Mutta pian hän hillitsi itsensä, nousi ja riensi kuin takaa ajettu metsätietä myöten suurelle maantielle. Marttyyriristin luokse asti oli hänelle vallan tuttua, hän oli nähnyt sen satoja kertoja, mutta siitä alkoi se outo avara maailma, jolta kaikki siihen pakenevat pyytävät ja toivovat onneaan. Mutta hän, joka oli saapunut elämään luvattomia syrjäteitä, tahtoi kaiken velvollisuudentunnon mukaan nöyrästi maksaa sen vaatimattoman osan, joka hänelle suodaan. Hänen täytyi ei ainoastaan olemassaolollaan vaan myöskin olemassaolonsa tähden tyydyttää Jumala ja maailma.
Kun hän oli sivuuttanut muuratun rajapylvään sateen kuluttamine tauluineen, kiinnitti tuntematon tie hänen kaiken huomionsa, tuhannet esineet vaativat katselemista ja hänen korviinsa kuului hälinää läheltä ja kaukaa. Hänen kaikki aistimensa olivat toimessa, ja ajatusten täytyi seurata lähintä ympäristöä. Hän kulki kuin uneksuen ketojen, pienien kylien ja yksinäisten talojen ohi; illan tullen hän astui erään ylängön lievettä pitkin ja lähestyi piirikaupunkia.
Kuinka hän kyseli löytääkseen tien, ja kuinka ihmiset häntä ohjasivat, sen hän muisti vain niin kauan kuin tarvitsi, siihen saakka, kunnes hän rauhattomasta ja kiirehtivästä ihmisjoukosta saapui erääseen hiljaiseen eteiseen ja kuuli katurähinän haihtuvan korvistaan astuessaan rauhalliseen huoneeseen, jonka oven pieni ystävällinen mummo aukaisi hänelle.
Huoneessa istui vanha mies karkeassa nojatuolissa. Lampun valo valaisi hänen kasvojansa ja Magdaleena tunsi hänet heti sedäksensä. Hänen kasvojensa piirteet muistuttivat joka kohdassa vanhaa Reindorferia; setä oli kuitenkin useita vuosia vanhempi ja sentähden raihnaisempi. Mutta aivan tämän eikä minkään muun näköinen on isä, kun hän saavuttaa näin korkean ijän, jota häneltä elinvoimiensa perustuksella kyllä voi odottaa. Magdaleena sitä ainakin kaikesta sydämestään toivoi, vaikkei hän ollut aivan selvillä toivottiko hän siten isälle hyvää vai pahaa.
Mummo huusi sangen kovasti ukon korvaan, kuka oli tullut; hänen täytyi se tehdä useasti, ennenkuin vanhus hymyeli ja nyökytti päätään, mutta hymy oli välinpitämätöntä ja hänen kasvoissaan kuvastui rahtunen närkästystäkin, sillä ukko ei ollut sittenkään varma oliko hän kuullut oikein. Hän tarttui tytön ojennettuun käteen. "Vai niin, vai niin, veli Joosefin tyttö. Ja niin suuri jo! Oikein suuri. Katsoppa Liisaa!"
"Liisa on sisareni. Hän on jo kauvan ollut naimisissa."
"Jahah, vai mennyt naimisiin."
"Minä olen Leena. Nuorin."
"Ei, mutta, — minä en ole tiennyt, että veljelläni on kaksi tytärtä.
Hän ei ole sinusta mitään puhunut."
"Mutta hän sanoi lähettäneensä veljeni ja sisareni kaupunkiin teidän luoksenne, kun minä synnyin."
"Vai niin, milloin se tapahtui?"
"Kahdeksantoista vuotta sitten."
"Kahdeksantoista vuotta? Onpa hullua etten sitä muista. Mutta kun hänen ensimäinen lapsensa tuli maailmaan, muistan sen yhtä tarkoin kuin eilisen tapahtuman. Siitä on kolmekymmentä kuusi vuotta. Silloin hän syöksyi koputtamatta sisään, tyrkkäsi oven selkosen seljalleen ja huusi: 'Meillä on poika!' Se oli kaunis lapsi, mutta he eivät saaneet häntä kauan pitää. Sen muistan kuin tämänpäiväisen asian, — mutta sinun veljesi ja sisaresi täällä käynti?" Hän nojasi päätänsä kättä vastaan ja mietti. Hetkisen kuluttua hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, jonka Magdaleena oli asettanut hänen eteensä. Hän mursi sen auki vapisevilla heikoilla käsillään ja koetti lukea, hän käänteli sitä ja sanoi lopuksi: "Heh, en näe, mitä hän kirjottaa. Hänkin on tullut vanhaksi, Joosef parka, — hänkin. Mitä hän kirjottaa?"
Mummo oli vanhuksen hykertelyjen aikana nyökäyttänyt pari kertaa päätään Magdaleenalle ja kohottanut sitten valittavan näköisenä katseensa ylös. Niin, mikä risti ja tuska onkaan näin vanhasta miehestä! Mummo toivoi, että säälittäisiin häntä eikä vanhaa miestä, jonka hyväksi hän teki mitä vain voi. Hän otti nyt kirjeen ja sai töin tuskin vanhan koulumestarin ymmärtämään sen sisältöä.
"Lapsi parka", sanoi mummo, "on itsestään selvä, että pidämme sinut yötä luonamme. Mutta siinäpä onkin kaikki, mitä voimme tehdä, sillä emme me enää kykene auttamaan ja neuvomaan ketään. Maailma ja ihmiset ovat meille vieraita, me olemme niille kuolleet ja haudatut. Jaa-a!"
Tyttö sai pienen kapean sohvan makuupaikakseen. Vanha koulumestari oli sitten saatettava sänkyyn. Se ei ollut helposti tehty. Jokaiseen ystävälliseen kehotukseen hän vastasi tyytymättömällä ärtyisyydellä ja jokaiseen kärtyiseen muistutukseen loukkaantuneella tunteellisuudella. Kului pitkältä iltaa ennenkun hänet saatiin asettumaan.
Magdaleena ajatteli kaikessa hiljaisuudessa, että tuollainen vanha mies on yhtä kitajava ja oikullinen kuin lapsi, vaikkei hän milloinkaan osaa olla niin rakastettavan näköinen. Mutta hän oli yhtä avuton ja samallaisen hoidon tarpeessa kuin lapsikin, ja jos hän ei sitä saanut, koski se häneen kipeästi. Noin korkealla iällä tuottaa muille vaivaa ja vastusta tavallista enemmän, eikä sen saavuttaminen ole itsellekään iloksi. Nyt hän myöskin käsitti, miksi hän oli toivottanut isä Reindorferille pitkää ikää. Isälle se ei olisi miksikään hyväksi; se oli vain tyttären itsekkyyttä, mutta myöskin rakkauden itsekkyyttä, sillä hän ei karttaisi mitään vaivoja osottaakseen hellyyttä isälle viimeisinä elonpäivinä ja hoitaakseen häntä. Hän tahtoisi osottaa, ettei hän ole unhottanut, mikä tämä vanha raihnainen mies on kerran hänelle ollut. Näiden ajatusten vallassa Magdaleena rukoili, että Jumala suojelisi isän hänelle, ja sitten hän koetti nukkua. Mutta epämukava vuode, se outo tunne, että hän nyt ensi kerran elämässään nukkui vieraan katon alla, katuhälinä, joka yön hiljaisuudessa taasen selvemmin kuului, ei korvialumpeuttavana tärinänä niinkuin päivällä, vaan kaukaisena kohinana ja jymynä — nämä kaikki estivät hänet sitkeästä, syvästä unesta. Hän vaipui vain puolihorroksiin, josta päivän koittaessa heräsi väsyneempänä ja alakuloisempana kuin maata mennessään.
Vanha setä nukkui vielä, täti istahti vuoteelle ja suuteli Leenan poskea. Magdaleena meni ulos raittiiseen aamu-ilmaan ja etsi tien rautatieasemalle. Hän osti luukulta piletin, ja kun juna tuli kohisten asemalle, hän astui junaan ja painautui pelokkaana vaunun soppeen.
Matka oli kestänyt pari tuntia. Magdaleena ei katsellut enää ikkunasta eikä matkatoverejakaan. Oli jo toinen päivä, jonka kuluessa hän oli nähnyt ainoastaan vieraita seutuja ja vieraita kasvoja lukuunottamatta vanhaa koulumestaria, joka muistutti isä Reindorferia. Hän tunsi itsensä upo-oudoksi näiden vieraiden ihmisten keskellä, jotka eivät tahtoneet hänelle hyvää eikä pahaa eivätkä koskaan antaneet hänelle kiitoksen eikä moitteen tahi hylkimisen aihetta; aivan näin vieraaksi ja tahdottomaksi hän varmaan kaupungissakin itsensä tuntee, ja totta totisesti hän ei voisi sanoa, tokko lainkaan menisikään kaupunkiin, jos joku luotettava olento koettaisi johtaa hänet muille teille varsinkin näillä hetkillä, jolloin jokainen viittaus näyttäisi hänelle suorastaan taivaasta lähetetyltä.
Hän katseli polvellaan olevaa matkakääröä ja hiveli sormillaan sen poimuja.
"Sinä mietit paljon, neitonen", sanoi eräs ääni. Kun hän katsahti kysyen ylös, kohtasi hänen katseensa punakat, pyöreät, valkeiden hapsien ympäröimät kasvot, joista pari viisaannäköistä harmaata silmää tarkasteli häntä.
"Mietit paljon, tyttö. Kauasko matkustat?"
"Pääkaupunkiin."
"Vierailemaan?"
"Ei, palvelusta etsimään."
"Ai! Sinä joudut kauas kotiseudultasi, outojen ihmisten ja tapojen keskuuteen. Sinä olet nuori, voit oppia paljon ja totut vieraihin tapoihin; mutta eikö olisi parempi, että tekisit, mitä jo osaat, ja pysyisit sinä mikä olet?"
Leveä känsäinen koura tarttui tytön oikeaan käteen. — — —
Tämä käsi johti hänet sillä hetkellä, jolloin Magdaleena piti jokaista hänelle annettua viittausta taivaasta lähetettynä, kokonaan toiselle tielle. Ja tämän kädenojennuksen jälkeen hän ei enää voinut varmuudella sanoa, meneekö hän kaupunkiin ollenkaan. —
Hän ei mennyt sinne koskaan.
XIII.
"Eikö olisi parempi, että tekisit mitä jo osaat ja pysyisit sinä mikä olet?" kysyi vanha mies tarttuessaan Magdaleenan oikeaan käteen.
"Voisi olla", vastasi tyttö ja nyökäytti hiljaa. "Mutta olen menossa sinne, enkä minä tiedä muuta neuvoa."
"Mitä yksi ihminen ei tiedä, sen tietää kenties toinen," virkkoi vanhus. "Sitä paitsi minä näen, ettet halua sinne."
"Enpä juuri."
"Minulla voisi olla toinen paikka, jos tahdot sen."
"Voimmehan siitä puhua."
"Voimme kyllä, sitä minä tarkotankin." Hän vaikeni hetkiseksi, hiveli valkeaa tukkaansa ja kysäisi äkkiä: "Kenties tunnetkin Grasbodenin isännän Föhrndorfista?"
"En."
"Mistä sitten olet?"
"Langendorfista."
"Langendorf? Niin, olen kuullut mainittavan. Se on kai hyvin kaukana? Siellä eivät varmaankaan tunne Grasbodenin isäntää eikähän hänestä siis kannata puhua — tahi kyllä oikeastaan on tarpeellista että kerron hänestä sinulle." Hän vaikeni taas, veteli sormillaan hiuksiansa ja kysyi sitten: "Mikä sinun nimesi on?"
"Magdaleena Reindorfer."
"Eipä sentähden, että olisin utelias; mutta jos meille syntyy sopimus, niin täytyyhän meidän tuntea toisemme. Sanon siis, että Grasbodenin isäntä Föhrndorfista on minun vävyni. Hänen vaimonsa — Jumala suokoon levon lapselleni! — kuoli useampi vuosi sitten. Hän jätti jälkeensä pienen tytön, joka on nyt kaksitoistavuotias ja on aina sairastanut. Mutta sitä sinun ei tarvitse peljätä, tauti ei ole tarttuva. Kuka sen on saanut, hän saa sen yksin kärsiä. Eräs professori, jonka luona lasta käytimme, sanoi sitä hermotaudiksi, — voisi nauraa, ellei se olisi niin surullista. Sellaisia sairaita lienee kaupungissa paljonkin, mutta meidän keskuudessa vaan yksi lapsi! Pienokais-raukka tarvitsee valvontaa ja hoitoa, ja kuta vanhemmaksi hän tulee, sitä vaikeampi on hankkia hänelle sitä. Hän ei kärsi palvelijaa, joka ei seiso varpaillaan hänen edessään, ja siitä syystä on hyvin moni pian saanut matkapassin; monta oivallista renkiä ja piikaa on hänen tähtensä lähetetty pois. Niitäkään, jotka ovat aina hänen tahtoaan noudattaneet, hän ei enää ole kärsinyt, ja se on pahan pahentanut. Mutta kun minä tässä istuessani katselin sinua, juolahti mieleeni, että hän kenties hyvinkin pitäisi sinusta, jos tulisit sinne. Olen katsellut sinua, tyttöseni, hyvin tarkoin. Kun ensinnäkin nuo kaksi herraa tuolla nurkassa sinun virkeämpänä ollessasi juttelivat hullutuksiaan, puristit sinä suutasi, sillä ilveily on ilveilyä, ja oikein on, että sen huomaa. Mutta kun se sinusta näytti sopimattomalta, niin hyvin ajan kuin sisällönkin puolesta, sinä hallitsit nauruhalusi, olisitpa tarvittaissa voinut sanoa vakavan sanankin; juuri tällaista itsekieltämistä ihminen ennen kaikkea maailmassa tarvitsee ja sitä olisi lapsille jo pienestä alkaen opetettava. Sillä niin kauvan kun ne ovat silmiemme alla, voimme niitä suojella kaikenlaisista tyhmyyksistä, mutta kun olemme päästäneet heidät vapauteen, emme enää voi. On, näet, niin, tyttöseni, että jos kaikki ihmiset jaksaisivat hillitä itsensä, ei maailmassa olisi pahuutta eikä syntiä. Enhän minä, rakas lapsi, näin lyhyen tuntemisen perusteella voi päättää, minkä verran sinulla on itsekieltämisvoimaa, mutta minusta näyttää, että sinä voit hankkia kunnioitusta itsellesi, ja tyyni käytös vaikuttaa muihin rauhottavasti. Lääkärit sanovat, että kylpy- ja vedenjuontiparannuspaikoissa veden ominaisuudet vaikuttavat meihin tehden meidät joko terveiksi taikka sairaiksi; paljon suuremmalla syyllä voimme sanoa että ihmisten hyvyys tahi pahuus vaikuttaa lähimäisiin joiden kanssa he alinomaa seurustelevat. Soisin että päättäisit lähteä kanssani katsomaan pientä tyttöämme. Sinun katseesi on tyyni ja vakava. Hillitsevä katse on Jumalan lahja, se vaikuttaa monasti silloinkin, kun kaikki sanat ovat voimattomia. Niin, niin!" Hän veteli jälleen sormin valkeita hiuksiaan ja sanoi huokaisten: "Oh, sinun kanssasi on vaikea puhua, sinä et kysy etkä virka mitään."
"Enhän tiennyt, oletko sinä lopettanut. Sitä ennen ei minun sopinut puuttua puheeseen."
"Se oli erehdys. Pitäähän minun haastaa, ettei keskustelu katkeaisi, mutta sinä istut siellä mykkänä Ja pakotat minut puhumaan enemmän kuin kykenen."
"Mitä sitten sanoisin? Olisin onnellinen, jos tapahtuisi sinun luulosi mukaan. Mutta ken sen tietää, voiko pieni tyttö minuakaan kärsiä?"
"Mutta sinä suostut kuitenkin seuraamaan minua?"
"Suostun."
"Vaikka näkisimme turhaa vaivaa, ei sinun tarvitse peljätä, että kärsit tappiota matkasi keskeyttämisen tähden. Grasbodenin isäntä on minun vävyni, eikä hänellä ole ansiotta hyvä maineensa. Enkä minäkään, joka vien sinut kerallani, jätä sinua vahinkoa kärsimään. Jokainen Föhrndorfin ja Hinterwaldenin lapsi tuntee minut, Haldenkartanon isännän Hinterwaldenista. Se on siis päätetty, tyttöseni!" Hän ojensi oikean kätensä, johon Magdaleena paiskasi omansa.
"Minä seuraan", sanoi tyttö, "mutta en ollenkaan tiedä, onnistunko; sillä ulkomuodosta tehdyt päätökset muodostuvat sen mukaan millä silmillä katsoo."
"Niin kyllä, mutta vähintäänkin yhtä paljon ulkomuodon mukaan. Jos en olisi siitä varma, ei omatuntoni olisi sallinut minun houkutella sinua matkaasi keskeyttämään. Kun juna ensikerran pysähtyy, lähdemme vaunusta ja ajamme Föhrndorfiin. Nähtyäsi tytön ymmärrät, kuinka isoisä voi tehdä senkin, että pyytää matkalla aivan vieraita ihmisiä auttamaan siinä, missä hän itse ei mitään voi."
Magdaleena puristi molemmin käsin vanhan miehen kättä.
"Sinä olet hyvä tyttö", sanoi vanhus hymyillen, "ja kauniisti teet minua seuratessasi."
Kun juna pysähtyi, molemmat lähtivät ulos. Junankuljettaja tervehti Halden isäntää, mutta Magdaleenan pilettiin katsahdettuansa hän sanoi nauraen: "Ei, lapsi kulta, sinne on vielä pitkä matka!"
"Hän keskeyttää matkansa", huomautti vanhus.
Junankuljettaja nosti kätensä hatun laitaan.
Asema oli mäellä, ja lehtikujan läpi päästiin siitä lähellä olevaan kylään, jota kirkas päivänpaiste valaisi.
Ennen lehtikujaan astumistaan vanhus pani molemmat kämmenensä torveksi suun eteen ja huusi voimansa takaa: "Hiesl!" [Nimen Mathiels, Matias, lyhennys.]
"Tääll' ollaan", huudettiin mäen alta ja kun vanhus ja Magdaleena laskeutuivat lehtikujaan tulla rutisivat pienet ajoneuvot heitä vastaan.
"Vai jo isäntä ehti takaisin? Hyvää päivää!" Ajaja oli pitkä ja laiha mies ja polttaa pauhkutti lyhytvartista piippua, n.s. nenänlämmittäjää, jolla oli niin kookas pesä, että miehen terävä leuka ja laihat, ruskeat, kurttuiset kasvot melkein peittyivät sen taakse. Leveälierinen hattu, jonka hän päivänpaisteen tähden oli painanut syvään otsalleen, verhosi kasvojen yläosaa.
Vanhus kiipesi rattaille, sitten hän ojensi kätensä Magdaleenalle auttaen hänet rinnalleen. "Aja nyt", sanoi hän rengille.
"Kyllä, isäntä. Mutta ken sinun muassasi on?" kysyi renki ennenkun tarttui ohjaksiin.
"Hän tulee vävyni taloon; pieni Burgerl [Burgerl = Walburg] saa hänestä seuralaisen, toivon."
Renki katsoi Magdaleenaa silmiin ja nyökkäsi sitten isännälleen; "Minä melkein toivon samaa." Hän heilautti piiskaa ja rattaat lähtivät liikkeelle. Tie kulki ensin kylän pienien rakennusten ohi, sitten vainioiden ja niittyjen välitse, vihdoin se kääntyi metsään, ja kun puut jälleen harvenivat, saavuttiin laajalle heinätasangolle. Kaukana siinsi kirkontorni ristineen.
Ajaessa ei puhuttu mitään paitse niitä kehotussanoja, joita renki lausui hevoselle. Kuumuus oli tukahduttava, ja hienon pölyävän maantientomun tähden kukin koetti puristaa suutaan kiinni. Nekin ihmiset, joilla ei ole paljon ajattelemista, olisivat säästäneet tarinoimisen sopivampaan aikaan. Vasta kun kirkontorni oli selvästi näkyvissä ja sen juurella rakennuksia huomattavissa, viittasi vanhus sinnepäin.
"Föhrndorf", selitti hän.
Kun he hetkisen kuluttua olivat tulleet vielä lähemmäksi, vanhus jälleen kohotti kätensä.
Peltojen poikki ja pitkin tienviertä kulki päättymättömän pitkiä pensas-aitoja, jotka ympäröivät tummanvihreitä ruohikkoja, ja kaukana kuvastui sinistä taivasta vasten tumma juova, joka myöskin näytti pensasaidalta, vaikka olikin vuoren kaltaalla kasvava hongikko; siellä kohosi näet jyrkkä ylänkö ja sen juurelta levisi toinen melkein yhtä laaja tasanko kuin tämäkin.
Nyt vanhus viittasi kämmenellään ikäänkuin jakaakseen maan vainion yli kulkevasta pensas-aidasta tummaan metsänreunaan asti, jonne hän sitten etusormellaan viittasi.
"Siellä on Grasboden" hän sanoi, ja kun tytön kasvot ilmaisivat ihmettelyä, nyökkäsi hän hymyillen. Mutta sitten hän äkkiä painoi päänsä alas ja mutisi: "Eihän siellä köyhyyttä ole."
He olivat nyt saapuneet kylän ensimäisen rakennuksen luokse. Se oli yksikerroksinen talo, jonka seininä oli harmaita muureja ja ruskeita hirsiä, katto oli korkea ja liuskakivillä peitetty. Ullakon kummassakin päätyakkunassa, jotka olivat tietä kohden, oli valkeat verhot; siellä ylhäällä siis asui ihmisiä.
He eivät menneet tämän talon ohi; jo ennen kun he olivat aivan sen luona ajoi Hiesl suuresta portista sisään.
Toisella puolella oli puutarha, joka ulottui asuinrakennukseen saakka, toisella aitta- ja tallirakennusten rivejä; siinä välissä oleva kaita pihamaa näytti pieneltä kylätieltä.
Rattaat mennä hyrisivät pihamaatakin kappaleen matkaa, ennenkun Hiesl veti ohjakset kireälle ja läiskäytti piiskalla.
"Isä, isoisä tuli!" huusi kirkas ääni puutarhassa.
Kun he olivat laskeutuneet rattailta, tuli mies puutarhan portista taluttaen pientä tyttöä, joka oli tarttunut kiinni hänen käteensä. "Hyvä päivä, appi", sanoi hän, "onpa hauska nähdä sinua taas." Hän nyökkäsi sitten vastaukseksi rengin tervehdykseen: "Terve, Hiesl!"
"Terve Grasbodenin isännälle!" vastasi vanhus puistaen oikealla kädellään vävynsä kättä ja nostaen isommalla pienen tytön leukaa. "Kuinka sinä voit, Burgerl?"
"Kiitos, hyvin, isoisä", vastasi lapsi.
Hän oli ikäisiään pienempi, mutta vartalonsa hentuudesta huolimatta oli hän kehittynyt aivan säännöllisesti ja sopusuhtaisesti. Hänen kasvonsa ja huulensa olivat kyllä kalpeat, mutta syvät tummat silmät ja hajallaan oleva musta kiharatukka teki kalpeuden vielä huomattavammaksi.
Ensi silmäyksellä ei pienokainen näyttänyt ollenkaan sen miehen näköiseltä, jonka kädestä hän kiinni piti. Grasbodenin isäntä oli kookas ja vankkarakenteinen, hän oli "komea" mies, sanoivat tytöt. Monet heistä katselivat mielihalulla kaunista ja rikasta leskeä ja olivat harmissaan, kun se oli turhaa; sillä tämä mies ei silmäyksillään pakottanut heitä ketään punastumaan. Isännän leveiden harteiden yläpuolelle kohoava pää näytti pieneltä muun ruumiin kokoon ja voimakkuuteen verraten. Kasvojen alaosassa oli jotakin puristetun näköistä, sitä muistuttivat kapea leuka ja lujasti yhteen liittyvät huulet, jotka ilmaisivat tavallisesti vain lapsissa tavattavaa mielenrauhaa. Nenä oli hiukan kaareva ja vaaleiden kiharain alla levisi laaja otsa, yhtä kirkas ja selkeä kuin hänen suurien tummansinisten silmiensä katsekin. Lapsen otsa kehittyi samanlaiseksi, ja kun talven tullen auringon valo ei enää poskia ruskettanut, hävisi isänkin kasvoilta terve väri.
Halden isäntä meni heti tervehdyksen jälkeen kaivolle ja viittasi syrjässä seisovan Magdaleenan luokseen. "Tule, auta minua saamaan vettä, tyttö! Helle ja tomu kirveltävät silmiäni."
Magdaleena meni hänen luokseen ja pumppusi vettä oikealla kädellään, vasemmalla kädellä hän piteli vaatekääröään.
Vanhus piti kättään vesitorven alla ja huuhteli sitten silmiään vedellä. Kun hän tuli vävynsä luo, joka oli nyt vasta huomannut tytön, kysyi tämä: "Onko sinulla ollut matkaseuraa?"
"Otin hänet matkalta mukaani."
"Minkätähden? Vietkö hänet palvelijaksesi?"
"Kenties hän jää tänne", sanoi vanhus katsahtaen merkitsevästi tyttärensä tyttäreen.
Grasbodenin isäntä heilautti olkapäitään ja katsoi sitten terävästi tyttöön, joka vieläkin seisoi kaivolla; hän murahti: "Voihan taas koettaa."
Burgerl heitti irti isänsä käden ja juoksi yli pihan Magdaleenan luo, joka näytti epäilevän laskisiko nyyttinsä maahan vai kaivonkannelle. "Et saa panna sitä tomuuntumaan etkä kastumaan", kielsi lapsi, "anna tänne, minä pitelen."
"Kiitoksia paljon", sanoi Magdaleena hymyillen, käänsi hihansa kyynärpään yläpuolelle ja tarttui kaivon tankoon.
Mutta Burgerl pidätti hänet. "Pidä käsiäsi alla, niin minä pumppuan!"
"Se olisi kyllä hyvä, mutta sinä et saa vaivautua minun tähteni."
"Sinä pidät alla, minä pumppuan", toisti pieni tyttö otsaansa rypistäen ja nipisti Magdaleenaa käsivarresta, niin että tämä kirkaisi ja irrotti nauraen kätensä tangosta. Burgerl pumppusi ja haastoi samalla: "Kuule, tahdotko sinä heti tälle pihalle astuttuasi olla yhtä epärehellinen minua kohtaan kuin kaikki muutkin? Kaikki ne sanovat minulle vasten kasvoja, etten minä saa vaivautua, en ainakaan heidän tähtensä, voidakseen sitten seljän takana selitellä, etten minä voi tehdä mitään ja että minä olen liian ylpeä auttaakseni ketään. Tule, tässä saat jälleen nyyttisi."
Magdaleena kuivasi kätensä esiliinaan, nosti toisen jalkansa kaivonkannen kulmalle, pani nyytin polvelleen ja veti jälleen suoraksi puseron vasemman hihan. Burgerl tarttui hänen oikeaan käsivarteensa ja sanoi: "Sinullapa on kauniit käsivarret, niin pyöreät, pehmeät ja niin kaunis-ihoiset, ei ruskeat eikä vitivalkeat." Hän veti ylös oman hihansa.
"Mutta niissä on jo pieni muisto sinusta", sanoi Magdaleena nauraen ja osotti pientä mustelmaa.
"Joutavia", sanoi Burgerl, "tuon pienen mustelman vuoksi et toki liene vihoissasi." Hän painoi siihen huulensa. "Tahtoisin sitä purra."
"Jätä se tekemättä, ole hyvä", huudahti Magdaleena tempaisten pois käsivartensa.
Burgerl nauroi ja näytti valkeita hampaitaan sekä juoksi sitten isoisänsä luo. "Mikä on tuon tytön nimi?" kysyi hän.
"Leena."
"Tuleeko hän sinun taloosi?"
"Tulee kaiketi. Mutta jos pyydät kauniisti, niin jätän hänet sinun toveriksesi."
"Minä en pyydä koskaan."
"Sinä uhmapää! No, ei tarvitse pyytääkään; jos tahdot, jätän hänet tänne."
"Se on hyvä, isoisä". Tyttö kääri lyhyet kätensä isoisän vyötäisille ja huusi sitten: "Leena, tule tänne, sanon sinulle uutisia!" Sitten hän juoksi puolitiehen Magdaleenaa vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: "Tiedätkö, sinä jäät meille, minun toverikseni."
Halden isäntä katsoi hymyillen vävyynsä. Tämän suuret silmät suurenivat vieläkin enemmän ja hän nyökkäsi ystävällisesti tervehtivälle Magdaleenalle.
"Minä tahdon olla sinun hyvänä toverinasi", sanoi Magdaleena luullen tekevänsä hyvin, kun taivutti hiukan polviaan ja kumarsi päänsä puhutellessaan pienokaista.
Mutta Burgerl vastasi ärtyisästi: "Seiso silloin suorana! Sinä et saa tehdä minua pienemmäksi kuin olen, etkä sinä", lisäsi hän nauraen, "ole lähestulkoonkaan niin suuri kuin minä olen pieni."
Hän tarttui Magdaleenan käsivarteen ja vei hänet puutarhaan. Ennenkun se oli läpi kuljettu ja siellä tehty Magdaleenalle tarkka selko kaikista puista ja pensaista, kasvilavoista, niihin kylvettävistä ja istutettavista vihanneksista, ravinto-, koriste- ja lääkekasveista ja hyväksi lopuksi tarkastettu erityinen Burgerlille aidattu alue, vierähti siihen hyvä kotva aikaa. Vaelluksen kestäessä Magdaleena huomasi seuralaisensa jäsenissä omituista rauhattomuutta, tempova liike vavautteli hänen jalkojaan ja käsiään, ja hän katsahti tuon tuostakin arasti Magdaleenaan nähdäkseen, huomasiko tämä sen.
Aurinko teki jo mailleenmenoa, kun Grasbodenin isäntä astui pihamaan yli ja huusi puutarhaan: "Burgerl, isoisä lähtee kotiinsa!"
Tytöt juoksivat käsikädessä puutarhasta.
Vanhus silitti kädellään Burgerlin kiharaa tukkaa ja hiveli sitten hänen poskiaan. "Ole hyvä ja ahkera, niin rakas Jumala tekee sinut jälleen terveeksi." Hän laski sitten kätensä Magdaleenan hartioille: "Jumala suokoon siunauksen tänne tulollesi. Jos saat jotakin aikaan, emme unhota sitä."
Sen sanottuaan hän meni rattaiden luo. Burgerl seurasi häntä isänsä kanssa, joka ohi mennessään kuiskasi Magdaleenalle: "Mutta varma on, ettei sinulla täällä ole paljon iloa."
Miehet pudistivat toistensa kättä, Hiesl käski hevosia, ja rattaat vierivät pois.
Kun iltasoitto oli kirkontornissa tauonnut, astui Grasbodenin isäntä kummankin tytön kanssa asuinrakennukseen. Eteisessä oli kaksi ovea auki. Toisen oven kautta loisti räiskyvä lieden valkea, toisesta kuului useiden äänien surinaa. Edellinen ovi johti keittiöön, jossa kaksi talon palvelustyttöä puuhasi, toinen vei palvelusväen huoneeseen, jossa joukko renkejä ja piikoja istui ja jutteli pitkän pöydän ympärillä odotellen iltaruokaa. Burgerl tarttui Magdaleenan käteen ja nousi hänen kanssaan portaita ylös. Isäntä meni palvelusväen huoneeseen, jossa hän kullekin päivän kuluessa osotetun ansion mukaan jakeli kehotuksia, hyväntahtoisia sanoja ja kysymyksiä. Hän odotti, kunnes täydet ruokavadit oli pöytään kannettu, sitten hän luki ääneen rukouksen ja poistui molemmin puolin lausuttujen toivomusten "syökää terveydeksenne" ja "hyvää yötä!" toistuessa.
Hän meni omaan huoneeseensa, joka oli toisessa kerroksessa. Paitsi useita vanhanaikuisia huonekaluja, joiden joukossa oli kaksi taiteellisilla leikkauksilla kaunistettua tammikaappia, oli siellä yhtä ja toista uuttakin, jota ei tavallisesti näe talonpoikain huoneissa. Erittäinkin näytti suuri leposohva vieraalta. Pyöreää pöytää, jonka luona Magdaleena ja Burgerl istuivat, peitti hieno, valkea liina.
Emäntä vainaja ei ollut atrioinut palvelusväen kanssa, suurina juhlapäivinä vain hän teki poikkeuksen, istui saman pöydän luona ja osotti olevansa antelias emäntä. Silloin elettiin talossa uhkeasti. Muuten hän söi aluksi kahdenkesken miehensä kanssa. Kun pieni Burgerl syntyi ja varttui, istuivat he kolme pöydän ääressä. Sellainen oli tapa vaimon kuolemaan asti, joka tapahtui viisi vuotta sitten. Silloin isäntä asettui tyttärensä kanssa perheenpöydän yläpäähän, mutta kun vaikea sairaus pian tavotti Burgerlin, katsoi hänen isänsä olevansa pakotettu siirtämään hänet pois palvelusväen näkyvistä, ja niin he alkoivat jälleen aterioida omassa huoneessaan.
Kun isäntä oli asettunut pöydän ääreen kahden tytön luo, kantoi vanha palvelijatar ruuan pöydälle.
"Seferl", sanoi isäntä.
"Kuulen", vastasi palvelijatar.
"Nyt olemme saaneet uuden tytön."
"Vai niin."
"Hänen nimensä on Leena."
"Leena?"
"Hän jää Burgerlin toveriksi."
"Ahah."
"Ajattelen, että hän nukkuu ensi yön vierashuoneessa."
"Sitten vasta nähdään."
"Kyllä, kyllä."
"Olen jo Traudelin käskenyt vuodetta tekemään".
"Vai niin."
"Mutta katso, onko kaikki järjestyksessä."
"Kyllä", lupasi mummo ja meni tiehensä yhtä kömpelösti kuin oli tullutkin.
"Mutta, isä, voihan hän jo heti nukkua minun huoneessani", sanoi Burgerl ja viittasi Magdaleenaan. "Sinä olet jo niin kauan ollut minun luonani, että voit jo suoda lepoa itsellesi ja jäädä tänne alas."
"Mutta ajattele, Burgerl, että se on ensimäinen yö", muistutti isä.
Tyttö teki kärsimättömän liikkeen. "Kerran hänen kuitenkin on tultava."
"Niin, niin, mutta ei näin valmistamatta; huomenna on jälleen päivä, silloin voimme hänelle selittää."
"Ei", keskeytti pienokainen kiivaasti.
"Ajattele, jos se kohtaa sinua taas".
"En sitä pelkää", sanoi Burgerl, mutta hänen ruumistaan kuitenkin värisytti hiljaa. "Anna hänen vain tulla minun kanssani."
"Kernaasti minun puolestani", myöntyi talonpoika ja nousi.
"Saako hän, isä?" huudahti pienokainen ylös kavahtaen ja hivellen isänsä kättä.
"Mutta eikö olisi viisaampaa, Burgerl —?"
"Ei!" Hän polki jalkaa.
"Kernaasti minun puolestani, kernaasti minun puolestani", sanoi Grasbodenin isäntä. Hän seisoi hetkisen neuvotonna. "Ei, minun on vielä kerran ennen maata menoani käytävä katsomassa taloa. Hyvää yötä!" Olkapäitään kohottaen ja päätään puistaen laskeutui hän leveitä portaita alempaan kerrokseen. Burgerl juoksi keveästi kapeaa ja jyrkkää porrasta ullakolle. Hän se siis asui siellä. "Tule, Leena", huusi hän.
Kun Leena aikoi seurata, tarttui vanha Seferl, joka korjasi ruokaa, hänen käsivarteensa. "Jos sinä tietäisit", kuiskasi vanhus, "kynttilä ja tulitikkuja on suuren lipaston päällä. Olet ottanut raskaan ristin kannettavaksesi. Hyvää yötä!"
"Leena", huudettiin ylhäältä.
Magdaleena riensi portaita ylös ja molemmat tytöt menivät yhdessä pieneen ullakkokamariin.
"Emmekö sytytä tulta?" kysyi Magdaleena.
"Minkätähden?" vastasi Burgerl. "Täällä on kylliksi valoa, että kumpikin löydämme vuoteemme. Minun vuoteeni on tuossa, sinun vastakkaisella seinällä. Sinä et voi törmätä oven vieressä olevaan lipastoon etkä pesukaappiin, joka on ikkunain välissä. Ja jos et kaada pientä pöytää ja paria tuolia, en tiedä, mitä muuta täällä voisit särkeä, sillä muuta täällä ei ole."
Burgerlin hilpeys rauhotti Magdaleenaa, jonka isoisän viittaukset, isän sanat ja vanhan palvelijan mielenpurkaus jo olivat huolettaneet, sitä enemmän, kun hänellä ei ollut selvää käsitystä siitä, mitä oikeastaan oli peljättävä.
Paitse muutamien koirien haukuntaa, joka tuon tuostakin kajahteli kaukaa, kuitenkaan erityisesti häiritsemättä, ei kylästä kuulunut ainoatakaan ääntä. Yön hiljaisuus oli levinnyt seudun yli. Kaihomielisiä ajatuksia hiipi Magdaleenan mieleen, hän muisti kotia, kaikkia, jotka jäivät sinne ja lähtönsä syytä, — äkkiä hän vavahti kauhusta, vastaiselta seinältä kuului omituista jyskettä. Mikä rauhattomuus vaivaakaan lasta, kun sänky niin tärisee?
Magdaleena nousi kiireesti ja meni lipaston luo etsimään tulitikkuja.
"Ei tulta", huusi lapsi, "ei tulta, Leena!" Mutta hänen äänensä oli niin outo, että Magdaleena koetti sitä innokkaammin saada valoa. Kun se vihdoin onnistui ja Magdaleena lähestyi sänkyä, tallasi hän Burgerlin permannolle viskautuneelle peitteelle. Lapsi makasi vuoteella alastonna, ruumis valkeana kuin liitu, ja rajut säännöttömät puristukset tärisyttivät hänen jäseniänsä, silmät tuijottivat, suu oli vääntynyt.
Magdaleena seisoi kauhistuneena ja painoi nyrkkiin puristetuilla käsillään polveansa. Mutta hänen kauhunsa hävisi, kun pienokainen alkoi valittaa.
"Voi, enkö sitä sanonut? Ei tulta! Nyt sinäkin pelkäät minua ja kammoat kuin kaikki muutkin lapset, kun tahdon niiden kanssa leikkiä, ja suuret ihmiset, kun toivon, että olisivat minulle ystävällisiä. Sanovat minussa olevan tanssitaudin. Nyt näet, millaista se on. En voi hallita käsiäni enkä jalkojani, en kohta kieltänikään. Kun koetan sitä päivällä kaikin tavoin vastustaa, tulee se yöllä sitä vaikeampana. Oi, Leena, minä en kuitenkaan ole tehnyt kellekään pahaa, en ole tehnyt pahaa ihmisille, enkä pilkannut taivaan Jumalaa, miksi minun siis pitää kärsiä?"
Magdaleena kumartui kyyneleisin silmin hänen vuoteensa yli, ja kuuma pisara putosi lapsen kalpeille poskille.
"Kaulaan", soperteli tämä liikutettuna, "kaulaan!"
Mitähän hän tahtoo, ihmetteli Magdaleena, eihän hän tarkottane, että ottaisin häntä kiinni kaulasta, jota hän alati kiertää ja kääntää? Hän ymmärsi äkkiä, otti onnettoman pienet tempovat käsivarret ja kääri ne oman kaulansa ympäri pitäen niitä sitten kiinni. "Minä en pelkää", sanoi hän sillävälin, "minä en kammo sinua, Burgerl."
Lapsen suu vääntyi rumalla muodottomalla tavalla. Mutta hänen silmänsä avaantuivat ja niistä lähtevä silmäys ilmaisi, että pienoinen tahtoi hymyillä.
Pitkä, tuskallinen hetki kului, pitkä, koska se oli niin tuskallinen, sitten laukesi kouristus, pienet käsivarret vaipuivat raukeina ja väsyneinä, lapsi makasi hiljaa ja vaipui uneen.
Magdaleena nousi hiljaa, otti peitteen permannolta ja levitti sen lapsen yli.
"Oi sinua, pientä poloista!"
* * * * *
Kevät-aamun pilvetön taivas ja kirkas ilma ennustivat kaunista päivää. Grasbodenissa oli muutamia kylvettäviä peltoja. Palvelusväki teki lähtöä niille, ja isäntä itse annettuaan ensin työnjohtajille käskynsä, katseli sitä pihamaalla.
Silloin syntyi asuinrakennuksessa hälinää. Burgerl samosi portaita alas ja juoksi puutarhan läpi.
Magdaleena seurasi häntä nauraen. "Katsopa, kuinka kovasti sinä juokset pienillä säärilläsi."
Burgerl tempasi puutarhan portin auki. "Hyvää huomenta, isä! Hyvää huomenta! Tuolla tulee Leena, hyvä Leena, kaunis Leenani. Eikö hän ole kaunis?" kysäisi hän ikäänkuin ylpeillen siitä.
Isäntä ja Leena nauroivat.
Mutta pienokainen tikosi: "No mutta vastaa, isä!" Ja kun talonpoika vastasi hymyillen: "Kyllä sinä olet oikeassa", Magdaleena punastui.
"Tänään me menemme niityille, että sinä saat nähdä täällä kaikki", sanoi Burgerl. Sitten hän hiipi aivan Magdaleenan luo ja lisäsi kuiskaten: "Mutta minä yksin vien sinut sinne, missä muut eivät näe meitä, sillä minä tahdon pitää sinut yksin."
Isä katsoi Magdaleenaan kirkkain, ystävällisin silmin. "Hän on oikea kultalapsi — vai kuinka?"
"Minä noudan ensin puutarhahattuni", huusi Burgerl. "Tahdotko sinäkin, Leena? Antaisin sinulle mielelläni äitivainajan hatun. Saanko antaa, isä?"
Talonpoika nyökkäsi.
Tyttö juoksi puutarhan läpi asuinrakennukseen.
He seisoivat nyt kahden vastakkain.
Hetken kuluttua lausui isäntä katsoen syrjään: "Sinä nukuit huonosti?"
"En ainakaan paljoa."
"Sen uskon."
"Mutta minkä nukuin, nukuin hyvin."
Isäntä katsahti häneen kysyvästi, laski sitten jälleen katseensa maahan ja äänsi hiljaa: "Hän on kovin rauhaton."
"Ymmärrän, isäntä", sanoi Magdaleena, "että sinun on vaikea puhua lapsesi onnettomuudesta; ymmärrän senkin, että nyt tahtoisit tietää, mitä minä ajattelen. Olkaamme siis suoria. Ensi säikähdyksessäni eilen en voinut ajatella muuta kuin pois rientämistä, mutta kun hän valitti hätäänsä ja kääri pienet kätensä kaulani ympärille, en iki päivinä olisi voinut jättää häntä. Minä olen lapsesi luona niin kauan kuin tahdot."
"Siinä teet erinomaisen hyvin."
Hän ei sanonut muuta. Magdaleena katsoi kuitenkin kummastuen häneen.
Kuuli, että sanat tulivat voimakkaan miehen sydämen syvyydestä.
Hän näki lapsensa tulevan puutarhassa ja nosti kättään ikäänkuin huomauttaakseen siitä Magdaleenalle. Hän astui sitten askeleen taakse ja sanoi: "Minulla on vasta tilaisuus puhua sinulle yhtä ja toista."
Burgerl juoksi paikalle olkihattu kiharaisilla kutreilla ja toinen kädessä heiluen, ja Magdaleenan täytyi myöntyä siihen, että tyttö sovitti sen hänen päähänsä. "Tämä litistynyt olkihattu päässäkin näytät sinä kauniilta", nauroi Burgerl. "Ja minä luulin saavani sinut hassun näköiseksi. Tule nyt, tule mukaan!"
Hän tarttui Magdaleenan käteen ja vei hänet takaportin kautta sille tielle, jota palvelusväki oli aikaisemmin kulkenut päivänpaisteisille niityille ja vainioille.
He astuivat kapeita polkuja huojuvien heiniköiden sivua sekä niiden poikkikin ristiin rastiin, "sillä huono heinänkasvu ei varovaisuudesta parane", arveli Burgerl, "eikä vahva heinä säikähdä muutaman jalan jälkeä". Magdaleena huomasi, että pieni tyttö näennäisestä sinne tänne kulkemisesta huolimatta pyrki määrättyyn suuntaan.
Kaksi pitkää varjoa riensi tyttöjen edellä. Magdaleena osotti niitä. "Kun nuo kaksi mustaa haamua kutistuvat pieniksi, polttaa aurinko sangen kovasti. Eikö kuumassa ulkoilmassa liikkuminen vahingoita sinua?"
"En minä vähästä kuumuudesta välitä", sanoi Burgerl, "vaikken olekaan maurilainen, jotka, niinkuin opettaja on sanonut, paleltuisivat täällä."
"Ohoh, vai puhuu opettajasi sellaista?"
"Niin, mutta mistä tuo vanhus maurilaiset tuntisi? Ei täällä ole niitä muita kuin se yksi, joka kauppiaan ilmotuskilvessä myö sikareja ja paperosseja. Hän on sen oppinut kirjoistaan niinkuin kaiken muunkin, jota meidän sitten pitää lukea ja kirjottaa. Jos antaisimme hänen kirjansa meidän ensimäiselle rengillemme Heinerille, joka lukee yhtä pian kuin puhuukin, hän voisi helposti pitää koulua tuon ukon sijasta."
"Minusta tuntuu että sinä olet ynseä opettajallesi", sanoi Magdaleena nauraen. "Sanopa, onko teillä tänään koulua? Kenties oletkin koulutuntisi kulkusalla ja minä autan sinua."
"Kyllä hän pitää koulunsa, mutta minä en sairaaksi tultuani ole käynyt siellä. Ukko itse on sanonut isälle, että minä joko nauratin niitä nuoria höperöitä tahi säikytin niitä. Sen jälkeen hän on tullut meille illalla koulutyönsä päätyttyä ja opettanut minulle erikseen saman minkä koulussakin. Sunnuntai-illoin käyn minä kirkossa uskonnonopetustunneilla; siitä ei ole minua vielä estetty."
He kulkivat kotvan aikaa äänetönnä toistensa rinnalla. Äkkiä Burgerl huusi iloisesti: "Nyt me olemme täällä. Tule, Leena!" Hän juoksi eräälle kummulle, jolla seisoi kyhmyinen tammi. Sen latva oli taittunut, muta sitä leveämmälle oli se levittänyt oksiaan.
"Etkö täällä saa tarpeeksi varjoa?" kysyi Burgerl osottaen puuta. "Ja katsopa ympärillesi, niin näet koko Grasbodenin eteesi leviävän." Hän ojensi molemmat kätensä ja pyörähti ympäri. "Eikös isällä ole liian paljon viljelyksiä? Katsopa, pitkin koko kylän pituutta ja sen takanakin molemmin puolin, niin kauas kuin pensas-aita tien tällä ja tuolla puolen ulottuu maantietä pitkin, ja sitten koko alue tänne sivulle tuohon kaukaiseen kulmaan asti, jossa näet pienten olentojen liikkuvan — ne on meidän työväkeä — edelleen aina tuonne hongikkoon asti."
"Se ei ainakaan enään ole teidän?"
"On se. Siellä on maantie, jota isä pitää omalla maallaan kunnossa."
"Siellä metsässä on varmaan hyvin kaunista."
Burgerl käänsi arasti katseensa. "Minä en mene koskaan sinne", sanoi hän hiljaa. Hän istahti ruohopenkereelle puun juurella. "Olet nyt nähnyt tarpeeksi, tule, istu luokseni varjoon ja kerro jotakin." Magdaleena istui hänen viereensä, ja Burgerl alkoi häneltä kysellä, mistä hän oli, minkälaista oli Langendorfissa ja hänen vanhempiensa kodissa, hän kyseli hänen vanhempiaan, veljiään ja sisariaan sekä sanoi lopuksi:
"Onko sinulla siellä sulhanenkin?"
Magdaleena vavahti ja hänen poskensa lensivät purpuranpunaisiksi. Hän heitti Burgerliin vihaisen silmäyksen ja vastasi: "Ei." Ääni oli kova ja tyly.
"Leena", huudahti Burgerl, "älä suutu! Minä ajattelin sitä sentähden, kun sinä olet niin rakastettava … mutta se oli kuitenkin tyhmästi, sillä jos ketä rakastaa, ei silloin pakene niin kauvaksi kuin sinä."
Magdaleena huomasi tehneensä väärin lapsen kysymyksestä pahastuessaan. "Burgerl", sanoi hän puristaen hellästi pieniä käsiä, jotka tyttö piti yhteen puristettuna polvellaan, "älä kysy sellaista. Mitä sinä siitä tiedät? Ja sitä parempi, kuta kauemmin siitä on tietämättä, kuta vähemmän sitä tulee kokemaan. Jos tietää paljon voi helposti saada sydämen tuskia."
Niin hän istui oikea käsi lapsen käsien päällä, vasemmalla hän nyppi maasta ruohon toisensa jälkeen. Jonkun ajan kuluttua Burgerl sanoi: "Lähtekäämme nyt, Leena. On aika mennä kotiin."
He nousivat ja lähtivät. Burgerl poikkesi samalle tielle, jota he olivat tulleetkin. Magdaleena oli kummulta huomannut että taloon pääsisi paljoa pikemmin, jos kulkisi sitä maantietä, joka vei hongikosta ruohokenttien halki kylään. Lapsi oli tehnyt pitkän kierroksen. Kun he siis hetkisen kuluttua olivat tulleet lähelle maantietä, tahtoi Magdaleena mennä sinne.
"Miksi emme kulje maantietä?" sanoi hän. "Se on paljoa suorempi."
Burgerl käänsi pois päänsä ja teki käsillään torjuvan liikkeen. "Minä en mene sille", huusi hän.
"Mikä sinua siinä pelottaa?" kysyi Magdaleena. Hän huomasi sitten jonkun matkan päässä aivan tien vieressä matalan muurin, jonka takaa hautakiviä ja ristejä kohosi. "Eihän vain hautausmaa?"
Burgerl nyökkäsi.
"Kaikkia lapsellisuuksia, ethän toki peljänne vainajia? Ole rohkea, tule! Eikö äitisikin lepää siellä?"
"Hän juuri, hän juuri!" huusi Burgerl samalla kun hänen kätensä ja jalkansa alkoivat väristä.
"Hyvä Jumala, Burgerl!" Magdaleena riensi takaisin hänen luokseen.
"Niin, hyvä Leena", änkytti lapsi, "kukapa tietää kuinka asia on. Onko sinun vieressäsi kuollut ruumis maannut?"
"Ei, Burgerl."
"Ja ennen ruumiina olemista täytyy kuolla; oletko nähnyt kenenkään kuolevan?"
"En, Burgerl."
"Katso, Leena, sinä et siis tiedä, kuinka kauheaa se on, etkä sinä ymmärrä mikä tuska minut valtaa, kun minuakin tahdotaan tuonne."
"Kuka tahtoo? Miksi sellaisia kuvittelet?"
"Voi, minä olen kuullut usein sitä kuiskailtavan sekä ääneen puhuttavan, ja kenties isäkin ajattelee, että olisi parasta, jos Jumala korjaisi minut pois. Mutta minä en tahdo — en —."
"Tule pois! Menkäämme", sanoi Magdaleena, joka oli tähän saakka vapisevaa lasta pystyssä pidellyt.
Burgerl katsoi häneen avuttoman näköisenä. "Minä en voi astua, Leena."
Magdaleena nosti hänet silloin syliinsä. Pää olkaan nojattuna, kädet riippuen kaulan ympäri pitkin selkää kantoi hän lasta kiiruusti kapeaa polkua pitkin.
"Oi, kuinka minä sinua vaivaan!" valitti lapsi.
"Sano mieluummin, että minun olisi pitänyt olla viisaampi. Minä seisoin ja käännyin sinne tänne samalla paikalla ja puhelin puita heiniä enkä ottanut vaaria sinusta; se ei kelpaa, olen ollut tyhmä!"
Magdaleena soimasi näin itseänsä kappaleen matkaa, kunnes Burgerl kuiskasi hänen korvaansa: "Älä soimaa niin itseäsi, älä soimaa, — jää vain minun luokseni."
"Me jäämme toistemme luo, Burgerl."
Päivällisen aikoina ei kartanolla ollut ketään. Magdaleena pääsi huomaamatta ullakkokamariin. Hän laski siellä ensin lapsen käsivarsiltaan vuoteelle, sitten seisoi kotvan aikaa kiivaasti hengittäen ja painaen molemmin käsin jyskyttävää sydäntään. Vihdoin hän otti tuolin, istuutui ja puristi pienen potilaan käden omaan käteensä.
"Tätä ei tapahdu koskaan enään", hän sanoi.
Illemmalla kuului askelia portailta ja eräs pitkä laiha mies, jonka rinta oli sisäänpainunut, saapui huoneeseen. Poskiluut ulkonivat hyvin tuntuvasti hänen kuihtuneista kasvoistaan, silmälasit oli nenällä, ja harvaa, valkeata tukkaa peitti vaatemyssy, joka oli aijottu myöskin kylmää vuodenaikaa varten. Sen päälle oli ommeltu ja ylös kiinnitetty käden levyinen vaatekappale, jonka saattoi irrottaa ja vetää alas, jolloin se verhosi päätä kypärän tavoin.
"Kas, taasen sängyssä? Hm, hm", mutisi vanhus rykäisten.
"Niin, tänä päivänä teillä ei ole täällä työtä, jos olette koulumestari."
"Olen kyllä; ja te kai olette se uusi? Jahah." Hän tarttui jälleen oven ripaan. "Hm, hm, mutta kun aina sattuu näin, kun ei eilen tehty mitään, tänään ei tehdä mitään eikä huomenna mitään … hm, hm … ei hän koskaan pääse toisten tasalle … hm … ja jos hän jää jäljelle, pitää isä sitä minun vikanani … hm, hm … ja palkkani saan almuna, niin totta kuin yksi muna on toisensa näköinen. Hm!"
Hän meni ja sulki nuristen oven.
Koulumestarin mentyä tuli isäntä katsomaan ja sitten vanha Seferl kantaen iltaruokaa. Vihdoin oli pienessä huoneessa jälleen hiljaista ja pimeäkin saapui vähitellen.
"Burgerl", sanoi Magdaleena, "eihän sinua häiritse, jos minä sytytän tulen? Ja lainaathan sinä minulle kirjotustarpeitasi sekä lahjotat arkin paperia?"
"Ei valo tee minulle pahaa", vastasi Burgerl, "kirjotusneuvojani saat käyttää, ja ota paperia niin paljon kuin tahdot."
"Minun täytyy kirjottaa kotiin, että omaiseni tietävät, mihin olen joutunut. Isä luulee aivan varmaan, että olen Wienissä; hän kummastuu saadessaan kirjeen aivan oudosta paikasta."
Kun Magdaleena oli järjestänyt kaikki kirjotustarpeet eteensä, hän istahti lekottavan kynttilän ääreen ja mietti. Nyt oli hänen kirjotettava ensimäinen itsenäinen kirje elämässään. Koulussa oli kyllä äidinkielen harjotuksissa kokoonpantu "kirjeitä", mutta silloin oli hänellä aina ollut kirja tahi opettaja apuna.
Nyt hänen piti omin päin päästä selville, mitä hän kirjottaa — siinä oli "aine" — kuinka hän sen oikein esittää — siinä oli "kirjotustapa" — kuinka joka sana tavataan — se oli "ainekirjotusta" — ja minkä muotoiseksi kukin kirjain on tehtävä — "kaunokirjotusta". Niin, hyvähän on että on oppinut jotakin, mutta eipä olisi uskonut, että yhden kirjeen laatimisessa on niin monta mutkaa.
Hän nojautui pöytään, mutisti huulet yhteen ja puristi sormet tiukasti kynän ympäri. Aluksi ei hän välittänyt pienistä perhosista ja itikoista, jotka kynttilässä kärvennyttyään putosivat paperille, mutta kun yksi sellainen onneton elukka ensin kasteli itsensä kirjotuksen musteessa ja veti sitten märillä siivillään pitkiä teitä paperiarkille, puhalsi hän suuttuneena pois kaikki hyönteiset.
Ensimäinen sivu oli jo täyteen kirjotettu. Hän istui siinä maltittomana uusi lause valmiina ajatuksissa ja kynä varalla ensimäistä sanaa piirtääkseen.
Mutta kirjotus ei tahtonut kuivua; varjoviivat olivat tulleet niin tanakoita. Hän otti paperin ja kuljetti sitä varovaisesti edestakaisin kynttilän liekin päällä, kunnes joka kirjain kuivui. Sitten hän kirjotti edelleen. Kun toinen sivu täyttyi, oli kirjekin lopussa. Helpotuksesta huoaisten hän piirsi nimensä alle. Nyt oli se vain kokoon taitettava ja osote kirjotettava.
Hän liikutti taasen kirjettä liekin yläpuolella ja katsahti samalla ikkunasta ulos. Yöllisellä taivaalla kimmelsi kirkas ystävällisesti vilkuttava tähtönen.
Armas tähtönen, loistathan sinä myöskin kotia kohden, vilkutat siellä kartanon kohdalla ja katsot kuvaasi myllyjoessa…
"Herra Jeesus!"
Paperi oli ollut niin kärsivällinen kuin mahdollista, se oli antanut paahtaa itsensä ruskeaksi, mutta nyt se leimahti tuleen ja paloi kirkkaalla liekillä.
Magdaleena tuijotti kauhistuksissaan kirjettänsä, hänellä tuskin oli voimaa puhaista liekkiä sammuksiin. Hänen vaivansa olivat menneet turhaan! Harmin kyyneleet silmissä hän tarttui uudestaan kynään, sillä hän ei tahtonut jättää kirjettä kirjottamatta; nyt hänellä oli siihen aikaa, kuka tietää tokko huomenna onkaan. Ah, niin hyvää kirjettä kuin ensimäisellä kerralla hän ei enää koskaan saa syntymään.
XIV.
Kului päiviä ja vieri viikkoja. Kun Burgerl oli nyt aina sellaisen vanhemman ja etevämmän toverin seurassa, johon hän päivä päivältä yhä suuremmalla mielenhartaudella kiintyi, ja kun hän tiesi, että tämä toveri pitää hänestä hyvää huolta, hän rauhottui aivan huomattavasti, taudinkouristukset harvenivat ja lieventyivät. Siitä syystä Burgerl riippui Magdaleenassa kuin takkiainen, niin että tälle ei jäänyt juuri ollenkaan aikaa itseänsä varten. Mutta tämä olikin Magdaleenalle parhaaksi. Hänellä oli täysi työ pitäessään huolta lapsesta ja koettaessaan perehtyä ja mukaantua uusiin oloihin. Nykyisyys vaati kaiken hänen huomionsa, niin ettei hänellä ollut aikaa ajatella tulevaisuutta eikä muistella menneisyyttä, vaikkei hän voinutkaan sitä kokonaan unhottaa. Hänen täytyi työntää entisyys sydämensä sisimpiin sopukkoihin, ja vaikka se usein yön unelmissa ja päivän hiljaisemmilla hetkillä tekikin kipeitä muistutuksiaan, täytyi himmeiden unikuvien kuitenkin väistyä päivän täyteläisien värien tieltä ja haaveellisten muistojen jäädä elävän todellisuuden varjoon.
Magdaleena sai käyttää itseänsä varten ainoastaan ne hetket, jolloin koulumestari opetti Burgerlia, mutta niiden luku olikin viime aikoina lisääntynyt. Vanhus oli jo kauan valittanut, että tyttö oli tarkkaamaton ja vaikea hallita, mutta hän oli avuttomuudessaan turvautunut ainoastaan talon renkeihin ja piikoihin tahi kylän rahvaaseen, jotka eivät enempää voineet kuin tahtoneetkaan häntä auttaa, käyttivät vain hänen lausuntojaan tervetulleina juorujen aiheina panetellakseen rikasta talonpoikaa. Jotkut syyttivät häntä huolimattomuudesta lastaan kohtaan, toiset pitivät Jumalan rangaistuksena, että tyttö oli sellainen kuvatus ja luultavasti siksi jäisikin. Mistä syystä Grasbodenin isännän täytyi tällainen rangaistus kärsiä, sitä asiaa kukaan ei ottanut selvittääkseen. Vihdoin opettaja sai sen ajatuksen, johon toinen ihminen olisi ensiksi tarttunut, hän päätti haastaa laiminlyövän oppilaan isälle. Mutta tälle levottomalle ukkopahalle ei suinkaan ollut helppo tehtävä kääntyä paikkakunnan huomatuimpaan henkilöön ja sanoa hänelle: sinun lapsesi on taitamattomampi pahanpäiväisintä torpparin vunukkaakin, joka retustelee paljain jaloin kylänraitilla ja tulee sieltä kouluun.
"Älä pahastu, isäntä", sanoi hän eräänä päivänä, "mutta minä en voi enää myöntää sinun tyttärellesi lupapäiviä; hm, hm … se olisi omaatuntoani vastaan, sillä hän on jäljellä kaikista muista … hm, hm … ja jos hän saisi huonot arvosanat, olisi se minulle kuuna päivänä kuulumaton häpeä … hm, hm … niin, sinä maksat minulle palkan säännöllisesti ja rehdisti, mutta näyttää kuin minä en voisi sitä ollenkaan korvata … hm, hm. Sentähden minä pyydän, että hän saisi nauttia minun opetustani myöskin torstaisin ja sunnuntaisin … hm, hm. Min£ en pane vaivojani vaakaan, eikä sinun tarvitse maksaa entistä enempää."
"En minä, hyvä koulumestari", vastasi Grasbodenin isäntä, "osaisi ajatellakaan, että se on sinun syysi, jos et tuota lepakkoa saa oppimaan juuri mitään. Minä tiedän, ettei hänellä ole huono pää, mutta minä tiedän myöskin, ettei hän voi istua paikoillaan. Ankara ei saa hänelle olla. Kiittäisin Jumalaa, jos hän toisten tavalla kestäisi pienen vitsakylvyn, mutta tiedäthän sinä, kuinka se on! Puhuaksemme asiasta, en voi jättää ilmaiseksi sitäkään, mitä teet enemmän kuin on määrä; siitä kyllä sovimme. Kysyn nyt vain sinulta, luuletko että saat häntä kehittymään?"
Koulumestari vakuutti, että hän varmasti uskoo sen, ja se tyydytti Grasbodenin isäntää. Burgerlin kasvot ilmaisivat kyllä tyytymättömyyttä, kun hän sen jälkeen kuuli vanhuksen torstaisinkin kömpivän kahdesti portaita ylös ja kun tämä kohta sunnuntai-iltanakin asettui opetuspöydän taakse. Mutta koulumestarin täytyi toki sunnuntain aamupuolet jättää vapaa-ajoiksi, koska hän itse soitteli silloin urkuja kirkossa tahi, juhlamessun aikana, veteli viulua, jolloin toiset rummuttivat ja pärisyttivät kuin riivatut.
Neljä viikkoa oli Magdaleena jo viettänyt Grasbodenissa. Oli jälleen pyhäpäivä, kaikkialla vallitsi sunnuntairauha. Se osa palvelusväkeä, jolla oli vapaa iltapäivä, oli jo heti päivällisen jälkeen lähtenyt talosta; toiset, joilla ei sitä etua ollut, oleksivat mikä missäkin, viettivät aikaa yksinäisyydessä tahi lyöttäytyivät yhteen. Palvelustytöt kertoivat toisilleen salaisuuksiansa, puhuivat itsestään kaikkea hyvää, muista pelkkää pahaa, erittäinkin pojan pakanoista, joilla ei myöskään noista tyttö hylyistä ollut sen parempaa sanomista. Laiskaluontoiset vetelehtivät toimettomina, toiset löysivät hyödyllistä tehtävää ja askarsivat siinä. Muutamat palvelustytöt korjailivat kuluneita vaatteitaan, eräät paikkasivat mielitiettynsä pukua, jota palkitakseen nämä, jos nimittäin kykenivät suutarintyöhön, tekivät rakastettunsa jalalle sen palveluksen, minkä he itse olivat saaneet käsivarrelleen tahi seljalleen. Muuten ilahdutti heitä kaikkia se lohdullinen ajatus, että heille, jotka tänä päivänä olivat kotona, vapaapäivä saapuisi viikkokauden kuluttua, ja he nauttivat jo edeltäpäin silloin tarjolla olevista rattoisista hetkistä.
Kun koulumestari saapui Burgerlin huoneeseen, otti Magdaleena neulan ja laskeutui portaista mennäkseen puutarhaan. Eteiseen saavuttuansa hän näki isännän nojaavan oven pihtipieleen.
Minkälaisissa väleissä Magdaleena oli Grasbodenin isäntään, sitä ei tyttö itsekään tietänyt. Ensimäisellä viikolla oli vanha Seferl, jota lonkkasärky vaivasi, pyytänyt häntä kantamaan vesisaavia keittiöön. Saavi oli suuri ja raskas. Lähellä oleva isäntä kiirehti luo ja tarjosi apuaan, mutta Magdaleena ei tahtonut koko maailmalle osottaa olevansa heikompi vanhaa Seferliä, jonka täytyi usein laahata näin raskasta kuormaa. Siksi hän oli nauraen sanonut: "Mitä ajatteletkaan, isäntä? Ethän tahtone auttaa minua tämän vesitilkan kantamisessa? Ethän sinä auta vanhaa Seferliäkään." Isäntä punastui ja nauroi, mutta sitten hän muuttui vakavaksi ja sanoi: "Eihän tämä työ ole sinun tehtävääsi." Niin sanoen isäntä käänsi hänelle selkänsä eikä sen koommin tarjonnut apuansa, vaikka tilaisuuttakin olisi ollut. Hän puheli vähän Magdaleenan kanssa, mutta sanoi sanottavansa aina samalla ystävyydellä, jolla hän puhutteli muitakin. Ainoastaanko Burgerlin vuoksi hän salli neidon olla talossaan, eikö tällä ollut hänestä mitään muuta arvoa? Toisenlainen oli isäntärenki Heiner, jota Burgerl oli ylistänyt. Ensimäisestä päivästä alkaen ja aina sen jälkeen hän koetti alinomaa tarjota ystävyydenosotuksiansa Magdaleenalle, joka siitä syystä karttoi häntä mitä suurimmalla huolella.
Magdaleena ei siis tietänyt, mitä isäntä hänestä oikeastaan ajatteli, ja nyt tämä seisoi siinä oven pihtipieltä vasten. Kun talonpoika kuuli Magdaleenan tulevan, kääntyi hän ympäri.
Neitonen katsoi epäkohteliaisuudeksi, jos astuisi äänetönnä sivutse, siksi hän viittasi portaita myöten ylös ja sanoi: "Siellä on koulumestari."
"Tiedän sen", sanoi isäntä, "ja siksi odotan sinua tässä."
"Minuako?" kysyi Magdaleena kummastellen.
"Tule, minä puhun sinulle Burgerlista." Hän astui edellä.
Heiner seisoi puutarhaportin luona ja katsoi aidan yli. Vaikka hänellä oli vapaa ilta, hän oli kuitenkin pysynyt kotosalla ja kierrellyt taloa. Kun hän nyt näki isännän ja Magdaleenan katoavan puiden taakse, mutisi hän kiroussanoja ja toivotti ensinmainitulle jos joitakin tapaturmia. Sitten hän kääntyi pois kiukuissaan.
Kaivolta kuului helakkaa naurua. Puolihöperö karjapiika Traudel istui kaivonkannella ja oli nähnyt kaikki; hän nauroi ja osotti puutarhaan.
Heiner kohotti suutuksissaan kättään, mutta malttoi mielensä, tyytyi ainoastaan sylkäisemään häntä kohden, astui sitten hitain askelin pihamaan yli ja portista ulos.
Keskellä puutarhaa oli lehtimaja ja siinä pöytä ja pari rahia tuuheiden lehtiköynnöksien verhossa. Grasbodenin isäntä istahti toiselle, Magdaleena toiselle rahille.
"Ei tarvitse hukata aikaa minun tähteni", sanoi isäntä osottaen Magdaleenan ompelukseen, "sitä en pyydä, sellaista työtä tehdessä voi vallan hyvin kuunnella. Sinä olet ahkera! Se on oikein. Sanon sinulle, että koska olet pitänyt niin hellää huolta pienestä tytöstäni ja ollut hänelle hyvä toveri, niin on oikeus ja kohtuus, että saat tietää sen, minkä kaikki paikkakuntalaiset tietävät, nimittäin, kuinka tuo orpo raukka sai vaikean tautinsa. Ihmiset sen usein unhottavat selittäessään hänen itsepäisyyttään pahoin päin ja moittiessaan häntä. En puhu siitä mielelläni, mutta sinä olet sekä lapseltani että minulta ansainnut sellaisen luottamuksen, ettei sinun tarvitse kuulla sitä muilta, ja minulta sen kuulet aivan totena ilman valheellisia lisäyksiä.
"Burgerl on ollut heikko syntymästään saakka, mutta hän oli kuitenkin terve, kunnes viisi vuotta sitten tapahtui muutos. Hänen äitinsä oli siihen aikaan sairas, sairaampi kuin me, hänen läheisimpänsä, huomasimme ja hän itse tunsi. Hän ei pysynyt vuoteessa, mutta väsyi pienimmästäkin ponnistuksista ja istui usein päivät pääksytysten liikkumatonna suuressa nojatuolissa. Sinä vuotena oli kovin sateinen kesä ja niin ilkeä sää, että se saattoi tehdä vahvimmankin sairaaksi. Mutta äkkiä tapahtui ilman muutos, tuli kaksi selkeää päivää, aurinko loisti kirkkaasti ja lämpimästi. Vaimoni sai aamulla halun matkustaa vanhempiensa luo Hinterwaldeniin ja ottaa pienen Burgerlin mukaansa. Hän pyysi minun valjastuttamaan hevosen ja minä tein sen mielelläni, sillä luulin matkan virkistävän häntä. Nostaessani hänet rattaille ja asettaessani pienen Burgerlin hänen rinnalleen ei minulla ollut pienintäkään onnettomuuden aavistusta.
"He saapuivat Hinterwaldeniin minkäänlaisitta vastuksitta. Vaimoni iloitsi saadessaan taas tavata vanhempansa ja nämä iloitsivat tyttärensä ja tyttärensätyttären vierailusta ja pitivät heitä luonaan, kunnes päivä teki laskuaan. Mutta kun he paluumatkalla hongikon läpi ajaessaan saapuivat sille paikalle, josta tie laskeutuu tasangolle, tuli vaimoni äkkiä niin kipeäksi, että hänen täytyi huutaa ajajaa seisauttamaan, hän ei mitenkään sietänyt rattaiden tärinää. Ajajan täytyi laskeutua pois rattailta ja nostaa hänet ruohikolle tien viereen. Pieni Burgerl huusi ja itki eikä tahtonut erota äidistään. Ajajalla ei ollut muuta neuvoa kuin nousta jälleen rattaille ja ajaa kotiin minkä suinkin ennätti tuodakseen minulle sanan, kävipä hevosille kuinka kävi.
"Sillä välin sairas vaimoni makasi metsässä autiolla ja synkällä paikalla, jonka ohi ei päiväkausiin aja ketään muita kuin meikäläisiä ja jossa puidenkerääjätkin ani harvoin liikkuvat. Illan synkistyessä täytyi yksinäisyyden tuntua siellä kauhistuttavalta. Sairas sai äkkiä kuolonkamppailun ja peljästyneen lapsen täytyi olla sen todistajana. Hän näki äitinsä vavahtelevan kouristuksissa eikä kaikella tuskaisella huudollaan ja itkullaan saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi. Hän huomasi ettei äiti kuule eikä tunne häntä."
Kertoja puristi kädellä otsaansa ja jatkoi:
"Ennenkuin ehdimme panna kuntoon paarit, lähettää noutamaan välskäriä, valjastaa toiset hevoset ja jäljestä rientävän ihmisjoukon saattamana ajaa hongikkoon, oli lapsi jo ennättänyt kotvan olla äitinsä kylmenneen ruumiin ääressä, ja siitä yöstä hänen vaivansa alkoi. Me löysimme ja veimme hänet kotiin siinä säälittävässä tilassa, joka ei sitten ole häntä jättänyt eikä näytä jättävänkään."
Magdaleena oli antanut molempien käsiensä ja ompeluksen vaipua ja katsoi kertojaan. "Tämä on kauheaa", sanoi hän hiljaa, "tämä on kauheaa!"
"On, hyvä Leena. Kun tämä kaksinkertainen onnettomuus kohtasi minua, luulin sen alle nääntyväni. Sanotaan, että niinkuin helposti ansaittu onni tekee ihmisen korskaksi ja ansaitsematon ylimieliseksi, niin ansaittu onnettomuus herättää hänessä katumusta ja ansaitsematon uhmaa. En tiedä, kuinka lienee, riippuu kai siitä minkälainen onni tai onnettomuus on ja minkäluontoinen ihminen jota ne kohtaavat. Minä en ole koskaan nurissut. Mitä se auttaisikaan? Jos Jumalamme osottautuisi meille vain laupiaana isänä, ei syntisimmänkään tarvitsisi peljätä rankaisua, ja jos hän sitä vastoin tarttuisi ruoskaan ja rankaisisi ei ainoastaan pahat työt, vaan myöskin pahat puheet ja ajatukset, ei kukaan maailmassa voisi hänen iskuaan karttaa. En voi uskoa että Jumala olisi lähettänyt minulle kovan onneni. Se oli onnettomuudentapaus, eikä silloin voi tehdä muuta kuin koota se rahtu ymmärrystä, mikä meillä on, ja kestää ja kärsiä, ja minä olenkin kestänyt ja kärsinyt äärimäisyyteen asti. Näiden viiden vuoden kuluessa ei ole ollut monta yötä, jolloin en olisi valvonut lapseni luona kuin uskollinen hoitaja, sillä hän ei ole voinut sietää toisia palvelustyttöjä, toiset taas ovat kammoneet häntä. Sentähden on Burgerl mieluimmin laskenut kaiken kuorman minun kannettavakseni ja hänestä huolehtiessani olen saanut lohdutukseni."
"Sinä olet kunnon ja kunnian mies!"
"En ole tehnyt mitään erinomaista, yksi on johtunut toisesta. Aluksi neuvottiin minua, että lähettäisin Burgerlin laitokseen, jossa on taitava lääkäri ja kullekin annetaan sopivaa hoitoa. Mutta minä ajattelin aina, että vaikka lähettäisinkin hänet vieraiden haltuun, huoli hänestä jäisi minulle kotiin. Ja jos hänelle tulisi koti-ikävä, pitäisi hänet lähettää tänne takaisin, ja jos hän myöhemmin saisi ymmärrystä ja ajattelisi, että minä lähetin hänet vapaasta tahdosta luotani ja otin pakosta takaisin, voisi hän siitä tulla kylmäkiskoiseksi isälleen. Mutta nyt hän sen sijaan muistaa minun huoleni ja hoitoni ja tietää että minä olen ollut kunnon isä, kenties myöskin huomaa, että minun hellyyteni on uskollinen."
"Oi, isäntä, hän huomaa sen jo."
"Sentähden minä olen antanut hänen kasvaa täällä omieni ja naapurien silmien alla, enkä minä ole koskaan pannut pahakseni, kun muut ovat hädässään lohduttaneet itseään sillä, että onhan Grasbodenin isännälläkin ristinsä eikä suinkaan keveintä lajia."
"Mutta siinä he tekevät huonosti, kun se koskee sinun kaltaistasi kunnon miestä."
"Ei, se on aivan inhimillistä. Murhe etsii seuraa niinkuin ilokin, vaikkapa siitä ainoastaan kerjäläiset voittavat, sillä heille jaetaan lahjoja niinhyvin häissä kuin hautajaisissakin. Niinkuin sanottu, minä en soimaa sitä, että toiset avuttomat löytävät suruilleen lohdutuksen minun kärsimyksestäni, mutta ilkeys ja vahingon-ilo minua pahottaa. Minä voisin kadehtia köyhintä halonhakkaajaa hänen lastensa terveyden tähden, ja monena yönä olisin mielelläni vaihtanut osani jonkun kanssa heistä, mutta en ennenkun olisin sanonut edeltäpäin: katso tarkkaan mitä teet, voisit hyvinkin katua, enkä minä tahdo sinua pettää. Mutta täällä puhutaan minun koettelemuksestani ja Burgerlin taudista niinkuin edellinen olisi aivan ansaittu ja jälkimäinen häpeä, eikä kuitenkaan kellekään tule helpompi sentähden että minulla on raskasta, eikä kukaan saa kunniaa omasta lapsestaan minun lastani häväisemällä. Joka kerta kun uusi ilkeä sanoma on saapunut korviini — niitä tuleekin alinomaa — olen kiittänyt Jumalaa siitä ettei Burgerl ole poika. Mitä me molemmat saisimmekaan silloin yhdessä kärsiä! Mutta kun hän on tyttö, ja kun Jumala hänelle kenties taas lahjottaa terveyden, voi kaikki muuttua hyväksi jälleen, hän voi hankkia minulle hyvän vävyn, josta sitten tulee kunnollinen Grasbodenin isäntä. Jos niin ei tapahdu, vaan hän jää yksin, hän voi myydä tahi vuokrata tilan, kyllä hän siitä saa niin paljon, ettei hänen tarvitse koko iässään huolehtia. Mutta sitä varten pitää kaikkea valvoa tunnollisesti; se on ollut näihin saakka vaikeata kun minun on täytynyt hoitaa myöskin häntä, sen sinä kyllä ymmärrät. Mutta sinä voit myöskin käsittää kuinka iloinen olen, kun sinun tultuasi olen saanut käteni ja ajatukseni vapaiksi."
Hän kumartui eteenpäin ja tarttui tytön oikeaan käteen, joka tavotteli rihmarullaa. Magdaleena ei vetänyt pois kättään, mutta puristusta estääkseen hän painoi sormiaan kaikin voimin pöytälevyyn. Äkkiä hän tempaisi rihmarullan ja tyrkkäsi pois hänen kätensä. Talonpoika nousi samassa, sillä Burgerl tuli juosten puutarhan läpi.
"Isä", hän huusi, "tiedätkö, että ensi torstaina on kirkkojuhla?"
"Kyllä, minä tiedän. Mitä sitten?"
"Ei mitään", virkkoi Burgerl nauraen. "Mutta arvelen, että sinä jälleen istut pari tuntia muiden aikaihmisten kanssa ravintolassa."
"Täytyneehän pistäytyä katsomassa."
"Niin, kyllä sinä siellä käyt ja silloin sinä saat tuoda minulle markkinalahjan."
"Saadaan nähdä."
"Ja Leenalle myöskin."
"Niinpä niinkin, minä en unhota häntä", lupasi isäntä ja meni.
"Burgerl", sanoi Magdaleena hetkisen kuluttua ja veti tytön luokseen hivellen sitten kädellään tämän kiharaista tukkaa, "sinä et tiedä etkä voi vielä ymmärtää, kuinka jalo mies sinun isäsi on!"
"Koska hän tuo meille markkinalahjan?" ilveili Burgerl.
"Sinä vintiö!" torui Magdaleena ja lykkäsi hänet luotaan, olisipa kenties todella suuttunutkin, jos ei Burgerlin silmistä loistava veitikkamaisuus olisi ollut niin vastustamaton.