Häpeä

HÄPEÄ

Romaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Fundament, 1918.

I.

Kesäkuun sunnuntaiaamu valkeni poutaisena ja kirkkaana. Kaste oli maasta haihtunut auringon paisteessa ja hiljainen etelätuuli värisytti puiden lehtiä. Heinämäen Tuomas käveli morsiamensa Annan kanssa kirkkomaan aitaviertä mietteisiin vaipuneena.

— Tänään siis meitä ensikerran kuulutetaan, virkkoi Anna naurahtaen.

— Niin.

Tuomas sanoi sen alaspainetuin katsein ja hieman masentuneella äänellä.

— Mikä sinun on? kysyi ihmetellen Anna. Sinähän näytät niin kovin alakuloiselta.

— En ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa. Se on jokin outo ahdistus, jota minä en ymmärrä. Olethan sinä, Anna, minun aivan yksin, aivan kokonaan?

Tuomas käänsi katseensa Annaan ja hapuili tämän kättä omaansa.

Anna naurahti iloisesti, melkeinpä vallattomasti.

— Etkö sinä nyt sitä tiedä? Kenenkäs muunkaan minä nyt enää olisin.
Kuulethan sen kohta kirkossa, jollet muuten usko.

Tuomaankin täytyi jo naurahtaa. Mitä hän turhia kyselikin. Hänenhän oli kaunis, Rotkan mökin kaksikymmenvuotias Anna. Kohta hän tulisi liitolleen saamaan vahvistuksen, jota hän oli odottanut rauhoittuakseen. Tästä huolimatta hän ei voinut vapautua kokonaan painostavasta tunteestaan. Niinkuin jokin näkymätön, raskas käsi olisi häntä painanut. Ja niinkuin jokin salainen ääni hänen korvaansa kuiskannut outoja, selittämättömiä aavistuksia.

Anna pyörähti portista kirkkotarhaan ja Tuomas seurasi hänen perässään.

— Vieläkö sinä yhä vain murjottelet? virkkoi Anna happamesti.
Tällaistako se nyt onkin? Toisenlaiseksi minä tämän päivän kuvittelin.

Anna käveli ripeästi nurmettunutta käytävää ja heitti olkansa yli halveksivan katseen Tuomaaseen.

— Kuulehan! ehätti Tuomas hänen rinnalleen. Enhän minä sillä mitään tarkoittanut. Et nyt suuttuisi tuommoisesta. Olenhan minä sitä jo niin monesti sinulta ennenkin kysynyt.

Anna katseli Tuomaaseen epäluuloisesti.

— Etkä vieläkään sitä tiedä?

— Kyllähän minä sen jo…

— Niinpä elä sitten…

— Ka, kun ihan suuttui.

Tuomas koetti naurahtaa ja laskea kätensä Annan vyötäiselle.

— Mitäs kun aina sitä samaa…

Anna pyörähti edelleen kävelemään Tuomasta odottamatta.

— Anna.

— Mitä?

— Muistatko illan siellä Halmeahon rinteellä? Silloin lupasit, ettei enää milloinkaan riideltäisi.

— Itsehän sinä riitaa rakennat aina epäilemällä minua.

— Mutta itsehän sinä olet sanonut…

— Mitä?

— Että sinulla on ollut muitakin…

— Eikö sinulla sitten ole ollut?

— Ei. Sinä saat minut aivan koskemattomana. Kaikki unelmani ja tuulentupani olen sinun kanssasi rakennellut.

— Niin mitä sitten?

Annan kysymys oli särmikäs eikä Tuomas ehtinyt siihen mitään vastaamaan, kun kellot tapulissa helähtivät soimaan. Hän paljasti päänsä ja seisahti Annan rinnalle. Hänen vakavat kasvonsa värähtivät liikutuksesta ja hän etsi Annan käden omaansa ja puristi sitä lujasti.

— Meidän on mentävä kirkkoon, sanoi Anna hiljaa.

Kirkkomäellä kulki heidän ohitseen Topias Isotalo hymyillen ilkeästi morsiusparille. Anna huomasi tämän ja punastuen kiirehti Tuomaan edellä kirkon ovelle, josta kuului ulos urkujen humina ja virren veisuu.

Kirkonaidan luona seisoi ryhmä miehiä verkkaisesti keskustellen.

Hekin olivat huomanneet Heinämäen Tuomaan morsiamineen kirkkoon menevän ja vaikenivat hetkeksi.

— Nuorenpa se Tuomas vielä saikin, virkkoi vihdoin yksi joukosta.

— Vaikka itse on jo yli kolmenkymmenen…

— Muuten on kunnon mies.

— Miesten parhaita. Saa syntymään käsistään mitä vain tahtoo.

— Olisi Tuomas ollut paremmankin vaimon veroinen, virkkoi Isotalon vanha isäntärenki.

— Miten niin? kysyi joku.

— Niin vain, että pietyn piikaisen taisi Tuomas saada, virkkoi edellinen.

— Olisikohan…?

— Isotalon palveluksessa ei kukaan säily koskemattomana. Omin silmin sen olen tullut näkemään, vahvisti isäntärenki ja lähti astumaan kirkkoon.

— No sen korvaa nuoruus ja kauneus. Anna on pulskin tyttö paikkakunnalla, virkkoi siihen joku miehistä ja keskustelu raukesi.

II.

Tuomas kyntää paloa helteisenä kesäkuun päivänä, yllään hurstiset housut ja paita, hattu kannon nenään nostettuna, jaloissa paikatut lapikkaat, saumoista auenneet.

Jo varhain aamulla on Tuomas käynyt työhönsä ja raatanut levähtämättä joskus hihallaan hikeä otsalta pyyhkien.

Taloissa on ruokakello kutsunut aamiaiselle, mutta Tuomas ei ole sitä huomannut. Vasta keskipäivällä hän seisottaa ruunansa, painaa sahrat kannon juureen ja istuu kärventyneen koivunrungon tyvelle lepäämään.

Kohta kaksi vuotta ummelleen on Heinämäen Tuomas raatanut isältään Korpi-Tuomaalta perimässään mökissä Isontalon takalistolla. Parannellut kartanon, perkannut peltoja, lisää raivannut niittyä koskemattomaan korpeen ja iloinnut työnsä tuloksista. Anna, hänen vaimonsa, ei vaan osannut iloita. Pyrki mukisemaan muka puutteista, joita ei ollut, ei edes torppaa rakennellessa. Valitteli aina paljoja töitä, vaikka Tuomas oli vuosi sitten, kun pikku Matti syntyi, ottanut palvelijan vähentääkseen työtä vaimoltaan.

Tuomas pyyhkieli hikeä otsaltaan koivunrungolla istuessaan ja mietti sitä yhtä ja samaa, mitä oli jo viikkokausia miettinyt.

Miksi Anna oli yhtämittaa pahalla tuulella ja tyytymätön oloonsa? Mikä häntä vaivasi? Olihan kaikkea mitä tarvitsi, leipää yltäkyllin ja koti semmoinen, josta olisi saattanut moni ylpeillä, toki olla ainakin kiitollinen. Anna vaan ei ollut. Yhtämittaa mutisi, milloin mistäkin. Viimeksi tänä aamuna siitä, että hän vaati joka aamu varhain nousemaan. Ja siitäkin, ettei saanut kylissä käydä, vaikka mieli teki.

Tuomas puraisi piippunsa vartta. Hänen sisässään kuohahti. Maatkoon, maatkoon vaikka päivät läpeensä. Juoskoon kyliä, kun haluttaa ja kun ei koti miellytä. Menköön, menköön vaikka hiiteen. Moni tyttö olisi varmaankin ollut kiitollisempi saadessaan semmoisen kodin kuin Heinämäki. Anna ei vaan ollut.

Kylillä häntä kiitettiin uutterimmaksi ja kykenevimmäksi mieheksi paikkakunnalla, mutta tuskin sitä Anna huomasi, koskapa yhtämittaa kohteli olantakaisesti.

Semmoiseksiko se elämä nyt muuttuikin? Ainako vain saisi Annalta nurjan mielen palkaksi vaivoistaan ja hyvyydestään? Tokkohan Anna enää rakastikaan häntä?

Se ajatus sattui kipeänä ja vihlaisevana.

Tuomas tuli tahtomattaan muistelleeksi menneitä päiviä. Valoisat, vuoroin synkät kuvasarjat alkoivat kulkea hänen ohitseen.

* * * * *

Keväinen lauantai-ilta.

Koivuissa on lehti hiirenkorvalla ja hakametsässä laulaa rastas. Poika kävelee karjapolkua mietteisiin vaipuneena. Takaapäin kuuluu askeleita. Mökin Anna on lähtenyt vispilänvarpoja taittamaan. Poika kääntyy katsomaan ja jää odottamaan. Tytöllä on kimppu koivunvarpoja kainalossa, joista hän yhtä kuorii huomaamatta poikaa, joka odottaa hymy suupielissä.

— Hyvää iltaa, sanoo poika.

— Hui, kun minä säikähdin!

Ja tyttö nauraa niin, että valkoiset hampaat välkkyvät.

— Mitä sinä täällä teet?

— Tulin vain huvikseni kävelemään ja etsimään variksenpesiä, sanoo poika.

— Näytänkö minä sinun mielestäsi nyt niin variksenpesältä? kysyy tyttö suupielessä veitikka värähdellen.

Poika hämmästyy.

— Enhän minä sinua… enkä minä luullut sinua täällä tapaavanikaan.

Molemmat nauravat. Hakametsä tuoksuu, rastas katkonaisia säveleitään kaiuttaa.

Poika kävelee tytön rinnalla, joka vikkelästi kuorii varpujaan ja silmää joskus salaa poikaan. Tiesiköhän tuo minun tulevan? Mitähän tuo aikoo?

— Tuossapa olisi hyvä torpan paikka, sanoo poika ajatuksissaan katsellen sileää rinnettä, jossa kasvaa muutamia nuoria koivuja. Antaisikohan Isotalo rakentaa tuohon torpan?

— Rakentaisitko?

— Kyllä, jos vain…

Ja poika katsoo naurahtaen tyttöön.

— Jos mitä?

— Eipä mitään. Ajattelin vain, että kukapa siihen sitten emännäksi tulisi.

Tyttö saa uuden lämpimän silmäyksen pojalta.

— Hui hai, eihän sinulla ole mökkiäkään vielä, sanoo tyttö helähtäen nauramaan ja lähtien juoksemaan karjapolkua lehtoon.

Poika juoksee jälessä, koppaa tytön syliinsä ja sanoo läähättäen.

— Tulisitko…? sinä…

— Tulisin, sanoo tyttö ja karkaa metsään.

* * * * *

Toinen kuva.

Juhannus-yö. Kyläkeinulta ovat kokkotulien viimeiset liekit sammuneet ja nuoriso parvittain hajaantunut kyläteille. Tanssiin on jo kyllästytty ja soittajan hanurin sävelet kaikuvat kastepisaraisessa metsässä.

Muuan pojista on istunut syrjässä tanssia katsellen, palannut yksin hämärään pirttiin ja painunut penkille pää käsien varaan. Hän on saanut istua koko illan yksin. Mökin Anna on lentänyt käsivarrelta käsivarrelle tanssin pyörteessä. Tuskin yhtään sanaa on häneltä riittänyt pojalle koko iltana. Joku pojista on osoittanut häntä sormellaan: "Kas, mikä körri tuo Takalan Tuomas, kun ei puhu eikä pukahda".

Pojan sydäntä raastaa pakahduttava tunne ja kurkkua kuristaa pidätetty nyyhkytys. Toinen käsi on nyrkkiin puristettuna ja toisella tukee hän päätään, jossa suonet takovat niin hurjasti.

— Kurja nainen!

Kello tuvan mustuneella seinällä lyö rämisten. Montako? Poika ei sitä huomaa. Hänen päänsä painuu yhä alemma ikkunalautaa vasten ja kuumat pisarat putoilevat penkille.

Tuvan ovi aukeaa hiljaa ja tyttö astuu sisään hiljaisin askelin.

— Tuomas… täälläkö sinä oletkin?

Poika ei vastaa mitään. Hänen povessaan värähtää oudosti ja käsi pusertuu nyrkiksi.

Tyttö tulee lähemmäksi ja istuu penkille. Raollaan olevasta ikkunasta kuuluvat hanurin mollisävelet jostakin hyvin kaukaa, yli hiljaisien vesien.

— Oletko sinä minulle vihainen? kysyy tyttö hiljaa koettaen olla vakava, vaikka toisessa suupielessä nytkähtelee pidätetty nauru.

— En minä sinulle voi vihainen olla, sanoo poika nostaen kostean katseensa tyttöön, joka siirtyy lähemmäksi istumaan ja tapailee pojan kättä omaansa.

— Kyllä sinä olet suuttunut minuun, minä näen sen. Mutta enhän minä voinut olla tanssimatta, kun minua aina vain pyydettiin.

— Eikö sinulla siellä olisi ollut yhtään ystävällistä sanaa minulle?

— Elä viitsi nyt enää… Voinhan minä olla vasta tanssimattakin.

— Mitäpä nyt siitäkään…

Aurinko nousi ja värähteli tuvan ikkunassa ja kukkaan puhjenneen verenpisaran lehdillä. Poika painoi päänsä tytön syliin ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen.

— No mitä nyt…?

Painava, hiljainen äänettömyys.

Hetken kuluttua kohotti poika kirkastuneen katseensa tyttöön ja virkkoi.

— Minä olen antanut sinulle kaikki parhaimpani. Unelmani ja mitä kauniita ajatuksia minulla on ollut. Ja tämä kaikki on minulla ensi kertaa niinkuin tuolla kukkasella tuossa ikkunalla, mutta sinä leikit vain minun kanssani ja lennät milloin minkin käsivarrella. Minä näin nytkin, kenen kanssa sinä läksit kokoilta ja nyt… nyt sinä jo istut tuossa. Voinko minä enää koskaan sinuun luottaa?

— Voit. En minä enää koskaan…

Aurinko hymyili yhä kultaisemmin. Tyttö koetti hänkin hymyillä ja kurotti punaisen suunsa suudeltavaksi.

Poika ei voinut enää vastustaa, vaan nosti tytön syliinsä.

— Oletko sinä sitten yksin minun?

— Olen, virkkoi tyttö miettien äskeistä saattajataan.

— Kun minä sen vain oikein varmasti tietäisin, niin minun onneni olisi niin suuri ja kokonainen. Mutta sano minulle, onko sinulla koskaan ennen ollut tällaista? Onko tämä sinulla ensimäistä kertaa?

— On, virkkoi tyttö miettien kyläsoittajaa, joka oli ollut hänen luhdissaan viime yönä. Voiko sitä tällaista olla muuta kuin yhden kerran vain, jatkoi hän.

Poika puristi tytön lujasti syliinsä.

— Nyt minä aloitan jo huomisen päivän perästä tupani veistoksen ja laulaen käyn työhöni ja pian nousee yhteisen pesän seinät. Kuulehan, virkkoi poika hetken kuluttua, nyt minä vasta käsitän, miten suuri onni on antaa koskemattoman suoruutensa koskemattomalle, niinkuin sinä nyt olet.

Tyttö katseli ulos eikä puhunut mitään.

— Syksyn tullen minä sitten vien sinut omaan tupaani, niinhän?

— Ehtiihän siitä nyt vielä…

— Etkö sinä tahtoisikaan vielä niin pian?

— Kyllä, mutta…

— Mitä?

— Puhutaan sitten toiste siitä. Sinun täytyy nyt jo mennä. Isäntä voi pian nousta.

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin.

Tuomas on saattanut häätaloon morsiamensa. Viulut vingahtelevat ja lattia notkuu tanssivien parien alla. Anna on kiitänyt koko illan Isontalon nuoren isännän Topiaan käsivarrella. Kun Tuomas pyytää häntä jo lopettamaan tanssin, vastaa Anna niskojaan nakaten.

— Minä tahdon nyt tanssia vielä tämän kerran etkä sinä saa nyt minua kiusata. Mene yksin kotiin, jos et jaksa, minua odottaa.

— Mutta enhän minä nyt hääyönä yksin…

— Istu sitten nurkassa ja odota.

Topias vie Annan uudelleen tanssiin ja väläyttää ilkeästi silmää
Tuomaalle.

Tuomaan kädet puristuvat nyrkeiksi ja uhkaava tuli pajaa hänen poskipäillään.

* * * * *

Ruuna kuopi maata ja hirnahteli. Tuomas heräsi ajatuksistaan. Kuinka kauan hän siinä lienee istunutkaan. Kädet olivat tiukasti nyrkeissä ja hengitys kulki raskaasti. Mitäs jos Anna ei pitäisikään hänestä enää? Jos ei olisi pitänyt ennenkään? Mitä varten Isotalo kävi heillä niin usein? Ja aina sillä oli vielä se ilkeä katseensa, josta ei saanut selvää, mitä se oli. Eihän se nyt sentään Annaa katselle, toisen vaimoa? Eihän toki. Mutta miksi Anna on yhtämittaa nyreissään, eikä salli itseään hyväillä niinkuin ennen. Ja mietteissään kulkee kesken askareittensa ja seisahtelee tuijottamaan. Mitäs jos Anna ja Isotalo…?

Veri nousi Tuomaan päähän, niin että silmät säkenöivät, kun sitä ajatteli. Uskaltaisiko se nyt semmoista? Olihan kyllä tapahtunut ennenkin samanlaista.

Tuomas nousi, riisui ruunan, laski sen veräjästä hakaan ja läksi miettien kävelemään pihaan.

— Minkä tähden sinä et tullut aamiaiselle, kysyi Anna Tuomaan tupaan tultua.

— En muistanut. Ruuna viimein rupesi tahtomaan…

— Et muistanut… On siinä mies, kun ei muista syömään tulla… Kun nyt ruunan piti ihan muistuttaa.

Ja Anna nauroi hytkähdellen.

— Mitä siinä nyt on virnuamista, virkkoi Tuomas kärsimättömästi.

— No eikö sinulle saisi yhtään nauraa?

— No jos niin haluttaa. Onko sinulla voita?

Ei jaksaisi paloa kyntää suolavesileivällä.

— Eipä sitä kannattaisi.

— Syöthän sinä itsekin. Miks'en minä saisi?

— Ei sinun tarvitse minun syönnistäni sanoa. Saanhan minä olla syömättäkin, jos se niin on.

— Enhän minä ole kieltänyt.

— Vai et. Kun sanoit, että syöthän sinä itsekin.

— Niin niin. Ei se nyt kieltämistä…

Anna toi voilautasen ja heitti sen kolisten menemään pöydälle.

— Siin' on!

— Elähän nyt noin vihassa…

— Mitäs sinä aina…

Tuomas söi vaieten ja Anna pesi karsinapuolella astioita. Pikku Matti, ensimäisen vuotensa täyttänyt poika, leikki lattialla. Tuomas katseli pojan piirteitä. Sillähän olikin melkein mustat silmät, nyt hän sen vasta tuli oikein huomanneeksi. Heidän suvussaan ei ollut kellään mustia silmiä. Annalla oli tosin tummat, mutta…

Poika jokelsi ja katsoi tuottavasti isäänsä. Mitä hän oli ajatellutkaan. Tuomas tunsi häpeävänsä. Kaikkeakin sitä… Oma poika…

Anna liikkui askareissaan mitään miehelleen virkkamatta.

Yhtämittaa se on vain äkeissään, mistä lienee. Onhan se kaunis ihminen, kun vain olisi hyväluontoisempi. Tulleekohan tuo minun aittaani ensi yöksi nukkumaan, vai menneekö omaan aittaansa.

Tuomas tunsi yhtäkkiä hillitöntä rakkaudenkaipuuta. Ihan sydäntä kouristi ja suonet lakkasivat lyömästä lyödäkseen jälleen sitä hurjemmin. Lopetettuaan syöntinsä meni hän vaimonsa luokse, laski kätensä tämän vyötäisille ja hymyillen virkkoi.

— Etkö tulekin minun aittaani tänä iltana?

— Mitä vielä!

— Mutta kun minä nyt kerran pyydän.

— Senpähän sitten näkee.

Se oli kuin lupaus ja kevein mielin astui Tuomas ulos tuvasta mennäkseen kynnökselle.

— Kuulehan, Tuomas kääntyi vielä ovelle, lämmittäisitkö saunan. Palo tulee tänä iltana kynnökselle.

— Joka iltako sitä nyt pitää äyhkyttää.

Annan ääni oli taas jäinen niinkuin tavallisesti.

— Mentäisiin sitten saunan jälkeen verkon laskuun, sanoi Tuomas kuin sovitellakseen.

Otettuaan suitset portailta meni Tuomas hakaveräjälle. Siinä tuli häntä vastaan Topias Isotalo kainalossaan vitsaskimppu. Oli käynyt Tuomaan hakametsästä vitsasvarpoja hakemassa, kun ei löytänyt muualta.

— Kynnökselleenkö se Tuomas…?

— Niin. Mistä päin se isäntä nyt…?

— Vitsaspuitapa katselin enkä löytänyt muualta kuin tuosta sinun haastasi. Näkyi niitä siinä olevan, niin päätin minäkin ottaa.

— Onhan niitä siellä…

— Eikö liene yli oman tarpeen.

Isotalo koetti naurahtaa hyväsuopaisesti ja tarjosi tupakkaa Tuomaalle.

Tuomas istui veräjäpuulle ja silmäili salavihkaa isäntää, joka näytti aikovan sanoa jotain erikoisempaa.

Mitähän se nyt aikoo? Sillä on se entinen salakavala ilmeensä. Tuomas tunsi vihaavansa Isotaloa jostakin salaisesta syystä, joka ei ollut oikein selvillä hänelle itselleenkään.

Epäröityään hetken aloitti Isotalo.

— Kun tässä tuli hankituksi täksi kesäksi vähän työvoimaa taloon, niin olen aikonut muuttaa verosi päivätöiksi, kun sinullakaan ei ole tässä erikoisempia kiireitä mökkisi töissä. Onhan se sopivampi senkin vuoksi, ettei mene rahoja verosta. Olen ajatellut, että tekisit kaksi päivää viikossa muulloin paitsi heinäaikana. Heinäviikko saisi jäädä silleen, tahi jos vaimosi kävisi muutamana päivänä…

Tuomas kopisti vihaisella liikkeellä porot piipustaan.

— Ei se käy päinsä. Minulla on kylliksi työtä torpassa ja rahakauppa on aina selvempi. Mitäs sitä nyt muuttelemaan, kun se on ollut näin ennenkin.

— Kyllä se nyt täytyy muuttaa, virkkoi Isotalo kylmästi.

— Ja minkä tähden se nyt täytyy muuttaa, kun se on näin kauan saanut olla ennallaan?

— Johan minä sanoin, että minä tarvitsen työvoimaa, ja sitä minä saan sillä neuvoin parhaiten.

— Mutta kun se ei sovi minulle, tenäsi Tuomas.

— Kyllä sen täytyy sopia.

— Kuka siihen pakon panee?

— Minä, sanoi Isotalo jyrkästi.

Tuomas vaikeni. Hänen sisässään kuohui ja toinen käsi puristi lujasti suitsia, toinen aidanseivästä niin, että se ruiskahtaen katkesi ja pää jäi Tuomaan käteen. Topias väistyi hätkähtäen. Hänen silmissään välähti oudosti. Aikoiko Tuomas tosiaankin tarttua aseeseen?

Tuomaan pää painui alas ja hän istahti raskaasti veräjänpuulle. Mitä oli tehtävä? Ja mitä Isotalo aikoi, kun työveroa vaati? Mikä oli tarkoitus? Hänen isänsä Tuomas oli suorittanut Heinämäestä veronsa rahassa, miks ei Tuomaan poikakin sitä voinut suorittaa samoin?

— Asia pidettänee siis sovittuna ja ylihuomenna sinä tulet töihin?

— En voi sitä luvata. Tuomas Tuomaanpoika ei tee mitään harkitsematta, virkkoi Tuomas ja astui veräjältä hakaan.

— Jos aiot asua Heinämäessä, niin olet ylihuomenna kello neljän aikana
Isontalon kesantopellolla, huusi isäntä hänen jälkeensä.

— Osaa se olla ylpeä kuten isävainajansakin, mutisi hän vielä ottaessaan maasta vitsaskimppunsa ja lähtiessään kävelemään Heinämäkeen johtavaa tietä.

III.

Anna oli lehmiä lypsämässä pelto veräjällä. Lehmisavu kiemurteli tasaisena ja levisi tuoksuvana pilvenä vesaikkoon, jossa kellokas seisoi märehtien. Anna kuuli kopsetta polulta ja nousi katsomaan, kuka sieltä mahtoi tulla. Isotalo! Anna punastui ja painoi päänsä piiloon lehmän kylkeä vasten. Mistähän se nyt? Näkiköhän sitä Tuomas? Kun nyt pysyisi siellä palollaan. Sanoi sen kohta loppuvan. Täytyy pitää varalta.

— Hyvää iltaa!

— Iltaa. Mistä sinä nyt tulet?

— Kävelin vain tuolla metsässä. Oli Tuomaalle asiaa.

Anna naurahti.

— Mitä sinulla Tuomaalle?

— Vaadin verosta päivätöihin. Pari päivää viikossa ei muuta. Kun nyt sinulle ei tulisi vaan ikävä?

— Pyh! Kyllä joutaakin siitä kurnuttamasta.

Isotalo rämähti nauramaan.

— Sitähän minäkin, että parempi se on vero työnä suorittaa. Ei ole aina siinä kintuilla pyörimässä.

Anna kaatoi maidon kiulusta saaviin, taputti Omenaa ja nousi yli veräjän.

— Tuletko tupaan, kysyi hän suorien hamettaan ja katsellen vierasta veitikka silmäkulmassa.

— Tulen tietysti.

Tupa tuoksui koivunlehdille. Pikku Matti nukkui kehdossaan. Anna jäi seisomaan ikkunan ääreen katsellen tyvenelle järvelle.

Isotalo läheni ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.

— No, ei saa, oli Anna kieltävinään.

— Miksei saa?

— Sattuu Tuomaskin tulemaan.

— Ei tule. Paloaan meni kyntämään. Tapasin hänet hakaveräjällä.

— Mitä varten sinä sen tosiaankin päivätöihin käskit?

— Johan sanoin. On siinä aina kintereillä kieppumassa.

Isotalo istui penkille ja veti Annan polvelleen. Anna vähän vastusteli, mutta jäi kuitenkin.

Oletpa sinä lämmin ja tuoksuva, virkkoi Isotalo sieraimet värähdellen.

— Eikö oma vaimosi ole? ilakoi Anna.

— Semmoinen koranka. Kuiva kuin kuusen kanto. Kylmä kuin kivi kaivossa.

— Johan nyt!

— Semmoinen on.

— Mitäs otit.

En arvannut ottaessani.

En minäkään, sanoi Anna nauraen.

— Sama vahinko sinulle kuin minullekin.

Pikku Matti heilahti vuoteessaan ja äännähteli.

Anna meni hyssyttämään.

Isotalo katseli pienokaista pitkään ja hymyillen.

Mitä sinä katsot, kysyi Anna.

Että kun ei siinä vain olisi minun poikani.

Anna naurahti hämillään.

— Olisiko tuo.

Onko se sinusta Tuomaan näköinen?

— Ei.

— Siinäpä se.

— Mistäpä sen nyt niin varmaan tietää, sanoi Anna hiljaa.

Isotalo rämähti nauramaan.

— Mutta Tuomas pitää tietysti poikaa omanaan?

— Saahan pitääkin.

— Kyllä minun puolestani.

Anna istui jälleen penkille ja Isotalo siirsihe lähemmäksi.

— Ylihuomenna tulee Tuomas meille. Saanhan tulla silloin tänne?

— Et nyt tulisi kuitenkaan.

— Miks'en?

— Sinä käyt liian usein täällä. Tuomas voi tulla tietämään.

Isotalo naurahti ja kysyi.

— No mitä silloin?

— Saattaa vaikka tappaa minut kun tietää.

— Päh! Semmoinen retus!

Molemmat nauroivat. Isotalo veti Annan pään kainaloonsa ja suuteli keskelle suuta.

— Näin minä vaan teen. Ja kummallisen hyvälle se maistuukin toisen omalta.

— Et nyt puhuisi noin, pyyteli Anna punastellen ja alaspainetuin katsein.

Isotalo hyväili Annan täyteläisiä jäseniä silmissään samea kiilto.

— Mene nyt jo pois. Tuomas saattaa tulla minä hetkenä tahansa, kielteli
Anna.

Isotalo nousi ja virkkoi ovella.

— Sitten ylihuomenna.

— Eikö mitä.

— Varmasti!

— Jollei Tuomas tulekaan työhön.

— Hänen täytyy tulla!

— Ei se minun kehoituksestani ainakaan tule, arveli Anna…

— Kyllä minä saan hänet tulemaan, sanoi Isotalo porstuassa mennessään…

Anna istui ikkunaan nojaten ja katseli järvelle mietteissään.

On siinä komea mies. Jäsenet aivan kuin rautaa. Ja miten tuima katse sillä on. Ihan panee värisemään. Mikä hänessä lieneekin niin viehättävää? Miksi hän ei ottanut minua silloin kuin..? Mutta rikas oli kai silloin parempi. Nyt ei enää kelpaa. Voi, voi kuitenkin, onkohan tämä nyt suurikin synti pitää hänestä. Kun voisi ainoastaan pitää, mutta kun… Sen katseiden alla aivan pökertyy. Kyllähän pitäisi Tuomasta kohdella kuitenkin paremmin, kun vain voisi. Jos koettaisi edes joskus olla hänelle oikein hyvä… Nyt se sieltä jo tuleekin.

Tuomas astui tupaan kumaraisena ja väsyneenä ja istui huoahtaen penkille. Anna kiirehti hänelle ruokaa laittamaan. Kantoi täyden viilikehlon pöytään lampaan koiven ja voiastian. Lisäksi äsken leipomaansa ohraohukaista.

— Syö nyt. Saunakin on jo valmis.

— Eipä tuo nyt tee mieli ruokaa, virkkoi Tuomas allapäin.

— Miksei? Mikä sinun nyt on? e

— Isotalo tuo kävi verolle vaatimassa, vaikka itselläkin olisi työtä liiaksi.

— Ja siitäkö sinä…?

— Sepä se tässä niin painaa.

— No käyhän nyt siltä syömään. Toin siihen vähän parempaa, kun saat aina yksin raataa.

Tuomas katsahti vaimoonsa. Mitä se nyt haastoi? Eihän se ennen noin…
Kas, eikö olekin pöydässä viilikehlo ja voitakin.

Anna sai mieheltään kiitollisen katseen. Hiukan keventyneenä hän virkkoi.

— Pitänee sitten haukata, että pääsee kylpyyn. Etkö sinäkin tule syömään?

Anna tuli.

— Jospa sinä nyt kumminkin menisit verotyöhön. Saattaa muutoin isäntä suuttua.

— Mitä siitä, jos suuttuu.

— Ajaa pois mökistä.

Tuomaan kasvot synkkenivät.

— Millä oikeudella?

— Kyllä ne aina oikeutensa löytävät, arveli Anna.

— Mutta minulla kun on työtä kylliksi kotonakin. Pitäisikö minun sitten yöllä vielä raataa omilla vainioilla.

— Eihän tässä nyt enää niin… kevättyöt jo lopussa. Jos tuolle kelpaisi minun työni heinäaikana. Saisit sinä olla kotitöillä.

Tuomas katseli oudoksuen vaimoansa.

— Olisiko sinusta verotyö niin mieluista?

Annan katse painui alas.

— Eipä se niin… mutta ajattelin, että sinä suorittaisit enemmän kotiniityllä.

— Parasta se on sinun olla kotitöillä, sanoi Tuomas melkein jyrkästi.

— Sinä et sitten päästäisi minua minnekään, virkkoi Anna nyreissään.

— Kyllähän minä sinua muuanne, mutta eihän nyt verotyöhön.

Tuomas nousi pöydästä ja painoi puukon seinän rakoon.

— Mikä lienee tarkoitus isännällä, kun työhönsä tahtoo. Ei tuo ole ennen tahtonut. Joko nyt lienee rahaa liiaksi, kun ei kelpaisi verostakaan… Joko sitä sitten saunaan…?

— Mene vain, käski Anna.

— Etkö sinä tulekaan?

— En. Menköön piika-Iida löylyä lyömään.

— Kyllä minä itsekin…

Tuomas painui ulos, otti portailta oman taittamansa vastan ja meni saunaan.

Löyly virkisti väsynyttä ruumista ja vasta tuoksui nuorelta koivulta.
Ei tuntunut veroasia enää niin raskaalta.

Mitähän se eukkokin sinne nyt minua niin ajaisi? Rahaan on sekin perso.
Säästäisi vain siinäkin. Eiköhän se, kun vain jaksaisi… Saisihan
tuota hänen mielikseen koettaa. Jos tuo antaisi paremman kaskimaankin,
Isotalo. Silmillä se on siitä kuitenkin, jos ei mene.

Tuomas pukeutui rantakivellä istuen. Järvi lepäsi tyvenenä rantojaan kuvastellen.

— Saisi sieltä nyt särkiä verkolla, saattaisipa saada ahveniakin, kun olisi jaksanut verkot laskea. Mutta ei jaksa. Semmoista se on. Yhden työn saa kuntoon, niin jo toinen jää. Sitten pitäisi vielä verollekin ehtiä.

Tuomas käveli pihaan ja istui aittansa rapuille.

Anna kuului liikkuvan aitassaan ja paneutuvan nukkumaan.

— Ethän sinä tullutkaan, virkkoi Tuomas alakuloisesti Annalle.

— Mihin?

— Minun aittaanipa.

— Enhän minä ole luvannutkaan.

— Lupasithan.

— Siellä on niin ahdasta.

— On tuonne ennen mahtunut.

— Minua niin nukuttaa, kuului Anna sanovan jo sängystään.

Tuomas kopisti porot piipustaan ja virkkoi äreästi.

— Nuku sitten.

Meni aittaansa ja veti paukahtaen oven kiinni.

— Tällaistako se on sitten vaan eteenkin päin? Tuomas huokasi raskaasti vuoteessaan.

IV.

Topias Isotalo käveli kesantopellollaan. Torpparit olivat saaneet pellon auratuksi ja tyytyväisenä Isotalo katseli sileää vainiota, joka laajana levisi hänen ympärillään.

Oli siinä pelto semmoinen, että sai hakea vertaista. Multa kuin kahvijauhoa eikä yhtään kiveä. Ei ollut naapureilla tilkkuakaan sellaista maata. Kelpasi sitä viljellä ja rikastua.

Kuinka paljon niitä olikaan tuhansia pankissa? Viisikymmentä. Metsästä saisi monta senvertaa, jos möisi. Karjasta jää puhdasta useita tuhansia vuodessa.

Isotalo röyhisti rintaansa ja rasvoittuneelle naamalle levisi syvä tyytyväisyyden ilme.

Kadehtivatkohan naapurit häntä? Kyllä kai! Jokainen sitä osasi. Mutta eivätpä osanneet panna taloansa kuntoon yksikään. Elää kituuttelivat vain jok'ainoa kuin kerjäläiset. Ja kävivät häneltä rahoja lainailemassa. Heh. Vaivaiset raukat!

Isotalo aikoi kävellä pihaan, mutta pyörähtikin pellonveräjästä karjatielle.

Jos pistäytyisi Heinämäessä. Anna oli siellä nyt yksin kotona. Tuomas oli aamulla tullut verotyöhön.

Topias sytytti hyvältä tuoksuvan sikaarin ja hymähteli.

Täytyipäs Tuomaan tulla, vaikka vastusteli. Ei uskaltanut jäädä tulematta. Ei se, äijä poloinen, aavistanut, mitä varten hänet verolle vaadin. Heh. Ei se mitään huomaa, on se toki semmoinen pökkö. Sai pahus keinotelluksi itselleen komean vaimon. Tai oikeastaan sai, kun annettiin saada. Ei sitä olisi saanut, jollen olisi kehoittanut Annaa sille menemään. Taisi tulla mietityksi, että siinäpähän on Anna lähellä.

Omana poikanaan hypittelee Tuomas pikku Mattia, mutta yhtäpaljon siinä pojassa on Isotalon verta kuin Tuomaankin. Mistäpä äijä sitä älyää. Parasta onkin, kun ei mitään huomaa. Tulisi turhanpäiten harmia hyvälle miehelle.

Isotalo kulki suoperukkansa poikki. Yhtä laajana aukeni se kuin kotipeltokin, jollei laajempana. Oras oli tiheää ja lupaavannäköistä. Siitä lähtee helposti kaksisataa hehtoa suviviljaa. Muutamia vuosia oli Isotalo sitä viljellyt ja nyt se kykeni jo antamaan satoja semmoisia, että pitäjällä niistä kerrottiin.

Suo oli kuulunut naapuritaloon, Heikkilään, jonka Isotalo oli keinotellut itselleen ostamalla Heikkilän velkojat ja panemalla velat hakemukseen kaikki yhtaikaa. Se toimenpide ei loukannut Isotalon mainetta. Kukaan ei uskaltanut siitä paljon puhua ainakaan niin, että olisi Isotalon korville tullut. Melkein jokainen oli velkaa hänelle.

Kuitenkin oli Isotalo saanut Heikkilän huutokaupan jälkeen viettää muutaman unettoman yön. Heikkiläisellä oli iso perhe, jonka kanssa joutui maantielle. Pyrki vieläkin joskus vistottamaan raakuutensa. Olisit heittänyt edes yhden lehmän Heikkiläiselle. Torpan paikkakaan ei olisi ollut liikaa. Ja se yksi velkakirja lienee ollut jo hänen isänsä aikana maksettukin. Mistä hän sen tiesi, oliko vai ei. Olisi vaatinut aikanaan kuittaamaan. Saattoi muistaa Heikkiläkin väärin.

Olkoon miten tahansa. Lempoako heistä enää ajattelemaan. Elämän meno
kun nyt on kerran semmoista, niin se on. Yksi sille ei mitään voi.
Täytyy tietysti jokaisen katsoa eteensä. Muuten jää puille paljaille.
Eikähän talo olisi Heikkilän käsissä pysynytkään.

Isotalo pistäytyi Heinämäen pellonveräjästä sisään. Tuli siinä mieleen silloiset ajatukset, kun oli käynyt ensimäisiä kertoja Annaa tapaamassa. Isotalo naurahti.

Tuntuipa silloin niinkuin varkaissakäynniltä, kuin toisen miehen aittaan olisi pistäytynyt luvatta. Nyt se ei enää vaivannut. Kaikkihan tapahtui vapaaehtoisesti ilman mitään vaatimusta. Miksei hän, kun kerran Anna suostui. Hänen puolestaan olisi Anna saanut ottaa muitakin, jos olisi tahtonut.

Isotalo hätkähti.

Joku toinen, tuntematon, sanoi hiljaa.

— Mutta Annallapa ei ollut aikaa enää valita.

— Miten niin aikaa? koetti Isotalo kysyä.

— Sitenpä niin, että Anna olisi jäänyt maantielle lapsensa kanssa.

— Lapsensa?

— Jonka tiesi olevan tulossa — sinulle, Isotalo.

— Minulle? oli Isotalo hämmästyvinään. Oliko se nyt niin varma.

— Kas kun vielä arvelet, vaikka itsekin myönnät, että poika on sinun.

— Mutta enhän minä Annaa pakoittanut Tuomaalle…

— Et, mutta kehoitit menemään. Olisit ottanut itse. Mutta piti saadaksesi rikas, joka nyt ei kumminkaan kelpaa.

— Kelpaa?

— Ei kelpaa, ei kelpaa, kiusasi tuntematon. Vieraan vaimon luona käyt.
Veit köyhältä ainoansa. Häpeisit!

— Piru! Mikä se nyt taas noin kiusasikin? Omatuntoko? Mikä se on? Omatunto, omatunto. Sangen hämärä käsite. Mikä on sitä vastaan, mikä ei? Minua se on aina johtanut harhaan. Ja silloin kun sitä olisi tarvinnut, on se ollut paikalla liian myöhään. Ja se on vaatinut tekemään semmoista, joka ei sovi Isotalon maineelle. Ja jota ei Isotalo koskaan tee!

Omatunto? Kiusaaja se on. Takiainen, jota ei saa luotaan pois karistetuksi. Ja sangen hämärä. Tänään omatunto myöntää jonkun asian, huomenna ei. Sekoittaja se on, pannahinen! Ja kintereillä se kieppuu alinomaa. On rahaa ja rikkautta ja komea talo ja terve ruumis. Ei olisi kiusana mikään, jos ei se olisi aina takin helmasta tempomassa: Elä nyt mene sinne. Voitkohan sinä nyt tuon tehdä? Semmoinen se on, pakana. Milloinka sen saisi viimeisenkin itsestään karistetuksi?

Isotalo astui Heinämäen tupaan.

Oli lauantai ja Anna puhdisti permantoa huomaamatta tupaan tulijaa. Tukka oli auennut ja posket hehkuivat. Täyteläiset pohkeet jännittyivät luudan nopeasti heiluessa.

Isotalo hymyili sieraimet värähdellen.

Pakana sitä Tuomasta, miten kauniin vaimon sai! Kelpaisi sen, kun olisi miestä miehekseen. Mikä kiehtojainen hänessä lieneekään. Aina on kuin ensi kertaa näkisi.

Isotalo hiipi hiljaa ja laski takaapäin kätensä Annan silmille.

— Hui! Kuka se niin…?

— Arvaa?

Arvasihan Anna sen kysymättäkin, kuka tulija oli. Ei riuhtaissut itseään irti, vaan odotti lujempaa hyväilyä.

Pikku Matti leikki piika Iidan luona ulkona rannassa.

Isotalo silmäili ympärilleen. Ei näkynyt mitään peljättävää.

— Tule! kuiskasi Isotalo läähättäen Annan korvaan.

V.

Päivä paistoi korkealta. Poutapilvi lepäsi liikkumatta taivaanrannalla. Multa pölisi hevosten kavioissa ja nousi tomupilvenä ilmaan. Miehet astuivat väsyneinä ja hikisinä hevosten jälessä. Pöly tarttui hien kanssa ruumiiseen ja päätä huumasi tulinen auringon paiste.

Kovin olivatkin laajoja Isotalon vainiot, joilla torpparilauma hevosineen sai hikoilla kuumana kesäpäivänä. Kun isännän silmä vältti, lepuutettiin hevosia ja tarinoitiin.

Heinämäen Tuomas oli ruunallaan ajanut yhtämittaa aamiaisilta lähtien yhtään levähtämättä.

Poutalainen seisatti hevosensa ja astuksi Tuomaan saralle.

— Pysäytähän hevosesi, virkkoi. Kuoliaaksihan ajat ruunasi tuolla menolla. Ei meitä Isotalo kiittele, vaikka rupeamassa tämä pelto äestetään. Kyllä minä sen miehen tunnen. Ei kiitosta koskaan, vaikka kuinka raataisit.

Tuomas istui pientarelle ja naurahtaen virkkoi.

— Kissa kiitoksella elää.

— Kukapa tuota niin kaivanneekaan, en sillä sano, mutta sanoakseni vain, minkälainen on mies.

— Kyllähän se tunnetaan, virkkoi Tuomas.

— Sinullekin se nyt muutti työveron, vaikkei ole sitä ennen vaatinut.

— Niin teki, sanoi Tuomas alakuloisesti ja hetken kuluttua lisäsi.

— Lienee sitä rahan roskaa jo kylliksi, ettei tarvitse enää kerätä.

— Onhan sitä. Saa tehdä huvimatkoja ja aina maistella makeita juomia.

— Ja anastaa taloja ja tavaroita niinkuin nyt Heikkiläiseltäkin.

— Ja Purolaiselta.

— No se nyt oli oikeastaan hänen isänsä, joka sen anasti, arveli Tuomas.

— Yhdessä puuhassa olivat, isä ja poika.

Tuomas aikoi nousta lähteäkseen hoputtamaan ruunaa.

— Istuhan pois, kielsi Poutalainen. Ei tässä nyt isäntää pelätä eikä se taida olla kotonakaan.

— Missä se sitten?

— Peltoveräjästä tuo näkyi jo aikoja sitten metsätielle painuvan. Kun ei olisi vain Heinämäkeen mennyt.

Poutalainen näytti vakavalta ja silmäili salavihkaa Tuomasta.

— Meillekö? Mitä se sinne…?

Poutalainen epäröi, sanoako vai ei. Vihdoin virkkoi.

— Jos olisi sattunut olemaan asiata vaimollesi.

Tuomaan muoto musteni. Koettaen sitä salata Poutalaiselta kysyi huolettomaksi tekeytyen.

— Mitäpä asiaa hänellä olisi?

— Niin olen vähän arvellut, virkkoi Poutalainen täytellen piippuaan.
Saat sitä pitää varalla. Ja kyllä se mies uskaltaa.

— Vähänpäs…

Tuomaan epäluulo oli kokonaan herännyt. Oliko Isotalo semmoinen? Se niljainen piru kävikin yhtämittaa Heinämäessä kurkkumassa! Sitäkö se onkin, se salakavala ilme sen iljettävässä naamassa?

Tuomaan hengitys melkein salpautui sitä ajatellessaan. Sammaltaen arveli hän Poutalaiselle kuin vielä lisätukea saadakseen äskeiselle.

— Kehtaisikohan tuo todellakin…?

— No etkö tuota ole kuullut? kivahti Poutalainen. Milloinka ne ovat Isontalon piiat saaneet olla rauhassa isännältään? Harva tyttö siitä on lähtenyt samana, kuin on tullut.

— Vai semmoinen tämä saatana… Enkä tuota ennemmin…

— No ei sinullakaan, Tuomas, ole silmiä.

Tuomaan silmissä pimeni ja kädet puristuivat nyrkeiksi.

Sitävartenko se konna on käynytkin yhtämittaa. Ja sitävartenko se laittoi työveron minulle, että saisi paremmin tilaisuutta…? Olikohan mitään jo tapahtunut? Oliko se siellä nytkin parhaillaan? Suostuiko Anna semmoiseen? Sitäkö varten se oli yhtämittaa minulle kuin jostakin nyreissään, eikä sallinut itseään lähennellä? Hyvä jumala! Voivatko hänen aavistuksensa tulla tosiksi? Aavistuksensa, joita hän ei ole oikein itsekään ymmärtänyt.

Tuomas nousi ojanreunalta, tarttui ohjaksiin ja riuhtasi ruunaa, löi sitä ohjasperillä niin, että se ponnahti juoksuun.

Menikö Isotalo Heinämäkeen? Oliko siellä parhaillaan?

Tuomaan sydäntä vihlaisi outo hätä. Mitä pitäisi nyt tehdä? Mennäkö kotiin, että näkisi, vai…?

Pitäisikö ensin muuten silmällä? Eikö se osannut jälkiään peittää, jos olisi semmoinen…? Olisikohan mitään jo tapahtunut…? Olisiko Anna….? Voisiko nainen olla semmoinen petturi?

Kysymykset risteilivät Tuomaan aivoissa. Mitään hän ei kyennyt selvästi harkitsemaan eikä ratkaisemaan. Sen hän vain käsitti, että jotain oli epäkunnossa. Ja jos ei mitään ollut vielä tapahtunut, niin saattoi tapahtua minä hetkenä tahansa.

Ei! Hänen täytyi heti kotiini

Tuomas heitti ohjat luotaan ja lähti juoksemaan peltoveräjälle.

Pysähtyi välillä levähtämään ja juoksi uudelleen, polvet horjuen, välistä hampaittensa takaa päästäen tulemaan sähisevän kirouksen.

Läheni Heinämäen pellon aita. Tuomas lakkasi juoksemasta ja pysähtyi hengähtämään.

Mitäs, jos asia ei olisikaan niin? Jos Poutalainen vain naljaili nauraakseen jälestäpäin? Kovin olisi kummaa todeksi.

Tuomas aikoi hetken mietittyään kääntyä takaisin. Istui kumminkin kivelle levähtämään.

Mutta jospa jo Poutalainenkin on jotain huomannut ja siksi tahtoi sanoakin. Ja mitä muutakaan asiaa olisi isännällä niin usein ollut Heinämäkeen? Ja Annakin kehoitteli verolle menemään. Eikä ole tullut enää samaan aittaan nukkumaankaan. "Harva tyttö se on siitä samana lähtenyt, kuin on tullut", sanoi Poutalainen. Olisiko jo Anna silloin? Sitäkö se oli hää-iltana Isotalon tanssittaminen ja pirulliset silmän luonnit?

Tuomas ponnahti pystyyn ja hiipi kartanon taitse pihaan. Otti käteensä tallin seinältä korennon, mutta kädet vapisivat niin, että korento putosi pois.

Tuomas seisahti pihaan ja kuulosti. Aitasta kuului ääniä.

Tuomas hiipi lähemmäksi ja laski korvansa avaimen suulle.

Siellä ne olivat, Isotalo ja Anna!

Tuomaan polvet horjahtivat ja henki salpautui hetkiseksi. Sitten hän potkaisi oveen, joka lensi rysähtäen sisään.

Isotalo ponnahti aitan perälle ja Anna jäi istumaan sänkyyn kuin halpautuneena.

Tuomas hapuili korentoa, joka oli pudonnut pihamaalle. Kykenemättä siihen tarttumaan painui hän aitan portaille istumaan.

— Mitä varten sinä nyt ovia säret, aloitti Isotalo hypähtäen pihamaalle. Vaimosi kutsui hävittämään tuolta aitasta ampiaispesää ja tuuli löi oven lukkoon, ettemme päässeet pois.

Annakin selvittyään joutui puhumaan.

— Minä huusin sen minkä jaksoin Iidalle, että tulla aukasemaan, mutta ei kuullut. Ampiaiset tosiaankin…

Tuomas ponnahti vaimonsa eteen.

— Valehtelet, kurja, raukka…! Ja sinä saatana… niljainen käärme, mitä sinä…!

Koivuinen kanki heilahti Tuomaan kädessä hirveällä voimalla Isotalon pään yli kuitenkaan sattumatta.

Isotalo hypähti tielle ja siitä suoraa päätä metsään kiroten mennessään.

Anna aikoi myöskin paeta.

— Ei yhtään askelta, narttu… saastainen riiviö… käärme!

Anna purskahti itkuun.

— Sinä syytät minua ihan suotta. Hän tuli tuohon aitan ovelle ja minä pyysin hävittämään…

— Valehtelet!

— No olkoon sitten. Tapa sitten minut, jumalaton.

Tuomas istui aitan portaille vaieten. Anna nyyhkytti ja piti salaa silmällä miestään, milloinka hänen kiukkunsa olisi laskeutunut, että voisi hänelle jotain puhua.

— Mitä sinä, Tuomas, oikein ajattelet minusta? aloitti hän kohta. Luuletko sinä tosiaankin minusta semmoista? Etkö sinä yhtään ajattele, miten sinä loukkaat noilla luuloillasi minua. Jos minä muutoin, niin lapseni tähden minä en semmoiseen… Mitä se nyt isäntäkin ajattelee, kun sinä noin riehuit. Ei luulisi sinun kehtaavan silmiäsi enää näyttää. Mutta sinä luuletkin heti vaikka mitä, jos minä kenen kanssa puhelen tavallisia asioita, ja olet valmis syyttämään minua vaikka mistä.

Anna oli vielä nyyhkyttävinään ja koetti näyttää onnettomalta.
Uudelleen itkuun purskahtaen virkkoi hän.

— Voi hyvä jumala, mitenkä minä olen onneton! Kyllä tästä nyt kaunista koituu, kun kyläläiset saavat tietää tämän.

— Vaikene! karjasi Tuomas aitan portailta.

Anna nousi.

— Minä en vaikene ja minä näytän, että sinä et saa luulla minusta niin häpeällistä. Ja minä lähden heti paikalla tästä… Tapathan sinä kumminkin minut luuloillasi.

Anna meni tupaan ja Tuomas jäi aitan portaille istumaan. Päässä takoivat tuhannet ajatukset sekaisin.

Miten tästä nyt selviäisi? Mitähän oli jo tapahtunutkaan, vai eikö ollut vielä tapahtunut mitään? Syyllinen Anna joka tapauksessa oli, mutta oliko jo tapahtunut kaikkein pahinta? Miten saisi siitä selvyyden? Vai oliko turhaa sitä etsiäkään?

Sydäntä raastoi jokin outo tunne, joka ei ollut vihaa eikä katkeruuttakaan. Jotakin selittämätöntä kaihoa. Niinkuin kaikki olisi luisunut pois käsistä ijäksi ja hän itse jäänyt johonkin suureen, outoon yksinäisyyteen. Aivan niinkuin painajainen olisi ahdistanut.

Hetken kuluttua meni Tuomas tupaan, jossa Anna istui karsina-ikkunan pielessä pää käsien varassa.

Painava äänettömyys. Vanha Könniläinen tuvan mustuneella seinällä mittasi aikaa verkalleen.

Epäröityään hetken läheni Tuomas vaimoaan ja virkkoi.

— Sano minulle, Anna, joko kaikista pahin on tapahtunut?

Anna hytkähti kuin iskun saaneena, mutta jännittäen kaikki voimansa ponnahti seisomaan ja huusi.

— Häpeä, häpeä, sinä kurja mies!

Tuomas vaikeni.

Oliko se nyt selvitys asialle? Voipiko mitenkään saada parempaa selvyyttä ja varmuutta? Voiko Annan mielenpurkaukseen ollenkaan luottaa? Kuka tiesi sen?

Könniläinen seinällä löi iltapäivätunteja. Tuomas nousi ja painui ulos.
Täytyihän hänen mennä hakemaan hevosensa Isontalon pellolta.

Kävellessään metsätietä horjahtelivat vieläkin Tuomaan polvet ja pää tuntui niin raskaalta. Mieltä jäyti sanomaton katkeruus.

VI.

Anna oli lypsänyt lehmät, siivilöinyt maidon ja laittanut jäähtymään.
Tuomasta vain ei kuulunut kotiin tulevaksi.

Missähän se nyt viipyy? Olisikohan tuo tehnyt mitä itselleen?

Anna liikkui ajatuksissaan tuvan ja maitohuoneen väliä. Tuntui vieläkin pahalta päivällinen kohtaus. Mitähän Tuomas nyt ajatteli? Suunnitteleekohan tuo mitä vastaisen varalta? Olisihan kohtaus saanut jäädä sattumattakin, mutta kun se nyt ei ollut ensimäinen kerta, niin… Tarvitsiko Tuomaan lähteä työpaikaltaan ja hiipiä kuin metsänpeto elämöimään? En minä miehenä olisi vain niin pakoon lähtenyt kuin Isotalo läksi. Uhkasi korennolla tappaa. Olisipahan tappanut, olisipahan lyönyt, miten tuossa olisi silloin Tuomaalle käynyt. Oli se onni, ettei sattunut, kun yli pään hipaisi se kanki.

Eihän olisi Tuomas niin suuttunut siitä, jos en olisi häntä niin kauan yksin öisin aitassaan kiusannut. Mutta minkäs teet, kun ei miellytä, niin ei. Mitäs on sellainen jörökki, ettei koskaan pakinoi hauskasti asioista eikä naura. Naurua nainen kaipaa ja ilonpitoa. Tuomas ei muusta kuin pelloistaan ja niityistään haastaa ja vaatisi minuakin haastamaan. Lehmistään ja hevosistaan untakin näkee. Puhuisi kerran muustakin. Jutteleisi kylän asioista. Niitä nainen mielellään kuuntelisi ja mukana nauraisi. Mutta mitäs tämä. Kun saa työtä ja ruokaa, ruokaa ja työtä ja välistä kuuman saunan, niin siinä sen on maailma. Pyh!

Toista on Isotalo. Sillä piisaa juttua vaikka mistä alottaisi. Aina nauraa ja osaa olla iloinen. Koko mies on hyvää tuulta aina, kun tulee. Ja miten se on voimakas! Aivan sydäntä hiipaisee, kun sitä ajattelee. Kun ottaa käsivarsilleen, niin nostaa kuin höyhenen. Kerran pyysin Tuomasta kirkkomatkalla vetisen paikan yli kantamaan. Otti kömpelösti syliinsä, retuutti ja pudotti keskelle vesilammikkoa. Ihan vieläkin täytyy nauraa.

Eihän olisi pitänyt mennä Tuomaalle, kun en hänestä kerran pitänyt… Täytyihän sitten mennä, kun tuli luvatuksi. Eikähän sovi sanoa, ettei leipää ole riittänyt. Saattaisihan tästä kaikesta olla kiitollinenkin, kun osaisi olla. Pitäisihän ainakin koettaa, että saisi hänen epäluulonsa vielä haihtumaan. Mikä hänessä lieneekin niin vastenmielistä minulle?

Anna meni ulos aikoen mennä rantaan verkkoja puikkaroimaan, mutta kääntyikin takaisin.

Kyllä sille täytyy laittaa hyvä illallinen, siksi kun tulee. Olisi tuolle saanut saunankin lämmittää. Missähän se nyt, kun ei kuulu kotiin? Jokohan tuo höperö teki nyt itselleen mitä…? Kun ei olisi oksaan itseään vetänyt! Hyi! Teki ihan pahaa sitä ajatellessa. Mitä siitä ihmisetkin sanoisivat? Hänen ja Isotalon suhteista eivät toki tiedä mitään. Hyvä että onkin salassa pysynyt. Tuomas siitä nyt ei ainakaan kehtaa kylille huutaa. Mitähän Isotalo päivällä ajatteli? Pistiköhän tuon vihaksi, kun parhaiksi tuli siihen räyhäämään.

Samoin kuin edellisenäkin iltana kantoi Anna viilikehlon pöytään, voilautasen ja lihamukareen.

Syököön nyt, että vihansa lauhtuu. Pääsisi nyt aittaanikin, kun pyrkisi. Pyytämään en häntä mene. Kun se tulisikin, niin kyllä minä hänestä epäluulot hävittäisin. Hyvä se on uskomaan, kun vain oikein tosissaan puhuu.

Ampiaispesä!

Anna purskahti nauramaan.

Olipa se keksintö! Eipähän huomannut katsoa, oliko ampiaispesää aitassa vai ei. On se nyt siellä, kun äsken vein tyhjän pesän. Saa sitä nyt näyttää sille.

Anna meni rantaan. Lahti lepäsi tyvenenä. Ruohikossa ui sorsapari jättäen heikon virin jälkeensä. Käki kukahteli jossain rantakoivussa. Ihmeteltävä hiljaisuus. Anna jäi sitä kuuntelemaan ja tuli jotenkuten rauhattomaksi sitä kuunnellessaan. Niinkuin jokin outo voima olisi alkanut häntä ahdistaa. Tuntui turvattoman yksinäiseltä, niin että sydäntä aivan hiipaisi.

Mitä se oli semmoinen?

Jossakin syvällä heräsi ajatus: Olenkohan tehnyt hyvinkin suuren rikoksen ollessani uskoton Tuomaalle? Mitähän minä ajattelisin, jos Tuomas olisi muiden kanssa eikä yhtään välittäisi minusta? Tuntuisikohan näin turvattomalta?

Onko minun siltä tarvinnut olla paha Tuomaalle, vaikka olenkin pitänyt toisesta? Olen varmaankin ollut tyly hänelle. Mies poloinen. Mitä hän nyt ajattelee? Toinen pitelee sillä tavoin hänen omaansa.

Pitäisikö minun tunnustaa, sanoa suoraan, pyytää anteeksi ja aloittaa uutta elämää? Ei tunnustaa, ei! Korkeintaan tyhmyyttäni vain pyytää anteeksi, muuta ei!

Pitäisikö jättää Isotalo? Korjaantuisiko se silläkään enää? Tuomas epäilisi vaan edelleen, sillä epäilee se kuitenkin, vaikka kuinka vakuuttaisi viattomuuttaan. Jos jättäisi kaikki, olisi elämä taas sitä yhtä ja samaa, ilotonta, ikävää…

Anna nosti verkot venheeseen, työnsi vesille ja alkoi soutaa lahden poukamaan. Siinä soutaessaan näki Tuomaan tulevan pihaan ja menevän pirttiin.

Jopahan tuli. Ei se toki itselleen uskalla mitään tehdä. Naurettavaahan tuo olisikin ollut, että nyt semmoisesta…

Laskettuaan verkot meloi Anna rantaan, veti venheen telalle ja meni pihaan. Tuomaskin oli jo aterioinut ja istunut portaille piippuaan polttelemaan. Anna istui alemmalle porraslaudalle ja odotti, sanoisiko Tuomas mitä. Ei olisi oikein kehdannut ensiksi keskustelua aloittaa.

Tuomas vaikeni.

Anna aprikoi, pitäisikö hänen sittenkin aloittaa vai ei. Vihdoin virkkoi.

— Kävin verkot laskemassa, kun kalatkin jo loppuvat. Sattuisi vaikka jo lahnatkin tulemaan. Eikö ne ennen näin juhannuksen edellä…?

— Niinhän ne…

— Pitäisi pitää varalta, ettei menisi kutu ohi.

— Pitäisipä, pitäisi…

Jo uskalsi Anna katsoa Tuomasta silmiin. Maahan se vielä katsoi, mutt'ei näyttänyt enää kovin vihaiselta. Uskoisikohan tuo, jos tuolle koettaisi vakuuttaa, että turhaa on luullut…? Kun uskaltaisi.

Anna päätti koettaa.

— Sitä minä kanssa tässä… että kyllä saat rauhoittua aivan kokonaan minun ja Isotalon suhteen. Minä olen siitä niin kovin pahoillani… Onhan se kyllä käynyt usein tässä ja mikäpä hänen tietää, jos olisi mielessään jotain ollutkin, mutt'ei se ole vielä rohjennut ainakaan esittää. Kyllähän se kuuluu sentapainen olevan, mutta tulisipahan minulle aikeistaan esittämään, niin antaisin semmoiset lähtimet, ettei toista kertaa tulisi.

Tuomas katseli epäluuloisesti Annaan. Mielellään kumminkin kuunteli vaimonsa sanoja.

Anna jatkoi.

— Koetti se kerran, kun olin palveluksessaan, saada kamariinsa, vaan heitin sille niskaan täyden vesisangon ja sen jälkeen ei ole tullut pyytämäänkään.

Annaa hytkäytti valheensa. Kesäkauden oli Isotalo käynyt hänen aitassaan joka toinen yö. Mistäpä Tuomas sen tiesi. Eikä saanutkaan tietää.

— Mitä asiaa hänellä tänäänkin lienee tänne ollut, jatkoi Anna. Tuli tuohon pihaan juuri, kun olin aittaan aikeissa. En huomannut ampiaispesää ja nekös kaikki minun kimppuuni. Isotalo tuli hätään, tuuli löi oven lukkoon ja siinä se oli kaikki. Ja sinä niin hirmuista elämää siitä… Mitähän nyt ajattelee Isotalo. Olipahan kuitenkin niinkuin parhaiksi. Mitäs tänne aina tulee.

— Hm… mitenhän lienee, murahti Tuomas. Kyllä vaan olisi joutanut päänsä haljeta, kutaleen.

— Vieläkö sinä sitten uskot yhä edelleenkin, että…? kysyi Anna.

— En tuota nyt osaa sanoa, virkkoi Tuomas maahan katsellen.

Anna nakkasi niskojaan.

— Usko sitten!

Ja pyörähti tupaan.

Tuomas jäi portaille istumaan ja katselemaan järvelle. Epäluulo kalvoi häntä edelleen, poltti kuin kuumalla raudalla.