"Jesus, Maria!" huusi naisen ääni sisästä. "Kuka siellä?"
"Minä olen, Urban. Enkö sanonut, että tänä päivänä tulen? Nyt olen täällä. Anna Everlin tulla ikkunan luo!"
"Everl ei ole kotona, — lähetimme hänet pois, — hän on sukulaistemme luona Bergdörflissä."
"Jos se olisi totta, noutaisin pienen sydänkäpyni sieltä; sitä ei voisi kukaan estää. Te ette vielä tunne Leutenbergerin Urbania, kun hän on jotakin saanut päähänsä! Mutta minä tiedän, että hän on kotona, minulla on ollut tähystäjä. Sen jälkeen kun hän tuli veljensä kanssa kotiin, hän ei ole poistunut töllistä."
"Hän on sairas."
"Mitä sanot? Avaa ikkuna! En ymmärrä puhettasi ruudun läpi. Joudu, muuten nostan sinut ulos ikkunalaudan kanssa!"
Ikkuna aukaistiin.
Sisältä kuului nyt ähkyvä miehen ääni: "Oi, sinä pyhä Jumala korkeassa taivaassasi, onko se oikeutta, että minun täytyy maata tässä ja kuulla tällaista!"
"Minä luulen, että sinä vielä käsität, mitä sinulle saattaisi tapahtua, jos olisit jalkeilla", huomautti raaka Urban.
"Ole sinä rauhassa, Anton, ole rauhassa, minä rukoilen", puhui vaimo töllissä ja tuli ikkunan luo. Hän oli vanha iso-äiti, hän tarttui tuskallisesti julmurin käteen. "Urbanin tarkotus ei voi olla muu kuin meidän pelottelemisemme."
"Sinulle en mitään tee, ämmä, mene tiehesi. Everl, tule tänne!" Hillitön mies huusi tämän hiljaisella, melkein hellällä äänellä. Mutta kun häntä ei heti toteltu, sanoi hän kiivaasti: "Neuvon sinua, Everl että tulet hyvälle tänne!"
"Älä mene!" huusi kiihtynyt miehen ääni sisältä. "Älä mene, käyköön miten hyvänsä! Täytyyhän maailmassa olla jotain oikeutta, ja tuokin hirviö tavannee väkevämpänsä. Iso-äiti, huomenna sinun täytyy mennä poliisin luo!"
"Menköön vain. Voitte panettaa minut kiinni, mutta ei minua ikipäiviksi teljetä. Kun minut jälleen päästetään vapaaksi, tulen ensiksi tänne, ja silloin minä meuhaan täällä niin, ettei yksikään ihminen voi nähdä, missä täällä on ennen eletty."
"En minä mene sinne", puhui vanha vaimo rauhottaen; "en mene. Tiedän että sinua täytyy kunnioittaa, ja ettei kukaan saa sekaantua siihen, mitä sinä teet. Sinä olet niin väkevä, niin äärettömän väkevä, ettet monasti voiman pakossa oikein tiedä mitä tekisit. Niin, niin, kukaan ei uskalla kieltää sinulta mitään, mutta minkätähden sinä olet kiinnittänyt silmäsi meihin? Emmehän ole koskaan sinua loukanneet. Onhan muita, jotka ovat aina tahtoneet sinulle pahaa; mene heidän luokseen, sehän on sinulle sopivampi."
"Suusi kiinni", sanoi Urban; "ymmärrän kyllä tarkotuksesi, mutta ei imartelusi enempää kuin kiihotuksesikaan vaikuta minuun; sanon viimeisen kerran hyvällä: Everl, tule tänne!"
Nyt näkyi jotakin valkoista akkunassa ja hento ääni sanoi uhmaten:
"Miksi tahdot minua? Mitä minusta tahdot?"
Urban ojensi käsivartensa, nosti valkoisen olennon keveästi kuin höyhenen ulos ja asetti hänet viereensä rahille.
Florian näki hämmästyen, että tämä oli lapsi, noin kolmentoistavuotinen tyttö, silmät itkussa, paljain jaloin, pukuna ainoastaan paita ja alushame. Hän oli kaunis lapsi, rehevät vaaleat palmikot maidonvalkeiden kasvojen molemmin puolin, mustissa syvissä silmissä omituinen tuli.
"Jumala auttakoon minua kurjaa vaimoa, etten tule hulluksi!" huusi vanha vaimo värisevin huulin. "Toisen lapsenlapseni olet pieksänyt raajarikoksi, tahdotko nyt turmella toisenkin? Sinä viheliäinen nylkyri ja lasten raiskaaja, jospa et enää koskaan päivän valkeutta näkisi!"
"Ratise vain, ämmä", nauroi Urban, "meidän on sitä parempi haastella." Hän kääntyi lapseen päin. "Mitä minä tahdon? kysyit sinä. Mitähän minä tahtonen? Hyväillä sinua luonnollisesti, koska sinä olet pieni morsiameni."
"Minä en tahdo olla sinun morsiamesi."
"Ohoh, miksi et? Siellä koulun ylimmällä luokalla istuu monta muutakin tyttöä, jotka ovat olleet ystävällisiä minulle. Kysy vain, he ovat ylpeitä siitä, että minä heitä hyväilin; sillä tiedä, Everl, että minä olen koko maan väkevin mies."
Tyttö nauroi vihassa. "Pitääkö sinun olla maan väkevin lyödäksesi veljeni Tonin, joka ei ole viittäkään vuotta minua vanhempi? Jospa hän olisi ollut täysikasvuinen!"
"Jos hän ei olisi tullut meidän väliimme, sinun ja minun, ei hänelle olisi käynyt niin pahasti; mutta saat nähdä huomenna, että minä voitan häntä tanakammatkin; tänä päivänä on saapunut eräs, joka tahtoo tapella kanssani."
"Onko tullut?" kysyi tyttö. "Hän on jo siis täällä — jo täällä!" Hän puristi ilon vallassa käsivarsiaan rintaansa vastaan.
"Kuka? Tunnetko häntä?" kysyi Urban kummastuen.
"Siitä alkaen kun sinä et ole minulle rauhaa antanut", sanoi lapsi terävällä äänellä, "olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että hän lähettäisi taivaasta väkevän enkelin, joka tekisi sinut pieneksi", — heikko nyrkki puristui, — "oikein pieneksi! Ja nyt hän on täällä!"
"Heh, hän ei ole juuri mikään enkeli", sanoi Urban nauraen, "onpahan vain myllärin poika Langendorfista, ja mitä pieneksi tekemiseen tulee, niin kyllä minä aijon hänet höyhentää."
"Sitä et tee!" huudahti tyttö kiivaasti.
"Teen kyllä! Heitän hänet maahan, niin että sinunkin on sitä ilo katsella."
"Hänetkö maahan, sinä?" huusi tyttö haltioissaan. "Katso, näin ja näin hän tekee sinulle!" Hän löi miestä kiivaasti vasten kasvoja puristetulla nyrkillään.
"Ha-ha-haa, sellaisena sinä miellytät minua", huusi Urban; "tule nyt mukaan!" Hän kääri hameen tytön jalkojen ympärille, puristi hänen käsivartensa itseään vastaan ja kantoi hänet pois kuin kapalolapsen.
Lapsi huusi tuskasta.
Silloin Urban tunsi, että hänen käsivarsiinsa tartuttiin. Florian seisoi hänen edessään ja sanoi: "Laske lapsi maahan! Vai tällainen heittiö sinä oletkin! Sanon sinulle: lapsi maahan!"
Urban ei aikonut sitä tehdä, mutta luja puristus pakotti hänet ehdottomasti taipumaan. Lapsi pääsi seisomaan, Urban päästi hänet irti ja puhkui raivossaan: "Onnettomuutesi on lähettänyt sinut jäljestäni!"
"Pelottele koululapsia", sanoi Florian ja kulki Urbania aina silmällä pitäen sille pienelle viheriäiselle paikalle joka oli metsänaukeaman edessä.
Leutenbergerin Urban seurasi häntä ripein askelin. "Minä annan sinulle muistomerkin koko iäksesi", vannoi hän ja karkasi kimppuun.
Tyttönen vetäytyi aivan pirtin seinää vastaan ja seurasi kauhistunein katsein ja puristetuin käsin miesten ottelua.
Kamppailu alkoi ilman minkäänlaisia sopimuksia ja sitä jatkettiin huolimatta mistään säännöistä. Ensimäisessä hurjassa temmellyksessä pitivät molemmat vastustajat tasaväkisesti puoliaan, mutta tämä seikka juuri sai Urbanin malttamaan mieltään. Hän asettui torjuvaan ja odottavaan asentoon, äkkiä hän näki edullisen tilaisuuden ja heitti vastustajansa nuolennopeudella maahan, syöksyi sitten hänen päälleen kuin villi peto, polki häntä jaloin, heittäytyi hänen ylitsensä, antoi hänelle iskuja, hyppäsi taas ylös häntä uudestaan tallatakseen ja potkiakseen, heittäytyi taas päälle ja löi…
Tyttö oli syössyt paikalle ja juoksi neuvotonna itkien ja huutaen raadellun nuorukaisen ympärillä.
Florian huusi häpeästä, raivosta ja kauheista tuskista; hän olisi tajuttomana hervonnut maahan, jollei yksi ajatus olisi pitänyt häntä hereillä ja antanut hänelle yli-inhimillisiä voimia, — oli kostettava, maksoi mitä maksoi! Tuolla metsän aukeaman takana täytyy olla jyrkkä rinne, — jos sitä myöden, sen terävien kalliosärmien ylitse jonkun kanssa alas vierii, niin täytyypä tämänkin lopulta jäädä toisen rinnalle hiljaa lepäämään ja jättää tappelut ja kerskailut joksikin aikaa!
Hän tarttui sylin vastustajaansa ja ensimäisellä heilahduksella he vyöryivät aivan viimeisen kuusen luo.
Mutta Urban oli irrottanut äkkiä kätensä Florianista ja huitoi niillä nyt ilmaa. "Ei sinnepäin", karjui hän, "ei sinnepäin: siellä on jyrkänne!" Hän makasi kalmankalpeana Florianin alla ja piti kouristuneesti molemmin käsin kiinni erään kuusen liukkaasta juurisolmusta.
Hän puhui liiankin totta, ainoastaan pari askelta, erotti heidät ammottavan syvyyden äyräältä, yksi varomatoin liike vain, ja silloin se heidät vie.
"Niinkö?" sanoi Florian, ja vaikka hänen täytyi tuskissaan hammasta purra, vetäytyivät hänen kasvonsa kuitenkin omituiseen hymyyn. "Se siis pudottaa hiukan syvemmälle kuin olin ajatellut. Yhtä kaikki minulle! Sinä olet repinyt minua pahemmin kuin minä koskaan kissaa! Luulisitko, että minä kuljen täällä maailmassa raajarikkona ja silvottuna ja annan sinun osottaa sormellasi minuun? Ei, katala heittiö, sinä et näe enää auringon nousua! Tule mukaan!"
Yksi nykäisy — yksi hurja kauhun kirkaisu, — nuolen nopeasti luiskahti juurisolmu puristetusta kädestä ja kirposi asemilleen — ja kaksi ruumista syöksyi äyrään ylitse.
Lapsi päästi vihlovan huudon ja peitti kasvot käsillään; niin hän seisoi väristen, henkeään pidättäen ja odottaen. Hän saattoi nytkin, niinkuin monasti ennenkin viskattuaan kiven jyrkänteen reunan yli, hitaasti lukea, — yksi, — kaksi, — kolme —
Nyt kuului alhaalta raskas jytkähdys.
Tyttö horjui ja hapuroi ympärilleen, silloin hän tunsi että joku tukien tarttui häneen. Iso-äiti seisoi äänetönnä ja väristen hänen vieressään; hänkin oli nähnyt kaikki.
He menivät äänetönnä tölliinsä. Pienen Everlin silmissä loisti pari suurta kyyneltä.
* * * * *
Koko Zirbendorf oli liikkeessä, eräs läheisestä kylästä kotiinpalaava talonpoika oli toimittanut hälyytyksen. Hän tuli sydänyöllä juosten Zirbendorfiin, ja nähdessänsä tulta suuressa kunnan ravintolassa hän riensi sinne ja tapasi muutamia myöhästyneitä vieraita, jotka juuri tekivät lähtöään.
"Hyvät ihmiset", huusi hän läähättäen, "teidän täytyy kuulla, mihin minä olen yhtynyt, sitä sietää todellakin kuunnella! Tulin kotiin Niedendorfista rotkon kautta; se on lyhin tie eikä yöllä tee mielellään pitkiä kierroksia. Niin, minä astuin, astuin, ja kun minä parhaillaan astuin putosi äkkiä korkeudesta jotakin hyvin raskasta. Luulin, että se oli joku sonni. Voi niitä ihmisparkoja, jotka ovat sen kadottaneet! ajattelin silloin. Mutta lähempää katsottuani näin vaaterääsyjä, eivätkä ne voi olla nautaeläimen ympärillä; nyt käsitin, että siinä olikin ihminen, ja kuinka tarkastelinkaan, näin kaksi ihmistä. Silloin minun täytyi nauraa, koska sain niin hullunkurisen päähänpiston, te tiedätte että olen iloinen veitikka, minun täytyy nauraa kirkossakin, jos muistan jotakin hassua: se saa minut eleille niinkuin kirput koiran. Minä siinä siis nauroin ja ajattelin: voi taivaan tasakäpälä, alkaako nyt sataa ihmisiä? Jos tässä on kaksi ensimäistä pisaraa, on parasta että pian raivaan luuni täältä! Mutta kun katsoin kauemmin edessäni olevaa veristä möhkälettä, alkoi koko olentoni väristä, ja minä juoksin sieltä kuin järjetön ja tässä minä nyt olen!"
"Niinpä kyllä, tässä sinä olet", huusi yksi vieraista. "Tyhmä mies voi seistä ja nauraa, kun ihmisiä hänen vieressään lankeaa kuolleina maahan! Ei auta, meidän täytyy havauttaa pormestari; emme voi jättää noita kahta yöksi taivaan alle."
Pieni joukko kiirehti pormestarin asunnolle. Hänen portaillaan pidetty melu herätti kaikki naapuritkin. Jokainen käsitti, että nyt oli tapahtunut jotakin tavatonta. He pukeutuivat siis ja riensivät ulos. Kun unesta herätetty päämies virutellen ja haukotellen saapui kadulle, oli sille kokoontunut suuri hälisevä väkijoukko.
Pormestari kuunteli kertomusta tapahtumasta. "Meidän pitää tarkastaa onnettomuuspaikkaa", sanoi hän; "rotko on kuntamme alueella; kenties saamme myöskin selville, ketä nuo onnettomuuden kohtaamat ovat."
Niin, se piti toki tietää! Ajateltiin jo heti alusta, ettei heitä ollut tavallinen onnettomuus kohdannut; he ovat olleet "jossakin", ja asiassa on "jotakin!" Muut olivat pormestarin kanssa samaa mieltä. Onnettomuuspaikkaa on tarkastettava, ehkenpä sitten kaikki selviää. Kun pormestari siis käski valjastaa hevosen, riensivät monet muutkin panemaan ajoneuvot kuntoon liittyäkseen seuraan.
Kansajoukko odottikin suurella jännityksellä tietoa siitä, ketkä siellä ulkona kunnan alueella kuolleina makasivat, olivatko he heimolaisia vai vieraita. Luettiin sormilla poissaolevia, mutta useimmat kaivatut astuivat esille ympärillä seisovasta joukosta, ja toisten vakuutettiin terveinä ja raittiina makaavan vuoteillaan. Siinä oli vähällä syntyä tappelu kahden eri puolueen välillä, niiden, jotka tahtoivat olla tekemisissä ainoastaan tuttujen kuolleiden kanssa ja sentähden viskasivat melkein kaikki yhteiskunnan jäsenet yhden toisensa jälkeen kuolon kitaan, ja niiden jotka ihmisystävällisesti tempasivat näistä yhden toisensa jälkeen sieltä pois. Mutta varma tieto teki pian lopun kaikesta kinailusta ja kiistasta.
Pormestari oli juuri nousemassa ajorattaillensa, kun vuorella olevan töllin vanha mummo taluttaen tyttärensätytärtä saapui paikalle. Pormestari nähdessään hänet sanoi: "Kas, Fehringerin muori, se kai tapahtui sinun asuntosi lähellä? Tunnetko sinä vuorelta alas syöksyneet?"
"Tunnen", vastasi mummo.
"Toinen oli myllärin poika Langendorfista", kiiruhti tyttö sanomaan, ettei ensiksi mainittavaa syrjäytettäisi.
"Niin, myllärin poika Langendorfista; toinen", täydensi isoäiti, "oli
Leutenbergerin Urban."
"Kuinka", huudahti pormestari, "Leutenbergerin Urban, hänkö on kuollut?" Hän oli sanoa epäkristillisesti "Jumalan kiitos", mutta ensimäisen sanan sanottuaan hän vielä ennätti hillitä itsensä ja käänsi lauseen lopun sanoen: "Jumalan rauha hänelle!" Siitä ei voinut kukaan loukkaantua, ei Urban itsekään, ja se voidaan kyllä kertoa hänelle, jos hän nimittäin ei olekaan kuollut, tahi ylösnousemisen jälkeen.
"Nouskaa rattaille", lausui hän mummolle ja lapsille, "niin kerrotte enemmän ajaessamme." Pormestarin rattaat vierivät edellä, useita toisia tuli jäljestä. Tien valaisemiseksi oli otettu tulisoihtuja, ja nyt vieri ratasjono niinkuin palava käärme kylän halki ja maantietä pitkin metsään.
Paikalle saavuttua pormestari astui hengettömien ruumiiden luo. "Siinä on kolkko todellisuus edessämme. Korjatkaa heidät pois!"
Kyläläiset tarttuivat käsin ja saivat ainoastaan suurella vaivalla ruumiit toisistaan erotetuksi, käärivät ne varovasti hevosenloimeen, sillä melkein kaikki luut olivat niissä murtuneet, ja nostivat sitten pormestarin rattaille.
Ne kyläläiset, jotka lähellä seisten kuulivat Fehringerin muorin puhelun pormestarin kanssa, olivat sillä välin levitelleet sanomaa, että Leutenbergerin Urban ja eräs langendorfilainen olivat syöksyneet rotkoon ja että heitä oli menty noutamaan. Ja nyt alettiin koputtaa kaikkiin ikkunanruutuihin ja jyskyttää joka porttiin. Onhan tällainen tapaus kaikille kerrottava, kukaan ei nyt saa nukkua. Jokainen tahtoi olla saapuvilla, kun Leutenbergerin Urbania tuotiin. Niin koko Zirbendorf joutui jalkeille.
"Kaksi tuntia sitten näin minä heidän istuvan yhdessä Töhrä-Katrin krouvissa", kertoi kyttyräselkäinen päiväläinen. "Silloin he sopivat, että kamppailevat huomenna, mutta he ovat, näkyy, hyökänneet yhteen jo tänään! Mutta tällaista loppua heidän tappelulleen ei kukaan osannut aavistaa!"
"Me olemme sittenkin aika tyhmeliinejä, hyvät naapurit", sanoi eräs vanha talonpoika. "Me seisomme tässä ja odotamme, ja tänne tulevat lopulta tyhjät rattaat! Kirkon luo meidän on mentävä, tietysti, kirkon luo, sillä ensimäinen tehtävä on viedä kuolleet paarihuoneeseen."
Se voi olla mahdollista. Kaikki, jotka vuosiltaan ja voimiltaan pääsivät, samosivat katua alaspäin, toiset liukusivat jäljestä minkä jaksoivat, ja he kiipesivät läähättäen portaita myöten kirkkotarhaan. Sinne päästyään he näkivät tulijuovan poikkeavan maantieltä kapealle syrjätielle, joka johti takapuolelta kirkon luo.
Kirkonvartija seisoi ja odotti hautausmaan ristikkoportin luona; paarihuoneen mustat rautakiskoiset ovet olivat auki ja synkkä huone katsoa ammotti kirkkoon päin. Pienen öljylampun liekki palaa lekutti sen sisässä.
Pormestarin rattaat vierivät paikalle, soihtujen valossa näki niillä kaksi verhottua muodotonta möhkälettä.
Pari miestä yritti nostaa toista ruumista rattailta, mutta he horjahtivat sen painosta, toiset kaksi täytyi saada avuksi.
"Kuolleenakin on hänestä monelle tekemistä", mutisi yksi kantaja.
"Se on Leutenbergerin Urban", kuiskaili kansajoukko väistyen arasti syrjään. Kuollut kannettiin hautojen ohi; veri tihkui hevosenloimen läpi ja purppuroi tien. Ruumis laskettiin puiselle lavitsalle, jonka yläpäässä himmeä liekki paloi. Kun kantajat tulivat ulos, sulki kirkonvartija ovet.
"Mutta toinen? Mitä tehdään toiselle?" Niin kaikki kysyivät, yksi kysyi pormestariltakin.
"Herättäisi kenties pelkoa seurakunnassamme", sanoi hän, "jos tällaisen lopun saanutta pitäisimme täällä seuraavaan päivään. Olemme päättäneet lähettää hänet heti Langendorfiin vanhempiensa luo. Olen sopinut Mittereggerin kanssa, hän tuntee heidät ja on luvannut lähteä sinne."
Pikku Everl nykäisi iso-äitiä hameesta ja sanoi: "Minä tahdon mennä mukaan, iso-äiti; huomenna olen jälleen kotona, mutta nyt minä tahdon mennä, muuten hänellä ei olisi ketään."
Mitteregger ja hänen renkinsä sitoivat ruumiin köysillä rattaihin kiinni, "ettei se matkalla kovin huljuisi". Fehringerin vanha muori astui niiden luo: "Tahtoisitko olla hyvä ja ottaa Everlin mukaanne? Hän tahtoisi niin mielellään rukoilla vainajan puolesta."
"Miksi ei?" myönsi Mitteregger kiinnittäen viimeisiä solmuja. "Tulkoon vain mukaan, hänen pyyntönsä on kristillinen; onhan se valvomista kuolleen luona, ja se on laupeuden työtä. Tulkoon vain!" Hän nosti tytön rattaille, jotka sitten lähtivät liikkeelle.
He ajoivat melkoisen rivakasti, ensin synkän metsän läpi, sitten laajaa tasankoa. Mitteregger ajoi ja renki piti palavaa soihtua. Synkkä, keltainen, roihuava liekki heitti epämääräisiä, liehuvia varjoja pensaille ja tielle. Lapsi oli polvillaan kuolleen päänpohjissa; kääreverhosta pisti esiin kangistunut käsi, jonka kylmiä sormia tyttö puristi pienellä ja lämpimällä oikealla kädellään; vasemmalla hän alinomaa tutki, pitääkö köysi ja eikö se leikkaa vainajan ruumista.
Aamu alkoi valjeta ja renki sammutti soihtunsa. He ajoivat vain eteenpäin ja sivuuttivat jo Reindorferin talonkin. Sen ikkunat olivat verhotut, ja tummien peitteiden läpi hohti useiden tulien valo. Mitteregger osotti sinne piiskalla ja sanoi: "Tuolla sisällä niillä myöskin on kuollut."
Sitten ajoivat he vielä kappaleen matkaa, ja taivaan holvi oli yhä enemmän kirkastunut. He kääntyivät eräässä mutkassa, ja siinä aivan lähellä oli mylly. Ja kun he ohjasivat sinne, kohahti vesi juoksemaan ja iso ratas alkoi liikkua ja laaksossa kaikui iloinen kolina. Molemmat miehet vaikenivat kokonaan.
Rattaat pysähtyivät myllärin asunnon eteen. Mitteregger laskeutui istuimelta, nyt hän aikoi huutaa vanhemmat ulos, — silloin Everl puristi kuolleen kättä, laskeutui nopeasti alas ja kätkeytyi pensaan taakse.
Mitteregger seisoi asuinrakennuksen vieressä ja katsoi ikkunasta sisään, sitten hän koputti ruutuun.
Mylläri kuunteli sisällä. "Lois, minä luulen, että joku on ulkona."
Myllärin vaimo nyökkäsi iloisesti: "Se on varmaan Florian." Hän se oli!
XVIII.
Kun hän oli kuollut, ihmiset puhuivat toisin.
"Hän oli alkuaan oikein hyvä poika!" — "Niin kyllä, eikä hän olisi koskaan tullut niin hurjaksi, jos hän olisi saanut Reindorferin Leenan!" — "Ties taivas, mikä ukkoon meni, niin että hän jyrkästi kielsi!" — "Hän alkaa jo tulla liian vanhaksi, ukko paha."
Florianin hautauspäivän edellisenä iltana lähti pieni tyttö Zirbendorfista, juoksi paljain jaloin koko yön ja tuli seuraavana päivänä aamupuolella Langendorfiin; hän hiipi kirkkotarhaan ja kätkeytyi erään hautakiven taakse ja katseli tästä piilopaikastaan arasti kahta avattua hautaa.
Pastori oli määrännyt kummankin kuolleen seurakuntalaisensa hautaustoimituksen samaksi päiväksi ja hetkeksi; hän kenties tahtoi saattaa surevat yhteen.
Samalla hetkellä, kun myllyltä kannettiin arkku ulos, suljettiin Reindorferin kamarissa arkun kansi. Vanha Reindorfer seisoi hiukan syrjässä ja hänen silmänsä sattuivat pieneen pöytään, jonka ääressä hän istui kolme yötä sitten, sinä yönä, jolloin pastori kävi hänen kuolevan vaimonsa luona. Pöytä oli sysätty erääseen soppeen ja Magdaleenalle kirjotettu kirje oli vielä avonaisena sillä. Vanhus puisti päätään muistamattomuudelleen ja istahti lisätäkseen kiireesti muutamia rivejä. "Kirje on jäänyt lähettämättä siinä hämmennyksessä, jonka odotettu ja odottamaton suru on aikaansaanut. Älä kauhistu, Magdaleena, toissa päivänä kuoli äitisi varhain aamulla, ja seuraavana yönä tuotiin myllärin Florian kuolleena kotiin. Sinä kaiketi jo tiedät, kuinka se tapahtui, sillä siitä on paljon puhuttu, ja paikkakunnan sanomalehdessä oli siitä perinpohjainen selonteko; koulumestari sanoo, että suuremmatkin sanomalehdet ovat siitä puhuneet. Jumala olkoon armollinen kummallekin! Kun heitän kirjeesi postilaatikkoon, olemme juuri menossa heitä hautaamaan."
Hän sulki kirjeen, nousi ja astui arkun luo, jota juuri aiottiin kantaa ulos. Ja kun Reindorferin ruumissaatto jätti pihamaan, tuli toinen alempana tiellä, ja niin valuivat molemmat hiljaa eteenpäin jättämättä toistaan näkyvistä.
Kun oli saavuttu kauppiaan kohdalle, joka samalla oli postinhoitaja, Reindorfer astui saatosta sivulle ja pisti kirjeen postilaatikkoon, sitten hän asettui jälleen paikoilleen surevien etupäässä.
He saapuivat kirkkoon, jossa piti odottaa toista ruumissaattoa. Arkut asetettiin vieretysten ja hautaustoimitus alkoi.
Molemmat saattokulkueet menivät sitten kirkosta hautausmaalle niin lähettäin toistensa jälkeen kuin olisi yhdessä surtu kumpaakin vainajaa. Arkut laskettiin maan poveen ja luotiin multaa päälle, hieta rapisi, paksut multamöykyt ja kivet jymähtivät kolkosti kantta vasten, sitten tuli hiljaisuus, ja jälkeenjääneet poistuivat vainajain luota.
Hautausmaan veräjällä mylläri ja vanha Reindorfer tapasivat toisensa; muut saattajat väistyivät syrjään ja antoivat heidän kahden kulkea. Mylläri nosti hattuaan ja mutisi epäselviä tervehdyssanoja.
Mutta vanha Reindorfer viittasi takana oleviin hautoihin ja sanoi katkerasti: "Kaksi on nyt sentähden vainajana, siinä on paljon kerrakseen, vai kuinka?"
Mylläri koetti tavata hänen kättään. "Reindorfer", — hän puristi vasenta kättä rintaansa vastaan, — "täällä povessa, täällä povessa…! Ah, köyhänä maankiertäjänä olin onnellisempi!"
Hän, kyläkunnan rikkain ja ylpein!
Vanha Reindorfer ei vetänyt pois kättään, ja he kulkivat näin muutamia askeleita. Mutta huomatessaan että pastori aikoi lähestyä hän irrotti heti itsensä. "Minä säälin sinua", sanoi hän, "mutta muuhun ei minua kukaan taivuta. Katumuksesi on tullut väärää tietä eikä vaikuta mitään." Hän kääntyi ja meni.
Mylläri oli tapansa mukaan kuunnellut pää painuneena eikä hän kohottanut sitä koko kotimatkalla. Kenties hän kuunteli nyyhkyttävää vaimoa, joka kulki hänen rinnallaan? Hän sai siitä vielä vähemmän rohkeutta katsoa ylös.
Kansajoukko oli vähitellen poistunut, ja kun kirkkotarha oli aivan tyhjä, hiipi Everl piilopaikastaan nuorukaisen avatun haudan äärelle. Hän laskeutui polvilleen, otti poviliinastaan pienen kukkaisvihkon, joka oli tehty vuoren jyrkänteen reunalla kasvavista metsäkukista, ja pudotti sen arkunkannelle.
Sitten lapsi rukoili kauan; vasta kun haudankaivaja tuli lapioineen hautaa peittämään, hän poistui arkana haudalta ja lähti kotimatkalle. Ja mitä hän vei mukanaan? Sen lujan luottamuksen, ettei tämän maailman pienimpiäkään voida rankaisematta loukata, koska hyvät ja auttavat ihmiset asettuvat heidän puolustajikseen: yksi heistä oli antanut siitä veritodistuksen.
Lyhyt, äkkiä keskeytynyt olemassaolo, hukkaan joutunut, hävinnyt ihmiselämä oli kätketty tuohon kylmään maahan, niiden kaikkien suremana ja valittamana, jotka näkivät, kuinka se kehittyi ja loppui; mutta nyt jo sammal peittää hänen hautaansa, pian hänen muistoansakin.
Mutta pienen Everlin mielessä hän elää kauan kuolemansa jälkeenkin yhtä nuorena, terveenä ja voimakkaana kuin silloin, kun hän, koko maan kaunein ja väkevin nuorukainen, onnettomuuden hetkellä kuolemaa uhaten näytti verrattoman voimansa ja jalon uhrautuvaisuutensa. Ja hänen lapsensa ja lapsensalapset kertovat ihastuksella Langendorfin myllärin pojasta.
* * * * *
Föhrndorferin kirjeenkantaja oli vanha mies ja hoiti tehtävänsä ymmärryksellä. Hän järjesti huolellisesti hänelle uskotut kirjeet ennenkun pisti ne nahkalaukkuunsa; ei ainoastaan osotteiden mukaan, sillä olihan luonnollista, ettei hän tahtonut lisätä vanhoille säärilleen turhaa juoksua ja sentähden järjesti kirjeet katujen ja talonnumeroiden mukaan — hän lajitteli ne arvonsakin perustuksella. Kirjekortit hän jätti arvelematta osotteessa mainittujen henkilöiden ulkona leikkiville lapsille, sillä hän piti kirjekortteja "köyhän-kirjeinä", ja kun kirjeen kirjottaja on säästänyt postimaksua, saa kirjeen kuljettajakin säästää askeleita. Sitä vastoin hän kantoi huolellisesti perille kaikki täydellä postimerkillä varustetut ja suljetut kirjeet, joista hän sai kaksi kreutzeriä kantopalkakseen. Mutta tekipä hän myöskin eron sinetöidyn ja ainoastaan liimalla suljetun kirjeen välillä. Viimemainitut olivat hänestä kevyttä tavaraa, kaiken maailman vierailta ihmisiltä tulevia kirjeitä. Se, jolla on tärkeää kirjotettavaa sukulaisilleen tahi ystävilleen, se ei säästä muutamaa lakkapisaraa eikä sitä vaivaa, joka syntyy sinetin painamisesta, ja onhan tuo tunnettu merkkikin jo tervehdys, onpa lakan värilläkin merkityksensä. Sinä päivänä, jolloin ukko lähti postitalosta taskussa kirje Langendorfista "Magdaleena Reindorferille Kaspar Engertin, Grasbodenin isännän palvelijalle", oli hänen kasvoillaan koko tien vakava huolekas ilme, sillä hän oli heti huomannut, että kirje oli mustalla lakalla sinetöity.
Kirkkojuhlan jälkeisinä päivinä Magdaleena ja Kaspar Engert olivat usein tahallaan satuttautuneet toistensa tielle ja alkaneet tyynesti keskustella turhanpäiväisistä asioista, sillä heidän piti näyttää, ettei heidän välillään ollut mitään tyytymättömyyttä. Mutta jos Engert puheen aikana sattui lyömään kädellä rintaansa, jota vastaan neidon pää oli tuona iltana levännyt, sävähti tämä hehkuvan punaiseksi sekä tuli hämilleen, ja se sai isännän pois suunniltaan. Ja jos tyttö puheesta innostuen sattui tulemaan isäntäänsä niin lähelle, että tämän, kosketusta karttaakseen, täytyi siirtää kädet selän taa, oli siitäkin seurauksena molemminpuolinen mielen hämminki. Tällaisten pilalle menneiden yritysten jälkeen he vasta yhä pitemmän ja pitemmän ajan kuluttua etsivät toistensa seuraa. Sitten he alkoivat karttaa toisiansa, eivätkä satunnaiset kohtaukset, jolloin he eivät saaneet sanaakaan suustaan, suinkaan parantaneet asemaa; vihdoin toisen saapuminen ajoi toisen pakoon. Muiden läsnäollessa he kuitenkin seurustelivat vapaasti. "Tämä on pelkkää tyhmyyttä", harmitteli kumpikin hiljaisuudessa.
"Vieläpä oikein hitonmoista tyhmyyttä", sanoi Engert ääneen tämän "tyhmän" viikon kuudentena päivänä. "Se on sentähden, ettemme uskalla puhua siitä, mitä meidän oikeastaan olisi toisillemme sanottava ja josta meidän täytyisi puhua."
Hän seisoi pihalla lähellä puutarhan aitaa, jonka takana hän näki Magdaleenan istuvan rahilla. Hän aukaisi päättävästi veräjän ja astui sisään, mutta tyttö nousi ja astui pois erästä käytävää pitkin selin isäntään. Tämä oli sulkenut häneltä rakennukseen vievän tien, ja jos häntä seuraa puutarhan toiseen päähän, hän varmaan ei karkaa nurmikolle.
Kun Magdaleena huomasi Engertin seuraavan, hän pysähtyi, mutta kääntyi vain puoleksi häneen.
"Meitä on kaksi höperöä", sanoi Engert astuen Magdaleenan luo. "Me pidämme toisistamme; mutta kun emme tahdo sanoa toisillemme, että mieltymyksemme on toisenlaista kuin tavallisesti miehen ja naisen välillä, ja kun kumpikin pelkäämme, että toinen voisi sen käsittää tuolla tavalla ja ymmärtää kaikki väärin, siksi juoksemme höpsyinä toistemme ympäri."
"Kun näin puhut, putoaa minulta kivi sydämeltä", lausui Magdaleena.
"Ja minä saisin sellaisen kiven, jollen puhuisi niinkuin ajattelen", sanoi isäntä nauraen. "Mutta sitä tuskaa en tahdo; se olisi revonrautoihin astumista, ja se puristaisi kipeästi, sentähden olen suora. Monetkaan, jotka muuten pitävät kiinni totuudesta, eivät kuitenkaan kammo pistää pieneksi valheeksi puhutellessaan naisväkeä, luultavasti siitä syystä, että luulevat naistenkin päästävän sanansa seulan läpi pidättäen painavimmat jyvänosat itselleen. Mutta minä en ole ikäpäivinä ymmärtänyt puhua toisin kuin sydämeni sanoo tahi ei sano, ja siitä asti kun vaimoni kuoli — Jumala hänen sieluansa lohduttakoon — olen varonut, etten sanoisi kellekään naiselle hyvää sanaa, vaikka alkuaikoina moni kaunis ja rikas neito, niinkuin maailmassa tapana on, joko omasta halustaan tahi toisten lähettämänä ilmestyi eteeni. Ihmiset ihmettelivät, miksi minä paraina vuosinani tahdon olla leskenä; sitten he laskivat sen tapahtuvan Burgerlin tähden. He olivat sen verran oikeassa, että on aina uskallettua toimittaa lapselleen äitipuoli, sillä hän pitää aina omia lapsiaan rakkaampina kuin vieraita, ja kuinka olisikaan voinut löytää sellaisen joka olisi hyvin hoitanut pientä sairas raukkaa, — — enhän ole ketään etsinytkään! Mutta sanon sinulle jotakin."
Hän tarttui Magdaleenan käteen ja talutti häntä muutaman askeleen. Sitten hän päästi hänet irti, Ja he astuivat toistensa rinnalla edestakaisin puutarhan käytävällä.
"Ei se tapahtunut ainoastaan Burgerlin tähden! Taivas tokiinsa, jos joku on naisiinmenevä, kyllä hän takertuu pian yhteen heistä, syrjäyttää kaikki arvelut ja luulee kenties olevansa aivan rehellinen ottaessaan lapset puolustuksekseen ja vakuuttaessaan, että täytyy mennä uusiin naimisiin lasten tähden. Mutta jäljestäpäin nähdään monesti, että se oli ollut tyhjää puhetta. Minusta ei siihen nähden tarvinnut olla mitään pelkoa, sillä minä opin avioliitossa vieromaan naisia. Katso vain kummastellen, niin se oli. Jos kenenkään, luen sinut kotiväkeeni, ja jos minä olen kerran ennen uskonut sinulle asian, jonka kaikki muut jo tiesivät, mutta jonka he olisivat voineet väärennettynä kertoa sinulle, niin kerron sinulle nyt jotakin, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä itse, ei edes hänkään, joka olisi ollut lähin sitä tietämään, nimittäin appeni. Muut, joita asia koski, ovat kuolleet. He vain sen aluksi tiesivätkin; minä sain sen tietää vasta jälkeenpäin. Jos asia olisi ollut päinvastoin, olisi se ollut parempi minulle, luultavasti myöskin eräälle toiselle!
"Isästäni en muista mitään, sillä hänen kuollessaan olin minä vielä aivan pieni, tunsin vain äitini. Hänestä olin ylpeä. Hän oli suuri, voimakas ja erittäin kaunis nainen, suora ja käskevä, kukaan ei uskaltanut mukista häntä vastaan. Hän hallitsi ja vallitsi Grasbodenissa kuin mies, ja rahvas sanoi, että hänellä olikin miehen ymmärrys. Kenties olikin, ainahan sillä on jokin arvonsa; mutta sekin on varma, että hän työnsi ymmärryksensä asioihin, joissa sillä ei ole ollut sijaa koko tämän maailman aikana.
"Hän oli tarkoin järjestänyt ja jakanut kaikki tehtävät kutakin päivää, viikkoa, kuukautta, vieläpä koko vuosiakin varten. Hän ei selaillut allakkaa ainoastaan löytääkseen siitä juhlapäivät; hänellä oli siihen merkityt päivänsä hedelmäpuiden tukemista, juurikasvien istuttamista, lehmäin poikimista ja sikojen lättiin sulkemista varten. Ja kun minä olin tullut naima-ikään, ei sitäkään saatu laiminlyödä: minun täytyi, jos ei muun niin ainakin hyvän järjestyksen tähden, mennä avioliittoon.
"Äitini oli tietysti etsinyt minulle vaimon, eikä vastaansanominen olisi auttanut mitään, vaikkapa minulla olisi ollut siihen haluakin. Mutta paikkakunnan tytöistä ei kukaan erityisesti miellyttänyt minua; minä olin kömpelö heidän seurassaan enkä osannut laskea sellaista leikkiä, jonka tilaisuuden sattuessa saattaisi kääntää todeksi. Sentähden en ollenkaan pannut pahakseni, kun äiti otti asian omille hoteilleen; minä päinvastoin täydellisesti luotin hänen viisauteensa. Hän suoritti pian valintansa. Köyhät ja vähäpätöiset eivät voineet tulla kysymykseenkään, eikä koko lähiseudulla ollut meidän veroistamme muita kuin Halden isäntä Hinterwaldenista; hänen ainoa tyttärensä olikin silloin naimaiässä. Äiti piti sitä hyvänä merkkinä, ja Halden emäntä katsoi kohtuulliseksi, ettei hänen Loisiaan saa kukaan muu kuin Grasbodenin poika. Ymmärtävät ihmiset suuntaavat mielellään toimintansa viisaussääntöjen mukaan, ja kaikkien suosituimpia niistä on: 'Vesi vertaistaan, kala kaltaistaan.' Sen perustuksella työnnetään usein yhteen kaksi aivan erilaista henkilöä. Mutta kun kerran äidit ovat siitä sopineet, on heillä sata keinoa sitoakseen kaksi niin kokematonta ihmistä kuin minä ja vaimoni saman kuorman eteen, vaikka jo alusta pitäen yksi pyrki sinne toinen tänne.
"Kun ensimäisen kerran kävimme Haldessa, olin minä juhlapuvussani, eikä siinä saanut olla pienintäkään tomun hiventä, ei poimua eikä kurttua! Äitini ei koko matkalla ottanut pois silmälaseja nenältään. Lois näyttäytyi sitä vastoin jokapäiväisissä tamineissa, luonnollista kyllä, koska häntä piti heti ylistettämän uuraaksi taloustoimien tekijäksi. Mutta hän oli siitä huolimatta niin soma ja siisti, että hänessäkin saattoi huomata äidin huolenpidon jäljet. Oli kuin me kumpikin olisimme olleet huolellisesti laatikkoon sijotettuja nukkeja. Tyttö tietysti oli ystävällinen minulle, sitä vaati kohteliaisuus. Vähitellen meidät, kumpikin äitinsä välityksellä, työnnettiin keskusteluunkin toistemme kanssa, ja vihdoin minä mielistyin nuoreen tyttöön, joka oli yhtä hämillään kuin minäkin. Hän oli kaunis, eikä ole mikään ihme, että minä jäähyväisiä ottaessa hänen silmiinsä katsoessani tunsin tavatonta liikettä mielessäni, kun siinä syntyi ajatus: hän on minun!
"Sitten ei kulunut kotona ainoaakaan päivää, jolloin äiti ei olisi puhunut Loisista kaikenlaista hyvää ja kaunista. Ja minä luulen, että Loisin äiti puhui samoin minusta. Jos olisi totta, että me aivastamme aina silloin, kun meistä muualla puhutaan, niin olisimme me aivastelleet itsemme hengettömiksi.
"Kahdeksan päivän kuluttua tehtiin Hinterwaldenista vastavierailu meille. Silloin minun piti osottaa taloudellista käytännöllisyyttäni. Minun piti olla arkivaatteissa, mutta en millään muotoa saanut koskea mihinkään, etten likaantuisi. Lois oli silloin juhlapuvussa ja hän oli niin kaunis ja rakastettava, ettei hän enää näyttänyt minusta nuorelta tytöltä vaan koko maailman kaikkein suloisimmalta emännältä. Huomatessansa että yltyvä ihastukseni häneen saattoi minut häntä puhutellessani vielä enemmän hämilleni kuin ensi kerralla, muuttui hän hyvin ystävälliseksi ja puheliaaksi. Minä tunsin itseni sangen kömpelöksi ja minusta tuntui usein kuin hänen tarkotuksensa olisivat ulottuneet hänen sanojaan kauemmas, mutta minä olin jo silloin kuullut sanottavan, että naiset ovat tällaisissa asioissa jo lapsuudestaan saakka kekseliäämpiä kuin me miehet milloinkaan. Summa se, että minä olin siitä hetkestä häneen niin rakastunut kuin lukkarin kissa, ja kun minä huusin täydellä voimalla 'kyllä', ja kun hänkään ei ollut vastaan, niin kaikki meni kuin rasvattu. Kuuden viikon kuluttua minä vein hänet alttarin luo ja hän itki silloin hillittömästi. Lähellä olevat ihmiset sanoivat kyllä, että itkevästä morsiamesta tulee naurava vaimo ja että kaikki morsiamet itkevät luopuessaan vanhempien kodista vieraan ihmisen tähden, jolloin on ei ainoastaan vanhasta erottava vaan myöskin uuteen totuttava. Paljon muutakin sen tapaista he puhuivat, mutta ei se minua tyydyttänyt. Jos ken mielellään seuraa toista, silloin ei ole itkemistä; jos taas se on vastenmielistä, ei pitäisi seuratakaan. Kun sittemmin olen nähnyt morsiamien itkien kirkosta palaavan, on minulla ollut siitä omat ajatukseni.
"Minulla oli siis vaimo kotona ja minä riipuin aina hänen vyötäisillään, sillä minusta tuntui etteivät päivät alkuaikoina ollenkaan riittäneet kaikkiin lemmekkäisyyden ja hyvyyden osotuksiin, joita hänelle tuhlasin. Mutta hän ei maksanut samalla tavalla, hän työnsi minut usein pois luotaan ja pyysi että jättäisin hänet rauhaan. Arvelin, että se johtui kainoudesta, joka myöskin on naisten ominaisuuksia, tahi hänen toimeliaisuudestaan, jonka tähden hän olisi mielellään nähnyt minutkin työssä, ja onhan totta ettei hyväilystä ole mitään hyötyä. No niin, minä ajattelin silloin, ettei minun sovi olla tuppautuvainen eikä näyttää laiskalta. Minä en siis ollut enää aulis palveluksiin kuin ennen, vaikka rakkauteni ei ollut vähentynyt rahtuakaan: säästin vain sitä. Mutta heti kun hän huomasi minun muuttuneen — millä kuitenkin luulin miellyttäneeni häntä — närkästytti se häntä kovasti. Hän ei jäänytkään entiselleen; jos hän ennen oli ollut vastahakoinen, tuli hän nyt aivan raivoksi. Siihen en voinut tyytyä. Tuhat tulimmaista, jos sen olisin tehnyt, olisi se ollut väärin. Kun kerran olimme mies ja vaimo, ei toinen voinut ottaa kaikkea armonkaupalla ja alinomaa kursailla toista. Aluksi minä kuuntelin äänetönnä vaimoni pahoja sanoja, mutta kukaan ei usko, kuinka sitkeä nainen voi olla ja mitä kaikkea hän keksiikään pakottaakseen miehensä puhumaan joko sovussa tai riidassa. Hän ei hellitä ennenkun toinen on purkanut koko sisunsa, olkoon siellä hyvää tahi pahaa. Naisille lienee suureksi helpotukseksi, kun heille joko vihan vimmassa tahi hellänä tyhjentää sielunsa; olkoon hyvää tahi pahaa, se täytyy sanoa, he tahtovat sen kuulla! Niin, vaimonikin sai vihdoin asiat niin kehittymään, että minä annoin hänelle sanan sanasta ja me aloimme torailla. Päivällä hän karttoi sitä — ihmisten tähden! Oh, minä tahtoisin kuulla paljoa enemmän siitä, mitä kaikkea ihmisten tähden on tehty tahi jätetty tekemättä! Mutta öisin me riidellä kalistimme usein ensimäiseen kukonlauluun asti. Kun hän oli saanut minut vauhtiin, ei hän kuitenkaan lakannut ennenkun oli saanut viimeisen sanan. Ja sitten muutamana yönä hän sanoi minulle vasten kasvoja erään asian, joka oli viedä minulta hengen — luulin sydämeni lyönnin lakanneen ainiaaksi —, hän tunnusti, ettei hän ollut minua koskaan rakastanut eikä ollut voinut rakastaa, koska hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt toiseen, erääseen köyhään halonhakkaajan poikaan Hinterwaldenissa. Häidemme edellisenä iltana hän oli paennut tämän luokse, ja meidän molempain äidit olivat tuoneet hänet sieltä pois väkivallalla. Vanhukset eivät puhuneet siitä sanaakaan — ihmisten tähden — eikä häitäkään voitu jättää pitämättä — ihmisten tähden.
"Ymmärrä minua oikein, Leena: en sano, että heidän välillään olisi ollut mitään kehnoa, siihen oli Lois liian rehti tyttö; mutta oliko hän myöskin yhtä rehti vaimo, sen tietää Jumala yksin. Halonhakkaajan poika joutui kohta sen jälkeen sotamieheksi, hänen oli mentävä sotaretkelle ja hän katosi sille tielle. Ennen lähtöään hän kuitenkin sai toimitetuksi vaimolleni jäähyväiskirjeen, jonka tämä kerran raivonriemussa levitti minun eteeni. Lois säilytti kirjettä sydämensä kohdalla, jonka alla minun lapseni samalla aikaa lepäsi, sillä hän odotteli silloin Burgerlia.
"Jumalan nimessä, minun ei tarvitse hävetä, jos sanon, että silloin käännyin pois, painoin kasvoni syvälle pielukseen ja itkin kuin lapsi. Se näytti häntä hämmästyttävän, sillä hetkisen kuluttua kuulin hänenkin nyyhkyttävän; minusta olisi kuitenkin ollut yhtä, vaikka hän olisi nauranut ja riemuinnut. Kenties hän katuikin tunnustustaan, että Halden kartanon tytärkin on ollut mieltynyt erääseen poikaan. Hän kumartui minun poveani vastaan ja sanoi veikistelevänä kuin kissa, jolle tarjotaan nuorta maitoa: 'Kaspar, ei se olekaan totta!' Taivaan armo suojeli minua, etten viskannut häntä luotani tahi muuten kohdellut häntä kovasti, vaan muistin hänen tilansa."
Tähän asti Kaspar Engert oli astunut jotenkin ripein askelin edestakaisin kapealla hiekkapolulla; hän puhui äänekkäästi ja viittoi käsillään, mutta nyt hän pysähtyi äkkiä ja hengitti syvään ennenkun jatkoi hillityllä äänellä:
"Voinetko ajatella, minkälaista elämää vietimme sen yön jälkeen? Vilppiä ja kursailua ihmisten nähden, äänettömyyttä, uhmaa ja kiukkua kahden kesken ollessa. Oli sellaisiakin päiviä, jolloin hän neljän silmänkin nähden osotti ikäänkuin huomaavansa tehneensä minulle väärin ja haluavansa parantaa kaikki. Usein ajattelin, että unhottaisin entisyyden; olihan kaikki mielettömyyttä. Tämä päivä ja huominen koskevat sinuun, eilisellä päivällä on turhaa vaivata itseänsä. Ei olisi tyhmintä noudattaa tätä oppia, ja kevytmieliset ihmiset ottavatkin päivän sellaisena kuin se on. Mutta minun ei ollut suotu luontoani muuttaa eikä vaimonikaan, joka jäi kaltaisekseen ja sai pian entisen kylmäkiskoisuutensa. En voinut enää sittemmin hellyydellä kiintyä häneen, enkä oikeastaan koskaan luota hänen sukupuoleensa, ja kyllä pidän varani, etten rakastu. Silloin tulee mielettömäksi, ja jos pettäisi ainoastaan itsensä, menisi se jossakin määrin kunniallisesti. Kun minä hänen paariensa luona ajattelin hänen äkillistä kuolemaansa — Jumala lohduttakoon häntä — ja muistin ettei hän koko ikänään ollut oikein terve, minä tunsin sääliä hänen kärsimystensä tähden, mutta kuitenkin täytyi minun sanoa itselleni, tarkastettuani ympäristöäni kokemuksesta terottuneilla silmillä, että hän oli samanlainen nainen kuin sadat muutkin, ei edes kaikkein pahin lajiaan, kuitenkin niitä, joita kyllä menee kaksitoista tusinaan.
"Mitä kaikkea hän oli voinutkaan tehdä? Rakastaa nuorta miestä, mutta sillä välin antautuu naimahankkeisiin toisen kanssa, jota ei rakasta! Juosta kunniansa ja maineensa alttiiksi pannen yhden luokse ja seuraavana aamuna mennä toisen kanssa vihille. Puhua niin kauan kuin on tarpeellista rehellisesti ja suoramaisesti kosijallensa, mutta myöskin osata pitää suunsa kiinni ja sitten jäljestäpäin purkaa miehelleen myrkkyä ja sappea ja niin tuottaa kotiin eripuraisuutta ja toraa! Ajatuksillaan olla toisen oma ja kuitenkin antautua toiselle niin että jumalallinen siunaus tuli häväistyksi ja hän sai kantaa sydämensä alla sen miehen lasta, jota hän ei rakastanut!
"Herra Jumala! Mihin nainen ei kykenisi, kun hän voi tämän kaiken tehdä!
"Ja vielä! Heillä kaikilla pitää olla yhtä pitkä tukka; kellä eivät omat hiukset riitä, hän hankkii irtopalmikon — mutta sellainen tukka on minusta liian hieno. Minä en ole niitä miehiä, jotka pitävät rakkautta pilanaan, houkuttelevat ajattelemattomasti tytön puolelleen ja sitten yhtä keveästi työntävät hänet pois. Olen alusta pitäen ottanut rakkauden vakavalta kannalta. Ja saavuttamistani kokemuksista olen jo saanut kyllikseni. En tahtoisi koetella käykö minulle toisella kertaa huonommin tai paremmin. Mutta minä tiedän, että taloni on houkuttava syötti, jota monet juoksevat tavottamaan; mutta jos kellä olisi samanlaiset ajatukset kuin minulla, hän tuntisi sellaista tuskaa, että pakenisi sekä minua että taloa. En tahdo kieltää sitä, että voin sellaisen tytön tavata; mutta en myöskään voi sanoa, uskaltaisinko pidättää häntä täällä."
Puheensa lopulla Grasbodenin isäntä oli pysähtynyt ja katsoi erään puun latvaan. Viimeiset sanat sanottuaan hän päästi irti oksan, jonka oli tempaissut puusta käteensä ja riipinyt.
Magdaleena seisoi puolittain poispäin kääntyneenä ja nyppi kellastuneita lehtiä muutamasta pavunrungosta. Hän katsahti sitten kumppaniinsa ja sanoi: "Ymmärrän sinut vallan hyvin, isäntä, ja myönnän kernaasti, että olet oikeassa, sillä rakkaus-asiat ovat minullekin tuottaneet tuskaa."
Isäntä käänsi äkkiä selkänsä ja poistui muutaman askeleen rykien ääneen. Hän pysähtyi kuitenkin, kääntyi puolittain tyttöön ja katsoi häntä. Ja kun tämän suuret, ruskeat silmät yhtä kummastuneesti kuin rauhattomastikin katsoivat hänen silmiinsä, viittasi hän rauhottavasti oikealla kädellään. "Kaiken kunniallisuuden rajoissa tietysti! Tiedän sen, Leena, kaikella kunnialla ja siveydellä."
Leena nyökäytti myöntävästi.
"Niin, viisainta on olla ymmärtäväinen", sanoi Kaspar ja meni.
Jälleen katsahtaessaan ylös Leena näki hänen seisovan veräjällä kirjeenkantajan luona ja sitten viittaavan häneen.
Vanha postimies lähestyi.
"Magdaleena Reindorfer?" kysyi hän.
"Niin on."
"Minulla on sinulle kirje." Hän piteli sitä sormiensa välissä ja käänsi sitten mustan lakan näkyville. "Tässä se on. Siinä on ehken jotakin ikävää. Sinun täytyy lujittaa luontosi."
Leena yritti ottaa kirjettä.
Vanhus veti sen pois. "Minun pitää saada kaksi kreutzeria. Tiedä, että minä elän niillä."
Nuori neito otti vapisevin käsin vaaditut kolikot hameensa taskusta. Hän sai kirjeensä, ja yksin jäätyänsä hän mursi sinetin, aukaisi paperilehdet ja alkoi lukea.
Loppuun päästyänsä hän istahti ruoholle, kätki käsin kasvonsa ja itki.
Kuolleina — kumpainenkin kuollut! Molemmat samana päivänä!
Niin, äiti oli jo vanha, ja mitäpä iloa hänen murretulle sielulleen olisi voinutkaan enää maailmassa olla. Nyt hän on vapautettu, nyt voi isää loukkaamatta rakastaa häntä hellästi ja ajatella häntä hyvänä äitinä!
"Jumala antakoon heille ja kaikille kristityille iäisen levon; iäinen kirkkaus loistakoon heille! Herran rauha ympäröiköön heidän leposijaansa! Amen."
Leena liitti kätensä yhteen ja koetti lukea isämeitää, mutta kun hän istui siinä suljetuin silmin, tuntui hänestä äkkiä, kuin olisi kirkas kuutamo ja orapihlajan tuoksua ilmassa…
Hän oli tähän asti voitokkaasti vastustanut kaikkia ensimäisen rakkautensa muistoja. Florian ei voinut koskaan taipua siihen, että hänen täytyi luopua uneksimastaan onnesta voittaakseen sisaren; Magdaleena sitä vastoin oli tukahduttanut kaikki tunteensa saatuaan tietää, että rakastettu oli hänen veljensä; veljenä hän oli häntä sitten ajatellutkin. Kaikki muu paitsi sisarellinen hellyys oli äkkiä hävinnyt. Mutta nyt veljen kuoltua muistot heräsivät valtaavine voimineen ja kulkivat elävinä kuvina hänen sielunsa silmäin ohi lapsuuden ensimäisestä yhtymästä tuohon kirkkaaseen kuutamoyöhön asti, jolloin hän taittoi kukkivan orapihlajan oksan, ja siihen viimeiseen yöhön, jolloin kukkiansa karisteleva pensas tarttui okaillaan häneen.
Hän irrotti liitetyt kädet toisistaan ja painoi ne raskaasti aaltoilevaa poveaan vastaan. "Herra Jumala! En koskaan enää tahdo tietää mitään rakkaudesta, joka tuottaa niin paljon sydämen tuskaa! Kuinka oikeassa onkaan Grasbodenin isäntä, kun ei etsi itselleen uutta vaimoa! Minäkin olen saanut tarpeeksi kokemuksistani, se on nyt hänen kanssaan kuollut ja haudattu — —"
Hän värisi, ja paperi ratisi hänen polvillaan.
"Jesus! Maria!" huusi hän painaen käsin otsaansa ja levittäen sormet päälaelleen. "Siinä on jotakin erityistä! Hänelle on täytynyt sattua onnettomuus!'
"Magdaleena!" huusi Grasbodenin isäntä.
Magdaleena nousi ja näki isännän lähestyvän nopein askelin.
Koulumestari ja Burgerl seurasivat häntä.
"Magdaleena", sanoi isäntä henkeään pidättäen, "koulumestari on lukenut sanomalehdestä kauhean tapahtuman sinun kotipuoleltasi. Luulen, että sinä tahdot tietää siitä ja sentähden olen pyytänyt hänen lukemaan sen meille uudestaan. Ole siis hyvä ja ala, koulumestari! Kuuntele nyt!"
Koulumestari alkoi lukea perinpohjaista kuvausta "tappelusta ja ihmishenkien hukasta Zirbendorfissa". Alusta tietysti ei puuttunut tavallisia huomautuksia maalaisväestön raakuudesta, ja lopussa oli kiusallisen tarkka selonteko ruumiiden tarkastuksen tuloksista. Opettaja luki kaiken sujuvasti mutta yksitoikkoisesti, nostaen ääntänsä ainoastaan silloin, kun tahtoi antaa jollekin kohdalle erityisen painon.
Kun saavuttiin kuvaukseen tappelutoverien kuiluun putoamisesta, huudahti Magdaleena sekä Burgerl, joka oli tarttunut kiinni ystäväänsä, samalla kertaa. Mutta kun he tulivat ruumiintarkastuskertomukseen, huusi Burgerl: "Jumalan tähden, Leena, mikä sinulla on?" Hän tempasi samassa sanomalehden koulumestarin kädestä.
Isäntä oli seurannut silmillään lukemista, mutta nyt hän kohotti katseensa ja näki kalmankalpeat kasvot, joista kaksi tummaa silmää kauhun vallassa tuijotti.
"Mikä sinulla on?" kysyi isäntä säikähtäen.
"Ei mitään", kuului jäytävä vastaus. Magdaleenan pää painui vasten rintaa.
"Sinä väriset kokonaan. Se kosketti sinua kipeästi, se kosketti sangen kipeästi, näen minä. Burgerl, saata hänet huoneeseesi. Itke, tyttö, itke kovasti, tällaisessa tapauksessa ei mikään auta niinkuin itku."
Hän katsoi hetkisen ajatuksissaan hitaasti poistuvaa tyttöä, ja nyökytti päätään itseksensä.
"Ajattele! Niin kunnon tyttö, ja niin raju nuorukainen!"
Hän luuli tietävänsä kaikki.
XIX.
Langendorfin myllyllä elämä tuntui yksinäiseltä. Viikkoja oli vierinyt. Ensimäinen raju tuska, joka raatelee jälkeenjääneiden povia niin voimakkaasti, että heidänkin sydämensä on lakata sykkimästä, oli muuttunut syväksi surumielisyydeksi, joka saa virikettä kaikista vainajaa muistuttavista asioista ja esineistä ja etsii ahneesti kaikkia tilaisuuksia palauttaa ajatuksiin poismenneen kuvaa niin selvänä ja elävänä kuin mahdollista.
Myllärin vaimo haasteli eräänä iltana kauan miehensä kanssa. "Saat nähdä", lausui mylläri lopuksi, "ettei se mene, niinkuin sinä ajattelet; sinä kuvittelet asiata aivan erilaiseksi." Vaimo vastasi: "Se lohduttaisi ja ilahuttaisi kuitenkin, muistuttaisi Florianista." Mylläri ei hiiskunut mitään ja seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla. Hän oli nuorelta Reindorferilta kuullut, missä ja kenen luona tämän sisar palveli. Mylläri nousi rattaille ja antoi hevosen juosta helkytellä, väliin pidättäen vauhtia ohjaksilla, hänellä kun ei ollut lainkaan kiirettä määräpaikkaansa.
Piirikaupungissa hän meni asumaan tuttavan ravintolan-isännän luo. He tunsivat toisensa poikavuosilta asti ja olivat myöhemmin palvelleet sotamiehinä samassa rykmentissä. Istuessaan tarjoiluhuoneen pöydän ääressä muinaisen toverinsa kanssa, joka tunsi hänen kaikki nuorukaiskujeensa ja sotilasseikkailunsa, ja tyhjentäessään siinä kumppanineen viinituopin toisensa jälkeen sekä entisten iloisten päivien muistoksi että nykyisen yhtymisen kunniaksi, mylläri kävi vähitellen hyvin puheliaaksi. Kerrottuaan juttuja rajusta nuoruudestaan sekä kuvattuaan ne surulliset tapahtumat, jotka häntä nyt painoivat, hän siirtyi toivehikkaaseen tulevaisuuteen, jolloin taas vaimoineen ja lapsineen eläisi tyytyväisenä rikkaassa kodissa.
Reindorferin kuollutta vaimoa mainittaessa hymähti ravintolan-isäntä.
"Kerroit sen jutun minulle, kun palasit rykmenttiin lomalta."
Mylläri nyökkäsi ja jatkoi innokkaasti puhettaan.
"Aiotteko ottaa tytön luoksenne?" kysyi isäntä kummastuen. "Kuulepa, silloin sinulla on oikein enkeli-eukko, jota totta vieköön et ansaitsisi! Oikea enkeli-eukko, hänen kunniakseen meidän pitää ottaa kulaus. Kippis!"
"Sentähden", selitti mylläri pyyhkäistyään suutaan takinhihalla, "minä olen nyt menossa Föhrndorfiin; tuon tytön sieltä, jos hän lähtee kanssani."
"Hän on luonnollisesti tulossa molemmin käsin", nauroi mylläri, "muuten hän olisi tyhmä."
"Toivon sitä", mutisi mylläri. "Mutta valjastuta nyt!"
"Vielä on aikaa."
"Ei kauemmin."
"Kyllimän kyllä, sanon minä; et kenties tunne muuta tietä kuin rautatien sivua menevän?"
"En tiedä muuta."
"Minä tiedän. Se säästää aikaa kaksi tuntia. Ota minut mukaasi, kyllä minä ajan. Minusta olisi hauskaa nähdä tyttö. Minä seuraan — ratkaistu!"
Mylläri raapaisi korvallistaan. Häntä harmitti, että oli tullut puhutuksi niin paljon, ja entisyys muuttui nyt äkkiä huonoksi ja tulevaisuuden kuva epävarmaksi. Nyrpeänä hän ojensi kätensä isännälle: "Tule sitten. Mutta kaiken, mitä olet tänään kuullut ja mitä vielä saat kuulla, pitää jäädä meidän kahdenkeskiseksi salaisuudeksemme niinkuin vanhat jututkin."
"Se on ymmärrettävä", vakuutti isäntä, "se lankeaa luonnostaan. Mehän jo vanhastaan kuuluimme salaiseen veljeskuntaan, jonka tehtävänä on ollut aviomiesten pettäminen ja naisten viettely. Mutta siitä emme saa puhua, sillä silloin saattaisi pistää miehen päähän lyödä meidät murskaksi, ja naiset voisivat kiskoa meitä tukasta. Muuten sinä voisit kielittelyni erinomaisesti kostaa: sinun tarvitsisi vain selittää minun eukolleni, etten minä suinkaan ole niin mallikelpoinen kuin hän arvelee ja kuin olen itseni esittänyt. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan anteeksiantavana, ja ainoastaan siten olen saavuttanut valtaa häneen nähden. Jos hän tietäisi voivansa nuhdella minua yhtä paljon kuin minä häntä, silloin minua ei auttaisi Jumalan armo eikä paholaisen juonet! Tule, kun menemme keittiön läpi, saat nähdä vaimoni."
Ravintolan-emäntä oli pieni, pyöreä, hyvin vilkas nainen, jonka sileäksi kammattua päälakea juhlistavan emännänmyssyn alta oli tunkeutunut jäykkä hiussuortuva. Hän katsoi suurilla ruskeilla ja tulisilla silmillään hyvin tutkivasti Langendorfin mylläriin, jonka hänen miehensä esitti "rakkaana vanhana ystävänä ja erittäin kunnioitettavana toverina". Isännän sitten mentyä ulos hevosta valjastuttamaan puhui emäntä äänekkäästi ja elävästi vieraan kanssa ja löi häntä pari kertaa olkapäille. Jäähyväisiä ottaessaan hän tarttui molemmin käsin myllärin käsivarsiin ja pyysi, että hän pian saapuisi uudestaan.
Ystävykset nousivat rattaille ja ajoivat pois.
Ravintolan-isäntä jutteli iloisesti. Hän todisteli sitä huomattavaa etua, joka johtuu siitä, että on omia lapsia vieraissa perheissä; ylisti tulvivin sanoin ystävänsä menettelyä tässä suhteessa ja kertoi toisen roskaisen jutun toisensa jälkeen, niin että koko matka tuntui mylläristä jonkinlaiselta ilveilyltä. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että rattaat yhä ripeämmällä vauhdilla lähestyivät Föhrndorfia.
Kun kylä tuli näkyviin, mylläri kysyi eräältä sinne menevältä rengiltä, missä oli Grasbodenin isännän asunto. Sen luokse saavuttua hän hyppäsi reippaasti rattailta, pyysi ystävänsä ajamaan suureen majataloon sekä asettumaan sinne, luvaten heti saapua jäljestä tytön kanssa.
Vanha Seferl oli kuullut rattaiden pysähtyvän portin eteen ja tuli uteliaana portaille.
"Hyvää iltaa!" tervehti mylläri. "Onko Reindorferin Leena vielä täällä?"
"On kyllä, hän palvelee talossa."
"Onko hän hyvä ja rehellinen tyttö?"
"Kukaan ei voi hänestä muuta sanoa", vastasi vanhus, sillä hän arveli, että talonväkeä on aina vieraille kiitettävä, he saavat silloin koko taloudesta hyvän käsityksen. Hän aikoikin ruveta hyvin puheliaaksi, mutta mylläri keskeytti hänet:
"Missä Leena on?"
"Puutarhassa", vastasi Seferl lyhyesti.
Mylläri aukaisi veräjän ja kulki hiekotettua käytävää pitkin. Hän löysi haettavansa lehtimajasta Burgerlin seurasta. Hän oli tähän asti Magdaleenaa karttanut ja joskus väkisinkin hänet kohdatessaan vain pikaisesti silmäillyt tyttöä. Mutta nähdessään hänet nyt edessään, niin soreana ja kauniina runsaasti aaltoilevan tukan kaunistamasta päälaesta aina pienen kengän kantalappuihin asti, hänet valtasi jonkinlainen ylpeys; suoritettava tehtävä näytti hänestä entistä miellyttävämmältä ja hän tunsi kykenevänsä täyttämään sen.
"Hyvää päivää!" hän alotti ja astui lähemmäksi.
"Jumala antakoon", vastasi Leena. Katsahtaessaan puhujaan ja tuntiessaan myllärin hän kalpeni äkkiä ja katseli tulijaa suurin kummastelevin silmin.
"Onko hän isäsi?" kysyi Burgerl uteliaana. Hän huomasi ystävänsä mielenliikutuksen, mutta käsitti sen väärällä tavalla.
Mylläri heitti heti merkitsevän katseen Leenaan; hän olisi mielellään nähnyt tämän hämillään. Mutta tyttö vastasi "ei" niin kovalla ja kylmällä tavalla, ettei mylläri olisi koskaan sellaista uskonut. Hän katsoi maahan ja sanoi: "Minä olen vain tuttava hänen kotipuoleltaan." Ja Leenan kysyvän katseen huomatessaan hän lisäsi heti: "Mitäkö minä tahdon? Minulla on sinulle tärkeätä puhuttavaa, tee siis hyvin ja tule kanssani."
"Minä en tiedä…"
"Mutta minä tiedän ja sinä täytät minun pyyntöni", jatkoi mylläri päättävästi.
Tyttö katsoi lujasti hänen silmiinsä. "Tapahtukoon tahtosi", taipui hän ja lisäsi Burgerlille: "Tulethan sinä vähän aikaa toimeen minuttakin. En viivy hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä, eikä sitä kestä pitkältä. Lähtekäämme siis, mylläri!"
He kulkivat yhdessä pihan ja kadun yli sekä lyhyen matkan päässä olevaan majataloon asti, nopeaan, äänetönnä ja niin kaukana toisistaan kuin kolmas olisi astunut heidän välillään. Heidän astuessaan vierashuoneeseen, joka oli melkein tyhjä, tervehti myllärin ystävä heitä tuttavallisesti ja tarkasteli Magdaleenaa julkein katsein, joihin tämä vastasi kulmiaan rypistäen. Hän asettui erääseen soppeen niin kauas kuin mahdollista muista vieraista, ja mylläri tilasi viiniä.
"En minä maista pisaraakaan", epäsi Magdaleena. Nähdessään myllärin istuvan äänetönnä hän kysäisi hetkisen kuluttua: "Mitä sinulla on sanomista minulle?"
Mylläri huokasi raskaasti. "Voit arvata, kuinka synkkää meidän elämämme myllyllä nyt on. Lienethän kuullut puhuttavan, kuinka Flori raukallemme kävi?"
Tytön silmiin nousi kyyneleitä; hänen kätensä, joka oli hivellyt viinilasin reunaa, vaipui pöydälle.
Mylläri tarttui käteen ja puristi sitä. "Nyt ei meillä vanhoilla ole maailmassa ketään muita rakkaita kuin sinä."
"Minä? Enhän minä ole teidän."
"Olet kyllä, ainakin tästä alkaen, se on minun ja vaimoni yksimielinen toivo; olisi hänellekin todelliseksi lohdutukseksi, että muuttaisit meidän luoksemme myllylle."
"Mitä ajattelet? Minäkö tulisin kotipuoleen ja myllylle, jossa olisin surullisten tapahtumain alituisena muistuttajana, sekä itselleni että muille? Siitä johtuisi kaikille tuskaa eikä kellekään lohdutusta."
"Älä puhu ajattelematta. Aika tasottaa kaikki vääryydet, ja kolme voi kantaa vastoinkäymisen paremmin kuin kaksi. Minä otan sinut omaksi lapsekseni, eikä minun jättämäni perintö ole halveksittava."
"Tietääkö minun isäni siitä?"
"Kuka?" Mylläri katsoi kummastuen. "Jahah; sinä tarkotat vanhaa Reindorferia. Hän pitää sinua koko ikäsi köyhänä palvelustyttönä, enkä luule hänen panevan esteitä sinun onnellesi."
"Se ei ole hänen tapansa. Mutta etkö luule, että se koskisi kovasti vanhaan mieheen?"
"Minkätähden?"
Magdaleena hengitti syvään ja katsoi arasti ympärilleen, kun saapuvilla oli niin paljon vieraita ihmisiä; ensi kertaa hän ei voinut sanoa sitä, mitä sydämessä liikkui. Hän nojautui hiukan pöydän yli. "Älä kysy minkätähden, en voi sitä täällä sanoa. Minä en jätä isää."
Mylläri torjuen pudisti painunutta päätään. "Älä kutsu häntä alinomaa sillä nimellä; tiedäthän, kuka isäsi on, ja huomaat sen nyt muutenkin. Enkö menettele sinua kohtaan kauniisti?"
"Itsekkäästi."
Mylläri löi kämmenellään pöytään. "Tyttö", hän huudahti kiivaasti, "jos ei minua olisi, et istuisi siinä ja juttelisi tuuleen!"
"Hyvä. En ole niin mieletön, että väittäisin tässä istuvani aivan samanlaisena, jos olisin muiden lapsi — ilman sinua. Mutta minun ei tarvitse kiittää sinua mistään. Minkälaiseksi lienen tullutkaan, se ei ole sinun ansiotasi, elämä on pienin lahja mitä meille annetaan, ja vähimmän se ansaitsee kiitostakin; ja kunniaton syntymiseni ja hyljätty asemani vapauttaa minut kokonaan kiittämästä sinua. Tulinhan — oi, jospa sitä ei koskaan olisi tapahtunut! — maailmaan kaikkia kunnian ja oikeuden vaatimuksia vastaan; sinä turmelit äitini onnen, syöksit kurjuuteen minulle rakkaimman olennon. En voi koskaan kiintyä sinuun."
Mylläri vastasi hiljaa ja silmiään nostamatta: "Sinä saatat niin puhua, vaikka kaiken maailman eläimetkin seuraavat verensidettä."
"Älä vetoa siihen, mylläri. Mitä kerrottaneekin verenheimolaisuudesta, joka vaikuttaa voimallisesti silloin, kun vanhemmat ja lapset toisiaan tuntematta sattuvat yhteen, niin se ei kuitenkaan ole muuta kuin satua. Mutta rakkaus ja kiitollisuus ovat pysyvää totuutta, eikä niitä anneta hänelle, joka sattumalta on ollut, vaan sille, joka aina on isä." Magdaleena nousi. "Ja vanha Reindorfer on minun isäni vielä nytkin. Minua ei ainoastaan kutsuta Reindorferin Magdaleenaksi, minä olen se myöskin, eikä hänen tarvitse nähdä sitä hetkeä, jolloin minä hänet hylkään ja seuraan sitä ainoaa henkilöä, jota hän maailmassa ei voi sietää. Minä loukkasin häntä maailmaan tulollani, mutta se tapahtui tietämättä; tieten ja tahtoen en sitä ymmärtävään ikään tultuani koskaan tee, en edes saadakseni sinun myllysi, vaikkapa siinä olisi seitsemän paria kiviä, jotka kaikki jauhaisivat kultaa!"
Mylläri tarttui hänen käteensä ja sanoi vaivalla: "Hyvä, niitä on vain kaksi ja ne jauhavat viljaa, — punnitse kuitenkin, — voisit katua"
Magdaleena puristi suljettuja huuliaan vielä tiukemmin yhteen, tempasi kätensä irti, astui pois tarjoiluhuoneesta ja meni ulos taaksensa katsomatta.
Punnitkoon se, joka pelkää työtä ja huolta! Häntä ei osteta pois isältä, jonka hän on nähnyt harmaantuvan huolessa ja työssä; Magdaleenakaan ei peljännyt edellistä eikä karttanut jälkimäistä, hän oli Reindorferin Magdaleena ja hän on se edelleenkin.
Kuinka hän toivoikaan tavata tuota vanhaa miestä tahi jotakuta muuta luotettavaa henkilöä, jolle voisi puhua! Saattaisiko turvautua Grasbodenin isäntään? Se ei liene sopivaa. Hän kuunteli omia askeleitansa; hänen kenkänsä narisivat, ja ripeästi kulkiessaan hän luuli erottavansa sanat: "Oi-kein teh-ty! Oi-kein teh-ty!"
Mylläri heitti maksun tarjoilupöydälle.
Ystävä lähestyi. "Sepä on oivallinen tyttö, sanon sen sinua imartelematta. Vahinko, että sinun täytyy hänestä iloitseminen jättää muille. Tahtoisit mielelläsi sen riemun itsellesi, mutta, rakas ystävä, ihminen ei saa pyytää kaikkia tässä maailmassa!"
He nousivat rattaille ja ajoivat pois.
Hevonen juosta hölkytteli hitaasti Grasbodenin isännän talon ohi, mutta häntä, jota mylläri toivoi näkevänsä, ei huomattu missään ikkunassa, ei minkään oven takana eikä missään kulmassa. Mylläri antoi päänsä painua, tuijotti eteensä äänetönnä, umpimielisenä; huolettoman toverin kokkapuheet eivät vaikuttaneet häneen mitään. Tämänkin mieli siitä masentui, ja hän istui vaieten, kunnes piirikaupunkia lähestyessä huokasi syvään.
"Nyt olemme pian kotona", hän sanoi. "Ja silloin me huuhdomme naukuilla sapen, myrkyn ja suuttumuksen."
"Kenties ryyppy huuhtoisi ne, mutta ei sitä, mikä mieltäni painaa", huoahti mylläri. "Minä en aio poiketa teille."
"Mitä, etkö tule sisään? Ethän aikone läpi yön matkustaa?" huudahti ravintolanpitäjä. "No, en houkuttele, näenhän ettei sinun kanssasi kannata kiistellä, saat seurata mieltäsi. Mutta silloin on parasta, että ajat suoraan eteenpäin; minä pääsen jalkaisinkin kaupunkiin. Jumalan haltuun!"
Mylläri pysäytti hevosen, ravintolanpitäjä hyppäsi rattailta. Molemmat olivat tyytyväisiä päästessään erilleen toisistaan.
Rattaat vierivät hitaasti illan hiljaisuuden peittämän seudun läpi; niillä istuva mies piti päänsä painuneena ja huokasi usein raskaasti.
* * * * *
"Kun ihminen on nuori, silloin ystävyys ja rakkaus alinomaa rientävät häntä vastaan, vaikka hän ylimielisyydessään käyttääkin niitä useasti väärin; mutta minä luulen, että ne huomaavat sen, ja sentähden pakenevat, kun vanhana ja yksinäisenä etsimme niitä.
"Jälkeenpäin ei harkinta enää auta, kaikki aavistamatonkin kurjuus yllättää meidät silloin järkähtämättömällä totisuudellaan. Hyvä hänen, joka ei anna kevytmielisten taipumustensa johtaa itseään häpeällisiin ja huonoihin tekoihin, vaan sulkee ne sydämensä ahtaimpaan soppeen, jossa ne kuihtuvat ja kuolevat. Kuinka onnellisia ovatkaan ne, jotka eivät ole koskaan lähimäistään loukanneet!
"Jo tänä päivänä tahi viimeistäänkin huomenna tyttö kirjottaa vanhalle Reindorferille, ettei ole hänestä luopunut eikä koskaan luovu, ei myllynkään tähden, vaikkapa siinä olisi seitsemän kiviparia ja ne kaikki jauhaisivat kultaa! Ja hän tuntee siitä — hänen täytyy tuntea suurta iloa. Kukapa ei tuntisi tietäessään, että on voinut toisen niin sieluineen ja sydämineen kiinnittää itseensä!
"Valheellinen onni houkutteli minut sinne, missä jouduin viheliäisyyden orjaksi, eikä se heitä minua, ennenkuin on minut kiduttanut loppuun; se ei suvaitse mitään lieventävää lääkettä. Mutta mitä siitä? Kaikki on vähäpätöistä, minä vähäpätöisin. Odota, kurjuuteni ei kestä kauemmin kuin minäkään, ja siksi se loppuu pian!"
* * * * *
Myllärin vaimo ei kysynyt palanneelta mieheltään, mitä hän sai aikaan, ja jonkun ajan kuluttua kyläläiset sanoivat: "Kyllä mylläristä näkee, ettei hänellä ole enää iloista hetkeä."