hän tunsi saavansa rauhan, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut tuntenut; hän tunsi olevansa elävän Jumalan käsissä, ainoastaan Hänen; Jumala sai nyt tehdä hänelle, minkä Hän parhaaksi näkisi.
Sellaisena Hans Nielsen Hauge nukahti sinä yönä aamun valjetessa, kädet ristissä kasvoillaan, Jumalan köyhimpänä luomuksena, Jumalan ja Luojan huomaan. Mutta kun hän nousi ylös ja näki auringon paistavan ja selvästi muisti kaikki, mitä hän edellisenä päivänä oli kuullut, tunsi hän suurta mielipahaa.
Ensiksikin esipappi Seebergiä kohtaan siitä, että tämä oli puhunut tällaista näille maailman lapsille, joten he eivät ymmärtäneet mikä oli Jumalan laki ja tahto, ja joka esiintyi viattomasti kärsivänä, kuten itse Kristus ja hänen apostolinsa, vaikka hän tiettävästi oli menetellyt omavaltaisesti ja tottelemattomasti esimiehiään kohtaan.
Toiseksi oli hän sydämestään pahastunut myöskin Kristen Glengiin, joka, vaikka hän oli kurja mies, luuli olevansa kutsuttu Jumalan antamaksi opettajaksi maailmaan.
Mutta hän ei puhunut mitään vanhemmilleen eikä sisaruksilleen siitä, mitä hän oli kokenut. Hän hoiteli talon töitä kuten ennenkin ja vaikeni.
Kahdeksan päivää myöhemmin ajoi hän metsästä kotiin halkokuormaa. Silloin tapasi hän tiellä kolme vastaan tulevaa miestä. He olivat kaikki juovuksissa ja heidän joukossaan oli Kristen Gleng. Hans Hauge säpsähti tämän nähdessään. Hän seisautti hevosensa heidän mennessään ohitse.
"Jumalan rauhaa, Kristen Gleng!" sanoi hän.
Kristen Gleng seisahtui tylsänä ja tuijottavana.
"Jumalan rauhaa Kristuksessa, rakas veli", sanoi hän verkalleen ja niiskotellen.
"Käänny, Hans Hauge!" Hän tuli Haugea kohden hoiperrellen. "Käänny, että syntisi pyyhitään pois —", hän nikotteli taaskin ja huojui seisoessaan.
Sitten alkoi hän veisata virttä venytellen.
Hans Nielseniä puistatti sisällinen vilu. Hän läimähytti hevosta ja ajeli edelleen.
Ja hänen takanaan nuo kaksi muuta kävivät käsiksi Kristen Glengiin.
"Tule nyt, veli", kuuli hän heidän sanovan.
Mutta kun Hans Nielsen Hauge sinä päivänä tuli kotiin, oli hän sangen kalpea kasvoiltaan.
"Viluttaako sinua?" kysyi isä.
"Viluttaa", vastasi hän.
"Minulla on mielessä jotakin perin surullista", sanoi hän.
Isä katseli kysyvästi häneen.
"Minä näin Kristen Glengin ja kaksi hänen veljeään Kristuksessa!" — jatkoi hän — "ja he olivat kaikki humalassa."
Niels Mikkelsenin kasvot tummenivat.
"Vai sitä tietä se siis menikin", mutisi hän itsekseen.
"Niin käy kun on sellainen meno", sanoi äiti ja huokasi.
— — —
Kevätpuolella kehittyivät seebergiläis-veljet vielä ikävämmiksi. Pappi itse kuljeskeli kylillä kansaa yllyttämässä. Ja kaikkialla, missä hän kulki, ilmoitti hän olevansa Jumalan vuoksi vainottu.
Hans Nielsen vaikeni koko ajan tuota kuullessaan. Mutta eräänä maaliskuun päivänä päätti hän puhua suunsa puhtaaksi.
Kolmen muun vakaan miehen kanssa lähti hän papin asunnolle hänelle suoraan puhuakseen. Mutta pappi Seeberg, joka ymmärsi minkä tähden nuo neljä miestä tulivat, vastasi ettei hän voinut ketään vastaan ottaa.
Noiden neljän miehen täytyi siis mennä kotiin, saamatta asiataan toimitetuksi. Mutta Hans Nielsen, joka oli tehnyt vakaan päätöksen ettei hän jättäisi asiata, sanomatta papille mielipidettään, käytti kaksi päivää kirjoittaakseen kirjeen, jonka hän saikin valmiiksi ja lähetti pappi Seebergille maaliskuun 24 päivänä 1796. Tässä kirjeessään kirjoitti Hans Nielsen Hauge muun muassa:
'Niinpä siis pyydän teidän hyväarvoisuuttanne Jumalan edessä ajattelemaan, että sen ihmisen, joka, kuten tekin, on osottanut rakkaudettomuutta lähimmäisiään kohtaan ja monella tavalla suuresti rikkonut Jumalan ja kuninkaan lakia, ei tule ylpeydessä ajatella kärsivänsä viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa, silloin kun hän teoistaan saa rangaistuksen.'
Kirjeeseensä ei Hauge saanut mitään vastausta; mutta sitä hän ei ollut odottanutkaan, koskapa pappi Seeberg oli aikaisemmin kieltäytynyt ottamasta vastaan häntä ja kylän muita miehiä. Hänelle riitti, kunhan sai sanotuksi sen, mikä sydämellä oli.
Oli tullut kevät vuonna 1796.
Huhtikuun ensi päivinä oli kevätkyntö alettu Haugen talossa.
Sää oli ihana; sinertävä ilma ja auringon paiste päilyi mäillä. Lumi oli aikoja sitten sulanut; ainoastaan siellä täällä metsässä ja läiskinä vainioilla oli sitä vähäisen jäljellä. Purot olivat suuret ja harmaat kevätvedestä; Glommen-järvi tulvehti.
Routa oli sulanut maasta sekä pelloilla että niityillä; ensimäinen kottarainenkin oli saapunut; varikset kuljeskelivat joukolla auran vakoja pitkin; aamuin ja illoin kuului lintujen laulua; sekä viheriävarpunen että leppälintu sirkuttivat onnekasta, toivorikasta viserrystään puiden oksilta.
Oli huhtikuun 5:s päivä.
Haugen talon vainioilla, rakennusten pohjoispuolella, oli Hans Nielsen Hauge kyntämässä. Hän tunsi sinä päivänä itsensä niin onnelliseksi ja mieleltään keveäksi; oli eloa ja auringon paistetta ympärillä; hänestä tuntui kuin kaikki nyt versoaisi.
Siinä auran jäljessä käydessään, hevosen vetäessä ja maan kamaran harmaina turpeina auran siivestä kaatuessa, lauloi hän. Hän lauloi tuttua virttä: "Jeesus, sun kanssasi olla ma tahdon." Ei hän laulanut kaikuvasti, jotta muut sen kuulisivat, vaan hiljaisesti ja aivan kuin itsekseen, sydämen syvimmästä pakosta. Ja hänestä tuntui kuin olisi koko luonto hänen ympärillään laulanut mukana; oli kuin kaikki tänä päivänä olisi pitänyt Jumalan juhlapäivää.
Kulkiessaan oli hänen helppo hengittää. Hän tunsi erikoista rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan. Kunpa hän voisi tehdä heille kaikille jotakin hyvää!
Hän lauloi kovemmin, itse sitä huomaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen täytynyt riemuita ympärillään kuuluvan linnunlaulun mukana; hänestä tuntui kuin kaikki maa olisi kiittänyt Herraa.
Hän oli lopettanut ensimäisen säkeistön ja henkäsi syvään. Hevonen oli seisahtunut; oli käännyttävä; mutta Hans Nielsen jätti ohjakset ja auran. Hän katseli huikaisevaa kevätaurinkoa kohden — ja hänestä tuntui kuin olisi hän katsellut Jumalan säteilevään silmään; hän katseli metsiä ja laajoja vainioita, ja hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin tahtoisi hän liidellä; hänen mielessään tuntui niin ihanalta, että hän tuskin tiesi, missä olikaan. Sitten lauloi hän kuuluvalla äänellä ja onnellisena:
Vahvista varmaksi sielu ja mieli, että mä nään, mitä Henkesi voi! Aukaise, Herra, mun puheeni kieli, johda ja ohjaa mua heikkoa, oi! Itseni, kaikkeni annan mä sulle, kunpa vaan Sinussa olla mä saan; Silloin ei vaaroja sieluuni tulle, joita en voisi mä karkoittaa.
Sitten lakkasi Hans Hauge äkkiä laulamasta. Hän seisoi siinä kalpeana, nuorekkaat kasvot kirkastuneina; kädet olivat hänen tietämättään ristissä, käsivarret hieman eteenpäin ojennettuina.
Suun ympärillä oli onnekas hymy; hän kuiskaili itsekseen tietämättään, mitä sanoi. Oli kuin hän nyt yhdellä kertaa olisi tuntenut Jumalan läsnäolon; koko hänen ruumiissaan vavahti autuas tuntemus yliluonnollisesta rauhasta; oli kuin olisi hän kuullut Jumalan äänen aivan lähellä ja nyt joka hetki odottaisi näkevänsä Vapahtajansa kasvot.
Ei hänellä ollut tietoisuutta ajasta eikä paikasta. Kaikki ulkonainen oli kadonnut; sielu vaan tapasi sielun; oli kuin uusi elämä olisi syntynyt, oli kuin kukka olisi puhjennut kuolleesta maasta.
"Oi, Jumalani, Jumalani!" huudahti hän itsekseen ja painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vastaan.
Silloin oli kuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt suuren rauhan hänen mieleensä; hän hengitti monet kerrat syvään, aivan kuin heräten; hän tiesi taaskin, missä oli ja katseli ihmetellen ympärilleen. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut kotiin pitkällisen poissaolon jälkeen, sanomattoman onnellisena; hän tunsi olevansa onnellisempi kuin muut ja haluavansa mielellään tehdä muille hyvää ja ottaa heidät mukaansa autuuden maahan.
Hän henkäsi taaskin syvään ja ihmetteli, ja surunvoittoisin mielin tunsi hän jälleen kaikki ympärillään olevat esineet.
Tuossa seisoi hevonen; se katsoi taaksepäin häneen odotellen. Tuossa oli kotitalo; tuolla kaikki ihmiset syntineen ja suruineen ja vihdoin kuolema!
Ja hänestä tuntui siltä, että heidän elämänsä ja ilonsa oli ainoastaan elämää tuskassa ja ainoastaan hetkellistä iloa, siihen ijankaikkiseen elämään ja siihen autuaalliseen iloon verraten, mitä hän nyt tunsi mielessään. Ei maailmassa mikään ollut minkään arvoista tähän sanomattomaan autuuteen verraten.
Ja hän ihmetteli; hän ei voinut käsittää, että hänessä aikaisemmin oli palanut halu tämän maailman asioihin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän voinut lyödä itseään siitä, että hän oli laiminlyönyt palvella rakasta ja yli kaiken hyvää Jumalaa, joka oli hänelle suonut osallisuuden taivaalliseen valtakuntaansa.
Tällaisena hetkenä ei hän enää voinut tehdä työtä; aura sivuttain käännettynä ja hevonen ohjakset irrallaan ajoi hän pihaan, riisui hevosen ja meni kamariinsa. "Joko on valmista?" kysyi äiti hänen mennessä ohitse. "On täksi päiväksi", vastasi hän. Sitten meni hän edelleen portaita ylös ja heittäytyi vuoteeseensa. Silloin tunsi hän kaikkien jäsentensä vapisevan. Mutta samalla kertaa tunsi hän onnellista, leppoisaa rauhaa, joka sai hänet unhottamaan kaiken muun.
Silloin rukoili Hans Nielsen Hauge Jumalaansa. Rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka olivat vajonneet pahuuteen, että Jumala armossa viivyttäisi rangaistustaan, että he voisivat tulla kääntymykseen.
Ja hän kuuli sielunsa korvalla Jumalan äänen, joka vastasi hänen rukoukseensa:
"Kenenkä minä lähetän kutsumaan minun suurelle ehtoolliselleni, kutsumaan kaikilta kulmilta, pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä?"
Hänen rintansa kautta kulki kuin tulen poltto, hänen siinä maatessaan kädet ristissä rinnalla ja silmät auki. "Herra, lähetä minut!" kuiskasi hän. Ja hän tunsi samalla, että hän voisi vaikkapa kuolla pelastaakseen yhden ainoankin sielun.
Sitten puhui taasen Jumalan ääni, tällä kertaa aivan kuin hänen omasta sisimmästään:
"Sinun pitää tunnustaa minun nimeni ihmisten edessä, kehoittaa heitä kääntymykseen ja etsimään minua, niin kauan kuin minä olen läsnä, ja sinun tulee liikuttaa heidän sydämiään niin, että he voisivat kääntyä pimeydestä valkeuteen."
Hans Hauge ummisti silmänsä.
"Niin, aivan niin, Herra!" kuiskasi hän ja jäi kauaksi aikaa siten makaamaan.
Kun äiti tuntia myöhemmin tuli ylös, nukkui hän. ja äiti ihmetteli lapsen hymyä nukkuvan poikansa kasvoilla.
Äiti herätti hänet.
"Sinäpä nukut hyvät päivällisunet", sanoi hän.
Hans katsahti ihmetellen ympärilleen. Sitten hän muisti kaikki ja hymyili. "Aivan niin, äitiseni", vastasi hän. "En ole pitkiin aikoihin niin makeasti nukkunut."
"On mainio ilma", sanoi äiti.
"Niinpä on — oikein siunattu ilma", sanoi Hans Nielsen Hauge ja nousi hymyillen istumaan.
"Onpa silloin aika tarkoin käytettävä että saadaan vilja maahan", sanoi äiti.
Hans Nielsen istui kuten ennenkin, onnellisesti hymyillen.
"Niinpä niin; nyt on Jumalan siemen kylvettävä", sanoi hän, "ja minä tulen käyttämään tarkoin aikani."
Äiti katseli alaspäin, puhumatta mitään.
Ja Hans Hauge tunsi palavaa halua tarttua hänen käsiinsä ja kertoa hänelle kaikki, jotta hänkin voisi tulla uskovaiseksi ja onnelliseksi, kuten Hans itsekin oli, mutta samalla oli kuin hän ei olisikaan mitään tuntenut ja hän tunsi itsensä äkkiä varsin ujoksi.
Niinpä vaikeni hän, pani verkalleen takin päällensä ja meni taas työhönsä. Mutta siinä päivän pitkään kyntäessään tunsi hän koko ajan vastustamatonta halua puhua kaikille autuutensa asiasta; hänestä tuntui kuin olisi jokainen hetki, minkä hän uhrasi tämän maailman asioille, korvaamaton synti ja vahinko; sillä milloin tahansa voi joku sielu mennä pois ennen kääntymystä.
Niinpä hän ei enää voinutkaan olla puhumatta läheisilleen asiastaan; vaan heti kun aurinko oli laskenut ja työ lopetettu pyysi hän illallisen jälkeen molempia sisariaan, Kaarinaa ja Annea, tulemaan kanssaan.
Sisaret nousivat ylös ja seurasivat häntä ihmetellen.
Sitten kulkivat he kaikki hänen osottamaansa tietä vainioiden poikki sille pellolle, jota hän sinä merkillisenä päivänä oli kyntänyt.
Siihen seisahtui Hans Nielsen Hauge.
Hän tarttui kummankin sisarensa käteen ja hänen silmissään oli jotakin erikoisen lempeätä.
"Ainoastaan erään seikan tahdoin sanoa", sanoi hän lämpimällä äänellään. "Minä uskon saaneeni rauhan Jumalani kanssa; jotta, jos minä tänä yönä kuolisin, menisin minä autuuteen. Kunhan voisin siellä tavata teidät molemmat."
Molemmat sisaret olivat hämmästyksissään ja vaikenivat.
Sitten Anne yhtäkkiä rupesi itkemään: "Jumala antakoon meille armonsa, että niin tapahtuisi", sanoi hän. Ja kun toinen sisar katsahti ylös oli hänenkin silmänsä kyynelissä. Mutta Hans Nielsen Hauge silitteli Anne-sisarensa kättä tavan takaa.
"Tehkäämme työtä siinä mielessä", sanoi Hans iloisesti.
Ja nämä kolme sisarusta kävelivät kauan vainioilla sinä kevätiltana.
"Missä te olette olleet?" kysyi äiti, kun he tunnin kuluttua palasivat.
"Me olemme kyntäneet ja kylväneet", vastasi Hans Nielsen Hauge ja katseli hymyillen sisariaan.
Ja hekin hymyilivät.