— Siinä teitte oikein — arveli Iredsh. Mielipahalla ajattelen, että teiltä näin on mennyt hukkaan puolet juhlasta. Mutta korvatkaa nyt vahinkonne.

Miesten poistuttua lykkäytynyttä juhlimistaan aloittamaan, virkkoi
Iredsh:

— Jo sen arvasin, että tuo konna pötki tiehensä.

— Kyllä sen nyt selvästi näkee — huomautti Gurase, — että tuolla vanhalla kyyryselällä oli paha omatunto, kun niin nopsasti lähti käpälämäkeen.

Ja koko pöytäkunta naurahti Gurasen huomautukselle. Sillä vaivaloisesti ja hitaasti ulkokullattu Shiruje oli liikkunut, etenkin viedessään vangeille ruokaa.

— Nyt muistan — puuttui Demur puheeseen, että tännepäin ratsastaessamme näimme tieltä kaukaa puiden aukosta vanhan miehen, joka kiiruhti metsän syvyyteen. Tämä oli noin puolitiessä Raghan ja vuorikylän välillä.

— Se oli varmaan vankien hoitaja Shiruje — sanoi Gurase.

— Tai oikeammin vankien kiduttaja — huomautti Haoma.

— Emme sen enempää huomiota hänen kiinnittäneet, virkkoi Demur.

— Hän on varmaankin paennut Raghaan — arveli Iredsh. — Sieltä on häntä perin vaikea saavuttaa.

Samassa alkoivat soittajat taas helkyttää hiljaisia säveleitä. Destur mobedin pöydän ääreen oli hilpeä mieliala palannut. Iredshin huulilla lepäsi taas hyvänsävyinen hymy, ja hän kääntyi Demurin puoleen virkahtaen:

— Kun näen tässä teidät molemmat nuoret, sinut ja Haoman, jotka jalo ystävyys toisiinsa liittää, muistuu mieleeni, että tänä onnellisena juhlahetkenä toteutuu monta vuotta sitten tehty lupaus.

Ja hän lisäsi kääntyen muiden puoleen:

— Tahdotteko kuulla, mitä kerron? Kaikki kallistivat korvansa lähemmäksi destur mobedia, paremmin kuullakseen hänen puhettaan.

Iredsh alkoi:

— Monta, monta vuotta sitten eli Chorassanin maakunnan pääkaupungissa, Nishapurissa, kolme nuorukaista. Yksi heistä oli tavattoman hyväsydäminen ja samalla viisas. Ystävykset kutsuivat häntä "hyväntekijäksi". Toinen oli mietiskelyyn taipuvainen sekä haaveileva. Häntä kutsuttiin senvuoksi "haaveilijaksi". Kolmas oli tavattoman lujatahtoinen, jäntevä, toimitarmoinen, mutta myös kylmästi punnitseva ja intohimoinen. Hänen liikanimensä oli ystävysten kesken "hallitsija". Kerran heidän ollessa koolla, nuoren innon ja hehkuvien tunteiden värähdellessä, sai se tovereista, jota "hallitsijaksi" kutsuttiin, muut vannomaan, että ken heistä kolmesta ensiksi kohoaisi valtaan ja kunniaan, sen täytyisi nostaa muut toverukset omaan korkeuteensa. — Kutka olivat nuo omituiset nuorukaiset? — kysyi uteliaana Demur.

— Senpä aijon juuri virkkaa — jatkoi Iredsh. — Ystävykset hajaantuivat sitten eri tahoille maailmaan. "Hyväntekijäksi" mainittu on jalo isäsi, nykyinen suurvisiiri Hassan Ibn Ali. Hän on täydellisesti sen nimen arvoinen, jonka hänelle nuorena hänen ystävänsä "haaveilija" ja "hallitsija" antoivat. Hän on koko Persian laajan valtakunnan hyväntekijä, myöskin parsien hyväntekijä. Ja hyvyydellään hän hallitsee näitä avaroita maa-alueita, kansaa ja itse shaahiakin. — "Haaveilija" ei ole kaukana teistä, hän istuu tässä joukossanne; se olen minä.

— Entä "hallitsija"? — kysäsi vilkas Demur.

— Hänestä kernaimmiten en puhuisi mitään, niin synkkä on hänen myöhäisempi kehityksensä ollut. Mutta tiedän, ettette tyydy näin puolinaisiin tietoihin, ja senpävuoksi lausun hänen nimensä, jonka kernaammin jättäisin mainitsematta. Hän on peljätty Ibn es-Ssabbach, assassiinien verinen päällikkö, Alamutin rautainen hallitsija.

Kuullessaan tämän nimen, säpsähtivät kaikki destur mobedin pöydän ääressä istuvat. Sillä pelättävä ja kamala kaiku oli tuolla nimellä.

— Entä miten on käynyt nuoruutenne valan? — kysyi Gurase.

Iredsh jatkoi selittäen:

— Jo nykyisen maan hallitsijan, Melikin isän, Alp Arslan shaahin aikana kohosi hyvä ja viisas Hassan Ibn Ali hallitsijan korkeimmaksi neuvonantajaksi. Hänen vaikutusvaltansa vaan kasvamistaan kasvoi Alp Arslanin jälkeläisen, Melikin, hallitessa ja silloin muisti hän lupauksensa, otti selon Ibn es-Ssabbachin ja minun olopaikasta ja kutsui meidät hoviin Raghaan tarjotakseen meille siellä ylhäisiä virkoja. Mutta minut oli jo sitä ennen heimoni ikävä vallannut, olin muuttanut tänne ja päättänyt kokonaan antautua heimoni palvelukseen. Täällä korkein luottamustoimi tuli osakseni. — Ibn es-Ssabbach taaskin noudatti kutsuja, tuli hoviin ja pääsi Hassan Ibn Alin välityksestä Melik shaahin huomatuimpien neuvonantajani joukkoon. Mutta hänen vallanhimoinen luonteensa ei tyytynyt toissijaiseen asemaan. Hän rupesi pian juonittelemaan, syrjäyttääkseen ystävänsä ja hyväntekijänsä, Hassan Ibn Alin. Monet monituiset kerrat hän koetti hallitsijan tykönä saada jalon suurvisiirin epäluulon alaiseksi. Mutta vaikka hän käyttikin sitä varten mitä pirullisinta viekkautta ja häikäilemättömimpiä keinoja, ei hänen onnistunut järkyttää Melik shaahin lujaa luottamusta suurvisiiriinsä. — Vielä korkeammallekin tähtäsivät hänen kunnianhimoiset tuumansa. Olin kerran kuullut hänen nuorena sanovan, ettei hänen kunnianhimonsa ennen olisi tyydytetty, kuin hän pääsisi maailman hallitsijaksi. — Viimein shaahi itse kyllästyi tähän juonittelevaan ja kunnianhimoiseen neuvonantajaan, ja antoi Hassan Ibn Alille suoranaisen käskyn poistaa hänet hovista. Ibn es-Ssabbach lähti, mutta, luullen tai ainakin väittäen suurvisiirin juonitelleen hänet pois hovista, vannoi hän hänelle ainaista vihaa sekä julmaa kostoa ja vetäytyi sitten assassiinien kanssa pohjoispuolella Kasvinin vuoristoa olevaan Alamutin linnaan, — kuten useimmat teistä tietänevät. Hän tahtoo vaikuttaa ja hallita mistä hinnasta tahansa, ja kuolemaa halveksivine, kätyreineen, fidaavineen, hän levittää tuhoa ja kuolemaa yli Itämaiden.

— Hän on todellinen Ahrimanin edustaja maan päällä — huomautti
Haoma.

— Hän on hallitsijaan ja kansojen painajainen — lisäsi Gurase.

— Mutta älkäämme tänä juhlahetkenä pimittäkö mieliämme muistelemalla tuota kiittämätöntä ja julmaa miestä, — virkkoi Iredsh. — Ajatelkaamme vaan, että jalo Hassan Ibn Ali tänään toistamiseen on täyttänyt nuoruutensa lupauksen minua kohtaan; ja hän on ulotuttanut sen koko parsien heimoon. Sillä epäilemättä on tämä vapautustyö hänen ansionsa.

— Isäni tahtoo, selitti Demur, joka aina itsetietoisena ja mielellään kuuli isäänsä kiitettävän, — isäni tahtoo, että kaikki avaran Persian valtakunnan eri kansat eläisivät sovussa ja vapaina. Senpä vuoksi hän on kauan parsienkin vapauden asiaa ajanut.

— Minä iloitsen suuresti siitä, jatkoi Iredsh, että meidän ystävyytemme on jatkunut poikiemme kesken. Selvä todistus siitä on tulosi tänne, Demur.

Nyt tuli palvelija, Sevare, destur mobedin pöydän luo ja ilmoitti, että juhlan kilpa-ammunta pian oli alkava. Iredsh ja hänen pöytäkumppaninsa nousivat siis kentän syrjässä olevalle ampumaradalle mennäkseen. Haoma poikkesi kuitenkin ensin vapautettuja vankeja katsomaan, sanoakseen heille muutaman ystävällisen sanan. Mutta saavuttuaan heidän pöytänsä luo, huomasi hän sen tyhjäksi. Lähistössä juhlivilta sai hän kuulla, että kaksi nuorempaa vangeista jo kohta aterian loputtua oli kantanut vankivanhuksen pois. Haoma meni nyt siihen destur mobedin asuntoryhmään kuuluvaan telttaan, joka vastaiseksi oli annettu vapautettujen vankien asuttavaksi. Siellä loikoi vuoteella vanha Salfer, ankaran kuumeen pauloissa ja pyysi tuon tuostakin Vohumenolta ja Arastalta kylmää vettä jäähdyttääkseen polttavia huuliaan.

Vohumeno ja Arasta kertoivat nyt, että vanhus jo aterian kuluessa oli tuntenut suurta pahoinvointia ja että hän heti sen loputtua oli pyytänyt päästä levolle.

Huolimatta kovasta kuumeestaan ei Salfer vielä hourinut, vaan tunsi
Haoman, kuultuaan hänen äänensä.

— Kiitos, tuhannesti kiitos, hyväntekijämme! Ormuzd sinua monenkertaisesti siunatkoon! — sanoi hän heikolla äänellä.

Haoma tahtoi toimittaa hänelle lääkeapua. Mutta ei yksikään tautienparantaja ollut saatavissa, ja ne, jotka tavattiin ja joita kehoitettiin tulemaan vanhan Salferin avuksi, kieltäytyivät kiven kovaan tahraamasta taitoansa tarjoamalla sitä häpeävangin avuksi. Koska Haoma ei tahtonut juhlan kuluessa turvautua mihinkään ankarampiin keinoihin pakoittaakseen näitä henkilöitä täyttämään ihmisyyden vaatimuksia, tyytyi hän lopulta antamaan Salierille erästä juomaa, jonka taitava, lääkekasvia tunteva vanha palvelijatar Rudabe oli valmistanut. Tätä juomaa maistettuaan, tuntui Salfer saavan huojennusta. Ja teltassa olijat puhuivat keskenään kuiskaten, koska kuulivat sairaan jo tasaisemmin hengittävän ja toivoivat hänen vaipuvan uneen. Mutta äkkiä virkkoi Salfer:

— Viekää minut huomenna mukaanne tuliuhrille. Tunnen, etten enää kauan voi elää, ja tahtoisin vielä kerran olla mukana Ormuzdia ylistämässä, saadakseni ennen kuolemaani sen varmuuden, että hän on antanut minulle anteeksi.

— Jos suinkin jaksat huomenna, sanoi Vohumeno — viemme sinut uhripaikalle. Rauhoitu siis ja nuku.

— Laskeutukaa myöskin te levolle kehoitti Haoma Vohumenoa ja
Arastaa. — Lepoa tarvitsette tekin. Rauhaisaa yötä ystäväni!

— Rauhaisaa yötä! huudahtivat molemmat nuoret miehet. Ja Vohumeno lisäsi: — Kiitos, hyväntekijämme!

Arastakin virkkoi poistuvalle:

— Ormuzdin siunaus sinulle vapahtajamme!

Poistuessaan ajatteli Haoma tyydytetyin mielin, että vankiparat nyt ensi kertaa saivat maata puhtailla vuoteilla sekä hengittää vapauden ja yön virkistävää ilmaa. — Hän ohjasi sitten kulkunsa ampumaradalle. Siellä oli kilpailu jo täydessä vauhdissa. Joukko vahvajänterisiä nuorukaisia, jouset olalla, seisoi radan toisessa päässä. Toiseen päähän oli pystytetty aloepuisista laudoista tehty leveä ampumataulu. Sen keskelle oli asetettu valkoisista zhasmiineista ja punaisista ruusuista tehtyjä vähäisiä seppeleitä, jotka ampujien luota näyttivät jotenkin pieniltä renkailta. Niitä oli viisi luvultaan, ja ne oli kiinnitetty ampumalautaan siten, että yksi oli keskellä ja neljä muuta neliökuvioisesti sen ympärillä. Ampujien piti koettaa ampua nuolensa niin, että ne osuivat lautaan näiden kukkaisrengasten sisään. Ensin oli tähdättävä keskimäiseen, ja sitten järjestään kaikkiin sen ympärillä oleviin kiehkuroihin. Kilpailevien nuorukaisten vieressä seisoi parvi parsien kauniimpia nuoria neitosia, palkintoseppeleet käsissä. Ken osasi kolmeen kukkaisrenkaaseen perätysten, sai toisen palkinnon: plataanilehtisen seppeleen, jonka hienot immenkädet katsojien suosiota huutaessa laskivat ampujan päähän. Pitkän välimatkan sekä epävakaan loimuavan soihtuvalon vuoksi ei kukaan onnistunut kolmeen renkaaseen osaamaan. Hetken kuluttua sai katseleva kansa tilaisuuden huutaa suosiotaan onnelliselle ampujalle, joka osui kolmasti oikeaan. Se nuori mies, joka näin ensiksi saavutti plataaniseppeleen, huomattiin Iredshin palvelijaksi, Sevareksi. Hänen paksulihaksiset käsivartensa ja taitonsa osoittivat, ettei hän muuten ollut raukka, joskohta hän äärimäisellä kauhistuksella oli rotkovankeja pelännyt.

Ensimäisen palkinnon, silkkiplataaniseppeleen, ottaja antoi kauan odottaa itseään. Sillä koe oli vaikea: täytyi kiidättää nuoli säädetyssä järjestyksessä jokaiseen noista viidestä seppeleestä.

— Yhden tiedän, joka palkinnon veisi — sanoi vanha Gurase, katseltuaan ampujien turhia yrityksiä. — Se on Vohumeno.

Ympärillä olevien paheksuva murina pakoitti hänet vaikenemaan.

Mielenkiinto kiihtyi kiihtymistään. Demurin seuralaisetkin astuivat ampumakohdalle ja panivat parastaan. Mutta liekö hovilaistoimi vai maljanmaisteleminen saattanut heidän kätensä epävakaviksi — järjestään he vaan ampuivat seppeleiden viereen. Jopa yksi ampui nuolensa kiinni itse seppeleeseen, niin että pari kukkaa siitä irtaantui. Tätä pidettiin erityisenä taitamattomuutena, eivätkä ympärilläolevat katsojat voineet peittää siitä syntynyttä hilpeyttään. Varsinkin vanha Gurase, joka itse nuorempana oli ollut oiva ampuja, piti tuota hovilaisen koetta niin epäonnistuneena, että purskahti äänekkääseen nauruun. Kuitenkin hän seuraavassa tuokiossa katui tätä hilpeydenpurkaustaan, peljäten loukanneensa vieraita, ja siveli, ollen perin hämillään, harmaata partaansa. Hovilaiset taas eivät olleet millänsäkään tästä tyhjästä touhustaan, vaan väistyivät hymysuin ja puoleksi hoiperrellen kansanjoukkoon.

Demuria kuitenkin hieman suututti tuo seuralaistensa epäonnistuminen ja sen aiheuttama hilpeys, ja hänet valtasi suuri halu korjata heidän mainettaan tarttumalla itse jouseen. Hän näet oli shaahin metsästysretkiltä tunnettu tarkaksi tähtääjäksi ja varmaksi saaliinkaatajaksi. Hän astui siis kilpailevien riviin vuoroansa odottamaan. Katselijoiden jännitys oli nyt noussut äärilleen, ja kun Demur sitten tarttui jouseen, oli yleinen hiljaisuus vallalla. Ihmettelevä väkijoukko sai nyt nähdä, miten hän järkähtämättä ja pitkään tähtäsi, ja miten hän erehtymättä osui järjestään jokaiseen viidestä kukkakiehkurasta. Loppumattomien ihastushuutojen raikuessa laski sievin impi silkkiplataani-seppeleen korkean vieraan päähän, ja koska Iredsh nyt oli julistanut juhlan päättyneeksi, saatettiin hän ja hänen seppelöity vieraansa riemukulussa destur mobedin teltta-asunnolle.

Haomakin oli saapunut parhaaksi ystävänsä voittoriemua näkemään; hän yhtyi tiellä Demuriin ja virkkoi:

— En luullut, että hovielämä olisi sinua näin vähän kyennyt veltostuttamaan.

Demur vaan hymyili.

* * * * *

Soihdut juhlakentällä oli sammutettu, juhlailo vaiennut ja parsit palanneet asuntoihinsa levolle. Johdettuaan Demurin seuralaisineen erityiseen heitä varten koristettuun telttaan sekä vanhemmilleen ja sisarelleen yöhyväiset sanottuaan, oli Haoma mennyt makuuteltalleen. Sen ovella hän pysähtyi hetkeksi, katsellen tummavarjoista pyhää plataanilehtoa sekä kuutamon hopeoimia lumihuippuja. Lapsuuden muistot heräsivät hänessä, ja viihdyttävä kodin tunne mielessä laskeusi hän sisarensa Armaitiksen kukilla reunustamalle vuoteelle.

Lepo ja uni valtasi parsiheimon. Yö oli hiljainen; ja tuskin kukaan enää kuuli ison hietakellon ääressä valvovan yövartijan torventoitotusta, joka ilmoitti seuraavaa, juhlan lopusta kulunutta yönhetkeä.

YHDEKSÄS LUKU.

Yövartija oli tavallista kovemmalla toitotuksella ilmoittanut nousuhetken tulleen, ja huolimatta lyhyestä unestaan, olivat parsit vitkastelematta hyljänneet vuoteensa ja pukeutuneet tuliuhrille lähteäkseen. Leveä, hyvin tasoitettu tie johti kaakkoa kohti. Sitä myöten solui nyt eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti parsien jaloryhtinen, kaunis joukko. Kaikilla oli yllä hienosta valkeasta liinasta tehdyt vaatteet, ja herbedeillä pitkää liinavaippaa koossapitämässä leveä keltainen nahkavyö, kosti. Jonon etupäässä kulkivat vieretysten Iredsh ja Haoma, heitä seurasivat herbedit ja sitten muu kansa. Jonon päättivät Vohumeno ja Arasta, jotka kantotuolissa kuljettivat vanhaa Salferia. Tämä oli, huolimatta arveluttavasta heikkoudestaan, välttämättömästä tahtonut tulla mukaan. Hänen silmänsä, jotka olivat voineet kestää soihtuvaloa, eivät sietäneet aamuhämärää, vaan oli hänen täytynyt sidotuttaa huivi silmilleen.

Haoma kantoi vasemmassa kädessään katettua hopeamaljaa, joka sisälsi uhritilassa tarvittavaa kukista valmistettua tuoksupölyä. Oikeassa kädessään hän kantoi teräväkärkistä keihästä.

Aamun valkeneminen edistyi edistymistään. Mutta auringonnousun kohdalla peitti taivaanrannan synkkä musta pilvi.

— Tuo on paha enne — sanoi Iredshin takana astuva Gurase osoittaen pilveä. — Kunhan ei Ahriman peittäisi meiltä aurinkoa ja taivasta!

— Olkaamme hyvässä toivossa! — rauhoitti Iredsh. — Ormuzd on kyllä paneva väkensä liikkeelle karkoittaakseen pimeyden joukot.

Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun pensaikosta tien vierestä kuului omituista kohinaa. Ja seuraavassa tuokiossa tuli näkyviin suuri käärme, joka kiemurtaen sinimustaa paisuvaa ruumistaan mateli esiin tien halki.

Haoma nosti keihäänsä pystyyn merkiksi, että jonon oli hetkeksi pysähtyminen. Sitten hän ryhtyi käärmettä tappamaan, sillä sen henkiin jättäminen olisi ollut paha enne. Hetken kestäneen kamppailun jälkeen halkaisi Haoman keihäs käärmeen pään. Keihäänsä kärjen terävillä syrjillä hän irroitti pään kokonaan ruumiista. Kaivettiin sitten tien viereen kuoppa, johon käärmeen pää laskettiin ja joka sitten taas mullalla peitettiin. Käärmeen vielä kiemurteleva ruumis naulattiin kiinni kallioseinän halkeamiin.

Nyt parsit päästivät helpoituksen huokauksen. Sillä olivathan vuoristossa tiheään luikertavat käärmeet Ahrimanin ilkeitä daiveja, jotka usein parsien kulkiessa tuliuhrille, pahaa ennustaen tulivat heidän tielleen. Ellei silloin näyttäynyttä käärmettä saatu tapetuksi, oli varsin arveluttavaa ryhtyä uhritoimitukseen. Syytä oli siis tyytyväisyyteen, kun vihollinen onnellisesti oli saatu tuhotuksi.

Juhlallisen äänettöminä, mutta mielissään iloisina, lähtivät parsit taas liikkeelle. Tie kohosi nyt kohoamistaan, ja pian rupesi näkymään se tasainen vuorenhuippu, jolla parsien pyhin tulialttari oli pystytetty. Jo näkyi tulenvartijan, Hedshirin, pieni maja, joka oli rakennettu kallioseinän suojaan. Hedshir, kaljupää, valkeapartainen vanhus seisoi majansa edessä; hänen vartalonsa kuvastui selvästi aamutaivasta vastaan, ja hän ojensi kätensä tervehdykseksi tulevia kohtaan. Päivä valkeni valkenemistaan ja tumman pilven takaa näkyi aamuruskon purppurahohde. Jo saapuivat parsien jonon etumaiset uhrikukkulalle. Perille tulleet asettuivat kummun laakeudelle odottamaan toisia. Ja kun kaikki olivat perillä, menivät he, tuliuhrin toimittaja, Haoma, ensinnä, voimakkaan vuorikosken luo. Se syöksyi vaahdoten alas ylemmiltä kallioilta ja kaatoi runsaat vesijoukkonsa uhrilaakeudella olevaan avaraan valkeamarmoriseen altaaseen. Sen laitojen yli se lukemattomina pieninä ryöppykoskina hyppeli edelleen, kunnes vesi alempana taas yhdistyi yhdeksi valtavaksi virraksi, joka huumaavaa vauhtia ja kohisten kiiti alas syvyyksiin.

Haoma pesi kätensä ja ohimonsa, ja muut parsit seurasivat hänen esimerkkiään. Viimeksi Arasta ja Vohumeno laskivat Salferin kantotuolin kosken partaalle. Arasta irroitti siteen isänsä silmiltä ja valmistautui itse pesemään kätensä ja ohimonsa, sitten auttaakseen voimatonta vanhusta tässä puhdistustoimituksessa. Mutta samassa huomasi tämän Gershasp. Hän lähestyi Arastaa ja virkkoi hänelle vihaisesti puoliääneen:

— Älä saastuta pyhää vettä kosketuksellasi.

Peljästynyt Arasta veti takaisin vettä kohti ojennetut kätensä ja oli kahden vaiheilla, mitä tekisi. Gershasp oli kuitenkin lausunut kieltonsa niin kovaan, että Iredsh sen kuuli. Destur mobed kääntyi nyt Gershaspin puoleen ja virkkoi:

— Anna hänen puhdistautua, sillä ei pyhän altaan vettä voi saastuttaa, se virtaa heti pois syvyyksiin.

Nyt rohkeni Arasta toimittaa huuhtomiansa ja sen loputtua auttaa isäänsä vedellä valelemaan kuihtuneita käsiään ja ohimoitaan.

— Tue minua, että jaksan seisoa pyhän uhritoimituksen aikana — sanoi Salfer pojalleen. Vanhuksen voimat näyttivät olevan viimeisillään, ja hervottomana hän valelun jälkeen vaipui takaisin istumaan maahan laskettuun kantotuoliinsa.

Vohumeno oli kantotuolista luovuttuaan, asettunut syrjemmäksi kallionurkkaman luo. Hän oli päätä pitempi useampia muita, ja oli pannut jäntevät käsivartensa ristiin rintansa yli. Vesipuhdistusta hän ei toimittanut, vaan seisoi siinä, välinpitämättömänä tuijottaen eteensä, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan muiden läsnäoloa.

Auringonnousun aika läheni lähenemistään, ja sitä myöten kuin päivän loistava tähti lähestyi taivaanrantaa, musta pilvi vaipumistaan vaipui.

— Ahrimanin synkät joukot väistyvät valonruhtinaan edestä — kuului joku joukosta huudahtavan.

Nyt oli aika ryhtyä tuliuhri-valmistuksiin. Haoma astui miehen vyötäisten korkuisella jalustalla lepäävän suuren kupariuurnan luo; herbedit, Iredsh etumaisena järjestyivät puolikehään matkan päähän hänen taakseen. Kummallekin puolelle heitä ryhmittyivät parsit, miehet ja vaimot. Alttarinvartija, Hedshir, kantoi esiin hienolla liinalla peitetyn korkean jakkaran, jonka yläpuolelta vinosti kupeille päin pisti esiin uhripuita kannattavat haarakkeet. Itse kuparialttari oli puhtaaksi kiilloitettu ja sen hiilos hehkui salaperäisesti.

Vihdoin näyttäytyi taivaanrannalla auringon yläreuna, ja silloin Haoma sitoi ohimoilleen pienen uhrisiteen, paitidanan. Sitten hän rupesi pinoamaan tamariskipuita uhrialttarille. Tällä välin auringon kehä yleni ylenemistään, ja kun sen säteet alkoivat valaista vuoriseutua, rupesivat oliivi- ja sypressilehtojen lukemattomat linnut kaiuttamaan riemulaulujaan. Kivet, puut ja vuorikoski välkkyivät kullalta, ilma oli läpikuultavan kirkasta, ja laajalti näkyivät vuorten huiput, nurmipeitteiset ylälaaksot, kuilut vuorten välillä ja kauempana Raghan tasanko. Tuntui siltä kuin koko luonto olisi kirkastunut ja riemastunut parsien kanssa ylistämään Ormuzdin ylevyyttä. Ja juhlallisen äänettömänä seisoi siinä parsien kaunis ja roteva joukko, pyhän hartauden ilme kasvoissa.

Musta pilvi oli kokonaan kadonnut taivaanrannan alle, ja sen yläpuolelle oli aurinko nyt noussut, niin että koko sen säteilevä kehä oli näkyvissä. Silloin paljasti Haoma päänsä, ojensi molemmat kätensä tulialttarin yli ja virkkoi laajalle kaikuvalla, soinnukkaalla äänellä:

— Siunaan nämät puut pyhien liekkien ravinnoksi.

Näin sanottuaan hän levitti hiilokselle kuivia tamariskilehtiä, jotka seuraavassa tuokiossa leimahtivat ilmiliekkiin, sytyttäen tamariski-pinon palamaan.

Silloin jatkoi Haoma, ojentaen käsiään alttaria kohti:

— Tarjoan ja täytän tämän puhtaan tuliuhrin, Ormuzdin, hyvyyden ja valon ruhtinaan kunniaksi. Sinä, joka alussa loit taivaan loistavat kappaleet, ja auringot, jotta ne levittäisivät maailman avaruuksiin valoansa, elähyttäen luomakuntaa, sinä myös ikijärkesi kautta loit puhtauden, joka on hengenmaailman tuki. Tätä puhtauttasi kohti me kuolevaiset pyrimme, ja niin me sinun kunniaksesi viritämme leimuamaan nämät puhtaat liekit.

Tamariskipino oli nyt syttynyt ilmituleen, ja hiljaisen aamutuulen henkäyksestä nousivat tulikielekkeet kiemurrellen ilmoille. Haoma avasi nyt hopealippaansa ja kaatoi siitä liekkeihin kukkaispölyä. Hyvä lemu tuoksahti tästä ympäristöön ja kellervä savu tupruili esiin tamariskipuiden lomitse. Seuraavassa tuokiossa kohosi taas vaaleansinervä savupatsas suoraan ylöspäin.

Suljettuaan huolellisesti hopealippaan ettei mitään likasta siihen pääsisi, ja asetettuaan sen pois käsistään, jatkoi Haoma:

— Ylevin ja puhtain henki, oi Ormuzd, sinä, hyvyyden ylläpitäjä ja valon luoja, herätä meissä pysyvä tahto liittyä valon puolesta taisteleviin joukkoihisi. Herätä meissä pysyvä tahto liittämään heikot yksityisvoimamme yhdeksi, yksimieliseksi ja lujaksi voimaksi, järkähtämättömäksi taisteluparveksi, joka karkoittaa Ahrimanin synkät sortajajoukot…

— Hän poikkeaa Avestan selvästä, kirjoitetusta sanasta, hän panee omiaan… mutisi Gershasp.

Ja Naotara nyykäytti päätään osoitteeksi, että hän oli samaa mieltä kuin ystävänsä Gershasp.

Gurase, joka seisoi heidän vieressään, ja joka oli kuullut Gershaspin huomautuksen, kuiskasi hänelle:

— Mutta hän puhuu Avestan hengessä.

Sen enempää eivät he kiistelleet. Riitaisan Gershaspin teki kyllä mieli jatkaa, mutta hän muisti kovan kiellon uhritoimituksen häiritsemisestä, ja vaikeni.

Haoma ei ollut kuullut Gershaspin ja Gurasen sananvaihtoa ja jatkoi, yhä enemmän innostuen:

— Suo meidän ryhtyä tositoimiin, poistaaksemme kaikki pimeyden salvat ja verhot, jotta aurinkosi pääsisi elvyttäen ja puhdistaen tunkemaan synkimpiinkin rotkoihin, jotta väistyisi mailta pahuuden järjetön valta! Suo meidän katkoa pois meitä painavat laimeuden ja saamattomuuden kahleet ja niin viimeinkin ryhtyä uudistamaan vuosituhansia kitunutta maailmaa!

Haoman näin puhuessa, oli innostuksen liekki luonut hänen kasvoihinsa kauniin hohteensa.

Nyt olivat tamariskipuut palaneet hiiliksi, ja tuliuhri oli lopussa. Kuparisella luotimella levitti Haoma tuhkaa hiilokselle. Se oli tämän hartaustoimituksen viimeinen tehtävä. Haoma irroitti paitidana-siteen ohimoiltaan, ja nyt oltiin valmiita palaamaan teltta-kylään. Jono rupesi järjestymään, mutta kun Haoman piti astua isänsä Iredshin viereen jonon etupäähän, lankesivat hänen katseensa syrjässä olevan Salferin kantotuoliin. Salfer oli tuli-uhrin alkaessa ja Arastan auttamana, mutta sittenkin ponnistaen viimeisiä voimiaan, noussut pystyyn pyhiä liekkejä katsomaan. Auringon kirkas valo oli häikäissyt hänen rotkovankilan pimeään tottuneet heikot silmänsä. Joku kyynel oli kirpahtanut esiin silmän kulmasta, mutta hän oli kuitenkin, vaikkapa vilahdukselta, nähnyt pyhien liekkien kiemurtelevan ilmoille. Pystyssä hän kuitenkin oli pysytellyt, Arastan tukemana. Vohumenokin oli, huomattuaan vanhuksen heikkouden, rientänyt häntä tukemaan. Mutta kun uhritoimitus oli lopussa, olivat myös vanhuksen voimat ainaiseksi tyhjentyneet ja hän oli vaipunut hervottomana alas kantotuoliinsa. Tuntui siltä kuin hänen henkensä viimeiseen asti voimallaan olisi ylläpitänyt tuota kuivettunutta luisevaa ruumiillista asuntoaan. Nyt veti vanhus juuri viimeisiä henkäyksiään. Haoma riensi Salferin istuimen luo ja kysyi, miten vanhuksen laita oli, oliko hän sairas, ja miten häntä voisi auttaa.

— Hän ei enää tarvitse apua — virkkoi Vohumeno. Hän tekee juuri lähtöä luotamme.

Kuoleva avasi silmänsä ja virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä:

— Ormuzd on antanut minulle anteeksi.

Sitten hän ummisti silmänsä, hänen rintansa rusahti kokoon, ja näin oli hän siirtynyt unhoituksen maille. Hän oli kokenut niin paljon uutta, sekä iloa että surua eilisestä; kaikki oli niin äkkiä ja valtavasti tunkenut hänen ylitsensä, etteivät hänen heikot voimansa sitä voineet kestää. Myös se raitis ja voimakas ilma, jota hän, vuosikausia elettyään vankilarotkon ummehtuneesta ja mädässä ilmassa, viimein vapaaksi päästyään oli saanut hengittää, oli liian voimakasta hänen heikontuneelle verelleen. Samoin puu, joka pitkän poudan aikana on kaivannut virkistävää sadetta, äkillisen tulvan tultua, joka peittää sen juuret ja rungon tyvipuolen, tästä liiallisesta hyvästä jää lehdettömäksi ja kuihtuu.

Huomattuaan isänsä kuolleeksi, rupesi Arasta vuodattamaan kyyneleitä, peitti kasvonsa viitan liepeellä ja kääntyi poispäin ruumiista. Samoin Vohumeno, poiskääntyen, peitti kasvonsa.

Haoma virkkoi:

— Verethragna, jalo tuskien lieventäjä, on hänelle tehnyt armotekonsa.

Ja Haoma, hänen isänsä Iredsh sekä useimmat parseista peittivät niinikään kasvonsa. Gershasp, Naotara sekä joku muu herbedi ja parsi oli osoittamatta tätä surunmerkkiä häpeävangin kuoleman johdosta.

Sitten Iredsh, Haoma ja muut paljastivat jälleen kasvonsa, ja jono lähti hitaasti liikkeelle, kulkien uhrikukkulan rinnettä alespäin.

Arasta ja Vohumeno seisoivat vielä hetken aikaa parsien jonon poistuttua kasvot peitettyinä. Kun he vihdoin antoivat vaippansa liepeen valua alas kasvoiltaan, olivat parsit jo näkymättömissä. Sitten riisui Vohumeno yltään puhtaan liinavaippansa, joka hänelle edellisenä päivänä Haoman toimesta oli annettu, ja levitti sen Salfer vainajan yli, niin että se peitti ruumiin sekä istuimen. Ainoastaan kantopuut pistivät esiin kummaltakin puolen sen alta. Sanaakaan lausumatta kumpikin tarttui kantopuihin ja rupesi kantamaan vainajaa telttakylää kohti.

— He kieltävät häneltä siunatun maan — sanoi Arasta, heidän hetken astuttua mäen rinnettä alaspäin.

— Kieltäkööt — virkkoi Vohumeno. — On multaa muuallakin. Ja yhtä makeasti hän nukkuu, minne vaan hänet lepäämään laskemme.

Ääneti he sitten kantoivat synkkää taakkaansa edelleen.

* * * * *

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja parsit olivat jo jonkun aikaa sitten palanneet telttakylään, kun Demur seuralaisineen heräsi. Hän teki kohta lähtöä. Iredsh pyysi häntä viemään shaahille ja suurvisiirille parsien sydämelliset kiitokset ja alamaisuuden vakuutukset. Ennen Demurin lähtöä, meni Haoma hänen teltalleen, ja ystävykset juttelivat näin:

— Joko nyt jäät tänne heimosi luo Haoma, vai tuletko hoviin? Et kai enää aio hautautua sinne erämaahan?

— Erämaahan tekee vielä mieleni. Nyt ovat minulle selvinneet uskon uudet näkökohdat. Niitä kokoamaan aijon nyt vetäytyä takaisin rotkooni.

Samassa tuli Iredsh ulos Demurin teltasta ja virkkoi:

— Ethän aikone toki heti palata?

— Heti isäni; sillä ei ole aikaa hukattavissa. Demurin palvelija myös minua odottaa rotkoasunnolla. Hän jäi kotiliettäni hoitamaan. Hänet täytyy päästää tästä toimesta.

— Jos lähtösi on niin kiireinen — jatkoi Iredsh — niin kuule neuvoani, rakas poikani. Jos piankin saat uuden opinrakennuksesi valmiiksi, niin malta silloin hillitä intoasi. Neuvoittele ensin tarkoin isäsi ja Gurasen kanssa, ennenkuin rupeat sitä julistamaan. Sillä olet nyt huomannut herbedien ja kansan mielipiteiden piintyneen sitkeyden. En neuvo arkailemaan, mutta jokainen yritys vaatii tarkoituksenmukaista, pohdittua menettelyä.

— Olenpa kiitollinen neuvostasi, isä, ja kätken sen tarkoin mieleeni.

Puhuessaan siinä, eivät he olleet huomanneet, että Vohumeno ja Arasta olivat lähestyneet heitä ja odottivat ikäänkuin heillä olisi ollut jotakin sanottavaa. Haoma huomasi heidät ja kysyi:

— Mitä haluatte, ystäväni?

— Teet lähtöä, vastasi Vohumeno. Tulemme sinua sydämestämme kiittämään.

— Kiitoksenne tulkoon Ormuzdille. Minä olen vaan tehnyt sen, minkä sydämeni pakoitti minut tekemään.

— Sydämesi hyvyyttä juuri kiitän, — jatkoi Vohumeno. — Minun sydämeni on jo puutunut ja lahonnut, mutta hyvä tekosi on sen taas pehmittänyt ja hellyttänyt. Sano miten voin sinulle osoittaa kiitollisuuttani. Olen köyhä mies, en omista mitään. Mutta nämät jänteret jaksavat vielä raataa kahdenkin edestä. Jos sallit niin rupean palvelijaksesi, orjaksesi. Kaadan sinulle, milloin vaan haluat, vuorikauriin. Vieritän alas suuria kivimöhkäleitä ja rakennan sinulle upean kivilinnan rotkoasuntosi sijaan.

Ja kun Haoma vaikeni ja näytti miettiväiseltä, lisäsi hän:

— En häiritse työskentelyäsi, rakennan itselleni majan niin kauas asunnostasi kuin haluat ja käyn sinua palvelemassa, milloin tahdot. Tänne en voi, enkä tahdo jäädä.

Silloin Haoma virkkoi:

— Jos mielesi vaatii sinua täältä lähtemään, arvelen, että voit asettua rotkoasuntoni läheisyyteen asumaan. Ehkäpä ei ole haitaksi, että joskus saan toisen kanssa puhua; sillä vaikeata on alati kätkeä ajatuksensa omaan mieleen. Entä Arasta? Et voine häntä hyljätä.

Ennenkuin Vohumeno ehti vastata, huudahti Demur:

— Jos Arasta tahtoo, otan hänet palvelijakseni hoviin. Hauska olisi minun saada parsi palvelijoideni pariin.

Ja nuori Arasta, ajatellen, että hän täällä saisi kokea pelkkää halveksimista ja niittää katkeruutta, otti kiitollisena vastaan suurvisiirin pojan tarjoumuksen.

— Osoitettuamme Salfer vainajalle viimeisen palveluksen, olemme vapaat — virkkoi Vohumeno, ja molemmat vapautetut vangit poistuivat.

Juhlallisesti, suosionhuutojen raikuessa, lähti suurvisiirin poika kohta senjälkeen seuralaisineen parsien asunnoilta, joutuisasti palaten Raghaan. Jäähyväishetkellä oli hän virkkanut Haomalle: — Kun tarvitset minua, niin anna minun tietää tarpeesi!

Hänen lähdettyään, Haoma syleili isäänsä, äitiään ja sisartaan, sanoi hyvästi vanhalle Rudabelle, Sevarelle ja viime hetkenä saapuvalle Guraselle, nousi hevosen selkään ja alkoi ratsastaa takaisin erakko-asunnolleen.

TOINEN OSA

ENSIMÄINEN LUKU.

Länteen päin Haoman rotkoasunnosta ja pohjoiseen Melik shaahin pääkaupungista, Raghasta, kohosi Raghaan päin pitkänkaltevalla mäellä kertojattaren, Anahitan, linna-asunto. Vaihtelevan rikas kasvullisuus rehoitti tämän mäen rinteillä, sen juurella tuuhea granaatti-lehto, korkeammalla tummia sypressejä ja lähinnä rakennusta iloisempia, täplärunkoisia ja runsaslehtisiä plataaneja. Haoman rotkon ohi syöksähtävä vuorijoki kääntyi laaksoon saavuttuaan länttä kohti ja kulki sirona, pitkänkaarevana mutkana Anahitan linnan pohjoispuolella olevan viljavan ja hymyilevän laakson läpi. Tie, jolle sinne tänne oli rakennettu harmaamarmorisia porrasastuimia, kiemurteli mäen rinnettä pitkin ylös linnan jykevälle rautaportille, jonka seudun väestö harvoin oli nähnyt aukeavan. Sillä oli olemassa vaan yksi mahti, joka vaikeudetta aukaisi tämän oven, ja se oli Anahitan jalokivistä säteilevä sormus, jonka näyttäjälle musta pääeunukki nosti portin paksun rautasalvan. Mutta tätä taikakalua säilytti linnan valtijatar, Anahita itse, ja vaan erityisen tärkeiden asianhaarojen vaatiessa hän sen antoi ulkopuolella linnaansa asuville kuolevaisille. Itse teossa olikin tämä linna, jota korkea suojamuuri ympäröi, ikäänkuin eroitettu pois muusta maailmasta. Tuntui siltä, kuin sen asujamet vaan katseidensa kautta olisivat olleet yhteydessä muun maailman kanssa.

Varsin avara oli se näköala, joka linnasta aukeni. Sen laakealle katolle istutetusta puutarhasta näki selvään yli upean Raghan kaupungin, vaaleansinisine ja kullattuine minareteineen ja kupukattoineen, komeine palatseineen, laveine torineen sekä varjokkaine sypressi- ja plataanipuistoineen. Pohjoisessa taas, tasangon kaukaisrajalla, haamoittivat Elbursvuorten mahtavat harjannepiirteet, joista Demavendin valkoinen jättiläiskeila hallitsevana, pilviä piirtäen kohosi ilmoille. Rautaportin sisällä oli pieni piha, ja sen perältä johti matala, ruskeamarmori-pielinen ovi kulman muodostavaan solakäytävään, johon pienet kattoaukot säästäväisesti päästivät valoa. Tämä käytävä päättyi avaraan kahden kerroksen korkuiseen saliin, jonka permantona oli taidokas mosaiikki ja jonka keskellä pulppuili jaspis-ammeinen, liljojen, zhasmiinien ja tulppaanien ympäröimä suihkulähde. Katossa oleva leveä neliskulmainen aukko päästi runsaan valon sisälle; ainoastaan helteisimpinä päivinä se peitettiin renkailla esiin vedettävällä verholla. Molemmin puolin tämän salin pitkiä seiniä sijaitsi pienempiä, pehmeillä patjaistuimilla ja hienoilla seinäverhoilla mukaviksi ja upeiksi sisustettuja huoneita. Alakerran huoneet eroitti salista ainoastaan paksut eriväriset laskosverhot, jotka saattoi kokonaan työntää eteen, niin että pieni huone peittyi, tarjoten hämärää ja viileyttä. Tavallisesti olivat nämät verhot syrjään vedetyt, ja tällöin aukeni sali kupeilleen vielä avarammaksi. Näiden yläpuolella parvekkeena olevia huoneita eroitti salin yläosasta keltainen seeteristä kauniskuvioisesti veistetty rintanoja. Nämät huoneet olivat alkuperäisesti vierashuoneita, laaditut matkustavia vieraita varten. Ennen niitä olikin siihen tarkoitukseen käytetty, sillä tämä linna oli alkuaan ollut erään visiirin asunto ja vasta hänen kuoltuaan annettu kertojattarelle, Anahitalle.

Avarasta etusalista johti kahden vaaleankeltaisen marmoripatsaan kolmeen osaan jakama leveä ovikäytävä sisempään pienempään saliin, jonka kattoaukko oli ahtaampi, ja jossa vallitsi himmeämpi valaistus. Keskellä tätä salia oli suuri hietakello. Salista kohosivat marmoriportaat pienelle ovelle, joka johti rakennuksen pohjoispuolella sijaitsevaan puutarhaan. Tämä ulottui aina linnaa ympäröivään suojusmuuriin saakka, joka huimaavan korkeana ja jyrkkänä laskeusi laaksoon saakka. Puutarhan polkuja peitti punerva hieta ja se oli täynnä harvinaisen kauniita ja hyvin hoidettuja ruusupensaita sekä Itämaan tuoksuvia kukkia. Hellä käsi nähtävästi hoiti tätä kasvipyhäkköä, sillä niin siisti, järjestetty ja rehoittava oli sen kukkaismaailma. Pienet, erihaaraisesti säteilevät suihkulähteet levittivät viileyttä, ja suuret, taidokkaasti, puutarhaan asetettujen pylväiden ja rakennuksen seinän väliin katokseksi pingoitetut kankaat estivät, tarpeen vaatiessa, auringon paahtavia säteitä kuihduttamasta hentoja kukkaisolentoja. Muuten ne nyöreillä vedettiin syrjään, sillä ei ollut pelkoa siitä, että kenenkään kuolevaisen katseet laakson puolelta olisivat voineet häiritä sitä, joka täällä puutarhassa oleskeli. Linnan puutarhanpuolista seinää peittivät paksut köynnöskasvit, joiden takaa ei ollenkaan näkynyt jykevistä kivistä kyhättyjä mustuneita seiniä. Puutarhan kulmasta kohosivat leveillä sivunojakkeilla varustetut valkeamarmoriset portaat linnan kattopuutarhaan. Pienemmästä salista johti solakäytäviä sisähuoneisiin. Näiden takana avautui vielä verhostimilla katettuja holvikaarikäytäviä, pihoja ja hedelmäpuutarhoja aina länsipuoliseen suojamuuriin saakka.

Oli aikainen aamuhetki. Joskohta vuodenaika jo kallistui syksyyn ja vaikka jo eloja ja hedelmiä ruvettiin korjaamaan, uhkui vielä itämainen luonto kesäistä elinvoimaa ja kasvimaailman komeutta. Elbursvuoria ja Demavend-huippua peitti ohut vaaleansinervä auer, joka näytti ikäänkuin käärivän nämät jähmeät ja jykevät kivijättiläiset pehmeisiin läpikuultaviin harsoverhoihin.

Kertojatar Anahita oli noussut tavallista aikaisemmin. Herättämättä makuukammionsa etuhuoneessa nukkuvia seuralaisnaisiaan oli hän pukeutunut ohueeseen liinaiseen vaippaan ja pujahtanut hiljaa ulos. Tultuaan hietakello-saliin, huomasi hän vielä melkoisen ajan olevan jälellä siihen hetkeen, jolloin Raghasta huminana kuului satojen muetsinien aamurukoukseen kehoittavat äänet. Anahita lähti siis puutarhaan turvateilleen virkistävää aamusuihkua antamaan. Marmorirahilta hän otti polttokuvilla koristetun pitkäkaulaisen saviastian, täytti sen vedellä lähimmästä suihkulähdeammeesta ja rupesi kukkasiaan kastelemaan. Notkeasti hänen siro vartalonsa pujoitteleikse ruusupensaiden ja kukkaislavojen välitse. Jokainen hänen viehkeistä suosikeistaan sai sitten hoitajattareltaan aamuvirkistyksensä, ja tuntui kuin näiden mykkien olentojen silmissä olisi välkähtänyt kiitollisuuden kyyneleitä, sillä kohta kimmelteli koko pieni puutarha moniväristen jalokivien hohteisena pisaravaippana. Viimeisen ruusupensaan kasteltuaan istuutui Anahita puutarhan pohjoisen seinän keskellä olevalle, köynnöskasvien ja ruusupensaiden ympäröimälle jaspis-rahille ja rupesi lukemaan koraani-kääryä. Ahkerasti hän tutki tätä islamin pyhää kirjaa, sillä hän ei yhtenäkään päivänä unhoittanut ylevää ja pyhää kertojattaren-tehtäväänsä. Tänä päivänä tietoisuus siitä erityisen elävästi liikkui hänen mielessään. Sillä oli juuri hänen edelläkävijänsä kertojattaren kuolinpäivä. Alamutin synkän joukkion ja hovijuonien yhdistyneisiin ansoihin oli tämä kertojatar langennut, häntä syytettiin siveyden rikoksesta, vääriä todistuksia tuotiin esiin ja kertojatar parka oli lain mukaan kuoletettu siten, että hän syöstiin alas kuiluun Elbursvuorten korkealta kallionkielekkeeltä. Hän ei ollut ikäänsä pysynyt impenä, sanottiin, hän ei ollut täyttänyt korkean tehtävänsä vaatimuksia ja — oli siis ansainnut kuolonrangaistuksen. — Vasta joku aika tuon onnettoman kuoltua tuli hänen viattomuutensa ilmi, ja silloin noudettiin hänen jäännöksensä Elbursvuoristosta, ne haudattiin juhlallisilla menoilla ja vainajata kunnioitettiin miltei pyhimyksenä. Hänen väärät syyttäjänsä rangaistiin julmasti; toiset haudattiin elävältä, toiset soaistiin ja hirtettiin jaloista. Tämän tiesi Anahita, ja muisteli nyt kuten usein muutoinkin kauhistuen edeltäjänsä surkeata kohtaloa. Mutta omasta puolestaan hän ei pelännyt, sillä olivathan hallitsevien silmät nyt auenneet. Ja lisäksi hän täysin tajusi tehtävänsä ylevän merkityksen. Olihan hän sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puoltaja shaahin tykönä, ja hänen innostuksensa tähän ylevään tehtävään voitti kaiken pelon ja kaikki muut näkökohdat. Siksipä hän alituisilla hartaudenharjoituksilla koetti tehdä itsensä soveliaaksi tulevaa tehtäväänsä täyttämään.

Anahita oli yli maan kuuluisa ja arvossapidetty. Jo hänen syntymästään oli liikkeellä taruja. Hänen vanhempansa olivat — näin kertoi kansa — lapsettomia. He tekivät kumpikin lupauksen elää kymmenen vuotta siveinä, toivoen Allahin tulevaisuudessa lahjoittavan heille lapsen, jonka he tahtoivat kasvattaa niin, että Allahin kunnia hänen kauttansa maan päällä oli lisääntyvä. Ja Allah kuuli heidän rukouksensa ja lahjoitti heille tyttären. Kun hän oli hieman suuremmaksi varttunut, huomattiin Allahin hänelle syntymästä antaneen tavattomia ominaisuuksia: nöyryyttä, lempeyttä, hyvyyttä ja viisautta. Tuntui siltä, kuin vanhemmilla ei olisi ollut mitään vaivaa kasvattaessaan häntä hurskaaksi ja Allahille mieleiseksi. — Näin kertoi kansa.

Eikä syyttä Anahitaa laajalti ylistetty. Sillä Itämaiden rikas luonto tuntui häneen koonneen kaikki, mitä sillä oli vienoa ja kaunista. Niin oli hohtava taivas antanut hänen silmilleen safiirinsininsä, ja ne säteilivät kirkkaina kuin onnea tuottava Kanopustähti. Hänen katseensa viattomuus ja lempeys tunki ehdottomasti jokaisen sielun syvyyteen, riemastuttaen ja elvyttäen kuin kevätaurinko; hänen huulensa olivat puhtaan punaiset kuin Jemenin kallein rubiini, ja hänen vartalonsa oli sypressinsolakka ja sulojäseninen.

Sekä vanhempiensa hurskauden että omien luontaisten ominaisuuksiensa vuoksi veti Anahita jo nuorena kansan huomion puoleensa, ja hänen suuremmaksi vartuttua, pääkaupungin kansa yksimielisesti määräsi hänet kertojattareksi kasvatettavaksi. Isä oli kuollut Anahitan lapsena ollessa, ja äidille oli sitten jäänyt hänen kasvatuksensa toimeksi.

Istuen jaspis-rahilla oli Anahita syventynyt Koraaniinsa, kun hänet äkkiä herätti hartaudenhaaveilustaan Raghasta päin kuuluva torvien toitotus. Se ilmaisi aikaisimman aamurukoushetken lähestyvän. Samassa näyttäytyi asuinhuoneeseen johtavalla kynnyksellä Ferengis, Anahitan ystävätär ja seurustelijatar. Häntä seurasi kuusi Anahitan muuta seurustelijatarta, jotka kantoivat mukanaan rukousmattoja. Sitten ilmestyi Anahitan harmaatukkainen äiti Sabeiha, sekä kaikkein viimeiseksi Anahitan imettäjä, vanha Tumadir. Anahita suuteli äitiänsä aamutervehdykseksi, ja kun naiset olivat vieneet rukousmatot ylös kattopuutarhaan ja levittäneet ne sen hienohietaisille poluille, rupesi Sabeiha, tyttärensä käsivarren tukemana, hitaasti astumaan katolle johtavia portaita ylös. Kaikkien saavuttua ylös, asettui kukin oman rukousmattonsa ääreen seisomaan, kasvot käännettyinä lounaaseen, pyhää kaupunkia kohti. Kun Raghasta rupesi kuulumaan muetsinien rukoukseen kehoittavat laulunsekaiset huudot, heittäytyivät katolla olevat naiset polvilleen ja toimittivat hartaan aamurukouksensa. Kun muut jo olivat lopettaneet rukouksensa ja nousseet seisomaan sekä kun seurustelijattaret alkoivat kääriä rukousmattoja kokoon viedäkseen ne alas, viipyi Anahita vielä kumartuneena matollaan ja kuiskaili palavia rukouksia. Sillä luettuaan tavalliset rukouksensa hän vielä rukoili edeltäjättärensä, kertojatar-vainajan puolesta, nyt hänen kuolinpäivänään. Mutta Anahitalle itselleenkin oli tämä päivä suuresti merkillinen. Sillä sen kestäessä hänen ensi kerta tuli ryhtyä täyttämään kertojattaren-tehtäväänsä. Edellisenä päivänä oli eräs kurdilainen päällikkö lähettänyt hänelle sanan ja ilmoittanut tulevansa asiaansa hänelle ilmaisemaan. Siksipä rukoili Anahita:

— Allah, sinä joka olet minulle määrännyt ylevän tehtäväni, kaikkien vääryttä kärsivien auttamisen, lainaa minulle kaikkivaltias apusi, suo minulle myös viisautta, että tällä ensi kerralla oikein ja tunnollisesti täyttäisin vaikean tehtäväni.

Ja kun hän viimein nousi, säteilivät hänen sinisilmänsä vakaumuksen hohtoa sekä tietoisuutta rukouksen kuulemisesta. Hänen poskilleen oli kohonnut ohut, soma puna, ja hän oli niin viattoman näköinen ja säteilevän kaunis, seisoessaan siinä keveinä poimuina alasvaluvassa valkoisessa hienoliinaisessa puvussaan, että hänen seurustelijattarensa ihastuneina katselivat häntä, hän kun näytti heidän eteensä äkkiä ilmestyneeltä sovinnon ja rauhan hengettäreltä.

— Sinulle on koittanut tärkeä päivä, lapsi, sanoi Sabeiha.

— Tärkeä ja pyhä päivä, äiti. Olen rukoillut sille Allahin siunausta ja toivon hänen auttavan minua.

Anahitan ääni kajahti heleän kirkkaana ja täynnä luottamusta.

— Minusta tuntuu ikävältä, huomautti vanha Tumadir, että tehtäväsi alkaa juuri edeltäjättäresi kuolinpäivänä.

Samassa kuului ruusupensaan juurelta hiljainen risahdus, ja kohta tuli sieltä esiin pieni stellio-sisilisko, joka peljästyneenä pysähtyi katsomaan puutarhassa olevia ihmisiä. Tumadir riensi sen luo, ja onnistui, muutaman kerran hypähdettyään pakenevan pikkueläimen jälkeen, sandaalinsa pohjalla polkemaan sen kuoliaaksi. Näiden pienten sisiliskojen tappamista piti harras islaminuskolainen velvollisuutenaan, sillä luultiin sen kallella olevalla päänasennollaan matkivan islaminuskoisten rukousta.

— Näittekö sen pahaa katsetta? — huudahti Tumadir. — Paha enne, paha enne. Mutta onneksi sain tuon ilkiön tapetuksi, ja tahdon tänään lisätä rukoukseni moninkertaisiksi, jotta sen vaikutukset jäisivät tehottomiksi.

— Allah on tekevä tyhjäksi jokaisen pahan katseen vaikutuksen — virkkoi Anahita — sillä tehtäväni on hänen määräämänsä ja suosimansa.

Näin sanottuaan hän tarjosi käsivartensa äitinsä Sabeihan nojattavaksi, ja naisten seuraamana hän hitaasti astuen saattoi hänet alas kattopuutarhasta linna-asunnon sisähuoneisiin.

TOINEN LUKU.

Ijäkäs Sabeiha oli seudun taitavin mattojen ja verhojen kutojatar. Useat Melik shaahin komeimmista matoista ja ikkunaverhoista olivat hänen kutomiaan. Kaikki Anahitan palatsin seinä- ja oviverhot olivat hänen tekemiään. Kieltämättä saattoivat nämät kilpailla upeiden Intian kudoksien ja komeiden Kashmirin shaalien kanssa.

Sisäpihan perällä oli Sabeihan kutomahuone. Siinä oli monenlaisia kangaspuita, joihin erivärisiä lankoja oli pingoitettu. Tästä avarasta huoneesta johti ovi plataanien varjostamalle lavealle nurmikolle, jolle lankojen kuivattamista varten oli pystytetty korkeita oksaisia sauvoja. Varhaisesta aamusta alkaen hääri ahkera Sabeiha täällä avustajanaistensa kanssa, kutoen taidokkaan-kuosisia mattoja ja verhoja. Tänne hän nytkin oli rukoilemasta tultuaan, vetäytynyt työskentelemään. Anahita palasi puutarhaan, istuutui jaspisrahille ja rupesi jatkamaan koraaninlukua. Tuntui siltä, kuin hän tänä päivänä monin kerroin olisi tahtonut toimittaa hartauttaan, kuin hän olisi kuumeentapaisella innolla tahtonut puhua Allahin kanssa, valmistuakseen tehtäväänsä ja saadakseen varmuutta ja voimia. Pitkäksi aikaa hän ei kuitenkaan ehtinyt vaipua pyhän kirjansa lukemiseen ja mietiskelyyn, ennenkuin rautaportilta kuului kolme koleata vasaraniskua. Kohta senjälkeen astui pääeunukki, tummaihoinen, laiha mies puutarhaan ja ilmoitti:

— Kurdilainen päällikkö, Mervim, lähettää sinulle, valtijatar, tervehdyksensä ja kysyy, oletko nyt valmis kuulemaan hänen asiaansa.

— Olen valmis — vastasi Anahita säpsähtäen keskeltä lukemistaan.

Eunukin poistuttua Anahita meni avaraan etusaliin, jossa hän istuutui matalalla kohonteella sijaitsevalle, punaisella silkkishaalilla peitetylle keltamarmori-istuimelle. Hän näpäytti kädellään istuimen vieressä riippuvaa hopealevyä; se oli merkki naisille. Ferengis ja muut Anahitan seuralaisnaiset saapuivat kohta paikalle ja asettuivat hietakello-saliin johtavan käytävän luo. Vanha Tumadirkin ilmestyi heidän pariinsa. Kuullessaan askeleita solakäytävästä, vetivät Anahita ja hänen naisensa harsot kasvoilleen. Vähällä olivat he unhoittaa tämän tavan, sillä niin harvoin muu mieshenkilö, kuin eunukki, astui näiden seinien sisälle.

Mervim, tummaverinen, mustapartainen ja ruhtinasryhtinen keski-ikäinen mies, astui eunukkien saattamana sisään. Hän oli puettu karkeakuteiseen, jalkoihin asti ylettyvään mustaan kauhtanaan, jota vyötäisien kohdalta piti koossa punaisesta ja valkoisesta silkistä punottu nuora; siitä riippui kauniskahvainen, hopeatuppinen tikari. Päässä oli hänellä avara valkea turbaani, ja oikeassa kädessä pitkä, omakorkuisensa käyräpää sauva. Hän irroitti tikarin vyöltään ja laski sen, rauhallisten aikeidensa merkiksi jalkojensa juureen. Myöskin sauvansa hän asetti syrjään seinän nojaan. Sitten hän ojensi molemmat kätensä Anahitaa kohti ja virkkoi:

— Terve, Anahita, sinä sorrettujen puoltaja!

— Terve, Mervim, terve tuloasi kattoni alle, virkkoi Anahita vieraalle.

Ja hän jatkoi:

— Vanno ensin, että tahdot kunnioittaa taloni rauhaa!

Mervim vannoi:

— Allahin ja profetan kautta vannon kunnioittavani tämän talon rauhaa.

Nyt poistuivat eunukit, ja naiset kantoivat suihkulähde-ammeen viereen maton, levittivät sen, ja laskivat sille korkean patjaistuimen vierasta varten.

Anahita viittasi naisille, että he saivat poistua, ja veti syrjään kasvoharsonsa. Avokasvoin ja peittelemättömänä kuin totuuden ja oikeuden piti kertojattaren ryhtyä tehtävänsä toimituksiin.

Mervim, joka juuri oli istuutumaisillaan, pysähtyi vaistomaisesti Anahitan sinisilmäin suloutta ihailemaan. Mutta seuraavassa tuokiossa hän, huomattuaan immen luovan katseensa alas, istui patjalle.

Anahita kehoitti häntä puhumaan:

— Nyt, Mervim, saatat ilmaista asiasi. Noudattaen kehoitusta Mervim alkoi:

— Elin onnellisena laajan heimon päällikkönä Kurdistanissa. Minulla oli heimoni ja pitkät ajat myöskin hallitsijani luottamus. Iloiten ajattelin että työni ja vaikutusvaltani tulevaisuudessa oli koituva kolmen poikani onneksi. Sillä isänsä tavoin toivoin heidän kerran saavuttavan ylhäisiä luottamustoimia heimoni keskuudessa. Ymmärtänet, että tämä on vanhempien suurin ilo, kun laskevat lastensa tulevan onnen perusteita. Lapsissamme jatkuu oma itsemme, se elää vielä silloinkin, kun jo lepäämme maan povessa. — Mutta onneni ei saanut häiritsemättä jatkua, elämäni alus ei totuttua tasaista suuntaansa kulkea. Sen eteen sattui petollisia salakaria, jotka olivat vähällä särkeä sen pirstaleiksi. Ne syöksivät sen pimeiden myrskyjen merille. — Kuulehan, kun jatkan ja kerron sinulle, mitä vääryyttä olen saanut kärsiä. Kurdistaniin tuli uusi maaherra, entisen kuoltua. Vainaja oli pitänyt minua ystävänään, maakunnan hallinnon tukijana. Sillä hän tiesi, että rakastin heimoani, että tunsin heidän tapansa ja että helposti saatoin ohjata heitä kuuliaisuuteen ja tapojen sävyisyyteen. Hän tiesi myös, että voitokkaasti olin torjunut ympäröivien syyrialaisten ja tatarilaisten heimojen hyökkäykset ja ryöstöretket. Hän tiesi, että olin karkoittanut murhan- ja vilpintekoja tavoittelevia, salaa hiipiviä assassiineja heimoni alueelta. Mutta uusi maaherra, Jusuf, tahtoi itse yksinomaan hallita. En sekaantunut hänen hallitustoimiinsa, vaan pysyin omilla aloillani, sovittaen heimolaisteni riidat, tukien heitä neuvoillani. Mutta uusi maaherra rupesi pian kadehtimaan rikkauksiani ja onneani. Hän kielsi minulta kaiken sen johdon, jonka heimoni keskuudessaan oli minulle uskonut, ja kun huomautin, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, virkkoi hän ivallisesti, että oikeus maassa on vaan shaahilla ja hänen korkeimmilla palvelijoillaan. Hän kanteli nyt hoviin, että muka olin juonittelija ja että turhanpäiten sekaannuin maakunnan hallitustoimiin; tämän huomasin siitä, että shaahilta tuli julistuskirja, jossa minua kuoleman uhalla kiellettiin juonittelemasta ja hallintoon sekaantumasta. Tähän aikaan hyökkäsi Kurdistanin pohjoisosaan toinen tatarilainen rosvoheimo, ja kurdien päällikkönä lähdin heitä vastaan. Nyt oli uusi maaherra saanut tilaisuuden minut kokonaan kukistaakseen. Ennenkuin sotaretki oli ehtinyt loppua — vaikka ei kukaan epäillyt, että kurdien oli onnistuva karkoittaa raakalaisjoukot — kanteli Jusuf uudestaan hoviin, että minä olin liittynyt maahan hyökänneisiin vihollisiin. Juuri karkoitettuani viholliset kauas maan rajojen ulkopuolelle, ja heille hirvittävän tuhon tuotettuani, sain Jusufin kautta shaahilta kirjeen, jossa minut tuomittiin kapinoitsijana omaisuuteni menettäneeksi. Ja kuoleman uhalla käski tämä kirje minua kiireimmiten lähtemään perheeni kanssa maasta pois. Jusuf, tuo ilkiö, anasti omaisuuteni ja lähetti asunnolleni hurjat peitsimiehensä minua ja perhettäni karkoittamaan sekä omaisuuttani anastamaan. —

Suurimmalla jännityksellä oli Anahita seurannut kurdilaispäällikön kertomusta, ja hänen kauniisiin silmiinsä oli laskeutunut himmeä surullisuuden verho. Hän kysyi äkkiä:

— Mutta etkö koettanut puolustaa viattomuuttasi ja selvittää asiaasi shaahille?

— Sitä koetin monasti, mutta turhaan — vastasi Mervim. — Shaahin luo on vaikea päästä muun kuin hänen lähimpäinsä. Häntä ympäröi ylipääsemättömän korkea muuri, jonka portin ainoastaan hänen oma tai hänen ylinten käskyläistensä mahtisana aukaisee. — Kun huomasin perikatoni olevan oven edessä, lähetin joukon taattuja miehiä Raghaan jalon Hassan Ibn Alin luo, häneltä saadakseni apua. Mutta näistä joutuivat — kuten sittemmin kuulin — useat varta vasten Raghan teillä väijyvien assassiinien käsiin, ja loput katosivat tietämättömiin. Ehkäpä Jusuf puolestaan myös oli ryhtynyt varokeinoihin, jotta eivät edes valitukseni pääsisi hallitsijan kuuluviin. Heimoni aikoi jo nousta kapinaan, mutta sain heidät luopumaan siitä mielettömästä aikeesta. Päätin sillä hetkellä väistyä ylivallan edestä ja miettiä kunniani ja asemani entisen arvon palauttamista. Vetäydyin perheeni kanssa Thabarma järven etäiselle saarelle; ainoastaan harvat läheisimpiä ja uskollisimpia heimolaisiani seurasivat minua sinne.

— Miksi et aikaisempaa ole ryhtynyt toimiin? — kysyi Anahita.

— Nyt on tarjoutunut sopiva tilaisuus — virkkoi Mervim. — Nyt olet sinä täyttänyt kuusitoista vuotta; olet siis täysi-ikäinen ja saatat ryhtyä tehtäviäsi suorittamaan. Ja tiedät että shaahin omaa langettamaa tuomiota on vaikea peruuttaa, siinä saattaa ainoastaan kertojatar onnistua. Vielä toinenkin seikka tekee juuri tämän ajan minulle sopivaksi asiani elvyttämiseen. Päälikkyyteni entisillä alueilla Kurdistanissa, lähellä Thabarma järveä, asuu parsien läntinen heimo. He olivat tyytyväisiä johtooni sillä vaikka he ovat eri uskoa, kohtelin heitä hyvin, heidän rauhallisuutensa, ahkeruutensa ja hyvien tapojensa vuoksi. Uusi maaherra, Jusuf, taaskin on kohdellut heitä kuin orjia. Heihin hän on etupäässä suunnannut pohjattoman ahneutensa ja rikkauden himonsa. Vaikka koko maakunta raskaasti vaikeroi Jusufin ylenmääräisten veronkiskomisten ja vääryydentekojen alla, ovat parsit saaneet kovimpia kokea. Kerrotaan Jusufin veronkiskojien häväisseen parsien naisia, jopa Jusufin itsensä ryöstättäneen parsityttäriä. Paheksuminen ja katkeruus on parseilla tämän vuoksi ylimmillään, sillä heidän lakinsa ei salli lähempää yhteyttä muunuskoisten kanssa. Nyt on shaahi antanut armahdusjulistuksen ja uskonvapauden parseille, Heistä on joka mies valmis todistamaan viattomuuttani, sillä he eivät toivo mitään hartaammin, kuin että sortaja Jusuf kukistuisi, ja että minä saavuttaisin entisen arvoni ja oikeuteni. — Tämä, arvoisa kertojatar, on asiani. Toivon oikeutta harrastavan sydämesi sitä puoltavan, toivon että tahdot hankkia takaisin vääryyttä kärsineelle hänen kunniansa, toivon, ettet salli isän jäädä toivottomaksi kolmen poikansa tulevaisuudesta. Ujona loi Anahita katseensa miehekkääseen ja voimakkaaseen kurdilaispäällikköön, joka vetosi häneen, heikkoon naiseen. Hän virkkoi:

— Et turhaan asiaasi ole minulle kertonut. Sillä vaikka tiedän, että väärän asian kertominen shaahille minulle tuottaa häpeällisen eron toimestani ja ankaran rangaistuksen, en saata epäillä sanojesi totuutta, sillä oikea tunne ja isän huoli kuvastuu kasvoissasi.

Siihen huomautti Mervim:

— Niin totta kuin kerran perheeni kanssa toivon pääseväni Allahin kasvoja katselemaan, hänen ikipuutarhojensa ihanuutta nauttimaan, yhtä vakaasti vannon Allahin nimen kautta, että se, minkä olen kertonut, on totinen tosi. Syösköön minut profeetta viimeisenä päivänä sillalta kuolon jokeen, jos sanaakaan olen valehdellut.

Noustuaan patjaistuimelta seisomaan hän lisäsi:

— Teethän lopullisen päätöksesi vasta lähetettyäsi tiedustelijasi asiata tutkimaan ja heidän kauttansa asiastani varmuutta saavutettuasi. Mutta saanko viedä kotia sen lohduttavan sanoman, että olet ottanut asiani tutkittavaksesi?

Nousten marmori-istuimeltaan virkkoi Anahita:

— Sen sanoman voit viedä mukaasi, Mervim. Minkä voin, teen asiasi hyväksi.

Tämän sanottuaan, näpäytti Anahita istuimensa vieressä riippuvaa hopealevyä sekä peitti kasvonsa osoitteeksi, että keskustelu sillä kertaa oli lopussa. Naiset tulivat esille, kasvot niinikään verhottuina.

Mervim hankki lähtöä. Lähtiessään hän sanoi:

— Menen nyt Raghaan; siellä on muutamia kurdilaisystäviäni. Ennenkuin palaan kotia, poikkean tänne kuulustelemaan, olisiko sinulla jotakin määräyksiä minulle jaettavana. — Allahin siunaus tulkoon sinun ja koko huoneesi yli.

Mervim kääntyi ovea kohti, nosti mosaikki-permannolta hopeatuppisen tikarinsa, jonka köytti vyölleen, tarttui koukkusauvaansa ja poistui solakäytävään.

Kurdilaisen poistuttua tunkeutuivat naiset uteliaina Anahitan ympärille. Jokainen tahtoi tietää mitä vieras oli puhunut ja millainen hänen asiansa oli. Vanha Tumadir ei suinkaan ollut hitain kyselemään.

— Kerron teille kaikki äidin luona — sanoi Anahita.

Naiset saivat siis hillitä uteliaisuutensa, kunnes he, seurattuaan Anahitaa palatsin useiden salien, kammioiden, solakäytävien ja pihojen kautta saapuivat Sabeihan avaraan kutomahuoneeseen.

Sabeiha pujoitteli paraikaa pitkää sukkulaansa hienojen, heleäväristen silkkikuteiden läpi, kun Anahita seuralaisnaistensa kanssa tuli hänen luokseen. Auringonpaiste pujahti jo pihanpuolisesta ovesta sisään luoden lämmittävää kultahohdettaan Sabeihan lumivalkeille hiuksille ja hänen hienolle kankaalleen. Kertojattaren äiti oli vielä kaunis, huolimatta korkeasta ijästään: lempeys, vakavuus ja hyväsydämisyys kuvastuivat hänen kasvoillaan, ja hänen poskiaan peitti ahkeran työn nostama puna. Hän laski kädestään sukkulansa ja kysyi:

— Mitä kertoi sinulle Kurdilainen, lapseni? Ja minkä päätöksen teit?

Anahita kertoi nyt heille Mervimin asian, jota kaikki erinomaisella mielenkiinnolla kuuntelivat. Vanha Tumadir oli pari kertaa, Anahitan puhuessa, tahtonut keskeyttää häntä, mutta oli kuitenkin hillinnyt itsensä siihen asti, kunnes Anahita lopetti. Silloin hän huudahti:

— Paha onni on tuonut juuri kurdilaispäällikön, Mervimin, ensimäisenä puolustettavaksesi. Shaahi on itse langettanut hänen tuomionsa. Häntä vihaa Kurdistanin mahtava maaherra, ja kaikkialla väijyvät assassiinit ovat hänen liittolaisiaan ja tekevät Mervimin pelastuksen joko ylen vaaralliseksi, tai mahdottomaksi. Oi onnetonta päivää, jolloin hän tuli tämän katon alle. Vainoa saat kokea Anahita, ehkäpä surmankin kärsit tuon miehen vuoksi.

— En saa pelätä vainoja, enkä edes surmaa — huomautti Anahita; —
Pelkäämättä ihmisiä tulee minun ajaa Allahin asiaa.

— Allahiin meidän todella tulee turvata. Hän on meitä auttava, — lohdutti Sabeiha.

Mutta Tumadir ei rauhoittunut. Hänen mielenkiihoituksensa vaan kasvoi ja hän jatkoi:

— Pyhä profeetta meitä suojelkoon tästä uhkaavasta vaarasta. Hän estäköön toivottoman surun laskeumasta äitisi ja minun harmaiden hapsien yli.

— Ennenaikainen on levottomuutesi, Tumadir, — koetti Anahita edelleen lohduttaa häntä. — Ensin lähetetään tiedustelijoita asiaa tarkoin tutkimaan. Vasta kun kaikki on selvänä, kun todistajat ovat taatut ja varmat, lähden asiata Melik shaahille kertomaan.

— Mutta todistajatkin saattavat olla pettureita, lahjottuja, kuten ne, jotka edeltäjättäresi tuhoon syöksivät. Kaikki vielä liittoutuvat sinua vastaan.

— Koko läntinen parsien heimo rakastaa Mervimia ja on todistava hänen viattomuuttaan. Ja parsit ovat tunnetut totuudenharrastuksestaan.

Anahitan viimeiset sanat näyttivät hieman rauhoittavan Tumadiria.
Hetken mietittyään hän kysäsi Anahitalta:

— Onko Mervim todella vakuuttanut, että parsit ovat hänen puolellaan?

— Niin hän minulle kertoi.

— Jos niin on laita, luulen tietäväni neuvoa sinulle sopivan ja luotettavan henkilön asian tiedustelijaksi.

— Kuka on tämä henkilö?

— Se on parsilainen erakko, Haoma. Hän asuu luolassa, puolitiessä Raghan ja itäisten parsien vuoriston välillä. — Hän kuuluu olevan hyvin hurskas mies — huomautti Sabeiha.

— Lintujen ja erämaan eläinten kerrotaan pelkäämättä häntä lähestyvän - sanoi Ferengis.

— Mutta hän on vääräuskoinen — arveli Anahita.

— Jospa onkin vääräuskoinen, kerrotaan ihmeellisiä seikkoja hänen hyväsydämisyydestään. Eikä laki kiellä vääräuskoistakaan tiedustelijana käyttämästä — näin puolteli Tumadir.

— Mutta miten voin olla varma hänen tiedonantojensa totuudellisuudesta, kun hän ei voi vahvistaa niitä vannomalla Allahin nimeen?

— Ei ole kuultu että parsi rikkoisi valaansa, kun hän vannoo Ormuzdin nimeen — virkkoi Tumadir. — Luulenpa parsi-erakkoa senvuoksi sopivaksi, että Mervimin asiaan myös on yhdistynyt läntisten parsien asia. Eikä ole kuultu, että parsit antaisivat assassiinien lahjoa itseään. Haoma on myös mahtavan suurvisiirin pojan ystävä.

— Tahdonpa vielä punnita asiaa, rukoilla Allahia valistamaan mieltäni ja sitten tehdä päätökseni.

Näin sanottuaan Anahita alkoi hitaasti astua pois äitinsä työhuoneesta. Hän kulki sisäpihojen halki sekä kirjavilla kankailla peitettyjen kaarikäytävien läpi rakennuksen pohjoispuolella sijaitsevaan omaan puutarhaansa. Sinne tultuaan hän vaistomaisesti taittoi itselleen suuren vaaleanpunaisen ruusun, jonka hienoa balsamituoksua hän halukkaasti hengitti. Hän istuutui tavalliselle paikalleen, takamuurin luo olevalle, ruusupensaikon ympäröimälle jaspisrahille. Hän unhoitti koraaninsa, jonka hän tässä paikassa tavallisesti otti esille, ja vaipui syviin mietteisiin.

Nyt oli siis valjennut hänen suuri päivänsä, nyt oli hänen ylevä tehtävänsä alkanut. Peloittivatko siihen yhtyvät vaarat häntä? — Sehän olisi halpaa ja heikkoa, se olisi kiittämätöntä ja arvotonta. Eihän hän silloin ansaitsisi Allahin armoa, joka hänet kertojattareksi oli määrännyt, ei kansan luottamusta, joka juhlallisilla menoilla päämoskeassa oli hänet vihkinyt. Päinvastoin hänen tehtävänsä tuli herättää iloa ja riemuisaa toivoa. Ei kukaan muu koko avarassa valtakunnassa ollut kohonnut tähän kunniakkaaseen paikkaan. Mikä olikaan muiden Persian naisten kohtalo: haaremin orjuus, ja vanhemmaksi tultua unhoitus ja puute. Mutta hänelle, Anahitalle, oli Allah suonut valoisan vapauden, tehtävän, joka liiteli niin paljon yläpuolella maista todellisuutta kuin hohtavat hienot valkeat pilvenhattarat aamutaivaalla. — Ja sittenkin tuntui kuin olisi pieni pelontunne piillyt povessa. Se ei ollut uhkaavien vaarojen synnyttämä, vaan johtui oman mielen herkkyydestä. Oliko hän todella kyllin arvokas toteuttamaan Allahin yleviä määräyksiä? Oliko hänessä tarpeeksi voimaa ja pontevuutta noita vaikeita asioita perille ajamaan? Näin ajatellessaan huomasi hän yhä tuntuvammin voimattomuutensa suurien yritysten toteuttamiseen, ja hän rukoili:

— Anna sinä, oi Allah, väkevyytesi vaikuttaa minussa, anna ylevyytesi toteutua minun, heikon välikappaleesi kautta!

Tämä lyhyt rukous näytti taas vahvistavan häntä. Ja hän ajatteli:

— En yksinäni voi mitään aikaansaada; minun täytyy saada voimakkaita ja viisaita tiedustelijoita. Allah on minulle ne kyllä osoittava.

Hän luuli, että varmuus, levollisuus ja hilpeys nyt oli palaava mieleen, mutta kevyt surumielisyys tuntui vaan siellä asuvan. Sillä nyt olivat jääneet kuljetulle taipaleelle nuo viehkeimmän nuoruuden huolettomat päivät, jolloin tämä koti oli koko maailmana, jolloin hohtavat Elbursvuoret ja Demavendin jättiläiskeila tuolla kaukana näköpiirin rajalla ikäänkuin hiljaa, salaperäisen tuttavallisesti kuiskailivat vienoja muinaistarujaan, jolloin puutarhan ruusut, orvokit ja muut kukat olivat Anahitan ainoat hoidokkaat. Nyt aukeni eteen avara maailma, tuo maailma, jota hän niin vähän tunsi, mutta josta hänelle oli kerrottu, että siinä piili paljon selittämätöntä ja pahaa. Nyt hänen täytyi astua ulos tästä rauhallisesta tyyssijasta ja tutustua tuohon uuteen ja tuntemattomaan!

Anahitan näin antautuessa mietteisiinsä, oli hänen ystävättärensä, Ferengis hiljaa tullut puutarhaan. Nähdessään nuoren valtijattaren sinisilmien haaveellisesti katselevan eteensä, ikäänkuin jotakin kaukaista himmeätä päämäärää kohti, ei Ferengis hennonnut häntä häiritä, vaan istahti suihkulähdeammeen marmorilaidalle kirkkaiden vesipisaroiden leikkisää pulppuilemista katsomaan. Mutta vaikka hän hiljaa oli liikkunut, rasahtivat hänen sandaalinsa hiekkaa vastaan, ja silloin käänsi Anahita katseensa häneen.

— Suvaitsetko läsnäoloani, valtijatar, vai tahdotko, että poistun? — kysyi Ferengis.

— Tule vaan tänne luokseni, Ferengis. Ystävätär riensi Anahitan luo, istuutui hänen jalkojensa juureen, tarttui hänen pieneen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

— Oletko suruissasi, valtijatar?

— En ole suruissani. Uudet tapahtumat vaan panevat ajattelemaan.

— Minä olen suruissani tähtesi, valtijatar. Kun äsken lähdit äitisi luota, en voinut hillitä kyyneleitäni.

Anahita silitti hyväillen hänen tummaa tukkaansa ja virkkoi:

— Sydämesi ottaa hellästi osaa tehtäviini. Olen iloinen uskollisuudestasi, Ferengis. Mutta onhan tänään kunniani päivä valjennut; mitä siis suret?

— Suren sitä, että sinä, joka olet niin hyvä ja kaunis, elinikäsi olet suljettu näiden kiviseinien sisälle. Avara maailma ja väljät ilmat olisivat sinun oikea valtakuntasi.

— Oikeuden valtakunta on arvokkain ja avarin, rakas Ferengis.

— Mutta lemmen valtakunta on syvempi ja elähyttävämpi.

Tuskin oli Ferengis saanut tämän sanotuksi, kun hän jo katui sitä ja punastuen loi katseensa alas.

Anahita huomasi hänen hämmästyksensä ja virkkoi:

— Maallinen lempi tekisi arvottomaksi sen, jonka Allah on välikappaleekseen valinnut. Mutta sinua, Ferengis, ei sido mikään pyhä lupaus. Sinä et saa ainaiseksi peittää kasvojasi harsoihin. Kun sydämesi vaatii, koetan voittaa ystävyytesi kaihon ja päästän sinut vapaaksi täältä.

Kyynel vierähti Ferengiksen poskelle, hän syleili kiihkeästi valtiattarensa polvia ja kuiskasi:

— Anna minulle anteeksi, että tällaisista sinulle puhuin. — Sinun luotasi en koskaan voisi lähteä. Sinun luonasi tahdon kuollakin. Ja kun Allah minut kutsuu luokseen, olen onnellinen, jos tiedän pehmeiden käsiesi sulkevan sammuneet silmäni!