On itsestään selvää, että Hans Nielsen Haugen esiintymisen täytyi tuottaa hänelle monta vihamiestä. Häntä kohtasikin julkisen vaikutuksensa alussa sellainen pilkka, että hän usean kerran joutui epätoivoon ja oli kadottamaisillaan uskon siihen, että hänellä olisi mitään toimittamista Jumalan valtakunnan edistämiseksi maailmassa. Hänen epätoivonsa meni niin pitkälle, ettei hän monesti muuta toivonut kuin saada kuolla ja siten vapautua tehtävästä, jota hän ei uskonut voivansa toimittaa. Usein hän silloin sanoi rakkaalle Anne-sisarelleen, jossa jo silloin iti sen taudin alku, mikä tuli viemään hänet ennenaikaiseen hautaan:
"Rakas Anne, sinä ja minä olemme kohta valmiit lähtemään täältä; oi, kuinka iloinen olenkaan saadessani seurata sinua kuolemaan ja päästessäni pois kaikesta tästä!"
Silloin hymyili hänen kalpea sisarensa ja vastasi:
"Ei, Hans! Sinut tarvitsee Jumala levittämään hänen valtakuntaansa tässä maailmassa, etkä sinä pääse niin helpolla kuin minä."
Silloin Haugella oli tapana tarttua sisarensa käteen ja sanoa:
"No, jos niin on laita, niin on se vaan sen vuoksi, että sinä olet niin paljon parempi minua!" Ja lohdutettuna hän aina poistui.
Paitsi sitä pilkkaa ja häväistystä, joka tuli Haugen osaksi hänen kyläläistensä puolelta, täytyi hänen kestää myöskin Tunen pitäjän uuden papin, Stevelin Urdahlin vainoa.
Tämä mies, joka oli tullut virkaan virasta erotetun esipappi Seebergin sijaan, kuului, kuten tämäkin, hernhutilaiseen suuntaan, mutta oli lahjaton, itserakas ja kiivas mies. Aivan heti oli hän tuntenut vastenmielisyyttä Haugea kohtaan, jonka vaatimusta vakavasta kääntymyksestä ja puhtaasta elämästä pelastuksen ehtona hän ei voinut hyväksyä. Hänen vihansa osottautui kohta räikeimmässä muodossa; jos hän tapasi Haugen seuroissa jossakin talossa pitäjällä, vaati hän hänen heti poistumaan. Menipä hänen vihansa niinkin pitkälle, että hän, kun Hauge kerran kahden kesken puheli hänen kanssaan pastorin kansliassa, äkkiä nousi ylös aivan raivoissaan, löi häntä nyrkillä kasvoihin ja uhkasi häntä hengen rangaistuksella hänen esiintymisestään Jumalan valtakunnan itseoikeutettuna julistajana.
Hans Hauge kesti papin raa'an esiintymisen kristillisellä levollisuudella ja kärsivällisyydellä. Hän pyysi hänen Kristuksen, meidän Vapahtajamme tähden olemaan siten kiivastumatta ja sanoi ettei hän muuta toivonut, kuin että hänelle neuvottaisiin hänen erhetyksensä Jumalan sanan avulla, ja pyysi lopuksi papin saapumaan kuulemaan hänen hartaushetkiään.
* * * * *
Oli syyskuu vuonna 1796. Graalumin talossa, Tunen pitäjässä, oli joukko ihmisiä koolla, seebergiläiset valoisine, onnellisine kasvoineen, haugelaiset jäykkinä ja vakavina, mustissa juhlapuvuissaan, irtolaiskansaa paikkakunnalta ja kauempaa, uteliaita ja odottavaisia.
Niitä seisoi ulkona kartanolla, niitä istui porstuassa ja niitä oli tupa täysi, jossa itse isäntä, talollinen Iver Graalum ja hänen vaimonsa kulkivat edestakaisin, kantoivat tuoleja ja panivat puisia penkkejä paikoilleen, jotta kansa saisi enemmän sijaa.
Kaikki olivat hiljaisessa odotuksessa; sillä tänään tulisi Hans
Nielsen Hauge pitämään hartaushetken.
Hän itse oli saapunut jo sitä ennen ja oleskeli tuvan takaisessa kamarissa, josta tuon tuostakin näkyivät hänen lempeät kasvonsa, Iver Graalumin sinne mennessä ja sieltä tullessa.
Oli kulunut aikaa yli määrä-ajan; odotettiin nähtävästi jonkun saapuvan ennenkuin hartaushetki voisi alkaa.
Vihdoin, kello 4:n aikaan, kuului rattaiden jyrinää; vallitsi muuten hiljaisuus. Kaikki katselivat porttia kohden ja isäntä Iver Graalum meni ulos vastaanottamaan tulijoita.
Kahden hevosen vetämät vaunut seisahtuivat pihalle. Kolme hännystakkiin puettua herraa astui vaunusta.
Siinä oli pitäjän esipappi Stevelin Urdahl, jota seurasi kappalainen
Hans Mossing Schjödt ja kruununvouti Radich.
Iver Graalum oli pyytänyt pitäjän papin olemaan läsnä hartaushetkessä ja Urdahl oli ottanut kruununvoudin mukaansa, jotta tarvittaessa myöskin maallinen valta olisi edustettuna.
Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät, näiden kolmen herran astuessa sisälle.
Hiljaisuuden vallitessa asettuivat he istumaan heille varatuille tuoleille. Kaikki tuo tapahtui syvimmän hiljaisuuden vallitessa.
Sitten astui Hans Nielsen Hauge sisälle.
Hänen kasvonsa olivat sinä päivänä kalpeat; sinisenharmaat silmät suurina; mutta hänen suunsa ympärillä oli vakavan päättäväisyyden piirre ja hän piti lujasti raamattua käsissään astuessaan paikalleen.
Sitten hän alkoi puhua.
Hän puhui synnistä ja armosta, vakavuudesta kristillisessä elämässä ja rohkeasta tunnustuksesta niin välittömästi ja sattuvasti, niin vakuuttavasti ja rehellisen mielen syvyydestä, että jokainen tunsi itsensä liikutetuksi. Ainoastaan nuo kolme herraa istuivat kylminä, Urdahl silmäten milloin toista milloin toista tovereistaan.
Hauge puhui lähemmäs tunnin ajan; hän tuli, sikäli kun hän puhui itsensä lämpimäksi, yhä vakuuttavammaksi; sanat seurasivat toistaan välittömästä innostuksesta; jokainen hänen kuvauksistaan meni sydämiin, jokainen hänen ajatuksensa lankesi kuin elävänä siemenenä.
Vihdoin lopetti hän, rukoillen lämpimästi ja sydämellisesti Jumalan kirkon puolesta maailmassa.
Kun Hauge oli lopettanut ja virren värssy oli laulettu, vallitsi suuressa tuvassa täydellinen hiljaisuus; moni itki; kaikki, jopa maailmallismielisimmätkin kuulijoista, olivat vakavina.
Silloin nousi pappi Urdahl seisomaan.
Hän katseli ympärilleen virallisen tuikeasti, yskäsi virkansa puolesta ja lausui:
"Olen kuullut sen hartauspuheen, minkä Hans Nielsen Hauge on pitänyt, koska minua on siihen kehotettu ja minun pyhän virkani velvoittamana. Sen saman pyhän virkani nojalla, joka velvoittaa minua katsomaan että Jumalan sana tulee selkiästi ja puhtaasti opetetuksi raamatun mukaan ja velvoittaa minun estämään kutsumattomia tuottamasta sekaannusta seurakuntaan — kiellän minä täten Hans Nielsen Haugea enempää pitämästä tällaisia hartaushetkiä minun pitäjässäni ja seurakuntalaisteni kesken ja odottakoon hän, jos tämä uudistuu, lain rangaistusta siitä."
Pappi yskäsi taaskin, katseli virallisesti ympärilleen ja istuutui.
Tuvassa oli syntynyt kuolon hiljaisuus. Talonpojat katselivat ihmetellen ympärilleen; useat Haugen puoluelaiset loivat katseensa alas.
Silloin nousi taasen Hans Nielsen Hauge seisomaan, hiljaisena ja lempeänä. Hän katsoi pappiin ja sanoi:
"Minä kuulen, että pappi pyhän virkansa oikeudella kieltää minua pitämästä hartaushetkiä; sitä en usko kenenkään Jumalan ja oikeuden avulla voivan tehdä niin kauan kuin pysyn Jumalan sanassa ja ainoastaan kehoitan kanssaihmisiäni elämään sen mukaan. Tahdonpa siis papilta kysyä onko hän minun puheessani havainnut mitään, joka sotisi oikeata oppia vastaan."
Hans Hauge katseli suurilla harmaan-sinisillä silmillään vapaasti pappia.
Stevelin Urdahl ei vastannut tehtyyn kysymykseen; ei hän edes katsonutkaan sinne, missä Hauge seisoi, vaan kääntyi ainoastaan kruununvouti Radichin puoleen, joka istui hänen oikealla puolellaan:
"Minä pyydän herra kruununvoudin hyväntahtoisesti ilmoittamaan täällä läsnäoleville, mitä laki tässä kohdassa säätää", sanoi hän kylmällä äänellä ja paikaltaan nousematta.
Kruununvouti Radich käytti nyt puheenvuoroa.
"Asianlaita on niin kuin hänen hyvämaineisuutensa sanoo", lausui hän. "Asetus tammikuun 13 päivältä 1741 kieltää tällaiset hartauskokoukset, ja ovat ne, jotka sellaisia pitävät, karkoitettavat pitäjästä, tarpeen tullen nimismiehen avulla."
Kruununvouti asettui istumaan ja pani käsivartensa ristiin.
Silloin nousi Hans Nielsen Hauge uudelleen seisomaan.
"Minulla on mukanani tuo 1741 annettu asetus", sanoi hän varsin levollisena ja veti esiin paperin takkinsa taskusta. "Antakaa jonkun tarkoin lukea se tässä, niin voivat täällä läsnä-olijat itse päättää, mitä laki vaatii ja käskee." Hän katseli talonpoikia.
"Lue sinä, Iver Graalum", sanoi hän ja ojensi tälle paperin.
Silloin nousi Stevelin Urdahl äkkiä ylös ja ojensi kätensä.
"Ei, Hans Hauge", sanoi hän. "Sellaista lukemista ei sallita!"
"Eikö sallita?"
Hans Hauge katseli pappia ihmetellen. Useat talonpojat olivat nousseet seisomaan, niiden joukossa talon isäntä Iver Graalum.
"Ei sallita!" uudisti Stevelin Urdahl kovalla äänellä. "Ei ole tämän kokouksen asiana, vaan meidän, maan hengellisen ja maallisen esivallan, selittää lakia ja asetuksia. Eikö niin, herra kruununvouti?"
Kruununvouti Radich nyökkäsi päätään.
"Asetusta ei tässä lueta", sanoi hän päättävästi.
Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Rauhallisena pisti hän paperin takaisin takkinsa taskuun ja asettui istumaan.
"Kaikki esivalta on Jumalalta", sanoi hän sitten hiljaisesti, "ja tehkööt he tiliä Jumalan kanssa."
Mutta talonpoikain kesken nousi äänekäs napina. Useat puhuivat yht'aikaa kova-äänisesti ja äkkiä astui Iver Graalum papin eteen.
"Mistä te syytätte Hans Haugea?" kysyi hän harmistuneena. "Ja mitä pahaa hän on siinä tehnyt, että hän puhuu ja lukee? Sen kaikki tietävät, että moni, joka ennen harjoitti juoppoutta, epäsiveellisyyttä ja muutakin moitittavaa, on nyt tehnyt parannuksen ja kääntynyt, kun hän on saanut heille puhua. Minkätähden siis sellainen kielletään? Onko tarkoitus että esivalta tahtoo vastustaa hyvää ja estää meitä puhumasta ja lukemasta Jumalan sanaa yhdessä? Mutta muita maallisia kokouksia, joissa harjoitetaan tanssia, juoppoutta ja peliä — sellaisia esivalta sallii! Jos niin on, niin sanonpa papille, että sellaiseen me kristityt talonpojat emme tyydy!"
Nousipa siitä suuri napina.
"Me menemme kuninkaan luo ja tahdomme kumottavaksi sellaisen lain, joka on aivan Jumalan käskyjä ja raamatun sanaa vastaan!"
"Sen me teemme!" sanoivat monet äänet. Ja miehet olivat nousseet seisomaan; niiden joukossa oli monta paikkakunnan mahtavinta ja suuressa arvossa pidettyä miestä.
Pappi ja kruununvouti katselivat toisiaan. Tätä he eivät olleet odottaneet.
Hans Nielsen Hauge istui ja katseli alaspäin.
Silloin sanoi Stevelin Urdahl:
"Herra kruununvouti! Täällä meillä ei enää ole mitään, tekemistä. Asia on ilmoitettava esivallalle; sittenpähän nähdään kuka on oikeassa. Tulkaa ja lähtekäämme!"
Nuo kolme virkamiestä lähtivät äkkiä pois kokouksesta isäntä Iver
Graalumin seuraamana, joka vaieten antoi valjastaa heidän hevosensa.
"Hyvästi, Iver Graalum!" sanoi pappi Urdahl punaisena kasvoiltaan, tarttuessaan ohjaksiin. "Tuletpa katumaan sitä, mitä olet tänään puhunut ja tehnyt."
"Enpä niinkään, pappi", vastasi Iver Graalum. "Sitä en koskaan tule katumaan; mutta voipa tapahtua, että te kadutte, kun olette tahtoneet kieltää meitä kuulemasta Jumalan sanaa."
Pappi ei vastannut. Vaunut vierivät suurella vauhdilla ulos portista ja nuo kolme virkamiestä katosivat tomupilveen.
Mutta kun Iver Graalum taasen palasi tupaan, sanoi Hans Nielsen Hauge kaikille kuuluvalla äänellä:
"Tämä on alku; mutta paljon tulee tapahtumaan ja paljon täytyy jumalan lasten kärsiä, jos sanaa tahdotaan saarnata kautta koko Norjan maan."
"Jumala on voimallinen", sanoi Iver Graalum, ja hänen rehelliset silmänsä saivat lämpöisen sävyn.
"Kunpa me, Hänen lapsensa vaan pääsisimme osallisiksi Hänen voimastaan", sanoi Hans Nielsen Hauge. "Silloin ei mikään, eipä epäkristillinen esivaltakaan, voi meitä kukistaa."
Muutamia päiviä sen jälkeen kun tämä oli tapahtunut, lähetti pappi Stevelin Urdahl sanan Hans Nielsen Haugelle. Pappi pyysi hänen käymään luonaan, jotta he voisivat enemmän yhdessä puhua, ja, jos mahdollista, tulla yksimielisyyteen.
Hans Nielsen Hauge meni.
Pappi Urdahl osottautui silloin häntä kohtaan erittäin ystävälliseksi. Hänen täytyi vihdoin syödä päivällinen papin kanssa, ja myöhemmin, kun he istuivat kansliassa, antoi hän Haugen ymmärtää, että hän piti häntä varsin rehellisenä miehenä ja ettei hän enää tahtonut olla hänen vastustajansa, mutta että hänen virkavelvollisuutensa vaati kertomaan piispalle hänen hartaushetkistään; hän pyysi sen vuoksi saada jäljennöksen siitä Haugen hartauspuheesta, minkä hän oli Graalumin talossa pitänyt, ja Hans Nielsen Hauge lupasi hankkia hänelle sen.
He erkanivat silloin ystävinä ja kahdeksan päivää myöhemmin sai pappi luvatun jäljennöksen, minkä hän lähetti tuomiokapituliin, asiaa koskevan kertomuksen ohella. Tässä kertomuksessaan kuvasi hän Haugen vaikutusta häiriönä, josta voisi olla pahemmat seuraukset ja joka sen vuoksi olisi alkuunsa tukahutettava. Mutta piispa ei pitäjän papille antanutkaan apua, jota tämä oli toivonut.
Vastauksessaan Urdahlille lausui piispa, ettei hän ollut yhtä mieltä siinä, että olisi toimeen pantava vaino haugelaisia vastaan; se oli, mikäli hän voi ymmärtää, rauhallinen lahko ja olisi parasta halveksia niitä innoitteluja, joita joku intoilija oli herättänyt. Jos näitä intoilijoita vainottaisiin, tehtäisiin asia vaan pahemmaksi; itsestään tuollaiset ilmiöt tulisivat lyhyen ajan kuluessa lakkaamaan.
Tällaisen kirjoituksen piispalta saatuaan, jätti Stevelin Urdahl Hans Nielsen Haugen rauhaan. Hauge piti kenenkään estämättä hartauskokouksiaan. Yhä useammat paikkakunnalla yhtyivät häneen, ja kun hän syksyllä 1796 matkusti Kristianiaan, saadakseen uuden kirjansa "Jumalan viisaudesta" painetuksi ja kiiruhtaakseen ensimmäistä "Maailman huonoudesta"-nimistä kirjaansa, oli Tunen pitäjässä kristillinen elämä niin vallalla, että se oli, kuten hän itse sanoi, "kuin Jumalan puutarha".
Kristianiassa viipyi Hauge tällä kertaa kauemmin kuin oli suunnitellut. Kirjojen julkaisemiseen nähden nousi monia esteitä; mutta Hauge, joka oli käytännöllinen mies, ei antanut ajan hukkaan kulua. Niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä hän Kristianiassa viipyi, oppi hän painamaan ja sitomaan kirjoja, mistä hänellä sittemmin oli paljon hyötyä. Joulun tienoissa hän äsken painettuine kirjoineen palasi kotiin Tunen pitäjään. Koko jouluajan hän osaksi käytti hartaushetkien pitämiseen, osaksi kirjojensa sitomiseen, ja joulun loputtua laajensi hän vaikutusalaansa läheisiin naapuripitäjiin: Rådeen, Ryggeen ja Glemmingeen.
Råden pappi, Kristen Hesselberg, joka kuului hernhutilaiseen suuntaan, tuki Haugea hänen vaikutuksenaan; mutta Ryggessä kohtasi häntä kova vastustus sikäläisen papin Wilhelm Schnitlerin puolelta, joka meni niin pitkälle Haugen vastustamisessa, että hän kerran hyökkäsi Haugen veljen Mikkelin kimppuun ja muiden nähden löi häntä.
KAHDEKSAS LUKU
Hans Nielsen Haugen julkinen vaikutus oli nyt alkanut. Kotiseudultaan ulotti hän vaikutuksensa kaikkiin naapuriseutuihin ja edelleen Fredriksstadiin, missä hän piti hartaushetkiä Nils Baersön ja Nils Stillaugsenin luona, joihin molempiin miehiin oli vaikuttanut seebergiläinen suunta. Täältä lähti hän edelleen Mossiin, Kristianiaan ja Drammeniin, piti hartaustilaisuuksia Akerissa, Askerissa ja Lierissä, ja kaikkialla etsi hän yhteyttä niiden ihmisten kanssa, jotka aikasemmin, varsinkin Veljeysseurakunnan kautta, olivat heränneet uuteen hengelliseen elämään. Hän palasi kesällä takaisin kotiinsa, jossa hän tavalliseen tapaansa otti osaa maanviljelystöihin Haugen tilalla, lähti jälleen matkalle Holmestrandiin, vaelsi kreivikuntien läpi Tönsbergiin, samalla julistaen Jumalan sanaa ja lujasti kiinnittäen yhä useampia itseensä. Syksyllä palasi hän jälleen Drammeniin, missä hän asui kauppias Mads Möllerin luona Bragernesissä. Täältä matkusti hän Kongsbergiin, kävi Ekerissä ja palasi syksy-myöhällä Tuneen.
Herätettyinä Haugen saarnan kautta ja hänen esimerkkinsä vaikutuksesta alkoi hänen seuraajistaan yksi toisensa jälkeen eri paikkakunnilla kulkea ja vaikuttaa kuten hänkin, näiden joukossa ennen kaikkea hänen kaksi veljeänsä, Ole ja Mikkel, hänen sisarensa poika Paul Gundersen, veljekset Iver ja Torkel Gabestad Trögstadista, eräs Haugen sukulainen, nimeltä Gunro Viuldsen Ramstad, Haugen sisarenpoika Elling Höidal ynnä jotkut muut.
Haugen toiminnassa tänä ensimäisenä vuonna saattoi huomata suurta varovaisuutta. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut vielä täysin varma asiastaan, kuin olisi hän halunnut etsiä voimaa toisilta kristityiltä eri seuduilla. Hän tunsi tarvetta saada muilta apua. Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut olevansa enemmän oppilas kuin opettaja, kuin olisi hän odottanut vielä erikoista kutsua Jumalalta, täysin ja kokonaan uhrautuakseen sille asialle, jolle hänen sydämensä paloi.
Mikä erikoisesti teki Haugen niin varovaiseksi olivat hänen alituiset sisäiset kyselynsä: onko sinulla maallikkona myöskin todellisia edellytyksiä julistamaan Jumalan pyhää sanaa puhtaasti ja selvästi? Eikö Elämän leivän jakaminen ihmisille vaadi melkeinpä yliluonnollisia lahjoja ja eikö sitä seuraa sanomaton edesvastuu?
Nämä kysymykset kohousivat alinomaa hänen sisästään ja sitäkin voimakkaammin saadessaan joka taholta, varsinkin papeilta kuulla, miten häikäilemätön ihminen hänen täytyikään olla, joka ilman oppia ja ilman kirkon miesten antamaa hengellisten asioiden ohjausta, esiintyi ei ainoastaan sanan julistajana, vaan vieläpä taisteli koko kristillistä hallitusta vastaan, joka vaikutti laillisessa kutsumuksessaan.
Silloin tapahtui vuoden 1797 lopussa jotakin, joka ratkaisevasti vaikutti Haugen mieleen ja joka yhdellä iskulla antoi hänelle vihkimyksen, jota hän oli odottanut. Muutamien vanhojen postillojen seasta löysi hän satunnaisesti eräänä päivänä nidoksen "Taulerin kääntymishistoriasta" tanskalaisena käännöksenä, kertomuksen tunnetun dominikaanimunkki John Taulerin kääntymyksestä valdensilaismaallikon Nikolaus Baselilaisen kautta.
Jokaisella kirjanlehdellä luki Hauge elävän todistuksen siitä, ettei tuo oppinut munkki ja tohtori kaikkine tietorikkauksineen voinut saavuttaa sitä Jumalan rauhaa ja sitä likeistä liittoa Jumalan kanssa, jonka nöyrä ja oppimaton maallikko, kristillisen elämänsä kokemuksien ja palavan rakkauden kautta totuuteen onnistui herättää hänessä. Tässä tuli toisin sanoen maallikko opettajaksi ja tuo oppinut teologi oppilaaksi. Tässä saattoi toden totta huomata, että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Tätä Hauge juuri tarvitsi.
Tämä kirja ihmeellisine kääntymyskertomuksineen iski Haugeen kuin salama ja sytytti hänen inspirationinsa. Nyt ei hän kauemmin odottanut; hän piti kirjaa vastineena sisimmille omantunnon kyselyilleen, huutona itselleen: Mene maahasi ja kansasi joukkoon ja julista minun käskyjäni!
Arpa oli langennut; kaikki kyvyt ja voimat kerättiin suureen tehtävään. Hauge oli parhaassa nuoruutensa voimassa, valmiina uhraamaan kaiken Jumalan valtakunnan asialle.
Ja uusi Haugen tuuli alkoi siitä päivästä puhaltaa Norjan ylitse.
* * * * *
Oli kolmas joulupäivä 1797.
Valtamaantiellä Glemmingen pitäjässä, lähellä Fredriksstadia, oli paljon liikettä.
Ehtimiseen liukui rekiä pienine kulkusineen tahi suurine aisakelloineen talojen ohitse; juhlapukuisia miehiä ja naisia kulki virsikirjat käsissään; kaikkien matkan päämääränä oli seudun suurin talo, jossa oli mustanaan kansaa.
Tänäänhän piti tunnetun Hans Nielsen Haugen, jonka isä oli saman talon isännän sisaren poika, pitää hartaushetki siellä.
Iltapuoli on jo ehtinyt. Aurinko on jo painunut taivaanrannan alapuolelle; heikko punertava iltarusko häämöittää länsitaivaalla; joulupäivien ihmeellisen salaperäinen hämärä on vaippaansa verhoamassa metsät.
Sää on leuto; ensimäisenä ja toisena joulupäivänä on satanut lunta suuret määrät; pappi Feiermann Fredriksstadista, jonka kappeli Glemminge oli, oli pitänyt jumalanpalveluksen Glemmingen kirkossa edellisenä päivänä; mutta kansaa oli ollut niukalti koolla, sillä epäsuotuisa ilma ja keli oli estänyt monet. Tänään, lumiauran jo toistamiseen kynnettyä ajotietä, oli luistava keli, ja harvoin oli Glemmingen maantiellä nähty vilkkaampaa liikennettä kuin juuri nyt.
— — — Kahdella reellä ajettiin hitaasti portin kautta taloon, missä hartauskokous pidettäisiin. Niissä istui Tunen pitäjäläisiä.
Etummaisessa reessä istuivat Hans ja Mikkel Hauge, jälkimäisessä ajoivat Ole Nielsen Hauge kahden sisarensa, Annen ja Kaarinan kanssa. Anne näytti kalpealta mustaan juhlahuiviin kääriytyneenä; Kaarina katseli uteliaana ympärilleen, sillä portilta aina pihaan saakka oli mustanaan kansaa.
Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään tuttaville, ajaessaan perille; hän istui vakaana ja hymyili ystävällisesti.
Tavan takaa puheli hän jonkun sanan veljensä kanssa, joka piteli ohjaksia; sitten istui hän jälleen äänetönnä.
He saapuivat eteisen luo ja seisahtuivat. Talon isäntä seisoi porraskivellä ja vastaanotti tulijat. Lämpöä loisti ovesta ja ikkunoista; oli sankasti kansaa ylt'ympärinsä.
Hans Nielsen Hauge astui sisään. Hänen veljensä oli jäänyt hevosta hoitamaan.
Tultuansa eteiseen tervehti hän kaikkia siellä seisovia.
"Jumalan rauhaa taloon", lausui hän lämpimällä äänen sävyllä.
Sitten astui hän tupaan.
Hän kätteli lähinnä seisovia.
"Onpa täällä ihmisiä kaupungistakin asti", sanoi hän hymyillen, kun hän näki kaksi ystäväänsä Fredriksstadista, Niels Baersön ja Niels Stillaugsenin, istumassa oven suussa.
Molemmat tervehtivät. Talon isäntä kutsui vierastansa syrjään.
"Sinä tahtonet hitusen ruokaa ensin; olethan kulkenut pitkät matkat", sanoi hän puoliääneen, katsoen kamarin ovea kohti.
"Ei, kiitoksia", vastasi Hauge hymyillen. "Tänä iltana tarvitsemme hengen ruokaa ja sitä on minulla mukanani!"
Hän tarttui ystävällisesti sukulaisensa olkapäihin.
Tämä nyökäytti päätään.
"Kuten tahdot", sanoi hän. Hauge riisui päällysvaatteet yltään; nämä asetettiin rahille kamarin oven läheisyyteen, sitten otti hän raamattunsa ja virsikirjansa ja astui paikalleen keskellä tupaa.
Hetken kuluttua kohousi jouluvirsi sadoilta huulilta voimakkaana ja hartaana hiljaisessa tuvassa.
Hauge alkoi puhua siitä, että Jumalan armon voima perkaa ja puhdistaa elämämme synnistä.
Hän puhui voimallisesti ja lämpimästi, ystävällinen katse loisti; ääni, joka muuten oli heikko ja sävyisä, soi nyt voimakkaana ja täyteläisenä, temmaten mukaansa.
Sadat vakavat kasvot, joita kynttilät valaisivat, olivat häneen käännetyt; silmät tuijottivat kiinteästi hänen huuliinsa; synkät, raskaat kasvonpiirteet innostuivat jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta; muutamat istuivat pää käsiin painautuneena, toiset itkivät äänettöminä. Naiset olivat kalpeat mielenliikutuksesta.
Ja Haugella oli sana kullekin, jotka iskivät ja sattuivat suoraan kunkin tunne-elämään, sanoja, jotka antoivat vastineen kunkin hiljaisiin kysymyksiin; kuvia, jotka valaisivat ja selittivät, koska ne olivat otetut kansan omasta käsityskannasta, kuvia, joita esitti sellainen henkilö, joka ymmärsi heidät ja jota he ymmärsivät.
Kun Hauge vähän väliä pysähtyi, kuului hiljainen huokausten hyminä tuvassa, surun ja synnin huokauksia, tuskasta vapautuksen huokauksia, huokauksia kohti puhtautta ja onnea. Sitten valtasi kaiken jälleen suuri hiljaisuus ensi sanalta, jonka hän puhui.
Yht'äkkiä kuului keskellä hiljaista hartautta aisakellon kalinaa ulkoa pihamaalta. Räikeätä kulkusten helinää, joka samalla taukosi ja useiden miesten kovaäänistä puhelua.
Hauge jatkoi, mutta levottomuus ulkona kiihtyi ja isäntä itse astui samalla ulos.
Tuvassa oleva kansa katseli ovea kohti, sillä nyt saattoi jo kuulla eteisestä läheneviä, kyseleviä ääniä ja isännän syvän, vakavan äänen, joka verkalleen vastaili.
Silloin Hauge keskeytti puheensa.
"Saammepa odottaa hiukan", sanoi hän hiljaisesti. Nyt katsoi hänkin ovea kohti, joka avautui ja sisään astui Glemmingen pappi Feiermann, erään luutnantin ja kolmen aseistetun sotamiehen seuraamana.
Isäntä seurasi äänetönnä. Tuntui siltä kuin olisi isku kuulijakuntaa kohdannut ja kuolonhiljaisuus seurasi tätä kaikkea.
Pappi Feiermann astui keskelle tupaa, ottamatta edes lakkia päästään. Hän seisoi nyt Haugen edessä säihkyvin silmin ja tumma puna kasvoillaan.
"Mitä sinulla on tekeillä täällä?" kysyi hän terävästi.
Hans Nielsen Hauge nousi seisaalleen.
"Minä kehoitan lähimmäisiäni kieltäytymään kaikesta jumalattomasta elämästä ja maallisista haluista sekä elämään Jumalan sanan mukaisesti", vastasi hän hiljaa. Syvä katse suuntausi vakaana suoraan pappiin.
"Kuka on antanut sinulle luvan tällaiseen?" kysäsi tämä terävästi kuten ennenkin.
"Te, pappi, olette ennen antanut minulle luvan Fredriksstadissa", vastasi Hauge sävyisästi. "Sitäpaitsi turvaudun Jumalan lupaan ja käskyyn."
Pappi kohotti käsivarttaan. "Ei sanaakaan enempää", sanoi hän. "Annoin sinulle kerran luvan, luullessani kaiken olevan viatonta, nyt näen minä mihin tuollainen haaveilu johtaa, ja nyt on sinun seurattava minua."
Hän katsahti luutnanttiin ja noihin kolmeen sotilaaseen, jotka seisoivat valmiina, käskyjä odottaen.
Kuulijakunnasta kuului nureksumisen muminaa ja isäntä kääntyi pappia kohti, samoin Ole Nielsen Hauge, joka oli nimismiehenä Tunessa.
Mutta Hans Nielsen Hauge kääntyi sävyisästi veljensä ja muiden sukulaistensa puoleen.
"Jätä kaikki tällainen, Ole", sanoi hän, silmäyksensä kohdatessa
Anne-sisarta, joka istui kuolon kalpeana.
"Jumala on puolustajani, ystäväni", lausui hän äänekkäästi ja katseli kuulijakuntaansa. "Älkäämme tehkö mitään sellaista, mikä on väärää. Totelkaamme esivaltaa; mutta Jumala on esivaltaa korkeammalla; ainoastaan Hän on heidän tuomarinsa."
Kääntyen pappiin päin, jatkoi hän: "minä seuraan pappia, antakaa minulle vaatteeni."
Syvä äänettömyys seurasi.
Pappi Feiermann seisoi hämmästyksen lyömänä Haugen ehdottomasta lainkuuliaisuudesta veljen tuodessa matkatamineita Haugelle.
Pukeutuessaan huomasi hän sisartensa syvästi murheelliset katseet, joihin hän vastasi hymyillen, päätä nyökäten.
"Tervehtikää, siskot, isää ja äitiä", sanoi hän. "Pappi, minä olen valmis."
Näin seurasi hän enää sanaakaan hiiskumatta pappi Feiermannia, joka poistui tuvasta tervehtimättä ja maasta katsettaan kohottamatta.
Jälkimmäiseen rekeen asetettiin Hauge kolmen sotilaan väliin; kuului piiskan läimäys; aisakellon räikeästi kilahdellessa ja hevosten vinhasti juostessa häipyi joukkue illan pimeään hämmästyneiden talonpoikain tuijottaessa heidän jälkeensä talviyöhön. —
* * * * *
Oli pimeä ilta, kun kaksi rekeä saapui Fredriksstadin linnoituksen päävahdin edustalle.
Kuului vahtihuuto.
Luutnantti kohousi papin reestä ja antoi tunnussanan.
"Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän, kohottaen kätensä lakkinsa syrjään.
"Hyvästi, herra luutnantti", vastasi pappi, "ja pitäkää tarkka vaari vangitusta. Parin päivän kuluttua saatte kuulla lisää minulta."
"Niin on tapahtuva, teidän kunnia-arvoisuutenne", vastasi luutnantti. "Ehkäpä mies on muuttanut mieltään, istuttuaan pari päivää sotamiesten keskellä."
"Samaa minäkin ajattelen", vastasi pappi. "Ellei, on hänellä aikaa enemmänkin. Jääkää hyvästi!"
Hän ajoi pois, katsomatta Haugeen, joka seisoi kärsivällisenä ja hiljaisena sotamiesten välissä.
"Mars!"
Luutnantti ja kaksi sotamiestä, Hauge keskellänsä, hävisivät linnan pihalta.
Vahti, tehden kunniaa, antoi noiden neljän miehen kulkea ohitsensa.
Linnanportti sulkeutui jyristen.
Hetkisen kuluttua istui Hans Nielsen Hauge arestissa kahden sotamiehen seurassa, jotka kärsivät rangaistusta laiminlyömisistä sotapalveluksessa, mutta seurakunta Glemmingenissä hajaantui hiljalleen ja kukin kulki mietteissään kotiansa kohti.
"Missä on Hans?" kuului kysymys, jolla Niels Mikkelsen vastaanotti kotiin palaavat, jotka saapuivat Tuneen iltamyöhällä.
Anne-sisar itki, voimatta vastata. Toiset seisoivat silmänräpäyksen äänettöminä.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi äiti, joka tuli ulos etehiseen.
"On, äiti", vastasi nimismies, Ole Nielsen. "On tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua. Hans vietiin Fredriksstadiin vankilaan. Pappi itse haki hänet kruununmiesten kanssa."
Äiti pani kätensä ristiin.
"Taivaan Jumala", lausui hän, kalveten siinä seistessänsä.
Samalla kuului Niels Mikkelsenin syvä ja luottamusta herättävä ääni:
"Niin, taivaan Jumalalle olkoon kiitos", lausui hän, "että hän istuu vankilassa Jumalan sanan takia. Antakoon Jumala hänelle myöskin voimia kestämään ja kärsimään ilolla."
Mikkel Nielsen, joka seisoi aivan vieressä, ojensi isälleen kätensä.
"Luota siihen, isä", lausui hän luottavasti. "Hans kyllä ajaa asiansa!"
Äidin kasvot kirkastuivat ja molemmat sisaret tunsivat iloa ja lohtua.
"Niinkö sanot!" huudahti äiti.
"Niin", yhtyi isä puheeseen. "Minä uskon kuten sinäkin Mikkel! —
Hän, Hans, selviytyy kyllä."
"Jumalan avulla", sanoi sisar Anne. Hänen sinisilmänsä loistivat ihmeellisesti kalpeissa kasvoissa.
* * * * *
Vankilassa laulettiin.
Raa'at äänet lauloivat rivoa laulua. Joka värssyn välillä nauroivat miehet.
Tämä tapahtui hämärissä seuraavana päivänä. Oli tuotu useampia sotamiehiä arestiin, jossa Hauge oli; heitä oli nyt kaikkiaan kuusi.
Hauge istui ääneti laulun kestäessä katsellen ristissä olevia käsiään.
Se, joka lauloi, vakuutti kiroten, ettei hauskempaa laulua ole koskaan sitä ennen Norjassa kuultu. Toiset olivat samaa mieltä. Sitä seurasi remakka nauru.
Hauge kohotti katseensa ja silmäili sitä, joka oli laulanut. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta samalla sanomattoman lempeät ja silmänsä ihmeellisen kirkkaat.
"Mitä sinä siinä tähystelet?" tiedusteli sotamies raa'asti. "Etkö ole koskaan ennen nähnyt ihmisiä?"
Hauge oikasihe ja katsoi edelleen toista silmiin.
"Sinä laulat kaunista laulua", sanoi hän.
Sotamies hymyili.
"Niin, kai se sinusta siltä tuntuu", vastasi hän. Hän tuijotti Haugea silmiin, istui kädet polvillaan ja tirskui.
"Niin, se oli oikein kaunis laulu", jatkoi Hauge kuten aikaisemmin.
"Sinä kai olet oppinut sen äidiltäsi, arvaan minä!"
Hänen sinisilmänsä saivat yhä syvemmän loisteen; ne olivat nyt melkein tummat ja kumminkin niin lempeät.
Sotamies hypähti pystyyn.
"Pidä suusi hänestä, sinä!" kiljasi hän; veri syöksähti hänen kasvoilleen.
Toiset jäivät äänettömiksi katsellen toinen toistansa.
Hauge istui hiljaa kuten ennenkin. Oli kuin ei olisi noita teräviä sanoja lausuttukaan.
"Hän on ehkä kuollut?" kysyi hän hyvin hiljaa.
Sotamies ei vastannut. Ihmeellinen muutos oli huomattavissa hänen kasvojensa ilmeessä.
"Se ei sinua liikuta", vastasi hän; mutta ääni murtui.
"Ei, ei", lausui Hans tyyneesti. "Tulin vaan ajatelleeksi, että jos hän vielä eläisi, niin — niin ei hän voisi ehkä olla nyt varsin iloinen."
Hiljaisuus vallitsi.
Hän, joka oli laulanut, istahti ja katsoi maahan.
"Lienee yhdentekevää sinulle millainen hän on", sanoi hän hetken kuluttua.
Haugen katse oli jälleen maahan luotuna.
"Tuollaista ääntä kuin sinulla on", lausui hän, "voitaisiin käyttää paremminkin ja kauniimpiinkin tehtäviin!"
"Sinusta pitää tulla lukkari, sinusta, 14", tokasi eräs joukosta.
He hymyilivät.
Hauge katsahti heihin.
"Ei juuri niin", sanoi hän.
"Pappi!" tokasi toinen.
Hauge hymyili vastustamatonta, voittavaa hymyilyänsä.
"Niin, jotain sen tapaista", sanoi hän.
Silloin hymyilivät kaikki pilkallisesti. Ainoastaan hän, joka oli laulanut, istui äänetönnä.
"Sinä olet hiton hieno, sinä", sanoi eräs. "Me olemme vain halpaa väkeä me."
"Niin olen minäkin", vastasi Hauge; "vaan kuitenkin pidän itseäni liian hyvänä laulamaan moisia lauluja."
He katsoivat häneen.
"Miksikä sinä istut täällä?" uteli eräs heistä. "Oletko varastanut?"
"Sinä olet juuri sellaisen näköinen", sanoi toinen.
Hauge ei vastannut heti.
"Minä lauloin kuten sinäkin — ja niin pääsin tänne!" vastasi hän vihdoin.
He hymyilivät.
"Minä luin Jumalan sanaa ja lauloin — ja niin jouduin tänne." Hän katsoi mietteisiin vaipuneena eteensä.
He tuijottivat.
"Ah — oletko sinä sanan lukija?" huudahti joku.
"Joutavia!" sanoi toinen.
Hauge ei vastannut, katsoi vaan suoraan eteensä.
"Lukeminen ei liene pahinta, kun vaan luemme sellaista mikä on hyvää", sanoi hän katsomatta kehenkään.
"Mitäs sitten täällä teet, hiton poika?" tokasi hän, joka istui lähinnä Haugea.
Hauge tuijotti kauas.
"Kun tahdotaan tehdä kunnon ihmistä sellaisesta, joka on paha, ettei heidän äitinsä tarvitsisi istua kotona heitä itkien ja murehtien — niin lähettävät he sellaisen tänne", sanoi hän. "Niin — siksi kai tekin istutte täällä?"
Hän katsoi heihin.
Oli tullut kuolon hiljaisuus. Mutta hän, joka oli laulanut, kääntyi poispäin, istuen kauan liikkumatta, kasvot käsiin kätkettyinä.
Toiset nousivat paikoiltaan toinen toisensa jälkeen, kävelivät edestakaisin arestissa, kuin suuressa levottomuudessa — ja istuutuivat jälleen.
Silloin saapui vankilan hoitaja ja kutsui kuutta vankia päivällisille.
Mutta noustuaan meni Hauge sen luokse, joka oli laulanut, otti häntä kiinni olkapäistä ja sanoi samalla kun he astuivat sisään:
"Älä ole vihainen minulle, joka puhuin sinulle sellaisesta; mutta minusta tuntui niin varmalta, että sinusta voisi tulla Jumalan lapsi."
Sotilas katsoi häneen. Suuri suru kohousi karkeisiin, nuoriin kasvoihin; jotakin pehmyttä ja lämmintä välähti silmissä.
"Ei, sitä en koskaan usko", sanoi hän. Sitten kääntyi hän pois ja purskahti itkuun.
Hauge seisoi odottaen. Hänen silmänsä sinertyivät ja suun ympärillä liikkui hyvyyden piirre.
"Minä uskon", sanoi hän aivan hiljaa. "Nyt olen varma siitä."
Toinen nieli kyyneleensä, kääntyi Haugeen ja sanoi:
"Äitini kuoli viime keväänä."
Hauge nyökäytti päätään ja sanoi:
"Mutta Jumala ei ole kuollut", vastasi hän; "turvaudu Häneen, niin saatte ehkä jälleen yhtyä."
Toinen katsoi häneen avutonna.
"Sinun on autettava minua", sanoi hän.
"Sen olen tekevä", sanoi Hauge, tarttuen hänen käteensä.
Nyt seisoi vartija jälleen ovella.
"Mitä tämä on?" kysyi hän ankarasti.
Hauge kääntyi kysyjää kohti.
"Vain hyvää", vastasi hän ja hymyili vastustamatonta hymyänsä.
Ja molemmat vangitut seurasivat vanginvartijaa sisään.
* * * * *
Iltapäivällä puheli Hauge edelleen vankilatoveriensa kanssa kaikesta mikä koski heidän sisäistä elämäänsä. Toiset kuuntelivat; toiset kääntyivät pois ja puhelivat keskenään muista asioista; mutta tauonneet olivat kirosanat ja muu irstas puhelu vankilassa.
Illan tullen luki Hauge iltarukouksensa ääneen ja lauloi virren sen jälkeen.
Pari tovereista ivasi häntä tästä, he käskivät hänen tukkimaan suunsa, matkustamaan helvettiin ja rääkymään siellä mielin määrin.
Hauge lauloi loppuun saakka, antamatta heidän häiritä itseään. Silloin nousi eräs suuttuneista pystyyn, ja asettuen Haugen eteen huusi hän:
"Jollet tuki kitaasi, lyön sinut pahanpäiväiseksi", puiden nyrkkiänsä
Haugen kasvojen edessä.
"Ei, ei", sanoi hän, joka oli aamupäivällä laulanut. Hän asettui heidän väliinsä.
Suuri melu syntyi heidän kesken, sillä useat puhuivat yhtaikaa sekä puolesta että vastaan.
Vahti astui sisään.
"Täällä on oltava hiljaa", komensi hän.
Useat osoittivat Haugea ja kantelivat hänen päälleen hänen lukemisestaan ja laulamisestaan.
Vahti iski silmäyksen Haugeen.
"Tuollaiselle on meillä kyllä keinoja", sanoi hän. "Sidomme sinut ja panemme tulpan suuhusi; silloin varmasti vaikenet. Ja jollei tämäkään auttaisi, silloin olet saava pampusta!"
Hauge oli noussut seisaalleen.
"Saatte tehdä kuten haluatte", vastasi hän. "Mutta en ole koskaan nähnyt, että olisi tällä tavoin ketään, kohdeltu, enkä tiedä onko teillä laillista oikeuttakaan siihen. En ole tehnyt muuta pahaa kuin että olen lukenut iltarukoukseni ja laulanut virren värssyn sen jälkeen."
Hän seisoi pelotonna vahdin edessä.
Tämä katsahti Haugeen ivallisesti hymyillen.
"Vai niin, sinä tahdot saada vapauden laulaa?" vastasi hän. "Niin, sen olet saapa."
Hän kääntyi ympäri ja lähti.
Hetken kuluttua palasi hän arestihuoneeseen kahden miehen seuraamana.
"Tule nyt", sanoi hän. "Laululintusen suljemme häkkiin. Siellä saa se laulaa mielin määrin."
Hauge nousi vuoteeltaan.
"Jääkää hyvästi", sanoi hän toisiin kääntyneenä. "Toivottavasti tapaamme vielä kerran sellaisessa paikassa, missä on parempi olla. Rukoilkaa Jumalaa puolestani, kuten minäkin tahdon rukoilla teidän puolestanne."
Hiiskumatta sanaakaan sen lisäksi seurasi hän vahtia.
Hauge vietiin yksinäiseen tyrmään, jota "häkiksi" kutsuttiin ja johon ainoastaan pahimmat pahantekijät teljettiin. Se oli nyt jääkylmä avonaisine rautaristikko-ikkunoineen, joka oli pohjoista kohti.
"Laula nyt", sanoi vahti, antaen raskaan tammisen oven paukahtaa kiinni hänen jälkeensä ja lähtien kahden sotamiehen seuraamana päävahdin luokse, missä hän istuutui pelaamaan korttia toisten kanssa.
Yön hiljaisuus levisi yli Fredriksstadin linnoituksen. Vahti vapautettiin ja yövahti asettui paikoilleen. Kaikki vaipui talviyön pimeään.
Yön hiljaisuudessa kuului laulua jääkylmästä, pimeästä "häkistä" muurissa. Kirkasta, harrasta laulua pimeässä. Rikas, täyteläinen, yksinäinen ääni, väriltään mitä sydämellisin.
Vahti hätkähti ja kuulosti. Ihmeellinen, selittämätön tunnelma vallitsi harmaiden muurien lomissa.
Yksinäinen laulaja oli talonpoika Hans Nielsen Hauge, joka lauloi — rukouksen Jumalan puoleen, anoen valoa pimeyteen.
* * * * *
"Häkissä" täytyi Hans Nielsen Haugen istua koko seuraava päivä.
Vahti pisti hänelle hiukan ruokaa luukun läpi, joka oli rautaverkolla varustetussa tammiovessa; muulloin ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä. Oli pureva pakkanen; hänen täytyi kävellä edestakaisin lakkaamatta ahtaassa "kopissaan" pysyäkseen lämpöisenä. Kulkiessaan lakkaamatta kuin haavoitettu eläin häkissään tunsi hän samalla syvintä rauhaa ja onnea sisimmässään. Hän tunsi suurta Jumalan armoa saadessaan kärsiä Hänen asiansa takia, hän, kuten Kristuksen monet tuhannet tunnustajat ennen häntä. Päivän pimetessä alkoi häntä painostaa merkillinen jäykistyttävä väsymys; hän heittäysi kurjalle rahin tapaiselle, Pani kätensä ristiin ja rukoili. Ajatukset ja mielikuvat ajelehtivat niin lohdullisen kirkkaina hänen ympärillään; tuntui kuin olisi Jumala tullut häntä niin lähelle, tuntui kuin olisi hänen sielunsa vapautunut ja voinut leijailla kaiken ilman halki. Kaikki muuttui valkoiseksi; pakkanen ja lumipeitteiset maat tuolla ulkona lepäsivät kuin kuultavan valkea rauha kaiken syvyyden yllä; leppeä valkosiipien kahina ympäröi häntä ja tuntui siltä kuin olisi häntä kannettu suurta, pysyvää valoa kohti!
"Oi, kuolema on valkea kuin valo!" kuiskaili hän ikäänkuin unessa yksikseen, "kohta olen näkevä Jumalan kasvot!"
Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kuolemaan ja nuo valkoutuiset, onnelliset unelmat verhosivat aina syvemmin ja syvemmin hänen sielunsa.
Samassa silmänräpäyksessä sävähti hän sysäyksestä, jonka tunsi ruumissaan. Aliupseerin univormuun puettu mies seisoi hänen edessään.
"Sinä palellut", kuuli hän miehen puhuvan. Ja hän, koetti hitaasti nousta pystyyn.
Mutta samalla tunsi hän ruumiissaan ankaran värisemisen, eikä hän voinut liikkua jäykkyydestä ja väsymyksestä.
"Taitaapa olla niin", sai hän lopultakin sanotuksi. Hän jäi istualleen tuijottaen nääntyneenä eteensä.
Aliupseeri katsahti ympärilleen "häkissä."
"Tämä on hävytöntä", sanoi hän. "Panna tänne ihminen talvisaikaan!
Huh!"
Hauge katsahti häneen ihmetellen. Löytyisikö täältä todella ihminen, jolla oli sääliä rinnassa!
"Jumala sinua siunatkoon", mutisi hän.
Aliupseeri hymähti. Hän ei vastannut, vaan otti sen sijaan tinaisen "taskumatin" povitaskustaan, pyöritti tulpan irti pullon suusta ja ojensi sen Haugelle.
"Juo nyt", sanoi hän. Hauge katsoi pitkään häneen ja otti verkalleen ojennetun esineen käteensä.
"Onko tämä viinaa?" kyseli hän.
"Juo nyt vaan", vastasi toinen. "Siinä on hyvää lääkettä!"
Hauge totteli. Hän maistoi vain ensin ja tunsi kuin tulen käyvän lävitsensä. Se oli paloviinaa.
"Nyt lämpenet kohta", sanoi aliupseeri, vääntäen kiinni pullon tulpan, jonka Hauge hänelle ojensi.
"Se oli varmaankin paloviinaa", sanoi Hauge, katsahtaen melkein hellästi häneen.
"Sitä paholaista se on", vastasi tämä.
Hauge tunsi jälleen elonkipinän ja ruumiin lämmön palautuvan ruumiiseensa.
"Niin, paholaisesta on paloviina kotoisin, mutta paha on pahalla pois ajettava."
Toinen hymyili.
"Tulithan lämpimäksi", sanoi hän.
"Tulin todella", vastasi Hauge kohoutuen; "mutta oli eräs toinen seikka, joka minua lämmitti paremmin kuin tuo lääke."
"Niinkö?" vastasi toinen.
"Sinun hyväsydämisyytesi", jatkoi Hauge.
Aliupseeri katsahti pitkään häneen, meni pöydän ääreen ja tarttui lyhtyyn, jonka hän oli jättänyt kädestään.
"Ei tällainen sentään sovi", sanoi hän. "Täytyy sitä kuitenkin menetellä inhimillisesti!"
"Ah", vastasi Hauge. "Ihmiset ovat joskus armottomampia kuin eläimet, jolleivat tahdo pysyä lähellä Jumalaa!"
Toinen ei tähän vastannut mitään, avasi vaan tammioven ja sanoi: "Tule nyt, sinun ei tarvitse istua täällä tänä yönä ja huomenna viedään sinut kruununvouti Radichin luokse kuulusteltavaksi."
Haugen kasvot kirkastuivat.
"Sinä tulet kuin Herramme lähettiläänä", sanoi hän.
Aliupseeri hymyili. Silloin huusi joku ulkona:
"Korpraali Blegen!" — Luutnantti seisoi ulkona pihamaalla odottaen.
"Täällä olen, herra luutnantti", vastasi aliupseeri.
"Joutuin!"
Luutnantti seisoi kärsimättömän näköisenä. "Kyllä, kyllä, herra luutnantti!"
Molemmat astuivat ulos "häkistä", jonka korpraali Blegen lukitsi.
"Mars!"
Luutnantti tarttui sapeliinsa ja vanki, aliupseerin seuraamana, astui päävahtia kohti, johon Hauge jälleen yöksi teljettiin entiseen paikkaansa toisten vankien seuraan.
Seuraavana aamuna nähtiin reki päävahdin edustalla.
Hans Nielsen Hauge kutsuttiin ulos ja käskettiin astumaan rekeen.
Reen vieressä piti eräs sotilas ohjaksia ja eräs aliupseeri täysissä tamineissa seisoi odottaen.
"Pidä vankia tarkasti silmällä, Blegen", käski luutnantti, "sinähän tunnet tien?" Aliupseeri teki kunniaa. "Varmasti, herra luutnantti", vastasi hän. Sitten hypähti hän Haugen viereen istumaan; sotilas istuutui takaistuimelle ladattu kivääri käsivarrella;. hevosta läimäytettiin piiskalla ja reki liukui eteenpäin epätasaisella tiellä läpi Fredriksstadin linnan portin.
Portin sulkeuduttua laski Hauge kätensä hymyillen korpraali Blegenin käsivarrelle.
"Tiesinhän että me vielä tapaisimme", sanoi hän hiljaa. "Jumalalla on kyllä tässä oma tarkoituksensa", jatkoi hän puoliääneen. "Paha karkoittaa pahan; vaan hyvä ja hyvyys tahtovat mielellään toisensa tavata!"
Hän katseli suurilla, kirkkailla silmillään suoraan aliupseeria silmiin.
Tämä kiristi suitsia. "Sittenpähän saamme nähdä", vastasi hän, ja reki kulki hitaasti valtamaantietä pitkin vouti Radichin asuntoa kohti, joka oli puolentoista penikulman päässä Fredriksstadista. Matkalla jutteli Hauge korpraalin kanssa kaikista asioista aina ymmärtäen johtaa keskustelut niin, että hän pääsi käsiksi hengellisiin asioihin, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään.
Kuulustelu kruununvouti Radichin luona oli tulokseton. Tämä, joka tunsi Haugen, kuten tiedämme, hartauskokouksesta Graalumilla, koetti vaikuttavasti katsoa Haugeen ja nuhdella häntä siitä, että hän oli villinnyt kansaa. Hauge vastasi, ettei hän ollut julistanut muuta kuin Jumalan sanaa, toiminut kristillisyyden mukaisesti ja saanut Jumalan avulla kansan hylkäämään paheensa ja näkemään syntinsä. "En voi havaita tämän olevan villitsemistä", sanoi hän lopuksi.
Kruununvouti Radichin ymmärrettyä, ettei hän kyennyt suoriutumaan Haugen kanssa ja ettei hänellä ollut mitään pätevää syytä ja oikeutta nuhdella häntä, lähetti hän jo seuraavana päivänä vangitun takaisin Fredriksstadiin, jossa hänet teljettiin kaupungin yhteiseen vankihuoneeseen myöhemmin kuulusteltavaksi piirin tuomarin, herra Siewersin edessä.
"Sinä olet eriskummallinen mies", sanoi korpraali Blegen, kyyditessään jälleen Haugea Fredriksstadiin. "Pääsisit heti huomenna vapaaksi, jos vaan lupaisit jättää kaiken tällaisen, ja sinä tahdotkin mieluummin vankilaan."
Hauge hymyili.
"Päivä on koittava, jolloin sinä tahdot tehdä samoin", sanoi hän, "vaan sitä ennen on sinun opittava tuntemaan Jumala."
Korpraali Blegen istui ääneti koko välin ja ajatteli tätä. Hän tunsi selittämätöntä vetovoimaa tähän voimakkaaseen, hiljaiseen mieheen, joka mieluummin valitsi vankeuden ja rauhan Jumalan seurassa kuin vapauden ja rauhan maailman kanssa.
Perille saavuttua ja Haugen maahan astuessa ojensi hän korpraalille kätensä.
"Kiitos kaikesta hyvästä", sanoi hän. "Toivon tapaavamme siellä, missä tosi onni on löydettävissä."
"Kiitos itsellenne", vastasi korpraali Blegen.
* * * * *
Fredriksstadin kaupungin vankilan edustalla oli suuri ihmisjoukko koolla. Tieto Haugen vangitsemisesta oli levinnyt salaman nopeudella kaupungissa ja ympäristössä. Oli hyvin uutta ja ihmeellistä, että mies, joka oli julistanut Jumalan sanaa, oli teljetty vankilaan; kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä tuon ihmeellisen miehen, josta kaikenmoisia viestejä alkoi kierrellä.
Tänään piti Hauge vietämän vankeudesta raatihuoneelle kuulusteltavaksi. Todistajia oli suuri joukko sekä pappi Feiermannilla, joka oli ilmiantanut Haugen, että Haugella itsellään taas puolustuksekseen. Hurjia huhuja oli liikkeellä siitä, mitä kullakin todistajalla olisi sanottavana.
Oli pakkanen. Ihmiset seisoskelivat, jalkojaan yhteen koputellen ja palellen, pakkautuen niin lähelle toisiaan kuin suinkin vankilan porttiholvissa.
"Hän sanoo, että hän voi tehdä ihmeitä", sanoi joku niistä, joka seisoi lähinnä ovea.
Naurun rähinää kuului. Mies, joka oli puhunut, jatkoi: "Joka vaan uskoo, voi vapaasti heittäytyä alas huoneiden katoilta satuttamatta itseään —", jälleen hymyiltiin. "Jos hän loukkaantuu, silloin ei hänellä ole oikeata uskoa!"
Mies tarkasteli lähinnä seisovia punanenäisenä.
Ihmiset pudistivat päätään ja mumisivat.
"Niin, eipä ole ihmeellistä, että hänet on vangittu", sanoi eräs vanha eukko.
"Oh, hän kai on tehnyt jotain pahempaakin", sanoi eräs vanhus, joka seisoi syrjemmällä. "Hän kuuluu olevan pahanlainen juomari. Hän ja eräs toinen, jota sanotaan Glengin Kristeniksi, kuuluvat olevan pahimmat koko Tunen pitäjässä."
"Ah!" huusivat monet. "Glengin Kristen, soittoniekka — tuo naisten naurattaja!"
"Niin, niin", sanoi eräs vanha akka ja solmitsi huiviansa lujemmin päänsä ympärille. "Ei sitä voi tietää mitä tuollaiset ihmiset voivat keksiä. Ne tulevat päästään piloille silloin, kun niistä tulee uskovia!"
"Sanotaan, että hän rukoilee puujumalia", selitti eräs nuori mies
Kristianiasta.
"Hän kuuluu olevan puuseppä — hän kai valmistaa niitä itse", tokasi eräs merimies äänekkäästi. Kaikki hymyilivät.
"Hiljaa — tuolla tulee tuomari" — samalla oli aivan hiljaista.
Paikkakunnan tuomari Siewers tuli vankilasta monen seuraamana.
Ja jälleen tähystelivät sadat uteliaat silmät vankilan porttia, josta joka silmänräpäys odotettiin Haugea tulevaksi. Kuului lyhyt rummun pärinä vankilan sisäpihalta, joka kaikui komentosanoista. Pieni sotilasosasto, kaikkiaan kaksitoista miestä, korpraalin, jolla oli paljastettu sapeli kädessä, johtamana marssi vankilan portin edustalle.
Kuolon hiljaisuus vallitsi ihmisjoukossa.
Heti jäljessä astui Hauge. Sotilaat nostivat kiväärit olkapäilleen ja pieni joukkue marssi raatihuonetta kohti, Hauge keskellänsä, suoraan ihmisjoukon halki, joka laineen tavoin läikähti sivulle ja samalla taas sulkeutui yhteen, seuratakseen kuni leveä virta vangitun talonpojan jäljissä.
Haugen kasvot ilmaisivat rauhaa ja levollisuutta hänen astuessaan uteliaan ihmisjoukon läpi.
Hän kuuli pilkkasanoja lausuttavan ja näki hävyttömiä, nauravia kasvoja, mutta hänen silmäyksensä oli kirkas eikä horjunut.
Silloin tällöin näki hän tuttuja, vakavia kasvoja ihmisjoukosta, johon oli uskaltautunut muutamia hänen uskollisia ystäviään ja uskonveljiään; silloin hän nyökäytti vakavasti ja hiljaisesti päätänsä ja sai myöskin vastaanottaa takaisin ymmärtämyksen ja ystävyyden hymyilyn.
Hauge ei ollut suutaan avannut, astuessaan kansanjoukon halki. Nyt, huomatessaan suuren saattajajoukon kintereillään, sanoi hän korpraalille, joka käveli hänen rinnallaan:
"Minua he saattavat; — kunpa he yhtä mieluisasti seuraisivat Herraa
Kristusta!"
Korpraali nyökkäsi.
"Sepä näyttäisi ihmeelliseltä", sanoi hän lyhyesti.
* * * * *
Oikeus istui.
Tuomari herra Siewers kirjurineen ja lautamiehineen istui suuren pöydän ääressä. Hauge seisoi syytetyn paikalla; todistajien penkillä istui vaatimattomia miehiä lähiseuduilta, näiden joukossa Iver Graalum Tunesta, Kristen Baersö ja Kristen Stillaugsen Fredriksstadista, Kristen Lyndeplads Tunesta, Elling Höidal ja Paul Gundersen, Knut Eivindröd Glemmingestä, missä hartauskokous kolmantena joulupäivänä oli pidetty, ja vielä useita miehiä ja naisia, seudun parasta väkeä.
Tuomari kääntyi nyt Haugen puoleen.
"Nimesi?" kysyi hän.
"Hans Nielsen Hauge Tunen pitäjästä", vastasi Hauge rauhallisesti.
"Syntynyt?"
"Kolmas päivä huhtikuuta 1771", — vastaili Hauge hiljalleen; hän tunsi nyt selvästi, että hän seisoi siinä ikäänkuin joku pahantekijä.
"Vanhemmat?"
"Niels Mikkelsen ja Maria Olsdatter Hauge."
Hauge tunsi omituista painoa rinnassaan, mainitessaan vanhempiensa nimet. Heidänkin täytyi kärsiä hänen kanssaan!
"Ei aikaisemmin syytetty eikä rangaistu?"
Haugen rinta paisui; silmien syvä sini välähti. Hän katsahti tuomaria silmiin.
"Tätä kärsin minä Kristuksen tähden", sanoi hän niin kuuluvasti, että sanat kantoivat yli koko suuren salin.
Tuomarin kasvoilla saattoi huomata tällä hetkellä eriskummallisen ilmeen. Hän tuijotti lyötynä Haugeen.
"Suvainnet vastata ainoastaan minun kysymyksiini", sanoi hän virallisella äänellä.
Hauge vaikeni.
Silloin loi tuomari katseensa papereihinsa.
"Ei siis aikaisemmin syytetty eikä rangaistu", saneli hän. Ja jatkaen matalalla äänellä; "esillä oli ensikerran syytetty Hans Nielsen Hauge ilman siteitä ja kahleita —"
Hän kääntyi jälleen Haugen puoleen.
"Onko siis totta, että sinä kolmannen joulupäivän iltana vastoin pastori Feiermannin uudistettuja varoituksia pidit julkisen hartauskokouksen Eivindrödissä Glemmingessä?"
Hans Nielsen Hauge oikasihe.
"Ei ole", vastasi hän hiljaisesti.
Tuomari tuijotti hämmästyneenä häneen.
"Etkö ole pitänyt mainittua hartauskokousta"? kysyi hän.
"Kyllä." Hauge katsoi tyyneesti tuomaria. "Mutta en pastori
Feiermannin uudistetuista varoituksista huolimatta. Päinvastoin.
Pastori Feiermann on antanut minulle suostumuksensa hartauskokouksen
pitoon aikaisemmassa tilaisuudessa."
Tuomari hätkähti ja katsahti oikeusmiehiin.
"Koska tämä tapahtui?" kysyi hän.
"Täällä Fredrikstadissa tänä vuonna helmikuussa", vastasi Hauge.
Tuomari merkitsi kirjoihin.
"Onko sinulla tähän todistajia?" kysyi hän. Hauge käänsi katseensa todistajien penkkiä kohden.
"On", vastasi hän.
"Tuolla istuu Niels Baersö, jonka luona hartauskokous pidettiin.
Niels Stillaugsen, joka tuolla istuu, oli myöskin läsnä."
Tuomari kohousi seisoalleen.
"Niels Baersö ja Niels Stillaugsen, oletteko tämän todistajia?"
Molemmat nousivat pystyyn.
"Olemme", kajahti kummankin suusta samalla kertaa.
"Ja te voitte vahvistaa tämän sieluinne autuuden valalla?"
"Kyllä", kuului uudelleen molempien suusta.
"Hyvä on", sanoi tuomari. "Tulette sitten erikseen kuulusteltaviksi."
Hän kääntyi jälleen Haugen puoleen.
"Ja sinä et ole sen jälkeen saanut mitään kieltoa?" kysyi hän, lukien
Feiermannilta saamaansa syytöskirjoitusta.
"En", vastasi Hauge.
"Voitko tämän todistaa?"
Hauge vaikeni silmänräpäykseksi.
"Minä kiellän pastorin väitöksen siitä", vastasi hän. "Hänen asiakseen tulee kai todistaa tämä?"
Tuomari hymyili.
"Niin tulee", vastasi hän.
"Sinä et siis ole saanut mitään kieltoa?"
"En." Haugen vakavat silmät katsoivat tiukasti tuomarin silmiin. "En ole nähnyt enkä kuullut pastori Feiermannista sen päivän jälkeen helmikuussa, jolloin hän antoi minulle luvan pitää hartauskokouksen Baersön luona — ennenkuin hän tuli Eivindrödiin nyt viimeksi kolmantena joulupäivänä ja otti minut väkivallalla kiinni sotilasvallan avustuksella Fredriksstadiin, missä minut pantiin linnoituksen yksinäiseen vankilaan ilman lakia ja tuomiota. Minä tahdon kysyä hyvältä kristilliseltä esivallalta, onko sellainen oikein Jumalan ja Norjan lain mukaan?"
Tuomari punastui.
"Sinä et saa täällä kysellä, ainoastaan vastata", sanoi tuomari ankarasti. "Oikeus on harkitseva ja tuomitseva mikä on väärää mikä oikeata."
Hän kääntyi pöytäkirjurin puoleen ja saneli puoliääneen. Hän selaili jälleen asiapaperia ennenkuin hän vastasi.
"Olkoon asia miten tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisi sinun tietää, että asetus vuodelta 1741 kielsi sinua pitämästä julkisia herätyskokouksia maallikkona. Etkö tiennyt sitä?"
"En", vastasi Hans Nielsen Hauge.
Kihlakunnan tuomari suurine ulkonevine silmineen ja kylmine sotilaallisine kasvoineen hätkähti ja oikaisi valtavaa yläruumistaan.
"Sinäkö et tuntisi asetusta?" sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge seisoi siinä uljaana ja luottavana.
"Kyllä", vastasi hän. "Minä tunnen hyvin asetuksen, mutta sen verran kuin sitä tunnen, ei se kiellä pitämästä hartauskokouksia paitsi silloin, kun tämä tapahtuu kansan väärään oppiin johtamiseksi, ja siihen en tunne itseäni syylliseksi."
Hän katsoi toivorikkaasti tuomariin.
"Vai niin? — Silloin pastori Feiermann on toista mieltä", vastasi tämä.
"Pastori Feiermann voi kovin vähän tietää siitä", sanoi Hauge. "Hän ei kuullut sanaakaan hartauspuheesta, hän vain saapui kruununpalvelijoiden kanssa ja vei minut mennessään."
Tuomari katseli jälleen asiakirjojaan.
"Mitä te oikeastaan teitte siellä Eivindrödissä?" kysyi hän sitten.
"Me keskustelimme meidän kristillisyydestämme, jumalattoman elämän hylkäämisestä ja siitä miten voisimme tulla ahkeriksi hyviin töihin", vastasi Hauge.
"Hm, — oliko siinä kaikki?" kyseli hän.
"Oli." Hauge katsoi tuomaria suoraan silmiin.
"Sinä et saanut mitään kestitystä?"
"En yhtään mitään", vastasi Hauge. "En muuta kuin mitä pappi
Feiermann minulle antoi", lisäsi hän hymyillen.
Tuomari katsoi todistajia.
"Onko asianlaita sellainen?" kysyi hän kovalla äänellä.
"Kyllä", kaikui vastaus moniäänisesti.
"Hm!"
Tuomari yskäsi, kääntyi kirjurinsa puoleen ja puheli matalalla äänellä hänen kanssaan. Tuomari kääntyi jälleen Haugen puoleen.
"Mutta kun sinä nyt et muuta opeta kuin mitä Jumalan sana neuvoo — miksikäs sitten ryhdyt toisia opettamaan? Meillähän on kirkkoja ja vihittyjä pappeja, joiden kutsumus se on."
Hauge katseli vakavasti tuomaria.
"Siksi", vastasi hän, "että raamattu kehoittaa meitä neuvomaan ja tukemaan toisiamme."
Tuomari nyökäytti hiukan päätään.
"No niin, niin" sanoi hän. "Me kuulustamme nyt todistajia!"
Hän antoi viittauksen vahdille ja Hauge vapautettiin kuulustelusta ja vietiin vahtitupaan.