Koko päivä kului todistajien kuulustelussa, ja lopputulos kaikista kuulusteluista oli, että Haugesta levitetyt huhut todistettiin perin pohjin vääriksi.
Tuomari, joka enemmän ja enemmän tuli vakuutetuksi siitä, että hänellä oli käsiteltävänään täydellisesti viaton ja kunnianarvoisa henkilö, lähetti toisinnon eli kopion kuulustelusta läänin maaherralle, Anders Hofgaardille, ja panetti Haugen jälleen kaupungin vankilaan siksi kunnes maaherra tulisi antamaan päätöksensä.
Kesti neljätoista päivää, ennen kun maaherran päätös asiasta saapui; mutta kun se vihdoinkin tuli, sisälsi se määräyksen, että Hauge on heti vapaaksi laskettava.
Maaherran virasto lausui vaan vaatimuksen, että Hauge yleensä pysyttelisi kotosalla isänsä luona ja ettei hän saisi liikkua Tunen pitäjän rajojen ulkopuolella ja että hän ylipäänsä koettaisi pitäytyä vapaana esivallan epäluuloista. Itse tuomari julisti Haugelle nämät vaatimukset vankilassa.
Hauge vastasi tuomarille:
"Mitä siihen tulee että minun olisi pysyttävä kotona isäni luona" — sanoi hän, "niin olen tehnyt lupauksen Jumalalleni palvellakseni Häntä ja lähimmäisiäni; siitä olemme isäni kanssa samaa mieltä. Pysyä Tunen pitäjän rajojen sisällä — sitä en voi luvata; minä vaadin vapauttani, kuten kuka muu tahansa asettuakseni mihin tahansa ja tehdäkseni mitä työtä tahansa, sillä edellytyksellä ettei toimeni ole ristiriidassa maan lakien kanssa. Mitä lopulta siihen tulee, että minun on pysyttävä vapaana kaikesta epäluulon aiheesta esivallan puolelta, niin näyttää tämä minusta liialliselta vaatimukselta, koskapa paha aina on esiintynyt valheilla tosikristittyjä vastaan, kuten nytkin on ilmennyt. Tästä kai herra tuomari on saanut täyden selvyyden ja todisteet minua kuulusteltaessa vähän aikaa sitten. Muutoin on minun mielipiteeni se, että kristillisen tuomioistuimen on rangaistava ainoastaan julkista pahuutta ja annettava ajatuksien olla rauhassa; siten tulee kaikki mikä on hyvää itsestään suojelluksi!"
Hän seisoi suorana tuomarin edessä, katsoen häntä niin sydämellisesti ja kuitenkin niin pelottomasta silmiin, että tämän sydän vallan lämpeni.
"Eikö olisi sentään parempi", sanoi tuomari Siewers, "että sinä ottaisit nämä maaherran varoitukset huomioosi, kuin että jäisit istumaan tänne vielä pitemmäksi aikaa saamatta ehkä koskaan enää vapauttasi?"
Haugen kasvot tulivat vielä lempeämmiksi.
"Ei", vastasi hän. "On parhainta sekä maaherralle että minulle menetellä omantuntonsa ja Jumalan käskyjen mukaisesti. Jos minun täytyy istua vangittuna, niin suotakoon minun istua; minä tiedän istuvani hyvän asian takia. Ja muilla perusteilla en lähde vankilasta, kuin että minulla on täydellinen vapaus tehdä hyvää. Vastaanottakaa, herra tuomari, kuitenkin kiitokseni hyvästä tahdostanne ja hyvää tarkoittavasta neuvostanne!"
Tuomari hymyili ja pani kätensä Haugen olkapäille.
"Sinä olet yhtä itsepäinen kuin lempeä", sanoi hän vahvalla bassoäänellään. "Saatpa tehdä kuten itse parhaaksi näet. Kun ei vain meillä olisi pahempia kuin sinä täällä, niin ei olisi mitään vaaraa."
Hän löi vielä kerran Haugea olkapäille, nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja lähti.
Hans Nielsen Hauge jäi istumaan vankilaan. Seuraavana päivänä toimitti hän maaherran virastolle "alamaisimman kirjelmän", jossa hän selvästi ja suoraan lausui ajatuksensa siitä, kuinka järjetön on tuollainen vapauttamisen ehto, ja lopetti seuraavalla tavalla:
'Ja sitten saamme nähdä, ovatko ne, jotka ensinnä tahtoivat totella ja seurata kuninkaallisia määräyksiä, puhtaita heittämään ensimäisen kiven siihen, joka tahtoo, että Jumalan käsky Jeesuksen rakkaudessa on ensinnä täytettävä ja sen jälkeen kuninkaan. Minä olen toimittanut tehtäväni hiljaisuudessa anoville ystävilleni, kehoittamalla heitä tekemään samoin ja olemaan epäkristilliselle esivallalle alamaiset ruumiillisessa vaelluksessa, välttämään epäjärjestystä Jumalan sanan neuvon mukaan sekä rukoilemaan heidän puolestaan, jotta he saisivat armoa ja aikaa kääntymykseen, että valo koittaisi heidän pimitetyssä järjessänsä; silloin totuus yhdistäisi meitä parhaiksi ystäviksi Kristuksessa. Minä olen kaiken kristillisen esivallan alamaisin palvelija.
Hans Nielsen Hauge.'
Haugen olo vankilassa ei kestänyt kauan. Jo kuusi päivää myöhemmin, tammikuun 29 päivänä 1798, vapautettiin hänet ilman noita ennen asetettuja ehtoja!
Kun häntä tultiin vapauttamaan vankilasta, kysyi hän pastori
Feiermannia.
"Hänen tulisi, apostolien tekojen 16 luvun 37 säkeistön mukaan, sen jälkeen kun hän on minut viattomasti vanginnut, olla myöskin se, joka minut johdattaisi ulos", sanoi hän.
"Siihen ei hän ikinä suostu", vastasi vanginvartija.
Hauge hymyili.
"Eipä toki", sanoi hän, "syntiensä katuminen ja pahojen tekojensa sovittaminen ei ole sen tapaisen Herran palvelijan maun mukaista; mutta samapa se voi olla. Minä olen jo niin tottunut kunnianosoituksiin ja häväistyksiin, hyvään ja huonoon maineeseen Herran Kristuksen tähden, että tämänkin asian jaksan helposti kantaa ja hyvityksen kieltää itseltäni."
Niin seurasi hän vanginvartijaa ulos.
Mutta pappi Feiermann oli jo enemmän kuin kyllin saanut oikaisua siinä mikä oli tapahtunut. Eikä siinä kyllin, että hänen valituksensa Haugea vastaan oli havaittu aiheettomaksi ja jätetty huomiotta esivallan puolelta, vaan myöskin maaherra Hofgaard oli niin harmistunut Feiermannin häikäilemättömästä ja raa'asta menettelystä, että hän myöhemmin asiaa selostaessaan kirjoitti kirjeen Kristianian hiippakunnan hallinnolle, jossa kirjeessä hän syytti pappia siitä, että tämä oli luvattomasti panettanut vankeuteen syyttömän kansanmiehen, huomioonottamatta asianomaisen lain varsinaista tarkoitusta ja rajoituksia.
Hauge oli niinmuodoin kunnialla kestänyt ensimäisen kokeensa ja kärsinyt ensimäisen uhrikoetuksensa Jumalan asian edestä.
Hänen todistuksensa eivät jääneetkään hedelmiä kantamatta. Yhä useampia henkilöitä sekä Fredriksstadissa että sen ympäristössä liittyi liikkeeseen; niin vieläpä Fredriksstadin linnoituksen varusväen keskuudessa oli muutamia, jotka Haugen rohkean ja samalla hiljaisen käytöksen kautta tulivat voitetuiksi kristilliselle elämälle. Eritoten oli hän syvästi vaikuttanut jo ennen mainitsemaamme aliupseeriin John Thorgersen Blegeniin, joka oli kotoisin Faabergista Guldbrandsdalista.
Tämä rehellinen ja rohkea mies tunnustautui pian avoimesti Haugen opin kannattajaksi ja alkoi kohta vaikuttaa sotilasten keskuudessa.
Kun hänen päällysmiehensä saivat tästä vihiä, tuli siitä suuri hälinä.
Sen osaston kapteeni, johon aliupseeri kuului, kutsutti eräänä päivänä hänet huoneeseensa ja teroitti hänelle ankarin sanoin, ettei tahdottu tietää mitään hänen heräämisestään; ollen aliupseerina hänen majesteettinsa ja valtion palveluksessa täytyy hänen pidättäytyä kaikesta tällaisesta haaveilusta ja ainoastaan täyttää tehtävänsä sotilaana.
Blegen vastasi, ettei hän voinut luvata tätä; pyhä henki vaati häntä
Jumalan sanan kautta todistamaan tovereilleen ainoasta tärkeästä.
Kapteeni kirosi tarttuen sapeliinsa.
"Minun täytyy", — sanoi hän samatta kiroten — "saada sinut heti kuittaamaan pyhähenki!"
Hän huusi vahtia, käski tämän hakea välskäriltä oksennuspulveria ja pakotti, sapeli kädessä, Blegenin nielemään sen.
"Mars! Nyt saat mennä matkaasi oksentamaan pyhänhenkesi", sanoi hän.
"Herra kapteeni", sanoi Blegen mennessänsä; "on synti, jota kutsutaan synniksi pyhää henkeä vastaan ja jota ei anneta anteeksi tässä eikä tulevassa elämässä — se on pilkka; Jumalaa vastaan, herra kapteeni!"
Kapteeni kirosi hänen jälkeensä.
Eivät kirosanat eivätkä pahoinpitelyt auttaneet; Blegen pysyi vahvasti kiinni uskossaan ja saikin siksi ennen vuoden loppua eron virastaan. Hänen esimerkkinsäkin olisi voinut olla vaarallinen koko armeijalle. Hän palasi jälleen Blegen-nimiselle talolleen Faabergissa ja oli kuolemaansa saakka, Haugen uskollisimpia ystäviä ja hengenheimolaisia.
Haugen vapauttaminen ja hänen oppinsa varma edistyminen ja menestys näissä seuduissa herätti pastori Feiermannissa riehuvan harmin. Hän ei voinut suorastaan vahingoittaa Haugea persoonallisesti sen jälkeen mitä oli tapahtunut; mutta sitä pahemmin piteli hän "haugelaisia", joita löytyi hänen seurakunnassaan. —
Eräänä sunnuntaina, kun muutamat heistä olivat päättäneet käydä Herran ehtoollisella, mutta olivat tulleet liian aikaisin kirkkoon, jonka vuoksi he pistäytyivät Niels Baersön luokse odottamaan, kysyi pappi heiltä heidän sakaristoon tultuansa missä he olivat olleet.
"Niels Baersön luona", kuului vastaus.
Pappi tuli heti rajuksi.
"Vai niin!" huudahti hän.
"Vai sen laatuisia pyhiä te olette!"
He eivät vastanneet.
"Te juoksette kai Hans Nielsen Haugen perässä?" Pappi oli tulipunainen kiukusta.
Eräs heistä vastasi hiljaisella sävyllä:
"Me olemme hänen veljiään Kristuksessa!"
Silloin joutui pappi Feiermann pois suunniltaan. Hän tarttui piiskaansa, joka oli sakaristossa, ja alkoi läimiä sillä rippivieraita. Hän iski heihin piiskan varrella mihin ja kehen vaan saikin sattumaan.
"Ulos Jumalan huoneesta, te teeskentelijät!" kirkui hän. "Ulos!
Täällä ei ole teillä mitään tekemistä!"
Kauhistuneet ja säikähtyneet haugelaiset kiirehtivät pakoon niin pian kuin suinkin kerkesivät, ja pappi paiskasi oven kiinni heidän jälkeensä.
Ei ihme, että viha valtiokirkkoa kohtaan kasvoi niinä päivinä. Ei ole ihme, että Haugen yksinkertainen, rehellinen ja uhrautuva kristillisyys sytytti ilmiliekkiin hoidotta jääneen kansan!
Joku aika tämän tapahtuman jälkeen lähettivät muutamat miehet Glemmingestä, arvattavasti pappi Feiermannin vaatimuksesta, uuden valituksen Haugesta ja hänen vaikutuksestaan. Mutta tämä valitus ei auttanut enempää kuin edellinenkään.
Maaherra Hofgaard liitti ilmoitukseensa asiasta hiippakunnan hallinnolle pitemmän kirjoituksen, jossa hän lausui, että hänen mielipiteensä mukaan ei olisi tarkoituksenmukaista, jos nyt jälleen Haugea uhattaisiin, neuvoen luopumaan häntä kohtaan suunnitelluista vainoista, koskapa muutoin niin suosittu mies saisi helposti aihetta perustaa puolueen ja saada aikaan kapinallisia liikkeitä.
"Sitäpaitsi", kirjoitti hän, "näyttää minusta tämä uusi vastus olevan aivan ainoa laatuaan, koska en minä monilla matkoillani läänissäni ole kuullut minkäänmoista valitusta. Päinvastoin on Haugea aina mainittu miehenä, jota jokainen rehellinen ja kunnianarvoisa talonpoika kunnioittaa ja suosii.
"Ja vielä ovat minulle kunnioitetut perheenisät talonpoikaissäädystä kertoneet, että he saavat kehitystä hengelliselle elämälleen keskustellessaan Haugen kanssa ja kuullessaan hänen heille puhuvan, ettei hän koskaan kehoita joutilaisuuteen, ettei hänen opetuksensa maksa heille mitään ja että heidän mielestään on parempi pitää sellaisia kokouksia, kuin että he korttipelin ja viinan ääressä aikaansa kuluttaisivat, josta useimmin seuraa eripuraisuutta ja meteliä; ja vielä sitten he ovat vakuutetut siitä, että sen jälkeen, kun Haugen jumaliset kokoukset ovat tulleet käytäntöön, on seudulla harvemmin kuin ennen havaittu tuollaisia pahamaineisia kokouksia.
"Onko siis ihme, että kansa sydämestään suosii tällaista heidän keskuudessaan niin kunnioitettua miestä!"
Näin kirjoitti maaherra, ja seurauksena hänen neuvoistaan oli se, että Haugea vastaan tehdyt syytökset raukesivat ilman muuta pappi Feiermannin suureksi harmiksi.
Haugen vastauksena Feiermannin vainoon oli pienoisen kirjan ilmestyminen nimeltä: "Totuuden tunnustaminen autuuden asiasta", jonka hän sai painatetuksi Kööpenhaminassa, Kristianiassa asuvan kirjakauppias Dyrendahlin toimesta. Kirjanen päättyy seuraavilla sanoilla papeille:
"Jos olette Jumalan kutsumat, silloin teette Jumalan töitä ja pidätte Jumalan sanan pyhänä ja kunniassa, saarnaatte sopivalla ja sopimattomalla ajalla, rankaisette pitkämielisyydellä, ja huolehditte rakkaudella niistä ihmisistä, jotka kulkevat onnettomuudessa ja synnissä; heidän puolestansa te itkette Kristuksen kanssa, jos olette oikeita paimenia, tietäen että teidän on kerran tili sieluista tehtävä.
"Mutta nyt te olette palkkapaimenia ja saarnaatte maksusta.
"Omatuntonne voi todistaa, että te haette yhtä paljon, vieläpä enemmän, omaa hyötyänne kuin Jumalan kunniaa ja kuulijainne ijäistä pelastusta; sillä vaikkakin saarnaatte Jumalan sanaa oikein, niin te kuulutte kumminkin niihin, joista Kristus sanoo: He sälyttävät raskaat kuormat toisten hartioille, mutta eivät koske niihin itse sormellansakaan.
"Sanankuulijoiden tulisi kai seurata saarnaanne eikä tekojanne; mutta näin ei, sen pahempi, tapahdu; sillä he tahtovat oppia enemmän elämästänne kuin saarnoistanne ja siksi te revitte rikki toisella kädellä sen, minkä toisella olette rakentaneet.
"Sillä missä ahkera ja rehellinen työntekijä on, siellä näkyy hedelmiä. — — —
"Mutta täällä saarnataan vuosi toisensa jälkeen ja kumminkin lisääntyy paha aina enemmän.
"Siksi olette hyödyttömiä paimenia (Hes. 34), sokeita taluttajia ja mykkiä koiria, jotka eivät osaa ulvoa.
"Siksi on teidän ensinnä itse käännyttävä ja sitten vasta vahvistettava veljiä."
Käsikirjoitus tähän kirjaan oli Haugella valmiina jo helmikuussa 1798. Hän matkusti itse Kristianiaan saadakseen sen siellä painetuksi. Täältä vetäytyi hän yli vuoriston Grundset Markediin, Elverumissa Österdalenissa, jossa hän voitti monta ystävää.
YHDEKSÄS LUKU
Huhtikuussa 1798 lähti Hans Nielsen Hauge jälleen Kristianiaan, missä hän edellisillä käynneillään oli voittanut monta ystävää; seuralaisenaan ja apulaisenaan oli hänellä tällä kertaa mukanaan seebergiläisen Niels Baersön poika Kristian Baersö, josta oli tullut Haugen hengenheimolainen.
Ulkona Grönlandilla, eräällä maatilalla, jonka omisti pyöräseppä Meier, piti Hauge herätyskokouksia, joihin saapui sekä vakavasti etsiviä ihmisiä että uteliaita. Samoin piti hän kokouksia Anders Kristofersen Gröndahlin luona Kudskebakkenilla Sagene nimisessä etukaupungissa.
Toisena helluntaipäivänä oli Hauge ollut läsnä jumalanpalveluksessa kaupungin kirkossa ja tuli hänen nyt iltapäivällä pitää hartauskokous erään tuttavan luona Lakkegadenin varrella.
Kristian Baersö oli myöskin mukana; mutta heti heidän sinne saavuttuansa ilmestyi sinne Akerin piirin kruununnimismies Knoph, palvelijainsa seuraamana, vaatien Haugea puheilleen.
Tämä, hyvin arvaten nimismiehen asian, meni heti ulos hänen luokseen ja kysyi mitä hän tahtoi.
"Oletteko Hans Nielsen Hauge?"
Nimismies teki kysymyksensä karkeasti.
Hauge vastasi, kuten tavallisesti, hiljaisesti ja lempeästi:
"Kyllä olen."
"Onko totta, että tulet pitämään julkisen hartauskokouksen täällä tänä iltana?" kuului vielä karskimmasti.
"Kyllä se on totta."
"Siitä ei tule mitään. Minä vangitsen sinut tässä lain nimessä."
"Niin, niin", vastasi Hauge. "Saatte tehdä kuten tahdotte. Mutta
Jumalan lain nimessä ette sitä tee."
"Se on oleva minun eikä sinun asiasi", sanoi nimismies Knoph tuimasti.
"Suvaitse heti seurata minua."
Samalla tulivat isäntä ja Kristian Baersö ulos, kuultuansa viimeiset kovat sanat.
"Seuraako hän mukanasi?" kysyi nimismies ja osoitti Kristian Baersötä.
"Kyllä", vastasi Hauge. "Hän on yksi veljistäni Herrassa."
"Sitten saa hänkin seurata sinua vankeuteen", sanoi nimismies.
"Kyllä", vastasi Kristian, "sen teen mielelläni."
Otettuansa lyhyesti hyvästit isännältä seurasivat molemmat maallikkosaarnaajat ilman napinaa nimismiestä, joka vei heidät kaupungin vankilaan, antaen samana iltana tiedon maaherralle asiasta.
Tiistaina aamupäivällä saapui maaherra omassa persoonassaan vankilaan ja kutsutti Haugen ja Baersön eteensä.
Molemmat maallikkosaarnaajat astuivat hiljaisina sisään ja tervehtivät.
Läänin maaherra katsoi kauan ja tutkivasti Haugea.
"Sinäkö siis olet Hans Nielsen Hauge?" kysyi hän.
"Kyllä — se on nimeni", vastasi Hauge.
Maaherra oli hetken ääneti, katsoi jälleen Haugea, jonka suuret, kirkkaat silmät eivät poistuneet hänen kasvoiltaan, ja sanoi:
"Sinua on syytetty irtolaisuudesta ja luvattomasta esiintymisestä; on häpeä, että sinä, joka kumminkin olet kunnioitettavan talonpojan poika, tahdot esiintyä sillä tavoin ja välttää rehellistä työtä henkesi elatukseksi."
Maaherralla oli vakavat, harmaat silmät, ja hän puhui hyvin hitaasti, painostaen joka sanaa.
"Seuraus tuollaisesta irtolaisuudesta on se, että sinä tulet kuritushuoneeseen", lisäsi hän varottaen.
Hauge vaikeni, kunnes maaherra oli puhunut loppuun saakka. Sitten otti hän askeleen eteenpäin ja seisoi uskaliaana tuon korkean virkamiehen edessä.
"Maaherra sanoi, että minua on syytetty irtolaisuudesta", sanoi hän rauhallisena ja kirkkaalla äänellä. "Sellainen syytös ei ole tosi, tehköönpä sen sitten ken tahansa. Eikä sekään, että olisin laiskuri, joka tahdon vetäytyä työstä."
Maaherra keskeytti hänet.
"Nimismies Knoph on ilmoittanut tämän minulle", sanoi hän jyrkästi, "virkansa puolesta — ja silloin lienee se kumminkin totta."
"Ei, sitä se ei ole", vastasi Hans Nielsen Hauge rohkeasti vetäen paperin taskustansa ja astuen maaherran eteen.
"Tässä on minun laillinen passini matkaani varten Kristianiaan", sanoi hän; "ja mitä työhöni tulee, olen koko kevään kyntänyt isäni Haugen talossa Tunessa. Sen voi hän itse ja koko sen seudun väki todistaa."
Hän asetti passinsa pöydälle maaherran eteen.
Tämä otti paperin ja tutki sitä tarkoin.
"Hm", sanoi hän ja ojensi paperin Haugelle takaisin. "Kyllä se näyttää olevan järjestyksessä", mumisi hän.
"Mitä muutoin opetukseen ja julkisen sanan julistukseen tulee", jatkoi Hauge, "niin en ole opettanut enkä julistanut muuta kuin että meidän on pidettävä Jumalan käskyt pyhinä ja kunniassa, palveltava Jumalaa ja opittava hyvää toisiltamme."
Hän seisoi odottaen maaherran vastausta.
"No niin", sanoi tämä ja katsoi häneen sivulta. "Tuo kaikki voi kyllä olla oikein ja hyvää; en tahdo siitä vielä sen enempää sanoa; huomenna tahi ylihuomenna on kruununvouti Hagerup tutkiva teitä molempia; saamme sitten nähdä ovatko asiat aivan niin kuin sinä olet ne tänään esittänyt."
Maaherra antoi merkin vanginvartialle ja molemmat vangitut vietiin jälleen vankilaan.
Seuraavana päivänä kuljetettiin heidät kaupungin raatihuoneelle, missä vouti Hagerup heti ryhtyi heitä kuulustelemaan.
Hans Nielsen Haugelta ensiksi kysyttiin:
"Mikä on sinun elinkeinosi?"
"Maamiehen työ isäni talossa, herra vouti", vastasi Hauge.
"Mitä asiaa on sinulla täällä Kristianiassa?"
Vouti katseli tutkivasti Haugea, jonka ulkomuoto silminnähtävästi teki syvän vaikutuksen häneen.
"Minulla on muutamia kirjoituksia painossa", vastasi Hauge.
Vouti nyökäytti päätä.
"Hengellissisältöisiäkö?" kysyi hän.
"Niin."
Vouti nyökäytti jälleen.
"Oletko pitänyt puheita täällä?" kyseli hän edelleen.
"Kyllä olen", vastasi Hauge vapaasti. "Olen puhellut muutamien ihmisten kanssa täällä kristillisyytemme velvollisuuksista."
Vouti nyökäytti kolmannen kerran.
"Eipä olisi, varsinkin muutamin paikoin, pois tieltä", sanoi hän itsekseen.
Hän katsoi jälleen Haugeen.
"Mikä on sinun oppisi?" kysyi hän.
"Juuri se, mikä meillä on pienessä katekismuksessamme ja raamatussa", vastasi hän.
"Etkö ole mitään muuta opettanut?"
"En, en mitään muuta", vastasi Hauge. Hän katsoi voutia suurilla rehellisillä silmillään.
Vouti kääntyi kirjuriinsa.
"Tässä en löydä mitään väärää", sanoi hän. "Minä luulen, että olet syytön, kelpo mies", jatkoi hän Haugen puoleen kääntyneenä.
Tämän kasvot kirkastuivat.
"Ja te olette oikeamielinen", vastasi hän.
"No niin, niin — sitähän meidän tulee olla", vastasi vouti Hagerup.
"Hullusti kävisi muuten."
"Niin, koska niin on", sanoi Hauge, "pyydän voudilta lupaa saada tehdä kysymyksen."
Vouti nyökäytti päätään myöntyvästi.
"Kysy sinä vaan."
Hauge astui askeleen eteenpäin.
"Tahtoisin kysyä", sanoi hän hiljaisesti, "onko kristillistä, että ne, jotka juovat itsensä juovuksiin ja tappelevat niin että makaavat kaduilla, saavat pitää vapautensa, kun minut, joka käyn kirkossa joka kerran kun siellä saarnataan — ja joskus, varsinkin iltasin, koetan kehoittaa ja vahvistaa lähimmäisiäni laululla ja puheella valtion voimassa olevan uskonnon mukaan, pannaan vankeuteen ja uhataan kuritushuonerangaistuksella?"
Vouti hymyili.
"Ei, sitä ei voida millään muotoa kutsua kristillisyydeksi", vastasi hän. "Se ei ole myöskään lain hengen ja tarkoituksen mukaisesti oikein; me tulemme tekemään jotakin tässä asiassa."
Hän kohousi seisaalleen.
Hän ojensi Haugelle kätensä hyvästiksi ja poistui.
Seuraavana päivänä tuli hän takaisin ja kutsutti hänet yksin luoksensa.
"Minulla on hyviä uutisia", sanoi hän hilpeästi. "Läänin maaherra on samaa mieltä kuin minäkin. Te molemmat saatte jo tänään jättää vankilan; mutta olkaa toki varovainen mies ja välttäkää yhteentörmäystä esivallan kanssa!"
"Sitä en voi luvata", vastasi Hauge hymyillen; "mutta se ei ole vaikea asia, kun esivalta on niin oikeudenmukainen kuin te."
Nyt hymyili voutikin.
"No niin, poikani, voisitpa sattua tapaamaan sellaisia, jotka ovat pahempia."
Hauge pyysi nyt voudilta todistusta käytöksestään, jossa tämä selittäisi vangitsemisen syyn.
"Sen teen ilolla", vastasi vouti, istui pöydän ääreen ja kirjoitti.
Saatuansa kirjoituksen valmiiksi, työnsi hän sen Haugelle. "Minä luulen, että tässä on tarpeeksi", sanoi hän herttaisesti hymyillen. Hauge otti paperin ja luki. Se sisälsi seuraavaa:
'Hans Nielsen Hauge ja Kristian Baersö ovat tosin olleet vangitut, mutta ovat he havaitut ei ainoastaan syyttömiksi, vaan rehellisiksi ja Jumalan sanassa sielujen pelastukseksi hyvin valaistuiksi ja ovat he siksi päästetyt vapaiksi ja suositellaan heitä kaikille asianomaisille parhaiten. Kristianiassa huhtikuun 20 p:nä 1798.
Hagerup, kruununvouti.'
Hans Nielsen Hauge astui voudin eteen ja ojensi hänelle kätensä.
"Tästä saatte kerran palkan Jumalalta", sanoi hän, sinisenharmaat silmänsä loistavina. "Tällaista ei voi unhottaa."
Ja vouti ja vanki vaihtoivat sillä hetkellä veljeyssilmäyksen.
Seuraavana päivänä, kun Hauge ja Kristian Baersö vapaina miehinä palasivat ystäviensä luokse Sageniin, alkoi Hauge jälleen väsymättä pitää hartauskokouksia ja jatkoi tätä kokonaista 8 päivää, siksi kunnes nimismies Knoph katsoi velvollisuudekseen toistamiseen vangita hänet ja lähettää hänet sekä Kristian Baersön nimismiesten välityksellä takaisin Tuneen.
Hauge totteli nöyrästi, ja pian tapahtui se ihme, että nimismiehet antoivat hänelle itselleen määräyksen mukaan ja sallivat hänen ominpäin ja vain luottaen hänen lupauksiinsa ja rehelliseen käytökseensä matkata kotiinpäin kylästä kylään noita tuttuja seutuja.
Tällä vaelluksellaan kotiansa kohti oli Hauge eräänä iltana yöpynyt erääseen hänelle siihen asti tuntemattomaan taloon, missä hän hyvin sanoin ja maksulupauksin sai yösijan.
Iltamyöhällä tuli taloon paikkakunnan kansakoulun opettaja, joka oli kuullut Haugen olevan siellä, ja alkoi heti kohta hyökätä syytöksineen Haugen kimppuun, jota hän parjasi typeräksi harhaopin levittäjäksi, pilkkasi Häntä kaikin ajateltavin tavoin, käyttäen lopulta haukkuma- ja kiroussanojakin.
Hauge vastasi perin vähän tai ei mitään tähän kaikkeen, mutta lopuksi puhkesi hän puhumaan levollisella, hillityllä äänellä, sanoen että Jumalan sana, jonka koulunopettaja tietenkin tunsi paremmin kuin hän, opetti meitä ettei meidän tulisi näin menetellä.
Silloin koulunopettaja hypähti pystyyn penkiltä, jolla hän istui, ja kävi käsiksi Haugeen.
"Minäpä opetan sinua menettelemään!" kiljasi hän, antaen samalla hänelle kovan iskun korvan juureen, niin että se soi.
Veri nousi Haugen päähän; hän nousi seisoalleen; voimakas talonpojan poika seisoi siinä leveäharteisena ja voimakkaana, ihmeellinen palo siniharmaissa silmissään. Vaan samalla oli hän jälleen voittanut itsensä.
"Sellaista ei sinun olisi pitänyt tehdä", sanoi hän.
Hän katsoi talon emäntään, joka seisoi siinä säikähtyneenä ja neuvottomana.
Koulumestari seisoi kokoonpuristetuin nyrkein hänen edessään. Nyt avasi hän oven.
"Ulos heti!" huusi hän. "Täällä ei sinulla ole mitään tehtävää!"
Hauge katsahti emäntään.
"Oletko isäntä täällä?" kysyi hän koulumestarilta.
"Kyllä, sen verran olen täällä isäntä, että sinun on mentävä ulos ja paikalla, muutoin saat lisää", vastasi hän, jälleen nyrkkiään puistaen.
"On minullakin nyrkit", vastasi Hauge levollisesti, "mutta niitä en käytä lyödäkseni niillä veljiäni!"
"Ulos!" kiljui koulumestari ja osoitti ovea, josta kylmä yöilma tulvehti tupaan.
Hauge kääntyi hiljaisesti häneen.
"Sen teen minä; — odota vaan, että saan maksetuksi emännälle velkani", vastasi hän, otti kukkaronsa ja ojensi emännälle maksun, josta olivat jo etukäteen sopineet.
Tämä vastaanotti arkaillen rahat.
Mutta Hauge puki päälleen rauhallisena takkinsa, kääntyi koulumestarin puoleen, ja sanoi lämpimällä, hyväntahtoisella äänellä:
"Tuntuu hyvältä olla lämpimästi puettuna, kun on kylmä; samoin myöskin olla varustettuna Kristuksen rakkaudella, niin että voin sydämestäni rukoilla niiden puolesta, jotka hyökkäävät päälleni ja vainoovat minua. Jumalan rauhaa, ja hyvästi jääkää!"
Hän kääntyi hiljaisesti ja poistui.
Silloin tapahtui jotakin harvinaista.
Koulumestari, joka oli tuijottanut masennettuna hiljaiseen, rauhalliseen mieheen, purskahti yht'äkkiä itkuun niin hillittömään, että hän vapisi.
"Oi Jumala, armahda minua!" pusertui hänen huuliltaan.
Sitten riensi hän ovelle Haugen perästä.
Hän huusi.
"Jaha!" vastasi Hauge ulkoa pimeästä.
"Onko sinulla anteeksiantoa minulle!" — kuului nyyhkytysten keskeltä.
"Kyllä!" vastasi Hauge ulkoa.
"Jumala antaa anteeksi meille kaikille!"
Hauge kääntyi ja kulki edelleen.
"Ei, älä mene!" huudettiin hänen jälkeensä.
"Kyllä, niin on nyt tehtävä!" — vastattiin kauempaa.
Koulumestari seisoi ulkona porraskivellä, kädet vaipuneina, tuijottaen ääntä kohti.
"Mihin sinä menet?" huusi koulumestari.
"Sinne, minne Jumala tahtoo!" kuului vastaan.
"Tervetuloa perästä sinäkin!" oli viimeinen vastaus, jonka koulumestari saattoi kuulla. Ja vieras yöpyi pimeään.
Sellainen oli Hans Nielsen Hauge.
KYMMENES LUKU
Väylällä Bergenin eteläpuolella oli purjealus.
Tuuli oli heikko; purjealus liukui hitaasti eteenpäin kaikki purjeet ylös vedettyinä.
Peräkannella, kapteenin vieressä seisoi mies talonpoikaispuvussa tuijottaen pohjoiseen päin.
Se oli Hans Nielsen Hauge.
"Olla vaiti siitä, mihin hänen henkensä pyrki tahi olla hiljaisuudessa", se oli ollut Hans Haugen pyrkivälle sielulle mahdotonta; siksi oli hän kohta kotiintulonsa jälkeen jälleen menossa, tällä kertaa meriteitse Drammeniin, ystävänsä kauppias Möllerin luokse, joka oli kehoittanut häntä matkustamaan Bergeniin, missä hänen luulonsa mukaan Haugella olisi sekä suuri että rauhallinen vaikutusala.
Tämä oli seurannut ystävänsä neuvoa ja lähtenyt matkaan ensimäisellä purjealuksella, varustettuna asianmukaisella Drammenin pormestarilta saadulla passilla.
Nyt seisoi hän siinä, pitkän ja vaivaloisen matkansa jälkeen, ja tuijotti tutkivasti pohjoista kohti, jännitettynä ajatellessansa miten hänen kävisi täällä vieraassa kaupungissa, jonka asukkaat olivat aivan erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut.
Oli kirkas heinäkuun sää. Auringon kirkkaus kultasi sinertävät rannikot; pyöriäiset leikkivät sinihohtoisessa vedessä; vaipuva tuulahdus lounaasta täytti niukasti raskaat, harmaat purjeet.
Haugen valtasi siinä seistessään selittämätön kaihon tunne.
Hänestä tuntui, että hän voisi elää koko lopun ikänsä tuolla kaukaisessa kaupungissa — kunhan nyt vain kerran pääsisi perille.
Hän näki unelmoidessaan hyviä, lempeitä kasvoja, valmiina seuraamaan Jumalan käskyjä, rehellisiä tahdossaan, ilman petosta. Ja hänestä näytti kuin olisi tuolla kaukana sinertävässä etäisyydessä kasvanut ja kehittynyt suuri Herran seurakunta, se kallio, jolle koko Norjan kirkko rakennettaisiin.
Hän hengitti syvään.
"Koska luulet meidän saapuvan perille?" kysyi hän kapteenilta.
Tämä katseli aavaa merta ympärillään.
"Ei tänään, eikä huomenna", vastasi hän. "Tyyntyy; taitaa tulla aivan tyven yöksi."
"Niinkö?"
Hauge kääntyi hitaasti pois ja alkoi kävellä edestakaisin kannella.
Kaksi päivää, ehkä enemmänkin, täytyisi hänen kävellä tässä toimetonna!
Hänen rintaansa poltti kuin tuli; hän pysähtyi jälleen ja kääntyi uudelleen kapteenin puoleen.
"Eikö näillä rannikoilla voi saada venettä itseään kuljettamaan?" kysyi hän.
Kapteeni seisoi hetkisen.
"Onko sinulla niin kiire?" kysyi hän vihdoinkin.
"Kyllä", vastasi Hauge. "Minulla on tärkeä asia, jota ei tohdi siirtää."
"Millä asialla sinä kuljet?" kysyi kapteeni. "Ei se kumminkaan taida olla kuninkaan asiaa?" — sanoi hän hymyillen.
"Ei", vastasi Hauge.
"Minä kuljen Herramme asialla."
Kapteeni hymyili.
"No, jos niin on", vastasi hän, "niin täytyy sinun päästä perille."
Hän silmäili rannikkoa pitkin.
"Täällä voi kulkea yksi ja toinen kalastajavene", sanoi hän. "Ehkäpä voisit saada sellaisen saattamaan itseäsi. Jos joku näyttäytyy, annan sinulle merkin."
Hauge kiitti.
Samana iltana, kun oltiin noin kymmenen tahi kahdentoista penikulman päässä Bergenistä, antoi kapteeni merkin eräälle kalastajalle, joka lähestyi laivaa soutaen kotiansa kohti Bergeniin, ja tämän mukana pääsi Hauge lähtemään.
Seuraavana päivänä nousi hän maalle saksanlaiturille ja kiiruhti kohta raatihuoneelle, missä hän ilmoittautui ja näytti poliisimestarille pormestari Strömin Drammenissa antaman passin.
* * * * *
Pyssyseppä Erik Svartstölin pienoisen kauppapuodin edustalla Skinderestraedkadun varrella oli tungokseen asti väkeä. Pitkin pientä kapeaa katua he, vanhat ja nuoret, pysähtyivät kuulostelemaan pienoisen portin edustalla ja tunkeutuivat sisään. Katupojat antoivat näytöksiänsä ulkopuolella; mutta sisällä laulettiin.
Hans Nielsen Hauge piti siellä hartauskokousta.
Huone oli tupaten täysi. Kohta korokkeen edustalla, jolla Hauge seisoi, istui mies pää käsiin vaipuneena. Mies oli Erik Svartstöl, pienen puodin omistaja. Hän oli aikaisemmin kuulunut heränneisiin, vaan oli nyttemmin tullut niin vaikutetuksi Haugen saarnasta, että hän oli kokonaan liittynyt häneen. Hänen vieressään istui Samson Traae Hardangerista, Erikin hyvä ystävä. Hän oli kalpea; kasvot kuvastivat sisäistä taistelua. Mutta vähän kauempana oikealla, erityisellä tuolilla istui vanha neito Maren Boes, autuaasti nukkuneen piispa Erik Pontoppidanin taloudenhoitajatar. Hän oli kuullut siitä suuresta Jumalan voimasta kääntymykseen, jota oli vieraan talonpojan Hans Nielsenin julistuksessa, ja tahtoi hän nyt omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla oliko huhu puhunut totta.
Hän istui siinä odottaen, mustaan nuttuunsa puettuna, 70 vuotiaana ja taudin murtamana. Ylt'ympäri näiden mainittujen henkilöiden takana istui vanhaa ja nuorta väkeä ristissä käsin tarkasti kuunnellen.
Virsi oli jo laulettu; Hauge alkoi puhua. Aluksi sangen hiljaa, melkein tapaillen; mutta sen mukaan kuin teksti häntä innostutti, paisui hänen äänensä ja puheensa vapautui vapautumistaan ja pian istui hänen kuulijakuntansa selittämättömän sydämen lämmön valloittamana; muutamat kyynelsilmäisinä, toiset vakavasti tuijottavina; Erik Svartstöl oli kohottanut päätänsä; vanha neito Boes oli nykäissyt tuoliansa lähemmäksi ja hän nyökäytti joka kerran, kun jotakin uutta saarnassa esille tuotiin — nyökäytti kuin näkisi hän vanhan ystävänsä ja mumisten "niin, niin" vähän väliä. Sillä tässä ei puhuttu vain kuivia sanoja terveestä järjestä, ei imeliä sanoja Jumalan armosta, vaan vakavia, voimallisia sanoja synnin hävittämisestä juuriansa myöten Jumalan voimalla ja ihmisen vaelluksesta Kristuksen askelien jäljissä ahdinkojen läpi lopulta ijankaikkiseen autuuteen.
Kuolon hiljaisuus vallitsi tuvassa ja pitkin pientä ahdasta katua, jolla jokapäiväinen hälinä oli ennen vallinnut. Jokainen sana kuului ja kaikui voimakkaan lempeänä etäisyyteen. Ja kun Hauge lopetti lyhyellä, yksinkertaisella hartaalla rukouksella ja virren veisuulla, tuntui kaikista, kuin olisivat he olleet mukana jossakin ihmeellisen suuressa, ja he menivät koteihinsa hiljaisina ja vakavina, tuntien olleensa läheisessä yhteydessä — ikäänkuin silmä silmää vasten — totuuden kanssa.
Tuvan tyhjentyessä ja Erik Svartstölin tarttuessa lämpimin silmäyksin Hans Haugen käteen, istui vanha mamselli Boes edelleen tuolillansa eikä tahtonut mennä.
"Tule tänne, sinä Hans Hauge", sanoi hän, kiinnittäen silmänsä suurina ja vakavina vieraaseen nuorukaiseen.
Hans Hauge astui lähemmäksi. Vanhus sai hänen oikean kätensä omaan käyristyneeseen vasempaan käteensä.
"Tahdon kiittää sinua!" sanoi hän värähtävin äänin. "Olet vahvistanut minua! Niin, se on Jumalan kirkas totuus! Olet tehnyt minusta vanhasta ihmisestä nuoren jälleen. Olipa juuri kuin olisin kuullut autuaan isäntävainajani, hänen ylhäisyytensä Erik Pontoppidanin puhuvan — oi se oli Jumalan suuri henkäys, nähkääs! Niin, siinä oli mehua ja voimaa! Se oli Jumalan siemen, joka riitti!"
Hän ei päästänyt Haugen kättä.
"Niin, kiitos ja siunaus tästä päivästä", sanoi hän; "mutta kurkistapa jonakin päivänä minunkin tupaani, niin saamme jutella. Minä tahdon saada lisää tätä lajia!"
Hän nousi tuoliltaan ja asetti sauvansa lähtökuntoon.
"Niin, tervetuloa sinäkin, Erik Svartstöl", sanoi hän, kääntyneenä hänen puoleensa, "vaikkapa sinä oletkin minusta liian imelä!"
Hän astui vaivaloisesti ovea kohti, nyökäyttäen suurta, raskasta päätänsä itsekseen.
Ovella kääntyi hän vielä kerran ympäri.
"Tervetuloa tuvalleni", sanoi hän ja nyökäytti vielä kerran päätänsä.
Hauge kiitti. Eikä kulunutkaan monta päivää ennenkuin hän istui Maren
Boesin tuvassa, puhellen kaikesta, mikä koskee Jumalan valtakuntaa.
Mutta Erik Svartstöl, aseseppä, ei ollut kauemmin "liian imelä".
Haugen kautta oli hän päässyt käsittämään kristillisyyden koko ytimen, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän ja hänen ystävänsä Samson Traae olivat saavuttaneet täyden ja kirkkaan kristillisen käsityksen.
* * * * *
Enemmän kuin kuukauden ajan piti Hauge väsymättä hartauskokouksiaan Bergenissä; mutta täälläkin sai hän vähitellen monta vastustajaa, jotka kaikin tavoin, juonitellen ja hätyytellen, saivat asiat sille kannalle, että Bergenin poliisivalta päätti käydä käsiksi niihin.
Eräänä päivänä sai Hauge käskyn saapua raastupaan kirjoineen ja esittää ne poliisioikeudelle.
Hauge totteli käskyä. Sillä kertaa ei kuitenkaan mihinkään erityisempään ryhdytty häntä vastaan. Häntä ainoastaan kiellettiin pitämästä rukouksia ja puhumasta sekä lukemasta kenenkään kanssa jumalallisista asioista, jos hän tahtoi päästä istumasta vankeudessa. Samalla sai hän käskyn saapua myöhemmin poliisimestarin ja ylipoliisioikeuden eteen. Tämä kokous kului hyvin rauhallisesti. Haugea tutkittiin hieman hänen oppiinsa nähden ja hän vastasi joka kysymykseen raamattuun viittaamalla.
"Eihän ole vahingoksi", sanoi hän, "kun ihmiset neuvovat ja tukevat toisiansa Herran pelossa, luopuvat paheista ja elävät kristillisesti."
Poliisimestari myönsi tämän oikeaksi. "Niin, jos voisit toimia jotakin tämän tapaista", sanoi hän, "niin se olisi erinomaista; silloin olisit kykenevämpi minua."
Hauge hymyili.
"Esivalta ei turhaan kanna miekkaa", sanoi hän. "Sen asia on rangaista pahaa ja suojella hyvää!" Poliisimestari hymyili.
"Rangaista pahaa osaamme kyllä", vastasi hän; "mutta poistaa sitä — se ei ole niin helppoa."
"Kyllä se käy", sanoi Hauge pelottomasti. "Kunhan vaan hyvää suojellaan."
Poliisimestari hymyili jälleen.
"Sinä tarkoitat kyllä itseäsi, hyvä mies", lausui hän; "mutta muistakaammepa asetusta 13 päivältä tammikuuta 1741, joka kieltää maallikkoja pitämästä herätyspuheita ja sen tapaista. Seuratkaamme lakia ja asetuksia!"
"Niin", vastasi Hauge. "Siellä löytyy vielä asetus, joka määrää että jokainen, joka herjaa ja pilkkaa Jumalan sanaa, on pantava häpeäpaaluun; jos sitä noudatettaisiin, niin pelkäänpä, että kaupunki ja koko maa tulisi täyteen häpeäpaaluja!"
Poliisimestari oli voitettu. Hän taputti Haugea ystävällisesti olalle ja antoi hänelle luvan mennä.
"Sinä olet saapa myöhemmin lopullisen päätöksen heti kun hiippakunnan lausunto on saatu", sanoi hän.
"Minä toivon varmasti, että hiippakunnan päämies on oleva yhtä oikeudentuntoinen kuin poliisimestarikin", vastasi Hauge, hyvästellen ja lähtien.
Kun poliisimestari päivällisen aikaan käveli kotiinsa, kohtasi hän torilla pitkän komean miehen, jonka koko Bergen tunsi. Mies oli vahva ja leveäharteinen, korkealle kohotettu oli hänen otsansa ja ruskeissa silmissä oli kotkankatse, joka tähysteli tarkasti eteensä. Nenä oli mahtavan käyrä, kulmakarvat paksut ja tuuheat.
Hän oli ristikirkon tunnettu rovasti, Bergenin laillinen piispa,
Johan Nordahl Brun.
Poliisimestari seisahtui ja tervehti.
"Onko teidän korkea-arvoisuutenne vastaanottanut mitään maaherra Hauchilta, joka koskee erästä matkustelevaa maallikkosaarnaajaa itämaakunnista, talonpoikaa Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän, senjälkeen kun tervehdykset olivat vaihdetut.
Piispa Brun kohautti päätään ja katsoi poliisimestariin voimakkain katsein.
"Kyllä, herra poliisimestari, sen olen vastaanottanut ja antanut myöskin vastaukseni asiassa", sanoi hän voimakkaalla äänellä.
Poliisimestari katsoi tuota mahtavaa pappia.
"Te toivotte siis, että hän saa olla vapaana?" kuulusteli hän.
John Nordahl Brun kohotti kaarevia kotka-kulmakarvojaan.
"Niin, tietäköön Jumalani ja Luojani, että minä niin tahdon", vastasi hän voimallisesti.
"Jos kerran puolioppineet saavat painovapauden nojalla kirjoittaa miljoonille Jumalan sanaa vastaan, niin saanevat kai oppimattomat, jotka rakastavat Jumalan sanaa, omalla tavallaan puhua siitä vapaasti yksityisissä taloissa ja kodeissa muutamille kymmenille sieluille!"
"Mutta hänen kirjansa, teidän korkea-arvoisuutenne?"
Brun hymyili.
"Ne ovat, kuten oppimattomalta mieheltä odottaa voikin, epäjohdonmukaisia ja heikosti kokoonpantuja; mutta ne eivät sisällä mitään Jumalan sanan vastaisia oppeja ja ovat siksi viattomia", vastasi hän. "Hän kirjoittaa epäjohdonmukaisuuksia, se on totta; mutta parhaimmallekin voi sellaista sattua. Sellaista on tapahtunut itse confessionaru's Bastholmille!" — Hän hymyili.
Sitten kaivoi hän hyvin arvokkaasti esiin nuuskarasian taskustaan, tarjosi poliisimestarille ja taputti häntä olkapäälle.
"Tehkää te, mitä voitte tämän rehellisen miehen hyväksi", sanoi hän äänekkäästi, "etteivät nuoret miehet häntä häiritse, kun hän pitää puheitaan; sellaiset viattomat hartausharjoitukset ovat minun mielestäni paljoa suositeltavampia kuin mässäykset juomingeissa ja kevytmielisessä elämässä, joita enemmän suvaitaan vastoin lakia, asetuksia ja Bergenin erinomaista poliisilaitosta."
Hän otti itse aikamoisen nuuskauksen, napsautti nuuskarasian kiinni, pisti sen taskuunsa, ojensi poliisimestarille kätensä päätä nyökäten ja astui eteenpäin.
Poliisimestari jatkoi naurahdellen matkaansa.
* * * * *
Johan Nordahl Brun oli puhunut, ja Hans Nielsen Hauge sai täyden vapauden julistaa jumalansanaa Bergenissä. Täällä viipyi hän aina marraskuuhun saakka, jolloin hän jälleen purjealuksella lähti kotimatkalle. Jos tyyni ilma oli viivytellyt hänen matkaansa Bergeniin, niin tekivät marraskuun myrskyt samoin hänen kotimatkaansa nähden. Hänen täytyi uudelleen astua avonaiseen venheeseen, ja siinä hän saapui Stavangeriin, josta hän lähti maanteitse kulkemaan Jaederen yli pitkin rannikkoa, pitäen kaikkialla hartauskokouksia ja levittäen kirjasiaan.
Varsinkin viivähti hän Vansessa, jossa veljeysseurakunta oli talonpoikiin voimallisesti vaikuttanut. Täällä kävi hän kuuluisan Vansen esipapin, maisteri Peter Olivarius Buggen luona, joka itse oli herrnhutilais-suunnan vaikutuksen alainen.
Bugge oli innostunut Haugen vaikutuksesta, jonka suuren merkityksen hän hyvin oivalsi, ja heidän erotessaan sanoi hän:
"Joskin papit laumoissa nousevat sinua vastaan — niin, vaikkapa minäkin nousisin sinua vastustamaan, niin pysy vain loppuun asti vahvana; sillä sinun on tulevaisuus!"
Vansesta vetäytyi Hauge Kristianssandiin ja sieltä edelleen Skieniin ja Drammeniin, jossa hän jälleen kävi tervehtimässä ystäväänsä Mölleriä.
Haugen poissaollessa tällä pitkällä matkallaan oli hänen oppinsa
tehnyt syvää juurta ja orastanut monissa Itä-Norjan seuduissa.
Kaikkialta sai hän kutsuja tulla pitämään kokouksiaan; hän lähti heti
Drammenista uusille matkoille.
* * * * *
Oli kolmas joulupäivä 1798. Hoenin kartanolla, joka oli yksi suurimmista Ekersin pitäjässä, seisoi talon omistaja, Kristofer Hoen, veräjällä kädet taskuissa ja piippu suussa.
Tiellä piteli mies suitsista vallatonta hevosta. Reessä istuva mies oli puettu sudennahkaturkkiin. Hän oli kookas ja voimakas, oikein sotaurhon näköinen.
Parta aaltoili harmaan kellertävänä ja tuuheana korkeanenäisten suorapiirteisten kasvojen reunustamana. Leveät nahkarukkasin peitetyt kämmenet pitelivät ohjaksia ja piiskaa. Hän oli Ekersin tunnettu nimismies Jens Gram.
Ääni hänen puhuessaan oli vienompi, kuin mitä olisi voinut olettaa noin jättiläismäisellä miehellä olevan; silmät olivat kirkkaansiniset ja kylmähköt.
Kristoffer Hoen seisoi vedellen savuja piipustansa ja katsellen hevosta, jolla oli vaaleankeltainen karva, tähti otsassa ja valkoiset kaviot.
"Sepä on hento hevonen sinulle", sanoi hän.
Nimismies Gram hymyili.
"Oh, menetteleehän tuo", vastasi hän.
Hoen sylkäsi lumeen.
"Niin", sanoi hän. "Jollei hepo vedä sinua, niin kyllä sinä aina hevon vedät. Mutta nopeasti ei sillä matka suju."
Gram nauroi kylmän naurun.
"Eihän tässä niin kiirettä ole", sanoi hän.
Hoen nauroi iloista, terävää naurua.
"Eipä vaan — sinä tuletkin enimmäkseen hyvissä ajoin sinne, minne tulet", lausui hän.
"Voipa niinkin olla", vastasi nimismies Gram; hän oli valmis, istui ja ohjasi hevostaan aikoen ajaa eteenpäin.
Kristofer otti piipun suustaan.
"Tiedätkö että Hans Hauge on tullut tälle kylälle?" kysäsi hän äkkiä.
Nimismies Gram kääntyi nopeasti.
"Vai niin", sanoi hän. "Koska sitten?"
"Hän tuli eilen", vastasi Hoen. Nimismiehen silmät tulivat sinertävämmiksi.
"Missä hän asuu?" kysyi hän.
Kristofer Hoen pisti sammuneen piipun takkinsa taskuun.
"Minun luonani", vastasi hän mitä suurimmalla levollisuudella.
Nimismies punehtui hiusmartoa myöten.
"Sepä oli peijakas", karjasi hän.
Kristofferin tummansiniset silmät päivän paahtamilla kasvoilla läikehtivät tummempaa liekkiä.
"Ei", sanoi hän. "Se hän ei ole. Hans Haugella ei ole mitään sen 'herran' kanssa tekemistä."
Gram hymyili ivallisesti vastaamatta.
Silloin Kristofer Hoen sanoi:
"Uudenvuoden aattoiltana on minun talossani hartauskokous. Olet tervetullut."
Nimismies naurahti.
"Voipa tapahtua, että tulenkin", vastasi hän.
"Niin, tule sinä", sanoi Hoen.
"Minä olen lähettänyt tiedon papillekin. Sittenhän saamme nähdä, mitä hullutusta Jumalan sanan kuulemisessa on, nimismies."
Nimismies Gram nyökäytti ja kiinnitti suitsia.
"Niin, silloinpa saamme nähdä", vastasi hän ja ajoi pois
Kristofer Hoen käveli hitaasti ylös talvitupaa kohti, mutta näki nimismies, ohi ajaessaan, tielle päin antavassa ikkunassa vakavat kasvot.
Siellä seisoi Hans Nielsen Hauge.
* * * * *
Uudenvuoden aattoiltana oli hartauskokous Hoenilla. Suuri joukko
kylän parhaimpia ja arvossa pidetyimpiä talonpoikia oli noudattanut
Kristofer Hoenin kutsua. He täyttivät leveän, tilavan talvituvan
Hoenin kartanossa.
Pappi Frederik Schmidt, myöhemmin Eidsvoldin tapauksesta tunnettu mies, oli myöskin saapunut ja hänen takanaan istui nimismies Jens Gram virkansa puolesta, sotilaallisen voimakkaana ja varmana.
Pappi oli ottanut hänet mukaansa, jotta hän voisi tässä tilaisuudessa vangita Haugen, jollei tämä vapaaehtoisesti tahtoisi luopua pitämästä kokousta.
Kun Kristofer Hoen näki papin ja nimismiehen tulevan yhdessä, ymmärsi hän kohta mikä ajatus heillä oli mielessä.
Kun hän vei heidän hevosensa talliin, sanoi hän omalla erikoisella, hieman terävällä tavallaan nimismies Gramille:
"Täällä on runsaasti väkeä tänään; sinä olet tullut ehkä vangitsemaan koko kyläkuntaa?"
"Eipä juuri niin — minä tyydyn vähempäänkin", arveli Gram.
Tähän ei Hoen vastannut.
"Saatpa mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta tupa on täysi — taitaa jäädä niukalta sijaa sinun kokoisellesi jättiläiselle!"
Molemmat astuivat tupaan, isäntä edellä.
Kokouksen tuli alkaa; Kristofer Hoen sulki etehisen oven ja antoi Haugelle merkitsevän silmäyksen. Hauge nousi kohta ja astui paikallensa.
Hän mainitsi virren numeron ja katsahti ympärilleen alkaaksensa.
Silloin nousi pappi Schmidt seisoalleen tehden arvokkaan liikkeen kädellään seurakunnalle.
"Minun seurakuntalaiseni", sanoi hän käskevällä äänellä. "Ennenkuin täällä jatketaan toimitusta, tahdon lukea seurakunnalle kuninkaallisen asetuksen 13 päivältä tammikuuta 1741; ehkäpä silloin kaikki muu käy turhaksi!"
Hän yskäsi, veti kuninkaallisen asetuksen taskustaan ja luki sen kovalla äänellä kuulijakunnan aivan äänetönnä kuunnellessa.
Luettuansa katseli hän ympärilleen voitollinen ilme kasvoillaan.
"Kuten tästä näette", jatkoi hän, "niin eivät tällaiset jumaliset kokoukset ole luvallisia ja tällaiset maankiertäjämaallikot saavat rangaistuksen lain ja oikeuden mukaisesti. Menkää siis hiljaisesti kukin kotihinsa! Minä oletan, että te tätä ennen olette tietämättömyydestä tehneet lakia ja hyvää järjestystä vastaan."
Hän jäi seisomaan.
Edelleenkin oli aivan hiljaista.
Silloin nousi Hauge seisalleen.
"Teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Minä tunnen varsin hyvin tämän luetun asetuksen, eikä se liene siten käsitettävä, että se kieltäisi kutsuvieraita kokoontumasta Jumalan sanan ääreen; vaan jos niin on, että kristillisellä seurakunnalla on niin epäkristillinen asetus, niin silloin tahtoisin huomauttaa herra papille toista asetusta, ja te kuuluu": — tässä korotti Hauge ääntänsä — "Sinun tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä!" Hän istuutui.
Hyväksymisen mumina ja suhaus kuului seurakunnan kesken näiden Haugen sanojen ohella.
Veri syöksähti pappi Schmidtin kasvoille. Hän kääntyi kiireisesti
Haugeen päin.
"Tämän kokouksen on hajaannuttava!" käski hän vallitsevasti. "Minä vaadin lain nimessä tottelevaisuutta esivaltaa kohtaan!" Hän huusi tämän ja nimismies Gram, joka istui papin takana, nousi jättiläisenä, heittäen vihaisen silmäyksen Haugeen.
Mutta nyt nousi Kristofer Hoen vuorostansa ja astui esille.
"Jo riittää!" sanoi hän. "Istu alas, sinä Gram! Vaikka olisit kaksinkerroin pitempi, et saa ketään meistä ulos. Nämä talonpojat ovat minun vieraitani ja tämä on minun taloni! Ainoa, johon sinulla lienee oikeutta, on Hauge; mutta ensinnä on papin kuultava, mitä hän puhuu — se on lain ja oikeuden mukaista; sitten käyköön kuten käy!"
Talonpojat olivat vaan koko ajan odottaneet Kristofer Hoenin sanoja.
Nyt nousivat kaikki ja syntyi valtava melu.
"Kuulkaa häntä ensin!" huusivat he. "Papin pitää kuulla häntä!"
Huudot täyttivät tuvan ja pappi näki ympärillään vain närkästyneitä kasvoja.
"Hyvä", sanoi hän. "En tahdo kenellekään vääryyttä. Antakaa minun kuulla!"
Hän istahti, ja nimismies, joka oli seissut siinä uhkarohkean ihmettelevänä puoleksi nauraen, istuutui samoin kuin pappikin. Ja jälleen vallitsi kuolon hiljaisuus tuvassa. Nyt puhui Hauge lämpimästi ja sattuvasti muutamien Ilmestyskirjan värssyjen johdosta. Se sisälsi varoituksen suuren porton himoja vastaan, maailman kevyttä elämää vastaan ja palavan kehoituksen parannukseen, etsimään Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan ja aina kehoittamaan toinen toistaan hyvään.
Kun Hauge oli lopettanut katsoivat kaikki pappiin, joka oli koko ajan istunut rypistetyin kulmakarvoin. Nyt nousi hän.
"Sen mukaan kuin nyt tässä olen kuullut", sanoi hän, "niin huomaan minä, ettei Haugen esiintyminen ole ainoastaan lainvastaista, vaan että hänen esitelmänsä, niin täyteen ahdettu väärinkäsitettyjä, huonosti selitettyjä ja sopimattomasti käytettyjä raamatunlauseita kuin se onkin, todistaa että hän itse pikemminkin tarvitsisi opetusta, kuin että hänellä olisi kutsumusta opettaa toisia.
"Hän on saarnannut Ilmestyskirjasta. Jo tämä olisi kokeneelle ja ymmärtäväiselle tarpeeksi todistamaan hänen kypsymättömyyttään Jumalan sanan opettamisessa. Minun autuas isäni, joka oli niin oppinut mies, ei uskaltanut koskaan ryhtyä selittämään Ilmestysraamattua, sillä se on suljettu kirja. Mutta Hans Hauge tekee sen! Hänelle ei mikään ole mahdotonta!"
Hauge, joka seisoi papin lähellä tämän puhuessa, astui nyt lähemmäksi häntä, taputti häntä ystävällisesti olalle ja sanoi:
"Ei, ei! Ilmestyskirja ei ole suljettu kirja; sillä muutoin ei se olisi saanut nimeä ilmestys. Me käytämme pyhää kirjaa ja puhumme sen mukaan kuin saamme armoa Jumalalta, olkoonpa se sitten tämä tahi joku toinen kohta raamatusta. Itsestämme emme ole mitään, minä Hans Nielsen Hauge yhtä vähän kuin te; mutta Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta — Hänen henkensä ja voimansa loistaa sekä alhaisen että ylhäisen ylitse."
Tähän ei voitu mitään vastata. Pappi puri huultaan ja vaikeni.
Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja oli jälleen mahtava Herran palvelija.
"Sen jälkeen kun järkevät selitykset ovat turhat", sanoi hän, "täytyy minun nimismiehen kautta, maallisen oikeuden avulla, saattaa tämä mies ulos pitäjästäni. Nimismies Gram, olkaa hyvä ja tehkää velvollisuutenne!"
Gram astui Haugen eteen.
"Sinun pitää seurata minua", sanoi hän, ottaen häntä nutun hihasta kiinni.
Hauge kääntyi, reippaammin kuin mitä nimismies oli odottanut, ja vapautti kätensä.
"Nimismiehen ei tarvitse käyttää väkivaltaa", sanoi hän. "Minä olen laille kuuliainen mies ja seuraan kyllä!"
Talonpoikien kesken kuului suurta nurinaa. "Tuollainen on liian typerää!"
"Tehdä väkivaltaa rauhalliselle miehelle!" kuului kaikkialta.
Mutta kartanon omistaja Kristofer Hoen tuli heti paikalle ja asettui seisomaan Haugen viereen.
"Laki saa kulkea kulkuaan", sanoi hän. "Mutta minä ajattelen, että me muistamme, mitä pappi on tehnyt tänä päivänä. Hyvästi, sinä Hauge! Sinun kanssasi on Jumala. Se on paljon parempi kuin sekä pappi että nimismies yhteensä!"
Hän tarttui Haugen käteen ja puristi sitä kauan. Sitten lähti hän nopeasti tuvasta.
Pappi, nimismies ja Hauge pujottelivat väkijoukon läpi ulos etehiseen.
Heidän tultuansa etehiseen ja saatuansa turkit yllensä, pysähtyi kolme valjastettua hevosta portaiden edustalle. Papin, vallesmannin ja viimeisenä Kristofer Hoenin oma hevonen.
Pappi asettui ensin paikoilleen. Kun nimismiehen tuli istuutua, katsoi hän Haugea.
"Tule tänne", huusi hän.
"Ei", vastasi isäntä Hoen.
"Ei sovi papin eikä nimismiehen istua samassa reessä Hans Nielsen Haugen kanssa. Minä olen halpa talonpoika, kuten hänkin; on parasta, että minä olen nimismiehen renki tänään!"
Hän ajoi hevosen portaiden eteen.
"Tule tänne istumaan, sinä Hauge!" sanoi hän; hän piteli virmaa hevostaan lujalla kädellä ja käänsi karhunnahkapeitteen syrjään.
Hans Hauge astui esiin.
"Istunko minä reen istuimella?" kysyi hän.
"Jo toki", vastasi Hoen.
"Kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja siten et pääse karkuun", lisäsi hän hymyillen.
Nimismies seisoi tätä katsellen; oli paljon väkeä portailla.
"No, no", sanoi hän, heittäysi ajorekeensä ja istuutui. "Jos tahdot ajaa vangittuja, niin sama se minulle." Hän tarttui piiskaansa ja veti lakin korvillensa.
"Kyllä", vastasi Kristofer Hoen. "Kun Hans Nielsen Hauge on vankina, voin minä hyvin olla nimismiehen renki ja ajopoika."
Kulkue lähti liikkeelle. Pappi ja nimismies edellä. Kristofer Hoenin kulkiessa portaiden ohitse tervehti hän niitä, jotka lähinnä seisoivat. "Tästä tulee jouluajelu!" sanoi hän.
"Älkää ajako liian kovaa!" huusi hän edellä ajaville. Miehet portailla hymyilivät ja laskivat leikkiä keskenään. Hevonen, jonka Kristofer Hoen oli tänään valjastanut rekensä eteen, oli jalorotuinen, Ekerin pitäjän parhaita juoksijoita.
Kuljettiin portista ja pohjoista kohti valtamaantietä.
"Onnea matkalle", sanoi talonpoika, joka oli saattanut papin hevosta läpi lumikinoksen.
"Kiitos!"
Pappi läimäytti hevostaan.
Ja nelistäen lähdettiin pohjoiseen.
Näin ajettiin neljännes sanaakaan hiiskumatta aina pappilaan asti. Pappi nosti lakkiansa, tervehti ja käänsi kotiansa kohti; nimismies ja Kristofer Hoen Haugen kanssa ajoivat eteenpäin. Koko matkan juoksivat hevoset virmasti; Kristofer pysyttäytyi aivan nimismiehen kintereillä. Aisakellojen kilinä ja hevosten kavioiden kopina huumasi korvia. — Täten kuljettiin kylän läpi ja noin puoli neljännestä saattoi olla jälellä nimismiehen talolle. Silloin kumartui Kristofer Hoen Haugen puoleen.
"Istu nyt hiljaa", sanoi hän matalalla äänellä. Samalla antoi hän hevoselleen lievän iskun lanteille piiskansa siimalla. Se vavahti ja riuhtasihe lentoon.
"Puoli tiestä!" huudahti Kristofer Hoen. Hän käänsi hevosta ja pyyhkäsihe nimismiehen ohitse niin että lumi tuprusi ympärillä.
Nimismies Gram pidätti hevostaan.
"Hei, seis!" huusi hän.
Mutta hän näki vain vilaukselta Haugen vakavat ja Kristofer Hoenin hilpeät kasvot.
Hoenin hepo pani parastaan; lumi ryöppysi Haugen korvien ympärillä hänen istuessaan ihmeissään reen istuimella, mutta Kristofer Hoen kääntyi ympäri reen takaistuimella:
"Tervetuloa perästäpäin", huusi hän hymyellen.
Nimismies Gram päästi kirosanan, joka venyi yhtä pitkäksi kuin hän itse, löi hevostaan ja huusi; mutta välimatka hänen ja noiden toisten välillä tuolla edessä kasvoi kasvamistaan, ja viimeinen, minkä hän heistä näki, oli Kristofer Hoenin punanen vyö koirannahkaturkin ympärillä, kun he jo samassa katosivat mutkan taakse nimismiehen talon pohjoispuolella.
Nimismies kiehui vihasta. Hän ymmärsi hyvin, ettei hän voinut tavottaa Kristoffer Hoenia, kun tämä itse ei sitä tahtonut, ja yhtä varma hän oli siitäkin, että Hoen ei pysähtyisi ennenkuin hän oli kulettanut Haugen pois pitäjästä pitkän matkan toisen nimismiehen piiriin.
Kumminkin tuntui hänestä siltä, että hänen oli häpeän estämiseksi ajettava perästä. Ehkäpä jollakin keinoin saisi Haugen käsiinsä; hänpä oli vapaaehtoisesti seurannut mukana ja oli ehkä siksi hyvänsävyinen mies, että hän seuraisi myöskin takaisin. Kun hän vain tapaisi hänet!
Vihaisena ajoi nimismies eteenpäin ja kysyi vastaantulijoilta, olivatko nämä nähneet Kristofer Hoenin ajavan ohitsensa.
He olivat kyllä kaikki nähneet.
"Ajoiko hän kovasti?"
"Kyllä. Hänellä oli juoksijansa", kuului vastaus.
Vihdoinkin oli nimismies saapunut viimeiseen taloon Ekerissä.
Siellä selitettiin hänelle, että Kristofer Hoen oli jo puoli tuntia sitten ajanut ohitse jonkun vieraan miehen seurassa. Hän ajaa Rökeniin, oli hän sanonut.
Nimismies kiroili itsekseen ja ajoi Rökeniin.
Päästyään Ekerin pitäjän rajan ohitse ja saavuttuaan ensimäiseen taloon Rökenissä, näki hän keltaisen juoksijan seisovan, hevosloimi selässään, sidottuna portinpylvääseen.
Nimismies ajoi myöskin pihaan, sitoi hevosensa toisen viereen ja astui tupaan.
Siellä istuivat Kristofer Hoen ja Hans Nielsen Hauge pöydän päässä ja joivat kahvia.