VII.
Kirkas, kesäinen iltapäivä.
Isotalo käveli verkalleen metsätietä. Salolta kuului karjankelloja ja huhuamista.
"Tui Mansikki, tui Heluna…"
Isotalo hymähti. Kyllikki piikainen se siellä niin kimakasti huhusi.
Riiteli Selman kanssa siitä, kumpi karjanhakuun salolta pääsisi. Tiesi
minun tänne metsään tulevan, sillä se… Olkoon, menköön tällä kertaa.
Tympäisee jo koko tyttö.
"Tui Omenaisen, tui Kirjokaisen…"
Heinämäen Anna!
Missä päin? Tuolla!
Isotalo alkoi kulkea suuntaan, josta kuului sulavaääninen huhuilu.
Heinämäen Anna on karjaansa hakemassa! Jopa se nyt sattui!
Ei ollutkaan Isotalo viikkokauteen saanut tavata Annaa. Ei uskaltanut mennä Heinämäkeen, kun tiesi Tuomaan kotona olevan. Sunnuntaina tapasi Annan kirkkotiellä ja nyt oli jo lauantai.
Sattumalta silloinkin tapasi kylään mennessään. Kylämatkalla oli sanonut Annakin olevansa. Nauroi ja virnisteli, veitikka, eikä aikonut antaa syliinsäkään siepata. Lämmin ja kaunis oli sunnuntai-ilta ja unohtui viimein kumpaiseltakin kylämatka.
Mutta nyt oli jo lauantai ja Isotalon suonet takoivat rajusti. Koko viikon oli ikävä ahdistanut. Olisi pitänyt olla Annan seutuvilla ihan joka hetki. Semmoisen polton pani poveen.
"Tui Omenainen tui…"
Nyt se oli tuossa jo ihan lähellä. Saattoipa jo hänet huomatakin lehväin lomasta. Kun olisi saanut salaa syliinsä kaapata.
"Tui…"
Anna ilmestyi yht’äkkiä polun mutkasta Isotalon eteen ja huhunta jäi kesken.
— Mistä sinä siihen, sanoi Anna. Punastui, naurahti, aikoi ohi livahtaa.
— Mistäpä sinä…. Ka kun aikoo jo pakoon pyörähtää. Sanohan edes terveheksi.
Anna antoi kätensä, vaikkei oikein ollut antavinaan.
— Minulla on kiire… elä hyvä mies… karja hajaupi paarmojen käsissä metsään. Sitten toiste…
— En ole koko viikolla saanut edes nähdäkään, virkkoi Isotalo ja veti
Annaa kädestä.
Anna riisti nauraen kätensä ja lähti juoksemaan. Täyteläiset pohkeet vilkkuivat juostessa lyhyen hameen alla.
Isotalo hölmistyi, mutta lähti kohta Annan jälkeen. Mäenrinteellä tavoitti ja koppasi syliinsä.
— Ei sitä niin…
— Et nyt viivyttäisi, esteli Anna.
— Miksei?
— Tuomaskin saattaa tulla ja karja menee takaisin salolle.
— Ajetaan yhdessä kotiin.
— Entäpä Tuomas!
Isotalo hymähti.
— Pysyköön poissa. En aio nyt karkuun lähteäkään.
Anna kiemaili. Isotalo seisoi sieraimet väristen vieressä.
— Entäpä kun lyö sinua, nauroi Anna.
— Päh, semmoinen rähjä!
— On sillä sisua, kun suuttuu.
— Vieläköhän tuo sattuu tapaamaan, kun…
— Pitää varoa.
Onko mitään puhunut, kysyi Isotalo. Vieläkö epäillee?
— Mitähän tehnee, ei ole moneen päivään mitään virkkanut. Renki-Jannea saat varoa, neuvoi Anna.
— Mitä hänestä?
— Näkyy pitävän minua silmällä. Paha sinun on enää Heinämäkeen tulla, kun siihen nyt vahti laitettiin.
— Vai käy koira isäntänsä puolesta.
— Sitävartenhan se sen ottikin, vaan eihän olekaan pakko tulla
Heinämäkeen, voihan sitä…
— Mitä? kysyi Isotalo ja laski kätensä Annan vyötäisille.
— Muutenkin… mutta nyt minä jo menen.
Ja Anna lähti uudelleen juoksemaan, mutta kääntyikin takaisin ja sanoi hiljaa, hieman epäröiden.
— Tule myöhemmällä Isonniityn kupeelle. Menen sinne kylpyvastoja taittamaan.
Isotalo jäi huumaantuneena tielle seisomaan. Anna meni jo vilahdellen vesaikossa.
Isonniityn kupeella! Olipa se kekseliäs! Parasta se niin onkin. Kukaan ei tiedä mitään. Ja mitäpä, vaikka joku jotain tietäisikin heidän suhteistaan. Kukapa uskaltaisi hänelle mitään, kaikkein vähimmin Tuomas. Juoruista ei ollut taas väliä. Ne eivät hävittäneet yhtään kolikkoa hänen kaapistaan. Antaa vain soida! Isontalon vainiot siitä huolimatta yhä vain laajenevat, aina vaan uusi talo liittyy taloon ja pellot kasvavat, niin että kuuluu.
Ja Isontalon naispalvelijat ovat lukuisat. Kokonainen valikoima. Aina hän onnistuukin saamaan semmoisia, joissa oli jotain viehätystä. Emäntä mukisee, että muka liikaa on naisväkeä talossa. "No, kyllä niitä tällaisessa talossa saa olla, komeampaa on ja vähemmän emännällä vaivaa". »Minä vaan en niin paljon palvelijoita pitäisi". »Mutta kun minä pidän, niin pidän ja sillä hyvä". Sen perästä ei emäntä puhunut palvelijoista.
Isotalon suonissa kiehui ja kihelmöi. Annan suhteen tuntui olo jotenkuten epävarmalta. Tuomas on ottanut rengin vaanimaan ja vahtimaan. Ottakoon. Jos Anna osaa oikein järjestää, niin ei ole hätääkään. Jollei sattumalta sattuisi tapaamaan.
Siitäkö se nyt kiusan heitti! Voisiko Anna käydä hänen kotonaan? Mahdotonta. Muutenkin piikaiset pitivät toisiaan varalta. Olkoon, menköön, käyköön kuinka tahansa! Ei auttanut pelkääminen, kun oli pelin kerran aloittanut.
Isotalo lähti verkalleen kävelemään Isonniityn tiheään vesaikkoon odotellakseen siellä Annaa.
VIII.
Keskikesä läheni.
Tuomas raatoi suoperkkiollaan varhaisena kesäaamuna. Metsä tuoksui ja kaste kimalteli nurmessa ja puiden lehdillä. Tuuli oli yöllä tyyntynyt ja taivas oli poutaisen kirkas.
Tuomaan päivät olivat hirvittävän pitkiä. Illalla vuoteeseen mentyä ajatukset veivät unen ja aamulla oli varhain noustava, kun uni loppui kesken. Raskaat mietteet raastoivat lakkaamatta.
Ruoka-aikoina liikkui Anna vaieten eikä hänestä mitenkään päässyt selvyyteen, oliko kaikki vielä niinkuin ennenkin vai oliko edes toiveita muutoksesta.
Kun Anna edes muista asioista puhuisi hänen kanssaan. Mutta kun hän yritti keskustelua, vaikeni Anna jonkun sanan sanottuaan ja meni omalle taholleen. Niinkuin olisi pakoon mennyt. Ei vihaiseltakaan näyttänyt, muttei koskaan enää hänelle hymyillytkään.
Ei siis vielä ollut mitään luottamista Annaan. Saattoi vain salaa mielessään hautoa suunnitelmiaan ja laatia kohtauksia Isotalon kanssa.
Tuomas oli ottanut rengin, hiljaisen ja työtä rakastavan miehen, toverikseen. Kävipähän edes verotyöt tekemässä, ettei hänen itsensä tarvinnut. Ja olihan työtä riittävästi Heinämäessäkin.
Janne olikin kelpo mies, johon saattoi luottaa. Kaikessa koetti hän tehdä isäntänsä mieliksi ja aina olisi kovimpaan kohtaan käynyt, jos Tuomas vain olisi antanut. Janne oli kohta huomannut isännän ja emännän epäselvät välit ja alkanut kysyvin katsein seurailla Tuomasta. Ja raskaina hetkinään oli Tuomas vähitellen kertonutkin hänelle, miten asiat olivat, saadakseen hetkeksi helpotusta painaville ajatuksilleen.
Tuomas painaa lapionsa pehmeään mutaan ja istuu lepäämään.
Kun yhdestä seikasta pääsisi selvyyteen, niin olisi helpompi elää.
Selvyyteen siitä, oliko jo mitään pahempaa tapahtunut ja oliko Anna jo
Isossatalossa palvellessaan ollut semmoinen.
Jokin aavistus pani hänet kaikista vastustelemisista huolimatta uskomaan, että Anna oli jo langennut. Sitä kai todisti Annan käytöskin. Silmiin se ei enää uskaltanut vapaasti katsoa.
Tuomas ihmetteli mielentilaansa. Viha oli hänessä muuttunut kaihertavaksi ikäväksi. Anna tuntui rakkaammalta kuin koskaan ennen. Olisi tahtonut häntä aina sylissään soudatella ja puhua helliä sanoja, olla hänen lähellään. Mutta Annahan ei sitä tahtonut. Ei vaikka kuinka olisi pyytänyt. Aina oli sillä se kiireensä ja tavalliset estelynsä.
Jos Anna lupaisi muuttua, vaikkei tunnustaisikaan, tahtoisi hän kaiken entisen heittää mielestään ja aloittaa uutta elämää. Miksei hän sitä voisi tehdä edes hänen mielikseen. Sanoisi, lupaisi, vaikkei sitten lupaustaan pitäisikään. Olisipahan mielelle helpotusta sekin.
Tuomas huomasi aamiaisajan olevan jo ohi luiskahtamassa.
Pitäisi kai sitä syömään, vaikka ruoka ei nykyään maistunutkaan… Olisi siinä perkkio semmoinen, että kerran se vaivat korvaisi, kun jaksaisi kuntoon saada.
Tuomas katseli pitkiä, lihavanmutaisia sarkoja, mutta mieli ei syttynyt enää työnilosta niinkuin ennen.
Siinähän se on. Tekee häntä minkä jaksaa. Perkatkoon poika loppua. Poika! Pikku Matti! Sitä hän ei taaskaan ollut muistanutkaan. Olihan se vielä hänellä, oma poika. Sitä ei kukaan voisi häneltä riistää.
Tuntui keveämmältä sitä ajatellessa.
Pian poika ylenee ja varttuu mieheksi. Yhdessä silloin työssä käydään, yhdessä kaikki suunnitellaan ja yhdessä työnilot nautitaan.
Tuomaan köyristynyt vartalo oikeni ja astuntaan tuli reippautta.
Olihan siinä vielä yksi hänen maailmansa särkymättä jälellä. Ja sen eteen kannatti miehen elää kaikesta huolimatta.
* * * * *
Aamiainen oli jo syöty, kun Tuomas perkkiolta palattuaan astui tupaan.
Janne oli verotyössä ja Anna oli mennyt kylään.
— Mihin? kysyi Tuomas istuutuen aterialle.
— Ei tuo sanonut, virkkoi Iida soudatellen Mattia kehdossa.
— Kävikö täällä Isotalo? kysyi Tuomas epäluuloisesti tytöltä.
— En minä ole nähnyt.
Tuomas söi vaieten.
Mihinkähän se nyt…? Jokohan olisi taaskin…? Ei voinut ajatella ajatustaan loppuun. Outo ikävä riipaisi taas sydänalassa, niin että syönti keskeytyi.
Onpa saattanut asiaakin olla. Täytyyhän sitä joskus kylässäkin…
Tuomas täytteli piippuaan katsellen poikaa kehdossa. Miten se oli herttainen ja soma. Osasi jo odottaa isää kotiin ja heti polvelle kapusi, kun tupaan tuli. Jokelsi ja katsoi luottavasti silmiin. Ei tiennyt vielä mitään pahasta maailmasta.
— Eihän se vaan sairas liene? arveli Tuomas tytölle.
— Ei suinkaan. Nousi varemmin tänä aamuna, niin nukkui nyt siihen.
— Iidakin pitäisi sitten vaan hyvää huolta tuosta pojasta, virkkoi
Tuomas ulos mennessään.
* * * * *
Herättyään ruokaunestaan meni Tuomas tupaan. Anna oli jo palannut kylästä ja laulahdellen liikkui askareissaan. Tuomaskin sai häneltä ystävällisen katseen.
— Jos minä toisin kahvia sinne suolle, virkkoi.
— Minulleko?
Anna helähti nauramaan.
— Kenelle minä nyt muille… Sinulle tietysti, jos tahdot.
— Hyvähän se olisi. Väsymys tahtoo väliin tulla, vaikkei ennen väsyttänyt.
Iida oli vienyt pojan ulos tuvasta ja Anna oli Tuomaan kanssa kahden.
— Mikä sinua nyt väsyttää pahemmin kuin ennenkään, virkkoi.
— Etköpä tuota tietäne… muuten vain kyselet. Apea mieli se voimat vähentää.
— No ainako sinä vain sitä yhtä ja samaa. Ja on siinä mies, kun ei lakkaa turhia mielessään kuvittelemasta.
— Kyllähän lakkaisi, kun vain voisi. Enkähän minä mitään uskoisikaan semmoista, kun sinä olisit ystävällisempi minulle, mutta kun…
— Eihän sinulle uskalla olla edes ystävällinenkään, virkkoi Anna istuen penkille.
— Mitä sinä puhut? Uskalla? Kyllä sitä… kun sinä vain edes kerrankaan…
— Ethän puhu edes mitään.
— Mitä minä osaisin puhua, kun…
— Sitä yhtä ja samaa. Saisit sinä sen jo mielestäsi heittää.
Anna oli noussut ja ikkunaan nojaten katseli ulos. Tuomas tuli ja laski epäröiden kätensä hänen vyötäisilleen.
— Olisit kerrankin hyvä minulle… minullekin… etkä olisi aina niinkuin jostain nyreissäsi. Puhuenhan asiat paranevat. Jos mitä olisikin, niin enhän minä niitä muisteleisi, kunhan lupaisit tästä lähtien olla…
— Niin, niin… sitä se taas vain jauhaa…
Jos olisi ja jos olisi… ja lupaisit… lupaisit… Mitä minä lupaisin!
Anna koetti saada ääneensä kiukkua, muttei väistänyt Tuomaan hyväilyä.
Tuomasta huumasi nuoren vartalon verevyys ja pehmeä kimmoisuus.
— Lupaisit tulla kerrankin minun aittaani, virkkoi hän hiljaa muuttaen ajatustaan.
— Olenhan minä tullutkin.
— Niin harvoin. Tulisit useammin.
— Saanhan tullakin, kun lakkaat luulojasi haastamasta, lupasi Anna.
— Tuletko jo tänä iltana?
— Saanhan tulla, kun puhut muista asioista.
— Mitäpäs tuosta… sovittaisiin kokonaan… autettaisiin uutta elämää.
Iida tuli tupaan ja Tuomaan täytyi lähteä työhön.
— Toisit sitten sitä kahvia… virkkoi ovessa mennessään.
* * * * *
Metsätiellä yhtyi Tuomaaseen Ollilainen, Tuomaan naapuri. Sanoi menevänsä tuohia kiskomaan.
Keskusteltuaan ilmoista ja muista virkkoi naapuri kohta.
— Sinulla ne taitaa olla raskaat päivät elettävänä.
— Miten niin?
— Ka, kun vielä kysyy. Vaimosi ja Isotalon seikkailustahan puhutaan jo yleisesti. Huhuilla on aina hyvät siivet.
— Puhutaan? Kylilläkö?
Tuomaan muoto musteni ja sieraimet laajenivat värähdellen. Tämä oli jotain, jota hän ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi.
— Ei tosin muuta kuin salavihkaa, virkkoi Ollilainen. Mutta salaa ja hiljaisestihan ne juorut kulkevatkin. Kuuluu Isotalo kehuvan Annaa, että on siinä mukava eukko…
— Se niljainen perkele!
Tuomaan täytyi painua kivelle istumaan ja vetämään henkeä. Uusi isku oli tullut aivan odottamatta.
Ollilainen istui vaieten hänen vieressään miettien, mitä sanoisi Tuomaalle. Mikä neuvo olisi paras? Vai eikö mikään. Mitä voisi mies irstaalle vaimolle, joka oli jo mennyt niin pitkälle. Juoruille taas ei mahtanut mitään. Kylän kellot niitä kuljettivat ja ne olivat kaupaksi käypää tavaraa.
— Vai on se konna kehunut vielä… Tulisi nyt tuohon, niin heti kappaleiksi repisin.
Tuomas istui hervahtaneena. Raivon puuska oli mennyt ja mieltä kirveli kiukku ihmisten puheista. Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Olisi. Isotalon luullut salaavan, mutta meneppäs nyt itse kehumaan. Ensin varastaa toisen vaimon ja sitten vielä kunnian.
Johtui päivällinen sovinnon yritys mieleen. Sydäntä hiipaisi omituinen kaiho. Siihenkö se nyt katkesikin taas kaikki? Niin lyhyttäkö se olikin? Olisi saanut Ollilainen olla puhumatta koko asiasta. Olisihan edes tänä iltana rakentunut sopu, ainakin ajakseen. Saatana hänen aittaansa menköön, minä vaan en. Isotalon kanssa yhteisellä! Hyi helvetti!
— Eihän se ensimäinen kerta ole, että vaimot sellaisia ovat, jos ovat miehetkin, mutta kyllä sinulla, Tuomas parka, olisi saanut olla parempi vaimo. Sääliksi käy tuommoista miestä…
— Kun eivät edes kylillä puhuisi…
— Sepä se.
— Ei sitä nyt kehtaa enää kenellekään silmiään näyttää, jatkoi Tuomas synkästi.
— No eipä juuri. Kunnia se on miehelle kaikista kallein.
* * * * *
Päivä kallistui illoilleen. Metsästä alkoi kuulua karjan kotiinhuutoja.
Miesten istumapaikan lähellä helähti Heinämäen Annan huuto.
— Tui Omenaisen, tui Kirjokaisen…
Siinä jo ilmestyikin polulla, kulkien vähän alempaa miesten ohi.
— Siinähän se nyt meni… Olisi tuolla ulkonäköä, kun olisi ihmistapoja, virkkoi Ollilainen.
— Näöllään tuo taisi minutkin lumota. On kaunis kuin saatana! Tekisi niin mieleni ottamaan hänetkin kiinni ja paiskaamaan tuohon kiveen niin, ettei ikinä nousisi!
Tuomas nousi ja painui suotielleen. Ollilainen seurasi hänen kintereillään.
— Kuulehan!
Tuomas seisahti.
— No mitä nyt?
Sitä vain, että parasta se olisi sinulle, kun muuttaisit muille maille.
Möisit torppasi ja tavarasi ja painuisit pakoon pahoja ihmisiä.
Vai pakoon… eikö niitä muualta löytyisi… Ja eikö paha löytäisi pahaa, vaikka maailman ääreen muuttaisi.
— Onhan se niinkin.
Ei muuta kun saisi lyödä liiskaksi semmoiset!
IX.
Lauantai-iltana saunan jälkeen käveli Tuomas Nuotioniemeen. Teki mieli pistäytyä joskus naapurissakin, vaikka arastellen sinne menikin. Mitähän sanovat siitä…? Katsovatkohan naureksien…?
Nuotioniemen Heikki istui pihamaalla piippuaan poltellen. Talossa oli hiljaista. Palvelijat olivat menneet iltasaunan jälkeen kukin taholleen ja Heikki, vakava vanhapoika, oli yksin kotona.
Tuomas oli kuullut, että Heikki aikoi myydä talonsa. Ja kun sattui olemaan hyvää aikaa, päätti hän käydä kysymässä asian todenperäisyyttä. Tuomasta oli viime päivinä alkanut kyllästyttää toisen maan viljeleminen. Vaikka Heinämäki olikin kuin omansa ja vielä pitkäaikainen vuokrasopimus, oli kyllästyminen tullut sitä voimakkaammaksi, kuta enemmän alkoi ajatella, että maa, jota viljeli, oli Isotalon maata, metsät, joissa liikkui, Isotalon metsiä.
Jos vaan Heikki myy talonsa sopivasti, niin hän ei arkaile ostaessaan. Pääseehän ainakin Isotalon komentelemisista ja viimepäivinä yhtämittaa kiusanneesta ajatuksesta, että täytyy elää niinkuin sen miehen armoista, joka on saattanut hänet suurimpaan häpeään ja perheonnettomuuteen.
Nuotioniemeen paistoi iltapäivä vinosti. Haapa portin pielessä lepatti hiljaista puhettaan iltatuulessa. Kovinpa se talo näyttikin hauskalta näin kesäisessä asussaan.
— Kas Tuomasta, kun on lähtenyt kerrankin naapuriin, ihasteli Heikki ja toimitti istumaan pihamaalle.
— Tulinhan kerran lähteneeksi. Usein ei joudakaan, kun on paljot työt aina vastuksina.
— Kovin oletkin niitten töittesi kanssa… niinkuin ei vähemmälläkin ennättäisi.
— Kylläkin sitä… mutta onhan edes työstä jotain huvia, kun ei muustakaan.
Heikki ymmärsi hyvin, mitä Tuomas puheellaan tarkoitti, muttei kajonnut siihen. Vaimostaan se ehkä tahtoisi haastaa, mutta mitäpä tuosta. Semmoisia ne ovat, kyllä se on jo huomattu. Siksipä heistä on erillään tässä pysyttykin. Heikin kasvoille levisi tyytyväisyyden ilme. Erillään on osattu pysyä. Harmia ne vain tuovat, kun ne kovin läheiseksi pääsevät, mietti Nuotioniemen hiljainen peltomyyrä.
— Minä tässä päinvastoin alan laiskistua, virkkoi Heikki. Suoraan sanoen möisin talon, kun olisi, joka ostaisi.
— Möisitköhän? arveli Tuomas.
— Varmasti. Mitä minä yksinäinen mies talolla.
— Olisihan niitä ostajia, kun vain olisivat myyjälle mieleisiä.
— Onko sulla ostaja tiedossa? Sanohan pois.
— Minähän sitä olen vähän niinkuin ajatellut, mutta mitäpä siitä. Ethän sinä minulle möisikään.
— Miks'en. Vaikka heti tehdään kaupat.
— Ihanko tosissa?
— Mitäpä tässä nyt sinun kanssasi naljailemaankaan. Lyö vain kättä päälle! Hinnan kai olet kuullutkin.
— Olenhan tuon kuullut, mutta milläpä tyhjä mies talon ostaa.
Heinämäestä tosin saa muutamia tuhansia, mutta…
— Ei siinä sinun kanssasi rahat tule kysymykseen. Itse saat määrätä ehdot.
— Älähän.
— Saat sen uskoa, vakuutti Heikki.
Tuomaasta tuntui niinkuin painava mieli olisi hetkeksi haihtunut ja päivä hänelle joltakin suunnalta alkanut valjeta. Hän ostaa talon ja pääsee eroon ilkeästä isännästään. Annakin ihastuu, kun taloon pääsee emännäksi. Ehkä heittää huonot tapansakin. Aloitetaan uutta elämää.
— Kyllähän minä siinä mielessä tulin, että ostan vaikka heti, jos vain hyväksyt tämmöisen ostajan. Olisihan noita rahojakin joku tuhansinen aluksi.
— Mitäpä minä niillä… pääasia on, kun saan jättää talon oikeisiin käsiin.
Sovittiin, että kauppa päätetään heti. Tuomas saa talon huomisesta lähtien käsiinsä.
— Minä tästä samoilen tuonne selkäsaareen ja rakennan sinne kalasaunani, puheli Heikki. Kalastelen, makailen, soutelen huvikseni. Tulenpahan sitten talveksi tupaasi, Tuomas, jos luvan antanet. Ei ole huolta huomisesta. Elää kellettelen, niinkuin kulloinkin parhaaksi näen.
Miehet juttelivat myöhään yöhön. Nuotioselältä kuului venemiesten ääniä ja airojen kolinaa. Kaakko äännähteli joskus tyvenillä vesillä rikkoen kirkkaan kesäyön hiljaisuuden.
Tuomas tunsi pitkästä aikaa olonsa jotenkuten rauhalliseksi. Jos Annankin saisi hyvällä kohtelulla vielä muuttumaan. Jos lakkaisi kyliä käymästä ja tyytyisi uuteen kotiin ja muuttaisi mielensä. Kun kerrankin kaikki entinen katoaisi kuin paha uni ja saisi alottaa uutta elämää.
X.
Hiljainen, kesäinen sunnuntai.
Taivas kaareutui kirkkaana ja vilpoinen tuuli veteli juovia järven selkiin. Tuomas istui veräjäpuulla Heinämäen pellon laidassa ja katseli edessään lainehtivaa ruispeltoa.
Nyt se jää toiselle tuokin. Mitähän isä sanoisi, jos eläisi? Ja äiti?
Sanoisivatkohan: Suotta jätit. Olisit pysynyt vanhoilla juurillasi.
Mutta eihän hänellä oikeastaan mitään juuria ollutkaan. Vieraassa
maaperässähän hän eli. Toisen maata. Ikuisen vihamiehen ja häpäisijän.
Jääköön toiselle!
Täytyi päästä omalta pohjalta yrittämään ja näyttämään, mitä saisi aikaan. Varmaan se huoliakin huojentaisi. Ja olihan siinä vihdoin pojalla oma pohja, jolta sopisi jatkaa. Ei yhtään kaihoa eikä koti-ikävää saa tulla, ei vaikka…! Kauniimpi on siellä paikkakin.
Tuomas käveli pihaan.
Mitähän tuosta nyt Anna sanonee? Ilostuukohan? Kun ihastuisi, kapsahtaisi kaulaan ja sanoisi, että elä milloinkaan enää muistele… Minä koetan olla hyvä ja uskollinen emäntä Nuotioniemessä. Jopahan se niin sanoo!
* * * * *
Tuomas astui tupaan. Permannolle oli levitetty koivunlehtiä ja horsmia kuivamaan. Anna nukkui tuoksuvilla lehdillä. Vanha Könniläinen löi keskipäivän tunteja.
Tuomas aprikoi, menisikö vielä ulos vai istuisiko odottamaan Annan heräämistä. Siihen painautui Annan viereen lehdille. Saisi siinä salaa häntä katsella. Tuomaan sydänalassa hiipaisi outo rakkauden jano. Miten kauan siitä olikaan, kun hän oli vaimoaan hyväillyt? Tuntui niinkuin olisi ollut määrättömän kauan.
Annan rinta kohoili tasaisesti ohuen puseron alla. Kiinteän rinnan kuultava iho näkyi kaula-aukeamasta. Toinen käsi oli pään alla ja toinen vapaana valui vartalolla. Pyöreä, täyteläinen käsivarsi ja kiinteä, kuultavahipiäinen rinta puseron alla.
Tuomaan teki mieli laskea kätensä hiljaa ja hyväillen Annan käsivarrelle, mutta pelkäsi herättävänsä hänet. Tuomas vain janoten katseli muistamatta mitään, näkemättä mitään muuta kuin täyteläisen vartalon, pyöreän käsivarren, hohtavat posket ja rinnan tasaisen aaltoilun.
Uusi polttava kaipauksen tunne värisytti Tuomasta. Mitähän se oli? Aistien kaipuutako vai ystävyyden tarvetta! Olisiko se ollutkaan mahdollista hänelle tuon nuorekkaan olennon omistaminen? Oliko se tosiaankin häntä varten? Tällaisen jäykän ja järeän, työssä kovettuneen, vaivoissa vanhettuneen…? Mitä hän rakkaudella, tämmöinen!
Kurkkua kuristi yksinäisyyden tunne, katkera, selittämätön kaipaus.
Kuristi niinkuin olisi itku ylös pyrkimässä.
Hänenhän sen pitäisi olla, vaikkei ollut. Hänellehän sen, tuon tuossa, tulisi osoittaa rakkautta, vaikkei osoittanut.
Tuntui kuin Isotalo olisi vieressä nauraa höhöttänyt ja kurkottanut niljaisia käsiään Annaa kohti.
Minun se on. Minulle sen posket punehtivat ja silmät loistavat. Minulle kupertuvat poskien hymykuopat ja minä sen omistan — ruumiin. Muulla ei ole väliäkään!
Taaskin salpasi Tuomaan hengityksen paisuva viha, niinkuin oli sadat kerrat ennenkin salvannut.
Tätä hirveätä helvetin tuskaa!
Anna heräsi ja katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Lienevätkö Tuomaan kasvot olleet vihasta vääristyneet, koskapa Anna kirkaisi.
— Hyi! Mitä sinä siinä…?
Ja aikoi ponnahtaa ylös.
— Kuulehan, älähän..! Olisit nyt siinä vielä hetken.
Tuomas koetti hapuilla Annaa syliinsä, mutta Anna pyörähti penkille istumaan.
— Kun ihan säikähdin.
— Minuako?
— Niin.
Tuomaskin istui penkille ja näytti alakuloiselta. Hetken perästä virkkoi.
— Mitäs sinä siitä sanot, kun Nuotioniemi on nyt meidän?
— Mitä?
— Että minä olen nyt Nuotioniemen isäntä.
— Mitä sinä nyt horiset? kysyi Anna ihmetellen.
— Että minä ostin sen… usko, jos tahdot. Tuoss' on kauppakirjat.
Tuomas heitti Annan syliin tukun papereita ja siirtyi lähemmäksi istumaan. Koetti hymyillä sanoessaan.
— Ja sinä olet nyt talon emäntä.
Ihmetellen katseli Anna vuoroin Tuomaaseen ja papereihin.
— Mutta ethän sinä ole mitään ennemmin puhunut.
Tuomas hytkähti. Hyville mielinpä taisi käydä.
— Eihän sinulle ole saanut mitään puhutuksi, kun aina kierrät ja kaarrat. Olen sitä jo monta päivää miettinyt, ja kun kuulin, että Heikki myy talonsa, niin menin kuulemaan ja nyt ne on kaupat tehty.
— Johan sinä nyt olet aivan hassuna, ihmetteli Anna.
— Vai hassuna. En minä ikääni toisen maata rupea viljelemään. Ja semmoisen miehen kuin Isotalo.
— No ihanko sinä tosissasi?
— Ei siinä ole yhtään leikkiä.
— Mutta mihin Heinämäki jää?
— Se myydään.
— Ole hulluttelematta.
— No mitä me muutakaan sillä…
— Ja millä sinä talon maksat?
— Työlläni.
— Taitaa olla huono maksaja.
— Se on ainakin minun mielestäni luotettavin.
Anna mittaili Tuomasta silmillään.
Tuoko tuossa jaksaisi taloa pystyssä pitää? Ja miten se on vielä innoissaan. Anna purskahti nauramaan.
— Mitä sinä naurat?
Tuomaan kasvot synkkenivät.
— Pilkkanaurullako sinä vain kiitätkin minua!
— Enhän minä, mutta…
— Naura vain, ainakaan Isotalo nyt ei enää naura!
Tuomas meni ulos mieli kuohuen.
Näinkö se taas kaikki kävikin? Näinkö taas hänen suunnitelmansa raukesivat? Turhaa, turhaa kaikki!
XI.
Tuomaan ulos mentyä jäi Anna vielä penkille istumaan. Tuvan lehtikerpuille tuoksuva ilma raukasi ja kutitti somasti hermoja.
Nyt se taas suuttui, kun en heti osannut ylistää talon ostoaan. Mitähän varten talon osti, kun Heinämäkikin on kuin pieni talo. Se vihaa Isotaloa ja sillä se… Vai olisiko suunnitellut saavansa minut yksin pitää, kun Nuotioniemeen muuttaa?
Anna naurahti.
Minua miellyttääkseen se sen osti. Olisihan saanut jäädä ostamatta, mutta kun tahtoo talollisena olla, niin tahtokoon. Eipä sieltä matka ole paljon pitempi Isoontaloon kuin täältäkään. Ja parempihan on olla talon emäntä kuin torpan vaimo. Olisihan pitänyt kiittääkin, mutta enhän ehtinyt. Olisihan saanut syliinsäkin ottaa, kun olisi tahtonut. Olisi muulloinkin saanut, vaan en taida enää kelvata.
Anna oikoi kauniita jäseniään ja naurahti hermostuneesti.
Nyt saisi jo aittaanikin tulla, mutta eipä tule, enkä mene esittämään, kun ei kerran pyytämättä… Jöröttää ja jöröttäköön. Kun en kelpaa hänelle, niin kyllä muille! Eihän ole minun syyni, että kyliä käyn, kun Tuomas kerran…
Anna vavahti. Syvällä jossakin oli vielä hiukkanen tuntoa jälellä, joka vaati vaikenemaan.
Olenko minä Tuomaalle tarjonnutkaan rakkauttani? Jos on aittaansa pyytänyt, niin en ole mennyt. Esteitä on ollut milloin mitäkin.
Niin ei olisi saanut tapahtua. Eikä saakaan vasta enää. Kun saa oikeutensa, niin vähemmän epäilee tästä lähtien. Eikähän Isotalo ole koskaan kieltänytkään. Ja viis', jos olisikin! Alkoi vistottaa joskus se Isotalon kotielämä. Naisia yksi melkein joka sormelle. Ei sano heistä välittävänsä, vaan pitäisikö se niitä talossaan muuten, jos ei välittäisi.
Annalle johtui mieleen Hautamäen nuori isäntä. Oli karjatiellä eräänä iltana tavannut ja alkanut nauraen jutella.
Annan olemukseen valahti sitä ajatellessa hiukaseva kaipuu, joka pani aivan polvet horjahtamaan.
Kun olisi Isotalokin semmoinen! Notkea kuin nuori koivu ja silmissä kumma palo. Mutta vanhaksi alkaa jo käydä ja silmässäkään ei ole enää mitään muuta kuin rasvainen kiilto. Saisi jo pysyä omillaan, mutta eihän se… Enkä minä hänen kanssaan enää… mutta kun on tullut aljetuksi, niin olkoon niin kuin on ja menköön niinkuin menee. Mihinkähän se nyt, kun ei syömäänkään…? Tuomas parka… Suotta vain on tullut hänen mielensä niin usein pahoitetuksi.
XII.
Tuomas oli kävellyt Isotalon puheille. Päätti selvittää asiat hänen kanssaan ja ilmoittaa talon ostonsa nähdäkseen, minkä vaikutuksen se tekisi.
Isotalo köllehti pihamaalla auringon paisteessa. Väki oli aamiaisella tuvassa, josta pihalle kuului kovaääninen puheen porina. Pihamaalla käyskenteli naisväkeä aukoillen aittojen ovia ja muutakin puuhaten.
Väkirikas oli Isotalo. Tuomaan täytyi siinä pihamaalla istuessaan tosiaankin ihmetellä sitä väen paljoutta. Koko kartano kihisi aivan kuin muurahaispesä. Oli se niitä saanutkin, miehiä niinkuin naisiakin.
Joku tytöistä kulki pihamaalla makailevan isännän ohi, niin että helmat hipaisivat. Isäntä kapaisi kintusta. Tyttö mennessään nauraa helisteli. Toinen jo murhaavan silmäyksen heitti: "Olisi minua kopaissut eikä tuota…"
Tuomas hymähti halveksien. Kyllä on mies laittanut itselleen aikamoisen haaremin. Mutta se ei vielä riitä, kun pitää toiselta ryöstää hänen ainoansa.
Tuomas rykäisi.
— Jos sitten mentäisi selvittämään ne asiat…
— Kyllä se sopii tässäkin… Mitä asiaa sinulla on? sanoi Isotalo välinpitämättömästi.
— Se vero on maksettava, koskapa sen suoritus nyt minun kohdaltani loppuu, sanoi Tuomas ja aivan hytkähti sitä sanoessaan.
— Mitä, loppuu? En minä veroa rahana ota.
— Kyllä se nyt tulee otettavaksi.
— Sinäkö pakon panet?
— Kukapa muukaan. Kun minä en aio enää Heinämäessä asua, niin…
— Missä sinä sitten asut?
— Nuotioniemeen muutan vielä tänä päivänä.
Isotalo vääntyi istumaan. Hymähti pilkallisesti.
— Kestinäkö sinä Nuotioniemessä…?
— Ei kun isäntänä.
Tuomaan ääni helähti teräkseltä. Isotalo ei näyttänyt vieläkään oikein käsittävän.
— Mitenkä sinä isäntänä…?
— Siten kun olen talon ostanut Heikiltä.
— Valehtelisit muille. Sinulle ei Heikki ole myynyt taloaan, koskapa ei minullekaan.
— Kyllä se nyt on minulla. Saat mennä kysymään, jos tahdot.
— Tuhannen helvettiä! Eikö se pökkö osannut myydä rahaan, kun rupesi velaksi…
— Ei sanonut sellaiselle miehelle antavansa taloaan kuin sinä olet.
— Minkälaiselle?
Isotalon kasvot vääntyivät kiukusta.
— Kyllä sinä tiedät itsekin, minkälainen olet, syntipesä!
Tuomas oli kerrankin päättänyt sanoa, mitä oli sydämellään.
— Ja mikä sinä olet!
Isotalo aivan kihisi raivosta.
— Olen rehellinen mies, jonka tuntoa ei paina mikään. Mutta sinulla taitaa olla iso tili, kun sitä kerran joudut selvittelemään, sanoi Tuomas.
— Sinulleko?
— Minullekin.
Mitä minä olen sinulta vienyt?
Tuomaassakin jo raivo kuohahti. Hypähtäen Isotalon eteen virkkoi syvällä äänellään.
— Kysytkö sitä, sinä saatana! Kunniani sinä veit ja kerran vielä vastaat siitä!
Isotalo väistyi hätkähtäen, mutta selvittyään huusi miehiä avukseen.
Muutamia renkejä ilmestyi haluttomasti portaille.
— Kuulkaahan, pojat! Tämä sanoo minua varkaaksi. Pitäkäähän mielessänne.
— En minä ole sinua varkaaksi sanonut, vaikka olet vienytkin toiselta onnensa.
— Kuulkaa, pojat, se sanoo sen vieläkin.
Isotalo käveli pihamaalla leuka täristen.
Tuomas kaivoi poveltaan verorahat ja ojensi Isotalolle.
— Tuossa on Heinämäen vero. Muuta minä en rupea kanssasi…
— En huoli sinun rahoistasi.
Tuomas heitti rahat pihamaalle.
— Korjaa siitä. Tästä lähtien tekee veron se, joka ostaa Heinämäen.
— Kuka sen myy? kivahti Isotalo.
— Minä! virkkoi Tuomas.
— Ei sinulla ole mitään oikeutta mennä sitä myymään.
— Minulla on oikeus!
— Nähdäänpähän!
Miesten äänet jyrähtelivät ukkosena pihamaalla.
— Käykää kiinni siihen ja heittäkää portista menemään, kehoitti Isotalo renkejään.
Rengit lähenivät epäröiden. Saisi siitä ukolta pari ryyppyä, jos vähän retuuttaisi Tuomasta.
Tuomas odotti kädet nyrkkiin puristettuina, kasvoillaan uhman tuli. Miehet jäivät neuvottomina katselemaan toisiaan. Se voisi antaa rautakourillaan, niin että huomennakin vielä tuntuisi.
— Raukat, kun ette uskalla! kähisi Isotalo.
Tuomas pyörähti ympäri ja sanoi mennessään.
— Korjaa rahasi pihamaalta, jos tahdot. Minun puolestani vero on maksettu.
XIII.
Tuomas kantoi hakametsästä juhannuskoivuja, pystytteli niitä kuistiin, portaiden eteen ja tupaan. Siinä puuhatessaan uutta kotia juhlakuntoon näytti tyytyväiseltä. Hymykin pilkahti joskus silmäkulmassa.
Annakin laulahteli iloisesti. Tuomaan mielestä oli kuin muuttunut viime päivinä. Tuli usein kysymään asioista, joita ei arvannut voivansa yksin päättää, ja puhelikin väliin milloin mistäkin.
Päivä paistoi kirkkaasti. Nuotiojärvi kuvasteli saariaan ja rantojaan tyvenessä pinnassaan. Käet kukahtelivat järven takana.
Tuomas katseli tyytyväisenä ympärilleen. Talo oli juhlakunnossa. Rakennukset oli Tuomas edellisellä viikolla panettanut punamaaliin ja siistinyt aitoja kartanon ympärillä. Nuotioniemi ei ollut koskaan näyttänyt niin hauskalta kuin nyt, eikä tuntunut enää yhtään vieraaltakaan. Heinämäki tuli enää harvoin mieleen.
Tuomas kepsakehteli tyytyväisenä pihamaalla.
Jopa tämä nyt näyttää hauskalta. Kartano punottaa järvelle kuin herrastalot ja kivettömät pellot ovat kirkkaalla oraalla. Veti kuin vetikin se talon osto. Kun vain Anna nyt kaiken tämän huomaisi. Ja olihan Anna huomannutkin, miten hyvä koti hänellä nyt oli. Heräävää kunnianhimoa se hiveli, kun kylällä kiitettiin ja palvelijat sanoivat emännäksi. Ei kehdannut olla kiittämätön Tuomaallekaan, vaan puheli niinkuin entisinä aikoina ja välistä polvellekin istui ja aittaan tuli iltasin.
— Muuttunut on, arveli eräänä päivänä Tuoma Jannelle, kun olivat kahden samalla työmaalla.
— On sen kun on, arveli Janne, joka oli salaa seuraillut emäntänsä liikkeitä.
— Miten niin?
— Siten vain, ettei se nainen niin pian jätä huonoja tapojaan.
Pitemmältä ei puhunut huomioistaan. Puhuisipahan toiste. Tuomas oli sen päivän allapäin, mutta illalla jo Anna hänen mielensä kevensi.
Ja nyt oli juhannus, kesän kerkein hetki. Eipä sopinut murjotella. Onhan Anna voinut heittää jo kokonaan Isotalon mielestään, koskapa muutenkin on muuttunut. Ja jos tuo nyt jo taivahinen auttaisi, ettei enää koskaan… Palaisi rauha taloon ja muuttuisi elämä siedettävämmäksi.
Anna kulki pihamaan poikki. Seisahti ja näytti hieman levottomalta.
— Menetkö sinä kirkkoon? kysyi Tuomaalta, joka liiterin ovella asetteli valjaita korjuuseen.
— Niinhän olen aikonut. Tuletko sinä?
— En minä nyt… sitten toiste… en taida olla oikein tervekään.
— Saisihan jäädä minultakin, vaan olisi asioita.
— Kylvyn jälestäkö menet? kysyi Anna.
— En tuota vielä osaa sanoa.
— Mutta niinhän eilen sanoit. Minä jo eväätkin laitoin. Nurmi-Juhana saa tulla soutajaksi. Kuuluisi Iidankin mieli tekevän kirkkoon.
— Saahan lähteä, jos haluttaa. Pitänee tästä sitten minunkin…
— Onhan se yöllä viileämpää kävelläkin, toimitti Anna mennessään.
Mitähän se nyt niin toimittaa menemään? Aikoisikohan itse kylään, kun niin… pelkää, etten muuten päästä…
Tuomas oli kylpenyt ja pukeutunut ja laskeutui rantaan, jossa Nurmi-Juhana oli jo häntä odottamassa. Janne pyörähti rantatielle hänen jälkeensä.
— Kuulkaahan, olisi vähän asiaa…
— No mitä nyt?
— Sanoa tuo pitänee, vaikkei oikein sopisikaan, mutta…
— Mitä?
— Kuulin kun Anna laittoi tuon Juhanan pojan sanomaan Isotalolle, että nyt sopisi tulla, kun Tuomas menee kirkkoon.
Tuomas hätkähti.
— Valehtelet nyt varmaankin!
Janne katsoi ihmetellen isäntäänsä ja virkkoi.
— Ei ole valhetta, satuin kuulemaan, kun toimitti pojan menemään. Ei sitä siltä tarvitse uskoa, jollei tahdo.
Tuomaan juhla-ilo särkyi. Uhkaavana hän kääntyi menemään pihaan, mutta pysähtyi virkkaen Jannelle.
— Minä käännyn tuolta jonkun matkan päästä takaisin… Olehan saapuvilla, jos tarvitaan, mutta salaa, ettei Anna huomaa.
* * * * *
Tuomas oli kääntynyt takaisin ja palasi metsätietä kartanoon.
Ruumiiseen oli laskeutunut painava väsymys ja polvet horjahtelivat.
Povessa kyti mieliharmi hiljaisena lieskana syttyäkseen mielettömäksi
raivoksi.
Miten kavala saattoi Anna sentään olla! Ja miten iljettäviä juonia ja kohtauksia se järjesti hänen selkänsä takana ollakseen edessäpäin hänelle liukas ja lipevä, kuin ei enää mitään olisi tapahtunutkaan.
Kartano nukkui. Väki oli lähtenyt kokkotulille ja päivätyöläiset kotiinsa. Karjatarhassa kierteli lehmisavu rauhallisena ja kellokas märehti veräjällä. Jostain kaukaa kuului harmonikan alakuloinen sävel.
Tuomas seisoi tuvan portailla liikahtamatta. Outo tunne niinkuin suuri hätä värisytti häntä.
Jos Anna ei käskenytkään Isotaloa tulemaan, jos kielsi, mutta Janne ei oikein kuullut. Jos Anna ei sitä tahtoisikaan, vaan ainoastaan välien selvitykseksi keskustella, mutta Isotalo saattoi vaatia, ahdistaa. Hänen täytyy mennä auttamaan.
Porstua kamarista kuului ääniä. Tuomas kääntyi ja huomasi Jannen viittovan hänelle porstuan ylisiltä.
Tuomaan suu vääntyi itkun sekaiseen nauruun.
Vai Anna ei tahtoisi…! Ja hän muka auttamaan…! Nopealla liikkeellä veti hän kengät jaloistaan ja kiipesi hiljaa porstuan välikölle.
— Täällä on laipiossa pieni luukku, jota eivät huomaa. Siitä kuulee ja näkee hyvin, neuvoi Janne. Mutta liikkukaa hiljaa.
Tuomas meni osoitetulle paikalle.
Laipiossa oli käden levyinen aukko, jota sisällä olijain oli vaikea huomata. Tuomas laskeutui multimukselle ja painoi kasvonsa aukkoon.
Siellä se oli Isotalo ja Anna hänen polvellaan.
Tuomas tarttui päähänsä. Tuntui kuin joku olisi iskenyt siihen. Pimeni silmissä ja suonet takoivat.
Että hänen piti vielä joutua kaiken näkijäksi ja todistajaksi! Mitä, mitä nyt tapahtui?
Anna riisuutui ja meni vuoteeseen. Isotalo seurasi häntä silmät palaen.
Tuomas kivettyi. Kaikki tunteet katosivat hetkeksi ja hän tunsi vaan hengityksensä raskaan, huohottavan käynnin. Yksi tunne oli vain jälellä. Laskeutua alas ja lopettaa saastaiset siihen paikoilleen! Ei yhtään armoa! Loppu-ikä menisi raudoissa, mutta koston pitäisi tulla veriseksi ja hirvittäväksi!
Kylmä hiki tippui hänen otsaltaan.
Tuomas hoiperteli alas väliköltä. Suonet olivat laanneet lyömästä, mutta nyt ne jo löivät jälleen mielettömästä raivosta.
Tuomas tempasi kirveen porstuan seinältä. Räsähtäen halkesi kamarin ovi ja Tuomaan kirves jo kohosi murskatakseen vuoteessaolijat, jotka kauhu kivetytti paikoilleen.
Janne oli hypähtänyt nopealla liikkeellä ovelle ja tarttui takaapäin kirveeseen.
— Tuomas! Varo verityötä!
Isotalo pakeni, Anna kintereillään.
Tuomas karjahti kuin haavoitettu eläin, muttei lähtenyt pakenevien jälkeen. Saatuaan jälleen kirveen, jonka Janne oli nostanut naulakkoon, syöksyi hän kamariin.
Sänky pirstoutui. Jokaista iskua seurasi karjahdus, joka muistutti haavoitetun pedon raivoa. Pöytä halkesi ja lensi rämähtäen porstuaan. Isotalon vaatteet ja kengät silpoutuivat huimasti heiluvan teräksen alla.
Vihdoin horjahti Tuomas voimatonna porstuan kynnykselle ja purskahti hillittömään itkuun.
XIV.
Isotalo paisutti voimatonta vihaansa. Oli kiertänyt pitäjällä ja saanut ostetuksi muutamia Tuomaan velkoja itselleen. Päätti panna ne heti uloshakuun. Oli pyytänyt Nuotio-Heikiltäkin Tuomaan velkakirjaa ostaakseen onnistumatta aikeessaan. Nuotio-Heikki oli kironnut ja käskenyt mennä hiiteen. Olipa vielä haukkunut Isotalon hyvänpäiväiseksi.
Isotalo kiehui vihasta.
Ensikertaa hänen aikeensa jäi onnistumatta. Ja ensi kertaa häntä vastustettiin. Tuomas sai rauhassa viljellä taloaan, vaikka Isotalo oli sen jo ajatuksissaan liittänyt viljelyksiinsä.
Tuomaalla oli paikkakunnan parhain kalaranta, monta apajakertaa ja sitä Isotalo parhaiten oli himoinnutkin. Se jäi nyt saamatta. Tuomas oli myynyt Heinämäen häntä kuulematta ja siihen täytyi tyytyä, vaikka kirvelikin. Oli pahuksella sellainen vuokrasopimus, niin minkäs teki. Ja vieläkin. Tuomas saattoi vaania hänen henkeään. Olisi varmasti silloin jo tappanutkin, jollei toinen tarttunut kirveeseen.
Isotalo seisoi rannalla ja katseli Nuotioniemeen, joka näkyi laajahkon lahdelman takaa. Punainen kartano peltojen keskellä kuvasteli tyveneen veteen… Punainen kartano ja laaja, rehevä ruispelto.
Se oli kuin helvetti siinä silmien edessä. Kun olisi sen saanut hävitetyksi keinolla millä tahansa. Keräämillään Tuomaan veloilla voisi hän korkeintaan hävittää siltä irtaimen, mutta talo jäisi sille koskematonna käsiin. Pian se uuden irtaimiston hankkisi. Hänen täytyy vielä koettaa Nuotio-Heikkiä taivutella. Jos ei muuten, niin juottaa se pökkelö hutikkaan ja saada silläneuvoin Heikiltä velkakirja.
Isotalo naurahti hyvillään mielestään oivalliselle keksinnölleen ja läksi kävelemään pihaan. Meni kamariinsa, avasi kaapin ja kumosi täyden konjakkilasin.
Heh… eipä se enää karvastellut edes kurkkuakaan. Pitäisi saada pirtua.
Emäntä, laiha ja surkastuneen näköinen olento, tuli kamariin.
— Minulla olisi sinulle pyyntö, virkkoi emäntä arkaillen.
— Mikä?
— Että lakkaisit vihdoinkin himoitsemasta toisen omaa. Sanovat sinun Nuotioniemen taloa sillä silmällä katselevan. Ei siitä hyvää koidu, saat uskoa. Kirousta vain.
— Pidä suusi… Sinuun ei kuulu minun asiani. Eikä minuun kenenkään kirot pysty.
— Saisit kumminkin kunniasi vuoksi… joka paikassa jo puhutaan sinusta…
— Kuka puhuu, sinäkö?
— En minä, vaan…
— Mene helvettiin! Minua ne puheet eivät liikuta.
Emäntä nousi ja seisahti ovelle.
— Siellä on Vehka-Mari lapsensa kanssa. Kysy sinua.
— Mitä se minusta?
— Tietysti pyytäisi apua.
— Minulta… Menköön vaivaistaloon.
— Mutta… se sanoo lapsen olevan sinun.
— Menköön tuhannen tervoihin kakaroineen! Kaikkia mieronkiertäjiä tässä…
— Pitänee sitten minun auttaa häntä, kun sinä et kajoa.
— Ulos! heti!
Emäntä meni. Isotalo avasi kaapin ja kumosi konjakkilasin, toisen ja vielä kolmannenkin.
Vai minun lapseni… kuka heistä tietää mitä ne on… ja kuka on.
Kunhan kerjäävät.
XV.
Tuomas heilui muita ripeämpänä heinäniityllä. Nähtyään, että kaikki hänen kauniit suunnitelmansa ja toiveensa särkyivät ja pala palalta lohkesivat, alkoi hän työstä etsiä helpoitusta raskaille mietteilleen.
Melkein levähtämättä, silmäänsä ummistamatta hän liikkui yöt ja päivät, vuoroin heinänkorjuussa, väliin laajalla suoperkkiolla, joka oli saatava syysoraalle joutumaan.
Kauhistuen katselivat talon työmiehet hänen hurjaa raatamistaan ja villejä voimiaan, joista ei näyttänyt loppua tulevankaan.
Muita kehoitti Tuomas lepäämään, mutta itse ei levännyt. Päivisin kun väki aterian jälkeen nukkui ruokauntaan, hiipi Tuomas luokoja korjaamaan ja öisin muiden nukkuessa talutti hevosen auran eteen ja riisui sen, kun aurinko nousi.
— Sinähän tuolla tavoin lopetat itsesi, virkkoi joskus Janne. Et näy siitä kumminkaan itsellesi mielenrauhaa saavan.
— Mitäpä väliä tällä… kun vain loppuisikin elämä, virkkoi Tuomas ääni värähtäen.
Tuomas oli laihtunut ja käynyt entistä kumarammaksi. Parransänki törrötti karkeana ja silmiin oli tullut arka kärsivä ilme.
Entisen lisäksi oli uusi, painava ajatus alkanut vaivata häntä. Oliko poika hänen vai Isotalon?
Kerran hän oli jo sitä aavistellen ajatellut, mutta hävennyt ajatustaan. Nyt oli se tullut uutena painajaisena.
Poika käveli ja soperteli ensimäisiä lauseitaan. Kapusi työstä tultua syliin ja luottavasti silmiin katsoen sanoi oman, vienon tunnustuksensa "isä". Mutta isän täytyi sydän veristäen epäillä sitä tunnustusta.
Se oli kaikesta raskainta. Kun saisi edes siitä selvyyden, mutta mistäpä sai. Kuka tiesi sen?
Toisaalta tuntui kauhealta rikokselta epäillä poikaa toisen omaksi, mutta epäilyksille, aina takaa ajaville ajatuksillehan ei voinut mitään.
Täytyi olla yhtämittaa raastavassa ristitulessa. Kuka siitä pelastaisi, mikä edes hetkeksi auttaisi? Ei mikään, ei muuta kuin kestä vain, niin kauan kuin voimatonna kaadut.
* * * * *
Nuotioniemen heinäväki oli ollut Rantakaarteessa heinänkorjuussa jo pari päivää. Niitty oli kaukana kartanosta ja yö maattiin tuoksuvissa heinissä.
Tuomas oli liehunut yhtämittaa vuoroin niittäen, vuoroin hangoten kuivia heiniä latoon.
Päivä paahtoi herpaisevasti. Heinä kuivi, niin että ritisi. Vielä muutamia poutaisia päiviä, niin Rantakaarteen heinät saataisiin kaikki kuivina latoon.
Tuomas vaan ei osannut siitäkään iloita, vaikka työt sujuivat ja talon tulot lisääntyivät joka päivä, niin että hän saisi niillä lyhentää tuntuvasti talon hintaa.
Tuli päivällisaika ja väki asettui ladon kupeelle syömään. Tuomas käveli lähteelle polttavaa janoaan sammuttamaan.
Niityn veräjällä tuli Mäkäräinen, lautamies, häntä vastaan. Katseltiin varjoisa paikka ja istuttiin lepäämään.
Mitähän tuo nyt…? arveli Tuomas. On sillä asiaa, ei se muutoin tällaisena poutapäivänä…
Mäkäräinen ilmoittikin asiansa. Oli tullut tuomaan Isotalon velkavaatimusta.
— Mitä helvettiä…? Isotalo ei ole penniäkään minulta saamassa.
— Eikö liene se sinun Hautalalta kuukausi sitten ottamasi suonperkkauslainasi Isotalon kynsissä, arveli Mäkäräinen.
— Olisiko Hautala ollut niin kavala?
— Niin tuntui Isotalo sanovan. Ja olen muutenkin kuullut, että olisi koettanut Nuotio-Heikiltäkin saada velkakirjaasi.
Tuomas kirosi synkeästi. Luuliko Isotalo saavansa Nuotioniemen anastaa, niinkuin oli jo monta taloa naapureiltaan anastanut.
— Kerrankin erehtyi se konna laskuissaan minun suhteeni, virkkoi Tuomas aikoen jälleen niitylle.
— Sitä toivon minäkin, sanoi Mäkäräinen hyvästellessään.
XVI.
Tuomas oli vielä toivonut joskus hiljaisina yönhetkinä valvoessaan, että hänen ja Annan välit muuttuisivat, joskaan ei ennalleen, niin ainakin siedettävämmiksi. Hän olisi vieläkin valmis omasta puolestaan anteeksi antamaan, jos vain tietäisi, että Anna ei enää ajatellut Isotaloa ja tahtoisi vastaisuudessa olla uskollinen hänelle. Ja kun varmasti tietäisi, että poika oli hänen.
Siinäpä se taas oli! Mistä sen tietäisi?
Hän olisi kumminkin valmis uskomaan, jos Anna katuisi ja vakuuttaisi, että ainakin poika oli hänen. Kun saisi edes senverran sopua syntymään, että saisi puhua pojasta Annan kanssa, saisi kuulla sen vakuuttavan.
Jäisi edes se maailma särkymättä.
* * * * *
Mutta se särkyi ennen kuin Tuomas aavistikaan.
Heinäväki oli muuttanut järven takaiselle Takamaan niitylle, jossa aiottiin viipyä viikko yhtämittaa kotona käymättä. Anna oli jäänyt niin kuin muulloinkin kotiin ja kaikki muu väki oli ulkoniityllä.
Muutamana iltana katkesi niittokoneesta joku osa ja Tuomaan täytyi lähteä kotiin sitä korjaamaan.
Soudellessaan johtui Tuomaan mieleen mennä salaa kotiin. Saisipahan nähdä, oliko Anna yksin kotona.
Tuomas veti venheensä rantapensaikkoon ja kiersi kartanon taitse pihaan.
Tuvasta kuului hiljaista puhetta. Tuomas hiipi tuvan avonaisen karsina-ikkunan alle ja jäi kuuntelemaan.
Siellä se oli taas Isotalo!
Tuomaan teki mieli katsomaan, istuiko Anna hänen polvellaan. Pikku
Matti kuului juoksentelevan tuvassa nauraen ja loruten.
— Vieläkö Tuomas vaan pitää tuota poikaa omanaan, kuului Isotalo kysyvän.
— Tietysti. Mitäpä se siitä nyt osaa epäillä.
— Osaisi vikkelämpi mies, mutta mitä nyt sellainen kuin Tuomas.
Näkeehän tuon jo silmistäkin.
— Ja onhan se muutoinkin sinun näköisesi, kuului Anna sanovan.
Isotalo nauraa hohotti.
— Tulehan isäsi polvelle, poika. Pian sinusta mies tulee ja näytäkin silloin, että olet isäsi poika, etkä mikään nahjus.
Uusi naurun räjähdys, jota Annakin kuului säestävän.
Tuomaan silmissä pimeni. Hammasta purren täytyi hänen hillitä itseään.
— Nyt minun jo täytyy mennä ajamaan kaljaa kotiin, kuului Anna sanovan.
— Et nyt menisi vielä, kuului Isotalo estelevän.
— Täytyyhän minun. Tulethan yöksi tänne… minua niin peloittaa yksin.
— Tulen tietysti. Pitänee tästä sitten minunkin verkon laskuun…
Isotalo kuului poistuvan.
Hetkisen jälkeen Tuomas kiersi pihaan ja meni tupaan.
Anna hätkähti, vuoroin punastui ja kalpeni.
— Mistä sinä siihen ilmestyit? kysyi Tuomaalta.
Tuomas seisoi vaieten ja uhkaavana kuin vuori ovensuussa. Pikku Matti huomattuaan hänet kirkaisi ilosta ja juoksi vastaan syliin pyrkien.
Tuomas sysäsi pojan luotaan. Poika katsoi ihmetellen ja purskahti itkuun.
— Kävikö täällä kukaan? kysyi vihdoin Tuomas.
Anna epäröi hetkisen.
— Ei, en minä ole nähnyt.
— Valehtelet, saatana!
Anna horjahti istumaan. Mitä nyt seuraisi hänelle. Tuomas seisoi uhkaavana, kasvoiltaan hirveänä keskilattialla.
Poika pyrki uudelleen isän syliin.
Tuomas räjähti nauramaan.
— Mene vaan Isotalon syliin, porton sikiö!
Anna purskahti rajusti nyyhkimään. Poika riensi katkerasti itkien äitinsä luokse.
Tuomas horjahti kuin ankaran iskun satuttamana. Hetkisen ponnisteltuaan vastaan yllätti raju nyyhkytys hänetkin. Pojan suru koski häneen. Isä ei ennen ollut milloinkaan työntänyt häntä tylysti pois luotaan.
Kolmet itkusta värisevät kasvot, kaksi veriin asti särkynyttä sydäntä.
Tuomas nousi ja tahtoi ottaa pojan syliinsä.
— Isä ottaa pikku Matin.
Anna suojeli vaistomaisesti poikaansa kasvoillaan hätääntynyt avuton ilme.
Tuomas seisoi kivettyneenä. Poikanen ei tahtonut enää isän polvelle.
Painoi päänsä piiloon äidin syliin ja näytti pelkäävän.
Vanhan seinäkellon särähtävät lyönnit kaikuivat tuvassa, johon oli hiipinyt painava hiljaisuus.
Tuomas huokasi raskaasti ja meni ulos. Viimeinenkin toivon kipinä sammui hänessä. Pitkä, loputon yö oli alkamassa.