KYMMENES LUKU.

Salaisen kalliosolan suu oli tiheiden pensaiden peitossa. Nyt vielä lisäksi myrsky oli sen eteen koonnut korkeita kinoksia, niin että ainoastaan seutuun hyvin perehtynyt ja kalliosolan salaisuuden tunteva henkilö saattoi sen löytää. Erakko oli kuitenkin varmasti suunnannut askeleensa sitä kohti. Ja kun hän lopulta pysähtyi ja kääntyi ohjattaviaan vieraita kohti, arvasivat nämät, että nyt oli saavuttu perille.

Vanhus kuiskasi heille:

— Tämä on minun yksinomainen salaisuuteni.

Sitten hän lisäsi yhä kuiskaten:

— Minä kuljen edellä ja valaisen ainakin puolitiehen ahdasta käytävää. Astukaa te varovasti ja hiljaa perässäni.

Samassa vanhus katosi salakäytävän suuhun ja näytti vajoavan joko kinoksiin tai maan alle.

Vohumeno, joka oli päättänyt olla lähinnä vanhusta, hänen liikkeitään valvoakseen, laskeutui umpimähkään alas siihen aukkoon, johon vanhus oli kadonnut. Pian hänen jalkansa kohtasivat vankan maaperän. Kun Haoma oli laskeutunut heidän jälkeensä, näki hän heidän seisovan muutaman askeleen päässä aukosta kaidassa kallioseinien välisessä käytävässä. Erakon mukaan ottama pieni lyhty, jota hän piti ikäänkuin salassa viittansa liepeen suojassa, levitti heikkoa valoa muutaman askeleen ympäristöön astujista. Tässä täytyi kulkea varovasti, sillä kivet, lahonneet puuntyngät ja sora peittivät käytävän pohjan, ja helposti saattoi niihin kompastua. Haoma ja Vohumeno noudattivat oppaansa esimerkkiä, koettaen astua niin hiljaa kuin suinkin, ettei heidän askeltensa kolina ilmaisisi heidän läsnäoloaan.

Heidän täten kuljettua hetken, pysähtyi erakko äkkiä ja kääntyi jäljessäkulkevia kohti.

Vohumeno säpsähti hieman, ja hänen epäluulonsa heräsi uudelleen.
Vaistomaisesti hän tarttui tikarinsa kahvaan.

Mutta vanhus käänsi heitä kohti lyhtynsä ja virkkoi salaperäisesti, viitaten kädellään kallioseinämässä oikealle aukenevaa aukkoa:

— Tuolla on kamala paikka.

Ehdottomasti katsoivat Haoma ja Vohumeno aukkoon, johon vanhus antoi langeta lyhtynsä himmeän valon. Nyt näkivät he tämän aukon johtavan pieneen linnanpihan tapaiseen paikkaan, jonka keskellä oli laakeista kivistä muodostettu röykkiö.

— Tuossa Alamutin suurmestari Ibn es-Ssabbach mestautti molemmat poikansa, jotka eivät täsmällisesti noudattaneet hänen määräyksiään — kuiskasi vanhus edelleen.

Kauhun väristys valtasi Kurdistaniin matkustavat heidän tätä kuullessaan. Ja Haomasta tuntui, kuin olisivat he joutuneet Ahrimanin maanalaisiin kuilu-asuntoihin.

Vanhus jatkoi, vielä hiljentäen kuiskauksensa:

— Tämä käytävä oli se, jota myöten ennen kuljettiin rotkosaliin hashish-juhlana. Mutta tuon mestauksen jälkeen tämä paikka kammottaa Ibn es-Ssabbachia, ja senvuoksi on kallioon murrettu eteläpuolelta uusi leveämpi solakäytävä. Nyt täällä vaan joskus kidutetaan niitä fidaaveja, joille suurmestari on määrännyt tavattoman rangaistuksen tai kuoleman. — Nyt, ystäväni, tulee meidän rientää eteenpäin, vielä varovammin, vielä hiljemmin kuin tähän asti!

Juhlallinen kammo mielessä alkoivat Haoma ja Vohumeno taas seurata ijäkästä opastaan. Hetken kuluttua sola laajeni, ja kaukaa näytti himmeä valaistus heijastuvan tähän synkkään rotkoon.

— Tuossa tuokiossa saavumme rautaristikko-aukolle — kuiskasi erakko.

Kotvan kuluttua näkyikin edessä entinen oviaukko, jonka pielien väliin oli kiinnitetty paksu rautaristikko. Heikko valo tunki tästä aukosta rotkokäytävässä olevia vastaan.

Vanhus veti Haoman ja Vohumenon luokseen kallioseinän syvennykseen, missä he saattoivat pysyä melkein istuvassa asennossa ja mistä he voivat nähdä, mitä avarassa rotkosalissa tapahtui, tarvitsematta peljätä, että kenenkään katse sieltä sisältä tunki heidän pimeään soppeensa.

Rotkosalissa vallitsi yhä vielä puolihämärä, niin että oli vaikeata eroittaa, mitä siellä sisällä oli ja tapahtui. Kuitenkin Haoma ja Vohumeno luulivat, tarkasti tähysteltyään ja totuttuaan hämärään, huomaavansa, että siellä sisällä loikoi henkilöitä, miehiä vai naisia — sitä eivät voineet eroittaa. Ja loikovien välillä näyttivät pitkät haamut kulkevan ja hetkeksi pysähtyvän kunkin leposijan kohdalle. Näitä salaperäisiä hämäräliikkeitä kesti kotvan.

Nuo tuossa, jotka makaavat lepoistuimilla, ovat nuoria fidaaveja, jotka tänä yönä vihitään toimeensa — kuiskasi erakko niin hiljaa kuin suinkin saattoi. — Ja nuo mustat olennot, jotka liikkuvat tuolla heidän leposijojensa välillä, ja jotka pysähtyvät nukkuvien pään kohdalle, painelevat heidän ohimoitaan kosteilla liinoilla ja valavat heidän sieramiinsa herättäviä nesteitä. Tuo pisin tuolla, jonka vallan kalju pää kiiltää oudosti, on Kirka, Ibn es-Ssabbachin oikea käsi ja huumavan hashish-juoman valmistaja.

Hämärässä saattoikin leposijojen välillä liikkuvien joukosta eroittaa pitkän, laihan vartalon, joka näytti häälyvän sinne tänne kuin ohut puunrunko syysyön tuulessa.

— Hän valvoo herätystyötä, että kaikki käy säännönmukaisesti — kuiskasi erakko jälleen turvateilleen.

Nyt ilmestyi rotkosaliin leveästä sivuovesta joukko uusia tummia olentoja, jotka kantoivat käsissään soihtuja. Selvempi valaistus levisi yltympäri, ja nyt saattoi varsin hyvin huomata lepopatjoilla loikovat nuoret fidaavit. Monella heistä oli voimakkaat sankarivartalot, ja kaikkien kasvot olivat kovin kalpeat. Joku liikutti raivokkaasti käsivarsiaan ja lausui sekavia sanoja, ikäänkuin olisi nähnyt pahaa unta.

Pitkä, luisevan laiha Kirka, jonka kalju pää loisti kuin kiilloitettu norsunluu-pallo, häälyi edestakaisin nukkuvien fidaavien välillä, antaen ohjeitaan herättäjille sekä valvoen niiden täyttämistä.

— Kohta saattaa hashish-juhla alkaa — kuiskasi erakko. — Näen kaikesta, että nuoret fidaavit pian heräävät unestaan, ja jo varmaankin Ibn es-Ssabbach levottomana odottaa tuolla sisällä.

Näin kuiskattuaan osoitti vanhus keltaisen verhon peittämää leveää oviaukkoa, joka sijaitsi oikealla salaisista katselijoista, tummassa kallioseinässä.

Soihtuja kantavat palvelijat olivat sillävälin ruvenneet sytyttämään korkeajalkaisia, seinäin viereen asetettuja kuparilamppuja, ja pian levisi rotkosaliin vahva valaistus. Lamput sytytettyään, poistuivat palvelijat sivuovesta.

Pitkä Kirka hieroi tyytyväisenä käsiään. Näytti siltä kuin hänen ponnistuksensa vallan pian veisivät hänet toivomustensa perille. Voitonvarmana hän vielä kuiskasi pari sanaa lähimmille herättäjille ja poistui harppaillen ja horjuen keltaisen oviverhon taaksi.

Syrjäovesta palasivat äskeiset palvelijat kantaen käsissään kookkaita hopeaisia juomamaljoja. He pysähtyivät kaikki oven eteen ja näyttivät odottavan jotakin.

Silloin palasi Kirka sisään keltaisen oviverhon takaa, jonka hän veti syrjään. Joukko harsottomia naisia, joiden posket hohtivat, ja joilla oli jalokivillä koristetut komeaväriset hameet yllä, tuli sisälle ja asettui leveän oviaukon eteen levitetylle paksulle intialaiselle matolle. Kukin näistä naisista kantoi jotakin soitinta kädessään; millä oli canunharppu, millä intialainen huilu, millä hopeakello, millä rumpu ja millä mikin. Kirkan annettua merkin näille soittajattarille, rupesi heistä jokainen kaiuttamaan soitintaan. Ja kaikki soittimet yhtyivät hurjantahtiseksi kovaääniseksi soitoksi, joka kiihtyi ja koveni hetki hetkeltä. Salaisten katsojienkin soppeen kajahti se kovin vahvasti, ja huilujen kirkuvat juoksutusäänet viilsivät repäisten heidän korviaan.

Hetken aikaa oli tätä soittoa kestänyt, kun muutamat nukkuvista fidaaveista rupesivat heräämään. Nopeasti riensivät maljoja kantavat palvelijat silloin esille, kaatoivat hopeamaljoistaan korkeisiin pikareihin vaahtoavaa juomaa ja ojensivat pikarin heräävälle fidaaville. Kun nämät, vielä uni silmissä, eivät itse tarpeeksi tanakasti ottaneet kiinni pikarista, tukivat palvelijat heidän kättänsä, kohoittaen pikarin heidän huulilleen.

— Se on huumaavaa hashish-juomaa — kuiskasi erakko.

Yhä useampi fidaavi heräsi ja maisteli tulista hashish-pikaria. Soitto jatkui kiihtyvässä tahdissa, ja räikeät huilujuoksutukset viileskelivät korvakalvoja. Kun melkein kaikki fidaavit olivat hereillä ja maistelleet hashishia, joka näytti polttavan heidän suonissaan ja panevan heidän silmänsä omituisesti hehkumaan, ilmestyi leveästä oviaukosta saliin kymmenkunta kultakuteisiin vaatteisiin puettua miespalvelijaa, jotka kantoivat leimuavia, myskille tuoksahtavia ambrasoihtuja. He muodostivat soihtukujan oven eteen. Seuraavassa tuokiossa astui oviaukosta sisälle purppuranpunaiseen silkkikaapuun puettu mies, jolla oli läpitunkevat katseet ja kotkannenä, ja jonka pitkä harmahtava parta valui alas rinnalle. Hänellä oli hidas astunta ja kuninkaallisen käskevä ryhti. Okeassa kädessään hän piti kultasauvaa, ja hänen päässään loisti valkoinen, jalokivistä hohtava silkkiturbaani. Leveän oviaukon vieressä, salakäytävään päin, oli kohoama, jota eivät Haoma ja Vohumeno vielä olleet huomanneet, tarkkaavaisesti katsellessaan fidaaveja ja heidän herättäjiään ja juomalaskijoitaan. Tälle kohoamalle johti muutama porras; punavaippainen ylpeäryhtinen mies nousi ylös nämät porrasaskeleet ja asettui seisomaan kohoamalle.

— Ibn es-Ssabbach — kuiskasi erakko pimeässä komerossa oleville.

Haoma ja Vohumeno olisivat sen arvanneet erakon sanomattakin, sillä niin huomattavasti punaviittainen mies erosi muista, niin käskevä ja hallitseva oli hänen katseensa.

Ibn es-Ssabbach ojensi kultasauvaansa, ja heti taukosi hurjatahtinen soitto. Juomalaskijat tarjosivat fidaaveille uudelleen hashish-juomaa, ja Ibn es-Ssabbach puhkesi puhumaan teräkselle kajahtavalla voimakkaalla äänellä:

— Polvistukaa, polvistukaa, sillä Allah lähettää alas henkäyksensä ja on nostava luonnon salaisuuksia kätkevän verhon, tarjoten teille paratiisin esimakua! Polvistukaa!

Ja kuin myrskyn kaatama nuori metsä, vaipui fidaavi-parvi alas.

Ibn es-Ssabbach ojensi uudelleen kultasauvaansa eteenpäin ja huudahti:

— Halkene kallioseinä ja näytä ihmeitäsi.

Samassa näytti todella salakäytävän aukon vastainen seinä repeävän kahtia, ja kumpikin puoli haljennutta kallioseinää väistyvän sivulle. Ja syrjään väistyneen seinän takaa tuli näkyviin ihmepuutarha, jonka puiden oksiin oli kiinnitetty kultakelloja. Nämät liikkuivat hiljaa ja kajahuttivat esille vienoja, omituisen sointuisia ääniä. Kirkkaat suihkulähteet pulppuilivat puiden välissä ja vaaleanpunainen hohde valaisi koko puutarhaa.

Soittajat salissa alkoivat, merkin saatuaan, uudelleen kaiuttaa kiivastahtista soittoaan, johon nyt kuului yhtyvän voimakas, näkymätön, puutarhaan kätketty soittajajoukko. Ihmepuutarhan keskellä oli avara, puista vapaa paikka. Lukuisa joukko hienoihin harsohameisiin puettuja kauniita naisia, joiden silmät säihkyivät kilvan heidän tukkaansa siroitettujen jalokivien kanssa, ja jotka kantoivat käsissään kukkavihkoja, ilmestyi tälle aukeamalle ja alkoi soiton tahdin mukaan tanssia notkealiikkeistä hurjaa tanssia. Tanssiessaan he siroittivat ympärilleen kukkia, joista muutamat lensivät lähinten fidaavien jalkojen juureen.

Nuorten fidaavien silmät hehkuivat; huumaava soitto ja tulinen hashish-juoma tekivät tehtävänsä, saattaen heidät kohta hurjanintohimoisiksi. Vaistomaisesti rupesivat heidän jalkansa liikkumaan soiton tahdissa, ja pian aaltoili niin rotkosali kuin ihmepuutarha rajuna, tanssivain aaltomerenä, joka hetki hetkeltä vyöryi yhä kiihkeämmin. Joku fidaaveista tahtoi intohimon valtaamana syöstä ihmepuutarhaan, mutta silloin muutamat palvelijat Kirkan viittauksesta hyökkäsivät esiin ja pistivät pitkän keihään fidaavin ja puutarhan väliin, täten estäen häntä etemmäksi kulkemasta. Fidaavi silloin peräytyi ja yhtyi tanssiin, joka vastustamattoman pyörteen tavoin tempasi mukaansa kaikki fidaavit. Haoman ja Vohumenonkin päätä tämä hurja tanssi, jalkojen ja käsien huiskina rupesi huumaamaan, ja Haoma kuiskasi erakolle:

— Poistukaamme jo tästä Ahrimanin pesästä! Tarpeeksi olemme jo tätä raivokasta riehunaa nähneet.

— Tehkäämme niin, sanoi erakko.

Sisällä rotkosalissa sai joku ylen kiivaasti tanssiva fidaavi vaahtoa suupieliin ja kaatui maahan. Paikalla oli palvelija häntä ylös nostamassa, pannen hänet loikomaan lepovuoteelleen ja tarjoten hänelle uuden kulauksen hashish-juomaa. Hetken kuluttua sama fidaavi taas nousi seisomaan ja yhtyi tanssinpyörteeseen.

Miltei mahdottomaksi kävi jo estää juoman kiihoittamia fidaaveja hyökkäämästä ihmepuutarhassa tanssivien sulotarten luo. He etenivät etenemistään, voimakkaasti tarttuen palvelijoiden ojentamiin keihäisiin. Eräs roteva, kookas fidaavi tempasi palvelijalta keihään, ja tahtoi väkisin syöksyä puutarhaan. Kolme vahvaa palvelijaa sai hädin tuskin häneltä temmatuksi keihään takaisin sekä hänet peräytymään.

Haoma ja Vohumeno olivat juuri lähtemäisillään komerostaan, poistaakseen erakon seurassa; rotkosalin intohimoinen räyhinä oli jo väsyttänyt heidät ja täyttänyt heidän mielensä inholla. Mutta heidän kääntäessään selkänsä ristikkoaukolle hiipiäkseen pois, lakkasi soitto rotkosalissa äkkiä, tanssijattaret taukosivat tanssistaan ihmepuutarhassa, ja Ibn es-Ssabbachin malmi-ääni kajahti uudelleen:

— Vannokaa, kautta Allahin, kautta verenne, kautta ajallisen onnenne ja ijäisen autuutenne, järkähtämätöntä uskollisuutta Alamutin käskyille ja tikareille.

Fidaaviparvi vannoi tämän valan. Silloin julisti Ibn es-Ssabbach:

— Allah siis suo teille paratiisinsa esimakua!

Soitto alkoi uudelleen, tanssijattaret rupesivat taas tanssimaan, ja estämättä riensivät fidaavit nyt ihmepuutarhaan.

Haoma ja Vohumeno, jotka vielä olivat pysähtyneet fidaavien valaa kuulemaan, rupesivat nyt hiipivin askelin seuraamaan ijäkästä opastaan, takaisin salakäytävää pitkin.

Mikäli he poistuivat, hiljeni rotkosalin hurja melu, ja saavuttuaan salakäytävän suulle, kuulivat he sitä enää kaukaisena huminana, tai etäisenä meren myrskypauheena.

Vapaammin hengittivät kaikki kolme jälleen kiivettyään käytävän aukosta taivasalle. Lumimyrsky oli kokonaan asettunut, taivas vapautunut pilvistä, ja tähdet levittivät valkealle lumiverholle himmeätä tuikettaan.

— Kun nuoret fidaavit tämän yön ovat riehuneet, annetaan heille taas unijuomaa, he vaipuvat sitkeään uneen ja kannetaan nukkuvina takaisin Alamutin linnaan. Herätessään luulevat he todella kokeneensa paratiisin esimakua. He vannovat nyt selvällä päällä ollen uuden hirvittävän uskollisuuden valan Ibn es-Ssabbachille ja ovat senjälkeen hänen järkähtämättömän uskollisia, sokeita aseitaan.

Näin kertoi erakko turvateilleen.

— Mikä vahinko — sanoi Haoma — että noiden voimakasten nuorten miesten into näin viedään harhaan, kuinka toivotonta, että heistä näin värvätään Ahrimanin taistojoukko! — Olen kuitenkin tyytyväinen, että omin silmin olen nähnyt kansojen ja Ormuzdin vihollisen ja hänen viekkaat temppunsa.

— Olet oikeassa — huomautti erakko — nuorta intoa ja nuoria voimia siinä sysätään väärälle uralle. Mutta kuka voi estää vuoritulvan syöksymistä?

Äänettöminä, kukin vaipuen omiin ajatuksiinsa, kulkivat he erakon majalle. Odotettuaan hieman aikaa, kunnes aamunkoiton ensi välke näyttäytyi itäisellä taivaalla, nousivat Kurdistaniin matkustavat ratsujensa selkään.

Erakko neuvoi heille tien, jota kulkemalla pian olivat pääsevät pois
Alamutin vaarallisilta alueilta.

— Pysykää aina niin lähellä vasenta kallioseinää kuin suinkin — lisäsi vanhus — niin olette varmat siitä, etteivät hevosenne lumivaipan vuoksi erehdy ja astu harhaan.

— Suo anteeksi epäilykseni, vanhus, — pyysi Vohumeno jo istuessaan hevosen selässä. — Näen nyt, että sinulla on rehellinen ja hyvä sydän, ja siitä sinua kiitän.

Haomakin yhtyi hänen kiitokseensa:

— Suuresti olet meitä auttanut, vanhus! Palkitkoon Ormuzd päiväsi rauhalla ja terveydellä.

Lääkärierakon silmissä välkkyi liikutuksen kuvastus. Seuraavassa tuokiossa hänen suunsa meni hymyyn, ja hän nauroi tuota hyvänsävyisää, sisällistä, omituisesti kihisevää nauruaan.

— Allahin haltuun! — toivotti ukko, taas muuttuen vakavaksi.

Kerivan seurassaan, alkoivat Haoma ja Vohumeno ratsastaa vanhuksen osoittamaa polkua pitkin.

* * * * *

Seitsemännen päivän illalla näkivät ratsastajat edessään laaksossa suuren Thabarma-järven.

— Onko senkin rannalla lunta? — kysyi Vohumeno.

— Ei se ole lunta — vastasi Haoma. — Täällä on ilma lauhkeaa. Se on suolakerros, jonka järven vesi luo rannoille. Ja tästä myös varmasti tiedämme saapuneemme Thabarma-järvelle ja läntisten parsien asunnoille, sillä pyhä kertomus sanoo: "Suolarantaisen Thabarma-järven tienoilla syntyi suuri Zoroaster".

Valtava mielenliikutus heräsi Haomassa, kun tämä parseille niin merkillinen seutu aukeni hänen eteensä, ja vastustamattoman vaiston valtaamana hän astui alas ratsunsa selästä ja toimitti lyhyen hartautensa.

Kun he laskeutuivat alas tasangolle, tuli lukuisa lammasparvi heitä vastaan. Pitkiä, käyräpäisiä sauvoja kantavilta paimenilta, jotka olivat parseja, saivat he tietää, missä se Thabarma-järven rantasilta sijaitsi, jotta tavallisesti kuljettiin etäiselle, maanpakoon ajetun kurdilaispäällikön, Mervimin asumalle saarelle.

KOLMAS OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Itämaan riemuisa kevät kukoisti voitokkaana. Auringon elvyttävä hymy lepäsi yli Raghan laakson ja oli jo houkutellut esiin vihannat nurmikot maille ja lehdet puihin. Anahitan linnakukkulan ohi virtaava vuorijoki oli kevättulvista paisunut, ja sen pyörteet panivat nuoret kaislankorret vilkkaasti ja leikillisesti pyörähtelemään. Joen varsilla kumarsivat korkeat liljakasvit suuria nuppujaan vettä kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet peilailla joen pinnassa tai juoda viileätä, vuorilta syöksyvää vettä. Monet muutkin kukat, suuret orvokit ja vuokot, olivat nupulla; ne somistivat joen rantoja ja kertojattaren linnakukkulan ja joen välistä rehevänurmista niittyä.

Aamun viileä ilma ja kevätketojen tuoksahdus virtasivat Anahitan pieneen puutarhaan. Kertojatar istui jaspisrahilla, matala pöytä edessään. Hän ompeli kirkkaita läpikuultavia helmiä kultakuteiseen vyöhön.

Pöydän toisella puolen, jakkaralla, istui Anahitan ystävätär, Ferengis, joka kertojattarelle pienistä rasioista valikoitsi erikokoisia helmiä.

He olivat hetken ääneti, sillä työ veti kummankin mielenkiinnon puoleensa.

Luotuaan katseen Anahitan vyöhön, virkahti Ferengis:

— Saat ihmeen kauniin juhlavyön, valtijatar. — Luuletko jo tänä keväänä tarvitsevasi sitä käyttää?

— Sitä toivon, sillä Kurdistanin viestit ovat viime aikoina kaikki olleet hyviä ja rohkaisevia.

— Saanko minä seurata sinua shaahin linnaan juhlapäivänäsi?

— Saat, Ferengis. Mutta et shaahin valtaistuimen eteen, sillä siinä minun täytyy yksin esittää Mervimin asia.

— Etkö pelkää mahtavaa suurherraa, eikö sinusta ole outoa puhua hänen kanssaan kahden kesken?

— Olen sitä usein ajatellut; välistä se todella tuntuu oudolta, ja pelkään, että ääneni on vapiseva. Mutta jos Parsi tuo minulle varmuuden Mervimin oikeudesta, toivon saavuttavani rohkeutta ja tyyneyttä.

— Onkohan suurherra kiivas, ja ovatko hänen katseensa terävät?

— Hän taitaa olla ankara, mutta ankara oikeuden puolesta. Ja kun hän huomaa minun puolustavan sorretun asiaa, on hän varmaankin oleva minulle lempeä.

— Mutta tiedätkö, valtijatar, että yhä pelkään vääriä todistuksia. Pelkään, että kavala maaherra Jusuf lähettää hoviin voimakkaita vastatodistajia. — Kuinka surullista, jos joutuisit vaaroihin!

— En niitä voi väistyä. Päivä päivältä tehtäväni mielestäni suurenee ja muuttuu pyhäksi; sen rinnalla kaikki minusta tuntuu vähäiseltä. Levottomana odottelen suurta juhlapäivääni. Ensin maailma minua peljästytti. Vanha Tumadir minulle kertoi ihmisten olevan häijyjä. Nyt en enää tunne levottomuutta, vaan tuo suuri maailma vetää minua puoleensa; ikävöin suuresti sitä hetkeä, jolloin saan ruveta täyttämään Allahin yleviä määräyksiä. Ja kun ajattelen, että minä olen valittu noiden määräyksien toteuttajaksi, nöyrtyy sydämeni kiitollisuudesta ja heikkouteni tunnosta. — Ymmärrätkö sydämeni tunteita, Ferengis?

— Luulen ymmärtäväni, valtijatar. Mutta minä en voi yhtä suuresti rakastaa tehtävääsi kuin sinä. Sillä pelkään sitä, koska se saattaa turvallisuutesi vaaraan.

Anahita näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Vaistomaisesti hän päästi vyön kädestä ja nousi seisomaan, nojaten puutarhamuuriin ja katsellen alas joen varsilla leviävää hymyilevää niittylakeutta. Vielä kauemmaksikin siirtyivät hänen katseensa aina näkörajalle saakka, missä Elbursharjanteet ja mahtava Demavend kohosivat ilmoille.

Tasaisesti kohoili Anahitan povi, kun hän hengitti kevään elinvoimaista ilmaa; ja avaran ja vapaan luonnon ja auringonpaisteen hurmaus valtasi hänen mielensä. Sinä hetkenä hänessä taas, kuten viime aikoina monasti, heräsi kaukopyrkimys elämän tuntemattomille päivänpaistemaille. Mutta tämä pyrkimys ei ollut raju, ei intohimoinen eikä kärsimätön; se oli hiljainen, kärsivällisen odottava, kuin heränneen kevätkukan odotus, että aurinko sillekin soisi riemastavan hohteensa.

Ferengis oli muulloinkin joskus huomannut Anahitan sinisilmissä tuon hiljaisen haaveiluverhon; ja senpä vuoksi hän nyt, kuten ennenkin, vaikeni, koska ei tahtonut karkoittaa valtijatartaan hänen aatoksistaan.

Odottamaton seikka kuitenkin katkaisi Anahitan haaveilun.

Ulkomuurin rautaportilta kuului kolme jymeätä kolkutusta, jotka panivat Anahitan ja hänen ystävättärensä säpsähtämään. Ihmettelevinä odottivat molemmat lähempiä kuulumisia tästä ulkomaailman viestistä. Eivätkä ne pitkään viipyneet. Tummaverinen portinvartija toi hetken kuluttua Anahitalle papyryskäärön, jonka ympäri oli köytetty silkkirihma. Vartija virkkoi, ojentaessaan kääröä kertojattarelle:

— Kurdistanista tullut pikaratsastaja toi tämän sanoman sinulle, valtijatar.

Vartijan poistuttua, katkaisi Anahita silkkirihman, kääri auki papyrys-liuskan ja luki siitä ääneen ystävättärensä kuullen:

    'Tämän sanoman lähettää Thabarma-järven rannoilta
    kertojattarelle, Anahitalle, parsi Haoma.

Asian tiedustelu on nyt lopullisesti päättynyt, kaikki on hyvin käynyt, kaikki on selville saatu. Mervimin viattomuus on löytänyt lukuisia todistajia: koko läntisen parsien heimon sekä suuren lukumäärän islaminuskoisia, jotka vihaavat Jusufin ilkivaltaisuutta. Uskonsa ja miehenkunniansa kautta ovat kaikki valmiit todistamaan Mervimin viattomuutta ja todistuksensa tueksi tahtovat he vannoa sielunsa autuuden toivon kautta totta puhuvansa. Vakaumuksesi Mervimin syyttömyydestä, kertojatar, siis olkoon yhtä varma kuin minunkin. Palavasti halajan päästä armaille asuinseuduille ja sinun silmiesi eteen kaikkea kertomaan. Tämän sanoman tuojan lähetin päivää ennen omaa lähtöäni, ja itse olen levottomana jouduttava ratsuani vuoriharjanteiden yli hiljaisen tyyssijasi suojamuurien luo.

Parsi Haoma sinulle lähettää kaukaisilta mailta sydämensä tervehdyksen.'

Liikutuksen ilme nousi Anahitan kasvoihin, kun hän oli lukenut tämän kirjallisen viestin, ja Ferengis näki hänen silmissään ilon omituisen verhotun välkkeen, ilon, joka oli lähellä puhdistavan surun yleviä tunteita.

Vielä kerran Anahita ääneti silmäili papyrysliuskaa; käärittyään sen kokoon hän sanoi Ferengikselle:

— Tahdotko noutaa minulle rukousmattoni? Lähden kattopuutarhaan, sillä sydämeni vaatii minua astumaan Allahin kasvojen eteen.

Mieli täynnä uhkuvia tunteita kulki Anahita katolle johtaville marmoriportaille ja niitä myöten kattopuutarhaan. Siellä olivat jo ruusupensaat nupulla, ja sielläkin rehoitti vaaleanvihreä nurmi. Ragha haamoitti alempana laakson etelälaidalla aamuauringon kultahohteessa.

Anahitan riemuntunteet kuohahtivat niin yltäkylläisinä ja hän tunsi niin voimakasta tarvetta purkaa tunteenrunsautta palavaan rukoukseen, että hänen teki mieli heittäytyä polvilleen pehmeälle nurmikolle. Mutta hän malttoi itsensä ja nojautui kattopuutarhaa ympäröivään muurireunustaan, Ferengiksen tuloa odottamaan. Joukko lumivalkeita kyyhkysiä lähestyi kuultavan pilven tavoin kattopuutarhaa ja laskeutui istumaan muurireunustalle, lähelle Anahitaa. Kertojatar piti näiden siivekästen vierasten tuloa hyvänä enteenä — ne saapuivat vallan kuin häntä onnittelemaan.

Ferengis oli jo ehtinyt noutaa rukousmaton, oli tuonut sen kattopuutarhaan ja levitti sitä äänettömänä hietakäytävälle. Kun hän poistui, kuuli Anahita hänen askeleidensa rapinaa ja kääntyi. Pestyään kätensä suihkulähteen raittiissa vedessä, hän vaipui polvilleen matolle ja rukoili:

"Tyttäresi, oi Allah, on niin täynnä riemua suuren armosi vuoksi, ettei hänen sydämensä löydä sanoja sinua kiittääkseen, nyt kun kaikki odotukset toteutuvat, kun toimintani päivä alkaa. Mieleni ilo ja nöyrä kiitollisuus on niin suuri, että toivoisin kaikkien ihmisten kerran sellaista kokevan, jotta hyvät vielä enemmän heltyisivät ja pahat nöyrtyisivät sinua palvelemaan. Rukoukseeni suljen myös hänet, joka asiaasi on ajanut, oi Allah. Palkitse hänen uskollisuutensa suomalla hänelle armosi, vaikka hän onkin vääräuskoinen, tai vuodata hänen sieluunsa oikean uskon valoa."

Mieli tyyntyneenä lopetti Anahita lyhyen rukouksensa. Elämä tuntui hänestä uudistuneelta ja laajenneelta, ja auringonvalon kirkastama laakso, joka keväisen viehkeänä levisi hänen edessään, herätti hänessä toivon, että Allahin suoma kevätonni ja valonriemu leviäisi yli maanpiirin, herättäen kaikissa sydämissä oikeuden ja ihmisrakkauden ylevät sisartunteet.

TOINEN LUKU.

Saman päivän illalla, jolloin viesti Kurdistanista oli tullut kertojattarelle, saapuivat Haoma ja Vohumeno auringonlaskun ajoissa Anahitan linnan ohi virtaavan joen kivisillalle. He olivat ratsastaneet nopeasti; hevoset korskuivat ja niillä oli vaahtoa suussa. Heidän ratsastettua kivisillan yli, pysäytti Haoma orhinsa ja katseli ihastuneena kotilaaksoa ja punahohteisia vuortenhuippuja. Sitten hän virkkoi toverilleen:

— Kulje sinä edellä vuorikoskelle ja kokoa tamariskioksia kotiliettä varten. Minä poikkean kertojattaren luo matkamme tuloksia ilmoittamaan ja palaan kohta jälessäsi.

— Teen, kuten haluat, valtijas — sanoi Vohumeno ja käänsi ratsunsa vuorikoskelle päin.

Haoma laskeusi alas orhinsa selästä ja köytti uskollisen eläimen kiinni joen rannalla kasvavaan plataaniin. Kerivanin jätti hän hevosen luo ja rupesi itse astumaan kertojattaren linnaylännettä kohti. Hän oli koettanut äskeisiin sanoihinsa: minä poikkean kertojattaren luo — panna niin tyyneen äänenväreen kuin suinkin. Mutta itse teossa hän raivokkaan levottomasti halusi jälleen nähdä Anahitan. Ja kuta lähemmäksi hän tuli kertojattaren linnaa, sitä kiivaammin sykki hänen sydämensä, sitä rajummin syöksähti veri hänen suonissaan. Nyt piti pitkän talven kestäneen kaihomielisen odotuksen päättyä, nyt hän taas oli näkevä nuo sanomattoman vienot safiirinsiniset silmät.

Haoman ovenvartijalle näyttämä pieni sormus oli päästänyt hänet sisäpihalle, ja siellä hetken odotettuaan sai hän vartijalta kuulla, että kertojatar häntä odotti suuressa etusalissa.

Kun Haoma astui tähän tuttuun huoneeseen, tunsi hän itsensä niin hengästyneeksi ja tunteidensa valtaamaksi, ettei hän aluksi saanut sanaakaan sanotuksi. Anahitan sulous myös tuntui häikäisevän hänen katseensa. Hänen mielestään Anahitan kauneus kuluneen pitkän eron aikana vielä oli lisääntynyt: hänen vartalonsa oli lapsekkaan hennosta tullut neitseellisen siroksi ja solakaksi, hänen kasvonsa muuttuneet sopusuhtaisen täydellisiksi. Ainoastaan silmät olivat entiset, kirkkaat, hyvät ja sanomattoman vienot lapsensilmät.

Anahita seisoi suihkulähteen ammelaidan ääressä ja loi Haomaan tervehdykseksi avoimen katseen täynnä kiitollisuutta ja sydämellisyyttä. Tämä katse, jota Haoma niin kauan oli kaihonnut, saattoi hänet masentuneeseen hämmästystilaan; hän loi alas luomensa ja seisoi siinä kuin rikollinen Anahitan edessä.

Anahita huomasi hänen hämmästyksensä, jota luuli ujoudeksi, ja katkaisi hiljaisuuden, virkkaen:

— Terve tuloasi, Haoma, pitkältä ja vaivaloiselta matkaltasi! Me olemme jo kaikki täällä suuresti kaihonneet paluutasi ja — tietojasi.

Huomattuaan, että Haoma yhä seisoi, lisäsi hän:

— Suvaitse istua, sillä lienet väsynyt matkasi jälkeen.

Hän osoitti lähdeammeen vieressä olevaa korkeata patjaistuinta, jolle Haoma laskeutui istumaan, sittenkuin kertojatar itse oli istuutunut ammeen tasaiselle marmorijalustalle. Anahitan kirkkaasti helähtänyt ääni oli rohkaissut Haomaa; hän loi nyt ylös katseensa ja sanoi:

— Kaikki on hyvin päättynyt. Mervimin syyttömyydestä ei enää voi olla vähintäkään epäilystä. Niin moni parseista, jopa Kurdistanin muistakin asukkaista on valmis todistamaan Jusufia vastaan, kertomaan hänen ilkitekonsa, ja myös valalla puolustamaan Mervimin viattomuutta. Huomiota herättämättä sain kaikki kuulustelluiksi, ja kun kaikki, kuin yksi mies, puhuivat samaa, puolustaen Mervimiä, moittien ja kiroten Jusufia, tuli vakaumukseni lopulta järkähtämättömäksi.

— Paljon olet vaivaa nähnyt, paljon olet uhrannut vieraan asian vuoksi. En minä sinua voi koskaan palkita, vaan olen alati sulkeva sinut rukouksiini, anoen Allahilta sinulle runsasta palkintoa.

Haoma, joka, peläten silmiensä liiaksi tulkitsevan tunteitaan, oli luonut katseensa ohi kertojattaresta, ei nyt voinut olla häneen katsomatta, vaan kiinnitti häneen silmäyksen, joka oli niin täynnä palavinta hehkua, että kertojatar ehdottomasti loi katseensa alas.

Haoma virkkoi samassa:

— Suurin palkintoni on se, että saan ajaa sinun asiaasi, sillä se on minulle pyhä.

Ja hänen sydämensä tunteet pyrkivät kaikki kuohahtamaan esille ja sanoin pääsemään ilmoille. Mutta hän sai ne taas hillityiksi ja jatkoi retkensä selontekoa:

— En tyytynyt vaan yhden seudun todistuksiin, vaan kuljin kyläkunnasta kyläkuntaan, seurustellen eri ihmisten kanssa, heidän olojaan ja mielipiteitään tutkistellen. Kaikki vaan tunnustivat: Mervimille on suuri vääryys tapahtunut, ja Jusuf on sydämetön kansan painajainen.

— Tätä varmuutta vaan olen kaivannut, ja koska sinä sen olet saavuttanut, en sitä minäkään epäile.

— Sitä on enää mahdoton epäillä. — Joukko tärkeimpiä todistajia Mervimin ja hänen perheensä seurassa on jo lähtenyt Raghassa asuvien, Mervimille ystävämielisten kurdien luo. Saatat vielä kuulustella heitä kaikkia, jotta sinun ei tarvitse luottaa ainoastaan minun sanaani.

Haoma puhui hiljaisella äänellä, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä syvää mielenliikutustaan.

— Minulle riittää jo sinun järkähtämätön vakaumuksesi.

— Liiaksi luotat ihmisiin. On hyviä ihmisiä, mutta on paljon pahojakin. Tosin olen koettanut toimittaa tiedustelun niin salaisesti kuin suinkin. Kaikkia, joiden kanssa olen Mervimin asiasta puhunut, olen pyytänyt siitä vaikenemaan, ja ovat he sen minulle luvanneet. Tästä pelkästä tiedustelusta ei siis sinulle vielä vaaraa syntyne. Mutta niin pian kuin olet asian shaahille ilmoittanut ja hän ottaa sen tutkittavakseen, on mahdotonta välttää sen julkisuutta. Silloin pelkään suurten vaarojen sinua uhkaavan.

Haoma puhui kiireisesti ja sen tavoin, joka koettaa erityisellä äänen painolla saada toisen varmaksi puolustamansa seikan välttämättömyydestä.

Mutta Anahita virkkoi:

— En voi asiata tuonnemmaksi lykätä. Niin pian kuin olen saanut tiedon siitä, että puolustan oikeata asiaa, on velvollisuuteni viipymättä ilmoittaa se shaahille. Muuten olisin arvoton ja halpa ase Allahin kädessä.

— On luonnollista, että tulet puolustamaan Mervimin asiaa. Mutta sen vaikeudet ja vaarat neuvovat olemaan varovainen ja lykkäämään sen ilmoituksen tuonnemmaksi, kunnes olemme neuvoitelleet viisasten ja kokeneiden miesten kanssa. Alati olen muistellut suurvisiirin varoittavia sanoja, kun hän ilmaisi yritykseen yhdistyvät suuret vaarat. Muista, että tämä on ensimäinen tehtäväsi, ja että se on perin vaarallinen. Säästä itseäsi.

— En voi itseäni säästää. Allahille ja kansalle tekemäni lupaukset vaativat minua unhoittamaan itseni ja viipymättä rientämään poljettua oikeutta puoltamaan.

— Juuri senvuoksi sinun tulee olla varovainen ja säästää itseäsi, jollei itseäsi varten, niin muita varten. Sillä moni toinen vielä odottaa oikeutta sinulta. Olet vielä kokematon; älä punnitsematta syöksy vaaroihin ja turmioon. Suurvisiirin kanssa vielä tulee neuvoitella. Hänkin on puolestaan asiaa tutkinut. Kuunnelkaamme ensin hänen mielipidettään.

Kertojatar oli noussut seisomaan, ja Haoma noudatti hänen esimerkkiään, huomaten nyt, että hän jo oli viivähtänyt.

Ennen lähtöään hän vielä lisäsi:

— Mervim tulee itse vielä kanssasi puhumaan. Hän tuo myös todistajat mukaansa, jos heitä tahdot kuulustella. — Mutta kiitollinen olen sinulle, jos vielä ennen lähtöäsi shaahin luo, lähetät minulle sanan, että sinua vielä kerran tapaan, ennenkuin liityn todistajien joukkoon, joita shaahi on kuulusteleva.

— Sen lupaan sinulle, Haoma.

Nähdessään Anahitan siinä seisovan miettiväisenä ja surullinen ilme kasvoissa, virkkoi Haoma:

— Paheksutko käytöstäni ja neuvojani, Anahita?

Anahita loi Haomaan avoimen hyvän katseensa, ja sanoi:

— Kiittämätön olisin, jos sinua paheksuisin. Päinvastoin olen elinaikani sinulle sydämestäni kiitollinen.

Haoma vastaanotti hänen katseensa katuvaisella ja surullisella silmäyksellä.

— Olen milloin tahansa valmis sinua palvelemaan. — Jää hyvästi!

Näin sanottuaan poistui Haoma kertojattaren luota.

Vakavana ja mietteisiin vaipuneena kulki Anahita sisähuoneisiin. Pienessä huoneessa, jonka permantoa peitti pehmeä matto ja jota valaisi hopealamppu, istui Ferengis odottamassa. Ystävätär huomasi heti Anahitan miettiväisen ilmeen ja kysyi:

— Oletko surullinen, valtijatar?

— Mieleni on vakava ja täynnä ajatuksia — vastasi Anahita.

— Eivätkö Parsin uutiset olleet hyvät?

— Ne olivat kyllä hyvät. Mutta hän itse näytti levottomalta, hänen katseissaan oli jotakin outoa, jota melkein pelkäsin, ja lähtiessään hän näytti niin surulliselta.

Vilkas Ferengis huudahti silloin:

— Ehkä hän sinua…!

Sen pitemmälle hän ei jatkanut, vaan hillitsi itsensä, punastui ja virkkoi korjaten:

— Ehkä hän pelkää yrityksen vaaroja… tai kenties hän oli väsynyt matkasta…

— Hän on tehnyt minulle suuren palveluksen… sanoi Anahita.

Ja ystävättäret vaipuivat kumpikin ajatuksiinsa.

KOLMAS LUKU.

Kun Haoma Anahitan linnasta poistuttuaan nousi orhinsa selkään, oli jo pimeä laskeutunut maille. Hän käänsi ratsun vuorikosken suuntaan ja jätti suitset hölliksi, antaen eläimen vapaasti kulkea edelleen.

Nyt, kun hän oli yksinään, puhkesi tunteiden myrsky valloilleen. Ja tuosta ensin epäselvästä kuohunnasta rupesi yhä enemmän selviämään voittamaton tietoisuus: hän rakasti kertojatarta, rakasti häntä koko sielunsa hehkulla, rajusti ja kuolettavasti. Mikä riemu tuossa tietoisuudessa!

Ratsu juoksi nopeata ravia edelleen, ikäänkuin se halukkaasti olisi pyrkinyt seimen ääreen tai lepäämään.

Mikä riemu tuossa Haomalle selvinneessä tietoisuudessa! Mutta myöskin: mikä epätoivo!

Hän, erakko, joka oli vetäytynyt pois ihmisasunnoilta, joka oli luopunut muiden elintavoista, toiveista ja himoista, lupautuen yksinomaisesti Ormuzdin palvelukseen, hän tunsi nyt näin oudon viehkeitä ja rajun hehkuvia tunteita!

Ja ken oli näiden tunteiden esine? — Epätoivoisena Haoma näin kysyi itseltään. Ja hän tiesi jo ajattelemattakin vastauksen: kertojatar, viaton impi, joka oli tehnyt ainaisen siveyslupauksen, joka oli kansan edessä vannonut luopuvansa maallisista tunteista, omistaen kaiken intonsa jumalalliselle asialleen. Mikä mielettömyys oli siis tuollainen rakkaus, kuinka oikeudeton jopa rikollinenkin! Nämät tunteet liikkuivat Haoman sielussa, temmeltäen kuin tuulen pyörteet myrskysäällä. Hänen päänsä oli vaipunut alas rinnalle, ja hevonen juoksi nopeasti, ohjaamatta edelleen. Kun sen kaviot äkkiä kalskoivat tasangon kiveä vastaan, nosti Haoma päänsä, ja huomasi edessään lukuisia tulia. Tarkemmin katsottuaan, havaitsi hän olevansa vallan lähellä Raghaa. Ratsu, joka vapaasti oli saanut valita suuntansa, oli heti kääntynyt pois vuorikosken polulta ja ruvennut juoksemaan kotiansa Raghaa kohti.

Haoma heräsi, tämän huomattuaan, todellisuuteen, käänsi ratsun rotkoasuntonsa suuntaan, ja päätti nyt tarkemmin pitää polustaan huolta.

Vaan silmänräpäykseksi tämä huomio keskeytti hänen äskeisten ajatustensa juoksun. Sillä ne olivat pakollisia, valtavia, ne olivat hänelle välttämättömiä, kuin se ilma, jota hän hengitti.

Kuinka toisenlaiset olivat nuo hänen tunteensa olleet ennen hänen lähtöään tiedustelumatkalle! Keväiseen hohteeseen olivat ne verhonneet koko maailman. Elämänilo oli tuntunut puhtaalta, ihmiset hyviltä ja kaikki pyrinnöt helpoilta toteuttaa. Ja nuo sanomattoman vienot ja hyvät katseet olivat tunkeneet hänen sieluunsa, lämmittäen ja nuorentaen sitä. Hän oli ihaillut niitä, kuten kevättä kauan kaihonnut ihailee taivaan säteilevää siniä, tuoksuvaa kedon kukkaa tai lyhytaikaista iltaruskoa, joka herättää mielessä sopusointuisen kaukopyrkimyksen. Hän olisi päiväkaudet voinut istua noita viattomia silmiä katselemassa, sydän vavahdellen puhdasta riemua luonnon harvinaisen mestariteoksen vuoksi. Ja hän oli rukoillut palavan kiitosrukouksen Ormuzdille siitä, että valoisa elämän ruhtinas oli antanut hänen innostua tästä taivaallisesta kauneudesta ja näin saada maailman kärsimyksiä ja synkeyttä hautovalle mielelleen sopusointuisan sovituksen esimakua. Hänelle oli selvinnyt maailman kaikkisuuden suuremmoinen ja julma arvoitus, ja hän piti maallisia kärsimyksiä vähäisinä, etenkin omien epäilyksiensä tuottamia tuskia häviävän mitättöminä sen saavuttamansa aatoksen rinnalla, että Ormuzdilla ja häntä ylempänä olevalla salaisella Perusvoimalla oli tarjona maan tomussa kärsineille olennoille niin riemastavia ja kirkastavia valonvälkkeitä, niin aavistamattoman kauneuden ihmeilmestyksiä, että heikko ihmishenki vasta läpikäytyään pitkän kärsimys- ja karaistus-kehityksen, saattoi niitä tajuta ja niistä kokea autuaallista riemua. Tällaisen valonvälkkeen oli Ormuzd luonut hänen sieluunsa, ja se oli koko talven valaissut ja lämmittänyt hänen mieltään ja tulistanut hänen toimitarmoaan. Mutta talvi ei vielä ollut lopussa, kun jo voimakas kaiho oli alkanut hänen sydäntänsä ahdistaa. Se kaiho oli ollut niin raju, että hän levottomana päivä päivältä oli toivonut tiedustelutoimensa loppuvan ja pääsevänsä palaamaan kertojattaren luo, jonka sulo tenhovoiman tavoin veti häntä puoleensa. Nyt hän oli palannut ja nähnyt nuo ihmeelliset sinisilmät, nähnyt niiden viattoman kirkkaan välkkeen, ja nyt hän rajusti halusi, että niidenkin katseet muuttuisivat hehkuviksi, että tämä hehku heijastuisi häneen, yksinomaan häneen. Ja kun hän vaan sitä ajatteli, tunsi hän verensä kiivaammin pulppuilevan suonissaan, niin kiivaasti, että hän luuli sydänkalvojensa ja ohimosuoniensa siitä revähtävän. Tähän hänen intohimonsa kuohahdukseen pujahti äkkiä kipeästi koskeva tunne, ikäänkuin himmeä katumus tai tunnontuska. — Eivätkö nuo viattomat sinisilmät tärveltyisi ja kadottaisi hohdettansa, jos hän vielä loisi niihin silmiensä hehkua, niistä samanlaista esiin houkutellakseen? Ja eivätkö hänen intohimoiset silmäilynsä jo olleet himmentäneet tuota kirkasta safiirinsiniä, eivätkö ne jo olleet luoneet levottomuutta ja häiriötä tuohon selkeään lapsensieluun?

Siinä Haoman näin ajatellessa, oli tie kulunut ja päättynyt vuorikosken partaille. Koski kohisi vielä mahtavampana, kuin Haoman lähdönaikana syksyllä, sillä keväiset vuoristotulvat olivat sen vesijoukkoja paisuttaneet.

Niin itsepintaisesti Haoman tunteet kuohuivat, ettei hän, kuten aina ennen pitemmän aikaa yksinäisiltä asuinsijoiltaan poissa oltuaan, iloinnut aatekehtonsa jälleennäkemisestä. Vaistomaisesti hän astui ratsun selästä ja köytti sen pitkästä hihnasta kiinni plataanin runkoon, jotta se aamun sarastaessa saattoi ruveta, syömään vuoriylänteen rinteillä kasvavaa ruohoa. Sitten hän riensi luola-asuntoonsa. Vohumeno oli sinne koonnut pinon tamariski-oksia, joita Haoma latoi kotiliedelle, ja jotka hän, lukien lyhyen rukouksen Avestasta, sytytti palamaan. Loimuavassa liesivalaistuksessa katseli hän ympärilleen luolassa ja huomasi, että kaikki oli entisellään. Ei kukaan hänen poissaollessaan ollut käynyt tätä syrjäistä asuntoa häiritsemässä.

Haoma istuutui vuoteelle ja aikoi heittäytyä siihen pitkäkseen odottamaan tamariskioksien hiiltymistä. Vohumeno varmaankin — niin hän arveli — oli jo väsyneenä matkasta, paneutunut levolle, koska häntä ei Haoman rotkon tienoilla näkynyt ja koska ei hänen luolaltaan enää kuulunut mitään kolinaa tai ääntä. Osoittivathan tähtien asennot, että jo oli myöhäinen hetki saapunut.

Ja Haoman tunnekuohahdus alkoi uudelleen.

Kotilieden levittäessä hohdettansa hämäräiseen luolaani, — näin soluivat hänen ajatuksensa edelleen — tähtien kirkkaimmillaan tuikkiessa, hiljaisuuden vallatessa maan ja unen luodessa virvoitusta muiden kuolevaisten jäseniin ja mieliin, ääretön kaipaus kouristaa sydäntäni ja sanomaton hellyys vavahtelee sielussani!

Nämät ajatukset saattoivat hänet kovin levottomaksi; hän ei voinut pysyä istumassa vuoteensa laidalla, vaan hän nousi kuin salaisen voiman pakoittamana ylös ja rupesi kuumeisen vilkkaasti astumaan edestakaisin luolan kivipermantoa.

Kun hän ajatteli, että hänen toivonsa oli turha ja ettei hänen hehkuva rakkautensa koskaan voinut saavuttaa tyydytystä, tunsi hän epätoivon puuskauksen kulkevan sielunsa läpi. Luolan ilma oli hänestä ummehtunutta ja kuumaa, ja hänestä tuntui, kuin olisi se tukehuttanut hänet, jos hän kauemmin olisi viipynyt sisällä. Hän syöksyi senvuoksi ulos ja riensi kosken ylimmälle partaalle. Siellä hän ojensi kätensä kosken vaahtoja kohti ja valeli sen vedellä polttavia ohimoitaan.

Kuinka mahtavasti koski pauhasi, kuinka voimakas oli sen hyökyvä povi, kuinka viileä sen roiskuva aalto. Joutuisana kuin myrsky se kiiti esille kaukaa, kaukaa, jostakin kuivumattomasta, salaisesta vuorilähteestä, ja kiireisesti se riensi edelleen jotakin etäistä, tuntematonta päämäärää kohti!

Hetkeksi valtasi Haoman huumaus. — Mitähän, jos hän olisi syöksynyt tuohon viileään, vaahtoisan pehmeään virtavuoteeseen? Se tuottaisi suloisen rauhan ja jäähdyttäisi veren ahdistavan polton. Se tuudittaisi kaikuvalla soitollaan sulouneen, josta ei mikään myrsky kykenisi jälleen valveille saamaan!

Mutta tämä oli vaan hetken huumaava mielijohde, epätoivon tuottama päähänpisto. Kun Haoma seuraavassa tuokiossa katsahti säteilevää tähtitaivasta, ja kun öinen henkäys kantoi hänelle nuoren heinän ja vastapuhjenneiden kukkien tuoksuja, tunsi hän elinvoimien ja elämänhalun sisällänsä sykähtelevän. Ja kun hän taas katseli lakkaamatta alas soluvaa kosken kuohua, valtasi hänet elon hurmaus, ja hän ajatteli, että hänen rakkautensa oli yhtä voimakas kuin kosken syöksyvä aalto, jota ei mikään jättiläiskäsi voisi pysäyttää. Ja tämän rakkauden täytyi päästä voitolle, samoin kuin kosken vesi oli murtanut edestään kivenkovat esteet voitokkaasti syöksyen alas laaksoon. Olihan hänkin täynnä voimaa, ja hän oli syrjäyttävä kaikki, mikä vaan asettui hänen rakkautensa tielle. Hän oli menevä Anahitan luo, tunnustava hänelle kaikki, masentava hänen epäilyksensä ja arvelunsa, ja käännyttävä hänet parsien uskoon, joka oli islamia monta vertaa ylevämpi. Hän oli valtaava ja voittava hänet itselleen ja oli hänen kanssaan pakeneva etäiselle Thabarma-järven saarelle. Ja siellä asuvat parsit olivat tunnustavat hänet destur mobedikseen — sen olivat he varmaan tekevät, sillä niin kunnioittavasti, niin halukkaasti olivat he kuunnelleet hänen uusia aatteitaan. Eikä tämä teko Ormuzdillekaan voinut olla epämieluisa, sillä ei Ormuzd suinkaan tahtonut vastustaa näin korkeata ja ihanaa onnea, joka oli heijastuva tuhansiin, lämmittäen ja innostaen. — Niin oli Haoma tekevä, se oli hänen järkähtämätön päätöksensä, ja sitä toteuttaakseen hän oli valmis äärimäiseen taisteluun.

NELJÄS LUKU.

Kuulusteltuaan Mervimia ja hänen todistajiaan, oli Anahita saanut varmuuden siitä, että kurdilaispäällikön asia oli oikea. Senjälkeen oli hän lähettänyt sanan suurvisiirille, että hän aikoi ilmestyä shaahin eteen poljettua oikeutta puolustamaan. Koska suurvisiiri Hassan Ibn Ali oli lähtenyt Kasviniin veronkantoa järjestämään, oli hänen poikansa Demur alamaisesti vienyt kertojattaren viestin perille shaahille. Jo oli shaahi määrännyt vastaanottopäivänsä ja antanut kuuluttaa sen isossa sinisessä moskeassa. Kaikki todistajat olivat siksi päiväksi kutsutut shaahin linnaan, ja Anahita oli lähettänyt erityisen viestin Haomalle.

Nyt oli tämän merkillisen päivän aatto tullut.

Anahitan palatsi oli kertomapäivää varten juhlallisesti kukilla koristettava, ja kun Ferengis kertojattaren toisten seurustelunaisten keralla lähti jokilaaksoon kukkia poimimaan, tahtoi Anahitakin yhtyä heihin, viettääkseen suuren päivänsä aattoillan vapaan luonnon helmassa. Vanha Tumadirkin tuli heidän mukaansa. Ja koska kertojatar tänä aattopäivänä oli vapaa vartijoitta liikkumaan, missä vaan halusi, eivät eunukit seuranneet häntä jokilaaksoon.

Iltapäivää oli vielä kappale jälellä auringonlaskuun. Suuret juurikorit käsissä lähtivät he kaikki alas joen varsille. Ferengis oli ottanut syrinda-kitaransa mukaan soinnuttaakseen sen kieliä kukkaispoiminnan lomassa. Ilma oli jo viileä ja saattoi yhdessä vapaudentunteen kanssa hilpeäksi Anahitan mielen, joka viime päivinä vallinneen jännityksen aikana oli ollut vakava ja aika ajoin alakuloinen. Jokilaakson hymyilevillä nurmikoilla kasvoi tiheään suuria orvokkeja, joihin tuntuivat painuneen keväimen viehkeimmät tuoksut. Joen varsilla kasvavat suuret liljat olivat puhjenneet täyteen kukkaan ja kumartuivat haaveksivina vettä kohti. Niityllä, lähellä jokea, oli pehmeitä sammalpeitteisiä mättäitä. Yhdelle niistä laskeutui vanha Tumadir istumaan, ajatellen: teillä nuorilla on notkeat selät; noukkikaa te kukkasia. Minulla on jo oikeus istua ja katsella iloanne.

He olivat kaikki luoneet kasvoharsonsa syrjään. Leikkisä hilpeys valtasi kohta nuorten naisten mielet, ja vilkkaina he kumartuivat kukkia poimimaan. Ferengis taittoi suuren tuoksuvan liljan ja kiinnitti sen Anahitan povelle. Muut naiset seurasivat hänen esimerkkiään, kiinnittäen kukkia valtijattarensa tummiin hiuksiin. Pian oli Anahita kukkaiskuningattaren kaltainen. Puna oli noussut hänen poskilleen, hänen silmänsä loistivat ja hän taputti ilosta käsiään, toisten ihaillessa hänen kukkakoruaan.

Kun kukkaispoimijat hieman olivat väsähtäneet uutterasta kumartelemisesta, ja kun heidän korinsa jo olivat melkein täynnä kukkia, palasivat he mättäällä istuvan Tumadirin luo. Anahita istuutui viereiselle mättäälle, ja muut naiset ryhmittyivät Anahitan ja Tumadirin jalkojen juureen.

— Kerro meille, joku taru — sanoi Anahita Tumadirille.

— Lienette jo kuulleet useimmat tarinoistani — virkkoi Tumadir, joka ensin aina hetken antoi pyytää itseään, mutta joka kuitenkin mielellään kertoi ja lopulta aina tyhjentymättömästä varastostaan löysi jonkun uuden kertomuksen.

— Sinäkö et enää tietäisi uutta kertoa! — huudahti Ferengis — sinä, jolla on kuuluisan Nasserin veroinen taito ja kekseliäisyys kauniiden tarujen kertomisessa!

— Allah sinua estäköön minua Nasseriin vertaamasta, lapseni — huomautti Tumadir, kevyt närkästys äänessä. — Etkö tiedä, että Nasser veti ylitsensä profeetan ja hänen oppilastensa kirouksen, kun hän kertomuksillaan niin lumosi kansan, että se halukkaammin kuunteli häntä, kuin profeettaa.

Tehtyään tämän huomautuksen ja näin tyynnytettyään oikeauskoisen omantuntonsa, laski Tumadir otsansa käden nojaan ja näytti miettivän, mitä hänen piti kertoa.

Hetken kuluttua hän kysyi:

— Olenko jo kertonut teille tarun kauniista Nefissasta, kyyhkysistä ja simpukasta?

— Et koskaan; kerro kerro! — huudahtivat kaikki.

Tumadir asettui silloin erityiseen asentoon, joka hänellä kertoessa oli tavallinen. Hän pani leuan vasemman käden varaan ja vasemman kyynäspään polven nojaan. Sen ohella hän hiljaa heilutti yläruumistaan, ikäänkuin antaakseen kertomukselleen parempaa vauhtia.

Ja hän alkoi:

Rikkaalla arapialaisella heimopäälliköllä, Kuiderilla, oli nuori tytär, Nefissa, joka tavattomasta kauneudestaan oli laajalti kuuluisa, ei ainoastaan oman heimonsa alueilla, vaan myös mitä kaukaisimpien heimojen, jopa beduiinienkin keskuudessa. Kilvan olivat nuoret miehet Nefissaa kosineet, päällikköjen pojat, rikkaat, köyhät. Mikä ihaili Nefissan kauneutta, mikä taas hänen ylhäistä sukuaan, mikä taas hänen rikkauttaan. Fantasioissa, erämaan hurjissa sotaleikeissä, oli moni taitavuuden- ja uljuuden-näytteillään koettanut lumota Nefissaa, sillä rohkeat ja voimakkaat kykenevät hehkuvammin rakastamaan, kuin pelkurit ja heikot. Mutta Nefissa ei ollut muiden naisten kaltainen: hän oli perin oikullinen ja vaativainen. Ivallisesti hymyillen hän työnsi luotaan jokaisen naimatarjoumuksen, joka hänelle hänen isänsä kautta tehtiin. Hänen isänsä, Kuider, oli niin heikko lapsensa suhteen, ettei hän voinut kieltää häneltä ainoatakaan hänen oikullisten mielihalujensa esinettä. Sen vähemmin tämä isä hentoi pakoittaa tytärtään suostumaan vastenmielisiin naimatarjoumuksiin. Kuitenkin hän oli pahoillaan tyttärensä päättämättömyydestä, ja kun Nefissan naimaikäisyyttä jo oli jonkun aikaa kestänyt, sanoi vanha Kuider hänelle eräänä päivänä:

— Kultakäpyseni, määrää kosijoillesi joku vaikea tehtävä ja ota sitten puolisoksesi se heistä, joka tuon tehtävän on suorittanut.

— Tahdonpa miettiä neuvoasi — sanoi Nefissa.

Ja siitä päivästä alkaen hän tuumi, mitä määräisi kosijoilleen tehtäväksi.

Lopulta hän päätti julistaa heille niin vaikean tehtävän, ettei kukaan sitä kykenisi suorittamaan. Ja kun Kuider eräänä päivänä kysyi häneltä:

— Silmäteräni, oletko jo kosijoiden koetehtävää tuuminut? — vastasi
Nefissa:

— Sille annan käteni, joka tuo minulle sinisen tunturikyyhkyisparin, joka pesii ylimmillä kallionkielekkeillä erämaan laidalla. Mutta en tyydy yksistään kyyhkyispariin, tahdon myös sen pesän, jossa on kuusi elävää poikasta. Ja vielä tahdon suuren hopeanhohteisen simpukan Djebelvuoren yläharjanteilla olevasta syvästä tunturijärvestä. — Sille annan käteni, joka minulle nämät seikat hankkii.

Ja vanha Kuider lähetti kuuluttajia kaukaisimpienkin heimojen luo ilmoittamaan kauniin Nefissan määräämää kosimakoetta.

Kilvan riensivät kosijat erämaan laidalla kohoavan Djebelvuoren rinteille ja yrittivät nousta sen korkeimmille huipuille sinisiä tunturikyyhkysiä pyytämään ja hopeanhohteista simpukkaa vuorijärvestä kalastamaan. Mutta moni suistui alas jyrkiltä rinteiltä, löytäen surmansa syvien kuilujen pohjassa. Joku onnistui pyytämään yhden sinikyyhkyn, joku taas simpukan kuoren, yksi ainoa sai pyydetyksi kokonaisen simpukan. Mutta kun he toivat Nefissan nähtäviksi nämät kokeidensa osanaiset tulokset, hymyili Nefissa heille sääliväisesti ja virkkoi:

— Tässä on vaan osa. Tahdon sinikyyhkyisparin, pesän, jossa on kuusi poikasta ja lisäksi hopeanhohteisen simpukan.

Kosijat hurmaantuivat Nefissan kauneudesta ja syöksyivät uudelleen vaaralliseen yritykseensä. Ja koska heidän epätoivonsa pakoitti heitä vielä suurempiin ponnistuksiin kuin ensi kerralla, suistui nyt moni, joka ensi yrityksellään oli kuoleman välttänyt, syvään kuolon kuiluun.

Näin kului pitkät ajat, ilman että kenenkään onnistui täyttää
Nefissan määräämiä tehtäviä.

Kuiderin linnan vieressä levisi avara, tuuheiden puiden varjostama puutarha. Siinä käyskenteli Nefissa mielellään, usein oikullisten päähänpistojensa johdosta poistuen seuralaisnaistensa parista. Kerran, kun hän oli mennyt tavallista kauemmaksi, vallan lähelle puutarhan ulkomuuria, ja istuutunut lähteen partaalle, huomasi hän äkkiä lähteessä oudon miehen kuvan. Ja kun hän katsahti ylös, näki hän edessään kuluneeseen viittaan puetun miehen, joka kantoi kädessään lintuhäkkiä.

Nefissa peljästyi ja aikoi juuri vetää harson kasvoilleen, kun outo mies viittasi hänelle kädellään ja virkkoi:

— Älä peitä kasvojasi, kaunis Nefissa, minulla on oikeus niitä verhoista vapaina katsella, sillä minun on vihdoin onnistunut täyttää asettamasi ehdot.

Näin sanottuaan hän asetti rautalangoista tehdyn häkin Nefissan eteen, ja siinä näkyi todella kaksi sinistä tunturikyyhkystä, niiden pesä, jossa oli kuusi poikasta sekä pesän vieressä hopeankirkas vuorijärven simpukka.

— Vaan vilahdukselta olen ennen kasvojasi nähnyt — jatkoi outo mies — mutta niiden sulo on ainaiseksi minut lumonnut. Olen vuosikaudet ponnistellut täyttääkseni asettamasi ehdot, ja kun viimein olen onnistunut, tulen luvattua palkintoa noutamaan.

Nyt oli Nefissa jo toipunut hämmästyksestään. Hän veti harson kasvoilleen ja virkkoi, tavallinen ivanväre äänessä:

— Miten voit todistaa, että kyyhkyset ja simpukka ovat oikeat?

— Sen näet itse — vastasi outo mies. — Näethän, että kyyhkysillä on helmenkirkkaat silmät ja höyhenpeitteiset jalat, ja että niiden höyhenpuku on taivaansininen ja kiiltävä. Ja simpukka on hopeanhohteinen ja läpikuultava.

— Ne ovat ensin todistettavat oikeiksi — huudahti Nefissa epäilevästi katsellen muukalaisen kulunutta viittaa.

— Ne tutkittakoon — myönsi muukalainen, ojentaen häkin Nefissalle. — Huomenna samaan aikaan palaan tähän kuullakseni vastauksesi. Olen muukalainen, Belkassem! Hyvästi — huomiseen, kaunis Nefissa!

Näin sanottuaan, hypähti lintujen tuoja muurille, pysähtyi hetkeksi, viitaten Nefissalle jäähyväisensä, ja katosi muurin taakse.

Nefissa otti käteensä häkin ja katseli sieviä tunturilintuja. Siinä olivat emät pohjalla peljästyneen näköisinä ja kuusi pientä sinikyyhkyä lepäsi rauhallisesti pesässä. Kyllä ne olivat oikeat, nuo linnut. Pesä oli tunturiheinistä tehty ja sen laidalla oli vielä savea ja pieniä kivenmurennelmia, jotka osoittivat, että se oli ollut kallionhalkeamaan kiinnimuurattu. Ja simpukkakin hohti läpikuultavana. Ei Nefissa voinut olla epätietoinen siitä, että nämät linnut ja tämä simpukka olivat oikeat. — Mutta hänkö suostuisi menemään oudolle miehelle, jonka syntyä hän ei tuntenut ja jolla oli kulunut viitta yllä! Ei ikinä.

Ja siinä kulkiessaan linnaa kohti lintuhäkki kädessä, sai Nefissa äkillisen päähänpiston. Ei kukaan ollut nähnyt, että outo mies antoi hänelle häkin. Mitähän, jos hän päästäisi emälinnut vapauteen? Kuka silloin voisi todistaa, että muukalainen oli täydellisesti suorittanut kokeen?

Nefissa ei koskaan lykännyt pitkälle oikullisten mielihalujensa tyydyttämistä. Nytkin hän menetteli kuin ennen. Äkkiä hän aukaisi häkin oven ja päästi emälinnut vapaiksi. Ne kohosivat ensin korkealle ilmaan ja alkoivat sitten nopeasti lentää erämaan laidalla kohoavaa Djebelvuorta kohti.

Ja siitä hetkestä rupesi Nefissan sydän levottomasti sykkimään ja hän kuuli omituista kovaa suhinaa ilmassa, ikäänkuin tuhansiin nouseva lintuparvi olisi lentänyt hänen päänsä ylitse.

Kalpeana ja peljästyneen näköisenä hän laski kyyhkyishäkin linnan marmoriportaille ja riensi sisälle. Hänen isänsä Kuider, hänen ystävättärensä ja palvelijattarensa luulivat häntä sairaaksi, koettivat tiedustella hänen kipujansa ja hoitaa häntä parhaimman taitonsa mukaan. Mutta he eivät voineet häntä sinä päivänä eikä yönä rauhoittaa. Seuraavana päivänä oli Nefissa taas kuin ennenkin, puhui välinpitämättömistä asioista ja hymyili vanhaan tapaansa. Eikä hän enää kuullut siipien suhinaa.

— Sitten tuli se aika, jolloin hänen piti mennä etäisen puutarhamuurin luo muukalaiselle vastausta antamaan. Mutta Nefissa päätti olla kokonaan sinne menemättä, ajatellen:

— Hän kyllä poistuu, kun ei näe minua siellä.

Mutta hetken päästä hän rupesi taas kuulemaan tuota kauheaa siipien suhinaa. Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta puutarhaan, näki hän suunnattoman suuren kyyhkyisparven sinisen pilven tavoin vajoavan puutarhaan. Tunturikyyhkyset laskeutuivat puihin, maahan, marmoriportaille, jopa linnan ikkunalaudoille. Näytti siltä, kuin taivaansininen jättiläisvaippa olisi viskattu yli koko puutarhan, niin tiheään oli siinä sinikyyhkysiä. Ja tämä sinivaippa oli täyteen siroitettuna välkkyviä helmiä: — ne olivat tunturikyykkysten kirkkaat silmät.

Salainen voima tuntui vetävän Nefissaa ulos puutarhaan, vaikka hän samalla tunsi selittämätöntä pelkoa ja kauhua. Hänen seuralaisnaisensa näkivät hänen silmänsä kuumeentapaisesti suurenevan, ja äkkiä hän karkasi heidän käsistään, syöksyen ulos puutarhaan. Kyyhkyset peittivät portaat ja hiedan niin tiheään, että hän joka askeleella tallasi niitä kuoliaaksi. Tultuaan muukalaisen tuoman kyyhkyishäkin kohdalle, jonka Nefissa oli edellisenä päivänä portaille jättänyt, huomasi hän, että kuusi kyyhkyispoikasta oli kuollut. Kun eivät emät olleet niitä syöttämässä, olivat ne nääntyneet nälkään.

Nefissa koetti koota malttinsa ja paukutti yhteen käsiään, peljästyttääkseen kyyhkyset karkuun. Mutta ne eivät hievahtaneet paikoiltaan. Silloin ei Nefissa enää rohjennut astua etemmäksi, sillä hänen ympärillään vaikeroi jo moni hänen polkemansa kyyhky.

Äkkiä ilmestyi puiden välistä esille komeaan valkoiseen, kultapäärmyiseen viittaan puettu mies. Nefissa tunsi hänet lintuhäkin tuojaksi, Belkassemiksi, ja kylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

— Kyyhkyt sinut tuomitkoot! — huudahti Belkassem, samassa viiltäen pitkällä sauvallaan ilmaa.

Silloin laskeusi yläilmoista uusi sinikyyhkyisparvi alas; linnut kantoivat nokassaan äärettömän suurta hopeanhohteista simpukkaa, jonka he laskivat alas hiedalle, marmoriportaiden eteen, siinä olevien kyyhkyisten väistyttyä sivulle. Simpukan jättiläiskuori avautui, ja silloin lukuisat kyyhkyset nousivat miehen korkeuteen ilmaan, räpyttäen siipiään.

Tästä siipien räpytyksestä syntyi vahva ilmavirta, joka väkisin veti Nefissan jättiläissimpukan luo ja lykkäsi hänet, portaille tulleen Kuiderin, naisten ja palvelijoiden kauhuksi, sisälle simpukkaan, jonka kuori sulkeutui. Portailla seisovat tahtoivat kiiruhtaa esille Nefissaa auttamaan, mutta he olivat vallan kuin noidutut paikoilleen, eivätkä päässeet hievahtamaankaan.

Simpukan kuorien väliin oli jäänyt ohut rako. Siihen pistivät tuhannet sinikyyhkyt nokkansa, kohoittivat jättiläissimpukan taas ilmaan ja rupesivat lennättämään sitä Djebelvuorta kohti. Simpukan kohottua ilmaan, katosi Belkassem puiden taakse, eikä kukaan häntä senjälkeen nähnyt.

Mutta kyyhkyt kiidättivät simpukkaa ilmojen halki ja laskivat sen hetkeksi Djebelvuoren harjanteelle. Kuori aukeni leveämmälle raolle, ja Nefissa näki ulos katsoessaan vuoren rinteellä satoja miehenruumiita; ne olivat kyyhkysen pyydystyksessä alas syöksyneitä kosijoita. Ruumiiden silmät olivat auki ja niissä oli epätoivoisa ja soimaava ilme. Tämä näky koski niin suuresti Nefissaan, että hän heittäytyi takaisin simpukan pohjalle. Sen kuoret sulkeutuivat tämän jälkeen.

Sitten nostivat kyyhkyset simpukan taas ilmoihin ja upottivat sen
Djebelvuoren ylimmällä harjanteella läikkyvään järveen.

Siellä on simpukka jo ollut monta, monta vuotta. Aika ajoin sukeltaa se järven pinnalle ja avaa kuorensa raolle, niin että sisällä oleva Nefissa saa hengittää. Tunturikyyhkyt tuovat vangille alemmilla rinteillä kasvavia vuoripensaan marjoja. Silloin vaikeroi ja huokaa Nefissa niin surkeasti, että hänen äänensä kuuluu alas erämaan laidalle. Ja karavaanikulkijat sanovat, kuullessaan tämän huokauksen:

— Nyt vaikeroi simpukkavanki, kaunis Nefissa. Hietamyrsky on tulossa. —

Siihen päättyy taru Nefissasta, sinikyyhkyistä ja simpukasta.

Tumadirin lopetettua tarunsa, jota Anahita ja hänen seuralaisnaisensa jännityksellä ja tarkkaavaisesti olivat kuunnelleet, virkkoi Anahita:

— Se oli kovin surullinen tarina! Ja Ferengis huudahti:

— Kyllä tuo Nefissa ansaitsikin rangaistusta oikullisuudestaan ja kopeudestaan. Mutta pitikö sen raukan ainaiseksi jäädä simpukan kuoreen?

— Sitä ei tämä tarina kerro — vastasi Tumadir. — Kukapa tietää, mitenkä pitkässä ajassa Nefissan täytyy sovittaa syyllisyytensä?

Huomattuaan Anahitan vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, päätti Ferengis saattaa hänet jälleen hilpeälle mielelle, tarttui syrindakitaraansa ja rupesi sen kielistä näpäyttämään ilmoille iloisia, vilkastahtisia säveleitä. Kuullessaan tasangolle ja joen varsille kauas kajahtavaa soittoa, viehättyi kookkaassa, rannalla kasvavassa sypressissä majaileva satakieliparvi jo ennen auringonlaskua laulamaan. Ja kuta enemmän Ferengiksen tahti kiihtyi, sitä hehkuvammiksi tulivat satakielien sävelet; tuntui vallan siltä, kuin ne olisivat tahtoneet laulaa kilvan kitaran kielien kanssa.

Vilkastahtisen soiton houkuttelemana rupesivat Anahitan kuusi seuralaisnaista tanssimaan pehmeällä niittynurmella. He irroittivat vaaleanpunaiset vyönsä, ja heiluttaen niitä ilmassa, pyörähtelivät he notkealiikkeisinä, silloin tällöin vallattomasti naurahdellen. Kun Anahita hetken oli katsonut heidän leikkisää tanssiaan, katosi alakuloisuuden varjo vähitellen hänen otsaltaan, ja kirkas lapsenilo valaisi hänen silmänsä.