— Siitä hänen ei suinkaan tarvitsisi luopua. Viisaus ja varovaisuus vaatisi vaan yritystä hieman lykkäämään.
— Mutta vitkasteleva viisaus ja varovaisuus saattavat kuolettaa oikeuden. Mervim on jo niin kauan kärsinyt.
— Kas niin, minäkin olen samaa mieltä, että Kurdilaista on autettava. Tunnen vaan tarpeeksi Alamutin juonet, jonka vuoksi tahdoin miettimisaikaa, asiaa punnitakseni. Aionpa puolestani vielä kerran tarkoin tutkia Mervimin asiaa ja toimia omalla tahollani. — Sinulla näyttää olevan isäsi hehkuva toiminnaninto. Tunnen sen jo palavasta silmästäsi. — No niin, en tahdo nuorta intoasi jäähdyttää enkä ehkäistä. Voithan matkustaa läntisten parsien luo asiaa tiedustelemaan. Mutta älä anna esiintymisellesi siellä julkisuuden leimaa, vaan toimi enemmän hiljaisuudessa ja yksityisesti. Minä ryhdyn puolestani varokeinoihini. Ja voit hädän tullen luottaa apuuni.
— Suosiostasi ja avunlupauksestasi sinua sydämestäni kiitän, heimoni hyväntekijä!
Haoma älysi nyt, että hän jo sangen paljon oli vienyt aikaa ahkeralta suurvisiiriltä, ja teki lähtöä.
— Aiotko jalan palata rotkoasunnollesi? — kysyi vanhus Haoman noustua.
— Se on aikomukseni.
— Onpa siis tärkeätä, että annan sinulle pari tai kolme asestettua miestä sinua ulos kaupungista ja puoliväliin kotimatkaasi saattamaan. Sillä muuten väijyvät fidaaviparvet sinut korjaavat huostaansa. He näet pitävät tarkasti huolta kaikista, jotka minun luotani menevät pois. Heillä on vakoilijansa kaikkialla.
— Ormuzd on minua suojeleva, koska liikun hänen asioillaan. Luulenpa siis tarjoamaasi turvajoukkoa tarpeettomaksi.
— Päinvastoin se on välttämätön. Tänne tullessasi olit tuntematon ja pelkkä parsi. Täältä lähdettyäsi olet epäilemättä tunnettu niille väijyville joukoille, jotka vaanivat jokaista hyvien tekojen polulla vaeltavaa. Suostu siis tarjoumukseeni.
Näin sanottuaan Hassan Ibn Ali näpäytti hopealevyään. Hetken kuluttua tuli palvelija sisään, ja suurvisiiri virkkoi hänelle:
— Käske tänne viipymättä kolme vahvasti asestettua miestä. Aseensa he peittäkööt avaroihin vaippoihin, sillä heidän tulee lähteä turvasaattona kaupungista.
Palvelija katosi määräyksen saatuaan, eikä Haoman tarvinnut pitkään odottaa, ennenkuin nuo kolme saattajaa ilmestyivät. Kiitoksensa ja jäähyväisensä lausuttuaan suurvisiirille, poistui Haoma hänen työhuoneestaan, kulki turvajoukkonsa kanssa avaran odotussalin läpi ja alkoi astua saattajiensa osoittamaa kaitaa ja pitkää salakäytävää. Hyvän aikaa kuljettuaan kaikennäköisten käytävien, sokkeloiden, pienten pihojen ja puutarhojen kautta, saapui Haoma seuralaisineen pienelle lukitulle, muurissa sijaitsevalle portille. Tämän lukon aukaisi yksi vartijoista, ja seuraavassa tuokiossa olivat kaikki neljä Raghan läpi virtaavan leveän joen rannalla. Saattajat viittasivat Haomaa astumaan rannalla olevaan veneeseen, johon hänen jälkeensä nuo kolme turvasoturia myös astuivat. Vene lykättiin vesille, ja kaksi sotureista alkoi meloa sitä kaupungin pohjoiselle portille päin.
Venematkansa suoritettuaan, kuljettuaan basaarien ohi ja lopuksi jätettyään taakseen Raghan pohjoisen portin, suuntasivat nämät neljä miestä kulkunsa vuorikoskea kohti. Hämärä rupesi jo laskeumaan maille, kun Haoman asuinpaikan kalliot ja sirolatvaiset sypressit jo läheltä näkyivät. Silloin pysähtyi Haoma ja sanoi kääntyen pienen turvajoukkonsa puoleen:
— Nyt, ystäväni, en enää tarvitse saattoanne. Sillä muutaman kivenheiton päässä on asuntoni.
Hän erosi heistä rientäen rotkoasuntoonsa.
SEITSEMÄS LUKU.
Turkan Chatun, joka pitkät ajat oli haaremissa nauttinut shaahin lempipuolison kunnia-arvoa, oli jo joku aika sitten menettänyt sen ja ollut pakoitettu muuttamaan pois erityisestä shaahin omien asuinhuoneiden läheisyydessä sijaitsevasta haaremirakennuksesta. Kerrottiin Melikin tällä haavaa olevan vallan ilman erityistä lemmikki-kaunotarta, sillä eräs arapialainen tyttö, jonka hän kerran matkoillaan oli itselleen katsonut ja hoviinsa tuonut, oli lyhyen aikaa hovissa oleskeltuaan kuollut — Turkan Chatunin myrkyttämänä, — kuten kuiskailtiin.
Turkan Chatunin arvo ja vaikutusvalta ei siltä ollut vallan vähäiseksi supistunut, sillä hän oli lahjoittanut Melik shaahille pojan, Machmudin; ja koska Machmud myös saattoi tulla kysymykseen, Melikin vallanperijää määrättäessä, oli luonnollista, että Turkan Chatunilla syrjäisempäänkin asemaan jouduttuaan oli muhkeammat olot kuin muilla haaremin naisilla.
Saman päivän illalla, jolloin Haoma oli hovissa käynyt, istui Turkan Chatun pienessä sisähuoneessaan leveällä silkkipatjaistuimella. Korkeajalkainen hopealamppu levitti himmeätä levottomasti liehuvaa valoansa huoneen räikeänpunasille silkkiverhoille. Tässä valaistuksessa olivat Turkanin kasvot vielä erinomaisen kauniit; ja jos ei olisi ottanut huomioon hänen vartalonsa lisääntyvää, haaremin kauneuslakien mukaan jo hieman liiallista lihavuutta, olisi pitänyt Melikiä tavattoman vaativaisena kauneusmaun valtakunnassa, koska hän jo oli hänet hyljännyt. Mutta tuli vielä lisää toinen seikka, joka selitti, miten shaahi näin verrattain pian oli syrjäyttänyt Turkanin. Tämän ääni oli näet matala ja hieman karkea, enemmän miehen, kuin naisen ääneen vivahtava. Melikillä taas oli tässä suhteessa hyvin vaativainen korva. Hän ei ollut tarpeeksi voinut ihailla ja kehua arapialaisen tyttövainajan sulavaa ääntä. Ja Turkanin viehkeimmän kauneuden kadottua, tämä äänen karkeus näytti työntävän luotaan Melikkiä.
Vanha, paksuhuulinen numiidialainen orjatar, jonka vanukkeinen kiherätukka jo harmahti, seisoi shaahin entisen lemmikin edessä, ja molemmat naiset juttelivat puoliääneen.
— Oletko siis aivan varma siitä, että Barkijárokin imettäjä yhä edelleen on puolellamme? — kysyi Turkan Chatun.
— Siitä panen vanhan pääni pantiksi, valtijatar. Hän saa sinun kauttasi niin paljon etuja ja lahjoja, ettei hän ikipäivinä luovu meitä auttamasta.
— Hän antaa siis Barkijárokille yhä edelleen paljon makeisia?
— No sen voin vakuuttaa. Jo sen pojan vatsa kuuluu olevan niin huono, ettei hänestä ikinä tule hallitsijaa.
— Näet asiat liiaksi ruusunvalossa. — Ei huono vatsa vielä ihmistä tapa tai tee kykenemättömäksi. — Eikä sinun muuten tarvitse antaa tuon imettäjän tulla siihen luuloon, että hän tekee meille suuren palveluksen tuolla namujen syöttämisellä.
— Kyllähän se imettäjäeukko tuon tuostakin valittaa virkansa vaikeutta. Hovilääkäri on näet antanut ankarat hoitomääräykset pojan kivulloisuuden vuoksi, ja imettäjä vetää jo sitä virttä, että tuo makeisien antaminen voi käydä hänelle sangen vaaralliseksi, jos se tulee ilmi.
— Tuon hän tietysti sanoo, saadakseen paremman palkan. Voithan joskus pistää hänelle jonkun helminauhan ja pari kultarahaa enemmän, kunhan hän vaan lopettaa mankumisensa. — Miten pikku Machmudini jaksaa?
— Siinä on vasta riski poika. Syö jo kuin mies, on vahva ja iloinen. Ei sen parempaa hallitsijanalkua voi ajatella. Äsken hän pantiin nukkumaan.
— Se on hyvä. Saat siis mennä levolle sinäkin, sillä en enää tarvitse sinua tänään.
Tämän kuultuaan heittäysi orjatar alas pehmeälle matolle emäntänsä eteen ja kuiskasi:
— Allahin haltuun, valtijatar!
Sitten hän hiljaa poistui huoneesta.
Turkan Chatun jäi orjattaren mentyä, istumaan, pysyen liikkumatta silkkipatjallaan, sillä hän näytti odottavan ja tarkasti kuuntelevan jotakin. Odottaessaan hän aukaisi kultaketjussa kaulassaan riippuvan pienen hajuvesipullon, kaasi sen sisällyksestä vähän käsilleen ja pirskoitti sitä patjoille. Pieni huone täyttyi huumaavan vahvalla tuoksulla. Tuskin oli hän ehtinyt sulkea hajuvesipullonsa tulpan, kun hän kuuli vastaisen seinän laskosverhon takaa hiljaista naputusta. Eikä hän antanut sen toistua, vaan hypähti ylös istuimeltaan, otti esiin avaimen ja aukaisi verhon takana piilevän matalan oven. Kyyristyen tuli siitä sisälle eunukiksi puettu mies.
— Iltaa, rakas Abu'l-ganaïm, — sanoi Turkan Chatun!
— Iltaa, armas Turkan. Joko olet kauan minua odottanut?
— Tulit hyvään aikaan, sillä sain juuri parhaiksi orjattareni, tuon vanhan mustan apinan, täältä pois. Istuhan, rakkaani.
Heidän istuttua vieretysten patjoille, virkkoi visiiri Abu'l-ganaïm.
— Olisin jo tullut aikaisemmin, mutta muuan tehtävä minua pidätti.
— Onko sinulla ollut ikävyyksiä, rakkaani?
— Eipä juuri ikävyyksiä. Oiva saalis vaan pääsi käsistäni.
— Kerro, kerro!
— Täällä näet tänään kävi suurvisiirin pojan tykönä eräs ylhäinen parsi, joku profeetta tai senkaltainen — muuten parsien destur mobedin, Iredshin poika.
— Ystävämme Ibn es-Ssabbachin vihamiehen poika.
— Niin juuri. Haoma on hänen nimensä. Shiruje ja palveluksessani oleva valepukuinen fidaavi näkivät hänen menevän sisälle suurvisiirin pojan portista. Myöhemmin tapasin tuon saman parsin suurvisiirin odotussalissa. Ei hänen käyntinsä siis ollut pelkkää yksityistä laatua, vaan oli sillä epäilemättä tärkeä "valtiollinen" merkityksensä. Sen saattoi jo huomata hänen ylpeästä kumarruksestaan shaahin edessä.
— Varmuus ja ylhäinen suosio tavallisesti synnyttävät alhaisossa ylpeyttä.
— Minunkin edessäni hän esiintyi tavattoman jäykästi, tuo koira! — No niin. Tuo parsi oli mielestäni oikea makupala, jonka vuoksi annoin Shirujelle ja fidaaville toimeksi ottaa hänet kiinni, kun hänen piti poistua linnasta. Tämä työ oli Shirujelle varsin mieluinen, sillä hän sanoi tahtovansa omasta puolestaan kostaa parsille, joka oli riistänyt häneltä ammatin ja karkoittanut hänet pois parsien luota. — Mutta parsi oli meitä viekkaampi, hän ei palannutkaan samaa tietä kuin tuli. Vaan kaukaa näkivät Shiruje ja fidaavi hänen astuvan veneeseen kolmen vartijan seurassa. Takaa-ajo olisi ollut turha.
— Sepä oli vahinko.
— Todella suuri vahinko. Sillä olisimme epäilemättä kiduttamalla puristaneet parsista esille tiesi mitä tärkeitä tietoja. Ja sitten olisin elävänä tai puolikuolleena lähettänyt hänet Alamutiin lahjaksi Ibn es-Ssabbachille. Luulen että tämä ystävämme olisi lahjasta sydämellisesti iloinnut. Sillä vaikka se ei olisi ollutkaan hänen vihollisensa Iredsh, niin olisi se ollut tämän poika, siis sinnepäin. Ja varmaankin Nisam-el-mulk olisi ollut kiukkuinen kuullessaan, miten hänen turvattinsa oli käynyt. Harva seikka tuottaa minulle niin vilpitöntä iloa, kuin kiusanteko tuolle kaikkivaltiaalle ukkonahjukselle.
— Onkohan hän oikein luotettava tuo Shiruje? Etköhän liian anteliaasti suo hänelle luottamustasi? Sinun pitäisi muistaa, että hän on parsi.
— Sitä en unhoita. Mutta hän on nykyään parsien vihollinen, joutui pakomatkallaan fidaavien käsiin ja vannoi silloin rupeavansa Alamutin asioita ajamaan. Tähän asti ei ole ollut pienintäkään syytä hänen uskollisuuttaan epäillä. Hän tuntee sen kamalan rangaistuksen, joka odottaa luopiofidaavia. Luulen, että Alamutilla ja meillä voi olla paljon hyötyä hänestä, sillä hän tuntee parsit.
— Assassiinien suurmestari siis yhä edelleen hautoo kostoaan molemmille nuoruudenystävilleen?
— Hän ei lepää, ennenkuin hän on saanut heistä verisen koston.
— Se on lohdullista meidän asiallemme. Mutta luuletko, että tuohon rautaiseen suurvisiiri-vanhukseen mikään pystyy ja että hän edes koskaan lähtee niin kauas pesästään, että fidaavit pääsevät hänen kimppuunsa?
— Totta kai ainakin ensi keväällä, kun hänen täytyy lähteä veronkantoa järjestämään Kasviniin.
— Mutta jos hän ei lähdekkään sinne itse.
— Asiat ovat kehittyneet sille kannalle, että hänen läsnäolonsa siellä on miltei välttämätön.
— Mutta häntä ympäröi vahva vartijajoukko.
— Vartijoidenkin täytyy nukkua. — Ja fidaaveilla on tarkka käsi tikaria tähtäämään.
— Mutta heitä ei päästetä tarpeeksi lähelle tikariaan iskemään.
— Nuoli iskee kauempaakin.
— No niin, koska nyt vielä puhumme näistä ikävistä valtiollisista asioista, rakas Abu'l-ganaïm, niin en tahdo jättää koskettelematta Barkijárokin tulevaisuutta. Tiedätkö varmasti, että Melik yhä edelleen aikoo häntä vallanperijäkseen?
— Sen tiedän varmasti. Sillä mitä suurvisiiri tahtoo, sitä tahtoo myös Melik.
— Mitä olet siis ajatellut Barkijárokin suhteen?
— No, jahka hän tulee mieskuntoiseksi, niin kyllä hänen heikko terveytensä saa kuoliniskunsa haaremin viettelyksistä.
— Mutta kuka avaa hänelle näiden viettelysten oven?
— Häntä ympäröivä muuri ei ole niin korkea ja vankka, kuin se, jonka
Nisam-el-mulk on rakentanut itsensä ja shaahin ympärille.
Abu'l-ganaïm oli tämän keskustelun kuluessa ja varsinkin sen loppupuolella vajonnut jonkunmoiseen välinpitämättömyyteen. Se ei jäänyt Turkan Chatunilta huomaamatta, ja senvuoksi hän laski kätensä liittolaisensa olalle ja virkkoi:
— Lopettakaamme jo keskustelu näistä ikävistä asioista. Toivon että tulit muutenkin tänne kuin niistä puhumaan, tarkoitan, että tulit — minunkin vuokseni. Nyt kai jäät kauaksi tänne luokseni sillä ikävät ovat päiväni, ja unettomuus on öideni kumppani.
— Minua pahoittaa, etten tällä kertaa voi jäädä pitemmäksi ajaksi. Sillä shaahi lähtee huomenna varhain metsästysretkelle, ja onneton se, joka ei ajoissa ole jalkeilla ja valmis. Melik on sentään vielä hekumoivasta elämästään huolimatta säilyttänyt jonkun verran entistä soturikomentoaan.
— Noin ei Abu'l-ganaïm ennen puhunut. — Tuo on veruketta, pelkkää veruketta.
Näin huudahdettuaan karkasi Turkan Chatun patjaistuimelta seisomaan, ja harmin puna hohti hänen poskillaan.
— Hiljaa, armaani, kehoitti visiiri. — Unhoitat, että meidän tulee kuiskata, korkeintaan puhua puoliääneen. Sillä jos noin kiivastut, voi käyntini täällä käydä minulle sangen kalliiksi. Jos vaan jotkut urkkivat korvat eroittavat äänemme, niin ei ole sanottu, että tämä eunukkipukuni tai kauneustuomariammattini tähän myöhäiseen yön hetkeen puolustaisi täälläoloani.
Sen sijaan, että tämä huomautus, joka lausuttiin hieman ivallisella äänellä, olisi rauhoittanut Turkania, saattoi se hänen verensä vielä kovempaan kuohuntaan. Hän hiljensi äänensä, mutta tiuskasi kähisten:
— Parasta on, että tuot mallivyösi mukaasi, kun ensi kerralla tulet.
Ehkäpä käytkin täällä nyt enää vaan virkatehtävilläsi.
— Rauhoitu, armaani, sanoi Abu'l-ganaïm, joka nyt huomasi, että
Turkan oli pahalla päällä. — Miksi äkkiä muutut noin katkeraksi?
— Eikö minulla kenties ole syytä katkeruuteen? Olethan kokonaan muuttunut viime aikoina: sinulla on aina kiire.
— Tiedät, etten täällä hovissa istu kädet ristissä — huomautti visiiri, jonka sappi myös helposti kuohahti.
— No niin. Omista vaan tästälähin kaikki aikasi hovin asioille. Ssmarkandin ruhtinaan tytär on liiaksi ylpeä kerjätäkseen täälläkäyntejäsi ja seuraasi.
— Hyvä! — sanoi Abu'l-ganaïm, nousten patjaistuimelta ja ottaen muutaman askeleen pientä salaovea kohti. — Myöskin visiiri Abu'l-ganaïm on liian ylpeä kauempaa pysyäkseen seinien sisällä, mistä hänet puoleksi ajetaan ulos. — Luulin, että apuni täällä oli tarpeellinen; olen luullut, että minulla täälläkäynneistäni ja yhteisistä tuumistamme on ollut vähemmän hyötyä odotettavissa. Mutta näytän olevan tarpeeton. Hyvästi Turkan Chatun!
Hän aikoi juuri nostaa salaovea peittävää laskosverhoa, mutta katsahti sitä ennen taakseen, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen menettelytapansa oli tehnyt Turkaniin.
Tämä seisoi siinä loimuavan hopealampun valossa, käsivarret uhkaavina rinnan yli ristissä ja suuret ruskeat silmät säihkyvinä. Hän oli peloittavan kaunis, ylevän ärtynyt kuin vihoitettu naarasjalopeura, joka asettuu hyökkäysasentoonsa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen povensa kohoili rajusti, ja hänen leimuavat katseensa osoittivat syvintä katkeruutta ja loukkautunutta ylpeyttä.
Selittämätön taikavoima tuntui pidättävän visiiriä. Turkan näytti hänestä nyt kauniimmalta kuin koskaan ennen; hän huomasi, ettei hän nyt voinutkaan poistua, vaan että hänen täytyi lepyttää hurjistunut kaunotar ja jäädä hänen luokseen. Hän astui muutaman askeleen Turkania kohti ja kuiskasi, luoden häneen intohimosta välkähtävät katseensa:
— Anteeksi, armaani, äskeinen tylyyteni. Olen ollut niin vaivattu ja ärtyinen koko illan…
Turkan, joka hyvin huomasi, minne tuuli nyt oli kääntynyt, päätti hieman kiusata rakastajaansa. Hän pysyi yhä äskeisessä asennossaan ja virkkoi:
— Melikillekään en koskaan anna anteeksi. Ja vaikka olen hyljätty hallitsijan puoliso, en kuitenkaan unhoita, että suonissani virtaa ruhtinaallista verta.
Visiiri tiesi, ettei hän kauan saattanut olla vihainen, lähestyi häntä ja sanoi imartelevan lempeällä äänellä:
— Rakas Turkan, unhoittakaamme pois, äskeinen pieni kiista.
Tiedäthän, että sinua kaikesta huolimatta rakastan.
Kun Turkan edelleen pysyi jäykkänä ja välinpitämättömän näköisenä, kietoi Abu'l-ganaïm käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa, sillä sinussa on voimaa ja intohimoa! Enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, sen tiedät varsin hyvin.
Heikkoa vastustusta tehden antoi Turkan vetää itsensä silkkipatjoille istumaan. Ja hetken kuluttua oli heidän äskeinen kiivastumisensa unhoittunut.
— Sinulla on häikäilemättömän luja tahto — sanoi Turkan, silittäen visiirin tuuheata tukkaa — ja siksi pidän sinusta. Tahtosi ei alistu kenenkään alle.
— Paitsi sinun.
— Siksi rakastan sinua palavasti ja voin uhrata sinun edestäsi kaikki — kuuletko kaikki!
— Lahjoittaessasi minulle lempesi, jo annat minulle kaikki!
— Kuulehan! Olet välistä, pahalla päällä ollessasi, huomauttanut, ettei lempeni muka ole vilpitön, että tahdon vaan saada pikku Machmudin oikeutta ajetuksi ja hänet vallanperijäksi. — Luuletko todella, että niin paljon pitäisin Melikin lapsesta?
— No emme siitä puhu nyt, — onhan hän myös sinun lapsesi.
— Olkoon! Mutta jos hänen vallanperimyksensä tuleekin varmaksi, olen sitä vaan käyttävä keinona.
— Mitä tarkoitat?
— Olen käyttävä sitä kostoni keinona. Yhtä palavasti kuin sinua rakastan, yhtä leppymättömästi vihaan Melikiä, en senvuoksi, että häntä koskaan olisin rakastanut, vaan siksi, että hän on solvaissut minua, Ssamarkandin ruhtinaan tytärtä!
— Mutta älkäämme taas eksykö valtion asioihin, armaani. Säästäkäämme nämät lyhyet hetket lempemme viehkeille vaatimuksille, sillä kohta rupeaa aamu valkenemaan.
— Niin, tehkäämme se, rakas Abu'l-ganaïm. Mutta sitä ennen täytyy minun vielä sanoa, että kostotuumillanikin on vielä toinen tarkoitus.
— Olet täynnä arvoituksia tänä yönä.
— Kostoni Melikille tarkoittaa vaan palavan kiintymykseni ja lempeni osoitusta sinulle. Tiedät, että Melik ensi kesänä lähtee kuuluisalle Bagdadin-retkelleen.
— Sen tietävät jo muutamat. Mutta hänellä on koko armeija mukanaan silloin. Häntä lähelle on vielä monta vertaa vaikeampi päästä.
— Olkoonpa vaan. Mutta minne eivät fidaavitkaan pääse, sinne pääsen minä. Yksityiselämässä saattaa Melik minua solvaista ja unhoittaa kuka olen. Mutta tältä loistavalta matkalta hän ei voi jättää minua pois. Se olisi julkinen solvaus Smarkandia vastaan, ja Melik on liian viisas, tehdäkseen itsensä syypääksi siihen. Tuolla matkalla olen itse toimiva.
— Tuumasi ovat huumaavan rohkeita…
— Ne ovat rohkeita, mutta niiden täytyy toteutua.
Tämän sanottuaan polki Turkanin pieni silkkikenkäinen jalka vaistomaisesti paksua intialaista mattoa, ja hän jatkoi:
— Kaikki tämä on vaan sinua varten, sillä sinut tahdon nähdä koroitetuksi ylimmälle sijalle — kuuletko — voin rakastaa ainoastaan sellaista, joka on kaikkia muita etevämpi, jonka jalkojen juuressa kaikki matelevat.
Hänen poskensa hehkuivat, silmänsä säihkyivät ja hänen kätensä puristivat suonenvedontapaisesti visiirin kättä.
— Ja sitten on nimesi oleva Tadsh-el-mulk — valtakunnan kruunu — ymmärrätkö — tämän nimen olen itse keksinyt, sitä olen tuuminut unettomina öinä, ja välistä haaveiluihin vaivuttuani olen luullut kaukana näkeväni sen kirkkaan kullan kumoittavan, sen hohtokivien säteilevän. — Sillä hehkuvan lempeni esineen tulee olla loistoisa ja häikäisevä, kuin Itämaan aurinko…
KAHDEKSAS LUKU.
Demur oli lupauksensa mukaan lähettänyt vuorikoskelle kaksi ratsua, rahoja ja aseita. Ja nyt oli lähdön hetki tullut, hetki, jolloin Haoma Vohumenon seurassa pitkiksi ajoiksi hylkäsi rotkoasuntonsa, matkustaakseen Kurdistaniin Mervimin asiaa tutkimaan. Ei ollut muuta neuvoa, kuin sammuttaa kotiliesi ja tehdä Ormuzdille se lupaus, että se kotia palatessa taas oli viritettävä leimuamaan. Rukoiltuaan lähtörukouksensa ja anottuaan Ormuzdin siunausta aiotulle yritykselle, nousi Haoma valkoisen orhin selkään — saman orhin, joka vähää ennen oli kuljettanut hänet itäisen parsiheimon maille. Vohumeno oli saanut ruskean ratsun, joka sekin oli muhkea. Vaatimattomasti hän jäi Haomasta jälelle, ratsastaen perässä kuin palvelija ainakin. Mutta Haoma huomautti hänelle kohta:
— Miksi jäät jälelle Vohumeno? Lupauduithan toverikseni. Voitpa siis ohjata hevosesi tänne minun ratsuni kupeelle.
Vohumeno noudatti herransa kehoitusta.
Haoman uskollinen koira, Kerivan, oli otettu mukaan, ja se hyppeli, väliin lyhyesti haukkuen, hevosten ympärillä, ollen suunniltaan ihastuksesta.
Kun ratsastajat olivat saapuneet alas laaksoon siihen kohtaan, missä vuoristosta syöksähtävä joki jo alkoi tasaisemmin virrata ja missä se pitkän kaarevana mutkana kääntyi juoksemaan kertojattaren linnaylänköä kohti, pysähtyi Haoma kaidan, joen yli johtavan holvinmuotoon rakennetun kivisillan luo ja sanoi Vohumenolle:
— Jää sinä tähän hetkeksi odottamaan; sido hevosesi plataaniin ja asetu Kerivanin kanssa sen siimekseen. Minä poikkean hetkeksi kertojattaren luo ilmoittamaan, että nyt olen matkalla hänen asiataan ajamaan.
Vohumeno virkkoi:
— Odotan sinua tässä, valtijas!
Sydän omituisen levottomasti sykkien ratsasti Haoma hitaasti kertojattaren linnaa kohti. Eipä hän joku aika sitten olisi voinut aavistaakaan niitä vaiheita, jotka nyt olivat häntä kohdanneet. Ei hän ollut voinut edes uneksia, että Ormuzd näin pian taas oli antava hänelle uuden kunniatoimen. — Ja kuitenkin omituinen alakuloisuuden tunne joskus keskellä hänen innostustaan sukelsi esiin mielen syvyyksistä ja se pani hänet ajattelemaan, tokko hän sentään teki oikein, kun keskeytti suuren työnsä, uuden oppisuuntansa järjestämisen ja kirjoittamisen. Olihan hän nyt astunut islaminuskoisten palvelukseen, jotka vihasivat ja halveksivat kaikkia muunuskoisia. Mitähän parsit sanoivat, saadessaan kuulla tämän? Olivatko he tyytyvät siihen, että Haoma selitti toisenuskoisenkin pyrintöjen olevan kannatettavia, kun hän ajoi oikeuden ja ihmisyyden asiaa? Tulisivatko parsit, tulisivatko edes Iredsh ja Gurase, jotka kaikki pitivät kiinni parsilaisuudesta, hyväksymään sitä, että hän näin oli keskeyttänyt omat pyrintönsä ja ruvennut ajamaan islaminuskoisen kertojattaren asiaa?
Suuri epäilyksen ja epävarmuuden puuska valtasi äkkiä Haoman. Oli kuin joku salainen ääni hänen sisällään olisi kuiskannut, että hänen vielä piti luopua yrityksestä, luopua koko maailmasta, palata yksinäiseen rotkoonsa ja siellä yksinomaan, täydesti antautua suureen tehtäväänsä, jonka Ormuzd epäilemättä oli hänelle määrännyt. — Pitikö hänen nyt siis vaan käydä kertojattaren ovella ja ilmoittaa, että tuo tehtävä olikin Ahrimanin keksimä, ettei hän nyt tarkemmin ajatellessaan saattanutkaan siihen ryhtyä?
Näiden ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään, oli hän jo saapunut kaltevaa rinnettä nousevalle tielle, joka johti ylös Anahitan linnan portille. Nähdessään edessään nuo tummat jykevät muurit, tunsi hän omituisen tenhon virtaavan esille niistä. — Saattoiko hän peruuttaa kertojattarelle antamansa lupauksen? — Se oli mahdotonta. Miehen sana velvoittaa. Ja mitä sanoisi Demur, joka alttiisti oli tarjonnut matkaneuvot, mitä itse suurvisiiri, jos kuulisi Haoman peruuttaneen lupauksensa? — Ja mitä muuten tuollainen peruutus toimittaisi, mitä toimitti yleensä tämä hänen epäilyksensä? Eihän se voinut olla muuta kuin ohimenevää heikkoutta, ehkä Ahrimanin viimeisiä yrityksiä ja ponnisteluja hänen tuumiensa raukeamiseksi. — Hänen ei pitänyt unhoittaa, että tässä oli kysymyksessä läntisten parsien vapauttaminen ja siis samalla suuren Zoroasterin synnyinseutujen ylentäminen ja kirkastaminen. Mitenkä hän oli saattanutkaan epäillä tällaisen yrityksen oikeutusta!
Siinä jo oli hänen edessään vankka rautaportti. Haoma astui orhin selästä, köytti suitset kiinni paksuun sykomori-oksaan ja löi rautanuijalla kolme tanakkaa lyöntiä ovelle. Pääeunukki aukaisi pienen, portin kupeella olevan luukun ja pisti siitä esiin päänsä tiedustellen, ken näin varhain saattoi kertojattaren linnaan pyrkiä.
Haoma näytti hänelle Anahitalta saamaansa sormusta, jota hän vahvaan silkkinauhaan sidottuna säilytti kaulassaan. Vitkastelematta tämä pieni hohtava taikaesine avasi hänelle portin.
— Kertojatar ei juuri tällä hetkellä ole kotona, — sanoi eunukki — hän meni varhain tänä aamuna isoon moskeaan rukoilemaan. Mutta kohta hän on taas täällä, sillä näen jo hänen vaununsa ajavan tännepäin Raghasta. Sinä, vieras, voit kuitenkin käydä sisälle odottamaan.
Tämän sanottuaan eunukki katosi sisään. Hetken kuluttua hän palasi ja virkkoi:
— Kertojattaren imettäjä, vanha Tumadir, pyytää sinua sisälle.
Haoma meni nyt solakäytävän läpi isoon etusaliin, joka hänelle jo oli tuttu edelliseltä käynniltä. Koko sen sisustus oli selvästi painunut hänen muistiinsa ja oli usein yksityiskohtiaan myöten palannut esiin hänen mielessään. Siinä pulppuili vilposena keskellä huonetta suihkulähteen säde. — Tuossa oli yhä samalla paikalla kertojattaren istuin vallan kuin kuningattaren valtaistuin. Ja mitäpä hän muuta oli kuin kuningatar valtakunnassaan — kuningatar oikeuden… kauneuden ja viattomuuden valtakunnassa. — Tuossa riippui yhä vielä hopealevy, josta Anahitan pieni soma käsi oli näpäyttänyt kirkkaan, usein vielä jälestäpäinkin Haoman korvissa soivan helähdyksen. Hartaana, ikäänkuin pyhäkössä, kulki Haoma etusalin halki hietakello-saliin. Siellä odotti häntä vanha Tumadir. Hän pyysi Haomaa, pieneen pohjoispuoliseen puutarhaan. Haoman istuttua suihkulähteen reunalle, sanoi Tumadir:
— Tiedätkö, parsi, kuinka levottomaksi tämä ensimäinen Anahitalle uskottu oikeusasia on saattanut koko hänen talonsa? Hänen äitinsä, Sabeiha, ja minä olemme huonosti nukkuneet yömme, siitäperin kuin tuo huolestuttava sanoma tuli näiden seinien sisälle.
— Yritys voi tuottaa vaikeuksia ja vaaroja. Mutta toivokaamme, että oikea asia lopulta on saavuttava voiton.
— Niin teki Anahitan edeltäjätär, ja mikä oli hänen toivonsa palkka? — Häpeä ja kuolema. — Itkisin nämät vanhat silmät päästäni, jos onnettomuus kohtaisi suloista lastamme, sillä ei Persian mailla ole hänen vertaistaan, tokko lienee koko maailmassa. — Tiennetkö siis, parsi, miten tärkeä tehtäväsi on? Jos suoritat sen huonosti tai jos petät meitä, niin muista, että manaan Allahin moninkertaiset kiroukset pääsi päälle. Ja tiedä, että Allahin viha on hirvittävä ja musertava.
— Tämä asia on kuin omani; se on vielä enemmän, se on oikeuden asia, ja siis myös Ormuzdin asia. Pyhällä uskollisuudella se on suoritettava.
Sisältä kuului kevyitä askeleita, jotka lähestyivät puutarhaa, ja Haoman kääntyessä ovea kohti, hän näki kertojattaren solakan vartalon edessään. Sydän sykkien Haoma nousi seisomaan.
Anahita veti syrjään kasvoharsonsa ja loi Haomaan hyvän ja kauniin katseensa. Noiden safiirinsinisten silmien hohdetta Haoma oli odottanut ja ikävöinyt, ja kun hän sen nyt näki, tunsi hän riemun ja samalla masennuksen tunnetta. Ja seuraavassa tuokiossa oli hänen äskeinen epäröimisensä kokonaan haihtunut. Hän tiesi nyt varmasti, että yksin Ormuzd oli saattanut lähettää kertojattaren hänen tiellensä, että yksin Ormuzd oli voinut määrätä hänelle sen tehtävän, jota toteuttamaan hän juuri ryhtyi.
Anahita oli Tumadirin mentyä asettunut korkean ruusupensaan ääreen ja taittanut vaistomaisesti pienen nupun, josta hän nyt poimiskeli irti terälehtiä, ikäänkuin lapsi, joka on hämillään. Haomakin näytti hieman ujostuneen, ja vasta hetken vaiettuaan hän katkaisi hiljaisuuden:
— Olen käynyt Raghassa ja saanut kaikki valmiiksi matkaa varten.
Tulin sinulle ilmoittamaan, että jo olen matkalla Kurdistaniin.
— Joutuisasti olet toiminut; Allah sinulle palkitkoon alttiutesi.
Taas Anahita katsoi Haomaan viattomasti ja kiitollisesti, mutta tämä katse tunki Haoman sisimpään olemukseen, hän tunsi itsessään oudon väristyksen ja verensä syöksähtävän sydäntä kohti, vallan kuin sinä iltana, kun hän oli noutanut esiin rotkostaan pölyisen kitaransa ja helkytellyt sen kieliä vuorikosken säestykseen. Mutta hän koetti hillitä verensä kuohahdusta ja tukahuttaa sisällään heränneitä outoja tunteita. Kuitenkin hänen soinnukas, syvä äänensä värähteli kevyesti, kun hän virkkoi:
— Kävin suurvisiirinkin puheilla.
— Mitä hän asiasta sanoi?
— Hän oli asian puolella, mutta sanoi sen ajamiseen liittyvän paljon vaikeuksia ja vaarojakin.
— Arveluttaako yritys siis sinua?
— Ei suinkaan omasta puolestani, vaan sinun puolestasi.
— Miksi minun puolestani? Ilmoitanhan asian shaahille vasta silloin, kun olen saanut siitä täyden varmuuden.
— Mutta jo asian pelkkä tutkiminen voi tuottaa sinulle paljon vastustajia ja vihamiehiä, kuten edeltäjättärellesikin.
— Niitä en pelkää, sillä Allah on puolellani. Jos ihmisiä pelkäisin, en koskaan voisi toteuttaa sitä tehtävää, jonka Allah on minulle uskonut. — Mutta suostutko sinä panemaan turvallisuuttasi alttiiksi muunuskoisen asian hyväksi?
Haoma oli odottanut Anahitan katsetta, sillä sen viehkeys oli hänet lumonnut, ja kun kertojatar nyt taas loi sen häneen, tunsi hän voimakasta vavistusta koko ruumiissaan. Ja hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä alas Anahitan eteen ja vannoa Ormuzdin kautta hänen tähtensä menevänsä vaikka kuolemaan. Mutta hän sai vielä kuohahtavan verensä hillityksi ja huudahti ainoastaan:
— Ilolla uhraan minä vaikka kaikki jalon asiasi hyväksi.
Tyynnyttyään ja saavutettuaan jälleen malttiaan, huomasi Haoma, että hänen nyt täytyi poistua, jottei se lumous, joka hänet oli vallannut, kokonaan häntä kietoisi. Hän virkkoi siis:
— Jää hyvästi, kertojatar! Lähden asiaasi tutkimaan ja ainakin kevääksi toivon palaavani ja tuovani sinulle tietoja.
— Allahin siunaus ja apu matkalle! — sanoi Anahita helähtävän kirkkaalla äänellä.
Ennenkuin Haoma lähti, etsi hän vielä kerran Anahitan katsetta. Hän tahtoi painaa sen syvälle mieleensä innostavaksi ja johtavaksi valonvälkkeeksi matkallensa. Ja kun kertojatar vihdoin nosti luomensa, katsoi Haoma häneen niin täynnä ihailua, mutta myös niin täynnä hehkua, ettei Anahita voinut sitä silmäilyä kestää, vaan loi kummastusta ja miltei pelkoa ilmaisevat katseensa alas.
Hietakello-salissa odottivat Anahitan seuralaisnaiset. Myöskin hänen äitinsä, Sabeiha, vanha Tumadir sekä ystävätär Ferengis olivat siellä.
Silmät palaen säihkyvää tulta, astui Haoma heidän ohitsensa ja pysähtyi heitä tervehtimään. Hitain askelin saapui Anahitakin puutarhasta.
Haoma tervehti avaran etusalin ovelle tultuaan parsien jäähyväistervehdyksen. Silloin näki hän, kuinka Anahita katseli häntä, ja kertojattaren safiirinsinisissä silmissä oli taas entinen kaino, lapsellinen ja hyvä välke, joka lämmittävänä ja ylentävänä tunki Haoman sydämeen. Hän katui syvästi äskeistä intohimoista silmäilyään, ja hän loi kertojattareen viimeisen jäähyväiskatseen, joka oli täynnä nöyrää katumusta, ylintä kunnioittavaa ihailua.
Paksu rautaportti jymähti kiinni Haoman takana ja hän alkoi nopein askelin astua sykomoriin köytetyn ratsunsa luo. Syyspuolen taivaan raskaiden pilvien lomitse paistoi aurinko äkkiä esille ja kultasi koko Raghan tasangon tenhoavalla kullallaan. Haoman korvissa soi valtava soitto, voimakkaampi kuin vuorikosken kohina ja vastustamaton tunturimyrsky. Ja hänen sielussaan liikkuivat tavattoman onnellisuuden väreet, sillä nyt tunsi hän saavuttaneensa sen elävän ja toteutuneen ihanteen, joka hänelle tarjosi virkeän toiminnan ja tunteen syvinten kaihojen sopusuhtaisuuden.
Unissakävijän tavoin hän nousi ratsunsa selkään ja saapui toverinsa Vohumenon luo, joka kummeksien katseli hänen silmiensä salaperäistä välkettä ja poskiensa tavatonta punaa.
Seuraavassa tuokiossa ratsastivat molemmat kivisillan yli ja käänsivät kulkunsa luoteeseen, Kasvinin vuoristoa kohti.
YHDEKSÄS LUKU.
Pilveili taajaan, ja kylmä pohjantuuli puhalsi Elbursvuorilta päin. Syksyn tulo tuntui etenkin vuoristossa jo vallan selvästi. Vuorokauden olivat Haoma ja Vohumeno ratsastaneet luodetta kohti; vaan pari kertaa olivat he malttaneet pysähtyä levähtämään, virkistääkseen itseään ruualla sekä juottaakseen ja syöttääkseen ratsujaan. Nyt olivat he jo saapuneet Kasvinin ylhäiseen vuoristoon. Demurin lähettämä palvelija, joka oli tuonut vuorikoskelle matkaratsut, oli neuvonut tietä Kurdistaniin. Aluksi olikin Haomalla ja hänen toverillaan ollut hyötyä näistä matkaohjeista, niin kauan kuin selvät tiet heitä johtivat. Mutta kauempana erosi ehtimiseen teitä eri haaroille, ja silloin täytyi pitää korkeampia vuorenhuippuja tienviittoina. Välistä olivat he kohdanneet pienemmän karavaanin, joka neuvoi heitä oikeaan suuntaan. Haoman ei sopinut suorastaan ilmaista, että hän kumppaninsa kanssa oli matkalla Kurdistaniin, vaan täytyi hänen varovaisuuden vuoksi ainoastaan sanoa:
— Olemme parseja, ja matkustamme Thabarma-järven rannoille.
Päivä kallistui jo iltaan. Ratsastajat olivat saapuneet jylhään vuoriseutuun, jossa olivat kokonaan epätietoiset matkansa oikeasta suunnasta. Ei mikään karavaanikaan sattunut heidän tielleen, joten eivät nyt voineet turvautua uusiin matkaohjeisiin. Haoma rupesi senvuoksi luulemaan, että he olivat kokonaan eksyneet pois oikeasta suunnasta. Ei ollut enää pitkä aika illan pimenemiseen, ja tummapilvinen taivas jo levitti hämärää. Vinha pohjantuuli rupesi lennättämään suuria lumihiuteita ratsastajia vastaan. Ensi kertaa he, lauhkeiden seutujen asukkaat, näkivät lunta. Haoman mieleen muistuivat ne vanhat Iranin sankaritarut, joissa kerrotaan Ahrimanin ylhäältä vuoristosta lähettäneen murhaavan lumimyrskyn hautaamaan niitä sotajoukkoja, joita hän vainosi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei Ahriman häntäkään eikä hänen kumppaniaan ollut jättävä ahdistamatta, ja että pimeyden ruhtinas kenties juuri lumimyrskyn muodossa valmisti heille ensimäisen vastuksen. — Mutta Ormuzd oli kyllä lieventävä tämän vastuksen vaikutukset!
Vohumeno pyyhkäisi kädellään hihaansa ja otti siitä kouraansa lunta.
Uteliaana ja ihmetellen hän katseli lumipalloa ja virkahti:
— Kuinka se on valkeata ja kylmää!
— Ei ole kumma, että se voi jäätää jäsenet ja hyytää veren, kun se tuulen kiidättämänä laskeutuu alas tuntureilta, sanoi Haoma.
Lumisade tihenemistään tiheni, ja lumi rupesi tupruilemaan tuulessa.
Kauempana näyttivät vuoret olevan tiheän valkean sumun peitossa.
Etäältä kuului valtavaa kohinaa ja huminaa.
— Pilvet estävät meiltä tänä iltana tähtien opastuksen — huomautti
Vohumeno.
— Parasta on, että haemme itsellemme suojapaikan kallion laidassa — sanoi Haoma.
— Tiekin käy epävarmaksi ja vaaralliseksi, sillä tuo valkea jauho tekee koko seudun samankaltaiseksi. Helposti saattaa ratsu erehtyä ja astua syvyyteen.
Kumpikin katsoi vaistomaisesti sivulle ja huomasi, että he ratsastivat kaitaa kallionreunaa pitkin, jonka vieressä ammoitti huimaavan syvä kuilu.
— Tähän kohtaan ei ole hyvä jäädä — virkkoi Haoma.
— Ei; mutta tuntuu melkein kuin tässä taas kulkisi käytetty tie, joka ehkä kohta vie meidät ihmisasunnoille tai ainakin väljemmille vuorialueille.
Lumimyrsky kiihtyi hetki hetkeltä yhä raivokkaammaksi, niin että enää tuskin saattoi selvästi eroittaa kalliot sylen ympäristössä. Ja vinha pohjantuuli rupesi jäätämään ratsastajien jäseniä. Tosin irroittivat he satulan nappulaan kiinnitetyt turkiksilla vuoratut vaippansa ja pukivat ne ylleen. Mutta ollen lauhkeiden seutujen asukkaita ja tottumattomia pakkaseen, tunsivat he siitä huolimatta jäisenkylmiä väreitä ruumiissaan. Heidän kätensä kohmettuivat jäykiksi, niin että vaivoin saattoivat pitää kiinni ratustimista. Kinokset kasvoivat kasvamistaan, ja polviin asti upposivat ratsut niihin.
— Ahriman uhkaa meitä tuholla — sanoi Haoma katkaisten tuskallisen äänettömyyden. — Mutta Ormuzd ei ole meitä unhoittava!
Samassa näytti kaita kalliotie hiukan laajenevan vasemmalle.
Kallionseinä näet siinä kohdin muodosti vähäisen syvennyksen.
Vohumeno huomasi tämän:
— Tässä kohden on tie avarampi, valtijas. Astukaamme hevosen selästä ja hakekaamme suojaa kallioseinämän luota. Toivotonta on meidän koettaa ponnistella eteenpäin tässä loppumattomassa lumimeressä.
Haoma huomasi Vohumenon neuvon oikeaksi, pysäytti ratsunsa ja kiipesi alas sen selästä. Kömpelösti se hänelle onnistui, sillä jäsenet olivat kylmästä vallan jäykistyneet. Vohumenon kanssa asettui Haoma kalliosyvennykseen. Mutta se oli niin matala, että heidän täytyi seisoa selkä kyyryssä, nojaten hevostensa satuloihin. Myös nämät uskolliset eläimet näyttivät kärsivän pakkasesta. Tuon tuostakin niiden voimakkaat ruumiit vavahtelivat kylmän väreistä. Kalliosyvennys tuotti Haomalle ja Vohumenolle vaan vähäistä suojaa, sillä se oli avoinna pohjoiseen päin, josta vuoriston kaikki pahat henget kuormittain heittelivät lunta poloisia kohti. Ei siinä auttanut potkia lunta syrjään. Kinokset kasaantuivat kasaantumistaan; jo seisoivat ratsastajat ja ratsut yli polvien uponneina niihin. Kerivan rimpuili onnettomana kinoksissa.
Vohumeno näytti olevan, karaistumpi tätä kaikkea kärsimään; Haoma taas tunsi jo kuolettavan jäätävää lamausta koko ruumiissaan ja hän vajosi vallan kuin horrostilaan, siinä nojatessaan vavahtelevan ratsunsa selkään. Hän katseli kuitenkin vielä edessään tupruilevaa lunta, joka pimeän rajalla olevassa hämärässä muodostui kaikennäköisiksi hurjasti tanssiviksi henkiolennoiksi. Tuntui siltä kuin nämät pitkät, notkealiikkeiset olennot olisivat hänen edessään ilkkuen tanssineet kamalaa kuolontanssiaan. Mutta kohta katosivat liehuvat lumiolennot. Haoma vaipui yhä syvempään horrokseen. Korkea lumikinos tuntui viileänä ja pehmeänä vuoteena sulkevan hänet syliinsä. Hänestä näytti lähiseutu kirkastuvan, ja nyt levisi hänen eteensä äärettömän avara, pehmeän lumen peittämä tasanko. Kuu pani tämän lumipeitteen kimmeltelemään hopealle, ja suuret silkkiplataanilehdet pistivät siellä täällä esiin hangista. Kaukana näkörajalla rupesi näkymään kirkas liekinkaltainen hohde, joka läheni ja suureni. Haoma eroitti jo tuon hohteen keskeltä valkoisiin puetun solakan nuoren immen, joka kantoi kädessään isoa silkkiplataani-oksaa. Hän lähestyi lähestymistään ja ojensi sitä Haomaa kohti. Nyt tunsi Haoma tytön siniset safiirisilmät. Ne katsoivat häneen niin lapsellisen viattomasti, niin täynnä hyvyyttä ja suloa, että Haoma tunsi sydämensä lämpenevän ja kyynelten kirpoavan poskille sekä niiltä alas viileään ja korkeaan hankeen.
Äkäinen tuulenpuuska lennätti lunta ratsun ja Haoman kasvojen yli. Valoisa unikuva katosi ja Haoma heräsi horroksestaan. Silloin hänen hevosensa kumeasti hirnui, ja sen jykevät jäsenet vavahtelivat voimakkaasti. Vohumeno laski vahvan, kylmästä kohmettuneen kätensä Haoman olalle ja virkkoi:
— Liikkukaamme tai painikaamme, jotta ei veremme hyytyisi.
Vasta hetken päästä Haoma tajusi kumppaninsa sanat. Hän koetti liikkua, mutta kangistuneet jäsenet melkein kielsivät kaiken palveluksen. Kulkkuun takertuneella äänellä hän sai sanotuksi:
— Jos Ahriman minut tuhoaa ja jos sinä jäät eloon, niin sano kertojattarelle, että pysyin uskollisena hänen asialleen.
— Emme kumpikaan joudu tuhon kitaan — lohdutti Vohumeno. — Lumitulva on jo harvennut ja myrskykin lauhtunut. Painikaamme nyt ja laittakaamme veri taas kiertämään. Sitten nousemme jälleen ratsujen selkään ja lähdemme liikkeelle. Sillä parempi on sentään olla liikkeellä, kuin tähän jähmettyä.
Tämän sanottuaan hän rupesi ravistelemaan Haoman vartaloa ja jäseniä, ja hetken kuluttua kumpikin tunsi jähmeän jäykkyyden hieman heltyvän ja ruumiinlämmön kohoavan. He jatkoivat yhä vielä liikkeitään, kun omituinen ääni tunki molempien korviin. Haoman hevosen jalkojen väliin kyykistynyt Kerivan höristi korviaan ja karkasi esiin kinoksesta.
Äskeinen ääni toistui lähempänä, ja nyt saattoi jo eroittaa, että se oli ihmisääni. Kerivan ei enää voinut hillitä itseään, vaan päästi kajahtavan haukunnan. Hetken senjälkeen näkivät Haoma ja Vohumeno edessään jotakin mustaa, joka liikkui, ja tämän tultua vielä lähemmäksi he eroittivat lyhyen, kinoksien kanssa taistelevan ihmisvartalon. Sama ääni, joka äsken oli kuulunut kauempaa, kysyi nyt:
— Oletteko joutuneet lumihenkien kynsiin, ystäväni?
— Niin olemme. — Kuka olet sinä? kysyi Vohumeno.
Haoma sai puolestaan rauhoittaa levotonta Kerivania, jota pieni, omituiseen kaapuun puettu äijä ei oikein näyttänyt miellyttävän.
— Minua sanotaan lääkärierakoksi. Vuorimajani on tässä vallan lähellä. Kuulin hevosenne hirnunnan, riensin sen ilmaisemaan suuntaan ja olen valmis teitä auttamaan.
Samassa äijä avasi viittansa, jonka sisäpuolella hänellä oli pieni öljylamppulyhty. Avaran kaapunsa taskusta hän kaivoi esiin pienen polttosavipullon ja ojensi sen Vohumenolle sanoen:
— Juokaa tästä muutama äimäys. Tämä neste panee jähmettyneen veren jälleen virtaamaan.
Vohumeno antoi pullon Haomalle:
— Juo ensin sinä, valtijas!
Kumpikin vahvisti itseään vanhuksen tarjoamalla juomalla, eikä sen virkistävä ja lämmittävä vaikutus ollut vitkallinen.
— Nyt, ystäväni, — huomautti pikku vanhus, — rientäkäämme sisälle majaani, sillä luulen, että olette lämmön ja ruuan tarpeessa. — Mutta varovasti, ystäväni, sillä tie on kaita!
Taluttaen ratsujaan, seurasivat matkamiehet pelastajaansa, joka huolimatta ijästään ja lyhyestä varrestaan, sangen nopeasti ponnisteli eteenpäin kinoksien läpi. Tätä kulkua ei kestänyt kauan, sillä muutaman kivenheiton päässä laajeni tie, ja edessä kohosi kookas, käyrärunkoinen seeteri. Sen juurella, kahden kulman muodostavan kallioseinän välissä, oli kivistä rakennettu maja. Ratsut köytettiin kiinni majan leveän räystään suojaan, ja ratsastajat riisuivat turkkinsa, joilla peittivät uskolliset kumppaninsa.
Vanhus aukaisi majan oven ja pyysi vieraita käymään sisälle. He noudattivat kehoitusta ja astuivat jotenkin avaraan, mutta matalaan majaan, jonka peräseinän keskikohdalla oli isoista paasista tehty tulisija. Räiskyvä tuli paloi liedellä ja lähetti ylös pieneen kattoaukkoon savutupruja. Liekin yläpuolella, vartaassa, paistui lihamöhkäle, levittäen ruokahalua kiihoittavaa hajua majaan. Iso kuparilamppu lisäsi majan valaistusta. Rosoisille seinille oli ripustettu paksuja vuotia suojaksi pohjantuulen lähettämää vilua vastaan. Myöskin permannolle oli levitetty pehmeitä ja laveita taljoja. Katossa oleva ikkuna-aukko oli nyt talveksi tukittu ulkoa puilla ja sisältä taljoilla. Oven oikeapuoliseen seinään oli kiinnitetty laudakko, jonka monista osastoista pisti esiin pienten savipullojen ohuet kaulat.
Vasemmalla seinustalla oli matala, patjoilla peitetty kohonne. Sitä osoitti vanhus vierailleen ja virkkoi:
— Laskeutukaa patjoille lepäämään. Jäykät jäsenenne sitä kyllä tarvitsevat.
Samassa vanhus sieppasi laudakolta pullon, kaasi siitä nestettä pikarin puolilleen ja ojensi tämän Haomalle:
— Tässä vielä lisää lämmittävää juomaa.
Haoma ja hänen kumppaninsa paneutuivat, pikarin sisällystä maisteltuaan, pitkäkseen kohonteen patjoille. He tunsivat jalkansa puutuneiksi ja raukeiksi, ja Haoma koetti lyömällä jalkojaan yhteen poistaa niistä pistelevän kivun.
— Voin arvata, sanoi vanhus, että jalkanne ovat kylmettyneet.
Malttakaa hiukka!
Näin sanottuaan hän riensi ulos ja palasi hetken kuluttua sisään, lumella täytetty savimalja kädessä. Varovaisesti hän irroitti patjoilla lepäävien jalkineiden hihnat, riisui jalkineet pois, ja rupesi vieraidensa jalkoja hieromaan.
Ihmetellen katsoi sekä Haoma että Vohumeno häneen, ja Vohumeno huudahti:
— Miksi tuot meille tuota tuhoavan kylmää ainetta?
Vanhuksen lyhyt harmaa tynkäparta rupesi liikkumaan, ja hän nauroi omituisen äänisesti, ikäänkuin sisällisesti ja katkonaisesti. Mutta siinä naurussa oli jotakin hyvänsävyistä ja rohkaisevaa.
— Onhan tämä vaan kylmää lunta — sanoi hän. — Ja saattaapa se tuolla ulkona runsaasti kasaantuneena ja pohjantuulen lennättämänä surmata ja haudata alleen. Mutta näin käytettynä, ystäväni, palauttaa se lämmön kangistuneisiin jalkoihinne. Siten moni seikka, joka on paha ja vahingollinen, oikealla tavalla ja sopivassa määrin käytettynä, muuttuu hyväksi.
Ja todistaakseen puheensa totuuden, rupesi vanhus tarmon takaa lumella hieromaan matkamiesten jalkoja. Pian tämän tempun hyvä vaikutus tuli näkyviin, sillä punainen ihoväri rupesi palaamaan paleltuneisiin jalkoihin, ja pistelevä tunne katoamaan. Haoma ja Vohumeno rupesivat, huomattuaan lumen hyväntekevän vaikutuksen, itse tällä viileällä valkoisella aineella hieromaan jalkojaan. Hieronta tuotti heille vielä toisenkin edun: se palautti ruumiinlämmön ja teki jäsenet notkeiksi.
Kun vanhus katsoi hieromisen jo riittäväksi, peitti hän vieraansa jalat isolla tiikerintaljalla ja pyysi heitä lepäämään, kunnes hän oli tarjoava heille ruokaa. Siihen ei pitkiä aikoja kulunut, sillä tuli oli, vanhuksen ollessa etsimässä eksyneitä, tehnyt tehtävänsä, ja paisti tuoksui jo valmiina. Vanhus irroitti sen, pani sen savivadille, nouti ulkoa ruokasäilöstään leipää, sieppasi laudakolta ison, pitkäkaulaisen viinillä täytetyn savipullon ja muutamia veitsiä ja asetti sitten kaikki matalalle, makuukohonteen korkuiselle pöydälle vieraidensa luo. Itselleen otti ukko nahalla päällystetyn patjan, jonka siirsi pöydän ääreen. Ja kaadettuaan viiniä pikareihin sekä otettuaan veitsen käteensä, paistia leikatakseen, sanoi hän, tyytyväisesti hymähdellen:
— Ateria on valmis! ystäväni. Toivon, ettette sitä halveksi.
Halukkaasti noudattivat nälistyneet matkamiehet isäntänsä kehoitusta, ja pysyen kyynäspäätä vastaan nojaavassa asennossa makuukohonteella, he alkoivat veitsellään leikellä mehevästä paistista aimo viipaleita. Heidän elinvoimansa alkoivat herätä ja luottamus matkan onnistumiseen palasi.
— Ormuzd ei siis meitä hyljännyt — sanoi Haoma hetken kuluttua.
— Vai olette te parseja — virkkoi vanhus tämän johdosta. — Onni teidät siis ohjasi minun majani läheisyyteen.
— Mitenkä niin? — kysyi Vohumeno.
— Ette näy tietävän — jatkoi vanhus — missä seuduin liikutte. Tässä on vallan lähellä Alamut, assassiinien vahva linna. Onpa ihme, ettette joutuneet sen väijyvien fidaavien käsiin. Parsit ovat heille makupaloja.
Hämmästys valtasi Kurdistaniin matkaavat, ja Vohumeno loi Haomaan katseen, jossa välkähti äkillinen epäluulo heidän isäntäänsä ja hänen vieraanvaraisuuttaan kohtaan. Haoma huudahti:
— Vai olemme sittenkin joutuneet lähelle hirvittävää kotkanpesää, vaikka neuvoja seuraten olemme koettaneet sen suuntaa välttää.
— Lumimyrsky on vienyt teidät harhaan — huomautti vanhus.
— Entä miten itse asut näin lähellä Alamutia ja kuinka saat olla rauhassa fidaaveilta? — kysyi Vohumeno, jonka epäluulo yhä kasvoi ja joka luuli vanhuksen auttavaisuuden ja vieraanvaraisuuden takana piilevän viekkaan ansan.
— Minäkö? — vastasi vanhus. — Kuka lääkäri-erakkoa hätyyttäisi? Olen laajalti tunnettu näillä seuduin. Kurdistanissa ja Syyriassakin minut tunnetaan. Minut tunnetaan ja minua tarvitaan. Alamutkin minua tarvitsee, sillä harvalla on se lääkitsevien yrttien salaisuus, kuin minulla. Itse Alamutin suurmestari, pelätty Ibn es-Ssabbach, on julistanut majani ja henkeni rauhoitetuksi. Olen kerran pelastanut hänen lempipuolisonsa vaarallisesta taudista.
— Oletko sinä siis Alamutin palveluksessa? — kysyi Haoma, paheksuva väre äänessä.
— En ole enempää Alamutin palveluksessa kuin teidän palveluksessanne tai kenenkä muun tahansa, joka taitoani ja apuani tarvitsee.
— Mutta Alamutin miehet ovat rosvoja, ovat pahempia kuin rosvot. He ovat Ahrimanin kätyreitä maan päällä. Auttamalla pahoja, edistät samalla pahuutta — jatkoi Haoma.
— Alamutin väestä kerrotaan paljon — virkkoi vanhus — ja luulen, että he tekevät paljon tekoja, jotka sotivat Allahin tahtoa vastaan. Mutta minun tehtäväni ei ole heitä rangaista tai heille kostaa. Se on Allahin tehtävä ja yksinomainen oikeus. Allah on avannut minulle yrttien lääkitsevän salaisuuden ja tautien parannustaidon. Minun velvollisuuteni on viljellä tätä taitoa ja tarjota sitä tarvitseville. Jos tapaan haavoittuneen rosvon, sidon hänen haavansa yhtä hyvin kuin sidon rehellisen miehen haavan. Allah on antanut minulle eloa ylläpitävän voiman. Hän yksin saattaa elon kuihduttaa ja katkaista.
— Sinun sijassasi muuttaisin pois täältä toiselle seudulle, missä ei niin räikeitä rikoksia tehdä kuin täällä Alamutissa — huomautti Vohumeno.
— Minäkö muuttaisin pois täältä! Täällä olen syntynyt, täällä isävainajalta perinyt taitoni salaisuuden, täällä varttunut, turpeeseeni kiinnikasvettunut ja täällä vanhettunut. Ei vanhaa puuta enää muualle istuteta. Asuin jo täällä, ennenkuin Alamutin nykyinen väki sinne muutti. Se on osoittanut minulle suosiotaan ja sallinut minun rauhassa asua entisillä sijoillani. Olen kiitollinen siitä. — Kysyinkö teidän nimeänne ja ammattianne äsken? — En. Tiedänkö nytkään, keitä olette, minne kuljette ja mitä asioita ajatte? Silmänne tosin sanovat minulle, että sielunne ovat vilpittömät, mutta äsken pimeässä, jolloin teille apuani tarjosin, en nähnyt silmienne rehellisyyttä.
— Olet omituinen vanhus — sanoi Haoma. Harvassa lienee sinun vertaistasi.
Tämän kuultuaan hymyili vanhus hyvänsävyisää hymyään, ja hänen sisältään kuului taas tuo lystikäs kihisevä naurun ääni.
Vohumenon epäluulo hieman haihtui. Mutta siitä huolimatta hän päätti olla tarkasti varoillaan ja pitää silmällä kaikkia vanhuksen liikkeitä.
— Et ole erehtynyt meidän aikeidemme suhteen, sillä liikumme
Ormuzdin teillä.
Apusi tuli nyt ainakin sopivaan paikkaan — huomautti Haoma.
— Se minua ilahuttaa — virkkoi lääkärierakko. Sillä kahta tyytyväisempi olen, kun tiedän antaneeni apua hyville. Ja koska olette näin odottamatta joutuneet vieraikseni, voin tarjota teille tavatonta huvia, jos haluatte. Tänä yönä on hashish-juhla Alamutissa. Jos tahdotte, vien teidät sitä katsomaan.
— Kuinka se käy päinsä? kysyivät Haoma ja Vohumeno melkein yhdestä suusta. — Alamutiin?
— No se käy varsin hyvin päinsä — vastasi vanhus. — Hashish-juhlaa ei vietetä itse Alamutin linnassa, vaan eräässä salaisessa avarassa luolasalissa, joka on tässä vallan lähellä. Tunnen salaisen käytävän, joka johtaa tähän luolasaliin, ja josta pienen ristikkoaukon kautta saattaa nähdä kaikki, mitä sisällä tapahtuu, ilman että kukaan voi valaistusta salista nähdä pimeässä solassa olevia. Tahdotteko tulla sinne, niin johdan teitä.
Vohumenon epäluulo oli taas herännyt entistään virkeämmäksi, ja hän vastasi, ennenkuin Haoma ennätti mitään sanoa:
— Tarjoumuksesi on houkutteleva; mutta meillä on kiireinen matka mielessä, ja kohta täytyy meidän taas nousta hevosen selkään. Myrskykin kuuluu jo melkoisesti asettuneen.
— Saisimmeko nähdä myös Alamutin peljätyn suurmestarin, Ibn es-Ssabbacfrin? — kysyi Haoma, jota ajatus näin odottamatta päästä kuuluisaa hashish-juhlaa katsomaan, viehätti.
— Hän on juhlan johtaja, vastasi erakko.
Vohumeno, joka pitkällisten vankilassa kestettyjen kärsimystensä vuoksi oli tullut ihmisvihaajaksi ja perin epäluuloiseksi, katsoi pitkään ja vakuuttavasti Haomaan, saadakseen hänet huomaamaan, että tässä saattoi piillä suuri vaara heille. Nyt hän selvästi luuli käsittävänsä vanhuksen menettelyn: Vanhus osoittautui ystävälliseksi ja vieraanvaraiseksi, viedäkseen heidät harhaan. Lopuksi hän, luullen täydelleen saavuttaneensa heidän luottamuksensa, suoraa päätä houkutteli heitä ansaan. Epäilemättä äijä oli Alamutin viekkaimpia kätyreitä. — Mutta Vohumeno kyllä aikoi olla varoillaan ja panna ukon tuumat myttyyn.
Lääkäri-erakko huomasi vieraidensa vaitiolosta ja varsinkin Vohumenon omituisista kasvojenilmeistä, että he epäilivät hänen tarjoumuksensa vilpittömyyttä, ja hän selitti:
— On luonnollista että epäilette minua, että luulette minua kenties petturiksi ja Alamutin kätyriksi. Enkä voi rehellisiä aikeitani suhteenne mitenkään muuten todistaa, kuin vetoamalla Allahin säätämään islaminuskoisen kestiystävän-velvollisuuksiin, joita pidämme pyhinä. Mutta te olette parseja, ettekä saata luottaa islaminuskoisen vakuutuksiin.
— En suinkaan tahdo sinua loukata — huomautti Vohumeno. Tahdon puolestani kernaammin uskoa, että olet rehellinen ja että tahdot kunnioittaa koko Itämailla pyhänä pidettyä kestiystävyyttä. Mutta tiedät myös, ettei Alamut kunnioita mitään, ettei se pidä mitään pyhänä. Kuka takaa meille, ettet sittenkin ole Alamutin kätyri, ja ettet johda meitä salakäytävääsi pitkin keskelle Alamutin kotkankitaa. Henkemme ja matkamme ovat tärkeämmät kuin tuollainen kevytmielinen ja umpimähkäinen uteliaisuuden tyydyttäminen.
— Olet oikeassa, ystäväni — sanoi erakko. Näytänpä teille siis tien, jota kulkemalla vältätte Alamutin vakoilijat. Niitä muuten myöhemmin tänä yönä ei liene liikkeellä, sillä nyt juhlii ja mässää koko Alamut.
Haoma oli vaipunut syviin mietteisiin. Hänen haaveelliset tummat silmänsä näyttivät katsovan jonnekin kauas, ja hän tuskin kuuli, mitä erakko ja Vohumeno puhuivat.
— Mutta miksi et sinä ole pitoihin pyydetty… vai aiotko sinne mennä myöhemmin? — kysyi Vohumeno.
— Minäkö? Mitäpä vielä. Olin kerran nuori minäkin, kuin te, silmäni paloi kuin teidän, ja veri kiehui suonissani. Nyt ovat jo tunturituulet sammuttaneet silmäni hehkun, talviset lumet ovat jäähdyttäneet kiehuvan veren. Nyt olen melkein katsoja vaan elämän polulla, enkä enää suuresti osanottaja.
He olivat lopettaneet aterian. Kerivan, joka huolimatta paksusta turkistaan oli kärsinyt osansa lumimyrskyn pakkasesta, oli heti sisään tultuaan paneutunut loikomaan tulisijan ääreen. Erakko antoi sille nyt aterian jäännökset, joista se tyytyväisenä teki lopun.
Tuli liedellä alkoi hiiltyä, ja loi yhdessä kuparilampun hieman levottoman liekin kanssa kodikasta ja aaveenomaista valoa avaraan, matalaan majaan.
— Luuletko, että kohta näemme jatkaa matkaamme? — kysyi Vohumeno.
— Sitä en luule — vastasi vanhus. — Sillä taivas on pilvissä ja tähdet ovat piilossa Teidän täytynee odottaa aamun ensi säteitä. Luulen muuten, että huoletta minun näyttämääni tietä voitte kulkea pois Alamutin alueilta, sillä tänä yönä eivät totisesti vakoilijat kykene virkaansa toimittamaan: he yhtyvät kaikki myöhemmin rotkosalin juhlaan. Tänä yönä he kaikki pitävätkin itseään oikeutettuina hylkäämään kaiken valppauden.
— Mieleni tekee hashish-juhlaan — virkkoi nyt Haoma, pitkän äänettömyytensä jälkeen. — Tuleva tehtäväni vaatii, että tutustun elämään, etten yksistään opi tuntemaan Ormuzdin valtakuntaa ja hänen voimiaan ja välikappaleitaan maan päällä, vaan että myös tutustun Ahrimanin keinoihin ja voimiin. On aina tärkeää, että tarkoin tunnemme vihollisemme väkevyyden, ennenkuin ryhdymme taisteluun hänen kanssaan.
— Saatamme poissaollessamme menettää hevosemme — huomautti vielä Vohumeno, joka yhä vaan piti hashish-juhlaan menoa hyvin arveluttavana.
— Jää sinä tänne hevosia valvomaan, sillä välin kuin minä isäntämme kanssa käyn juhlaa katsomassa — ehdoitti Haoma. Ja hän lisäsi:
— Luulen voivani luottaa isäntämme rehellisyyteen, sillä hänen äänensä kaiku on teeskentelemätön ja hänen sanansa tuntuvat lähtevän sydämestä.
— Niin, oikein sanottu, ystäväni, — virkahti erakko. — Sanani lähtevät sydämestä, olkaa siitä varmat.
— Hän on pelastanut meidät lumimyrskyyn kuolemasta, hän on parantanut paleltuneet jäsenemme, tarjonnut meille suojaa kattonsa alla, ruokkinut meitä, luvannut aamun koittaessa näyttää meille turvallisen tien. Näin sydämellisesti hän meitä on kohdellut. Teemme väärin, jos häntä vielä epäilemme.
Vohumeno tuli nyt ajatelleeksi, että he joka tapauksessa, täällä Alamutin alueella, olivat erakon käsissä, että tällä saattoi olla kymmenen eri keinoa Alamutin väelle ilmaista vieraiden läsnäolon, jos hän todella oli liitossa "kotkanpesän" kanssa. Ja ajatellen, että Haoma itsekseen saattoi pitää häntä pelkurina, virkkoi hän:
— Jos päätät lähteä hashish-juhlaan, valtijas, seuraan minä mukanasi. En äsken peljännyt omin henkeni puolesta, sillä se on vähäarvoinen, vaan sinun turvallisuutesi ja henkesi puolesta. Minne päätätkään mennä, valtijas, seuraan sinua, puolustaakseni sinua viimeiseen saakka.
— Kiitos uskollisesta toveruudestasi — huudahti Haoma, tarttuen
Vohumenon käteen.
— Siinäpä hyvät ystävykset! huomautti vanhus, katsellen vieraitaan kunnioittavasti. — Tuo minua suuresti miellyttää, ja Allah minua rankaisisi, jos teille mitään pahaa tekisin.
Ulkoa kuului samassa hevosen kavion kopinaa, ja matkamiehet säpsähtivät tämän oudon äänen katkaistessa hiljenneen tuulen huminaa.
— Ken tänne tullee ratsain? — kysyi Vohumeno.
— Luullakseni ei kukaan, vastasi erakko. Omat hevosenne arvatenkin kärsimättöminä kavioitaan kopisuttavat.
Eikä vanhus ollut erehtynyt, sillä kopina toistui vallan seinän takana.
Vohumeno muisti nyt, että he itse, saadessaan suojaa ja ruokaa, vallan olivat unhoittaneet hevosensa.
— Ratsumme kaipaavat rehua — sanoi Vohumeno. — Lähdenpä niitä ruokkimaan!
— Jätä se minun toimekseni — pyysi erakko. — Levätkää te, minä menen antamaan ratsuillenne vuoheni rehua.
— Olemme itse ottaneet mukaamme rehua karujen vuoristopolkujen varalle — huomautti Vohumeno. — Rehusäkit riippuvat satuloiden takana.
— Kyllä ne löydän. Levätkää vaan! Ja siepaten pienen lyhtynsä lähti vanhus ulos majasta.
— Hän on paha henki, jos hän kaikesta huolimatta meitä pettää — ajatteli Vohumeno itsekseen. — Mutta hän ei virkkanut mitään.
Haoma oli aterian loputtua jäänyt istumaan makuukohonteelle puoleksi nojaavaan asentoon. Katsellessaan lavean lieden hiilosta, muistui hänen mieleensä hänen yksinäinen rotkonsa ja vuorikosken kodikas pauhina. Ja kodinkaipaus valtasi hänet. Yksinäisestä kodista siirtyivät hänen mielimietteensä pitkän kaltevalle mäenylängölle ja ruusupuutarhaan, jota pieni kaunis käsi hellän huolellisesti hoiti. Ja hänen edessään välkkyivät safiirinsiniset silmät, tuo lapsellisen hyvä ilme, tuo viaton ja kaunis välke. Melkein Haoma tunsi sääliä näiden silmäin hentoa — ja kuten hän ajatteli — turvatonta omistajatarta kohtaan. Sillä huolimatta vartijoistaan oli Anahita hänen mielestään hyljätty autioon ja syrjäiseen linnaan, Elbursvuorilta puhaltaville jäisille pohjantuulille alttiiksi jätetty. Kuinka kernaasti Haoma olisi sijoittanut asuntonsa lähelle tuota linnaa, valvonut sitä ja häätänyt kaikki viholliset sen tienoilta. — Mutta kolkon talven kuluttua oli taas saapuva armas kevät; silloin olivat pohjantuulet ja kaikki huolet katoavat — ja Haoma oli rientävä kertojattaren linnaa vartioimaan!
Vanhus palasi ulkoa ja virkahti:
— Teillä on oivat ratsut: kauniit ja tuliset, kuin ruhtinaan tallista lähteneet!
Hän jatkoi:
— Sitokaa jalkineet jalkoihinne ja valmistautukaa lähtemään hashish-juhlaan. Ei enää viivy pitkää aikaa, kunnes se alkaa.
Matkamiehet kavahtivat ylös lepokohonteelta ja rupesivat varustautumaan salaperäistä käyntiä varten.
Vohumeno tarkasti aseitaan: tikari, miekka, puukko, suopunki — kaikki oli kunnossa. Hän aikoi kaikesta huolimatta olla varoillaan. Pienimmänkin varmuuden saatuaan vanhuksen vilpillisistä aikeista, oli hän armotta tekevä hänestä lopun. — Täytyipä siis pitää ukkoa silmällä.
Kerivan jätettiin hevosten vahdiksi, majan ovi suljettiin, ja Haoma ja Vohumeno alkoivat vanhuksen perässä astua kaitaa, lumen tukkomaa vuoritietä tuntematonta, salaperäistä päämäärää kohti. Lumentulo oli lakannut, myrskykin melkoisesti tauonnut, ja yksistään kallionaukeemista pohjantuuli pisti esiin jäisen kätensä, silittäen astuvien kasvoja kylmällä hyväilyllänsä.