KOLMAS LUKU.
Oli jo kulunut joku aika siitä, kun Haoma palasi parsien vuoristosta rotkoasuntoonsa. Yksin, ilman muuta seuraa kuin koiransa Kerivan, oli Haoma taas täällä jylhän luonnon helmassa. Yksin kuunteli hän vuorikosken voimakasta pauhinaa ja vuoriston lintujen lauluja. Mutta yksinäisyyden tunne ei häntä vaivannut, sillä hänellä oli kumppaneinaan ajatuksensa ja aatteensa, jotka kotokäynnin jälkeen olivat entisestään vilkastuneet. Tuntui kuin nyt vallan itsestään, ilman vaivaloista punniskelua ja järjestelyä, hänen uuden opinrakennuksensa kokonaispiirteet olisivat näyttäyneet hänen henkensä katseille. Varhaisesta aamusta alkaen hän istui pergamenttiliuskojensa ääressä, joille ahkeraan kirjoitteli ylhäisen innostuksensa tuloksia.
Hänen oltuaan muutaman päivän rotkoasunnollaan, tuli Vohumeno hänen yksinäisyyttään keskeyttämään. Kivenheiton päähän Haoman luolasta hän laati kallioseinämien väliin itselleen luolantapaisen asunnon.
— Kun tarvitset palvelustani tai tahdot jutella kanssani — oli hän sanonut Haomalle — voit kutsua minua tai heittää kivellä tuota kallion nurkkaa. Kuultuani kiven vierinnän, huomaan, että tarvitset minua, ja riennän luoksesi.
Haoma oli sen johdosta virkkanut:
— Eipä sinun minua palvellaksesi tarvinnut tänne tulla. Sinä olet rotkossasi oma isäntäsi, kuten minä omassani.
— Mutta tullessani sinun asunnollesi olen orjasi tai vaikka koirasi.
— Kerivan on koirani, mutta samalla hyvä kumppanini. Orjien pitämistä ei Ormuzd hyväksy. Ole siis vaan kumppanini, ajatusten vaihtaja ja metsätoverini.
Tästä huolimatta osoitti Vohumeno vapauttajataan kohtaan suurinta kunnioitusta ja nöyrää palvelevaisuutta. Hänen kiitollisuutensa olisi tilaisuuden sattuessa helposti saattanut hänet henkensäkin uhraamaan.
Haoma oli juuri vuorikoskella toimittanut aamukylpynsä ja istui nyt rotkonsa edustalla olevan matalan kivilohkarepöydän luona. Sille hän oli levittänyt vanhan arvokkaan Avestakäärynsä sekä pergamenttilehtensä, jolle hän piirtimellään kirjoitti uuden suuntansa aatteita. Tuontuostakin pysähtyi piirrin, ja Haoma loi katseensa tummansiniselle taivaalle sekä alas laaksoon, jossa joki kaarevana polvieli. Hän näytti välistä kaihoavan ja etsivän jotakin kaukaista, sellaista, mikä tempaisi hänen tulevat oppisuuntalaisensa vastustamatta mukaansa, luoden heihin saman ylevän innostuksen hehkun, joka lämmitti hänen omaa poveansa. Sitten hän taas tarkoin tutki Avestakääryä, hakien Zoroasterille ilmoitetusta sanasta tukea väitöksilleen. Sillä ei hän tahtonut julistaa mitään kokonaan uutta oppia. Hän tahtoi vaan puhdistaa Avestan opin sellaisesta, mitä hänen ajatuksensa ja tunteensa piti epäoleellisena. Hän tahtoi kehoittaa ihmisiä luopumaan yksipuolisesta puustavi-opista, johon he aikojen kuluessa olivat takertuneet ja neuvoa heitä kiintymään Avestan opin syvimpään sisällykseen, sen elinvoimaiseen ydinoppiin: taistelemaan Ahrimania ja pimeyttä vastaan ja samalla lisäämään Ormuzdin ja Valon valtaa.
Kun Haoma taas, miettiessään sopivaa sanapukua ajatuksilleen, loi katseensa laaksoon, huomasi hän Vohumenon alempana joen rannalla huuhtelevan hartijoitaan ja kasvojaan. Koska Haoma ei vielä Vohumenon siellä ollessa ollut nähnyt hänen noudattavan tätä parsilaista tapaa, ajatteli hän tyytyväisenä, että Vohumeno nyt oli luopunut täydellisestä uskonnottomuudestaan ja että hän vapauden hyväntekevästä vaikutuksesta oli heltynyt Ormuzdia palvelemaan. Ja Vohumenon lopetettua kylpynsä sekä aikoessa palata asunnolleen, huusi Haoma häntä luokseen.
Vohumeno, joka juuri aikoi tehdä kierroksen kallioiden taitse — niin arasti hän vältti omin päin tulemista Haoman rotkolle — kuuli Haoman huudon ja kääntyi häntä tervehtimään. Ja hän astui joutuisasti Haoman luo.
— Tahdotko viettää tässä hetken, jutellen kanssani? — kysyi Haoma häneltä.
— Keskusteleminen kanssasi, valtijas, on paras huvini.
— Näin sinun ensi kertaa käyvän aamukylvyssä. Onko vapaus jo lauhduttanut mielesi palvelemaan Ormuzdia?
— En Ormuzdia palvellakseni jokivedellä huuhtonut jäseniäni. Tämä vanha tapa on varsin virkistävä.
— Mutta jotakin meidän ihmisten täytyy palvella ja uskoa.
— Jo sanoin sinulle siellä häpeävankilassa, että uskon ainoastaan sydänten hyvyyteen ja pahuuteen.
— Mutta sydämen hyvyys on juuri Ormuzdin lahja.
— Jospa Ormuzd onkin olemassa, on hän liian heikko. Vuosituhansia ovat kärsivät ihmiset toivoneet, että hän pääsisi voitolle; mutta tämä toivo on ollut ja on yhä vielä turha.
— Tämä toivo ei vielä ole toteutunut, sillä vastaiseksi on Ahrimanin valta vahvempi. Ja vastaiseksi Ormuzd odottaa ihmisten tehokasta kanssavaikutusta. Sillä yksistään ihmisten hyvä tahto saattaa toteuttaa Ormuzdin valoisia tarkoituksia, ja lujittaa ja laajentaa hänen valtakuntaansa maan päällä. Onhan Ormuzdin vallalla jo jalansijaakin: luonnon luomakyky, auringon valo, hyvien aikaansaama melkoinen järjestys ja järjen ja hyvän kehityskelpoisuus.
— En kiellä, että muutamilla on hyvä tahto. Sinulla esimerkiksi, valtijas, ja muilla, joille luonto on lahjoittanut hyvän sydämen kauniin lahjan. Mutta tällaisten luku on niin pieni, etteivät he voi muuttaa maailman menoa parempaan. Sillä on niin paljon pahoja sydämiä, jotka luulevat pahuuden vallan ylläpitämisestä saavuttavansa hyötyä.
— Luulet siis, Vohumeno, että on ainoastaan hyviä ja pahoja sydämiä. On kumpiakin. Mutta on myöskin paljon perin laimeita sydämiä, jotka tajuavat sekä hyvän että pahan, selvemmin tai himmeämmin, mutta jotka eivät huoli niitä ajatella, sen vähemmin toimia hyvän eduksi. Kaikki on heille vaan kuin tuulen henkäys, joka puhaltaa ohi ja katoaa. Ja tuskin yksikään niistä sydämistä, joita hyviksi kutsumme, on kokonaan vapaa tällaisesta laimeuden lamauttavasta kivulloisuudesta.
— Olet oikeassa, valtijas, laimeiden lauma on perin suuri. Ja heistä on maailman viheliäisyydellä yhtä vähän parannuksen toivoa kuin pahoista. Ja vielä on niitäkin, joiden sydämen tämä viheliäisyys on tylsyttänyt ja tunteettomaksi paaduttanut. Minä olen yksi niitä.
— Siten kenties arvelet enemmän kuin todella on asianlaita. En luule tunteiden tylsyneen sydämessäsi. Ehkäpä ne vaan ovat väsähtäneet suurista vastoinkäymisistäsi. Muuten ei ole oikein, että annamme täydellisen katkeruuden ja tunteiden välinpitämättömyyden vallata mielemme. Sillä silloin asetumme laimeiden pariin. Ja Ormuzd tarvitsee jokaisen hyvän sydämen palvelukseensa. Päinvastoin meidän tulee karkoittaa katkeruus mielestämme, vaikka oma elämämme sitä ansaitsisikin, jotta voisimme ainakin auttaa muita.
— Puhut todesti, valtijas. Sinä yksin voit saada jähmeät tunteeni virkoamaan.
— Älkäämme siis kiistelkö uskon ja opin muodosta. Luulen, että pohjalta tavoittelemme samaa. Luulen myös, että mielesi vielä on lämpenevä valon taistelulle, ja että sinusta on tuleva ensimäinen uusien pyrkimyksieni kannattaja ja toteuttaja.
— Sinua seuraan vapaasti ja häikäilemättä, minne tahdot minua ohjata, sillä henkesi voima on minut vallannut.
— Uudet ajatuksesi minua suuresti ilahuttavat, ja näen että vapaus on vuodattanut balsamiaan sydämesi kärsimysten haavoihin. Päättäkäämme siis yhdessä lietsoa innostuksen tulta ihmismieliin, palavasti ja väsymättä.
Äänettömänä Vohumeno ojensi voimakkaan kätensä Haomalle merkiksi, että hän tähän kumppanuuteen suostui.
Samassa hän nousi seisomaan. Lyhyt vapauden aika oli jo ehtinyt melkoisesti virkistää hänen ruumistaan, ja jäntevänä ja suorana hänen kookas vartalonsa kohosi siinä Haoman edessä.
— Ammuin tänä aamuna nuoren kauriin ja lähden sitä meille aamuateriaksi vartaalla paistamaan, — sanoi hän, aikoen lähteä omalle asunnolleen.
Silloin Kerivan, joka levollisena ja tyytyväisenä, häntäänsä liehuttaen, oli loikonut isäntänsä jalkojen juuressa, äkkiä höristi korviaan ja karkasi esiin sekä rupesi, kääntyen laaksoon päin, raivokkaasti haukkumaan. Vaivoin sai Haoma sen rauhoitetuksi ja luokseen huudetuksi. Eläin ei kuitenkaan lakannut tuon tuostakin haukahtamasta ja välillä murisemasta.
Laakson puolella tarjoutui nyt tähän yksinäiseen seutuun nähden tavaton näky. Punaviittainen, vaaleankelta-turbaaninen tumma mies, pitkä hopeanuppinen sauva kädessä, kulki pienen seurueen etumaisena. Häntä seurasi kaksi, kantotuolissa kulkevaa verhottua naista; kantotuolien jälessä astui viisi mustiin viittoihin puettua aseellista miestä. Koko tämä pieni joukkio ohjasi kulkunsa Haoman rotkolle. Saavuttuaan matkan päähän siitä, iski punaviittainen mies sauvansa kallioperäiseen rinteeseen; koko seurue pysähtyi, kantajat laskivat alemmaksi kantotuolit, ja niissä istujat astuivat maahan seisomaan. Kulkueen johtaja lähestyi sitten Haomaa, tervehti häntä ja kysyi, luotuaan hieman kummeksuvan ja tyytymättömän katseen Vohumenoon:
— Oletko sinä parsilainen Haoma?
— Haoma on nimeni.
— Kertojatar Anahita lähettää sinulle tervehdyksensä ja kysyy, suostutko keskustelemaan hänen kanssaan tärkeiden asioiden johdosta.
Haoma näytti hämmästyneeltä, sillä tämä oli niin perin tavatonta ja odottamatonta. Kohta hän kuitenkin tointui hämmästyksestään:
— Kertojatar on tervetullut asunnolleni.
Punaviittainen pääeunukki — se oli kulkueen johtaja — loi nyt syrjäkatseen Vohumenoon ja virkkoi:
— Hänen asiansa vaatii, että hän kahden kesken saa sen sinulle ilmaista.
Enempää kehoitusta ei Vohumeno tarvinnut; luotuaan puolestaan epäilevän katseen punaviittaiseen mieheen sekä alempana odottavaan joukkioon, poistui Vohumeno rotkoasunnolleen.
Pääeunukki palasi nyt seurueen luo ja lausui siellä pari sanaa toiselle naisista. Tämä alkoi hitaasti astua rinnettä ylös Haoman rotkon edustalle. Saattojoukko jäi mäen rinteelle juuri niin pitkän matkan päähän, että se näki rotkon edustan ja valtijattaren pienimmätkin viittaukset, jotta se tarpeen vaatiessa saattoi rientää hänen luokseen.
Verhottu valkeapukuinen nainen saapui rotkon edustalle; hän pysähtyi epäröivänä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Hetken vaiettuaan, hän virkkoi:
— Olen kertojatar Anahita, ja etsin apuasi, parsilainen Haoma.
— Terve tulemaasi yksinkertaiselle asunnolleni — sanoi Haoma. — Suvaitsetko istua kivelle, sillä muita istuimia en täällä saata tarjota.
— Anahita veti nyt syrjään silkkiharson kasvoiltaan ja istuutui osoitetulle kivelle. Kun hänen kirkkaiden sinisilmiensä katseet kohtasivat Haomaa, tuntui destur mobedin pojasta, kuin jotakin hänen sisällään olisi omituisesti vavahtanut. Mutta hän pysyi tyyneenä, seisten siinä liikkumattomana ja suorana, pitkä tummansininen viitta yllä. Katkaisten äänettömyyden hän virkkoi:
— Mikä saattoi sinut asunnolleni ja mitä palvelusta haluat minulta?
Haoman kookas ja ryhdikäs vartalo ja hänen tummien silmiensä vakavuus näytti tekevän Anahitan ujoksi, melkein pelokkaaksi. Hänen äänensä värähteli heikosti, kun hän viimein puhkesi puhumaan:
— Ensi kertaa on minun hallitsijan edessä puolustaminen sorretun oikeutta. Tehtäväni on vaikea; tarvitsen taitavia ja luotettavia auttajoita. Pyydän sinua tiedustelijaksi.
Hän puhui pehmeällä helähtelevällä äänellään, hänen olentonsa oli lapsellisen yksinkertainen, ja sanomaton viehkeä sulo välkkyi hänen kasvoillaan.
Haoma vastasi:
— Tietänet, etten ole islaminuskoinen, että olen parsi. Sorrettujen oikeutta, myöskin muunuskoisten, kunnioitan. Mutta lähimmän velvollisuuteni tulee kohdistua omaan heimooni, jolle minun ensiksi täytyy omistaa työni.
Olisi voinut luulla, että kertojattaren korkeassa asemassa oleva nainen tästä puolinaisesta kieltäytymisestä olisi loukkautunut, että hän paheksumisen tai solvatun ylpeyden sana huulilla olisi poistunut. Mutta näin ei tehnyt Anahita. Sillä itsehillitsemystä oli häneen nuoruudesta pitäen teroitettu. Syvästi surullinen ilme vaan verhosi hänen silmiään. Ja kun Haoma sen huomasi, heräsi hänessä, erakossa, jonkunmoisen ritarillisuuden ja säälin sekaiset tunteet, ja hän katui äskeisiä jyrkkiä sanojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen edessään ollut kaunis ja viaton lapsi, joka rukoili hänen apuansa; ja tämän rukoilevan pyynnön oli hän hyljännyt! Ennenkuin hän ehti ruveta puolinaista epäystään selittämään ja perustelemaan, sanoi Anahita:
— Olen kuullut, että työskentelet oman heimosi hyväksi, ja se on hyvä ja kaunis teko. Mutta se toimi, johon sinua pyydän, ei ole vieras parsien harrastuksille. Kurdilaispäällikkö Mervim, jonka asiaa olen ottanut puolustaakseni, on läntisten, Thabarma-järven rannoilla asuvain parsien ystävä. Nykyinen Kurdistanin maaherra, Jusuf, sortaa parseja. Jos Mervim saa oikeutta, pääsevät myös parsit sortotilastaan.
Ilon välke oli kulkenut Haoman kasvojen yli, kun hän kuuli mainittavan läntisiä parseja ja Thabarma-järveä. Hän huudahti vallan ehdottomasti:
— Thabarma-järven rannat, Zoroasterin synnyinseutu! —
Velvollisuuteni on asian hyväksi toimia!
Anahitan surullisen ilmeen sijaan oli nyt tullut selkeä ilon kuvastus, joka oli niin lapsellisen vilpitön, että Haoma ihmetellen katseli häntä.
— Apusi on oleva minulle suuriarvoinen, ja sydämestäni kiitän sinua siitä, — huudahti Anahita.
— Miten on minun menetteleminen ja milloin on toimiin ryhdyttävä? — kysyi Haoma.
— Jos huomenna tahdot tulla asuntooni — vastasi Anahita — olet saava lähempiä tietoja. — Saatanko siis avunantoasi pitää varmana?
— Varmana saatat pitää.
Anahita otti poveltaan esiin kalliskivisen sormuksen, jonka hän ojensi Haomalle sanoen:
— Tämän sormuksen näytettyäsi asuntoni ovenvartijalle, pääset sisälle.
Vaistomaisesti vastaanotti Haoma sormuksen.
Ja Anahita hymyili vielä kerran kiitokseksi lapsellisen hyvää hymyilyään, kumarsi päätään ja viittasi kädellään hyvästiksi. Sitten nousi hän kiveltä ja verhosi kasvonsa sekä rupesi astumaan mäen rinnettä alas seurueensa luo. Sinne saavuttuaan hän nousi kohoitettuun kantotuoliinsa. Pääeunukki asettui etumaiseksi kulkuetta johtamaan. Se lähti liikkeelle ja katosi pian kallioiden taakse.
Haoma seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän oli seurannut Anahitan kulkuetta siihen asti, kun se katosi näkymättömiin. Sitten vasta hän heräsi haaveistaan. Näyn tavoin oli kertojatar tullut; hän oli viipynyt hetken ja taas kadonnut.
Nyt vasta rupesi Haomassa ajatusten ja tunteiden tulva virtaamaan. Siihen asti Anahitan odottamaton käynti oli hänessä herättänyt etupäässä hämmästystä. Hän istuutui kivirahille ja nojasi päänsä käsiin. — Kun Ahriman tahtoo miehelle asettaa kavalimmat ansansa, lähettää hän hänen luokseen kauniin naisen — tuo vanha parsilainen lauselma johtui leimauksen tavoin Haoman mieleen. Sen hän jo oli lapsuudessaan kuullut, ja kun hänen henkensä syvät ja vakavat pyrkimykset nuorukaisijän vartuttua olivat heränneet, mietti hän usein näiden sanojen merkitystä ja pakeni, osaksi ujon luontonsa vaikutuksesta, osaksi tulevan tehtävänsä tietoisuudesta, muiden kuin omaan perheeseensä kuuluvien naisten seuraa. Nyt hänestä siis tuntui ensi hetkellä vallan luonnolliselta, että pahuutta hautova Ahriman oli ohjannut häikäisevän kauniin kertojattaren hänen luoksensa. — Mutta älköön pimeyden ruhtinas vielä riemuitko! Haoma oli pysyvä kylmänä kuin jäinen, Elbursvuorilta puhaltava pohjantuuli! — Oliko hän menetellyt varomattomasti siinä, että hän punnitsematta antoi lupauksensa kertojattarelle? Oliko vielä mahdollista peruuttaa tuo lupaus? — — — Vallan mahdotonta; parsin antama sana oli pyhä. — Mutta toiselta puolen: saattoiko tässä edes olla mikään Ahrimanin ansa? Olihan kysymyksessä läntisten parsien, siis hänen läheisten heimosukulaistensa vapauttaminen sortajan vallan alta. Ja vielä lisäksi: Anahita oli kauniimpi keväistä päivää, mutta oliko hänen kauneutensa senlaatuinen, että sen alla saattoi piillä Ahrimanin kätyrin valhemuoto? Ei suinkaan. Hänen kirkkaiden silmiensä katse oli kevätauringon paisteen veroinen. Mutta kevätauringossa ei ole vilppiä, Se elähyttää, lämmittää ja riemastaa. Ken sellaisen katseen omistaa, hän ei saata olla Ahrimanin välikappale, hän on päinvastoin Ormuzdin ase. Ja todella tämä uusi suuri tehtävä, joka näin odottamatta tarjoutui Haomalle, mitä se muuta oli, kuin uusi Ormuzdin hyvyyden ja suosion osoitus. Äsken oli Haoma saanut viedä omalle heimolleen, itäisille parseille, vapauden riemusanoman. Ormuzdin avulla oli hänen onnistunut vapauttaa onnettomat vangit ja Ormuzdin kunniaksi hän tuona harvinaisena, heimonsa vapautuksen juhlana, oli saanut sytyttää kiitosuhrin! Nyt tarjoutui hänelle tilaisuus tehdä palvelusta läntisille parseille. Olihan tämä selvä merkki siitä, että Ormuzd hänelle oli määrännyt erityisiä tehtäviä, suuria ja kauniita tehtäviä. — Entä hänen uudistetun oppinsa kokoaminen ja järjestäminen? Eikö se ollut hänen elämänsä päätehtävä? Odottihan hänen isänsä sen valmistumista, odottihan sitä vanha Gurase ja ehkä moni muu hänen ystävänsä kotivuoristossa. — Eipä hän sitä aikonut laiminlyödä. Tuli vaan pieni keskeytys ja lykkäys. Ja oliko hänen heimolaistensa vapauttaminen ristiriitainen hänen opilleen? Ei suinkaan. Työllä ja toimella hän nyt ryhtyi elämässä toteuttamaan niitä aatteita, joita hän aikoi pergamentille kirjoittaa. Olihan elävä toiminta kuollutta oppia parempi!
Hänen näin ajatellessaan, valtasi hänet monipuolisen elämäntoiminnan hurmaus. Siinä hän tahtoi koetella intonsa hehkua, siinä luontonsa vielä piileviä uhkuvan runsaita voimia. Hän tahtoi edetä kuin vuoriston lumivyöry, vastustamattomana, seuraten uraansa. Hän tahtoi saada innostuksensa leimuamaan salaman tavoin, valaisten taivaan ja maan yhdellä suurella valonvälkähdyksellä.
Vaistomaisesti oli Haoma laskenut kädestään kivipöydälle Anahitan antaman sormuksen, jonka kallis jalokivi erivärisenä säteili auringonpaisteessa.
— Tuo on siis se tenhomahti — ajatteli hän — joka avaa kertojattaren oven. Ja tämä taikakalu on nyt minun huostassani.
Hän otti Avestakäärynsä ja sormuksen ja kätki molemmat rotkoseinän salaiseen komeroon. Sitten hän joutuisasti meni Vohumenon luo.
Vohumeno oli laatinut asuntonsa somaan kallioiden ympäröimään paikkaan. Pehmeä nurmikko levisi luolan edustalla, ja siellä täällä, kallioiden laidalla, kasvoi tamariskipensaita. Kauempaa, kallioiden lomitse pisti esiin tummia suippokärkisiä sypressilatvoja. Leveästä kallioiden aukosta näkyivät vuorikosken vaahtoisat aallot ja syöksähtävä vesijoukko. Nurmikkonsa laidalle oli Vohumeno tehnyt tulen, jonka yli vartaassa riippui iso kappale kauriinlihaa paistumassa. Vohumeno istui kivellä tulen ääressä, kohennelleen sitä ja lisäten siihen puita.
Kerrottuaan hänelle äskeisten vieraidensa käynnin tarkoituksen, kysyi
Haoma:
— Mitä arvelet tästä uudesta tehtävästä, joka minulle odottamatta tarjoutui?
— Luulenpa sitä sinulle varsin soveliaaksi. Ehkäpä parsien läntinen heimo on hedelmällinen maaperä uusille opeillesi. Mitä omaan heimoosi tulee, luulen sinun sen puolelta kokevasi sitkeää vastustusta, ainakin niin kauan kuin Naotarat ja Gershaspit hallintoa pitävät.
— Tämä yritys miellyttää minua senkin vuoksi, että se antaa minulle tilaisuuden nähdä Thabarma-järven rannat, suuren uskomme perustajan, Zoroasterin, synnyinseudut!
Omituisen vilkkauden ja iloisuuden sävy oli painunut Haoman kasvoihin. Vohumenosta tuntui kuin vakava erakkohaahmu olisi hänestä kadonnut, ja kuin sen sijaan olisi tullut taisteluhaluisen, häikäilemättömän soturin muoto.
Kun kauriinliha oli kypsäksi paistunut, kävivät toverukset käsiksi aamuateriaansa.
Päivä paistoi lempeästi kallioiden väliselle nurmikolle, ja vuorikoski soitti voimakasta, valtavan kohisevaa soittoansa.
NELJÄS LUKU.
Nyt se oli jo tapahtunut tuo Haoman merkillinen käynti kertojattaren, Anahitan, luona. Paksu rautaportti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, ja siinä hän nyt astui pitkänkaltevaa ylänteen rinnettä laaksoon. Auringon kiertäessä lounaaseen oli hän lähtenyt vuorikoskelta, ja nyt, hänen palatessaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Vaikka iltaruskon värit jo, näin syksypuoleen, olivat tummemmat, tuntui hänestä kuin vaaleanpunaiset kevätvärit olisivat koreilleet lumihuipuilla, kuin syksyyn kallistuva kasvimaailma olisi uhkunut keväistä elinvoimaa ja henkinyt ilmoille nuoria tuoksujaan. Niin kevyt oli hänen mielensä! Nyt aukeni uusi ura hänen toiminnalleen. Se innostuksen taikaliekki, jota hän hiljaisessa mielessään oli odottanut ja aavistanut, se oli nyt syttynyt leimuamaan. Vielä soivat hänen korvissaan Anahitan viimeiset sanat:
— Olen turvallinen, jätettyäni asian sinun käsiisi, Haoma!
Oliko kukaan ennen lausunut hänen nimeänsä niin viehkeästi, niin täynnä vakaumusta? Se ääni oli kajahtanut lapsellisen hellänä ja luottavaisena, kuin ennen Haoman sisaren, Armaitiksen ääni. Ja nuo viattoman kauniit sinisilmät olivat vielä toisen kerran todistaneet, että tämä uusi tehtävä oli Ormuzdin lähettämä. Entä jos omasta uskostaan ja heimolaishengestään tarkasti kiinnipitävät parsit paheksuivat sitä, että Haoma ryhtyi ajamaan islaminuskoisen asiaa? Vaikkapa paheksuivatkin, niin oli Haoma sopivassa tilaisuudessa selittävä heille, että se oli liian ahdas katsomuskanta. Että islaminuskoisissakin se, mikä oli hyvää, oli Ormuzdin työtä, ja että heidän oppinsa erehdykset olivat Ahrimanin vaikutusta. Kerran, kun ihmiset taajoin rivein olivat liittyvät Ormuzdin taistelujoukoksi, varmaan kaikki harhauskot olivat haihtuvat ja ihmiset yhdistyvät yhdeksi suureksi valonpalvelija-joukoksi!
Tasaisesti ja voimakkaasti Haoman rinta hengitti viileätä iltailmaa, ja joutuisasti tie häneltä kului. Tummina ääriviivoina kohosivat eteläistä taivasta kohti Raghan minaretit ja palatsit. Sinne piti hänen siis seuraavana päivänä mennä Demurilta saamaan apuneuvoja Kurdistanin matkaa varten. Sillä pian aikoi hän lähteä kurdilaispäällikön Mervimin asiaa Thabarma-järven seuduille tutkimaan.
Iltarusko on jo vaalennut ja Itämaan salaperäinen hämärä on verhonnut maat ja manteret, kun Haoma saapuu vuorikoskelle. Voimakkaasti pauhaavana, mutta hellämielisenä jättiläisenä tuntuu se tervehtivän Haomaa. Eihän tämä seutu ole erämaata. Kaikki täällä ainakin nyt elää. Tuntuu siltä, kuin rosoiset kalliotkin tuttavallisesti kuiskailisivat tyytyväisyyden kuisketta. Eikä kuu malta olla luomatta tänne katsettaan. Se nostaa vaalean loistavat kasvonsa kallioiden loveen ja levittää vuorikoskelle hyppielevän hopeaverkon. Suuri yölepakko sujahtaa äänettömänä Haoman ohitse hänen puhtaan valkean päähineensä houkuttelemana. Kerivan vahtii uskollisesti rotkoasuntoa ja lähtee sen suulta liikkeelle isäntäänsä tervehtimään, iloisena, kuten aina Haoman palatessa kotia, häntäänsä liehuttaen.
Mutta Haoman on tarvis ilmaista uhkuvia tunteitaan ja ajatuksiaan toiselle, toverille. Hän kulkee Vohumenon luolalle ja kutsuu häntä, mutta ei kuule vastausta. Vohumeno on siis lähtenyt saaliinajoon vuoristoon. Sinne päättää Haomakin lähteä toveriaan vastaan. Sillä ei hän nyt enää saata pitkään viipyä, jo hän on paluumatkalla. Ja Haoma käy omassa rotkossaan, riisuu päältään pitkän juhlaviittansa, pukee ylleen lyhyen, vuoriretkillä mukavan nutun sekä sieppaa jousen olalleen. — Tuonne vuoristoon johtavaa polkua pitkin Vohumeno varmaan on mennyt, ja sitä tietä hän myös palaa.
Tutulta tuntuu polku, keveästi nousee jalka. Ja koko tämä vuoristoluonto tuntuu hellältä ja herttaiselta, ikäänkuin se sulkisi Haoman syliinsä. Tuossa haamoittaa esiin tuttu granaatti-omenapuu. Sen hedelmät ovat jo tulentuneet. Haoma taittaa itselleen hedelmäin runsaudesta alasriippuvalta oksalta suuren granaatti-omenan, halkaisee sen ja rupeaa syömään kuorien sisällä piileviä mehukkaan virvoittavia marjasia. Niiden tuoksu ja raitis maku herättää mielessä tietoisuuden luonnon hyväntekevästä äärettömästä luomavoimasta, sen tyhjentymättömistä varoista, sen viileistä lähdesuonista, jotka elähyttäen pulppuilevat maan povessa, raviten ja uudistaen luonnon elämäkuntaa. Terveyden ja voiman tunne herää selväksi Haomassa, ja hän ajattelee siunaten Ormuzdin antimia, joiden runsaus on tullut hänen osakseen.
Äkkiä näkyi tiheän ja korkean, tuuheakukkaisen vuorikanervan takaa kaksi kiiluvaa tulipistettä. Silmänräpäyksessä oli Haoma temmannut olaitaan jousen, pannut siihen nuolen, tähdännyt ja laukaissut. Ja seuraavassa tuokiossa makasi kanervikossa kuolleena yön hiipivä nelijalkainen varas: verenhimoinen shakaali. Se oli Haoman nuolen tapaamana muutaman kerran nytkäytellyt notkeita jäseniään ja viskellyt päätänsä. Senjälkeen retkahti sen suippo, repomainen kuono maahan, ja sen kiiluvat varkaanlyhtysilmät taukosivat ainaiseksi loistamasta. Haoma nosti kaadetun pedon läheisen kiven huipulle, ja otti paikasta merkkejä, voidakseen sittemmin korjata vuodan.
Yhä kauemmaksi vuoristoon johti häntä polku; pian se vallan loppui, ja eteen tuli jylhä tunturiseutu. Haoma pysähtyi ja kutsui voimakkailla huudoilla Vohumenoa. Moninkertaiset kaiut vaan vastasivat etäisiltä vuorenseinämiltä, mutta Vohumenoa ei kuulunut. — Hänellä on varmaankin ollut huono metsäonni, ja hän on kaiketi eksynyt tavallista kauemmaksi saalista ajamaan.
Näin ajatteli Haoma ja palasi takaisin rotkoasunnolleen. Lähestyessään vuorikoskea näki hän jo kaukaa tulen pilkoittavan kallioiden lomitse. Vohumeno oli siis jo kotona; hän oli tällä kertaa käynyt toisella taholla. Nopein askelin ohjasi Haoma kulkunsa Vohumenon tulen ääreen. Tämä väsymätön toveri oli taas aterian valmistuspuuhissa. Tällä kertaa oli hän ampunut pyitä, joita nyt oliiviöljyssä paistoi kivestä kaiverretussa padassa.
— Tulet vuoristosta päin, valtijas, sanoi hän Haomalle. Odotin sinua tulevaksi kertojattaren puolelta.
— Palasin sieltä jo aikaisemmin ja lähdin vuoristoon sinua vastaan.
— Miten asia päättyi?
— Tiedustelumatkani Kurdistaniin on päätetty. Huomenna menen Raghaan suurvisiirin pojalta, Demurilta, matkaneuvoja pyytämään. — Tuletko sinä matkatoverikseni.
— Sitä aijoin juuri ehdoittaa, valtijas. Voihan sinulla niin pitkällä ja vaarallisella matkalla olla minusta vähän hyötyä.
— Paljonkin hyötyä, ja lisäksi rattoa.
Ilta-ateria on syöty, Haoma on toivottanut toverilleen yörauhaa ja palannut rotkolleen. Kuutamo on nyt niin kirkas, että selvästi näkee pitkät alat alhaalla leviävää laaksoa. Ei tunnu uni tulevan nyt, ei muistu mieleenkään vuode. Haoma on siirtynyt haaveilujen maille. Ehkäpä hänen ei vielä olisi pitänyt erota Vohumenosta. Olihan hänellä paljon puhuttavaa: sydän oli vielä täynnä tunteita, jotka sanoin pyrkivät päästä ilmoille. Mutta toiselta puolen: se mitä hän nyt tunsi, oli kuitenkin niin salaperäistä ja epämääräisen viehkeää, että kieli varmaankin olisi kieltäytynyt sitä tulkitsemasta. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut jakaa toiselle sydämensä uhkuvaa sisällystä, olentoaan täyttävää uutta innostusta.
Äkkiä johtuu ajatus hänen mieleensä. Pitäähän hänellä tuolla luolassa olla vanha syrinda-kitara, jonka Armaitis antoi hänelle mukaan, hänen ensi kertaa lähtiessään kotoa. Mutta sen kielet ovat varmaankin taittuneet tai ruostuneet, sillä ei hän, tämän rotkon löydettyään ja siihen asetuttuaan, ole tuota soitintaan koskenut. Se onkin nurkassa pölyn peitossa, josta hän vaivoin saa sen vapautetuksi. Kielet ovat kyllä eheät, mutta kauheassa epävireessä. Tokko hän enää osaa soitintaan virittää! Hän menee ulos kuutamoon ja istuutuu, kitara sylissä, kivirahille. Ja pian on syrinda-kitara taas vireissä, ja Haoma rupeaa soittamaan vanhoja tuttuja parsilaisia säveleitä, jotka hän nuorempana on kuullut ja oppinut. Hän soittaa kilvan kosken pauhinan kanssa ja luo säveleihin sydämensä täyden tunnerikkauden. Ja vanha soitin tuntuu nyt hänestä toverilta, jolle hän on uskonut kaikki, ja jonka osanottava ääni on häntä lohduttanut ja rohkaissut.
Vähitellen solui kitara Haoman huomaamatta hänen syliinsä. Viimeinen soinnos, jonka hän sen kielistä oli kaiuttanut, palautti hänen korvaansa helinän, jonka pieni pehmeä käsi päivällä oli näpäyttänyt hopealevystä. Hänen mielestään sukelsi esiin kuluneen päivän hänestä niin vaiherikkaat muistot. Ennen kaikkea haamoitti niiden kätköistä kaksi kirkasta sinisilmää, joilla oli lapsen viaton loiste, ja lämmittävän hyvä katse. Se oli ilmeisen elävä tuo kuva, se tenhosi, tehden samalla levottomaksi ja rauhalliseksi!
Haoma tunsi kaiken verensä syöksähtävän sydäntä kohti, hänen tunteensa kuohahtivat kummallisina, ja hän kätki päänsä kivipöytään nojaaviin käsiinsä.
VIIDES LUKU.
Haoma oli jo saapunut vallan lähelle Raghaa. Nyt havaitsi hän jo selvästi edessään nuo lukuisat sirot minaretit, vaaleansiniset ja punaiset moskeat, joiden kullatut ja hopeoidut kupukatot hän tähän asti vaan kaukaa oli nähnyt. Siinä jo kohosi hänen edessään kaupungin pohjoispuolinen, jykeväpiirteinen kiviportti. Kun Haoma kulki siitä sisään, virkkoi eräs portinvartijoista toiselle:
— Tuossa tulee parsi!
Toinen huomautti siihen:
— Niitä kai nyt rupeaa tulvimaan tänne Raghaan, sittenkuin shaahi on heille julistanut armahduksensa.
Portista sisälle mentyään tuli Haoma leveälle suoralle kadulle, jonka kummallakin puolella oli suuria rikkaita basaareja. Siinä oli laajalti, itse basaarien ulkopuolellakin levitettyinä, mitä vaihtelevimpia korutavaroita: Intian silkkikankaita, Kashmirin shaaleja, arapialaisia mattoja, Jemenin jalokiviä y.m. Ostajia ja myyjiä vilisi viljalti basaareissa ja niiden edustalla. Tosin Haoma, tuo yksinäinen rotkoasukas, joka ensi kertaa täällä liikkui, hämmästyneenä loi silmänsä tähän kirjavuuteen ja väenvilinään. Mutta hän ei malttanut pysähtyä tätä kaikkea lähemmin tarkastamaan. Sillä hänellä oli asiansa ja suuri yrityksensä mielessä, ja se valtasi kokonaan hänen ajatuksensa. Kuljettuaan leveän kadun päähän, saapui hän pienelle torille, jonka äärellä oli etupäässä helmi- ja jalokivimyymälöitä. Suuret valkea- ja punaliinaiset suojuskatokset estivät auringon, vielä näin syyspuoleenkin paahtavien säteiden uuvuttamasta jalokivien ostajia. Tällä pikkutorilla kohtasi Haoma äkkiarvaamatta tuttavan. Arasta, Haoman vankeudesta vapauttaman, parsien uhripaikalla kuolleen Salferin poika, joka nyt komeapukuisena palveli Demuria, liikkui täällä isäntänsä ostoksilla.
Nuorukainen oli niiden hyvien olojen vaikutuksesta, joihin hän odottamatta oli siirtynyt, suuresti hyötynyt. Vankilaluolan ummehtuneen ilman ja nälän tuottama kalpeus oli paennut hänen kasvoistaan ja palaavaa terveyttä ennustava puna oli noussut poskille. Huomattuaan ja tunnettuaan vapauttajansa, destur mobedin pojan, meni Arasta häntä kohti ja heittäytyi, häntä lähelle tultuaan, maahan, täten tervehtien häntä kuin itämaalaista ruhtinasta ainakin.
Haoma ei ensin ollut häntä tuntea, sillä vieras puku ja terveemmät kasvot saattoivat hänet vallan erilaiseksi siitä, jommoisena Haoma hänet parsien vuorikylässä oli oppinut tuntemaan. Mutta kun Arasta kyyryisestä asennostaan loi ylös katseensa Haomaan, tunsi tämä hänen nöyrät silmänsä ja huudahti:
— Nouse toki ylös, Arasta! Mitä sinä minun edessäni maassa ryömit!
Arasta nousi nyt seisomaan ja virkkoi ujosti!
— Terve, valtijas!
— Terve, Arasta! virkkoi Haoma. — Olenpa varsin tyytyväinen, että sinut tapasin, sillä aioin juuri kysyä tietä herrasi Demurin asunnolle.
— Sinne olen minäkin menossa. Olen käynyt ostamassa herrani lempipuolisolle, Menishelle, kaulahelmikoristeen ja palaan sitä viemään herralleni.
He kääntyivät nyt astumaan kaidalle kadulle, joka pieneltä torilta poikkesi vasemmalle. Ohikulkevat katsoivat hieman uteliaasti suoraryhtistä Haomaa, hänen pitkää tummansini-viittaansa ja puhdasta valkoista päähinettään. Nähtyään että hovin palvelija oli hänen seurassaan, monikin, ensin rypistettyään huulensa parsilaista ivaavaan hymyyn, kunnioittavasti väistyi hänen edestään kapealla kadulla syrjään. Sillä Melik shaahi ja Hassan Ibn Ali olivat selvästi osoittaneet suosivansa parseja. Ja koska tämä kulki kultarannerenkaisen hovipalvelijan seurassa, hän varmaankin liikkui parsien asioilla hovissa.
Kaita katu päättyi sileillä, leveillä kiviliuskoilla kivitettyyn rantatoriin. Astujien eteen aukeni nyt avara näky. He olivat näet tulleet keinotekoisen leveän joen rannalle. Tämän joen oli Melik shaahi panemalla liikkeelle tuhansia työmiehiä ja uhraamalla äärettömiä rahasummia eräästä vuorijärvestä johdattanut kaupungin halki. Lukuisat valkeamarmoriset sillat johtivat sen yli, ja kauempana, sen vastakkaisella rannalla, haamoitti siniautereisen ilman verhoamana Melik shaahin suunnattoman lavea-alainen, erivärisistä marmorilajeista rakennettu palatsi. Tuuheat puutarhat, joihin oli istutettu Intian harvinaisimmat puulajit, ja Ceylonin uhkuvasta kasvimaailmasta noudettuja palmuja sekä leveälehtisiä pensaita, pistivät esiin vaaleankeltaisesta marmorista tehtyjen muurien takaa. Palatsirakennusten katoilla liehui purppuranpunaisia ja vaaleansinisiä silkkilippuja, joihin oli kuvattuna kultakuteiset seldshukilaiset puolikuut.
Arasta opasti Haomaa pitkän matkaa järven pohjoispuolista rantaa pitkin, kunnes he tulivat shaahin linnaryhmien kohdalle. Niiden järvenpuolisen laidan keskipalkoille johti leveä valkoinen valkeamarmorinen silta, jonka kummassakin päässä oli jykevä kullattu portti.
— Tämä silta vie shaahin lempipuolison asunnon portin edustalle — huomautti Arasta. Sitä myöten ei kukaan muu saa kulkea, kuin shaahi ja hänen lempipuolisonsa. Kun he tahtovat lähteä ajelemaan, avataan kullatut portit, ja kahdeksanvaljakko, joka vetää jalokivistä säteileviä vaunuja, karauttaa ulos linnasta ja ohjaa kulkunsa tälle sillalle.
— Kuka on shaahin lempipuoliso? — kysyi Haoma hajamielisenä.
— Tällä haavaa hänellä ei kuulu olevankaan lempipuolisoa, siitäperin kuin Turkan Chatun on menettänyt nuoruutensa kauneuden ja joutunut epäsuosioon.
— Oletpa jo ehtinyt kokea yhtä toista, lyhyen olosi aikana hovissa.
— Kuuleehan sitä kaikennäköistä. Kun palvelijat ovat joutilaina, kertovat he toisilleen lakkaamatta hovin uutisia.
— Onko herrasi Demur nyt kotona? — kysyi Haoma, joka oli kokonaan omien ajatustensa maailmassa ja joka ei näyttänyt olevan halukas kuuntelemaan enempiä hovijuttuja.
— Herrani Demur lähti juuri mennessäni aamukylpyyn, mutta on jo varmaankin siitä palannut. Hän käski minun heti basaarista tultuani tuomaan tämän helminauhan hänen käteensä. Sillä tänään on hänen lemmikkinsä, Menishen, syntymäpäivä, ja vartijaani tahtoo antaa hänelle tämän kalliin lahjan.
Haoma huomasi nyt, että Arasta varovasti kantoi kädessään silkkikoteloa, jossa hän oletti tuon syntymäpäivälahjan piilevän.
Samassa he kääntyivät yhdelle marmorisilloista, ja Arasta huomautti:
— Tämä silta johtaa siihen osaan shaahin linnaa, missä suurvisiirin,
Hassan Ibn Alin ja herrani Demurin asunnot ja puutarhat ovat.
— He kulkivat tätä siltaa pitkin leveän joen yli, jonka ohuesti väreilevään pintaan sillan valkeat marmoripatsaat kiemurtelevina kuvastuivat. Heidän saavuttuaan palatsin ulkomuurin portille, löi Arasta portin vieressä riippuvalla rautakurikalla kolmasti seeteriporttiin. Se aukeni, ja vartija pisti ulos päänsä, nähdäkseen, kuka oli tulossa. Huomattuaan Arastan, oli vartija halukas ilman muuta päästämään hänet sisälle. Mutta havaittuaan hänen seurassaan oudon miehen, katsahti hän tähän kummeksien ja kysyi:
— Ken on tämä vieras?
— Se on parsilainen Haoma, herrani Demurin hyvä ystävä — vastasi
Arasta. — Hänellä on asiaa herralleni.
— Saattaa olla — huomautti vartija. — Mutta minun on kielletty päästämästä sisälle hoviin outoja vieraita ilman herrani lupaa. Riennä sinä suurvisiirin pojan luo vieraan tuloa ilmoittamaan. Vieras itse istukoon portin viereiselle rahille odottamaan.
Ei ollut muu neuvona, kuin mukaantua tähän hovimääräykseen. Arasta pujahti siis sisälle portista, ja Haoma istuutui kivirahille odottamaan. Portti suljettiin Arastan jälkeen. Hetken kuluttua se jälleen raoitettiin, ja vartija ojensi raosta Haomalle ison päivänvarjostimen ja riikinkukon sulista tehdyn viuhkan. Näiden viileyttä tuottavien esineiden ojentaminen oli käynyt niin pian, ja portti oli taas niin viipymättä sen jälkeen sulkeutunut, ettei Haoma ehtinyt huomauttaa näiden hänelle outojen kapineiden turhuutta. Hän, joka oli tottunut vuoriston polttavaan auringonhehkuun, ei suinkaan pelännyt jokituulen lauhduttamaa lämpöä tuossa muurin laidalla. Senpä vuoksi hän varovasti asetti koreavärisen varjostimen ja upean viuhkan viereensä rahille. Kun hän siinä oli istunut hetken aikaa, rupesi oikealta pitkin rantaäyrästä tulemaan miehiä, joilla oli yllään jalkoihin ylettyvät valkeat kaaput ja niiden päällä lyhyemmät, vihreät vaipat. Päässä oli heillä isot punaiset turbaanit. Tämän parven etumaisena kulki vanha valkeapartainen mies. Mikäli Haoma oli kuullut kuvailtavan mollia, muhamettilaisten pappeja, oli näiden miesten puku noiden selityksien mukainen. Ja todella kantoi kukin koraanikääryä kädessään. He palasivat nähtävästi rukoilemasta moskeasta. Jonon johtaja, valkeapartainen mies, iski, tultuaan Haoman rahin kohdalle, teräväkatseiset silmänsä häneen ja virkkoi, kääntäen päätään takanaan kulkevalle mollalle puoliääneen:
— Näitkö parsia? — Noita vääräuskoisia koiria rupeaa nyt tulvimaan tänne.
— Pian heistä tulee vaaraa profetan pyhälle uskolle — virkkoi tämä vastaukseksi.
Sen enempää ei Haoma kuullut. Mutta hän huomasi, että johtaja siirtyi astumaan puhuttelemansa mollan viereen, jonka jälkeen he vilkkaasti käsiään huitoen jatkoivat keskusteluaan, arvatenkin äskeisestä aineestaan.
— He eivät uskoamme tunne, ja jos vähän tuntevatkin, eivät sitä ymmärrä, ja siksi he sitä tuomitsevat — ajatteli Haoma itsekseen.
Samassa kiintyi hänen huomionsa suippokokkaiseen veneeseen, joka kahden seisovillaan olevan miehen melomana lähestyi linnanpuolista joen rantaa. Veneen kokka sujahti seuraavassa tuokiossa maihin vähän matkan päässä, vasemmalla siitä paikasta, missä Haoma istui. Miehistä, jotka hypähtivät rannalle, oli toinen vanha, harvapartainen, toinen nuorempi. He alkoivat astua rantaa pitkin Haomaa kohti. Heidän tultua lähemmäksi, tunsi Haoma vanhemman miehistä Shirujeksi, paenneeksi vankienvartijaksi. Hän näytti rasittavasta toimestaan erottuaan saaneen selkänsä vallan suoraksi, ja hänen jalkansa liikkuivat entistään ketterämmin.
Shirujekin tunsi nyt Haoman ja säpsähti, mutta ei muuten ollut millänsäkään, katsoi vaan eteensä ja joudutti hieman askeleitaan. Juuri kun hän kumppaninsa kanssa oli mennyt Haoman ohi, avattiin portti, ja herransa luota palaava Arasta astui siitä ulos. Saranoiden narinan kuullessaan, käänsi Shiruje päätään.
— Herrani, Demur, käskee sanoa sinut tervetulleeksi, valtijas! Hän odottaa sinua tuolla sisällä — sanoi Arasta.
Nyt avattiin portti kunnioittavasti selälleen ja Haoma astui, annettuaan kumartavalle vartijalle takaisin tarpeettomat viileysvehkeet, Arastan seuraamana hovin muurien sisälle. He tulivat pitkään pylväskäytävään, jonka katolta kummaltakin puolen riippui köynnöskasveja.
— Näitkö Shirujen tuolla äsken? — kysyi Haoma.
— Näinpä kyllä, ja olen jo tätä ennenkin muutaman kerran häntä tavannut. Ensi kerralla, kun hänet äkkiä kohtasin tuolla joen rannalla, hän kovin hämmästyi ja näytti kohta senjälkeen hyvin kiukkuiselta.
— Mitä hän täällä toimii?
— Kerrotaan hänen olevan visiiri Abu'l-ganaïmin palveluksessa. Tuo toinen, joka äsken oli hänen seurassaan, oli myöskin visiirin palvelijoita, ja kerrotaan, että hän on valepukuinen assassiini, joka ylläpitää yhteyttä Abu'l-ganaïmin ja Alamutin linnan assassiinien välillä.
— Mikä mies on sitten tuo Abu'l-ganaïm.
— Se on shaahin entisen lempipuolison, Turkan Chatunin, suosikki ja kätyri sekä jalon suurvisiirin, Hassan Ibn Alin pahin vihamies ja vastustaja. Hän on monta kertaa koettanut syöstä syrjään suurvisiirin, mutta kaikki hänen yrityksensä ovat olleet turhat.
— Hassan Ibn Alilla taitaa olla hallitsijansa järkähtämätön luottamus?
— Niin sanotaan.
Näin puhuessaan olivat he pylväskäytävästä saapuneet, riippuvien puutarhojen ympäröimälle avaralle pihalle, joka oli kivitetty leveillä harmailla marmorilevyillä. Sen halki astuttuaan menivät he sisälle Demurin palatsin suureen eteiseen, ja siitä vähän pienempään saliin, jossa vallitsi miellyttävä viileys ja jonka keskustassa korkea suihkulähteen säde pulppuili ylös rehevien kasvien keskeltä. Suihkulähteen vieressä loikoi Demur, ohut vihreä silkkivaippa yllä, matalalla ja pitkällä vuoteentapaisella istuimella polttaen pitkävartista, hienohajuista narghile-piippua. Kaksi palvelijaa seisoi hänen pääpuolellaan isot viuhkat kädessä, valmiina karkoittamaan liian lämmön herrastaan.
Haoman astuttua sisälle Arastan seuraamana, hypähti Demur ylös mukavasta asennostaan, jossa hän oli nauttinut äskeisen kylvyn tuottamaa hyvinvoinnintunnetta, syleili herttaiseen tapaansa ystäväänsä Haomaa ja virkkoi:
— Tuollaisena sinusta vielä enemmän pidän! Johan nyt rohkenet tulla ihmisasunnoille.
Hän viittasi Arastalle. Tämä joutuisasti lykkäsi Haoman eteen korkean musnud-patjan. Sitten Demur käski toisen viuhkojista asettumaan Haoman luo sekä toisen tuomaan hänelle pitkävartisen narghile-piipun. Mutta kumpikin kohteliaisuudenosoitus oli Haomasta turha. Toiselle palvelijoista, joka alttiisti rupesi heiluttamaan komeata viuhkaansa, virkkoi Haoma:
— Ystäväni, tuo vaivasi on tarpeeton, sillä eipä liika lämmin minua rasita.
Toisen palvelijan tuotua hänen eteensä pitkävartisen piipun, sanoi hän, tehden väistävän liikkeen kädellään:
— Kiitän tarjoumuksesta, mutta en saata siitä nauttia, sillä parsi ei polta.
— Se minun olisi pitänyt muistaa ennalta, huudahti Demur. — Rupean kuitenkin jo unhoittamaan tapojanne. Mutta sanohan, ystävä hyvä, mitä sinulle saan tarjota. Tahdotko mango-hedelmää, Ceylonin hehkuvia viiniä, vai haluatko mieluummin vahvaa ateriaa jalkamatkasi jälkeen? Sano vaan, mitä ikinä halajat; paraalla, mitä huoneeni omistaa, tahtoisin sinua kestitä.
— Vieraanvaraisuuttasi kiitän ja olen valmis siitä myöhemmin nauttimaan. Mutta kaikkein ensiksi pyytäisin saada kanssasi keskustella tärkeästä asiastani.
Tämän sanottuaan katsahti Haoma huoneessa oleviin palvelijoihin. Ennenkuin hän oli ehtinyt huomauttaa, että asiansa vaati keskustelua kahden kesken, oli Demur tajunnut hänen ajatuksensa ja viittasi palvelijoita poistumaan.
Heidän mentyänsä, kysyi Haoma:
— Eivätkö nyt muut, kuin sinun korvasi ole puhettani kuulemassa?
Silloin nousi Demur istuimeltaan ja kulki varpaillaan leveätä taustaovea peittävän paksun punasilkkisen intialaisen laskosverhon luo, jonka hän äkkiä nosti. Pitkä, tyhjä solakäytävä vaan näkyi sen takaa. Demur palasi vieraansa luo sanoen:
— Voit olla huoleti. Ainoastaan minun korvani ovat sinua kuuntelemassa, ja jos puhut puoliääneen, voit olla varma siitä, ettei kukaan muu kuule sanojasi.
— Haoma kertoi nyt, minkä suuren tehtävän Anahita oli hänelle uskonut ja kysyi senjälkeen:
— Voinko toivoa sinun, Demur, antavan minulle apukeinoja tiedustelumatkalleni? — Sen teen varsin mielelläni, vastasi suurvisiirin poika. — Kotimatkalla käyttämääsi oritta olen käskenyt säästää ja syöttää sinun varallesi. Siitä saat nytkin ratsun itsellesi.
— Mutta kumppanini Vohumeno tarvitsisi myös hevosta.
— Sen hän on saapa, ja aseita, rahaa, — mitä vaan tarvitsette, kaikki on teille annettava matkaanne varten. — Mutta kas vaan, oletpa sinä nähnyt kertojattaren. Sinun osaksesi on tullut kunnia, josta ani harva voi kerskata. Sillä hän on vahvasti verhottu, käydessään juhlina Raghan isossa sinisessä moskeassa, niin että vaan hänen sypressinsolakka vartalonsa on katseiden saavutettavissa. Mutta hänen silmänsä taitavat olla verrattoman ihanat, ja hänen kasvojensa sulo harvinainen?
— Hän on kaunis, ja näyttää hyvältä — sanoi Haoma ujona ja punastui.
— Luulenpa että meidän erakkomme on ihastunut — huudahti Demur, iskien Haomalle veitikkamaisesti silmää. — Vahinko vaan, että Anahita on sitoutunut ainaisesti pysymään impenä. Shaahikaan, tuo mahtava mies, ei saa nauttia hänen sulostaan, vaan on moskeassa kansan edessä vannonut suojelevansa kertojattaren viattomuutta.
— Lasket leikkiä vakavista asioista, sanoi Haoma — soimaava ilme tummissa silmissään.
— No jospa laskenkin leikkiä Anahitasta, niin todenteolla kehoitan sinua toisaalta hankkimaan itsellesi hempeän toverin. Ensimäisen askeleen olet jo ottanut tulemalla sieltä, erämaastasi tänne linnaan. Olen jo sinuun tyytyväinen. Ja jos vaan tahdot, niin lahjoitan sinulle sievän intialaisen orjattaren. Tyttö on tuskin täyttänyt kuusitoista vuotta. Näin hänet äskeisillä markkinoilla ja ostin hänet kolmestasadasta kultarahasta. — Melkoinen hinta! — Voin vakuuttaa sinulle, että hän on viaton ja soma kuin puhkeamaisillaan oleva ruusunnuppu. Hän on nyt lemmikkini Menishen seuralaisnainen. Mutta kernaasti saat hänet, jos tahdot.
Haoma näytti olevan hämillään ja huomautti:
— Ei tehtäväni salli minun sellaisia ajatella.
— Emme puhu siitä enää tällä kertaa — virkkoi Demur, joka huomasi vieraanvaraisissa pyrkimyksissään menneensä liian pitkälle. — Toivon kuitenkin, että tahdot läsnäolollasi kunnioittaa sitä pientä juhlaa, joka kohta alkaa lemmikkini Menishen kunniaksi.
— Siihen suostun kernaasti, ellei perheesi ilo minun kauttani häiriydy.
— Vieläpä mitä! Naiseni päinvastoin ovat hyvin uteliaat näkemään sinut, josta jo täällä hovissa puhutaan. Haaremista palattuamme vien sinut isäni suurvisiirin puheille. Olen puhunut hänelle sinusta, ja mielellään hän tahtoo sinuun tutustua.
— Outoa on minun niin ylhäisten eteen astua, ja luulen liian kauan täällä viipyväni.
— Isäni ylhäisyyttä sinun ei tarvitse haikailla. Hän on yksinkertainen kuin kansan mies. Ja muuten on tuo Mervimin asia luullakseni hyvin arveluttava ja vaikea, sillä shaahi itse on hänen tuomionsa langettanut. Isäni voi siis antaa hyviä neuvoja, miten sinun on soveliaimmin menetteleminen.
— Mielipiteesi on oikea. Velvollisuuteni on siis sitä noudattaa.
— Tahdotko hetken odottaa tässä, Haoma? Pistäydyn sisähuoneessa pukua muuttamaan.
Samassa Demur näpäytti kädellään läheiseen pylvääseen ripustettua hopealevyä, jonka helähdyksestä Arasta hetken kuluttua riensi esille.
— Oletko ostanut helmikoristeen? kysyi Demur.
— Se on tässä, valtijas.
Hän ojensi herralleen basaarista noutamansa kotelon. Demur aukaisi sen ja otti siitä esille hienon helminauhan. Katseltuaan sitä hieman, sanoi hän:
— Hyvin toimitit tehtäväsi. Helmet ovat oikeita ja puhtaat kuin lähdeveden pisarat.
Jätettyään Arastan Haomalle seuraa pitämään, poistui Demur sisähuoneisiin luvaten pian palata.
Arasta asettui seisomaan suihkulähteen ääreen, vaieten, kuten hovipalvelijoiden oli määrä.
— Tuon sinulle terveiset Vohumenolta — sanoi Haoma katkaisten äänettömyyden. Hän on varmaankin oleva iloinen, kun kerron, miten hyvä sinun on olla — sillä luulen, että sinulla todella on täällä mukavaa, koska noin läheisesti saat palvella suurvisiirin poikaa.
— Oloni täällä on niin hyvä, etten koskaan ole voinut sellaista aavistaa. Herrani on minulle niin armollinen, että ilolla häntä palvelen. Ja kaikesta saan kiittää sinun hyvyyttäsi, valtijas. Jospahan Ormuzd soisi, että joskus saisin sen sinulle palkita!
— Turhaan puhut palkitsemisesta. Osoita kiitollisuuttasi Ormuzdille hänen hyvistä lahjoistaan. Sillä kaikki hyvä, mikä tässä huonossa maailmassa tulee osaksemme, johtuu Ormuzdin siunauksesta, hänen valppaasta taistelustaan pimeyden ruhtinasta vastaan. Yhdy sinäkin Ormuzdin taistelujoukkoon!
— Ormuzdia koetan joka päivä palvella lukien Avestaa ja hoitaen hiilustan hehkua.
— Se minua miellyttää, että herrasi sallii sinun uskoasi hoitaa.
Siinäkin suhteessa hän on suuren isänsä arvoinen.
He eivät ehtineet jatkaa keskusteluaan sen kauempaa, kun sisään astui kiireisesti komeapukuinen shaahin palvelija. Hän kääntyi Arastan puoleen kysyen:
— Missä on suurvisiirin poika?
— Hän on sisähuoneissaan pukeutumassa pientä kotoista juhlaa varten.
— Sen hän tehköön joutuisasti, sillä suurherramme shaahi on paraikaa hänen isänsä luona ja tahtoo viipymättä puhua hänen kanssaan aiotusta metsästysretkestä.
Samassa Demur, joka oli muuttanut ylleen paksusta valkoisesta silkkikankaasta tehdyn viitan, ja sitonut ympärilleen leveän punapurppuravyön, palasi saliin.
— Vie armolliselle hallitsijallemme se viesti, että hänen nöyrin palvelijansa Demur heti rientää hänen käskyjänsä kuulemaan — sanoi Demur, kuultuaan mistä oli kysymys, shaahin palvelijalle. Tämä poistui kiireisesti.
— Ikävä, että Menisheni nyt saa odottaa — huoahti Demur, palvelijan mentyä, lyöden Haomaa olalle. — Seuraa nyt minua isäni odotushuoneeseen. Shaahin lähdettyä pois isäni luota, vien sinut sisälle.
Demurin seurassa alkoi Haoma astua avaroiden marmoripihojen, ihmepuutarhojen ja riippukasvien koristamien pylväskäytävien läpi suurvisiirin asuntoihin, jotka sijaitsivat lähinnä Melik shaahin palatsiryhmää.
KUUDES LUKU.
Suurvisiiri Hassan Ibn Alin avara odotussali oli hovisuojaksi tavattoman yksinkertainen. Paksujen huonetta ympäröivien harmaiden marmoripylväiden välissä ei edes riippunut mitään silkkisiä laskosverhoja, kuten muuten tämän aikuisissa upeammissa huoneissa oli tavallista. Ainoana koristuksena olivat seinä- ja kattomaalaukset sekä permantomosaiikki, jotka kaikki kuvasivat tapauksia ja sankareita Persian muinaistarustosta. Sillä vaikka islam jo aikoja sitten oli voitokkaasti kohoittanut lippunsa Persian hallitustalojen katolle, muistettiin ja harrastettiin rikasmuotoisia ja jännittäviä muinaisiranilaisia kansantaruja.
Mataloita patjaistuimia oli asetettu pilareiden ääreen luoksepääsyä odottavia varten. Nyt oli odotussali melkein tyhjä, sillä siihen päivän aikaan ei suurvisiirillä ollut yleistä vastaanottoa. Melik shaahilla näet oli silloin tapana oman yksityisen käytävänsä kautta mennä suurvisiirinsä luo puhelemaan tämän omassa työhuoneessa. Tämä tuttavallisuus johtui siitä, että Hassan Ibn Ali shaahi Alp Arslanin eläessä, ja ennenkuin hän kohosi korkeaan asemaansa, oli ollut Melikin opettaja. Tästä syystä Melik yhä vielä, lavean ja mahtavan Persian hallitsijaksi tultuaan, suuresti kunnioitti Hassan Ibn Alia, nykyistä taitavinta neuvonantajaansa, kutsuen häntä tuttavallisessa keskustelussa "mestari Hassaniksi." Huolimatta siitä, että Hassan Ibn Alin nuoruuden ystävä, sittemmin juonittelevaksi ja viekkaaksi kehittynyt Ibn es-Ssabbach jo hovissa ollessaan oli monasti koettanut järkyttää Hassanin rajatonta suosiota shaahin tykönä, ei se ollut onnistunut. Alamutin linnan herraksi päästyään, oli Ibn es-Ssabbach lakkaamatta salaisten fidaaviensa avulla jatkanut pyrintöjään. Mutta kaikki hänen ja muiden asettamat ansat, vaikka olivatkin ensin näyttäneet vaarallisilta, olivat kuitenkin kohta lauenneet. Sillä aina Melik huomasi, että Hassan syystä kansalta oli saanut kunnianimen "Nisam-el-mulk" — valtakunnan tuki. Eikä Melik mistään hinnasta tahtonut menettää tätä valtakunnan suunnatonta suojakatosta kannattavaa vankkaa tukipylvästä.
Paitsi Haomaa, jota Demur mennessään sisälle isänsä työhuoneeseen shaahin puheille oli pyytänyt odottamaan etusalissa, oli siellä kuusi sysimustaa, purppurapaitoihin puettua nuubialaista orjaa, joilla oli kookkaat riikinkukonsulista tehdyt viuhkat käsissä. Sitäpaitsi oli vielä kolme henkivartijaa, joilla oli käyrät lyhyet miekat vyöllä ja pitkät, pystyssä olevat keihäät kädessä. Erillä näistä seisoi rikasaseinen tummaverinen mies, jonka turbaanissa välkkyi häikäisevän komeita jalokiviä. Tämä mies oli Melik shaahin henkivartiaston johtaja, haaremin kauneustuomari, visiiri Abu'l-ganaïm.
Haomasta, joka istui syrjemmässä, pitkän seinän keskipalkoilla, alkoi odotus tuntua hieman vaivaavalta. Sillä suurvisiirin ovella seisovat mustat nuubialaiset loivat tuon tuostakin suuret muljottavat silmänsä uteliaasti häneen. Ja varsinkin Abu'l-ganaïm ahmi Haomaa katseillaan. Tämän viekkaan näköisen hovimiehen huulilla lepäsi ivallinen ilme ja hän katseli Haomaa säädyttömän tarkasti, ikäänkuin piirre piirteeltä olisi tahtonut painaa hänen ulkomuotonsa muistiinsa. Tyyneenä Haoma ensin kesti tuota katseiden tähtäilyä. Ja kun sitä jatkui, päätti hän olla tästä tungettelevaisuudesta välittämättä ja rupesi tarkastamaan katto- ja seinämaalauksia. Kokonainen sankarimaailma levisi siinä hänen eteensä, ja Haoma, joka tunsi muinaistaruston, arvaili itsekseen, mitä sankana kukin kuva esitti, oliko se Rustemia vai Salia, vai muita. Ja syrjäkuvista hän koetti päättää, mitä seikkailua kukin kuvaryhmä esitti. Mutta pian tämä katselu kävi hajamieliseksi, ja Haoma ikäänkuin vieraantuen heräsi pois siitä haaveilevasta uuden ympäristön tarkastamisesta, johon hän äkkiä oli siirtynyt. Hänestä tuntui vastenmieliseltä viipyä näin kauan näiden seinien välillä, ja hänessä heräsi taas elävinä ja valtavina kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka kahden kuluneen päivän tapahtumat olivat aiheuttaneet. Voimakkaasti hän myös tunsi pyrkimystä, niin kiireisesti kuin suinkin päästä uutta suurta yritystään toteuttamaan. Ja lopuksi hänen mielikuvituksensa kätköistä kohosi esiin kertojattaren pitkän kalteva mäki, tuuheine puineen ja tummine muurineen ja linnaseinineen. Ruusunhohteinen kevättaivas näytti kaareutuvan mäen ja linnan ylitse ja kaukainen hiljaisen tuulen humina ja laulurastaan iltasävelet tuntuivat tunkevan korvaan.
Haoman haaveilu keskeytyi siitä, että suurvisiirin työhuoneen paksu, hopeakangilla koristettu seeteriovi aukeni ja asestettu kuuluttaja, joka tavallisesti kulki shaahin edellä tiedustellen paikan turvallisuutta, joutuisasti astui odotussalin läpi oviaukolle päin, joka johti shaahin asuntoihin vievään yksityiseen käytävään. Tämän edelläkulkijan tulo oli merkki siitä, että Persian hallitsija seuraavassa tuokiossa oli tuleva samaa tietä.
Nuubialaiset orjat, henkivartijat ja Abu'l-ganaïm heittäytyivät valmiiksi maahan käsien nojaan, ja Haoma, joka arvasi, että jotakin erinomaista oli tulossa, nousi seisomaan. Seeteriovi aukeni nyt, ja suurvisiirin huoneesta astui etusaliin Melik shaahi, ei vielä neljääkymmentä täyttänyt mies, keltasilkkinen, säteilevillä jalokivillä koristettu viitta yllä. Hänen vyöllään riippui lyhyt käyrä miekka, jonka kultatuppeen oli kiinnitetty pieniä hehkuvia rubiineja ja smaragdeja. Päässä oli hänellä korkea valkea silkkiturbaani, jonka höyhentöyhdön juurta kaunistivat tavattoman suuret hohtokivet. Saattoi lisääntyvästä lihavuudesta huolimatta vielä huomata hänessä entisen sotasankarin ja maidenvalloittajan ryhtiä. Mutta levollinen elämä, jota jo pitkät ajat hänelle oli tarjonnut Nisam-el-mulkin koko valtakunnan asioista huoltapitävä ohjaus, oli painanut selvän leimansa Melik shaahin koko personaan. Hänen sileäksi ajetulla leuallaan ja paksunpuolisilla punaisilla huulillaan lepäsi hekumallisuutta ilmaiseva piirre. Mutta päättävästi suljetuissa suupielissä kuvastui syvemmällä piilevää tarmokkaisuutta ja tahdonlujuutta, joka tarvittaessa saattoi toimintana puhjeta ilmoille. Kädessä kantoi Melik ohutta, kultanuppista sauvaa, jonka hän harvoin hylkäsi liikkuessaan kotoisissa asunnoissaan. Hänen silmänsä olivat vilkkaat ja hänen tuliset ja läpitunkevat katseensa tuntuivat tarkastellessaan ympäristöä tahtovan koota niin paljon vaikutelmia kuin suinkin.
Kun Melik ohikulkiessaan loi silmänsä Haomaan ja näytti olevan hieman ihmeissään, ettei hän muiden tavoin langennut maahan, kumarsi Haoma syvään ja ojensi häntä kohti molemmat kätensä, kuten parsien oli tapana tervehtiä.
Melik kuroitti ohutta sauvaansa häntä vastaan ja kysyi:
— Kuka olet?
— Olen parsi, Haoma nimeltäni, vastasi destur mobedin poika.
— Vai olet parsi. Heimosi asuinsijoilla tahdon ensi matkallani käydä, sillä sitä valtakuntani kolkkaa en vielä tunne, vaikka se on vallan läheinen.
Tämän sanottuaan hymyili shaahi armollisesti, kulki edelleen ja katosi asuntoonsa johtavan käytävän aukkoon. Nuubialaiset orjat, sekä henkivartijat, jotka jo olivat ehtineet nousta pystyyn, seurasivat shaahia. Ainoastaan Abu'l-ganaïm viivähti hetken ja tiuskasi kiukkuisesti Haomalle:
— Etkö käsitä, tolvana, että sinun pitää tervehtiä shaahia niin kuin muut?
— Sinä tervehdit shaahia omalla tavallasi, minä taas parsien tavalla. Enkä luule hallitsijaa siltä vähemmän kunnioittavani kuin sinäkään — sanoi Haoma, koettaen pysyä tyyneenä, vaikka visiirin julkean kiukkuinen ääni häntä suuresti suututti.
— Hyvä! virkkoi Abu'l-ganaïm, jonka kiukku kiihtymistään kiihtyi. — Luulet kai nyt, kun shaahi on armahtanut teitä, olevasi niin suuri herra, että sinulla on oikeus tuoda hoviin uusia tapoja! Voin ilmoittaa sinulle, parsilaiskoira, että jos vielä joskus saat kunnian päästä hovin seinien sisälle, lähetän orjani jäykkää selkääsi notkistamaan.
Tämän sanottuaan aikoi hän rajusti lyödä Haomaa selkään, antaakseen hänelle esimakua tulevasta kohtelusta. Mutta samassa Demur, joka tällä välin oli tullut ulos isänsä huoneesta ja seurannut visiirin kiukunpurkausta, astui ehkäisemään visiirin lyöntiä, huudahtaen täynnä suuttumusta:
— Parsi on ystäväni ja kiellän sinua, Abu'l-ganaïm, häntä loukkaamasta.
Säpsähtäen veti visiiri jo ojennetun kätensä takaisin ja virkkoi hieman kohteliaammin, kuitenkaan voimatta salata sappensa kuohumista:
— Luulin, että hovitapojen valvominen oli minulle uskottu tehtävä, ja metsästysretkien menot sinulle, suurvisiirin poika!
Se äänenpaino, jolla hän lausui sanat "suurvisiirin poika," osoitti selvästi, kuinka syvästi hän vihasi ja kadehti sekä suurvisiiriä että hänen poikaansa.
Mutta hyvin tietäen, että valta nyt oli heidän käsissään, katsoi hän viisaammaksi jättää jatkamatta selkkauksia ja poistui pikaisesti samasta oviaukosta, josta shaahikin.
— Kyllä hänelle vielä kostan tämän solvauksen, — sanoi Demur visiirin mentyä.
— Hänelle on saamansa valta noussut päähän — virkkoi Haoma. — Harva kuolevainen näyttää voivan oikein ja hillitysti käyttää sitä valtaa, joka hänelle on uskottu.
— Minua pahoittaa, että tällainen kohtelu on tullut osaksesi hovissa. Ja vielä lisäksi minua pahoittaa, etten tänään jouda haihduttamaan sitä ikävää vaikutusta, jonka juuri olet saanut, sillä shaahi lähtee varhain huomisaamuna metsästysretkelle, ja tänään täytyy minun koko loppuosa päivää valvoa sen valmistuksia. Mutta lupaathan, että pian taas tulet minua tervehtimään tänne. Silloin panen toimeen upean perhejuhlan yksinomaan sinun kunniaksesi.
— Kiitän kutsumastasi. Mutta enpä varmasti saata sanoa, milloin voin tänne taas tulla käymään, sillä viipymättä aion lähteä tiedustelumatkalleni Kurdistaniin. Ja se luultavasti vie suuren osan talvea.
— Mutta sieltä palattuasi käyt luonani. Voit muuten olla huoleti siitä, että toimitan sinulle kaikki mitä matkallesi tarvitset.
Demur kiiruhti pois metsästysvalmistuksia valvomaan.
Omituiselta tuntui Haomasta nyt vallan yksin astua kuuluisan ja voimakkaan suurvisiirin eteen. Mutta olihan Demur sanonut häntä ystävälliseksi ja tavoiltaan yksinkertaiseksi. Ei siis erakonkaan tarvinnut häntä peljätä. Lisäksi hän juuri parseille oli osoittanut suurta suosiota. Levollisena ja varmana Haoma siis meni suurvisiirin ovelle, jolle hän varovasti kolkutti. Syvä ääni kuului huoneesta kehoittavan astumaan sisälle, ja seuraavassa tuokiossa seisoi Haoma suurvisiirin edessä.
Tämä oli pitkä mies, vanhuuttaan jo vähän kumaraselkäinen, harmaahiuksinen ja hyväkatseinen. Hänen työhuoneensa oli odotussalia vielä yksinkertaisempi. Siinä ei edes ollut maalauksia seinillä. Huone oli pienenläntä ja kaksi suurta, matalaa pöytää täytti siitä melkoisen osan. Näille pöydille oli kasattu koko joukko pergamentti- ja papyruskääryjä, sillä lukuisat olivat Hassan Ibn Alin valtakunnan eri hallinnonosia koskevat muistiinpanot, suunnitelmat ja ohjesäännöt. Kaikki valtiolliset asiat kulkivat tämän pienen työhuoneen kiirastuli-tarkastuksen läpi. Ja kuitenkin Hassan valitti, ettei hän ehtinyt eikä voinut kaikkiin yksityiskohtiin perehtyä, vaikka hänellä olikin avustaja-tarkastajansa. Sillä joskin ijäkäs suurvisiiri uhrasi suurimman osan päiväänsä ja melkoisen osan yötään valtion toimille, eivät yhden ihmisen voimat ja ajatuskyky sentään riittäneet niin avaran, eriaineksisen valtakunnan asioiden täydelliseen pohtimiseen.
Leveä ja korkea ikkuna aukeni puutarhaan päin, jonka puissa lenti, liverrellen, piipittäen, kaakattaen, jos jonkinnäköisiä lintuja. Nämät olivat suurvisiirin hoidokkaita. Tuon tuostakin hän nousi nahkapalaltaan pergamenttikääryjensä luota ja viskasi siivekkäille suosikeilleen jyviä ja ryynejä. Tämä suuri ihmisystävä oli myös suuri eläinystävä. Nytkin istui leveällä ikkunalaudalla parvi kyyhkysiä, jotka kuherrellen ilmaisivat läsnäoloaan ja ruuanhaluaan. Hieno avattava rautalankaristikko esti pieniä ruokavieraita sisään lehahtamasta. Sillä ne olivat niin kesyjä, että ne alituisesti olisivat häärineet ijäkkään ystävänsä ympärillä, häiriten valtion asiain korkeinta johtoa ja pannen pergamentti- ja papyryskääryt epäjärjestykseen.
Haoman astuttua sisään, kohoitti Hassan Ibn Ali silmänsä edessään olevalta pergamentilta ja loi vieraaseen hyvän katseensa. Hän lykkäsi esiin samanlaisen nahkapatjan kuin se, jolla hän itse istui, ja virkkoi kädenviittauksella kehoittaen Haomaa istumaan:
— Terve, parsilainen Haoma!
Mutta ennenkuin Haoma noudatti ylhäisen isäntänsä kehoitusta, hän huudahti:
— Siunatkoon Ormuzd moninkerroin sinua, parsien jalo vapauttaja!
— Vapauttajanne on Melik shaahi. Minä olen vaan hänen palvelijansa ja käskyjensä toimeenpanija. — Mutta käyhän patjalle lepäämään, sillä olet kaiketi väsynyt pitkän jalkamatkasi jälkeen.
Haoma noudatti nyt Hassanin kehoitusta.
— Miten jaksaa ystäväni, isäsi Iredsh? kysyi suurvisiiri. — Siitä on aikoja, kun hänet viimeksi näin.
— Hän on jo ijäkäs, mutta oli terve, kun muutama päivä sitten kävin kotiheimoni mailla. Hänen sydämensä on täynnä kiitollisuutta jalon tekosi vuoksi. Nyt saavat parsit taas vapaasti noudattaa tapojaan ja hoitaa uskoaan. Se on arvaamattoman suuri lahja.
— Eri kansan osien tyytyväisyys ja onni on valtakunnan paras tuki. — Olenpa muuten kuullut, että aiot muuttaa parsien uskoa. Mihin suuntaan nämät muutospyrintösi käyvät?
— En tahdo suorastaan muuttaa parsien uskoa, tahtoisin vaan puhdistaa sitä ja saattaa sen runsaampia hedelmiä tuottavaksi. Sillä ylen suuri on Ahrimanin voima, koska ihmiset veltosti edistävät Ormuzdin valtaa. Virkeäksi Ormuzdin taistelujoukoksi tahtoisin nostaa heimoni.
— Mutta oletko myöskin punninnut, kuinka vaaralliset kaikki taisteluliikkeet ovat näin avarassa ja eriaineksisessa valtakunnassa? Minun hiukseni ovat vaalenneet ponnistellessani levollisuuden ja rauhan aikaansaamiseksi. Ja sittenkin huomaan kuohuvan tyytymättömiä, joita tuntuu olevan mahdoton saattaa tyytyväisiksi.
— Tarkoitukseni ei ole levottomuuksien nostaminen ja rauhan siunausten hävittäminen. Tahdonpa kehoittaa heimoani taistelemaan vakaumuksen, virkeän innostuksen ja väsymättömän rakkauden aseilla. Tahdon vaan opettaa ihmisiä itsessään ja ympärillään vihaamaan ja vastustamaan pahaa, joka voimakkaana ja elinjuuria kalvavana näivetyttää luomakuntaa.
— Näitä aseitasi en moiti. Ne voivat, viisaasti käytettyinä, tuottaa hyviä voittoja. — Poikani kertoi minulle äsken, että olit ruvennut kertojattaren, Anahitan, tiedustelijaksi, ajaaksesi kurdilaispäällikön, Mervimin asiaa.
— Se luottamustoimi on osakseni tullut.
— Tiedätkö myös, että tuo Mervimin asia on hyvin arkaluontoinen, jopa sangen vaarallinenkin?
— Luulen sen tarjoavan paljon vaikeuksia.
— Se tarjoaa ylen paljon vaikeuksia. Sillä shaahi on itse langettanut Mervimin tuomion ja karkoittanut hänet maanpakoon. En ole unhoittanut tuon onnettoman kurdilaispäällikön asiaa, mutta minun on tähän asti ollut mahdotonta uudelleen kajota siihen tai ottaa sitä esille, sillä ylen vahva ja suuri on Jusufin puolue ja tavattoman suuria mullistuksia asian vireillesaattaminen matkaansaisi.
— Luuletko Mervimia viattomaksi ja syyttömästi tuomituksi?
— Hyvin paljon on syitä tähän luuloon, vaikka viimeinen varmuus puuttuu.
— Silloin on velvollisuuteni viipymättä lähteä hänen asiaansa tiedustelemaan.
— Asia on tutkittava; siitä ei ole epäilystä. Toinen kysymys on, tokko juuri nykyhetki on siihen sovelias.
— Mutta Mervim on jo ilmaissut asiansa kertojattarelle. Sitä ei nyt enää voi jättää ajamatta, mikäli olen kuullut. Eikä vaaraa liene kertojattarella, koska asiata ensin tiedustellaan.
— Jo pelkkä tiedustelu on nostava mielet kuohuksiin ja fidaavien lukuisat salaiset laumat toimimaan. Pelkään, että nykyinen nuori kertojatar on joutuva ainakin yhtä ankaroiden hyökkäysten alaiseksi, kuin hänen onneton edeltäjättärensä.
— Olen huomauttava hänelle yritykseen yhdistyneitä vaikeuksia ja vaaroja. Mutta luulen, ettei hän niitä säikähdä, sillä hän pitää tehtäväänsä pyhänä.