VIIDES LUKU.
Niinä päivinä, jotka seurasivat Haoman paluuta vuorikoskelle ja hänen kiihkeiden tunteidensa selviämistä sekä hänen päätöstään tunnustaa kaikki Anahitalle, oli Haoma ollut mitä ristiriitaisimpien sisäisten taistelujen valloissa. Jo seuraavana päivänä oli hän tuntenut vahvan päätöksensä horjuvan. Kun hän lähemmin oli ajatellut kiintymystään, oli hän yhä enemmän tullut huomanneeksi sen mielettömyyttä. Sillä kertojatar tuntui lapsellisen viattomalta, hänen silmänsä näyttivät sellaisilta, kuin ei intohimon hehku niistä koskaan voisi hohtaa esiin. Ja tämä ihana impi oli niin kiintynyt tehtäväänsä, piti sitä niin pyhänä, että hän varmaankin katsoi sitä elämäänsäkin arvokkaammaksi. Saattoiko Haoma siis hänelle mainita sanaakaan niistä raivokkaista vaatimuksista, joita hänen hehkuva kiintymyksensä lakkaamatta piti vireillä hänen sydämessään? Ja vielä lisäksi: jos Haoma onnistuisikin taivuttamaan kertojattaren puolelleen, saada hänet vapautumaan lupauksestaan, unhoittamaan tehtävänsä ja Haoman kanssa siirtymään läntisten parsien pariin, niin saattaisivatko parsit koskaan siihen määrin voittaa kammoansa muunuskoisen kanssa solmittua avioliittoa vastaan, että he voisivat luottaa Haomaan, vieläpä pitää häntä profeettanaan ja uskon uudistajana ja puhdistajana? Ja eikö tuo pakeneminen läntisten parsien luo olisi oman heimon pettämistä, vanhan Iredshin, äidin, sisaren, Gurasen, kaikkien niiden toiveiden pettämistä, jotka Haomalta odottivat niin paljon? Ja saattoiko hän edes ajatella siirtymistä oman heimonsa keskuuteen, jos islaminuskoinen nainen oli hänen vaimonsa? Sillä vaikka hänen isänsä ja ystävänsä olivatkin taipuvaiset uudistuksiin ja vapaampaan ajatuskantaan, oli melkein varmaa, etteivät hekään voisi voittaa tuota parsien ikivanhaa vastenmielisyyttä avion solmimista vastaan ulkopuolella parsien heimoa olevan henkilön kanssa. Ja jos hän kadottaisi isänsä ja ystäviensä ehdottoman luottamuksen, miten saattoakaan hän silloin ajatella voitokasta taistelua niin voimakkaiden ja äkäisten vastustajien, kuin Gershaspin, Naotaran ja heidän hengenheimolaistensa kanssa? Olihan hänen tehtävänsä sentään kaikista tärkein, olihan Ormuzd selvästi valinnut hänet oppinsa puhdistajaksi, valtansa laajentamisaseeksi.
Kun Haoma, tunteiden kiihkon asetuttua, tyyneesti tätä kaikkea oli ajatellut, oli hän jo huomannut välttämättömäksi ruveta taistelemaan luvattomia tunteitaan vastaan. Kun hän oli tehnyt viimeisen palveluksensa kertojattarelle, esiintymällä todistajana shaahin edessä, silloin — niin oli hän arvellut — oli hän täyttänyt kaikki velvollisuutensa. Kaikki oli palaava entiselleen. Haoma oli antava takaisin kertojattarelle tuon pienen jalokivillä koristetun sormuksen, ainoan keinon, joka teki pääsön kertojattaren linnaan mahdolliseksi. Silloin hän ei enää koskaan olisi pääsevä Anahitan puheille. Hän unhoittaisi vähitellen kaikki — alussa se olisi vaikeaa, mutta aikaa voittaen se kai sentään onnistuisi. Ja sitten olisi hän, Haoma, entistään innokkaammin ryhtyvä suurta tehtäväänsä toteuttamaan, tehtävää, joka näin äkkiä oli keskeytynyt.
Näiden tyynten ajatusten päästyä vallalle, oli Haoma jo ottanut esille pergamenttikäärynsä ja piirtimensä, jatkaakseen uudistusaatteidensa kehittämistä. Vohumeno, jolta Haoman muuttunut henkinen tila ei ollut voinut jäädä huomaamatta, oli ilokseen nähnyt, miten tyyneys palasi hänen valtijaansa mieleen ja miten hän taas jatkoi keskeytynyttä työtään. Varovasti oli Vohumeno koettanut johtaa Haoman ajatukset toisaalle, hän oli pyytänyt häntä mukaansa ampumaretkilleen vuoristoon. Haoma olikin seurannut häntä, ja alussa oli näyttänyt siltä, kuin hänen mielensä ristiriitainen kuohunta olisi pysyvästi asettunut.
Mutta se olikin vaan tyven myrskyn edellä. Muutaman päivän kuluttua oli Haoma taas käynyt harvapuheiseksi, pannut syrjään kirjoituskäärynsä, istunut pitkät hetket kosken partaalla ja väliin noussut ylös ja kiireisesti astunut alas laaksoa kohti, ikäänkuin joku, joka äkkiä muistaa unhoittaneensa jonkun tärkeän tehtävän, ja joka joutuin koettaa korjata laiminlyömäänsä. Hetken kuluttua oli Haoma taas palannut rotkoonsa, masentuneen, epätoivoisen näköisenä. Kun Vohumeno, huomattuaan välttämättömäksi lohduttaa häntä ja palauttaa hänen mielensä tasapainon, oli koettanut puhua hänen kanssaan, oli hän heti kääntänyt puheen toisaalle, jopa kerran virkkanut:
— Ymmärrän ystävyytesi, mutta vaietkaamme näistä asioista.
Ja hän oli jäänyt oman äänettömän, hurjan sisäisen taistelunsa raadeltavaksi. Nyt tämä taistelu oli käynyt oudoksi, miltei itsetiedottomaksi; se oli kuin kalvava ja polttava sisäinen tuli, joka tekee levottomaksi ja janoiseksi, ilman että mitkään lääkkeet voivat sitä levottomuutta tyynnyttää, mitkään virvoittavat juomat sitä janoa sammuttaa; Hänen rinnassaan oli tuntunut kaikuvan epäselvä, kumea ääni, joka oli pyrkinyt ajatuksiksi muodostumaan. Lopulta tämä epämääräinen sisäinen tuska ja ääni oli muuttunut itsetietoiseksi harkinnaksi. Ja nyt oli koko selkeä itsetietoinen punnitseminen antautunut intohimon puolelle, koettaen keksiä kaikki puolustuskeinot, koettaen tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ja Haoma oli ajatellut:
— Kaikki työni lamautuu, tehtäväni raukeaa, jos en Anahitaa omakseni saavuta. Kaikki muu näyttää mitättömältä ja vallan häipyy näköpiiristäni sen ajatuksen rinnalla, että Anahita voisi olla omani ja lahjoittaa minulle ylenmääräisen onnen. Ja jos eivät heimolaiseni hyväksy häntä vaimokseni, jos lähimmät ystäväni, jos isänikin minua paheksuvat tai rupeavat vastustajikseni, tai jos islaminuskoiset rupeavat minua vainoamaan, siirryn Anahitan kanssa Intian maille, kutsun mukaani muutamat uskollisimmista ystävistä — Vohumenon ja jonkun muun, ja luon itselleni siellä uuden vaikutusalan!
Näin oli Haoma ajatellut ja päättänyt. Eivätkä hänen rohkeat tuumansa lopulta enää ollenkaan olleet tuntuneet mahdottomilta toteuttaa. Ainoa, joka vielä oli saattanut hänet epäröiväksi, oli itse ratkaiseva käynti Anahitan luona. — Mistä löytää tarpeeksi vakuuttavia sanoja, miten keksiä sopiva alku tuon seikan ilmoittamiseksi Anahitalle, seikan, jota ei olisi saanut lausua kenenkään kuolevaisen, ja vähimmin Anahitan, kuullen?
Tähän ratkaisevaan käyntiin yhdistyneet vaikeudet olivatkin lykänneet päivästä päivään Haoman hurjan päätöksen toteuttamisen. Vielä toinenkin seikka oli ollut lykkäyksen aiheuttajana, nimittäin Haoman kotoa tullut viesti, joka kertoi vanhan Iredshin sairastaneen koko talven ja nyt olevan hyvin heikkona, joten pahinta saattoi odottaa; senvuoksi olisi Haoman pikainen paluu itäisten parsien maille ollut välttämätön, sillä jos Iredsh olisi muuttanut manalle, olisi Haoman ehdokkuus destur mobediksi ollut hyvin epävarma. Ennen Iredshin kuoloa olisi hänen pitänyt olla saapuvilla, asiaansa ajaakseen. Juuri kun Haoma oli ollut kahden vaiheilla, mitä tekisi, rientäisikö viipymättä kotia, täten kenties saattaen taistelunsa helpommaksi, oli Anahitan viesti tullut, ja kohta senjälkeen shaahin kutsu tulla todistamaan. Ja Haoma oli päättänyt vasta Mervimin asian ratkaistua palata kotia, uskoen isänsä Iredshin hengen Ormuzdin huomaan.
Tällä kannalla olivat asiat, kun viimein saapui kertomapäivän aatto. Haoman levottomuus kasvoi kasvamistaan. Nyt oli viimeinen päivä, jolloin hänellä oli mahdollisuus tavata kertojatarta. Hänen siis täytyi viimeinkin toteuttaa päätöksensä. Nyt hän viimeisen kerran sai kahden kesken puhella kertojattaren kanssa ja uskoa hänelle kaikki. Tämä oli päivänselvää. Ja kuitenkin lykkäsi Haoma hetkestä hetkeen lähtönsä Anahitan linnaan.
Iltapäivällä, kun aurinko jo melkoisesti kallistui länteen, teki Haoma järkähtämättömän päätöksensä. Hän kutsui Kerivanin luolaan ja käski sen paneutua loikomaan nurkkaan. Sitten hän hiipi ulos ja katsoi levottomana ympärilleen, peljäten, että Vohumeno hänet näkisi. Huomattuaan olevansa vallan yksin, rupesi hän kiireisesti astumaan alas laaksoon. Ennenkuin hän alkoi kulkea Anahitan linnaylännettä kohti, kääntyi hän vielä alhaalla kallion nurkassa katsomaan taakseen, ikäänkuin pakeneva, joka pelkää takaa-ajajoita. Mutta Vohumeno ei ollut hänen lähtöään havainnut, ja huoleti saattoi hän jatkaa matkaansa.
Kun Haoma auringonlaskun aikana läheni Anahitan linnaylänköä, näki hän niittytasangolla tanssivat naiset. Heistä siirtyi hänen huomionsa mättäillä istuviin, jotka hän vielä vähän lähemmäksi tultuaan tunsi Anahitaksi, Ferengikseksi ja Tumadiriksi.
Haoma pysähtyi, tultuaan vähän matkan päähän heistä, sillä hän ei hennonnut häiritä heidän viatonta huviaan.
Ferengiksen sormet liikkuivat jo varsin vilkkaassa tahdissa, ja satakieliparvi lauloi hehkuvia säveliään kilvan syrinda-kitaran kanssa.
Haoma oli huumautunut tästä viehkeästä näystä. Nähdäkseen paremmin Anahitan kasvoja, väistyi hän hieman syrjään. Silloin Anahitan tarkka korva kuuli nurmen kohinan, ja hän kääntyi sinnepäin. Haoma näki nyt vilahdukselta hänen iloiset silmänsä. Niin riemuisina, hohtavina ja yliluonnollisen kauneina ei Haoma niitä vielä koskaan ollut nähnyt, ja hän tunsi nyt olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa voittaakseen Anahitan omakseen.
Anahitan katseiden välke vaihtui seuraavassa tuokiossa hämmästyksen ilmeeksi, ja hän veti harson kasvoilleen. Tanssivatkin jo huomasivat Parsin, lakkasivat tanssimasta ja verhosivat kasvonsa. Ferengis ei vielä ollut huomannut Haomaa; vasta hetken päästä hän havaitsi, että tanssi oli tauonnut ja kääntyi ihmetellen Anahitan puoleen. Silloin hän näki Parsin ja herkesi soittamasta.
Haoma lähestyi kertojatarta, tervehti ja virkkoi hieman värisevällä äänellä:
— Tahtoisin viimeisen kerran puhua kanssasi, kertojatar — — ennen lähtöäsi shaahin luo…
Tumadir, joka piti itseään Anahitan suojelijana, kavahti pystyyn ja huudahti:
— Täällä ei ole sopiva paikka kertojatarta puhutella. Malta, kunnes palaamme linnaan. Voit hetken kuluttua seurata jälessämme sinne. Ja saatat pitää itseäsi onnellisena, jollei kukaan muu kuin me, ole sinua tässä näin lähellä meitä nähnyt, sillä helposti voitaisiin sinua pitää kertojattaren häiritsijänä.
Täten täytettyään sen, minkä luuli arvonsa ja asemansa vaativan, nousi Tumadir, kutsui Anahitan ja hänen seuralaisnaisensa mukaansa, ja koko naisseurue rupesi astumaan linnaan päin.
Anahita tahtoi lieventää Tumadirin sanojen äreyttä ja virkkoi
Haomalle:
— Linnassa odotan sinua!
Sitten hän kääntyi muiden seurassa astumaan linnaylänteelle.
Haoma jäi siihen seisomaan, sanaakaan sanomatta ja paikaltaan hievahtamatta, tyrmistyneenä ja lumottuna. Hän seurasi katseillaan kertojattaren solakkaa vartaloa ja notkeata käyntiä, ja ajatteli, miten luonto koko hänen olentoonsa tuhlaillen oli luonut vastustamatonta suloa.
Aurinko oli juuri laskenut, ja läntistä purppuran peittämää taivaankantta vastaan kuvastui linnaylänne, puineen, rakennuksineen, tummapiirteisenä. Kohta näkyivät tätä komeata pohja-alaa vastaan niityltä poistuneiden naisten vaaleat haahmut, ja Haoma saattoi yhä purppuran keskeltä eroittaa kertojattaren siron vartaloa ja hänen sulavat liikkeensä. Seuraavassa tuokiossa katosivat naisten vartalot linnamuurin taakse.
Pian havautui Haoma haaveilustaan, ja hänen intohimoinen pyrkimyksensä kuohahti entistään kiivaammaksi. Ripein askelin riensi hän linnan rautaportille, näytti vartijalle sormustaan, ja sai ilmoittamatta käydä sisälle etusaliin. Siellä seisoi Ferengis suihkulähdeammeen luona ja sanoi:
— Valtijattareni odottaa puutarhassa.
Kun Haoma astui puutarhaan ja näki Anahitan loimuavassa soihtuvalossa istuvan jaspisrahilla, vakavan, hieman surumielisen näköisenä, tuntui hänestä, kuin hänellä nyt olisi ollut epätoivoinen taistelu taisteltavana ja samalla, että tämän taistelun piti viedä voittoon, joka oli välttämätön hänen senjälkisen elämänsä arvolle.
Mutta vaikka hän koko matkalla tänne oli miettinyt, miten hänen tuli puhua, miten alkusanansa asettaa, ei hän nyt ratkaisevan hetken tultua voinutkaan niin suoraan ja peittelemättä asiaansa ajaa. Tämä viime hetkellä ilmaantuva epäröiminen, lamautti hieman hänen rohkeuttansa, hän huomasi että hänen täytyi kiertäen johtua asiaansa, ja hänen äänensä värähteli kevyesti, kun hän, tultuaan matkan päähän Anahitasta, virkkoi:
— Olet siis päättänyt mennä shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan…
— Niin olen päättänyt. Tietänet, että jo huomenna on kertomapäiväni.
— Onko tämä päätöksesi järkähtämätön…?
Anahita katsoi häneen ihmetellen ja vastasi:
— Se on järkähtämätön ja peruuttamaton. Allah on sydämessäni tätä päätöstäni jouduttanut, ja jo olen suurherralle lähettänyt sanan tulostani.
— Tämä sana ei vielä velvoita sinua, kuten asian ilmaisu shaahin edessä. Vielä voit lykätä viimeisen ratkaisun, vielä voit peruuttaa ennenaikaisen päätöksesi.
— En sinua ymmärrä… mielettömältä minusta tuntuu neuvosi…
— Ei, se ei ole mieletön… koetahan ymmärtää minua, koeta asettua minun kannalleni… Etkö silloinkaan peruuttaisi päätöstäsi ja lykkäisi ratkaisua, jos tietäisit että pikaisen menosi kautta kokonainen elämä saattaisi joutua hukkaan, kokonainen ihmisonni pirstaantua…?
— Miksi menoni herättää sinussa noin tavatonta levottomuutta? Minä olen jo voittanut arveluni ja pelkoni, ja turvallisuus ja rauha on laskeutunut sydämeeni.
— Ajattele edeltäjättäresi surullista kohtaloa…
— Se tuhosi hänet jo ennen kuin hän pääsi shaahin puheille.
— Et sinäkään vielä ole shaahin istuimen eteen päässyt. Tänä yönä, tai huomisaamuna, kun kuljet linnaan, uhkaavat sinua tuhannet vaarat, ilman että niitä aavistatkaan.
— Allah on suojellut minua asian tiedustelun tuottamista vaaroista ja johtanut suuren yrityksen jo näin pitkälle. Hän on voimakas suojelemaan minua siihen asti, kunnes se kokonaan on toteutunut. — Mikä enää voisikaan minua uhata?
— Etkö tiedä, että oma suloutesi on suunnattoman suuri vaara, joka käynnilläsi shaahin luona joka askeleella on asettava ansan eteesi? Etkö tiedä, että tuhannet silmät ovat tähystelevät verhottomia kasvojasi ja ihanoita silmiäsi, että olet tuhansissa povissa herättävä kuohahtavan himokkaita tunteita? Ja kun saavut itse suurherran linnaan, satelevat hovimiesten katseet ylitsesi, kuin kuuma tulikivi…
— Olen kansan ja Allahin valitsema… kuka minua rohkenisi vahingoittaa kertomapäivänäni, ensimäisenä suurena ja pyhänä päivänäni?
— Etkö siis tiedä, että kaikki saa väistyä suurherran pienimmänkin itsevaltijasoikun edestä…?
— Suurherrakin on vannonut pitävänsä tehtävääni pyhänä; en häntä pelkää, sillä hän on vahvin maallinen tukeni.
Haoma tunsi nyt kiihkonsa yltyvän ja sen mukaan rohkeutensakin kasvavan. Ja kun hän siinä soihdun himmeässä valossa näki edessään Anahitan, joka oli noussut seisomaan, ja jonka solakka vartalo nojasi jaspisrahin korkeata reunustaa vastaan, kun hän näki hänen kukoistavan neitseellisen kauneutensa, hänen silmiensä hohteen ja hänen poskiensa punan, karkoitti hänen kuohahtava intohimonsa kaiken arkuuden, hän astui pari askelta lähemmäksi Anahitaa ja huudahti:
— En voi kärsiä sitä, että niin monet saastaisen himokkaat katseet kiintyvät sinun valoisiin kasvoihisi, että ne himmentävät silmiesi taivaallista safiirihohdetta… kuuletko… sitä en voi kärsiä… tahdon yksin ihailla suloasi… kuuletko Anahita, yksin, sillä rakastan sinua enemmän kuin elämääni ja silmieni valoa!
Haoman hehkuvan tunnustuksen kuultuaan, näytti Anahita peljästyneeltä, kuten se, joka äkkiarvaamatta on joutunut suureen vaaraan, ja joka ei ensi hetkellä tiedä, miten hänen tulee siitä pelastautua, puolustautumallako, vai pakenemalla.
Haoma ei huomannut hänen peljästystään, vaan meni vielä lähemmäksi häntä, virkkaen:
— Siksi pelkään menoasi suurherran luo, kuuletko… siksi kehoitan sinua vielä tänä yönä pakenemaan kanssani kauas täältä, Intian maille, mistä ei kukaan ole meitä saavuttava.
Hän oli nyt vallan lähellä Anahitaa, hänen tummat silmänsä säihkyivät intohimoisesti, ja hänen hengityksensä kulki raivokkaasti ja raskaasti.
Anahita oli jo ehtinyt hieman tointua; veri joka äsken oli syöksynyt hänen kasvoihinsa, oli nyt paennut niistä ja jättänyt ne kuolonkalpeiksi.
Haoman veren kuohahdus saattoi hänet menettämään kaiken malttinsa, teki hänet miltei mielettömäksi. Hän syöksyi Anahitan luo, tarttui hänen käsiinsä ja piti niistä voimakkaasti kiinni, vaikka Anahita epätoivoisasti koetti vääntää niitä irti. Ja Haoma kuiskasi:
— Tahdothan paeta kanssani tänä yönä… sano, rakastathan sinäkin minua… rakastathan minua vähän…
Hän painoi hehkuvia suudelmia Anahitan käsille ja oli häntä niin lähellä, että hän tunsi hänen lämpimän elinvoimaiselle tuoksahtavan hengityksensä. Ja raivokas väristys kulki läpi koko hänen ruumiinsa.
Samassa näki hän Anahitan silmät, joissa kuvastui niin suuri kauhu ja epätoivo, että hän itse peljästyi ja vaistomaisesti päästi irti hänen kätensä.
— Miksi rupeat vihamiehekseni… luulin sinua ystäväkseni…
— En ole vihamiehesi, Anahita… olen…
— Etkö ole vihamieheni, kun kehoitat minua rupeamaan valapatoksi?…
— Valapatoksi… mitä sanot, Anahita?…
Tämä sana tuntui tunkevan Haoman sielun sisimpään ja koskevan häneen syvästi. Hänen sananpitäväisyyden ja rehellisyyden suhteen herkkä omatuntonsa heräsi, ja hän muisti itse vannoneensa pitävänsä Anahitan kotirauhaa pyhänä. Mutta hänen hehkuvien tunteidensa väre oli vielä niin voimakas, ettei tämä herääminen ollut muuta kuin puolinainen; se saattoi hänet vaan peräytymään muutaman askeleen. Ja hän virkkoi puoliääneen:
— En tahdo sinua valapatoksi; ylin islamin pappi voi peruuttaa valasi. Tahdon vaan, että käännyt Avestan uskoon, joka on ylin ja puhtain, tahdon vaan, että pakenet näiltä seuduin, missä alituiset vaarat sinua uhkaavat…!
Tällävälin oli Anahita tointunut hämmästyksestään ja kauhuntunteistaan, hän oli ojentanut vartalonsa suoraksi, ja tavaton, melkein vihaa kuvastava välke hohti hänen silmissään, joiden sini soihtuvalossa oli tummentunut melkein mustaksi. Hän sanoi:
— Olen Allahin suojassa. — Poistu siis tästä paikasta, niin koetan rukouksillani lepyttää hänen vihaansa, jonka sinä rikollisilla aikeillasi olet nostanut.
Muistaen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän näin kahden kesken sai puhella kertojattaren kanssa, tunsi Haoma epätoivoa mielessään ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen, kuten hukkuva, joka umpimähkään ojentaa kätensä tavoitellakseen aaltojen poistamaa laudanpätkää. Hän lähestyi taas muutamaan askeleen, heittäysi maahan kertojattaren eteen ja virkkoi rukoilevalla äänellä:
— Ajattele, että puhelemme toistemme kanssa viimeisen kerran… anna mielesi heltyä ja kuule minua.
Mutta kun hän loi katseensa ylös kertojattareen, näki hän niissä yhä vaan ankaran ilmeen. Anahita teki kädellään kärsimättömän liikkeen ja sanoi:
— Vaadin, että tällä hetkellä poistut täältä.
Senjälkeen kertojatar verhosi kasvonsa.
Haoma nousi ylös masentuneena, kykenemättä enää sanaakaan lausumaan; ja hän alkoi pää kumarassa poistua puutarhasta. Hänen kadottua linnaan johtavaan oviaukkoon, heittäytyi Anahita, tunteidensa valtaamana, jaspisrahille ja itki katkerasti.
KUUDES LUKU.
Kun Haoma myöhäisenä iltahetkenä synkkänä ja nöyryytettynä Anahitan luota palasi rotkoasuntoonsa, huomasi hän pyhän tulen kotiliedeltä sammuneen. Kiireissään ja innoissaan ei hän ennen lähtöään ollut muistanut hoitaa sitä pitemmän poissaolon varalle. Vaikka hän pihdillä kaiveli tuhkaa, löytääkseen edes jonkun kipinän, josta olisi voinut puhaltaa uuden liekin, tuli vaan esiin jo melkein jäähtynyttä tuhkaa. Eikä tämä ollutkaan kummallista, sillä Haoma muisti, että hän viimeksi aamupäivällä oli tulta kohennellut.
Mustana ammoitti hänen edessään liesiaukko, sammuneena sen tuhka, sammuneena kuin hänen sydämensä toivon hehku.
Silloin masentava ahdistus puristi hänen rintaansa; hän lähti ulos rotkostaan ja kulki Vohumenon luolalle.
Vohumeno istui nurmikolla valkean ääressä. Hän oli vakavan näköinen, hänen voimakas vartalonsa oli vallan kumarassa, ja hänen otsansa rypistyksissä, ikäänkuin hän olisi miettinyt jotakin perin tärkeätä, vaivoin toteutettavissa olevaa seikkaa.
Haoman huomattuaan hän ojensi ryhtiään ja virkkoi syvällä äänellään:
— Illan rauhaa, valtijas!
Haoma vastasi ääneti päännyökkäyksellä hänen tervehdykseensä ja laskeutui tulen ääreen istumaan. Hän tunsi tarvetta uskoa Vohumenolle huolensa, saadakseen häneltä lohdutusta ja hän virkkoi:
— Mieleni on synkkä ja autio kuin erämaa…
Vohumeno, joka oli arvannut Haoman kiintymyksen kertojattareen, vaikkei hän sitä suoranaisesti ollut kosketellut, sanoi lempeä, osanottava väre äänessä:
— Toveruuteni on voimaton lohduttamaan mieltäsi tai haihduttamaan surujasi.
Luota kuitenkin uskollisuuteeni ja osanottooni. Kantakaamme kahden taakkaasi, jos voit sälyttää edes osan siitä minun hartijoilleni… Ja usko minua: unhoitus on viimein ummistava haavat… oma elämäni on sen minulle opettanut…
Nämät Vohumenon vakuuttavasti ja sydämellisesti lausumat sanat kuultuaan, ajatteli Haoma, että Vohumenokin oli samanlaista surua ja pettymystä kokenut, kuin hän itse, että Vohumeno lisäksi oli saanut taistella äärimäisen kurjuuden, puutteen ja kärsimyksen kanssa, joka oli tehnyt hänen mielensä nurjaksi ja suljetuksi elämälle, mutta että hän kantoi kaikkea tätä miehekkäästi, koskaan lausumatta omasta puolestaan valituksen sanaa. Ja Haoma ikäänkuin häpesi oman mielensä täydellistä masennusta.
Hetken vaiettuaan sanoi hän: — Sinä olet vahva ja kestät mitkä kärsimykset tahansa, Vohumeno! Sinä syrjäytät kaikki tuskasi, kaikki vaarat ja esteet yhtä voimakkaasti, kuin käsivarsillasi vierität alas kallionlohkareita, itse jääden horjumattomana niiden syöksyntää katsomaan… Minun mieleni on herkkä ja kärsimykselle altis ja kätkee pohjaansa kohtalon tuskannuolet, joiden kärki alati kipeästi koskee. Mutta ehkä sinulta opin ääneti kantamaan tuskaani.
— Miksi ääneti, valtijas? Luuletko, että minäkään voisin olla tyyni, nähdessäni sinun äänetöntä suruasi? Välistä kumminkin tuska kevenee, jos se sanan siivillä pääsee ilmoille. — Usko minua, ihmismieli on ylen joustavainen jousi, joka ei hevin katkea.
— Mutta entä jos minun jouseni jo kovasti pingoitettuna kaukomaalia tähdätessään on katkennut?
— Ei ole katkennut. Sen joustavuus on tavallista tarmoisempi. Eivät lemmen jänteet sellaista jousta katkaise, usko minua. Ne näyttävät vaan hetkeksi pingoittaneen sen katkeamiin saakka, mutta taittuvatkin silloin itse.
— Mutta taittuessaan ne saattavat silpoa rinnan ja murtaa sydämen…
Kerivanin alempaa kuuluva haukunta katkaisi heidän keskustelunsa.
Haoma tiesi tämän merkitsevän jonkun tuloa vuorikoskelle ja poistui tulen luota katsomaan, ken tulija oli. Rotkonsa kohdalla hän tapasi Demurin.
Ystävykset tervehtivät toisiansa sydämellisesti pitkän eronajan jälkeen. Haoma pyysi Demuria sisälle rotkoon, viritti tulen kuparilamppuun ja osoitti vieraalleen pöydäntakaista puurunkoa — asuntonsa ainoaa istumasijaa. Itse istui Haoma vuoteensa laidalle.
Lähemmin tarkastaessaan Demurin kasvoja, huomasi Haoma ne kalpeiksi ja tavattoman vakaiksi.
Omituinen kankeus ja painostava tunne näytti vallanneen heidät molemmat ja estävän heidän tavallista avomielistä ja tuttavallista puheluansa.
Demur katkaisi viimein äänettömyyden, sanoen:
— Surulliset tapahtumat ovat tällä kertaa aiheuttaneet tuloni, ystävä hyvä. Kaipaan kipeästi lohdutusta, jota ei yksikään ihminen hovissa ole voinut minulle antaa. Sinulta toivon parasta lohdutusta saavani.
Oudon vaikutuksen tekivät nämät sanat Haomaan, joka itse kokemistaan surunkolhauksista kaipasi lohdutuksen lääkkeitä. Mutta hän päätti vastaiseksi olla ilmaisematta oman sydämensä tilaa, ja osanottavasti kuunnella Demurin valitusta. Hän kysyi siis:
— Mikä painaa mieltäsi, mikä vastoinkäyminen on sinua kohdannut?
Kerro se minulle vapaasti, jos luulet mielesi osanotostani kevenevän.
Omituiset liikutuksen väreet vavahtivat Demurin kasvoissa, ennenkuin hän ryhtyi tekemään tunnustustaan ystävälleen. Vasta hetken kuluttua sai hän liikutuksensa hillityksi ja sanoi:
— Olen onneton ja masentunut mies. Tuskin on minussa enää mitään jälellä entisestä Demurista.
Haoma huomasi, miten vaikeaa hänen oli kertoa kerrottavaansa ja tahtoi auttaa häntä alulle, kysyen:
— Onko joku solvaissut sydäntäsi? Demur vastasi:
— Miksi enää viivyttäisin ilmaisuani. Kuule siis, kun alusta pitäen kerron sinulle surkeuteni: — Olin joku päivä sitten illan suussa lähtenyt erästä Raghan läheisyydessä olevaa shaahin huvilinnaa tarkastamaan; nämät linnat näet ovat valvontani alaiset. Olin Arastan seuraamana ratsastanut kappaleen matkaa kaupungin eteläisestä portista, kun huomasin unhoittaneeni pukea ylleni panssaripaitani. Tämä on välttämätön turvallisuudelleni ratsastusretkillä, sillä yhtä halukkaasti kuin Alamut fidaaveineen tähtäilee tikareitaan isäni rintaan, se niitä tähtää minuunkin. Palasin siis takaisin, jätin hevoseni linnan eteläportille Arastan huostaan ja riensin puutarhan läpi asuntoani kohti. Kulkiessani pienen sisäpuutarhan läpi, näin selvästi, miten Menishen ovella vartijoiva eunukki säpsähti ja muuttui kovin levottomaksi minut nähtyään. Teeskentelin olevani hänen hämmästystään huomaamatta ja kuljin edelleen. Mutta korkean ruusupensaan taaksi tultuani käänsin pääni ja katsahdin eunukkiin. Näin hänen nousseen seisomaan matalalta rahiltaan ja olevan aikeessa mennä sisälle Menishen asuntoon. Syöksyin silloin hänen luokseen ja huusin hänelle, että, jos hän hievahtaisi paikaltaan, pistäisin hänet kuolijaaksi tikarillani. Hän kalpeni ja jäi vapisevana seisomaan oven eteen. Kuulustelin syytä hänen hämmästykseensä ja hänen äkilliseen poistumiseensa vartijarahilta. Hän ei peljästyksissään saanut sanaakaan suustaan, vaan osoitti Menishen asuntoon vievää ovea. Kielsin häntä kuoleman uhalla poistumasta tai tuloani ilmaisemasta. Avasin omalla avaimellani oven, astuin etuhuoneeseen, siitä Menishen makuuhuoneeseen, ja arvaappas kenet siellä tapasin? — Visiiri Abu'l-ganaïmin, hovin kauneuden tuomarin ja Turkan Chatunin rakastajan. Menishen peljästyksestä ja häpeästä näin heti, minkä rikoksen tuo julkea mies oli tehnyt. Vedin miekkani ja tahdoin lävistää hänet, mutta samassa hän väistäessään iskujani vihelsi, ja kuusi nuubialaista orjaa syöksyi esiin verhon takaa, tarttuen käsivarsiini ja lyöden miekan kädestäni. Heidän pitäessä kiinni minusta, pakeni Abu'l-ganaïm ivanhymy huulilla. Vasta muutaman hetken kuluttua, kun heidän herransa oli päässyt kyllin kauas ollakseen turvissa, päästivät orjat minut irti ja pakenivat.
— Tavaton raivo valtasi nyt minut, hyökkäsin Menishen luo, jonka silmissä selvästi loisti tuoreen rikoksen häpeä, tartuin rajusti hänen käsiinsä ja huusin:
— Tunnusta minulle kaikki, taikka kouristan sinut kuolijaaksi!
Hän kielsi ensin itsepäisesti. Silloin kiedoin käteni hänen tukkaansa ja laahasin hänet ulos huoneesta puutarhaan ison suihkulähde-ammeen laidalle. Painoin häntä ammeenlaitaa vastaan ja sanoin:
— Hukutan sinut, ellet tunnusta minulle kaikkea!
Ja kun hän vielä epäröi, taivutin hänen vartaloaan vettä kohti, niin että hänen pitkä tukkansa vajosi siihen ja vesi kasteli hänen paljaita hartijoitaan. Silloin vasta hän tunnusti kaikki, kertoi, että Abu'l-ganaïm kauan oli häntä ahdistellut ja pyrkinyt hänen luokseen ja nyt viimein, tilaisuuden tarjoutuessa, poissaollessani, orjineen tunkeutunut sisälle ja että hän, Menishe oli hänelle taipunut.
Päästin hänet nyt, mutta vihani ei ennen lauhtunut, kuin olin vetänyt hänet muurin portille ja syössyt hänet ulos joen rannalle. Sitten suljin portin hänen jälkeensä ja heittäydyin puutarharahille mielettömänä surusta. En tiedä kuinka kauan loijoinkaan siinä kuin horroksissa, kunnes heräsin siitä, että kuulin hiljaista kolkutusta muuriportilta ja Menishen valittavan äänen, joka rukoili: "Päästä minut sisälle, Demur, päästä minua orjattareksesi, päästä minua edes vaatteita ylleni pukemaan."
Kuulin hänen vaikeroimisensa ja kolkutuksensa ja muistin, että hän oli ohuessa yöpuvussa, mutta tunsin sydämeni kivenkovaksi. En hievahtanut paikaltani ja annoin hänen kolkuttaa ja vaikeroida edelleen. —
Haoma oli mitä suurimman jännityksen valtaamana kuunnellut Demurin kertomusta, ja lopulla monasti levottomana kohoillut vuoteen laidalta ikäänkuin olisi tahtonut karata pois enempää kuulemasta. Nyt hän nousi seisomaan, painoi käsiään ohimoilleen ja huudahti:
— Oi Ormuzd, kuinka kauheata, kuinka katalata! — Mutta miksi et säälinyt häntä? Hän ansaitsi enemmän sääliäsi kuin vihaasi.
— Viimein, kun hänen voimansa uupuivat ja kun hän käheänä rukoili portin takana, lauhtui sydämeni hieman, ja päästin hänet sisälle. Hän heittäytyi jalkojeni juureen, halaten sääriäni ja rukoillen minulta armoa. Ja kun näin hänen sulonsa, kärsimyksen ja epätoivon verhoamana, tunsin, että häntä vielä rakastin kaikesta huolimatta, mutta että samalla häntä kammoksuin. Sanaakaan virkkamatta, häntä ylös nostamatta, käännyin hänestä pois, sillä muistin katkerana kaikki hänen vienot hyväilynsä, kaikki hänen uskollisuudenvalansa. Lähetin hänen luokseen taatut eunukki-vartijat, käskin heitä viemään hänet huoneisiinsa sekä öin ja päivin vartijoimaan hänen oveaan ja armotta lyömään kuolijaaksi jokaisen, joka hänen luokseen yrittäisi päästä. En ole senjälkeen voinut käydä häntä katsomassa, enkä tiedä miten olen kestänyt näiden päivien katkeruutta. Voitko kuvitella mitään tuskallisempaa kuin minun tilani?
— Surusi on synkkä ja masentava — virkkoi Haoma.
Sen enempää ei hän lohdutukseksi sillä hetkellä voinut sanoa, sillä rajun surun tunteet riehuivat hänen omassakin rinnassaan.
— Mitä minun pitää tekemän — virkahan, ystävä hyvä — mitä minun pitää tekemän päästäkseni näistä raatelevista tuskista?
Haoma näytti kokoavan ajatuksiaan ja tavoittelevan malttiaan Demuria neuvoakseen ja lohduttaakseen. Hetken kuluttua hän vastasi:
— Ymmärrän rajun ristiriitasi ja surusi katkeruuden, ymmärrän loukatun sydämesi tunteet ja saamasi haavan haikeuden. Mutta luulisin, ettei pidä heikkoja vihata, vaan että on soveliaampi antaa heille anteeksi ja koettaa heitä nostaa lankeemuksestaan. Sillä jos nyt sysäät hänet luotasi, vajoaa hän yhä syvemmälle kurjuuteensa, ja tämä tieto on saattava sinut vielä onnettomammaksi. Hänkin on syvästi onneton, sääli siis häntä, ja vaikket enää voi rakastaa häntä samoin kuin ennen, niin koeta nostaa häntä. Ennen hän ei niin kaivannut turvaasi; nyt hän sitä kipeästi kaipaa. Auta häntä, hoida häntä, kuin haaksirikosta pelastamaasi. Näin luulen sydämesi aikaa voittaen saavan enempää tyydytystä, kuin jos hänet kokonaan hylkäisit ja luotasi sysäisit. Ja nähdessään hyvyytesi ja jalomielisyytesi, hän ehkä syvästi katuu erehdystään ja on koettava sovittaa sitä.
— Neuvosi on kaunis, Haoma. Tiesin, että sinulta parhaan neuvon olin saapa. Kunhan vaan saisin voitetuksi mieleni katkeruuden, niin että voisin neuvoasi noudattaa.
— Se kohdistukoon etupäässä viettelijään, onnesi turmelijaan. Etkö ole häntä vaatinut tilille?
— Vielä samana iltana lähetin sanan hänelle, että vaadin häntä hyvittämään rikoksensa mies miestä vastaan. Mutta hän antoi minulle sen julkean vastauksen, ettei hänellä sillä haavaa ollut aikaa järjestää pienten lemmenseikkailujen tuottamia selkkauksia, sillä shaahi muka tarvitsi hänen voimiaan tärkeämpiin tehtäviin.
Seuraavana päivänä pyrin shaahin puheille ja kerroin hänelle mikä solvaus minua oli kohdannut. —
— Suurherra kaiketi lupasi sinulle hyvitystä?
— Ajatteleppas, että hän kohteli asiaani hyvin kylmästi. Hän tosin pahoitteli huonoa onneani, mutta viittasi samalla siihen, ettei hän näihin aikoihin saata ajatella Abu'l-ganaïmin rankaisemista, koska valtion asiat vaativat tämän uskollisen palvelijan voimia palvelukseensa.
— Onko tuo mahdollista?
— Onpa vaan. Ja minun, Hassan Ibn Alin pojan, läsnäollessa, shaahi kiitteli Abu'l-ganaïmin ansioita valtion palveluksessa. Tämä osoittaa, että isäni tähti on laskemassa. Tuon kelpo vanhuksen lähdettyä Kasviniin on Abu'l-ganaïm yhdessä Turkan Chatunin kanssa varmaankin virittänyt juonensa ja saanut shaahin ainakin jossakin määrin puolelleen. En muuten voi selittää shaahin menettelyä, enkä myöskään Abu'l-ganaïmin julkeata varmuutta. Mutta älköön tuo konna ennen aikaansa riemuitko! Minä kyllä vielä yllätän hänet hänen aavistamattansa ja vaadin hänet tilille.
Demurin mieli oli siinä hänen kertoessaan melkoisesti keventynyt. Hän oli noussut kävelemään kivipermannolle. Äkkiä hän seisahtui ja virkahti, jo paljon tyyneempänä:
— Jos voitan tämän suruni, saan siitä suureksi osaksi kiittää sinua,
Haoma, sillä neuvosi lähti sydämestä, sen tunsin selvään.
— Olen iloinen — vastasi Haoma — jos neuvoni voi sinua edes vähän lohduttaa.
— Ystävyytesi minua kohtaan on vankka ja horjumaton. En sitä koskaan ole epäillyt. Mutta nyt vasta luulen oikein voivani panna siihen arvoa. Tuohon käteen, Haoma! Iloiten teen sinulle mitä voin, jos milloin minua tarvitset.
— Suosiosi ja avunantosi on jo ollut tuhlaileva minua kohtaan. Mitä enempää voisin sinulta pyytää?
— Huomenna kohtaamme toisemme shaahin valtaistuimen edessä. Toivon, että todistajatoimen suoritettuasi, tulet luokseni asuntooni, niin saamme lisää jutella. Seurasi on minulle terveellinen ja tärkeä näinä synkkinä aikoina.
— Sen teen kernaasti.
Yönhetki oli jo myöhäinen, ja Demur otti jäähyväiset Haomalta palatakseen Melik shaahin pääkaupunkiin.
Haoma saattoi hänet ulos rotkosta. Vähän alempana, kosken rannalla, istui kivellä kaksi tummaa olentoa, jotka Demurin ja Haoman lähestyessä nousivat seisaalleen. Haoma tunsi nyt Vohumenon kookkaan vartalon, mutta katsoi kummeksien toista, lyhyempää.
— Se on Arasta — selitti Demur. — Hän tahtoi seurata minua tänne vuorikoskelle nähdäkseen sinun ja Vohumenon asuinsijoja.
Sitten nousivat Demur ja Arasta ratsujenpa selkään ja alkoivat joutuisasti ratsastaa Raghaa kohti.
Kavioiden kapseen poistuttua kuulumattomiin, kysyi Vohumeno:
— Onko mielesi jo hieman tyyntynyt ja surusi asettunut, valtijas?
— On jo melkoisesti asettunut. Kun suru kiivaana ahdistaa mieltä, silloin luulemme, että yksin kärsimme, että meidän tuskamme on haikein. Kun sitten saamme kuulla, että kohtalo toisiakin kovasti koettelee, opimme nöyremmin kantamaan omaa kärsimyksenosaamme. — Raskaat huolet painavat suurvisiirin poikaa.
— Kaikki kertoi Arasta minulle äsken.
Haoma istuutui kivelle laakean kivipöydän ääreen. Nyt, kun Demur oli lähtenyt pois ja hänen uutistensa vaikutus hieman oli ehtinyt haihtua Haoman mielestä, nousivat taas hänen omat surunsa kalvavina esille. Hän ajatteli nöyryytystään Anahitan puutarhassa ja kiintymystään, joka siitä huolimatta ei ollut heikentynyt, huomista kulkua shaahin luo, kohtausta siellä Anahitan kanssa ja todistustaan. Ja kipeän haikeat tunteet virisivät taas eleille.
Vohumeno huomasi hänen vajonneen surumieliseen mietiskelyyn ja sanoi hetken kuluttua:
— Älä anna raskaiden ajatustesi palata, valtijas! Äsken jo äänessäsi oli iloisempi väre.
— Luulen, että surun pahin puuskaus on ohi. — Parasta myös lienee, että jo kumpikin eroamme levolle, sillä varhain huomenna minun tulee lähteä Raghaan ollakseni siellä valmiina todistamassa, kun kertojatar saapuu.
Vohumeno hankki lähtöä, mutta tuntui siltä, kuin hänellä vielä olisi ollut jotakin sanottavaa, jotakin, jota hänen oli vaikea tuoda esiin, sillä hän pysähtyi epäröivänä, astuttuaan muutaman askeleen luolaansa päin. Viimein hän näytti tehneen päätöksen ja sanoi:
— Äsken aioin ilmaista sinulle jotakin, joka suurvisiirin pojan tulon kautta jäi sanomatta. Pelkään laskea uutta raskasta kiveä taakkaasi, mutta velvollisuuteni on kuitenkin jo tänään ilmaista sinulle ilmaistavani. Sevare kävi täällä, ollessasi kertojattaren luona.
— Toiko hän suruviestin?
— Toi suruviestin. Isäsi Iredsh on ummistanut silmänsä ainaiseen uneen.
Vohumeno pysähtyi siihen, kunnioittaen Haoman surunpurkausta. Haoma kumartui kivipöydälle, peittäen molemmilla käsillään kasvonsa.
Hetken kuluttua jatkoi Vohumeno:
— Isäsi oli vähää ennen kuoloansa puhunut sinusta, oli lähettänyt sinulle terveisensä ja käskenyt rohkaista sinua jatkamaan tehtäväsi toteuttamista.
— Jalo isäni! — huudahti Haoma. — Ja minä olen kehno poika, kun en rientänyt häntä näkemään hänen viime hetkinään. — Ormuzd ottakoon hänen sielunsa huomaansa. — Vielä muita sanomia toi Sevare, sanomia, jotka eivät ole ilahuttavaa laatua. Heti isäsi Iredshin kuoltua valitsivat herbedit destur mobedikseen Naotaran, tuon ulkokullatun juonittelijan. Hän ja hänen puoluelaisensa ovat kiihoittaneet kansan mieliä omaisiasi ja sinua vastaan. Äitisi käski Sevaren sanoa sinulle, että sinun nyt olisi kovin vaarallista palata kotia. Sillä on ruvettu puhumaan siitä, että sinä vastoin Avestan määräyksiä olet vapauttanut häpeävangit. Lisäksi on Shiruje, tuo häijy kiduttajamme, joka, kuten muistanet, pakeni Raghaan ruveten Abu'l-ganaïmin ja Alamutin kätyriksi, hankkinut vaimonsa kautta tietoja parsien oloista ja joku aika sitten kannellut Naotaralle, että sinä ajat vääräuskoisen asiaa, ollen kertojattaren oikea käsi. Äitisi korviin on jo saapunut se huhu, että sinut, jos nyt palaisit kotia, haastettaisiin herbedi-tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin kenties arvosi menettäneeksi, kenties häpeävangiksikin. — Näin ikävä oli Sevaren tuoma viesti.
— He ylvästelevät nyt, kaikki vihamieheni. Mutta heidän riemunsa saattaa olla ennenaikainen. Odottakoot vaan siksi, kunnes voimani taas kasvavat ja malttini palaa. Silloin olen kokoava ystäväni ympärilleni ja kukistava koko heidän ulkokullatun joukkonsa!
Kumpikin vaikeni. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä he vaipuivat mietteisiinsä.
Lopulta Vohumeno nousi ja kysyi:
— Tahdotko, valtijas, että asetun loikomaan luolasi suulle? — Jos surujesi myrsky yöllä palaa, voit kutsua minua. Ehkä keskustelu keventää raskasta mieltäsi.
— Olet hyvä ja uhrautuvainen, Vohumeno!— Mutta voit huoleti palata asunnollesi levolle. Sillä tunnen jo, että Verethragna vuodattaa tyyneempiä tunteita rintaani, ja toivon minäkin pian vaipuvani unen virvoittavaan helmaan, huomenna jaksaakseni toimia.
— Yön rauhaa siis, valtijas!
— Yön rauhaa, Vohumeno!
Haoma jäi siihen yksin istumaan kivipöydän ääreen, kuten tuona iltana ennen hänen tiedustelumatkaansa, jolloin hän samassa paikassa kitaralleen oli uskonut viehkeät, vielä epäselvät tunteensa. Toisin oli hänen laitansa nyt. Kohtalo oli häntä kolhaissut, toinen isku oli seurannut toista, raivokkaana, lohduttomana.
Mutta omituisen tyyneeksi tuntui hänen mielensä nyt käyvän.
Tähdet tuikkivat taas kirkkaimmillaan ja koski lauloi pauhavaa luonnon elinvoimia uhkuvaa lauluansa. Ja ikäänkuin tasaisesti leimuava liekki oli virinnyt Haoman sisällä, valaisten ja johdattaen hänen yksinäistä mietiskelyään:
— Hänelle, erakolle, oli siis tapahtunut se, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut. Hän oli vastustamatta antaunut outojen tunteiden valtaan. Ne olivat temmanneet hänet voittamattomaan pyörteeseensä, syrjäyttäneet hänen korkeat pyrintönsä, luoneet pois koko näköpiiristä hänen ylevän tehtävänsä ja saattaneet hänet unhoittamaan omaisensa ja koko maailman! Ja Verethragna oli häntä rangaissut. Tämä viisas henki oli antanut hänen maistella kärsimyksen katkeraa maljaa ja nyt aukaissut hänen silmänsä näkemään, minkä kuilun partaalle hän oli joutunut. Ajoissa olikin Verethragna tämän tehnyt, kun vielä oli mahdollista kääntyä. Kääntyä hänen todella nyt täytyi, lujatahtoisesti, vitkastelematta.
Mutta saattoiko hän enää hyvittää sen, minkä oli tehnyt? Saattoiko hän koskaan kertojattaren mielestä haihduttaa pois väkivaltaisen hehkunsa jälkiä? Ainakin oli hän koettava. Vielä oli kertojattaren pieni sormus hänen hallussaan, se vielä oli päästävä hänet hänen luokseen anteeksiantoa rukoilemaan, itsekieltämyspäätöstään ilmaisemaan, katumuspolun valintaa kertomaan. Ja jos Anahita loukkautuneena ja närkästyneenä oli kieltävä ovenvartijaa häntä sisälle päästämästä oli hän kirjoittava, selittävä kaikki ja jatkava rukouksiaan, kunnes Anahita oli leppyvä ja myöntävä hänelle anteeksiantonsa.
— Ylhäällä vuorenrinteellä luoksepääsemättömissä, lumirajalla, kasvoi ihana tunturiruusu — näin jatkuivat hänen ajatuksensa. Sen luoksi ei vielä kukaan kuolevainen ollut päässyt sen suloa ihailemaan, sen tuoksuvaa raitista ilmaa hengittämään. Minut johti kohtalon ihmekäsi näihin huumaaviin korkeuksiin, näin tunturiruusun ja hurmaannuin sen viattomasta, ylevästä sulosta. Tahdoin omistaa sen, ja olin vähällä katkoa sen varren, painaakseni sen povelleni ja syöksyäkseni alas laaksoon. Mutta sisäinen valo haihdutti huumaukseni, haihdutti sen ajoissa. Jätin paikoilleen sen ruusun, jota jo käsilläni olin raastanut, ja syöksyin yksin alas korkeudesta. Ja kätken tuon valoisan näyn elinajakseni mieleeni, Ormuzdin ennevälkkeenä, enkä enää yritä kiivetä takaisin tunturiruusun korkeuksiin. Voitettuani kaihoni, on Ormuzd ehkä pitävä minua arvoisena tehtävääni toteuttamaan!
Tämä päätös tuntui luovan selittämätöntä tyyneyttä Haoman mieleen ja, jo ennen hänen taisteluaan, nostavan hänen nöyryytettyä itseluottamustaan.
Hän toimitti kosken partaalla puhdistuskylpynsä ja riensi senjälkeen rotkoasuntoon, jossa viritti kotiliedelle uuden liekin, lupauksien ja uuden elämän liekin.
SEITSEMÄS LUKU.
Sinä päivänä, jona Anahitan oli määrä lähteä Melik shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan, oli hän auringon noustessa poistunut vuoteestaan ja toimittanut puhdistavan kylpynsä. Senjälkeen hän oli antautunut hartaisiin rukouksiin ja lukenut useita lukuja koraanista. Muetsinien kajahutettua Raghan minareteista ensimäisen aamuhuutonsa, rupesi hän pukeutumaan juhlallista menoaan varten. Kun muetsinien toinen huuto kuului, oli hän valmis lähtemään.
Hietakello-salissa odottivat hänen äitinsä Sabeiha, vanha Tumadir ja kuusi seuralaisnaista. He olivat kaikki juhlapukuihin puetut. Seuralaisnaisilla oli hienot valkeat liinahameet yllä ja kasvoilla silkkiharsot. Heidän tuli matkan päässä seurata valtijatartaan aina Raghan portille saakka.
Anahita ei antanut kauan odottaa itseään. Ferengiksen seuraamana hän astui hietakellosaliin. Hänellä oli yllään valkea silkkihame, joka jätti käsivarret ja kaulan paljaaksi. Ainoa koristus oli hänen oma, helmillä ompelemansa kultakuteinen vyö. Hänen tumma pitkä tukkansa valui vapaana alas selälle. Hienot kultavitjat riippuivat hänen somankaarevassa kaulassaan, ja niihin oli kiinnitetty pieni koraanilehti. Kasvot olivat harsosta vapaat, kuten vanha tapa sääsi.
Hänen näkönsä oli vakava, mutta hänen sinisilmänsä säteilivät kirkkaina kuin kaksi tähteä.
Kun hänen jäähyväisiksi piti syleillä äitiänsä, tuntui liikutus ja vähäinen heikkous valtaavan hänet. Hän voitti sen kuitenkin pian ja virkkoi sointuvan kirkkaalla äänellä:
— Hyvästi rakas äiti. Tänä iltana syleilen sinua taas, kun Allah on antanut minun toteuttaa ensimäisen suuren työni.
Kyynel välkkyi harmaapäisen Sabeihan silmässä, kun hän irtaantuessaan tyttärensä pitkästä syleilystä sanoi:
— Allah sinua auttakoon ja siunatkoon, lapsi!
Vanha Tumadir oli siihen määrään mielenliikutuksen valtaama, ettei hän aluksi löytänyt sanoja jäähyväisiksi. Itsekseen hän hiljaa mutisi lauseita koraanista. Kun Anahita rupesi poistumaan avaraan etusaliin, heittäytyi Tumadir polvilleen hietakellon viereiselle matolle ja huudahti:
— Allah, sinä korkein ja voimakkain, suojele tuota viatonta lasta!
Etusalin olivat Ferengis ja muut naiset somasti kukilla koristaneet.
Sabeiha ja Tumadir saattoivat Anahitaa aina ulkomuurin rautaportille, joka oli auki. Sen luona kääntyi Anahita vielä kerran heitä kädenviittauksella ja hellällä katseella tervehtimään. Tumadir vuodatti runsaita kyyneleitä, ja hänen mielenliikutuksensa oli niin suuri, että hän horjui, ja että hänen täytyi nojata Sabeihan käsivarteen.
Kun Anahita oli astunut ulos portista ja rupesi kulkemaan mäen rinnettä alas Raghaan päin johtavaa tietä, riensi Ferengis astumaan hänen jälkeensä; muut naiset ryhmittyivät kulkemaan matkan päässä heidän jälessään.
Molemmin puolin tietä oli taajoja ihmisryhmiä, jotka jo aikaisesta aamusta olivat siinä kertojattaren tuloa odottaneet. Sillä tämä päivä oli harvinainen merkkipäivä, ja köyhä ja rikas, ylhäinen ja alhainen tahtoi nähdä nuoren kertojattaren verhosta vapaat kasvot.
Kansa tervehti Anahitaa sydämellisin suosionhuudoin ja siroitti hänen eteensä tielle tuoreita kukkia.
Joukko Raghassa asuvia parsejakin oli yhtynyt katselevaan kansanjoukkoon. Nähdessään Anahitan kauniit sinisilmät ja hänen siron vartalonsa, sekä katsellessaan häntä, kun hän siinä keväisessä päivänpaisteessa hitaasti kulki edelleen pitkin kukilla siroitettua polkua, huudahti eräs parsi tovereilleen:
— Hän on ylevä kuin sovinnon hengetär, Ashi Vanuhi!
Anahita läheni lähenemistään Melik shaahin pääkaupunkia, jonka kullatut kupukatot ja ohuet minaretit jo selväpiirteisinä kohosivat hänen edessään.
Lähellä Raghan pohjoista porttia istui kivellä sokea vanhus. Hänen vieressään seisoi nuori nainen. Anahitan tullessa heidän kohdalleen, sanoi nainen vanhukselle:
— Nyt kulkee kertojatar ohitsemme.
Sokea vanhus antoi toverinsa johtaa hänet kertojattaren luo. Kunnioittavasti tarttui vanhus Anahitan silkkihameen helmaan ja kumartui sitä suutelemaan.
Anahita tunsi omituista iloa, mutta samalla epämääräistä pelkoa ja kainoutta nähdessään kaikkien näiden lukuisten ihmisten katseiden olevan häneen suunnattuina. Moni loi häneen puhtaan ihailun ja kunnioituksen katseita, monen vanhan ja vaivaisen silmässä välkkyi kyynel, moni vääryyttä ja sortoa kärsivä kiinnitti häneen toivoa ilmaisevan silmäyksensä. Sillä hänet nähdessään tulivat kaikki ajatelleeksi, että tuo hyvä ja viaton olento oli heidän kaikkien asiaa puolustava.
Mutta toiset taas, etenkin nuoret miehet, loivat häneen toisenlaisia katseita, jotka saattoivat hänet usein kääntämään silmäyksensä heistä pois tai luomaan ne maahan.
Raghan kaduilla oli vielä tiheämmät ihmisparvet kertojattaren kulkua katsomassa. Ja kukkia sateli yhtenään hänen jalkojensa juureen. Pohjoiselle portille olivat Anahitan kuusi seuralaisnaista pysähtyneet palatakseen takaisin linnaan. Ainoastaan Ferengis seurasi nyt valtijatartaan. Portilta shaahin ylhäinen vartija, jolla oli pitkä käyräpäinen hopeasauva kädessä, oli sijoittaunut kulkemaan Anahitan edelle, hänelle tietä shaahin linnaan näyttämään.
Sykkivin sydämin kulki kertojatar sisälle suurherran linnan pohjoisesta portista. Avara piha oli laskettu leveillä valkeilla marmoriliuskoilla, ja linnan isolle ovelle johtava käytäväpaikka oli heleäväristä mosaiikkia. Molemmin puolin pihaa sijaitsivat jalopuiset puutarhat, joiden puiden runkojen välillä näkyi silkkinuoraisia kiikkuja sekä bambuputkista, tornien, kupujen ja minaretien muotoisiksi rakennettuja pieniä huvimajoja joiden ulkoseinillä riippui erivärisiä, Raghan taitavimpien väritaiteilijoiden maalaamia lyhtyjä. Näiden puutarhojen ulkomuureilla oli komeat riippupuutarhat, harvinaisine pensaineen, kukkaisuurnoineen ja köynnöskasveineen.
Paksukankaiset punaiset ja siniset silkkiliput liehuivat linnarakennusten katoilla, ja seldshukilaiset puolikuut välkkyivät räystäillä ja hevoskengänmuotoisten ikkunakaarten yläpuolella.
Anahita ei malttanut tarkemmin katsella kaikkea tätä suurpiirteistä komeutta; hän katsahti vaan kerran ympärilleen avaralla pihalla ja kulki edelleen taustalla kohoavaa rakennusryhmää kohti.
Pääkäytävän ovella oli kahden puolen joukko punavaippaisia palvelijoita, joilla oli ranteissa paksut kultaiset renkaat ja kultavitjat kaulassa. He kumarsivat syvään Anahitan kulkiessa heidän muodostamansa kujan läpi. Nyt johti opas kertojattaren isoon eteiseen, jonka seinät olivat kullatut, sekä peileillä ja jalokivillä koristetut. Siinä oli joukko verhottuja naisia, jotka tervehtivät Anahitaa, ja siinä täytyi kertojattaren luopua Ferengiksen seurasta. Hän syleili ystävätärtään, joka liikutettuna väistyi naisten piiriin.
Kultakuteisiin viittoihin puettu eunukkiparvi astui nyt esiin Anahitan saattojoukoksi, ja yhä seuraten edellä kulkevaa opastaan meni Anahita ulos tästä avarasta eteisestä, kulkien pitkien puolihämärien käytävien, pihojen, salien ja puutarhojen läpi.
Epämääräinen pelon ja turvattomuuden tunne liikkui Anahitan mielessä, kun hän näin ilman ainoatakaan naisseuralaistaan, outojen vartijain johdattamana, kulki avaran linnan käytävien ja sokkeloiden läpi. Ja hänestä tuntui, kuin tämä kulku ei koskaan loppuisi; sillä juuri, kun hän luuli jo saapuneensa suurherran kuulustelusalin ovelle, astuttiinkin vaan uuteen käytävään tai uuteen läpikulkusaliin.
Vihdoin johti opas Anahitan pihalle, jota peitti hienon hieno hiekka. Pienet kulta-ammeiset suihkulähteet pulppuilivat siellä täällä, ja niissä uiskenteli erivärisiä hohtavia kaloja. Oikealla oli marmorikohonteella suuri rautahäkki, jossa iso jalopeura levottomana kulki edestakaisin.
Tämän pihan taustassa kohosi vaaleankeltaisesta marmorista rakennettu palatsi, ja sen kultalevyillä päällystetyn leveän oven kummallakin puolen oli komeita soturipukuja ja loistavia kypäriä kantavia vartijoita.
Anahitan saapuessa tämän oven kohdalle, väistyi hänen oppaansa syrjään, ja saattava eunukkiparvi pysähtyi. Yksi vartijoista aukaisi kultalevyillä päällystetyn oven, ja viittasi kertojatarta astumaan sisälle.
Anahita kulki komeaan, mosaiikkipermantoiseen eteiseen. Hänen ylitseastumansa kynnyksen vastaisessa seinässä oli leveä oviaukko, jonka sulki ainoastaan paksu kullalla kirjailtu purppuranpunainen intialainen laskosverho. Tämän laskosverhon vieressä seisova vartija veti sen syrjään, ja nyt avautui Anahitan eteen avara sali.
Katsottuaan vaan vilahdukselta sisään tähän saliin, huomasi Anahita, että hän nyt oli astumaisillaan suurherran valtaistuimen eteen.
Hänen sydämensä sykki levottomasti, ja hän huomasi hieman väsyneensä pitkästä kävelystään ja jännityksestään.
Mutta hän luki itsekseen lyhyen rukouksen koraanista, ja hänen ehdoton luottamuksensa Allahin apuun, rauhoitti nyt, kuten aina ennenkin, hänen mielensä.
Selittämätön varmuus ja levollisuus tuntui laskeutuvan hänen sydämeensä. Hän oikaisi ryhtinsä ja meni suurherran valtaistuinsaliin. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen, ja kevyesti ja epäröimättä hän astui edelleen paksua shaahin valtaistuimelle johtavaa mattoa, lukuisien läsnäolevien hovilaisten ja todistajien aukaisemaa kujaa pitkin.
Haomakin oli näiden parissa, ja nähdessään Anahitan tulevan sisään, vavahti hänen sydämensä omituisesti, kun hän näki hänen säteilevän kauneutensa ja viattomuuden ilmeensä, joka nyt näytti kirkastuneelta.
Oven vastaisella seinällä kohosi shaahin korkea, norsunluusta ja kullasta tehty valtaistuin.
Melik, punapurppurainen, hohtokivillä siroitettu silkkipuku yllä, ja valkea, töyhdöllinen silkkiturbaani päässä, istui valtaistuimella, ja hänen henkivartijansa, joilla oli taivaansiniset soturivaipat yllä, sekä heidän etumaisinaan, oikealla Abu'l-ganaïm ja vasemmalla Demur, ympäröivät kummallakin puolen valtaistuimen portaita.
Siitä hetkestä kuin Anahita oli ilmestynyt valtaistuinsalin kynnykselle, oli Melik kiinnittänyt tuliset, läpitunkevat katseensa häneen, eikä hän ollenkaan kääntänyt niitä muuanne.
Saavuttuaan lähelle valtaistuimen portaita, pysähtyi Anahita, notkisti toisen polvensa, ojensi molemmat käsivartensa ylös shaahia kohti ja lausui:
— Terve, Persian suurherra, maan isä ja tuki! Allahin siunaus tulkoon pääsi ylitse! Nöyrä tyttäresi, Anahita, kertojatar, anoo, että kallistaisit korvasi sorretun oikeuden puoleen, että voimakkaalla kädelläsi pelastaisit viattomasti kärsivän ja vapauttaisit hänet hänen kavaloiden vihamiestensä vallasta!
Hänen äänensä kajahti varmana, heleänkirkkaana kuin hopeakello, ja avarat marmoriholvit antoivat siitä kauniin kaiun.
Kurdilaispäällikkö Mervim, joka kolmen poikansa seurassa seisoi todistajien parissa, tunsi kertojattaren äänen kuultuaan syvää liikutusta.
Selittämätöntä liikutusta uhkuivat myöskin Haoman tunteet, hänen kuullessaan tämän tutun kirkkaan äänen helähdystä.
Melik shaahi viittasi valtikallaan Demurille ja Abu'l-ganaïmille.
Tämä oli merkki siitä, että suurherra aikoi ottaa kuultaviinsa kertojattaren asian, ja että hän halusi puhua kertojattaren kanssa kahden kesken.
Henkivartijat siirtyivät maalauskuvilla koristettujen marmoripatsaiden luo ja nostivat kirjavia silkkiverhoja.
Salissa olevat hovilaiset ja todistajat rupesivat nyt poistumaan.
Kun viimeiset olivat menneet, lähtivät henkivartijat. Demur ja
Abu'l-ganaïm yksin olivat jääneet valtaistuimen portaiden juureen.
Melik viittasi heille. Kumpikin alkoi kulkea pilareiden ohi nostaen raskaita laskosverhoja ja tarkastaen, oliko joku jäänyt niiden taakse kuuntelemaan. Tarkastuksensa toimitettuaan ja huomattuaan kaikkien todella menneen, he poistuivat valtaistuinsalista.
Anahita oli jäänyt yksin suurherran valtaistuimen eteen. Hän oli noussut seisomaan ja valmistautui jatkamaan kertojattaren tointansa.
Lukuisat pitkäjalkaiset kullatut lamput, jotka hämäräisen kattovalon riittämättömyyden vuoksi oli sytytetty avaraa valtaistuinsalia valaisemaan, paloivat leimuten ja korkealiekkisinä.
Melik piti yhä hehkuvat silmänsä kiinnitettyinä Anahitaan, joka ensin avokatsein niitä kesti, mutta joka, jäätyään kahden kesken suurherran kanssa, vaistomaisesti väisti niitä, luomalla katseensa alas.
Nyt katsoi hän velvollisuudekseen jatkaa asiansa esittämistä ja nosti taas silmänsä suurherran puoleen, luoden häneen avoimen, vilpitöntä intoa ja varmuutta kuvastavan katseen. Mutta yhä hehkuvammin ja terävämmin silmäili shaahi häntä. Anahita tunsi sisässään selittämätöntä vavistusta, mutta alkoi kuitenkin melkein tyyneellä äänellä:
— Tulen esittämään sinulle, suurherra, onnettoman kurdilaispäällikön, Mervimin asiaa.
— Et luultavasti tiedä, että olen itse tuominnut Mervimin juonittelijana ja maankavaltajana — sanoi Melik.
— Sen tiedän, suurherra. Mutta Mervimin vihamiehet sekä väärät todistajat olivat saattaneet tietosi harhaan, niin että langetit väärän tuomion, sillä Mervim on viaton.
— Tiedätkö, kertojatar, mikä rangaistus sinua uhkaa, jos olet ottanut ajaaksesi väärää asiaa?
— Sen tiedän.
— No mitä sanoisit, jos tuo Mervim sittenkin olisi syyllinen?
— Sitä en voi uskoa, sillä on siksi lukuisia todistajia, jotka kaikki ovat valmiit valalla vahvistamaan väitöstään, että Mervim on syytön. Koko läntinen parsien heimo saattaa tämän todistaa ja valalla vahvistaa todistuksensa.
— Entä jos minulla olisi vielä lukuisammat, vielä tehoisammat todistajat, jotka vannovat Mervimin olevan syyllisen?
— En tunne sinun todistajiasi, suurherra. — Mutta suvaitse ensin kuulustella minun todistajiani.
Anahita katsahti sivulleen, ikäänkuin olisi etsinyt todistajiaan ja tunsi helpoitusta päästessään hetkeksi vapaaksi shaahin katseesta, jonka omituinen hehku nyt kävi hänelle vallan sietämättömäksi.
Silloin Melik nousi norsunluu-istuimeltaan ja astui alas muutaman valtaistuimen portaan kertojatarta kohti. Hänen silmissään välkkyi lempeämpi hohde ja hän virkkoi:
— Tahdoin vaan koetella varmuuttasi ja rohkeuttasi. Huomaan nyt, että olet yhtä rohkea kuin kaunis. — Todistajasi ovat tarpeettomat. Suurvisiirini, Hassan Ibn Alin, kautta olen jo paljon ennen ilmoitustasi saanut kuulla, että hän puolestaan on Mervimin asiaa uudestaan tutkinut. Hän piti sitä niin vaarallisena, ja ajatellessaan edeltäjättäresi kovaa kohtaloa, tahtoi hän suojella sinua samanlaisesta ja ryhtyi asiaa tiedustelemaan. Nyt on minunkin vakaumukseni varma, ja kohta on Mervim julistettava vapaaksi ja entisiä oikeuksiaan nauttivaksi.
Ilo välkähti Anahitan silmiin, kun hän kuuli nämät shaahin sanat.
Shaahi huomasi tämän hänen kasvojensa ilonkirkkauden ja astui vielä muutaman portaan alemmaksi, niin että hän nyt seisoi valtaistuimen alimmalla portaalla. Hän virkkoi:
— Siltä ei sinun ansiosi vähene, sillä olet osoittanut suurta rohkeutta, ottamalla kerrottavaksesi näin vaarallisen asian. Sinun ilmoittamanasi se yksistään saattoi joutua uudelleen käsiteltäväkseni. Ja sinun ylistystäsi annan kuuluttaa moskeoissa ympäri maata. Vaan näön vuoksi annan kuulustella todistajia. Voit olla varma siitä, että Mervim pääsee vapaaksi.
Iloissaan laskeutui Anahita matolle polvilleen ja rukoili palavan kiitosrukouksensa Allahille, joka näin palkitsi hänen pyrkimyksensä, joka näin oli valaissut suurherran mielen.
Hänen rukoillessaan oli Melik astunut hänen viereensä ja silmäili häntä ihailevin katsein.
Kun Anahita lopetettuaan rukouksensa taas nousi pystyyn, säpsähti hän nähdessään suurherran vallan vieressään. Tämä tarttui hänen käteensä ja vei hänet valtaistuimen portaiden vieressä olevien korkeiden sillkkipatja-istuinten luo, virkkaen:
— Olet jo varmaankin väsynyt. Levähdä siis tässä hetkinen!
Kun Anahita ujona oli noudattanut kehoitusta, istuutui shaahi vallan hänen viereensä ja sanoi:
— Onneasi voit kiittää, että ryhdyttyäsi tähän vaikeaan asiaan olet välttänyt kaikki uhkaavat vaarat. Ihme on näet, ettei peljätyn ja kukistamattoman Alamutin fidaavienkaan ole onnistunut sinuun tikarejansa tähdätä.
— Allah on ollut vahvana turvanani.
— Niin on; ja lisäksi minä ja suurvisiirini. Mutta eivät vaarasi nytkään lopu. Päinvastoin kaikki Mervimin vihamiehet nyt kiivaasti rupeavat sinua ahdistamaan. Tahdon vapauttaa sinut näistä vaaroista, sillä nuoruutesi ja kauneutesi ansaitsevat ylhäisintä asemaa. — Kuuletko, kertojatar? Olen mieltynyt sinuun, ei yhdenkään naisen sulo vielä ole minusta tuntunut niin viehkeältä kuin sinun; äänesi kaiku on hopeanheleä ja korvalleni vienointa soittoa. Senvuoksi tahdon kohoittaa sinut puolisokseni, lempipuolisokseni, haaremini valtiattareksi. — Kuuletko, kertojatar? Niin vastustamatta on sulosi minut hurmannut.
Anahita oli tämän kuultuaan vallan tyrmistynyt, hän ei voinut uskoa korviaan, eikä hän voinut vastata sanaakaan.
Shaahi ei intohimonsa kiihkossa huomannut Anahitan kauhunilmettä, vaan jatkoi yhä enemmän tulistuen:
— Sinäkö ainaiseksi harsoihin peittäisit nuo silmät, jotka säteilevät kirkkaina kuin soheil-tähti, levittäen ainaista onnea niille kuolevaisille, jotka asuvat sen valaisemilla mailla!
Voimatta kauempaa hillitä itseään, kietoi Melik käsivartensa Anahitan ympäri ja tahtoi painaa suudelman hänen silmilleen.
Mutta Anahita kokosi kaiken tarmonsa, tempautui irti hänen käsivarrestaan ja syöksyi läheisen marmoripilarin luo, tarttuen siihen käsivarsineen, ikäänkuin turvautuen vankan kiven apuun.
Hänen vastustuksensa kiihoitti yhä enemmän Melikin intohimoisia pyyteitä. Leimuavin katsein hän lähestyi Anahitaa toistaakseen äsken yrittämänsä hellyyden osoitetta.
Kun Anahita taas näki hänet vallan lähellä itseään, puhkesi hänen itsesuojelemisvaistonsa esiin, hän irroitti käsivartensa pylväästä ja väistyi pari askelta. Sitten hän ojensi vartalonsa ja asettui ikäänkuin vastarintaan.
Ääni varmana ja silmät säihkyen vakaumusta hän huudahti:
— Muista minun valaani… ja muista myöskin omaa valaasi!
— Ne muistan — sanoi Melik — mutta ylimäinen pappi saattaa meidät molemmat valastamme vapauttaa. Hänet kutsutan viipymättä tänne, sillä jo tänä iltana täytyy sinun tulla omakseni!
— Se olisi Allahin pyhän tahdon rikkomista, se olisi hänen pyhän lakinsa pilkkaamista!
— Olen Allahin tahdon ja lain edustaja maan päällä.
— Kansa ei ole suostuva siihen, että sen valitsemaa ja voitelemaa näin loukataan.
— Kansan täytyy taipua minun tahtoni alle. Ei yksistään Persian kansa ole käskyjeni alainen. Olen masentanut toistakymmentä eri kansakuntaa Aigean meren ja Induksen välillä. Kaikki tottelevat ne käskyjäni. Kuka rohkenisi nousta minun tahtoani vastustamaan? Minulla on valta vaikka kokonaan lakkauttaa kertojattaren toimi ja käskeä vääryyttä kärsivien suorastaan kääntyä minun puoleeni.
Voimatta hillitä verensä tuimaa kuohahdusta, lähestyi Melik uudestaan Anahitaa; kertojatar vaipui hervottomana alas mosaiikkipermannolle patsaan viereen, ruveten itsekseen rukoilemaan.
Nähdessään Anahitan pelon ja tuskan, tyyntyi Melik hieman ja päätti malttaa mielensä ja lohduttaa häntä.
— Nouse — sanoi hän — ja levähdä patjaistuimella. Älä pelkää minua, sillä olen ystäväsi… ja olen rakastava sinua kiihkeämmin kuin ketään muuta naista. Ymmärrän levottomuutesi ja arvelusi. Mutta kun ylimäinen pappi saapuu, on hän mielesi rauhoittava.
Kuullessaan ylimäistä pappia mainittavan, tointui Anahita hieman, ja toivon välke välähti hänen sielussaan. Ehkäpä ylimäinen pappi oli häntä puolustava, oli vastustava suurherran mielettömyyttä ja soimaava hänen rikollista aiettaan.
Melikin poistuttua valtaistuimen luo, meni Anahita patjaistuimelle, jolle hän hervottomana vajosi. Hänen voimansa olivat uupuneet.
Melik astui sillävälin ylös valtaistuimelle ja näpäytti sen sivulla riippuvaa kultalevyä. Seuraavassa tuokiossa riensivät Demur ja Abu'l-ganaïm esille.
Melik viittasi heitä tulemaan syrjään ja sanoi Abu'l-ganaïmille:
— Mene kutsumaan tänne ylimäinen pappi. Hän pukekoon ylleen täyden ylimäispapillisen pukunsa ja tuokoon juhlakoraanin mukaansa. Hän toimittakoon ensin puhdistavan kylvyn ja valmistautukoon rukouksella isossa sinisessä moskeassa sitä tärkeätä tointa varten, jonka hänelle täällä olen määräävä.
Visiiri Abu'l-ganaïmin poistuttua suurherran käskyä täyttämään, kääntyi tämä Demurin puoleen ja sanoi puoliääneen:
— Kutsu tänne haaremin naisia ja kertojattaren saattonainen ja käske heidän johdattaa hänet lempipuolison-huoneisiin. Kertojattarelle annettakoon parhaita virvokkeita, ja odaliski-kuoro laulakoon ja tanssikoon hänen edessään, jos se häntä huvittaa. Hänelle tuotakoon runsaasti kulta- ja helmikoristeita sekä hohtokiviä. Seinät ja divaanit peitettäköön kaiteilla verhoilla, ja jos hän haluaa levähtää, levitettäköön sisimmässä makuuhuoneessa pehmeimmät patjat ja silkkipeitteet. Ruusuöljyä priiskoitettakoon kaikkialle näissä haaremin valiohuoneissa. — Muistatko toimittaa kaikki, mitä käskin?
— Palvelijasi on täyttävä kaikki käskysi.
— Saatettuasi kertojattaren lempipuolison-haaremiin, tulee sinun kutsua hovilaiset, Mervim ja todistajat tänne. Tahdon julistaa Mervimin vapaaksi.
— Sen teen, suurherra. Pitääkö minun myös järjestää todistajat tavanmukaisesti saattamaan kertojatarta takaisin hänen linnaansa?
— Se on tarpeetonta. — Kertojatar jää tänne. Hänen äänensä on liian heleä, hänen silmänsä liian kauniit, jotta hän voisi sulkeutua ahtaiden muuriensa sisälle. Hän on tästälähin muuttava ammattia.
Tämän sanottuaan Melik iski Demurille merkitsevästi silmää.
Suurvisiirin pojan mentyä naisia kutsumaan, lähestyi Melik Anahitaa, joka sivulle päin nojaavana, tyrmistyneenä kuiskaili rukouksiaan.
Melikin istuutuessa hänen viereensä, hän kavahti rukouksistaan ja näytti taas aikovan paeta.
Mutta Melik tarttui hellästi hänen käteensä ja sanoi lempeällä äänellä: