XVII.
Poutaisen punainen päivä painuu Nuotiojärven taakse ja hetkeksi punaa sammuvat laineet ja voimakkaita tuoksuja hengittävän maan.
Anna istuu rantakivellä ja tuijottaa järvelle. Äskeisen itkun voimakkaat mainingit puistattavat vielä häntä.
Mitä, mitä hän oli tehnytkään Tuomaalle ja — lapselle? Niin, miksei myöskin lapselle. Riistänyt Tuomaalta lapsen, isän oikeuden, ja lapselta isän. Hänkö, hänkö, kurja raukka, oli sen tehnyt!
Anna huomaa nyt vasta rikoksensa suuruuden. Nyt vasta. Kaikki on nyt jo myöhäistä!
Kaikkiko? Sovintoko? Anteeksianto?
Kaikki, kaikki!
Tuomas on äsken mennyt tuon järven yli. Tokko hän enää koskaan palaa? Mitä varten hän palaisi? Yksinäinen mies, jolla ei ole enää vaimoa eikä lasta. Hän on riistänyt itsensä ja lapsen Tuomaalta. Mutta onhan hänellä koti vielä. Mitä hän kodilla, jossa on vieraan vaimo, vieraan lapsi?
Uusi, valtava itkunpuuska värisyttää Annaa.
Miksi hän ei ole ennemmin tätä kaikkea huomannut ja kääntynyt häpeälliseltä, niljaiselta polultaan? Niin, miksi? Ja miksi tämä kaikki, rikollisuuden tunto ja suru siitä, tuli näin yhtäkkiä raastavan voimakkaana? Miks'ei kaikki saanut olla niin kuin ennenkin?
Ei ei! Ei niin kuin ennen!
Mitä mahtoikaan Tuomas nyt tuntea? Hetki sitten takoi pajassa hehkuvaa rautaa. Takoi uhkaavana, niin kuin olisi alasimella nähnyt kotinsa häpäisijät ja tahtonut ne siihen musertaa. Tuosta souti järven poikki. Tokko koskaan palannee?
Kun palaisi ja antaisi vielä kerran kaikki anteeksi. Muttei anna Tuomas. Ei usko enää naiseen, joka on kotinsa ja miehensä häpäissyt. Ei varmaankaan usko, vaikka kuinka vakuuttaisi ja lupaisi muuttua jälleen ihmiseksi.
Kaikki, kaikki on mennyttä!
Mikä hänet saikin näin pitkälle menemään rikollisuudessaan? Näin pitkälle! Oliko hän, Anna naurahti katkerasti, parempi avioliittoon mennessään? Isotalon viettelemä ja raiskaama. Isotalon jalkavaimo! Ei sen parempi.
Mutta mikä hänet sai jatkamaan semmoista elämää? Miks'ei hän ennemmin huomannut iljettävää rikostaan ja Tuomaan kauheita kärsimyksiä? Niille hän oli vain nauranut. Nauranut ja pilkannut Tuomasta.
Verikö vaati rikosta jatkamaan, olemaan uskoton Tuomaalle? Ja valehtelemaan, peittelemään! Miten iljettäväksi hän oli saattanut tullakin!
Anna muisti jotain ja punastui häpeästä. Hän oli raskaana. Eräänä päivänä oli hän tuntenut uuden elämän liikahdukset, muttei silloin vielä osannut ajatella sen pitemmälle.
Mutta nyt! Häpeä tulisi vain jatkumaan. Vielä toisen lapsen tulisi hän synnyttämään Isotalolle. Jaksaisiko hän enää kestää tämän häpeän? Ja Tuomas? Hän tietysti ajaa rikollisen lapsineen ulos talosta.
Anna nousi pihaan ja meni tupaan.
Poika nukkui kehdossaan. Pikku Matti raukka. Miten hänen herkkä lapsen mielensä kärsiikään, kun isä ei enää hyväile häntä, vaan sysää pois luotaan.
Anna istuutui penkille ja heilutti kehtoa. Ulkona oli autereinen, lämmin heinäkuun yö.
Anna katseli avonaisesta ikkunasta yöhön. Peloittava yksinäisyys ja raastava suru painoi häntä.
Mikä oli saanut hänet näin yht’äkkiä heräämään? Lapsen haikea suru ja Tuomaan heltyminen nähdessään lapseen koskevan hänen tylyytensä. Miks'ei se tapahtunut jo ennemmin? Tuomas ei olisi saanut tietää mitään ja hän olisi voinut saada häneltä anteeksi uskottomuutensa.
Olisiko se ollut oikein, ettei Tuomas olisi saanut mitään tietää? Ja toinen, vielä syntymätön lapsi? Tätä kauheata tuskaa! Eikö mikään voinut tästä pelastaa? Eikö sekään, ettei hän ollut rakastanut Tuomasta avioliiton jälkeen, tuskin riittävästi sitä ennenkään?
Olisiko hänen tarvinnut mennä Tuomaalle, jos ei kerran todellisesti rakastanut häntä? Mutta hänhän rakasti, vaan kaikki särkyi Isotalon saastaisissa käsissä.
Voi tätä pimeyttä.
XVIII.
Että tämän piti vielä tulla.
Tuomas löi tapin kiinni ja työnsi venheen vesille riisuttuaan takkinsa ja hattunsa. Istui tuhdolle ja alkoi soutaa vihan vimmassa, niin että venhe hyppeli kuin lastu tyvenellä vedenpinnalla.
Että tosiaankin vielä tämän piti tulla, niin kuin ei entisessä olisi ollut tarpeeksi jo kantamista ja kestämistä. Anna raskaana! Isotalolle! Hyvä jumala, miten paljon hänen piti jaksaa kärsiä ja kantaa! Ensin saa tietää, että poika, jota on rakastanut omanaan, onkin pahimman vihamiehen, ja sitten seuraa toinen isku, niin kuin ei jo entisessä olisi kylliksi.
Kaikki, kaikki särkyi. Ainoa ilo, joka oli vielä pojasta, pirstautui. Nyt ei ollut enää mitään jälellä muuta kuin häpeä. Häpeä niin suuri, ettei sitä jaksaisi kantaa.
Kun olisi saanut asua jossain kaukana muiden ihmisten ilmoilta, niin ettei olisi kukaan saanut tietää hänen häpeäänsä. Mutta nyt siitä varmasti puhui jokainen ja nauroi hänelle. "Siin'on mies, elättää Isotalon jalkavaimoa ja poikaa."
Kun olisi lähteä pakoon ja jättää kaikki siihen. Kun löytäisi semmoisen paikan, jossa ei olisi muita ihmisiä, mutta mistäpä sen löysi. Ja kulkisihan häpeä mukana. Ei sitä voinut paeta.
Tuomas souti niin, että vesi kokan alla kohisi. Souteli kirkonkylään mennäkseen rovastin puheille. Täytyihän jollekin puhua ja kelleköpä muille puhuisi kuin ystävälliselle, hyvälle rovastille. Varmaankin se jonkun tien neuvoisi, jota lähteä käymään.
Hankavitsa katkesi ja Tuomaan täytyi nousta saareen uutta vitsaa vääntämään.
Elokuun aamu oli poutaisen kirkas ja tuuleton. Ilma tuoksui raikkaasti. Talot ja pellot järven rannoilla kuvastelivat tyveneen veteen. Pelloilla leikattiin tuleentunutta viljaa. Kuului iloisia ääniä ja muutamissa torpissa näkyi jo riihi lämpiävän. Ilmaan levisi miellyttävä kuivuvan viljan tuoksu.
Tuomas lähti jälleen soutamaan.
Oli se ihme, ettei hän jo lopettanut, lyönyt liiskaksi siihen paikoilleen porttoa sikiöineen, kun sai sen tietää. Sokea hän oli, kun ei jo ennemmin huomannut. Vaikka mitäpä se olisi auttanut, jos olisi huomannutkin.
* * * * *
Tuomas oli puhunut asiansa rovastille.
— Kunhan nyt et vaan, Tuomas, näkisi unia, virkkoi rovasti.
Tuomas melkein kiivastui, kun kuuli rovastin epäilevän.
— Ei ole unta. On jo itsekin tunnustanut. Olen omin silmin nähnyt ja paljon on muitakin näkijöitä.
Rovasti näytti miettivän. Kasvoille tuli ystävällisempi piirre.
— Kylläpä on sitten huonosti asiat. Paremman vaimon veroinen olisit ollut, Tuomas parka. Kun nyt semmoinen piti sattuakin.
Tuomas heltyi.
— Olenhan sitä monasti ajatellut, että minkätähden minulle piti semmoisen sattua ja miksi minulle pani näin raskaan kuorman kannettavaksi.
— Se on hyvä harkitsemaan, minkä verran kukin jaksaa kantaa ja minkä verran mikin tarvitsee isän vitsaa, sanoi rovasti.
— Mutta minä en jaksa enää kantaa.
— Kyllä se tietää, kuinka paljon kukin jaksaa.
— Mutta minä en jaksa. Kuuleehan rovasti siitäkin, että olen koettanut, kun en jo silloin tehnyt selvää, kun kuulin, ettei poika ole minun.
— Olet vasta opetellut kantamaan. Se tuntuu taakka ensimäisillä askeleilla raskaalta, vaan kun kärsivällisesti ensimäisen taipaleen läpäiset, niin jo on kevyempi kantaaksesi, ja kun voimia anoen vaan jatkat, niin jopa kohta et enää huomaakaan, että sinulla on liikaa painoa hartioillasi. Semmoista se on ristin tien taivaltaminen. Ei saa kyllästyä ensimäisillä askeleilla.
— Vaan minkä takia se juuri minulle sellaisen tien valitsi?
— Saattaa sinua rakastaa enemmän kuin muita lapsiaan.
— Semmoistako sen isän rakkaus onkin?
— Semmoista. Jota hän kurittaa, sitä hän myös rakastaa. Olet saattanut olla nurja mieleltäsi ja kiittämätön antamistaan lahjoista ja näin tahtoo sinua muistuttaa. Jokaiselle hän valitsee sopivan tien käytäväksi.
— Kuinka moni muukaan muistanee häntä kiittää, vaikka on kaikki hyvin ja kaikki menestyy. Ja olenhan minä kiittänytkin.
— Semmoinen on tie, jota on käytävä. Ei saa kysellä, miksi juuri minulle näin teki eikä toisin, ja miks'ei minulle antanut kauniita päiviä vaan toiselle. Ei muuta kuin ottaa vastaan kaikki semmoisena kuin antaa.
Tuomas vaikeni.
Semmoistako se olikin. Niinkö tekivät kaikki muutkin, että ottivat vain kaikki vastaan napisematta. Hyväähän saattoi rovasti tarkoittaa, muttei se vaan häneen pystynyt. Ottaa nyt semmoinen risti ilolla vastaan ja nurisematta kantaa. Johan! Mitähän itse tekisi, jos samanlaiseen joutuisi?
Mietittyään hetken kysyi Tuomas.
— Olen tässä sitä ajatellut, että mitähän rovasti itse sanoisi, jos semmoiseen joutuisi. Kantaisikohan napisematta?
— Saattaisihan tulla vastaväitteitäkin. Semmoinen kun on se ihmisluonto, vaan mikäpä siinä muutakaan auttaisi, kuin tyytyä vain kohtaloonsa.
Tuomas epäili, muttei sanonut mitään.
— Taisit tulla, Tuomas, sitä varten, että eroon itseäsi…
— Mistä?
— Siitäpä vaimostasi.
— En minä ole sitä ajatellut.
— Se on oikein, niin sitä miehen pitää. Nyt olet oikealla tiellä, kun vain kärsivällisenä jatkat. Ja jos vaimosi jatkaa huonoa elämäänsä, niin tuo hänet tänne, kyllä minä sitten…
Tuomas sanoi hyvästit ja poistui. Rovasti seurasi vielä ovelle evästellen hyvillä neuvoilla.
Päästyään pappilan peltoveräjästä metsätielle istui Tuomas kivelle.
Eipä siitä käynnistä nyt tullut paljoa paremmaksi. Sitä se neuvoo ja tolkuttaa, että kanna ristisi, mutta minkäs tekee, kun ei jaksa. Jaksaisikopa itsekään, jos kohdalle sattuisi. Hyvä sen on muille sanoa, vaan koettakoonpa itse. Kun olisi osannut neuvoa, miten saadaan voimia jaksamaan, mutta eipä osannut. Voihan sen tarkoitus olla hyväkin, mutta kun sitä silläneuvoin ei jaksa täyttää, niin ei jaksa. Yhtä hämärässä saa vaeltaa kuin ennenkin. Valon pilkahdustakaan ei näy mistään.
Kun eläisi äiti vielä. Se tietäisi antaa paremmat neuvot. Ainakin sitä uskoisi ja koettaisi niin tehdä kuin se sanoisi. Vaan siellä nukkuu nurmen alla. Hyvä onkin niin. Ei tiedä mitään poikansa kohtalosta.
Tuomas meni kirkkotarhaan ja etsi äitinsä haudan.
Siinä hän lepäsi pitkän ja vaivaloisen päivätyönsä perästä kaikista parhain, rakkaista rakkain.
Kun olisit vielä elossa, äiti, niin eiköhän yhdessä selvittäisi.
Parhaimmat neuvot tietäisi saavansa, kun ne omalta äidiltään saisi.
Tuomas istui hautakummulla. Tuntui kuin olisi äiti tullut siihen vierelle, ottanut kädestä ja hellästi puhellut.
— Voi poloista, mihin jouduit. Kyllä minä sen ihmisen näin jo eläissäni, minkälainen oli, kun Isossatalossa palveli.
— Mutta mitä minun pitäisi nyt oikein tehdä, äiti?
— Ajaa ulos narttu sikiöineen talosta.
— Saisinko minä sillä rauhan?
— Rauhan…? niin… en tiedä… mutta olisihan pois edes siitä silmiesi edestä. Olisi helpompi ollaksesi.
— Ei, äiti kulta, siitä minun häpeäni haihtuisi. Yhä kauemmaksi se vain kuuluisi.
— Onhan se niinkin, mutta… koettaisit nyt sitä kumminkin.
— Huono keino… ei se mitään auta. Surua lapseni menettämisestä ei saa mikään haihtumaan. Se kalvaa aina kuin kuumalla raudalla.
Äiti vaikeni.
— Et ole kirkossakaan käynyt, jospa se sillä kohtalosi kovensikin.
— Kirkossa… enhän ole kehdannut, kun jokainen olisi sormellaan osoittanut. Ja muutenkin… Ja tokkopa se nyt siitäkään olisi parantunut.
Äiti vaikeni uudelleen. Tuntui olevan jo hyvin kaukana.
Ei siis hänelläkään mitään neuvoa, joka edes hetkeksi olisi helpoittanut. Ei muuta kuin taivalla vain yksin rämeistä polkua, niin kauan kuin se päättyy.
XIX.
Tuomas oli haalinut kokoon rahat Isotalon velkaa varten ja meni nyt sitä maksamaan.
Tiukalle oli ottanut rahan saanti. Jos velka olisi ollut muille kuin Isotalolle, olisi jo heittänyt sikseen rahojen kerjäämisen, mutta hän ei saanut päästä kehumaan rumien suunnitelmiensa voitolla.
Monen ovella sai Tuomas käydä tarvitsemaansa summaa pyytämässä. Sai nöyrtyä ja hävetä. Ovesta sisään astuttuaan katsottiin heti pitkään ja niin kuin ihmetellen: „Siinä se nyt on entinen Heinämäen Tuomas, kuuluu vaimonsa elävän huonosti Isotalon kanssa.” Kyseltiin kuulumisia, mutta vaiettiin kohta kuin yhteisestä sopimuksesta.
Eivätkö liene jo tietäneet pikku Matinkin suhteista isäänsä. Varmasti oli sekin jo kyläläisten hampaissa, koskapa joku naapuritalojen isännistä, joilta rahoja kävi kyselemään, virkkoi kohta.
— Pidä sinä parempaa huolta siitä vaimostasi. Pian se sinulle omin lupinsa lisää perhettä laittaa.
Hyi helvetti, miten sellaiset puheet karmivatkin! Eivät olisi edes mitään puhuneet. Mutta toisten asioista onkin parempi puhua kuin omistaan.
Isotalo valjasti orittaan, kun Tuomas meni pihaan. Ori karskahteli ja nousi takajaloilleen koettaen saada valjastajaa jalkoihinsa.
Tuomas seisoi pihamaalla ja katseli. Povessaan kutkutteli harras toivomus. Olisi nyt saanut riettaan jalkoihinsa ja polkenut, polkenut, niin että saastainen veri olisi purskahdellut sen syntisestä ruumiista!
Isotalo huomasi tulijan. Hätkähtipäs!
— Tulin maksamaan sitä velkaa, virkkoi Tuomas kylmästi.
— Mitä velkaa?… niin sitä… sai se Hautala houkutelluksi. Käydään sisään, käydään sisään, kehoitteli lipevänä.
— Parasta kun tuot vaan tänne velkakirjan kuitattuna ja todistajat, sanoi Tuomas jäykästi.
— No sopiihan sitä kai sisäänkin… jos siellä kahviakin… Sai tosiaankin ottamaan sen velkakirjan, kun sanoi rahoja tarvitsevansa.
— Valehtelet, saatana! Itse sitä olet käynyt pyytämässä. Olisit
Nuotio-Heikiltäkin ottanut kirjan, jos olisit saanut.
Isotalo katseli maahan ja meni noutamaan velkakirjan. Saatuaan siitä rahat koetti vielä selvitellä.
— Sattui minullekin tarpeita, niin täytyi vaatia.
— Talon sinä luulit taaskin niillä matalilla metkuillasi saavasi, mutta hukkaan meni tälläkertaa saastaisten aivojesi ponnistukset. Häpeäisit kerrankin, roisto!
Isotalo naurahti ilkeästi.
— Elähän kehu… saattaa se vielä luiskahtaa kynsistäsi.
— Sinun saastaisiin käsiisi se ei ainakaan joudu, niljainen paholainen!
Tuomas kääntyi. Vielä tässä sille suutaan soittamaan, syntipesälle!
XX.
Anna kulki kuin unessa.
Liian myöhällä oli hän tullut huomaamaan rikoksensa.
Oli koettanut vakuuttaa Tuomaalle, että lapsi, jota kantoi, ei ollut Isotalon, mutta Tuomas nauroi kamalasti hänen vakuutuksilleen. "Oliko hän niin sokea, ettei tiennyt laskea aikaa. Nyt ei ainakaan Anna häntä enää pimittäisi." Tuomas ei uskonut sitäkään, että hän inhosi jo Isotaloa ja sellaista elämää. Uskoi vaan hänen edelleen Tuomaasta salaa järjestävän kohtauksia Isotalon kanssa.
Kaikki, kaikki oli mennyttä!
Mikään muu ei voisi häntä enää pelastaa kuin hauta! Kunpa se olisikin pian jo auennut!
Tulivat unettomat yöt, painajaiset ja harhanäyt. Päivisin polttivat omantunnon tuliset hiilet.
Semmoisen kodin ja semmoisen miehen oli hän yhden saastaisen irstailijan tähden syrjäyttänyt ja pettänyt. Ja poika raukka. Syytön lapsi saisi vielä siitä kärsiä. Helvetti oli hänelle auennut kuumien, inhoittavien ilojen jälkeen. Kunpa vielä olisi saanut Tuomaan luottamaan häneen ja anteeksi antamaan. Muttei saanut.
Isotalo oli nähnyt Tuomaan soutavan kirkonkylään ja lähtenyt heti
Nuotioniemeen.
Anna oli yksin kotona. Poikanen vaan leikki pihamaalla.
— Se ei tapahdu enää koskaan ja minä pyydän, ettet kiusaa enää minua, sanoi Anna jyrkästi.
Isotalo melkein kieri maassa intohimonsa raatelemana.
— Edes vielä yhden kerran… yhden ainoan kerran… älä ole noin julma, Anna. Kunpa tietäisit, miten minä sinua ikävöin… yöt ja päivät… minä ajan kaikki naiset ulos talostani, jos tahdot… jos se on esteenä… saat rahaa tai mitä vaan niin paljon kuin haluat… kuule nyt, rakas Anna… minä tulen hulluksi, jos sinä vain…
Anna seisoi kylmänä kuin rauta.
— Kurja mies! Minun elämäni sinä murskasit saastaisissa käsissäsi ja kuinka monen muun elämän olet murskannutkaan. Mene, mene, minä en tahdo enää nähdä sinua.
Isotalon povessa kuohahti raivo.
Tuoko tuossa syyttää minua, kaunis syntinen… mutta nyt ainakin minä hänet taivutan.
Anna tempasi tuvan seinästä teurastuspuukon.
— Tästä saat, jos astut askeleenkin lähemmäksi. Isotalo hyökkäsi karjahtaen ulos ja synkästi kiroillen painui venheelleen.
XXI.
Nuotioniemessä on riihitetty viimeiset peltoviljat. Laarit ovat täyttyneet kukkuroilleen. Metsävainioilla ovat säiliöt täynnä rehua ja puimatonta viljaa ja syyslaiho näyttää lupaavalta.
Tuomas häärii työssä aamusta iltaan niin kuin ennenkin, mutta mitään työniloa hän ei voi enää tuntea. Tekeepähän vain jotain tehdäkseen. Ja kun ei voi tekemättäkään olla.
Päivät ovat käyneet jo lyhyiksi ja taivas on yhtämittaa pilvessä. Öisin sataa. Tuomas kuuntelee sateen rapinaa ikkunaruutuihin ja miettii synkkiä mietteitään. Kun ei voi miettimättäkään olla. Ei vaikka kuinka tahtoisi.
Ja aina raastaa tukahduttava suru siitä, että poika, pikku Matti, ei ollutkaan hänen oma poikansa. Ei ollut, vaikka oli kuitenkin vieläkin niin kuin oma lapsi. Kiintymys ja isänrakkaus ei särkynyt niin vähällä.
Tuomas päätti olla näkemättä poikaa, syliinsä ottamatta, mutta kun poika juoksi jo ovessa vastaan ja kapusi syliin lausuen luottavasti: "isä ottaa syliin", "isä soutaa", ei hän hennonnut, vaan soudatteli poikaa polvellaan ja koetti olla mitään ajattelematta.
Kun ei olisi saanut koskaan tietää, että poika ei ollut hänen omansa, ja kun vieläkin saisi niin uskoa, että poika oli hänen, muttei voinut.
Ja kun voisi uskoa, että lapsi, jota Anna kantoi, on oma lapsi, olisi helpompaa ja elämä vieläkin voisi muuttua, sammua kirvelevä suru edes hetkiseksi, mutta sitäkään ei voinut.
Anna kantoi Isotalon sikiötä. Sanoi kantavansa katuen, vaan mikä hänen tiesi, katuiko. Tuomas ei uskonut enää vaimonsa vakuutuksia eikä lupauksia, vaikka tämä itkien katui ja tunnusteli luvaten uskollisuutta. Irstaan naisen lupaus, mitä se merkitsi.
Niinkuin lehti tuulessa oli nainen rakkautensa ja intohimonsa ajamana.
Tuomas ei voinut enää vihata eikä raivota. Kaikki muut tunteet, paitsi suru, olivat hänestä sammuneet.
Silloin oli raivonnut viimeksi, kun tuli tietämään Annan raskauden. Nyt oli jo kaikki samantekevää.
Tähän saakka oli häntä pitänyt yllä heikko toivo siitä, että jotenkuten saattaisi kaikki vielä selvetä ja muuttua. Oli syntynyt sairaalloinen mielikuva, joka saattoi joskus ajattelemaan, että kaikki olikin ehkä vain leikkiä, keksitty kiusaksi hänelle. Pikku Matti voi olla hänen samoin kuin toinenkin. Anna vain kiusaa häntä sanoakseen joskus, että se onkin ollut vain leikkiä, pilaa kaikki tyyni.
Se oli sairaiden aivojen harhakuva, mielijohde, joka sai hänen päätöstään luopua elämästä siirtymään päivä päivältä tuonnemmaksi.
* * * * *
Tuomas oli Jannen kanssa ollut koko päivän kynnöksellä. Syksyinen ilta hämärtyi. Hevoset riisuttiin ja vietiin syöttöhakaan. Veräjällä palatessa virkkoi Janne.
— Saisit sinä Tuomas sentään olla isäntä talossa ja antaa sille roistolle kerrankin niin, että lakkaisi taloa kiertelemästä.
— Kenelle?
— Isotalollepa tietysti. Et näy huomaavan, vai etkö näe, mutta joskus käy vielä Annaa kärkkymässä.
— Ja uskaltaako vielä Anna ja ilkeääkö…?
— En tiedä tarkemmin, mutta niin on minullekin vastenmielinen se ihminen, että olisin jo siihen paikkaan lopettanut, jos olisi ollut minun kohdallani.
Tuomaan aikoja sitten sammunut viha kuohahti jälleen. Se antoi varmuutta hänen päätökselleen. Häpeä oli nyt jo hänelle liian suuri kannettavaksi. Hänen täytyi päästä pois näkemästä ja kuulemasta. Elämä oli liian raskas enää päivääkään eteenpäin elettäväksi.
Tuomas istui pellon veräjäpuulla.
— Sinä olet ollut aina hyvä toveri ja ystävä minulle, virkkoi hän tukahtuneesti Jannelle. Etkö tekisi minulle vielä yhtä palvelusta?
— Johan toki teenkin.
— Kävisit vielä tänä iltana sanomassa Kustaavalle, sisarelleni, että tulisi aamulla Nuotioniemeen. Tahtoisin ennen lähtöäni tavata…
Ääni särkyi. Hetken perästä jatkoi Tuomas.
— Ja veisit sanan Mäkäräiselle, että tulisi hänkin tänne kuulemaan» viimeisiä määräyksiäni.
Janne katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Vihdoin hänelle selvisi kaikki.
Hänen silmäripsensä kostuivat.
— Aiotko sinä siis…?
— Minä en jaksa enää kantaa häpeääni, sanoi Tuomas tukahtuneesti. Mitäpä hyödyttää viivyttäminen. Elämällä ei ole enää mitään minulle annettavana. Parasta, kun poistun.
XXII.
Tuvassa oli hiljaista. Könniläinen mittasi aikaa verkalleen.
Mäkäräinen istui pöydän päässä ja kirjoitti. Tuomas istui pöydän takana pää käteen nojaten. Mäkäräinen luki paperista.
— … Että kuolemani jälkeen jää talon hoitajaksi Janne, joka saakoon siitä palkkioksi Nuotioniemeen kuuluvan takamaakappaleen torppineen ja naimisiin mentyään neljä lehmää talosta…
— Ja sitten…
— Vaimoni saakoon elatuksen talosta, niin kauan kuin elää. Jos talo jostakin syystä tulisi myytäväksi, saakoon kerta kaikkiaan kaksituhatta markkaa. Ja sitten…
Tuomaan kasvot värähtivät ja silmäkulmaa täytyi pyyhkäistä kädenselällä.
— Saakoon pikku Matti täytettyään kaksikymmentä vuotta Nuotioniemeen kuuluvalla toisella ulkopalstalla olevan torpan maat ja jo aikaisemmin samalle torpalle eroitetun metsäpalstan ikuiseksi omaisuudeksi.
"Tämän saakoon", Tuomas olisi tahtonut sen panna testamenttiin, "pikku Matti lahjaksi isältä, jolla ei ollut isän oikeutta lapseensa", mutta se jäi kirjoittamatta.
Kustaava, Tuomaan sisar, istui karsinapenkillä ja nyyhki hiljaa.
Odotahan, ajatteli Tuomas silmätessään sisareensa, kyllä minä muistan sinuakin.
— Ja sitten?
— Saakoon sisareni Kustaava, sitten kun talo on lopullisesti maksettu, viisisataa vuosittain kuolemaansa saakka. Saakoon neljätuhatta markkaa kertakaikkiaan, jos talo jostain syystä tulee myytäväksi.
Tuomaan kasvoille nousi kylmä hiki. Vaikein pykälä oli edessä.
Kustaava tuli hänen viereensä.
— Etkö sinä muistakaan lupaustasi? Sanoithan antavasi sillekin, joka syntyy, sanoi hän katseellaan Tuomaalle.
Tuomas pyyhkäsi kylmän hien otsaltaan ja sanoi samalla tavalla katseellaan.
— Niin teenkin.
— Sitten?
Mäkäräinen piirteli vakavana vapisevalla kädellään.
— Merkillinen mies tuo Tuomas, hymähti hän itsekseen..
— Saakoon vielä syntymätön lapsi, jos elää, kertakaikkiaan tuhat markkaa.
Nyt se oli tehty. Tuomas huokasi keventyneesti. Että se sittenkin saattoi käydä niin helposti niiden monien taistelujen perästä.
Mäkäräinen katsoi kysyvästi. Tulisiko mitä vielä…?
— Ja sitten jos mitä jää, jaettakoon tasan Jannen, Kustaavan ja pikku
Matin…
Tuomas pysähtyi.
— Yksi olisi vielä.
Kustaava nykäisi häntä hihasta ja katsoi rohkaisevasti silmiin.
— Ja vaimoni kesken, lisäsi Tuomas reippaasti. Ja siinä se nyt onkin, kun kirjoitan vain nimeni. Sinä, naapuri, saat sitten pitää muusta huolen.
Mäkäräinen nousi lähteäkseen ja puristi Tuomaan kättä hyvästiksi.
— Onkohan tämä nyt vaan kaikki oikein, että sinä näin…? arveli
Kustaava veljelleen.
— Etkö ole osaasi tyytyväinen? kysyi Tuomas.
— En minä sitä tarkoittanut. Sitä minä vain, että kun sinä näin vapaaehtoisesti…
— Kyllä se on oikein, kun se on niin päätetty. Mikään ei saa minua peruuttamaan päätöstäni.
— Onhan se niinkin, tuntui sisar sanovan katseellaan. Kaikkea muuta mies kestää, mutta tällaista surua ja häpeää…
Ilta alkoi hämärtää.
Tuomas istui pöydän päässä pidellen pikku Mattia polvellaan. Kustaava istui pöydän takana. Veljellä ja sisarella tuntui olevan hyvin paljon toisilleen sanottavaa, mutta he vaikenivat.
XXIII.
Syksyinen ilta hämärtyy. Tuuli repii irti puista kellastuneita lehtiä ja lennättää pitkin alastomia vainioita ja rapakoisia kyläteitä. Harmaista pilvistä putoilee sadepisaroita.
Tuomas on heittänyt hiljaiset hyvästit talolle. Surullinen silmäys on vielä kerran hyväillyt peltosarkoja, aittoja, karjahuoneita ja lämpiävää riihtä peltojen keskellä.
Siihen se nyt jää kaikki, toiselle. Parhaiksi kun ehti kiintyä, täytyy siitä luopua.
Tuomas palaa suoperkkiolta, jossa on käynyt sanomassa hyvästit työväelleen.
— Mihin se isäntä nyt? on kysynyt joku työmiehistä. Sama kysymys on näkynyt kaikkien kasvoilla.
— Hyvin pitkälle matkalle, on Tuomas virkkanut tukahtuneesti ja on pyytänyt Jannen seuraamaan itseään taloon.
— Pidähän huoli sitten kaikesta. Verotkin on käytävä maksamassa ensiviikolla. Suon ympärille saat panettaa uutta aitaa, niin paljon kuin tänä syksynä kerkeää. Saisit tarkkailla kauralatojen kattojakin, vuotavatko. Heinäsuosta tulee hyvä niitty, kun ojitat ja muokkaat kunnollisesti. Pikku Matin torpan palstaan, jos hän sitä kerran tarvitsee, elä kajoa. Kun aika tulee, niin rakennat kartanon siihen. Peltomaat saat pitää puuttomina, niin helpompi on pojan sitten raataa, jos hänestä raatajaa tullee…
Jannesta tuntui helpommalta, kun isäntä näin lähtiessään haasteli ja töitä toimitteli.
Tuomas meni tupaan ja otti pojan syliinsä.
— Pikku Matti raukka… et tiedä vielä mitään… kasva nyt suureksi ja oikein hyväksi pojaksi…
— Mihin isä menee?
— Hyvin, hyvin kauas… Ole hyvä äidille ja… kiitos kaikesta.
Kuumat virrat alkoivat vierähdellä pojan suortuville.
Tuomas meni ulos. Janne seisoi pihamaalla kasvot värähdellen.
— No hyvästi nyt sitten ja kiitos kaikesta.
Miehet puristivat kättä voimakkaasti.
— Onnea vain matkallesi.
— Kiitos. Ja huolehdi pikku Matista.
Tuomas painui rantaan. Anna oli siellä vaatteita huuhtomassa. Tuomas tarjosi hänelle kätensä.
— Nyt minä voin antaa sinulle kaikki anteeksi. Kuolemassa ei saa mitään muistella. Olen varannut sinulle ja lapsillesi riittävän toimeentulon. Hoida hyvin pikku Mattia. Jää hyvästi!
Anna oli ottanut Tuomaan käden omaansa ensin huomaamatta, mitä hän sanoi. Nyt hän jo huomasi. Tuomaan kasvoilta oli veri paennut. Ne olivat kuin palttina.
— Herra jumala! Mitä sinä teet?
Mutta Tuomaan venhe irtaantui jo rannasta.
Jannekin oli kävellyt rantaan ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan.
— Tuomas… mitä sinä aiot…? Hyvä jumala… Mihin sinä menet…?
— Viimeiselle matkalle taisi lähteä, sanoo Janne. Nuotiokoskesta sanoi laskevansa.
Tuomaan venhe keinuu jo laineilla ja etenee nopeasti Nuotiokoskelle päin.
Anna purskahtaa itkuun, juoksee pitkin rantaa, huitoo käsillään, raastaa hiuksiaan ja vaikeroi.
— Anna minulle anteeksi, Tuomas… anna anteeksi… käänny vielä takaisin… edes hetkiseksi… Ei se käänny…! voi herra jumala!
Anna vaipuu taintuneena rantaäyräälle. Venhe kääntyy jo niemen taakse, josta koski alkaa vetää pauhaavaan nieluunsa.
Kerran vielä nousee Tuomas seisomaan venheessä ja huiskuttaa hyvästiksi kädellään. Sitten katoaa venhe hämärään.
XXIV.
Tuomas souti koskea kohti, jonka kumea kohina jo kuului hänen takanaan hämärtyvässä illassa. Hän tunsi olevansa siinä soutaessaan kuin teräksinen jännitetty jousi, niin kuin tahdoton kappale, jota jokin outo voima veti puoleensa vastustamattomasti.
Anna liikkui siellä rannalla ja väänteli käsiään. Mikä oli Anna? Ja mikä oli tuo talo, jonka rannasta hän äsken lähti soutamaan? Oliko se hänen kotinsa, joka jäi nyt sinne hämärän, pimenevän verhon taakse? Mikä oli koti ja nainen siellä…? Mikä oli se outo voima, joka puristi rautaisilla sormillaan ja veti häntä puoleensa?
Kuolema! Haa, mikä oli kuolema? Pelkäsikö hän sitä?
Tuomas näki itsensä arkussa ja sitten haudassa. Multa kolahti arkkuun ja jostain kuului: Maasta olet sinä tullut. Ja sitten poistui saattajien pieni joukko ja Isotalo nauraa hohotti.
Isotalo! Hän jäisi voittajaksi. Se konna saisi nauraa hänen haudallaan!
Huu, miten koski nyt ilkeästi kumisikin. Pyörre alkoi jo vetää venhettä.
Isotalo voittajaksi! Mitä hän nyt aikoikaan tehdä? Testamentti, hyvästit talolle ja perheelle… pikku Matti…
Koski jo tempoi venhettä, joka oli kääntynyt poikkiteloin perä edelle.
Ei, mutta mitä nyt olikaan tapahtumassa? Mitä?
Tuomas koetti ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen johonkin varmaan selvyyteen. Päässä humisi ja ruumis oli kuin raskas kivi. Hän koetti nauraa. Mies tekee päätöksen ja harkitsee nyt sitä, häväisty mies, jolla ei ole kotia eikä perhettä. Nauru tarttui kurkkuun ja käsivarret kävivät voimattomiksi. Venhe ajautui rannalle ja tarttui pyörteen niskassa kivien väliin.
Mitä, mitä tässä nyt tapahtuikaan? Hänenhän piti alas koskesta, miksei venhe jo irtaudu kivestä. Kuka nauroi? Isotaloko? Mitä, eikö pikku Matti kysynyt: Isä, mihin sinä menet?
Tuomaan otsalta tippuivat kylmät hikipisarat. Hän koetti rukoilla, mutta jumala tuntui olevan jossain hyvin kaukana. Hän koetti huutaa, mutta kieli tarttui suulakeen. Päässä jyskytti vain yksi ainoa kysymys: Mitä, mitä tässä tapahtuikaan?
Pakeniko hän elämää, joka oli hänet kummallisiin verkkoihinsa saanut sotketuksi? Tahtoiko hän väkipakolla jättää kärsimysten painon hartioiltaan ja siirtyä suureen tuntemattomaan, olevaisuuden rajan yli? Mitä nyt tapahtuikaan?
Itsemurha!
Salamana välähti se hänen tajunnassaan. Oliko hän jo niin pitkällä?
Kylmä hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Laine riuhtoi venhettä irti kivien välistä, koski pauhasi kumeasti. Pimeys ympäröi hänet ja niinkuin niljaiset kädet olisivat vetäneet häntä alas kurimukseen. Pimeys ympäröi vielä hänen sairaat ajatuksensakin, mutta tuntui niin kuin jostain olisi alkanut pilkoittaa valoa. Herra jumala, mitä hän olikaan aikonut tehdä? Näinkö hän kantoi kuormaansa? Eikö hänen häpeänsä tulisi näin vieläkin suuremmaksi? Oliko hän mies vai voimaton raukka?
Laine repäisi irti venheen ja pyörre alkoi sitä vetää alas, mutta nyt tunsi Tuomas jo voiman käsivarsissaan jännittyvän. Venhe kääntyi ylös ja ponnistaen äärimmilleen sai hän sen nousemaan.
Tumman metsän takaa pilkahti tähti. Se oli kuin jumalan silmä. Äsken oli hän huutanut jumalaa, muttei saanut vastausta. Tähden tuike oli kuin vastaus. Jumala tuntui lähenevän.
Koski veti venhettä nieluunsa, mutta käsivarsien voima vahveni. Vielä hetkinen ja hän oli pelastettu jostakin hirveästä, joka nyt värisytti sitä ajatellessa.
Venhe keinui jo laineilla. Kosken humina kuului jo kauempaa. Tuomas ei tullut ajatelleeksi, mihin hän souti, kunhan souti vain. Päässä ja jäsenissä tuntui kummallinen raukeus. Airot putosivat hänen kädestään ja venhe jäi keinumaan laineille. Tuomaan raskas pää painui polvien varaan.
Kuinka kauan hän aalloilla ajelehti, ei hän tietänyt. Kun venhe kolahti rantaan ja hän nosti päätään, valkeni jo aamu. Tuomas huomasi, että laineet olivat tuoneet hänet kotirannalleen.
Saatuaan venheen maalle ja noustuaan rantatielle, näki hän, kuinka nouseva aurinko tervehti häntä. Silloin tunsi hän, niin kuin outo painajainen olisi hänestä hävinnyt tiehensä.
Hän seisoi siinä omalla pellollaan. Hän olikin vielä elossa.
Hetkiseksi tuli painava ajatus, että hän oli aikonut häpeäänsä vain lisätä, eikä miehen tavalla sitä kantaa, mutta se häipyi yhtä pian kuin painajainen äsken. Hän tunsi yöllä taistelleensa suuren taistelun, käyneensä kuoleman läpi. Ja niin kuin uudestaan aloittaisi hän nyt elämänsä.
Olihan hänellä vielä jotain jälellä, jos olikin perheensä menettänyt. Olihan maa, jolla hän tässä seisoi, hänen omaansa. Se ei pettäisi häntä ja se kyllä kykenisi parantamaan hänen kärsimyksensä.
Vähitellen nousi Tuomas pihaan.
Vilun väreet karsivat hänen ruumistaan ja jalat tuskin kantoivat häntä. Suonet takoivat rajusti ja päätä huimasi. Oliko se sairaus, joka nyt tavoitti hänet?
Ei tuntunut yhtään pahalta sitä ajatellessa.
Janne seisoi tuvan portailla, kun Tuomas horjuvin askelin tuli pihaan.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja vaieten hän riensi ojentamaan kätensä
Tuomaalle.
Tuomas tarvitsikin tukea. Suonet hänen ruumiissaan löivät yhä hurjemmin ja sairaus tuntui kiertävän kuin myrkky hänen veressään.
Voimatonna painui Tuomas vuoteelle Jannen saattamana. Hän sai tietää, että Annakin oli heikkona sairaana. Kiertäessään rantoja viime yönä mielettömän tuskansa vallassa oli hän aamuyöllä painunut vuoteelle ja jäänyt siihen.
XXV.
Maatessaan sairasvuoteella ja öisin kiemurrellessaan kuumeen kourissa kiusasivat Tuomasta vielä ilkeät harhanäyt.
Hän taisteli kosken kuohuissa ja Isotalo seisoi rannalla rumasti nauraen. Anna ilmestyi siihen hänen vierelleen ja yhdessä he ilkkuivat hänen ponnistuksilleen.
Isotalo oli velastaan ottanut kaikki hänen karjansa ja hevosensa. Ilkkuen ajoi niitä edellään ja veti Annaa kädestä mukanaan. Hän kirosi, muttei voinut mitään.
Ja vielä ilkeämmätkin kuvat piinasivat häntä.
Aamu toi rauhan ja hyvän olon tunteen ruumiiseen.
Se vähensi taudin tuomia tuskia. Sitä mukaa kun hän tunsi ruumiinsa heikkenevän, varmistui hänen suuri ja ihana rauhansa. Hän saattoi jo kaikkea katsella kuin ulkopuolella olijana.
Tuli mieleen siinä vuoteella viruessa, että hän yksin ei ollut kärsimässä elämän oudoista ongelmista. Kaikilla saattoi olla omat salaiset kärsimyksensä, suuremmat tai pienemmät.
Eivätkö he kaikki kantaneet kuormaansa vaieten ja valittamatta?
Ainakin ne, joilla kuorma oli raskain.
Pyrkikö kukaan heistä väkivaltaisesti kuormastaan vapautumaan?
Hän oli pyrkinyt. Pimeys oli ympäröinyt hänet joka puolelta. Miten hän oli niin saattanutkaan…?
Mutta nyt hän oli jo päässyt kaiken yläpuolelle. Hän muuttaisi suureen tuntemattomaan niin kuin mies, eikä niin kuin voimaton raukka.
* * * * *
Laskevan päivän kirkas kajastus tulvahti kamarin ikkunasta sisään ja värähteli sairasvuoteella.
Janne istui vuoteen jalkapäässä. Miehet katselivat siinä vaieten vastakkain. Suuri hiljaisuus ympäröi heitä.
Hetkisen perästä virkkoi Tuomas.
— Sinä tiedät sen testamentin… minä olen muuttanut sitä… Pikku Matti aikuiseksi tultuaan perii talon niin kuin poika ainakin… Eihän pojan tarvitse vanhempien häpeätä kantaa. Sinä saat torpan ja ne muut, jotka olivat pojalle aiotut. Oletko tyytyväinen tähän?
Janne nyökkäsi.
— Kyllä minä taloa hyvin hoidan ja poikaa myöskin, virkkoi Janne.
— Ja sitä… joka tulee… on myöskin hoidettava…
Janne käänsi päänsä hämärään ja pyyhkäsi kädenselällä kasvojaan. Ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi.
— Kyllä minä pidän huolta kaikesta.
Tuvassa kuului väki asettuvan illalliselle. Anna tuli huoneeseen.
Tuomas ojensi kätensä hänelle.
— Nyt minä vasta lähdenkin, virkkoi hän hiljaa. Tule sinä sitten, kun joudut. Ehkäpä siellä toisessa maailmassa voimme aloittaa uutta elämää.
Anna nyyhkytti.
— Voitko… voitko sinä antaa minulle anteeksi?
Mutta Tuomas ei kuullut enää.
— Anteeksi on antanut… ei sanonut enää mitään muistelevansa, virkkoi
Janne hiljaa.
Huoneeseen oli tullut hiljainen hämärä.