Häpeäpilkku

Hän käyskeli siellä kasvisarkojen välissä. Oli tullut helle. Hiekka ei narissut, vaan tomusi hiljaa hänen askelissaan. Lehdet eivät liikahtaneet, lukuunottamatta muutamia, joiden alla koppakuoriainen tahi mato piilottelihe. Kukkaset säästivät tuoksunsa itselleen. Oli niin äänetöntä ja hiljaista. Mutta mylläristä tuntui, ettei tämä vaiteliaisuus johtunut viattomuuden tietämättömyydestä, vaan paheellisuuden kokemuksesta, joka ei halua haastella salaisuuksiaan; oli kuin hiljainen salaperäisyys vallitseisi kaikessa ja olisi kaiken takana tässä maailmassa.

"Kyllä hän sen unhottaa", sanoi hän. "Pojassa lienee jonkun verran minunkin luonnettani? Hän ei liene tullut yksinomaan äitiinsä, joka, yhden kerran kiinnyttyään, antoi itsensä jaloin tallata! En häntä suinkaan kauniisti kohdellut, mutta kun minä olin köyhä ja hyljätty, hän aina tuli jälleen luokseni, tuo uskollinen sielu. Pojalle en toivoisi hänen luonnettaan, sillä silloin olisi vaikea arvata, kuinka tämä päättyy!"

Hän tunsi vilunväreitä, vaikka oli samanlainen helle kuin äskenkin.

X.

Myllärin rattaat olivat kääntyneet Reindorferin pihaan ja muhkea emäntä laskeutui niiltä alas.

Vanha Reindorfer ja Magdaleena tulivat rehusuojasta.

"Vesihaudan myllärin emäntä!" kummasteli vanhus. "Mitä asiaa hänellä on?"

Magdaleena oli punastunut, silitti esiliinansa vasemmalla kämmenellä ja hymyili itsekseen.

"Juokse äidin luo ja sano, kuka tulee, että hän tietää panna pannun tulelle."

"Hyvä päivä!" sanoi myllärin emäntä. "Kuuma ilma tänään."

"Kuuma on", vastasi Reindorfer ja meni jälleen heinälatoon.

Myllärin emäntä seurasi edellä juoksevaa tyttöä.

Magdaleena jätti oven jälkeensä puolittain auki ja kuiskasi kiireesti äidilleen: "Vesihaudan myllärin emäntä on täällä, isä arveli että tarjoaisit kahvia."

"Pane tulelle", sanoi Reindorferin emäntä, nousi ja astui vierasta vastaan.

"Hyvä päivä!" huusi myllärin emäntä keittiöstä.

"Hyvä päivä!" vastasi Reindorferitar. "Käykää sisään!"

Myllärin emäntä astui sisään koputettuaan ensin oveen, jonka Reindorferin vaimo oli vetänyt kiinni. "Hyvää päivää huoneeseen! Tänään on kuuma!"

"Niin että on aivan nääntyä… No, tee tulta lieteen!" sanoi äiti
Magdaleenalle.

Tyttö hiipi hiljaa keittiöön sivuuttaen myllärin emännän, joka merkitsevästi hymyillen nykäisi häntä hameesta.

Magdaleena meni lieden luo ja alkoi sytyttää tulta, ja se kiinnitti hänen huomionsa kokonaan, ettei hän tullut kiinni painaneeksi kamarin ovea, joka jäi puoleksi auki.

Kamarissa sanoi Reindorferin emäntä: "Miksi et istu, myllärin emäntä?"

Myllärin emäntä oikaisi hamettaan ja istuutui sitten rahille. "Että en veisi teidän unianne", sanoi hän.

"Tänne tulosi ihmetyttää minua. Miehemme eivät tahdo tietää toisistaan, siksi mekään emme ole puhelleet keskenämme. Sinulla on varmaankin joku tärkeä asia."

"Kyllä se saadaan kuulla, sillä enhän voi sinulta salata tuloni syytä. Tulee se julki. Mutta kaikki ajallaan järjestyksessä." Hän kuivasi hikeä otsaltaan. "Kyllä nyt on lämmin".

"Aivan tukahduttava".

"Mutta siitä tulee hyvä vuosi."

"Suotava olisi, näinä huonoina aikoina."

"Niin, huonothan ne nyt ovat ajat … kyllä sen huomaa, vaikka hoitaisi talouttaan kuinka tarkasti. Ennen oli parempi, mutta tuleehan tuota kunniallisesti toimeen nytkin, voipipa rahtusen säästöönkin panna. Niin kai se on teilläkin?"

"Jumalan kiitos, en voi valittaa, että olisi huonommasti!"

"Me olemme saaneet hyvin myydyksi."

"Niin mekin."

"Emmekä ole huonosti ostaneetkaan."

"Luulen, ettei meitäkään ole voitu pettää."

"Olemme ostaneet kaksi hevosta, jotka todella ovat hintansa arvoiset. Ja liinakangasta … sanon sinulle, etten minä olisi ottanut kehrätäkseni kuitenkaan siihen hintaan! Mutta mitä turhista jutuista, Jos siitä asiasta, jonka tähden olen täällä, tulee tosi, niin on meillä kyllä tilaisuutta haastella näistä ja me saatamme vasta usein mielihyvällä kertoa ja näyttää toisillemme, mitä olemme hankkineet kotiimme. Tahdon edeltäpäin sanoa, että paitse sitä erityistä etua, jonka Jumala on myllyn muodossa antanut toiselle perheelle, me olemme niin tulojen kuin taloudenkin puolesta aivan toistemme tasalla ja sopisimme erinomaisesti yhteen."

"Olet oikeassa, myllärin emäntä, sillä taloudenhoidossa ei minua kukaan voita. Mutta mitä tarkoitit yhteensopimisella?"

"Tarkotan, että kaiken typeryyden pitää kerran loppua, sitä suuremmalla syyllä, kun sen lopettamisella alamme hyvän rakentamisen. Ja tyhmyyttähän se on, etteivät meidän miehemme voi sietää toisiaan."

Reindorferin emäntä katsahti tuskaisesti ylös, sitten antoi hän katseensa painua ja sanoi hiljaa: "En tiedä."

"Mutta minä tiedän", sanoi myllärin emäntä sitä äänekkäämmin: "Ja niin totta kuin tässä istun, ajan minä pian ukoltani kaiken vihamielisyyden, ja sinä, rakas naapuri, saat koettaa tehdä samoin omalle miehellesi, sillä sellainen elämä kuin tähän asti ei enää kelpaa! Sanon myöskin miksi ei: Tavallisesti vanhat ovat nuorien hyvänä esikuvana, mutta joskus nuoretkin antavat hyvän esimerkin vanhoille, ja vaikka meidän vanhukset eivät voi sietää toisiaan, on nuorien välillä sitä suurempi hellyys."

"Kenen?" huudahti Reindorferin vaimo äkkiä.

"No vielähäntä kysyt, puhunhan niin selvästi, että sinun pitäisi ymmärtää. Ketä muita tarkottaisin kuin teidän Magdaleenaa ja meidän Floriania? He rakastavat toisiaan, ja minä olen saapunut puhumaan heidän puolestaan ja sopimaan ajasta, jolloin annamme heidän mennä kristilliseen liittoon."

Reindorferin emäntä oli muuttunut kalman kalpeaksi. "Jeesus Maria!" huudahti hän ja painoi molemmin käsin otsaansa.

"Hyvä Jumala!" huudahti myllärin emäntä kohoten istuimeltaan; "mikä sinulla on, Reindorferitar?"

Magdaleena pilkisti keittiön ovesta. "Juokse pian noutamaan isääsi!" sanoi vieras hänelle.

Tyttö kiirehti ulos.

Reindorferin emäntä katsoi vieraaseensa, joka seisoi hänen edessään, ja tarttui hänen molempiin käsivarsiinsa kyynärpäiden yläpuolelta. "Ja miehesi, mylläri, onko hän sallinut sinun tulla tänne sitä varten?"

"Kysytkö vielä! Eihän se ilman hänen suostumustaan hyödyttäisi mitään."

Talonpojan vaimo hiveli kerta toisensa jälkeen tukkaansa, joka riippui hajallaan ohimoilla. "Hän salli sen", kuiskasi hän itsekseen, "hän, joka … oi, jospa hän olisi minut jättänyt aina niin yksin kuin nyt! Taivaan isä, minua ei miltään säästetä, ei miltään!" Kouristuksen tapaiset väristykset tärisyttivät häntä.

Vanha Reindorfer tuli nyt sisään Magdaleenan seuraamana.

"Mistä on kysymys?" tiedusti hän.

Vaimo ojensi toisen käsivartensa Magdaleenaa kohden ja sanoi:
"Vesihaudan myllärin Florian tahtoo naida hänet!"

Talonpoika katsoi kauhistuksissaan vuorotellen jokaista läsnäolijaa.

"Voi, jos olisit sallinut minut lähettää hänet kotoa pois!" nyyhkytti vaimo. "Voi, jos olisit sallinut minun lähettää hänet pois!"

Reindorfer astui silloin hänen luokseen ja sanoi levollisesti: "Älä ole niin kummallinen ja hämmästynyt, voitaisiinhan luulla että siinä on, ties taivas, vaikka mitä takana! Minä en vain käsitä, kuinka mylläri voi päästää vaimonsa tällaiselle asialle, kun hän tietää, että minun ja hänen täytyy aina olla toistemme vihamiehiä. Mutta eihän muuta tarvita kuin sanotaan: Kiitoksia paljon tarkotetusta kunniasta, mutta siitä ei tule mitään. Nuoret saavat unohtaa toisensa, ja sillä on asia ratkaistu."

"Ratkaistu? Kuinka se niin voidaan ratkaista?" sanoi myllärin vaimo kiihtyneenä. "Otan varteen jokaikisen sanan, jos sinä, Reindorfer, voit esittää syyn kieltoosi; olisihan mahdollista, että siinä on hiven tervettä järkeä. Mutta kun itsepäisesti ja järjettömästi asetutaan estämään kahden nuoren ihmisen elämän onnea, sitä en voi vastaansanomatta kuunnella. He sopivat yhteen kaikin puolin niin hyvin ijän kuin mielenlaadun puolesta, kummankaan suku ei ole etevämpi toistaan, eikä minun kosimistarjoukseni pitäisi olla halveksuttava, minun mielestäni pitäisi sen sinulle kelvata. Ja tuo vihamielisyys sitten sinun ja mieheni välillä! Luulisi sinussa olevan sen verran kristillistä mieltä, että luovut siitä, unohdat sen, varsinkin kun toiset saisivat sen tähden syyttömästi kärsiä! Ole siis ymmärtäväinen ja harkitse paremmin, ethän voine vastustaa oman lapsesi onnea."

"Puhut paljon samalla hengähdyksellä, myllärin vaimo", sanoi Reindorfer, "ja vaivaat itseäsi turhaan, tässä ei mikään harkinta auta; usko minua, minä teen niinkuin täytyy tehdä."

Myllärin vaimo löi käsiään yhteen. "Laupias taivas, mutta oletko sinä sellainen visapää! Mutta odotahan, niin vähällä et minua tyydytä, me puhumme vielä asiasta jonkun kotvan. Sano minulle kuinka voi vuosikausia kantaa kaunaa lähimäistään vastaan ja jatkaa sitä vielä sittenkin kun sekä vastustajan lapsen että omankin täytyy siitä kärsimystä saada! Sano se, minä pyydän!"

Reindorfer puhalsi pidätetyn hengityksen hampaiden välitse ja sanoi sitten: "Minä pyydän sinulta, myllärin vaimo, että lopetat turhan puheesi! Kun teitä, naisväkeä, voi taivuttaa mihin hyvänsä, kun vain osaa käyttää kieltään eikä vähällä hellitä, niin te luulette samalla tavalla voivanne muuttaa miesten päätöksiä. Mutta se on erehdys. Ken on mies, hän pysyy sanassaan ja toimii sen mukaan."

"Sittenpä nähdään! Mutta jos tahdot seurata hyvää neuvoa, niin kuule jo tänä päivänä, mitä minulla on sinulle sanomista, ja anna siihen järkevä vastaus, muutoin tulen minä jälleen huomenna, ylihuomenna ja joka päivä, kunnes sen vihdoinkin saan."

Reindorfer katsoi vakavasti myllärin emäntään. "Sen sinä jätät tekemättä! Miehesi tiesi varsin hyvin, ettei sinun tänne tulosi mitään hyödytä, ja hän olisi todellakin voinut sinulta sen vaivan säästää. Kysy häneltä omantuntonsa nimessä, voinko minä toisin menetellä!"

"Minä en aijo säästää kysymyksiä, ja saat uskoa, että jos minä huomaan hänessä syyn teidän kieroon väliinne, niin täytyy hänen ensiksi ryhtyä hyvityspuuhiin. Huomenna sanon sinulle, mitä olen aikaansaanut!"

"Älä ole tungettelevainen, myllärin vaimo. Sinä puhut umpimähkään niinkuin sokea väreistä. Sanon, että kysymys on nyt lopullisesti ratkaistu, minä en tahdo siitä enää kuulla. Pidän sinua arvossa, enkä ole muutoin töykeä, mutta jos tulet vielä tätä asiaa puhumaan, täytyy minun näyttää sinulle ovi saadakseni olla rauhassa."

Myllärin vaimo kääntyi hänestä loukkaantuneena.

"Älä pahastu", virkkoi Reindorfer, "se on sanottu siksi, että tietäisit, kuinka asiat ovat. Älä ajattele sitä enää, ja minä luulen" — hän katsoi kysyvästi Magdaleenaan — "että kahvi on jo valmista, älkää antako sen jäähtyä."

"Minä kiitän. En tahdo mitään. Niin kauan kuin välimme ovat tällaiset, ei minulle teillä mikään maistu. Jumalan haltuun!"

Hän meni ja Magdaleena saattoi häntä rattaille asti.

Niiden luona hän katsoi tytön kyyneleisiin silmiin, siveli hänen poskeaan ja sanoi: "Lapsi parka, älä anna heti rohkeutesi lannistua. Minä en puhunut turhia, ulosviskaamista en lainkaan pelkää, minä tulen kohta takaisin. Mutta ole sinäkin ymmärtäväinen, älä väsy kyselemästä, miksi sinä ja Florian ette saa toisianne. Jumalan haltuun nyt, rakas lapseni."

Rattaat vierivät pois.

Reindorferin emäntä väänteli kamarissa käsiään. "Nyt se tulee ilmi!" tuskitteli hän, "sen täytyy tulla ilmi, sitä ei voida enää salata!"

"Miksi ei?" kysyi talonpoika. "Nyt on sopiva aika lähettää tyttö pois kotoa. Minä takaan, että hänet voidaan ilman pelkoa lähettää palvelukseen kaupunkiin. Ja sen varalle, että hänen lähettämisensä syytä alettaisiin kysellä, on hyvä selitys olemassa; tämä rakkaussuhde ei meitä miellytä, nuorten täytyy erota."

"Olet oikeassa, Josef. Mutta ajattele, että ennenkuin tämä tuuma ehditään toteuttaa, voivat ihmiset sekaantua asiaan ja tehdä kysymyksiä, ja jos tyttö itse ei saa mitään rauhaa, vaan kysyy syytä sinulta itseltäsi…?"

"Sitä en tahtoisi", mutisi Reindorfer epäröiden, "en voisi valehdella hänelle vasten kasvoja, enkä olisi velvollinen muiden syntien tähden kiusaa kärsimään! En soisi hänen kysyvän. Niin, minä en voisi."

Hän kääntyi ja meni.

Reindorferin vaimo oli yksin ja katsoa tuijotti eteensä. Hän tunsi itsensä hyljätyksi, mutta oli kuin huone olisi kuitenkin niin täynnä, ettei pieninkään raittiin ilman henkäys päässyt sinne, hänen ahdistettuun rintaansa ei voinut saapua minkäänlaista virkistävää tuulahdusta. Häntä tuntui niin raskas paino rutistavan, ettei hän voinut kohota istuimeltaan eikä pienimmälläkään tavalla karttaa sitä, minkä nyt täytyi tapahtua. Ja jos tämä pannassaolo jatkuisi, jos hänen täytyisi nähdä kuinka häväistys häväistyksen, tuska tuskan jälkeen saapuu tuosta ovesta ja tapaa hänet näiden seinien välissä, jotka voivat todistaa häntä vastaan, — silloin hänen ajatuksensa varmaan sekaantuvat ja uhkaava kurjuus tapaa hänet kyllä kotona, mutta ei täydessä järjessään.

Nyt joku saapui…

Hän tunsi keveät, joustavat askeleet. Hän hengitti raskaasti ja oli liikkumatta.

Ovea raotettiin; Leena varmaankin katsoi sisään ja vetäytyi pois luullen äidin nukkuvan.

Ja hän ei katsonut ovelle — ei, hän ei katsonut. Mikä oli tullut tämänpäivän ja huomisen välille ja iski syvimmän haavan? Hän tiesi sen nyt ja sanoi itsekseen:

"Sinä et voi koskaan katsoa lapsesi silmiin!"

Ja hän kätki kasvot käsiinsä ja itki katkerasti. Sulku oli särkynyt, sydän murtunut, mutta ajatusvoima oli pelastettu!

Kaupungeissa lienee paljon ihmisiä, joiden ymmärrys on pelastettu samalla tavalla, niin että he ovat tulleet entistä viisaammiksi, oikein arvokkaita ihmisiä! Niin, Reindorferin emäntä oli myöskin arvokas, mutta epäilemättä onneton!

* * * * *

Myllärin emäntä oli saapunut kotiin. Hän yritti nauraa puhuessaan vastaan rientävälle pojalleen: "Sinun täytyy vielä olla kärsivällinen; vaikka olinkin innokas, täytyi minun jättää työni keskeneräiseksi. Huomenna minä jo jatkan taas!" Mutta miehensä hän otti sivulle ja sanoi: "Tiedätkö, isä, Florianille en voi sitä puhua, mutta Reindorferit ovat ihmeellistä väkeä. Jos olisin pyytänyt heidän tytärtään paholaisen omaksi, he eivät olisi voineet enempää pahastua."

"Sanoinhan minä sen."

Mylläri olisi halunnut tietää, mitä ne siellä sanoivat, mutta hän ei uskaltanut kysyä, koska pelkäsi, että häneltä kysytään.

Hän alkoi selailla kirjotuspöydällään olevia papereita, hän syventyi niihin, hänen täytyi laskea.

Myllärin vaimo puistalti päätään ja meni ulos. Hän tahtoi katsoa poikaansa, mutta tämä ei voinut kuohuvine tunteineen pysyä kotona.

Florian oli huomannut, että äidin nauru oli teeskentelyä ja ettei hän tahtonut vastata pojalleen. Kun hän oli jättänyt hänet, hän tunsi suurta rauhattomuutta.

"Tässä ei ole kaikki oikealla tolalla!"

Nämä sanat sanottuaan hän astui pihamaalta metsään. Hän halusi joltakin korkealta paikalta katsella myllyä ja surujen paljoutta; hän kenties näkisi ne vähäpätöisinä jalkojensa alla, kun hänellä siellä ylhäällä oli edessään suuri pala kaunista, suurta maailmaa, johon hän tunsi kuuluvansa! Kenties hän kulkisi kuusikon läpi ja kääntäisi selkänsä myllylle ja kaikille suruille, jos siellä metsän reunassa tapaisi…

Kenties!

XI.

Kun Reindorfer oli lähtenyt vaimonsa luota, meni hän puutarhaan. Siellä hän istuutui lehtimajaan, jossa oli kahdeksantoista vuotta sitten istunut.

"Tuo tyttö minua kovin säälittää", sanoi hän, "ja kun katson vaimooni ja näen, että hän on riutuneempi kuin minä, silloin palaa väkisinkin mieleeni aika, jolloin hän oli minulle kaikkia muita rakkaampi tässä Jumalan luomassa maailmassa. Hän ei ole saanut elämältä kovin paljoa hyvää, ja sellaisessa tapauksessa ihminen usein uskoo, että hän voi onnekseen kerran maistaa kiellettyä hedelmää, ja niin hän saa kärsiä vaikeat seuraukset. Olisi kyllä ollut parempi, jos olisin sallinut lähettää lapsen pois kotoa. Mutta ihmiset olisivat sitä ihmetelleet, eikä oikeaa syytä olisi voitu sanoa. Ihminen ei yleensä ole paljoa etevämpi eläintä; hän voi kuitenkin hävetä, mitä eläin ei voi. Sentähden tyttö sai jäädä kotiin, eikä nyt lakkaa ihmettely, miksi emme häntä antaneet myllärin pojalle! Mutta eihän sovi naittaa sisaruksia keskenään, ei se ole hyvä eläimissäkään, sillä se pilaa rodun, niinkuin jokainen karjanhoitaja tietää. Ja siksi ihminen sitä kammoo, sillä kaikki luonnon tarkotusta vastaamaton kauhistuttaa häntä. Mutta siihen hän on tottunut havaintoja tekemällä eikä itsestään, sillä kaikkialla meidän ympärillämme on toki enemmän järkeä kuin mitä me voimme elämäämme sovittaa."

Hän oli noussut ylös ja käveli puiden välissä.

"Toivoisin, että ihminen häpeäisi enemmän roistomaisuuksiaan kuin heikkouksiaan, silloin hän ei niin usein heikkouksiensa häpeämisen tähden tulisi roistoksi. Tuo kirottu mylläri olisi voinut estää, ettei asia olisi mennyt niin pitkälle, että kaikki säikeet olisivat vähällä katketa. Ja nyt ovat niin hyvin verkon kutojat kuin nekin, jotka eivät ole kutoneet, lujasti kiinni ja valmiina hyökkäämään toisiansa vastaan kuin hyönteiset."

Hän seisoi erään puun oksan luona, jossa liehui hämähäkin verkko, jonka keskellä verkon omistaja uisteli ankarasti toisen, verkkoa raastavan hämähäkin kanssa.

"Kaikki taistelevat ja sotivat toistensa kanssa lajinsa mukaan."

Hän jatkoi kävelyään.

"Jos siitä kaikesta näkisi lopun, niin olisi se oikein! Loppu on aina alkua ja jatkoa parempi, sillä lopussa on koko asia valmiina edessämme, silloin voidaan tietää, mitä se sisältää sekä saadaan siitä varotusta ja oppia. Mutta jatkuvassa kilvoituksessa saa itse olla pyörteen keskellä, huomaa kulkevansa mukana, mutta ei tiedä mistä ja mihin. On kuin onnettomuus olisi pitänyt lepoaikaa ja nyt tekisi uuden hyökkäyksen, ja silloin yksi ryömii luihuna syrjään, toinen on epätoivon tuskissa, nuo kaksi eivät tiedä mitään siitä, mitä heille tapahtuu, enkä itsekään ole selvillä, olenko tähän saakka menetellyt oikein vai enkö. Olen kuitenkin tehnyt, mitä piti tehdä ja saatoin tehdä, mutta kaikella varovaisuudellani ja hyvillä aikeillani en ole saanut enempää aikaan kuin toisetkaan, jotka ovat pysyneet syrjässä ja antaneet asian kehittyä ja versoa minkä suinkin voi. Niin lienee pitänytkin tapahtua! Emme voi mitään sen estämiseksi, minkä täytyy tulla! Jumala tietää, mitä tästä tulee, minä kuljen kuin sokkona!"

Hän kulki taas oksan ohitse, jossa hämähäkin verkko nyt liehui revittynä ja hyljättynä.

"Kas vain! Niistä ei kumpikaan ollut kylliksi vahva toista syödäkseen. Molemmat kai makaavat nyt ruohossa pahoin runneltuina. Teille tapahtui oikein! Syökää itikoita, siihen teillä on oikeus, mutta eläkää sovinnossa keskenänne. Miksi eivät eläimet ja ihmiset ymmärrä sitä? Jos mylläri vielä kerran lähettää tänne vaimonsa, saa hän minulta toiset terveiset."

Hiekkapolku narskui. Reindorfer kääntyi sinnepäin, ja Magdaleena seisoi hänen edessään. Talonpojan otsalle vetäytyi syviä kurttuja.

"Mitä tahdot?"

"Puhua kanssasi, isä."

"Paljon mahdollista. Minulla ei kuitenkaan ole halua kuulla eikä vastata."

"Oi, älä aja minua pois, vastaa minulle! Olen rehellinen sinua kohtaan, sinäkään et saa pettää minua! Katso, myllärin vaimo luulee, että jos hän sinua lakkaamatta ahdistaa, kysyy ja haastaa, haastaa ja kysyy, hän lopulta voittaa tarkotuksensa. Ja hän on neuvonut minua, että tekisin samoin. Mutta minä tunnen sinut paremmin. Minä olen rohkaissut mieleni ja tahdon tänä päivänä, tällä hetkellä, puhua kanssasi, kerran vain, en useammin. Minä tiedän, että sinulla on syy kieltoosi, tiedän sen aivan varmaan ja minua pelottaa, sillä sinä et tee sitä vähäpätöisen syyn tähden. Jos olisi kysymys pikku asioista, olisit sinä löytänyt tuhansia vastaväitteitä, mutta kun et ainoatakaan esittänyt, näyttää kysymys sitä vakavammalla. Mutta minun täytyy saada tietää, miksi näin menettelet, sillä se koskee elämäni onnea. Ja kun se minulta kielletään, on oikeus ja kohtuus, että minulle selitetään ne pakottavat syyt, jotka eivät salli päätöstä muuttaa. Sinua voi kammottaa se, mikä ei minua kammota. Sinä voit tehdä vääriä päätöksiä, missä minä arvaan oikeaan. Sano siis, miksi sanot ei, minkätähden minä en voi saada Floriania!"

Reindorfer huokasi syvään. "Minä säälin sinua, mutta, niin totta kuin elävä Jumala on taivaassa, menettelyni ei johdu itsepäisyydestä. Usko minua, sinun täytyy jättää hänet!"

"Minkätähden, sano, minkätähden?"

Reindorfer puisti päätään. "En voi, minä en voi, tyttö!"

"Isä!" huudahti Leena rukoillen.

Isä hengitti raskaasti.

"Sinun täytyy sanoa se minulle", jatkoi Leena kiihkeästi. "Minä olen sinun vallassasi, se on totta, mutta minä tunnen sinut, sinä et soisi, että minä ajattelen sinun tekevän itselleni vääryyttä. Sinuun, juuri sinuun minä luotan; silloinkin, kun olet kova, uskon, että sinun täytyy sellainen olla. Kun niin teen, kun olen kylliksi vanha sinua käsittääkseeni ja ymmärtääkseni, niin sano syysi, vieras ei kysy sitä sinulta, olenhan sinun lapsesi!"

"Jospa olisit minun lapseni", änkytti vanhus kyynelsilmin; "silloin olisi kaikki hyvin!"

"Olenko sitten ottolapsi?"

"Et, — sinä olet vaimoni tytär."

"Mutta en sinun? Hyvä Jumala! ethän tarkottane, että äitini on rikkonut…"

Reindorfer tuijotti häneen kangistunein katsein.

"Jeesus, Maria! Minun maailmassa olemiseni on siis rikos!"

Hän heittäytyi lehtimajan rahille. Reindorfer astui hänen luokseen, ja tyttö nyyhkytti nyt hänen povellansa. Koko hänen olentonsa värisi ja vääntyi tuskasta ja hän toisti lakkaamatta sanoja: "Älä ole vihainen, oi, älä ole vihainen!" Vanha mies siveli värisevillä käsillään tytön kyyneleisiä poskia ja hänen omat kyyneleensä valuivat neidon runsaille kutreille.

Magdaleena lakkasi äkkiä nyyhkimästä, työnsi Reindorferin vähän loitommaksi, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Mutta kuinka oikeastaan on ja kuinka voin sen yhteen sovittaa, — sinä et ole koskaan antanut minun huomata sitä, etkä tee sitä nytkään minua loukatakseni; miksi siis kielsit, etten minä saa Floriania?"

Kirkkaat hikipisarat helmeilivät Reindorferin otsalla, hän pyyhki ne pois hihallaan ja sanoi: "Olen jo liian paljon sanonut, liian paljon, anna jo olla, älä kysy enempää!"

"Kun tiedän yhden, sano minulle toinenkin. Olen vielä käsissäsi ja sinä voit johtaa minua. Älä hylkää minua näinä vaikeina hetkinä, jolloin en tiedä, mihin kääntyisin. Älä tee sitä, älä anna hurjien ajatusten herätä minussa. Jos voit saada minut varmuuteen, puhu, ennenkun se on myöhäistä! Minä kysyn vielä, miksi en saa häntä, jota sinä et tahdo. Vastaa minulle, muuten minä voisin saada halun noudattaa omaa tahtoani kysymättä Jumalan tahi ihmisten mieltä!"

"Jeesus! Tyttö, älä puhu niin jumalattomasti, se ei ole kristillistä, se on pakanallista!"

"Sano minulle toinenkin!"

"Toinenkin, hyvä Jumala, toinenkin! Kuinka voit sanoa sen? En voi antaa suostumustani, ja se ei voi tapahtua, — älä kauhistu, lapsi, — mutta sinulla ja Florianilla on sama isä!"

Magdaleena säpsähti; hän kalpeni huulten äärimäisiin rajaviivoihin asti, katsoa tuijotti hetkisen äänetönnä eteensä, tarttui sitten vanhan miehen käteen ja sanoi hiljaa: "Hyvä, olet oikeassa! Sinä ajattelet aina kunniallisesti ja rehellisesti. Kiitän sinua!"

"Leena, Leena!" huusi vanhus. "Älä tuijota noin, itke mieluummin, minä autan sinua siinä. Itke vielä kerran!"

"Ei!" sanoi Magdaleena, hiveli verkkaan otsaansa kädellään ja riensi pois.

"Ole ymmärtäväinen, tyttöni, ole ymmärtäväinen!" huusi Reindorfer ja ehätti pari askelta hänen jälkeensä, mutta hänen polvensa vapisivat ja hän luopui aikeestaan tavottaa häntä. Hän tunsi äkkiä seitsemänkymmenen ikävuoden painon, ja se tuska, jota oma raihnaisuutensa hänessä Magdaleenan tähden herätti, osotti hänelle selvästi, kuinka rakas tuo tyttö oli.

"Hänen olisi pitänyt olla minun oma lapseni", sanoi hän surullisesti. Hän astui puutarhasta ja katseli pihamaalla ympärilleen. Maantielle johtava veräjä oli auki. Hän astui siitä maantielle.

"Kun vain hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi", mutisi hän mennessään.

Ylhäällä kuusikon reunassa Florian istui pehmeällä ruoholla ja katseli
Reiudorferin taloa.

Kuu nousi juuri. Yö näytti tulevan niin kaunis kuin konsanaan saattoi. Kunpa sitä olisi edes huomattu! Mutta ilma oli edelleenkin helteinen, taivaanrannalle kokoontui synkkiä pilviä ja odotuksen hiljaisuus vallitsi kaikkialla luonnossa. Nuorukainenkaan ei näyttänyt sitä huomaavan.

Hän vavahti äkkiä, — joku astui tänne mäenrinteelle johtavaa polkua. Hän uskalsi tuskin luottaa silmiinsä. Hän nousi ylös. Hänen mielensä riemastui; epävarma toivo toteutui, Magdaleena tuli. Mutta Florian katsoi häneen melkein peljäten; tyttöä ei jouduttanut lempivän innostus, hän riensi katuvan tuskaisella kiireellä mäkeä ylös. Florian kuuli hänen raskaan hengityksensä, ja nyt tyttö seisoi jo hänen edessään kalmankalpein poskin, palavat silmät tuijottaen häntä kohden.

Nuorukainen otti ehdottomasti askeleen taaksepäin.

Magdaleena hymyili surullisesti. "Ojenna kätesi minulle", sanoi hän, ja nuorukainen tarttui hänen käteensä; se tuntui kylmältä, kuolleelta.

"Minä tiedän nyt, miksi emme voi emmekä saa yhteen mennä", lausui hän kaiuttomasti. "Sinullakin on oikeus tietää se. Minä olen äitini aviokunnian tahra enkä ole Reindorferin tytär."

"Pyhä äiti anna! — Mutta miksi sitä niin tuskailet ja kerrot minulle, mitä se minuun koskee?"

Magdaleena tarttui kiihkeästi hänen molempiin olkapäihinsä ja hänen koko olentonsa vapisi niin, että Florian vapisi mukana.

"Sinä olet minun veljeni!"

Florian huudahti kauhistuksesta ja työnsi hänet pois luotaan. Hänestä tuntui kuin hänen oma jähmettynyt katseensa olisi tuijottanut häntä vastaan tytön silmistä. Häntä värisytti nähdessään toisen seisovan siinä hänen näköisenään ja niin läheisenä sukulaisena.

Vielä kerran, viimeisen kerran, hän tahtoi kiinnittää silmänsä neitoon ja ajatella mikä tämä oli hänelle ollut, mutta silloin tuska valtasi hänet niin että hän heittäytyi ruoholle ja itki ääneen.

Magdaleena laskeutui hänen viereensä polvilleen ja laski hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen. "Flori", sanoi hän, "itke vahvasti! Toivoisin, että minäkin voisin itkeä. Itke vahvasti, se helpottaa. Ole sitten ymmärtäväinen, ole minulle kunnon, rakas veli!"

Florian nousi ylös. "Älä sureksi minun tähteni. Luulen, että surut pian kadottavat kaiken vaikutuksensa minuun. Mutta sinua Jumala siunatkoon ja varjelkoon nyt ja aina, sinua, sisartani, joksi minun nyt täytyy sinua kutsua!" Hän veti tytön povellensa ja heidän huulensa koskettivat toisiaan nopeasti ja arasti.

"Hyvästi!"

Florian lähti nopeasti ja hävisi metsän hämärään.

"Hyvästi!"

Magdaleena kääntyi ja kulki hitaasti Reindorferin taloa kohden.

Äkkiä tarttui jokin hänen vaatteeseensa. Se oli orapihlaja. Hän pysähtyi ja irrotti hameeensa pensaan piikistä sekä huomasi silloin, että kaikki kukkaset olivat varisseet pois. "Onko sinunkin kukkimis-aikasi jo mennyt?" sanoi hän. "Pian se kului meiltä kummaltakin. Siksikö pidätit minut tahtoen minua lohduttaa? Sinä kenties suret kukkiasi niinkuin ihminen kadotettua onneaan. Me olemme perin häviölle joutuneita, me kumpikin."

Hän veti hyväillen yhtä oksaa käsiensä läpi ja jatkoi sitten kulkuaan.

* * * * *

"Missä olet ollut?" kysyi myllärin vaimo, kun Florian astui keittiöön.
"Hyvä Jumala, miltä sinä näytät?"

Nuorukainen oli irrottanut kaulaliinansa; hiukset riippuivat hajallaan hänen kalpeiden kasvojensa ympärillä.

"Miltäkö näytän? Olisipa ihmeellistä, jos toisenlaiselta näyttäisin! Minun pitää jotakin isältä kysyä. Tule sinäkin sisään, saat sen kernaasti kuulla!"

He astuivat yhdessä kamariin.

"Tulitko vihdoinkin kotiin?" virkkoi mylläri.

"Tulin, ja aivan toisenlaisena kuin läksin. Nyt minä tiedän itsekin, etten minä voi ikipäivinä saada Reindorferin Magdaleenaa. Mutta kun tahdon mielelläni saada täydellisen varmuuden, siksi kysyn sinulta, oletko tietänyt, että hän on minun sisareni?"

Myllärin pää painui alas, aivan rintaa vastaan.

"Herrani ja Luojani!" huudahti myllärin emäntä ja käänsi kyyneleiset silmänsä poikaa kohden, "siksi he ovat niin toistensa näköiset! Minua on sinun kevytmielinen jumalaton elämäsi aina pelottanut. Tämä on sen seuraus!"

Mylläri raivostui. "Mikä seuraus? Luullakseni ei siitä voi enää mitään tulla, ja sillä on kaikki lopussa. Älkää kiusatko minua tuolla kauan sitten unhotetulla jutulla! Ei sanaakaan enää; olkaa vaiti kumpikin, muuten hankin itselleni rauhaa!"

"Ei pidä niin huutaa, isä", sanoi nuorukainen. "Sinä voit korkeintaan säikyttää äitiä, mutta et minua, vaikkapa väkivallasta tulisi kysymys. Kysyin hyvässä tarkotuksessa ja olen, huomaan sen, saanut vastauksen. Älyän jo, että tässä maailmassa eletään helvetin kristillisesti, ja että me kaikki, niinkuin pappi sanoo, olemme veljiä ja sisaria, tavalla tahi toisella! Ja koska minulla yhden sisaren kanssa on niin surullinen kokemus, niin tahdon täst'edes olla hauskojen veljien seurassa. Eikö se ole teistä oikein?"

Myllärin vaimo istui syrjässä ja piti liinaa silmillänsä; mylläri katsoi poikaansa voimatta vastata sanaakaan.

Mutta Florian sanoi lyhyesti: "Hyvää yötä teille!" ja meni ulos.

Myllärin vaimo nousi aikoen seurata häntä, mutta mies asettui hänen tiellensä. "Älä sinä mene luotani, Lois", pyysi hän, "et voi aavistaa miltä minusta tuntuu. Älä jätä minua nyt yksin, jää tänne, sinä olit aina tavattavissa, kun minä olin onneton, ole nytkin toverinani. Luulen, että poikakin vielä tulee järkiinsä."

"En tiedä", sanoi vaimo itkien.

"Tuo raju puhe ei sopinut hänelle. Eikä hänelle olisi hyväksi, jos hän muuttuisi toisenlaiseksi. Mutta niinhän sinäkin luulet, ettei hän muutu? Että hän jää meille siksi, mikä olikin?"

"En tiedä."

Ja nyt he istuivat äänetönnä toistensa rinnalla. Vaimo päästi tavan takaa syvän huokauksen, ja silloin mies hiveli rauhottaen hänen käsiään; näytti kuin hän olisi tahtonut samalla rauhottaa itseäänkin. Niin he istuivat kauan, ja sitten he kumpikin nousivat samalla kertaa mennäkseen levolle.

Äiti poikkesi ensin poikansa huoneeseen ja kuunteli ovella. Kun hän kuuli syvän säännöllisen hengityksen, oli hän tyytyväinen, huomatessaan pojan olevan kotona; hän luuli kuitenkin Florianin, joka varmaankin kuuli lähestyvät askeleet, karttaakseen äidin kysymyksiä nukkuvan suden unta. Kun hän palasi miehensä luo, näytti tämäkin nukkuvan. Kaikki tahtoivat mieluummin vaieta, he eivät tahtoneet vaihtaa ajatuksia, sillä he pelkäsivät, että paha siitä vielä pahenisi.

Ja kun tulet olivat sammuneet myllyllä ja Reindorferin talossa ja kaikki niiden asukkaat viruivat unettomilla vuoteillaan, leimahteli taivaalla kirkkaita salamoita ja ukkonen kulki pauhaten seudun yli; johtui kunkin henkilön mielentilasta, ajatteliko hän sitä kuullessaan tuomionpasuunaa tai hedelmöittävää siunattua sadetta.

XII.

Magdaleena nousi seuraavana aamuna varhain vuoteeltaan ja hiipi ulos heittämättä ainoatakaan silmäystä äidin vuoteelle.

Äiti huokasi syvään, kun hän oli mennyt.

Tyttö astui pihamaalle. Kalvakat kasvot ja silmiä ympäröivät tummat juovat ilmaisivat, että hän oli viettänyt unettoman yön.

Leopold oli vesiämpäri kädessä kaivolle menossa ja seisattui nähtyään
Magdaleenan. "Ukko ei salli sinunkaan mennä naimisiin, olen kuullut."

"Oikein olet kuullut, ja hänellä on yhtä hyvä syy kuin sinuunkin nähden."

"Joutavia, jollei sen parempaa ole, eivät ne kelpaa. No, te voitte helpommin odottaa, kuin me. Pari vuotta sinne tai tänne ei teille merkitse mitään. Eikä sen pitempi viivytys voi tulla kysymykseen."

Hän oli sillä välin ehtinyt kaivolle, laskenut kipon kaivoon ja kääntänyt siten tytölle selkänsä.

Kun hän katsoi sitten ympärilleen, sulki Leena puutarhan veräjää, josta hän oli mennyt.

"Katsopa, vai olen minä halpa puhetoveri? Sitä saat katua, kopea naasikka!" Hän tarttui kaivokipon varteen ja kiskaisi sitä; jokaiseen nykäisyyn hän liitti haukkumasanan tahi häväistysnimen, joita hän syvimmällä halveksumisella jakoi sisarelleen. Ämpäri täyttyi ennenkun hän ehti sisuansa kokonaan purkaa, ja sentähden hän haukkui ja kiroili koko tien talliin saakka. Siellä oli hänellä kaksi hevosta hoidettavana. Toinen tamma oli nuorempana ollut sotahevosena ja säilytti vielä niiltä ajoilta jonkinlaista ryhtiä. Se loukkasi nyt nuorta Reindorferia, joka potkaisi eläintä karjaisten: "Senkin ylpeä koni!" Hevonen korskui ja pörhisti korviaan. Kuulikohan se sotatorven kaikua muinoisilta, paremmilta ajoilta, jolloin sitä kutsuttiin kunniakkaihin taisteluihin tahi huolelliseen tarkastukseen? Kenpä tiesi?

Magdaleena tapasi vanhan Reindorferin samassa paikassa, johon oli hänet edellisenä päivänä jättänyt.

Yöllinen ukkoissade oli virkistänyt viiniköynnösten lehtiä, niin että ne nyt lepattivat tuoreen vihreinä ja pirteinä hoikissa ruodissaan. Muutamia köynnöksiä riippui alhaalla siitä tiheästä lehtikatosta, jonka alla vanha mies istui. Kuullessaan tytön tulevan katsahti hän ylös. Hänen olennossaan ei voinut huomata väsymystä eikä muuta muutosta; hän oli aivan entisensä kaltainen.

Magdaleena asettui istumaan hänen eteensä vastapäätä, puristi oikealla kädellään penkin reunaa ja nojasi useamman kerran pyöreään täyteläiseen käsivarteensa ja katsoi äänetönnä maahan. Sitten hän kääntyi vanhuksen puoleen. "Minulla olisi jotakin sanottavaa."

"Puhu!"

"Mutta et saa pahastua, jos sanon sinua edelleenkin jonkun kerran isäksi, olen siihen niin tottunut; jos minun pitäisi kutsua sinua isännäksi, tuntuisi se minusta tylyltä ja kovin vaikealta."

"Täytyyhän muiden ihmistenkin tähden käyttää sitä nimitystä, ja kuulen sinulta mielelläni isän nimen."

"En voi jäädä tänne."

"Ei sinun pidäkään jäädä."

"En voi olla teidän näkyvissänne, vielä vähemmin muiden."

"Olet oikeassa, sinun täytyy poistua, sitä parempi kuta kauemmas. Olen jo ajatellut asiaa. Lienee parasta, että menet kaupunkiin ja etsit palveluspaikan."

"Sitä minäkin ajattelen."

"Piirikaupungissa, josta rautatie lähtee, asuu veljeni, entinen koulunopettaja; soisin, että menisit ensiksi hänen luokseen, hän kenties voi jotenkin olla sinulle avullisena. Siten sinun ei tarvitse matkustaa läpi öiden yhteen sysyyn."

"Kirjota sitten heti kirje hänelle, isä!"

"Hetikö? Mitä ajattelet? Ei sitä sellaisella hopulla lähdetä kotoa maailmaan leipää hakemaan. Se ei ole muutenkaan sopiva, hevoset tarvitaan nyt työssä, en voi kyyditä sinua edes puolta päivänmatkaa. Olen kuullut että Kleehuber menee kahdeksan päivän kuluttua piirikaupunkiin; hän ottaa sinut mukaansa muutamasta hyvästä sanasta."

"En voi odottaa kahdeksaa päivää. Miksikä kokonaisen viikon häveten, peljäten ja sydämen tuskaa kärsien toisiamme kartteleisimme ja teeskenteleisimme viattomuutta muiden ihmisten nähden. Parasta on, että lähden heti, tänä päivänä. Onhan nyt kirkkojuhla, ihmiset eivät huomaa lähtöäni, kukaan ei sekaannu asiaan; kun myöhemmin kysellään, olen minä jo poissa. Älä ole huolissasi minun tähteni, isä, minä kyllä tulen toimeen, jokin keino aina löytyy. Ahkerat kädet saavat työtä ja kunniallinen käytös saavuttaa ystävällisyyttä, enkä minä pelkää, etten suoriutuisi maailmassa. Kyytimiestä en tarvitse. Minä olen hyvä astuja, tavarani ovat pian kokoon käärityt ja keveät kantaa. Kun lähden täältä tunnin kuluttua, olen illalla piirikaupungissa. Siellä saanen yösijan veljesi, herra opettajan luona, ja juna lähtee sieltä tietysti huomenna niinkuin muinakin päivinä."

"Vai tahdot mennä jo tänään?" Vanhuksen ääni värisi hiukan, kun hän kysyi.

"Niin, isä. Sano itse, eikö se ole parasta!"

"En voi kieltää sinua. Lieneekin viisainta tehdä niinkuin ajattelet. Kokoa siis tavarasi Jumalan nimessä. Älä unhota ristimis- ja rokotustodistusta, sillä minä olen kuullut, että jokaisella pitää kaupungissa olla seitsemänkertaiset todistukset maailmaan tulemisestaan. Jos joitakin muita papereita tarvitset, kirjota vain, kyllä me hankimme ja lähetämme." — Hän nousi. — "Minä lähden kirjottamaan kirjettä."

Hän karttoi Magdaleenaan katsomista ja meni pois allapäin.

Kun Magdaleena yksin ollen katsoi sitä paikkaa, jossa vanha Reindorfer oli istunut, ja kuuli hänen askeleensa loitontumistaan loitontuvan, tuntui hänestä, kuin tuo vanhus kulkisi yhä kauemmas ja kauemmas jättäen tyhjän sijan ei ainoastaan tähän lehtimajaan, vaan hänen koko tulevaan elämäänsäkin; hän ei enää koskaan saisi niin rakkaalla tavalla annettuja ja niin hyväätarkottavia neuvoja.

Hän nousi äkkiä ja meni kokoamaan tavaroitaan.

Kamariin tultuaan hän aukaisi kaappinsa, alkoi ottaa sieltä vaatteitaan ja laski ne tuolille.

Reindorferin vaimo istui ompeluksineen yhdessä nurkassa ja katsoi ensin kummastellen tyttärensä tointa, sitten hän nousi, heitti pois ompeluksen, astui Magdaleenan luo ja katsoi häneen kysyvin silmin.

"Pyydän sinulta, äiti", sanoi Magdaleena, "että olet hyvä ja annat minulle tavarani, ne, jotka minä saan ottaa mukaani."

"Sinä lähdet pois?"

"Niin, äiti."

Talonpojan vaimo meni liinakaapin luo, aukaisi sen ja otti sieltä värisevin käsin vaatekappaleen toisensa jälkeen ja luki ne tyttärellensä.

Sen tehtyään hän meni kiireesti keittiöön, seisoi siellä itkuaan pidätellen, esiliina silmillä ja katsoi puoleksi avonaisesta ovesta, kuinka Magdaleena liikkui pirteästi edestakaisin, kun hän reippaasti ja taitavasti kääri vähäisen omaisuutensa erääseen suureen liinaan.

Hän saikin sen pian tehdyksi, viskasi käärön olkapäälleen ja läksi kamarista.

Reindorferin vaimo seisoi keittiössä ja katsoi syvästi masennettuna eteensä.

"Nyt minä menen, äiti. Jumala suojelkoon sinua ja antakoon sinulle terveyttä!"

Vanha vaimo nyyhkytti ääneen. Hän olisi heittäytynyt lapsensa rintaa vastaan, mutta tällä oli käärönsä kannettavana, ja se kai se pidätti äidin. Hän tarttui Magdaleenan käteen ja pani siihen pienen nipun. Se sisälsi ne rahat, jotka äiti oli vuosien kuluessa saanut tiukalla säästäväisyydellä kokoon ja jotka hän nyt antoi tyttärelleen matkarahoiksi. Tämän molemmat kädet olivat nyt vapaina, mutta äiti seisoi kuitenkin liikkumattomana tyttärensä edessä.

"Jumala suojelkoon sinua, ja mitä sanoisinkaan, elä puhtaana ja kunniallisena! Leena, olkoon elämäsi puhdas!" Hän alkoi taas itkeä. Magdaleena piteli hämillään äitiään kädestä, suuteli pikaisesti hänen kyyneleisiä poskiaan ja meni.

He eivät kumpikaan toiseensa katsomalla ilmaisseet mielensä tilaa. Jos he olisivat toisiinsa katsoneet, he olisivat myöskin vaipuneet toistensa syliin, olisivat itkeneet toistensa povella eivätkä olisi kieltäneet toisiltaan hyväilyä, joka kaikessa tapauksessa olisi ollut viimeinen — kaikkein viimeisin!

Ihmis-parat! Senkötähden vain te uskotte laupiaaseen Jumalaan, että voitte heittää kaiken hellyyden ja sääliväisyyden hänen huolekseen? Senkötähden vain te toivotte armon ja lohdutuksen valtakuntaa, että voitte karkottaa sinne jokaisen palavan kaipauksen ja kyynelöivän rukouksen? Miksi ette ole toisillenne helliä ja sääliviä, miksi? Te ilmaisette kohta vihanne, kuinka suuri ja hirmuinen se onkaan, mutta kätkette arasti pienen-pienenkin rakkauden kipenen. Oi, kuinka te haavotattekaan itseänne, ihmisparat!

Pihamaalle tultuaan Magdaleena näki vanhan Reindorferin menevän lehtimajaan. Ennenkun menisi häntä siellä tapaamaan, Leena poikkesi tallin ovelle. "Leopold", huusi hän siitä, "minä lähden nyt täältä, aion hakea palveluspaikkaa kaupungista."

Veli tuli hänen luokseen. "Vai lähdet niin pian? Mutta siinä teet oikein. Sillä tavalla saa heti mielestä sen, joka vaivaa sydäntä. Sieluni nimessä, minäkin menisin mieluummin matkoihini kuin täällä uhmailisin tahi suostuttelisin! Mutta onnea matkalle! Jumala suojelkoon!"

"Kiitos! Jumalan haltuun, Leopold!"

Veli tarjosi kätensä ja meni jälleen talliin.

Reindorfer istui mietteissään pää käsien varassa, edessä pienoinen paperipakka. Siinä oli kirje ja muutamia seteleitä, mutta kun vanhus tunsi niiden lentoonpyrkivän luonteen, oli hän pannut niiden päälle raskaan kiven, ettei tuuli niitä veisi.

Niin hän istui Magdaleenan tullessa.

Hän nousi. "Oletko jo valmis?"

"Olen, isä."

"Se on hyvä, minä olen myöskin." Hän otti kirjeen kiven alta, katsoi sen molempia sivuja, tarkasti sinetin ja allekirjotuksen sekä ojensi sen sitten tytölle. "Tässä on kirje veljelleni."

Magdaleena otti kirjeen ja kätki sen kaulaliinansa alle.

Reindorfer työnsi nyt vasemmalla kädellään kiven pöydältä, laski oikean kätensä setelirahojen päälle ja selaili niitä ojennetuilla sormillaan, niin että tyttö helposti huomasi niiden määrän. "Tästä saat matkakulusi ja hiukan enemmänkin; tulet niillä toimeen muutamia päiviä, kunnes saat kunnollista työtä, etkä ole pakotettu kohtuuttomiin sitoumuksiin. Millä tavalla säilyt kunnon tyttönä, saat hyviä ystäviä ja kuljet kunnialla maailman läpi, sen, luulen minä, sinä tiedät. Älä unhota, mitä näistä asioista olen puhunut. Jumala olkoon kanssasi!"

Magdaleena kääri setelit äidiltä saamansa pienen paketin ympärille, solmesi ne sitten nenäliinan kulmaan ja sijotti huolella taskuunsa.

"Minä olen heti valmis", haastoi hän, "mutta minulla on vielä vähän sanottavaa sinulle. Kukaan ei olisi voinut pitää ihmeenä, vaikka olisitkin ollut aina minulle tyly. Mutta sinä et minua pienenä kotoasi ajanut, et ole koskaan osottanut minulle vihamielisyyttä, et kieltänyt minulta mitään iloa, vaan olet suonut minulle kaikkea mahdollista hyvää, ja vielä enemmänkin, sinä olet järkähtämättömästi ohjannut minua kunniallisuuden tielle, varottanut ja suojellut kaikesta pahasta, kukaan taivaan pyhimyksistä ei ole voinut minua paremmin kohdella. Ja sentähden minä rukoilen Jumalaa, että hän soisi minulle sen suurimman ilon tapahtua, mitä voin ajatella, antaisi tulla ajan, jolloin voisin sinulle osottaa, kuinka paljon sinua kunnioitan, ja saisin tilaisuuden sovittaa sen, mitä äitini on rikkonut sinua vastaan. Mutta älä pahastu, jos rukoilen hänen puolestansa. Sydämessäsi on jälleen kaikki rikkirevitty, mutta katso, koska olet voinut olla niin oikeamielinen minua, syytöntä osallista kohtaan, niin voithan hänellekin osottaa lempeyttä. Voidakseni mennä rauhassa kotoa, täytyy sinun luvata, ettet ole ankara äidilleni!"

Reindorfer kuunteli tarkkaan, kun Magdaleena rukoili äitinsä puolesta, ja nyökäytti sen kuluessa kahdesti päätään. "Se on oikein, se on oikein", mutisi hän ja sanoi sitten äänekkäästi: "En muuta käytöstapaani häntä kohtaan; hän ei ole syyllinen vanhain haavojen ratkomiseen."

"Jumala sinulle palkitkoon!" sanoi Magdaleena ja tarttui liikutettuna vanhuksen kumpaankin käteen. "Mutta vaikka en olekaan sinun lapsesi, älä anna minun ilman siunaustasi mennä maailmaan. Olisi vahinko, jos minulla ei sitä olisi, sillä juuri sinun siunauksellasi täytyy olla arvoa Jumalan edessä." Hän laskeutui polvilleen vanhuksen eteen.

Tämä laski kätensä hänen päälaelleen. "Minä siunaan sinut Magdaleena, Herramme ja Jumalamme suojelkoon ja varjelkoon sinua…" Vanhuksen kädet alkoivat niin ankarasti vavista, että ne tärisyttivät tytön päätäkin, johon ne nojautuivat, ja siksi hän tempaisi ne äkkiä pois.

Tyttö ei ymmärtänyt syytä siihen, katsoi rukoillen ylös ja kohotti ristiin liitetyt kätensä vanhusta kohti. Vanhus laski vielä kerran kätensä hänen vaaleille hiuksilleen ja sanoi: "Minä siunaan sinut, Magdaleena, omana lapsenani — omana lapsenani!"

Hänen äänensä värisi niinkuin itkua pidätellen, Magdaleena nousi ylös ja nojasi hänen rintaansa vastaan. "Isä!" huudahti hän.

Reindorfer pyyhkäisi hihalla kyyneleensä, irrotti sitten hellästi tytön kädet, jotka tämä oli kiertänyt hänen kaulansa ympäri ja sanoi: "Ole ymmärtäväinen, lapseni! Ole ymmärtäväinen! Ja riennä sitten, riennä! Muuten et ehdi tänä päivänä perille."

"Jumalan haltuun siis, isä! Rakastathan minua vähäisen? Pyydän sinua kaikkien pyhimysten nimessä hoitamaan itseäsi hyvin, että säilyttäisit terveytesi ja menestyisit. Ja saanhan sinua vielä usein nähdä? Saanhan kirjottaakin? Elä terveenä, — minä rukoilen usein puolestasi!"

He olivat kulkeneet käsikädessä puutarhasta pihamaalle ja siitä veräjälle. Magdaleenan kysymyksiin oli vanhus vastaillut ystävällisillä päännyökäyksillä.

"Nyt tulee vakava ero", sanoi Magdaleena, kun he olivat veräjälle pysähtyneet. "Minä en tuota sinulle surua, isä, älä sinäkään minulle! Jumala suojelkoon sinua tuhansin kerroin. Jumala suojelkoon!"

Vanhus hymyili hänelle, laski vielä kerran kätensä hänen päälaelleen ja nyökytti päätään; puhua hän ei voinut. Magdaleena meni ja katsoi usein taaksensa, ja aina vain vanhus nyökytti hänelle päätään ja viittasi kädellään. Kun tyttöä ei enää näkynyt, ja Reindorfer laski kätensä alas, hän tunsi, että joku tarttui siihen.

Hänen vaimonsa seisoi hänen luonaan.

"Hän on nyt poissa", sanoi äiti itkien, "hän on nyt poissa ja me olemme tulleet vanhoiksi. Oi, älä hylkää minua kokonaan!"

Vaimo puristi miehensä kättä, tämä olisi voinut vapauttaa itsensä, jos olisi tahtonut, eikä ihmisten tähden tarvinnut ystävyyttä teeskennellä, sillä ketään muita ei ollut saapuvilla. Mutta mies katsoi arkaan ja murtuneeseen puolisoonsa ja vastasi hiljaisella kädenpuristuksella hänen pyyntöönsä. Ensimäisen kerran kahdeksantoista vuoden kuluttua he seisoivat käsitysten toistensa rinnalla.

Mutta vaimo tunsi itsensä peräti sairaaksi ja viheliäiseksi sen jälkeen, kun hänen oli täytynyt hävetä oman lapsensa nähden; hän tiesi vallan hyvin, ettei tämä lapsi ollut hänen mieheltään rukoillut mitään muuta kuin sääliä hänen jäljellä oleviksi elonpäivikseen. Tämän käsittäen hän sanoi: "Kiitos, Josef! Ole minulle hyvä vielä vähän aikaa!"

* * * * *

Sillä aikaa kun Magdaleena puheli vanhan Reindorferin kanssa puutarhassa, oli Leopold tullut pois tallista, pukeutunut pyhävaatteisiin ja lähtenyt kotoa; kukaan, ainakaan nuori talonpoika, "ei voi liian aikaiseen kirkkojuhlaan saapua".

Kylään menevällä tiellä häh tapasi myllärin Florianin.

"Hyvää huomenta, myllärin poika", huusi hän tälle. "Menetkö sinäkin kirkkojuhlaan?"

"Se on aikomus", vastasi toinen. "En tiedä mitään parempaa tehtävää, enkä yksinkään tahdo olla."

"Aivan oikein. Te kumpikaan, sinä ja sisareni, ette ole tyhmää väkeä. Et kuitenkaan tietäne, että hän menee jo tänä päivänä täältä pois, kaupunkiin?"

Florian katsahti ylös ja oli aivan kalpea. "Tänäänkö jo?"

"Niin, tänään. Minua ihmetyttää, jos hän ei jo ole meidän jäljestämme astumassa."

He olivat tulleet sille paikalle, missä Keskihaudan tie liittyy suureen maantiehen, jonka vasemmalle kääntyvä haara vei kylään ja oikea useiden kylien ohi piirikaupunkiin. Florian kääntyi oikealle.

"Minne sinne?" huusi Leopold.

"Mene edellä, minä tulen myöhemmin!"

"Niin, ymmärrän, tahdot odottaa Leenaa. Mutta mitä siitä hyödyt?
Parasta, kun tulet minun kanssani!"

Mutta nuori mylläri jatkoi kulkuaan ripein askelin.

Magdaleena oli juuri saapunut sen suuren pensaan luo, joka kaihtoi Reindorferin talon näkymästä samalla tavalla kuin se ennen oli väijyviltä katseilta salannut hänet.

Hänet ja hänen — veljensä.

Hän taittoi oksan pensaasta ja leikitteli sillä.

Eikö hän ollut kuullut joskus — kertojaa hän ei muistanut — että pakanakansain keskuudessa sisarukset menevät keskenään naimisiin, vieläpä isä ja tytär, äiti ja poika? Vaikkapa se ei olisikaan yleinen tapa, täytyy niiden olla kovin jumalattomia ihmisiä! Eläimiä pahempia; sillä niillä ei ole mitään tietoa sukujohdostaan, mutta ihmisten keskuudessa tekee sama veri kaiken liittymisen mahdottomaksi. Kuinka se olisi mahdollistakaan? Ja vaikkapa Jumala ja maailma sen sallisivatkin, kenen oma luonto sen sallisi?

"Olen varma, että isä kohteli minua oikein, hän ei voinut toisin tehdä."

Näihin asti hän ei ollut nähnyt tiellä ainoatakaan elävää olentoa, ja vieläkin se oli eteenpäin silmän kantamiin aivan autiona. Mutta hänen takanaan se alkoi elostua.

Magdaleena kuunteli; hän kuuli rattaiden kaukaa lähestyvän. Niiltä laulettiin. Tuuli kantoi sävelet kuuluville ja Magdaleena saattoi erottaa sanatkin:

Nuorukainen lauloi:

    "Krouvista poikia viskataan
    tänään tusinoita.
    Tyttö, tahdotko ystävän?
    Vangita mua koita!"

Tyttö lauloi vastaukseksi:

    "Krouvista viskattu poika — ei!
    Sen mik' on päähäsi tuonut?
    Saisinko maksaa ryypytkin,
    jotka on veijari juonut?"

Magdaleena kulki outoon maailmaan hakemaan toimeentuloaan, he menevät kirkkojuhlaan pitääkseen hauskaa aamuun asti, jolloin palaavat kotiinsa. Hän hymyili toisten ilolle. Sillä välin rattaat olivat lähentyneet, ja Magdaleena luuli jo pari kertaa kuulleensa nimeään huudettavan, mutta hän ei katsonut taaksensa. Hän säpsähti pelosta, kun kuuli, että rattaat alkoivat kovalla vauhdilla hänen jälkeensä vieriä. Ne tahtoivat varmaankin saavuttaa hänet. Mutta hän karttoi kaikkia kohtauksia, ja kun hän oli juuri saapunut suurelle maantielle, hän riensi sitä myöten kappaleen matkaa oikealle.

Läähättäen pysähtyessään ja katsoessaan ympärilleen näki hän että rattaat oli seisautettu tienhaaraan, eräs tyttö laskeutui nopeasti niiltä alas ja alkoi huutaen ja huiskuttaen juosta hänen jälkeensä.

Hän oli Kleehuberin Franzl.

Magdaleena odotti häntä.

"Voi minun päiviäni, Leena, mihin sinä juokset? Olen huutanut kurkkuni käheäksi, saadakseni sinut odottamaan ja rattaillemme nousemaan tullaksesi meidän kanssamme kirkkojuhlaan, mutta sinä pysyt kuurona ja lopuksi juokset pakoon."

Hän pysähtyi äkkiä ja katsoi kummastellen Magdaleenaa, joka hiveli hänen juoksemisesta punottuneita poskiaan ja sanoi: "Sinä olet niin hyvä! Vai sinä sitä huusit, sinä siis lauloitkin rattailla?"

"Herra hyvä, mikä teeskentelijä!" huusi Franzl. "Nyt minä ymmärrän! Mitä sinulla on maantiellä tekemistä kirkkojuhlana, ja entä tuo nyyttisi? Sinä menet täältä, Jumala ties kuinka kauaksi, etkä virka sanaakaan. Se on häijysti tehty, olen oikein vihainen!"

"Miksi olisit vihainen? Näetkös, minä olen tahtonut karttaa jäähyväistilaisuutta. Minä tulen tänne silloin tällöin, me siis kyllä näemme vielä toisemme."

"Minne sinä menet?"

"Kaupunkiin."

"Mitä siellä teet?"

"Minä haen palveluspaikan."

"Sinä, Reindorferin nuorin tytär, ainoa kotona oleva? Ja vanhempasi, he ovat jo vanhat ja tarvitsevat hoitoa, antavatko he sinun mennä?"

"Niinkuin näet. Älä nyt viivy minun tähteni, Franzl; sinun pitää tanssia ja minun kulkea eteenpäin, meidän kummankin pitää sitä muistaa, muutoin sinä ennätät vähän ja minä tulen perille liian myöhään."

"Kyllä minulla on aikaa hyppiä. Vaikka et oikeastaan ansaitsisi, saatan sinua kuitenkin jonkun matkaa."

"Tule sitten!"

Tytöt astuivat ripeästi eteenpäin. "Älä pahastu, Leena, mutta varmaankin sinä poistut Florianin tähden?" kysyi Franzl.

"Kenties."

"Eikö isäsi antaisi sinua hänelle?"

"Ei."

"Onko äitisikin sitä vastaan?"

"On."

"Sinun vanhempasi menettelevät aivan julmasti. Sellaisia ne vanhat ovat! Kun he eivät enää toisistansa välitä ja tulevat helposti itsekseen toimeen, eivät he luule meilläkään mitään tunteita olevan, eivätkä muista, että he itse ovat kerran olleet meidän kaltaisiamme, sillä emmehän me muutoin olisi maailmaan tulleet. Minun mielestäni vanhain pitäisi tarkoin ajatella, ennenkun sanovat meille nuorille ei. Ja te kaksi sitten! Mitä moittimista myllärin Florianissa on? Eikö hän ole säännöllinen ja kunnon poika? Eikö hänellä ole tahi eikö hän saa tarpeeksi varoja elättäkseen vaimonsa ja lapset myöskin? Ei, minä en voisi siitä puhuakaan, sillä se suututtaa minua! Onko äitisi tehnyt oikein, kun ei puhu ainoatakaan sanaa sinun puolestasi asiassa, jossa meidän naisten pitäisi olla yksimielisiä, että joskus voittaisimme miehet? Ja onko isäsi menetellyt viisaasti? Minä luulen, että hän pukee itsensä viisaaksi, kun ottaa pyhänutun ylleen ja menee muiden ihmisten pariin, mutta kotoisessa arkinutussaan, jonka kyynäspäihin kuluneista reijistä paita vilkuttaa, hän pitää viisautensa piilossa."

"Älä puhu halveksuen vanhasta miehestä, ethän sinä tunne asiaa; hän ei voinut tehdä toisin."

"Vai ei? Mutta miksi ei? Sanopa se!"

"Älä kysy, Franzl, sitä en voi kellekään sanoa."

He vaikenivat kumpikin ja astuivat reippaasti.

Sankka metsä, joka kasvoi vasemmalle puolelle jääneillä kummuilla, oli näillä tienoilla levinnyt tasangollekin, peltojen ja niittyjen väliin. Maantie teki tässä laajassa vihreässä metsässä monta kierrosta, mutta ennenkun ensimäiseen mutkaan saavuttiin, erosi maantiestä kaita oikopolku, jota kaikki jalkamiehet käyttivät.

Florian odotti Magdaleenaa tämän varjoisen metsäpolun suulla, mutta nähdessään tämän saapuvan Franzlin seurassa hän kirosi hiljaa ja kätkeytyi pensaan taakse.

Kleehuberin Franzl oli lyhempikasvuinen kuin hänen ystävättärensä, ja hänelle tuli pian työlääksi pysyä Magdaleenan rinnalla. "Kuule, Leena", hän sanoi, "miksi niin hirmuisesti kiirehtisimme? Jalat vievät tällä kyydillä kauemmas kuin on määräkään. Jos näin juoksemme, ennätämme iltaan Turkinmaalle."

Kun Magdaleena katsoi äänetönnä eteensä ja jatkoi matkaa samalla vauhdilla, lisäsi Franzl: "Se olisi seikkailua! Siellä myödään naisväkeä, ja minä olisin utelias tietämään, kummastako meistä maksetaan enemmän, sinustako vaiko minusta?"

Mutta kun hänen ystävättärensä ei nytkään vastannut mitään, hiljensi vain hiukan käyntiään, pysähtyi Franzl raskaasti hengittäen: "Tiedätkö, minulla ei ole halua tulla Turkinmaalle, enkä voine sinua kauemmas seuratakaan", — hän heittäytyi Magdaleenan syliin. — "Leena parka, eikö tyhmä Franzl voi houkutella sinua enää kertaakaan nauramaan? Sinä olet ottanut asian liian raskaasti. Mutta kyllä se tasaantuu, — niin, kyllä se tasaantuu."

"Minä toivon sitä."

Franzl kuivasi silmiään esiliinallaan, hän ei muistanut, että se oli hänen paras esiliinansa, jota hän piti vain sunnuntaisin ja jonka hän oli pannut kirkkojuhlaksi eteensä. Vasta sitten, kun hän oli tämän kurttaantuneen vaatekappaleensa laskenut silmiltään ja koettanut sitä turhaan kahdesti kädellään suoraksi sivellä, ilmeni hänen kasvoilleen epätoivo, joka pakotti Magdaleenan nauramaan.

"Menköön se", huusi Franzl polkien iloisesti jalallaan maata, tarttuen samalla esiliinaan ja rutistaen sen aivan kokonaan. "Olenhan saanut nähdä, ett'et ole vielä unhottanut nauramisen taitoa." Hän kääri kätensä Magdaleenan vyötäisille, laski päänsä hänen olkapäälleen ja katsoi häneen. "Nyt rakastan sinua jälleen. Muutoin en olisi voinut tanssia tänäpäivänä ainoatakaan askelta, mutta nyt minä koetan. Ja nyt Jumalan haltuun, kullannuppuseni, ja kirjota meille pian hyviä kuulumisia! Ja yksi asia vielä, — Florian ei tietenkään tule tanssimaan, mutta kun hänet tapaan, kerron hänelle terveisiä sinulta."

"Älä tee sitä, Franzl. Kun kahden henkilön on välttämättä unhotettava toisensa, ei sellainen muistutus ole ollenkaan hyvä; olisi päinvastoin parempi auttaa heitä haihduttamaan toisiaan. Hyvästi, Franzl! Ole aina iloinen ja kunnollinen, minä kirjotan pian. Jumalan haltuun!" Magdaleena poikkesi kapealle polulle ja astui reippaasti eteenpäin.

"Jumalan haltuun!"

Franzl seurasi silmillään menijää, kunnes tämä hävisi kokonaan puiden oksien taakse. Florian oli myöskin saapunut piilopaikastaan ja katsoa tuijotti kauan siihen suuntaan, jonne Magdaleena oli hävinnyt.

"Suon hänelle sen onnen", ajatteli nuorukainen itsekseen, "että hän voi niin tyynesti mukaantua kohtaloon, jota vastaan minun olentoni ryntää, vaikka se onkin mieletöntä! Hän on oikeassa. Olisi viisainta unhottaa kaikki, hänelle se varmaan onnistuukin, enkä minä syytä häntä siitä. Mutta hänen oli helppo poistua ja jättää minut tänne kaikkine suruineni. Mitä minun nyt on tehtävä? Miten kulutan aikani? Kaikilla muilla olisi oikeus osottaa syvää loukkaantumista, mutta minulla ei ole. Hänhän on sisareni. Kuinka ylpeä olisinkaan, jos saisin sen julkisesti tunnustaa! Mutta kunniallisinkin suhde maailmassa on kääntynyt minulle päinvastaiseksi. Minä en sovellu enää muiden ihmisten pariin, heidän olonsa ja elonsa ovat minulle mahdottomia. Mutta minä samoan kuin villi heidän keskuuteensa enkä välitä rahtuakaan heidän kirkumisestaan, onhan kaikki kuitenkin valhetta ja petosta, jonka toiset tuntevat, mutta toiset eivät tunne. Teille, Jumalan tekopyhä huoneväki, minä näytän, osaanko elää! Hänen näkyvissään se olisi ollut vaikea, koska en olisi tahtonut saattaa häntä häpeämään minua. Mutta hän on nyt itse poistunut näiltä mailta, miksikä siis itseäni hillitsisin?"

Häneltä pääsi äänekäs välitön huudahdus: "Hän on nyt poissa ja kaikki iloni hänen kanssansa!"

Franzl säikähti aika tavalla, kun kuuli äkkiä puhetta niin lähellä. Hän katsahti ympärilleen, ja siinä seisoi nuorukainen hänen edessään synkin katsein.

"Sinäkö se olet, Flori?" huudahti hän.

"Niin, minä olen."

"Tahdoit nähdä häntä vielä kerran?"

"Niin kyllä."

"Hyvä Jumala, kuka olisi aavistanut, että teidän aikeenne loppuvat näin surullisesti!"

"Se on totta. Mutta jättäkäämme se. Puhukaamme jostakin muusta!"

"Mitä sinä nyt teet?"

"Menen tanssimaan."

"Sinäkö — nyt täältä — tanssimaan?"

"Tanssimaan, tanssimaan. — Sinnehän sinäkin menet?"

"Mutta, Flori —"

"Hei vaan, Franzl, me menemme yhdessä! Tule, minä rakastan sinua kolme päivää, kauemmin ei se kestä, sillä minulla on vain kolmipäiväinen onni."

"Herra Jeesus teitä miehiä! Sinä saatat puhua noin, vaikka rakastettusi on nyt juuri mennyt pois ja tuskin koskaan palaa; sellainen tyttö, ettet sen vertaista toista löytäne."

"Siksipä juuri minulla nyt täytyy olla monta kultasta, yksi ei voi häntä mielestäni karkottaa."

"Tämä on kovin julkeaa puhetta, Flori, sitä en olisi sinulta odottanut."

"Eihän se siitä parane, vaikka ulvoisin kuin pieksetty koira. — No,
Franzl, miten onkaan meidän rakkautemme laita?"

"Minä suutun jo. Nyt ei ole sopiva ilveilyn aika, etkä sinä voi ikinä totta tarkottaa."

"Miksi en, kolmeksi päiväksi?"

"Mutta minä en tahdo yhdeksikään. Kun voit noin kädenkäänteessä unhottaa Reindorferin Leenan, olisi Melzerin Seferlkin liian hyvä sinulle."

Florian katsoi häneen. "Niinkö luulet?" ajatteli hän. "Uskoisinpa melkein itsekin, mutta en siitä nyt missään tapauksessa välitä. Sinun iloisuutesi ja kunniallisuutesi — älä juokse liiaksi edelläni. Varo itseäsi! Minä tahdon leikkiä kuin pieni poika. Jos joku piikivi miellyttää minua, noudan sen purosta ja leikin sillä niin kauan kuin huvittaa, sitten viskaan sen pois. Mutta hän voisi kysyä sinua ja hän voisi sinua sääliä, sentähden saat olla vedessä."

"Katsos", sanoi hän ääneen, "minä tahdon alkaa sinusta, koska sinä olet
Reindorferin Leenan ja Melzerin Seferlin keskiväliltä."

Tyttö kääntyi pois.

He kulkivat yhdessä, ja Franzl sai vielä useamman kerran syytä nuhdella
Floriania sopimattomista sanoista.

Kun he saapuivat kylään, kaikui krouvista soitto heitä vastaan. Florian heitti hihkaisten hattunsa ilmaan, otti sen jälleen kiinni, painoi syvään otsalleen ja syöksyi sitten tanssi- ja juomahaluisten vieraiden tiheimpään pyörteeseen.

* * * * *

Linnut eivät laulaneet, mutta pitivät muuta äänekästä melua; auringon valo levisi räikeänä pensaiden ylimpäin lehvien ja puiden latvojen lomitse sille metsätielle, jota Magdaleena kulki. Maantie, jolla vastaantulijat olisivat voineet häiritä häntä, oli kaukana, vanhempien silmät eivät seuranneet häntä enää, Franzlin ystävällinen loruaminen oli jo ajat sitten lakannut kuulumasta. Magdaleena tunsi itsensä yksinäiseksi. Hän tunsi kyllä tyydytystä siitä, että oli voinut osottaa luonteen lujuutta sekä vanhemmilleen että Franzlille ja että hän oli voinut suunnata elämänsä isänkin hyväksymällä tavalla. Mutta kuinka tunnollisesti kaikki harkitseekaan, kohtalolleen ei sittenkään voi mitään. — Se oksa, jonka hän tätä ajatellessaan oli pensaasta taittanut, oli jo aikoja sitten luisunut pois hänen kädestään. Hän tunsi kipeästi, kuinka työlästä on, kun pää on kutsuttava taisteluun sydäntä vastaan ja tunteet täytyy järjellä hillitä. Pari suurta kyyneltä tunkeutui hänen silmiinsä ja voimakkaiden tunteiden valtaamana hän heittäytyi maahan ja äänekkäästi nyyhkyttäen — "olen kaikkia muita onnettomampi" — hieroi kasvojaan kannettavallaan kääröllä.

Niin, tällaista ei voi kukaan vastustaa, olipa tahto kuinka rehellinen hyvänsä!