Häpeäpilkku

"Niin, niin; kuulepa vain!"

"Ja enkö ole oikeassa että hän kutsuu entistä isäntäänsä Kasparikseen ja puhuu hänestä kaikkea mahdollista hyvää?"

"Niin hän tekee" sanoi vanhus nauraen. "Ja onpa hänellä siihen syytäkin."

"Sitä vastaan en tahdo väittää, mutta hänen hyvä uskonsa ei ilahduta ketään niinkuin minua. Ja kaiken sen jälkeen, mitä olemme puhuneet, en luule antavani sinulle vaikeaa arvotusta, kun kysyn: Kenen luulet minun olevan?"

"Hyvänen aika", sanoi vanha Reindorfer vaivaloisesti nousten. "Ethän vain liene itse Grasbodenin isäntä?"

"Sama juuri", vastasi Kaspar Engert nauraen; "en lähettänyt toista edestäni." Hän tarttui vanhuksen käteen ja pakotti hänet jälleen istumaan, jonka jälkeen hän istui siihen rinnalle. "Olen tullut pyytämään Magdaleenaa vaimokseni."

"Se ilahuttaa minua enemmän kuin osaan sanoa!" Hän hiveli molemmilla käsillään Kasparin oikeaa kättä, joka oli pöydällä.

"Me siis vahvistamme sen kädenlyönnillä."

Vanha Reindorfer veti hämmästyksissään kätensä takaisin. "Ei, se ei ole vielä varmasti päätetty", hän sanoi. "Voi olla, että luovut aikeestasi. Siunaukseni annan vaikka tuhannen tuhatta kertaa, mutta siihen sinunkin täytyy tyytyä. Tyttö ei saa ollenkaan myötäjäisiä."

Grasbodenin isäntä heilautti kärsimättömästi päätään. "Olenko niitä tiedustellut? En luule sitä tehneeni."

"Sitten on kaikki hyvin, oikein hyvin, sitten en sano muuta kuin: Antakoon Herra Jumala teidän elää kauan onnellisina ja toisiinne tyytyväisinä! Ja todellisen ilon valmistit minulle silläkin, että minua kunnioitit kulkemalla näin pitkän matkan tavataksesi minua. Föhrndorfista tänne on matkaa aika hujaus, olen kuullut sanottavan. Mutta miten on mahdollista, että seisot edessäni heti Leenan kirjeen saatuani? Kuinka olet niin pian joutunut?"

"Rautatietä. Matkustin piirikaupunkiin pikajunalla. Silloin riensivät ladot, puut ja talot ohitse sellaisella vauhdilla, että päätä huimaa, ja tuskin on kunnolla asettunut paikoilleen, kun jo on aika käsissä nousta taas pois."

"Vai niin, vai niin, vai tulit rautatietä? Olen kuullut siitä paljon puhuttavan, mutta en ole sitä nähnyt. Satu seitsemän peninkulman saappaista ei siis olekaan enään valhetta! Niin, niin, kun ihminen alkaa ensin kuvitella sitä mitä sen mieli tekee, hän sitten harkitsee sitä täydellä todella, eikä se anna hänelle rauhaa eikä lepoa ennenkuin hän on saavuttanut edes jotakin sinnepäin. Katsopa vain, rautatie, rautatie!"

Hän nyökkäsi kaksi kertaa hajamielisesti, nosti sitten äkkiä päänsä ja kysyi: "Mitä aijoinkaan sanoa? Mistä puhuimme viimeksi?"

"Rautatiestä."

"Se on totta, rautatiestä! Mutta aikaisemmin?"

"Tulimme yksimielisiksi, että minä saan Leenan."

"Niin, nyt muistan! Mutta sinä huomaat, miten ihminen vanhana höpertyy. Tänä päivänä ei se ole ihmeellistäkään, sillä päätäni särkee. Morsiusväki on aamusta alkaen jatkanut tuota kauheaa ampumista. Hetkisen on ollut hiljaisempaa, mutta nyt ne taasen alkavat; ei voi puhua yhtä järkevää sanaa — Jeesus ja Joosef!" huusi hän tukkien käsin korviaan, sillä kiväärit jyskivät jälleen mäellä, ja heti sen jälkeen laukaistiin pihamaalla kaikki pistoolit.

Sitten hiljentyi vähän ja väen nähtiin hajaantuvan. "Nyt ne menevät ruualle", sanoi vanhus helpotuksesta huokaisten, "nyt saamme hetkisen rauhaa! — Niin, rakas ystävä, sitähän minun piti sanoa, että sinua varmaankin kummastuttaa, kun tyttö ei saa mitään myötäjäisiä; mutta niin vaikeaa kuin se minulle onkin, minä en voi mitään. Mutta sinä et kuitenkaan saa minua pitää minään vanhana saiturina etkä pahastua, vaikken voi selittää sinulle syytä. Se on omantunnon asia, pelkkä omantunnon asia, etten voi hänen tähtensä ottaa mitään muilta lapsiltani."

"Älä vaivaa itseäsi, Reindorfer. Minä otan asian sellaisena kuin se on; suoraan sanoen minä tiedänkin miten asiat ovat, eikä minun kunniallisena miehenä tarvitse vakuuttaa, että säilytän salaisuuden. Leena ei ole minulta mitään salannut, vaan kertonut kaiken, mikä häntä koskee."

"Vai niin, vai niin! Hän olisi kenties voinut jättää sen tekemättä! Mutta oikein hän teki sittenkin; miehen ja vaimon välillä ei saa olla vähintäkään salaisuutta, heidän pitää näyttää toisilleen sydämensä salaisimmatkin sopukat. Mutta minä näytän itseni sinulle liian kauniissa valossa!"

Grasbodenin isäntä näytti olevan hetken hämillään, ennenkuin huudahti: "Kuinka niin? Hyvä Jumala, sinä et ole huonompi pyhää Joosefia, ravitsijaisää."

Vanha Reindorfer katsoa huilautti häneen veitikkamaisesti: "Kuuleppa!
Pyhä kaimani kostaa sinulle, jos hänestä niin pilkallisesti puhut."

"Ei, ei … sinun täytyy ensin kuulla, mitä minä tarkotan. Pyhimyksetkin ovat aikanaan olleet ihmisiä ja voittaneet silloin pyhyytensä, niin että he nytkin, kukin alallaan, kelpaavat meidän esikuviksemme ja rukoilevat puolestamme. Sentähden me kyllä tiedämme — vaikka heitä onkin niin paljon — kenen puoleen heistä meidän on käännyttävä ja keneen turvauduttava, ja sentähden on kullakin ihmisellä erityinen suojeluspyhänsä. Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän kyllä. Mutta kun minkään pyhimyksen esikuvat ja esirukoukset eivät auta, soveltuvat meihin kaikkiin paikkakuntamme jumalattoman suutarinvaimon sanat: Kaikkia pyhimyksiä olen turhaan rukoillut, nyt täytyy meidän Herramme itsensä antaa apua."

Grasbodenin isäntä nauroi. "Antakaamme pyhimysten olla rauhassa, minä puhun pyhättömästi."

"Siitä pidänkin enemmän."

"Kuule minua, Reindorfer, äläkä pahastu siitä, mitä sanon, ennenkuin olet kaikki kuullut. Kaikki eivät voisi tulla toimeen sellaisissa olosuhteissa kuin sinä, ja ihmiset tuomitsevat sitä eri tavoin, riippuen kunkin katsantokannasta. Toiset nauraisivat sinulle vasten naamaa ja toiset tuntisivat hiljaista vahingoniloa; minä puolestani en huomaa siinä mitään pilkattavaa. Harvoin kuitenkin tällainen suhde muuttuu lapsen onneksi, niinkuin tässä on tapahtunut. Ja oikeastaan se on huono esimerkki aviokunnian ylläpitämisestä, ja minä kyllä pidän varani, etten seuraisi sinun esimerkkiäsi."

"Niin tekisin itsekin. Olet oikeassa. Vaikkei minulla ole mitään hävettävää, täytyy tällaisen suvaitsevaisuuden kuitenkin olla poikkeustapauksena. Sellaiset esikuvat eivät kelpaa, jotka vievät maailman harhaan."

"Mutta minä tiedän myöskin, ettei ihmiskunta ole mikään puutarhan pensas-aita eikä yleinen siveys puutarhasakset, joilla kaikki karsitaan pingotetun nuoran mukaan. Jokaista on arvosteltava omien edellytystensä ja oman lajinsa mukaan, ja minä sanon, että minulla olisi jo sentähden täysi syy pitää sinun ystävyyttäsi arvossa, kun Leenan kaltainen tyttö tahtoo olla sinun lapsesi eikä kenenkään muun. Mutta sinä olet minusta suuresti kunnioitettava mies siitäkin syystä, että olet häntä pienuudesta saakka hoitanut ja vaikeina hetkinä ohjannut häntä pitämään päänsä ja sydämensä oikealla kohdalla, ja sitä, isä Reindorfer, muistan minä niin kauan kuin Herramme suo minun elää."

Vanhus katsahti ylös kyyneleisin silmin ja nyökkäsi vakavana. "Kiitollisuutesi ilahuttaa minua", sanoi hän, "mutta ilman sitäkin täytyisi minun olla tyytyväinen. Kaikessa tapauksessa olen vain tehnyt velvollisuuteni."

"Velvollisuuden?"

"Niin kyllä. Se voi tuntua työläältä alussa, mutta myöhemmin tulee vakuutetuksi, että se on ainoa tapa olla hyödyksi. Kun virran varrella asuvat ihmiset näkevät tavaran virrassa uiskentelevan, ajattelevat toiset hyötyään muistaen: Minä otan sen! Mutta toiset arvioivat vaivojaan ja sanovat: Olkoon siellä! Ja silloin he ajattelevat ryövärien ja hävittäjäin tavoin. Täytyy olla oikein tehty, että pidin tytön luonani ja holhosin häntä siihen päivään saakka, jolloin hänet minulta pois vaaditaan."

"Kuka voisi vaatia sinut hänestä tilille?"

"Jumala. Ja jos ei hän sitä tekisi, niin oma kunniani ja ihmisyyteni tekisi sen."

Kaspar katseli vanhusta kummastuksissaan ja henkeään pidätellen, samalla kun salainen hymy väikkyi hänen suupielissään. Käyttäessään leikkipuhetta, Reindorfer teki sen kurtistetuin kulmin ja räpyttävin silmin, ja tahtoessaan antaa vakaville sanoilleen erityistä painoa, löi hän niille tahtia oikean kätensä kolmella pisimmällä sormella, toisten sormien ollessa taivutettuina sisäänpäin. Kaspar oli useasti huomannut Leenan tekevän samoin; sentähden hän hymyili. Mutta nyökkäsi sitten vakavasti päätään ja sanoi: "Sinä ajattelet jalommin kuin muut."

Kuumuuttaan hehkuva palvelustyttö riensi nyt paikalle ja huusi: "Tule nyt, vanha isä, nyt ruvetaan syömään!"

"Tulen heti." Hän nousi hitaasti ja sanoi Kasparille: "Haluat kenties tulla sisään morsiusparia tervehtimään ja näyttämään itseäsi?"

"Suoraan sanoen, Reindorfer, jos sinä et sitä pyydä, niin minä jätän sen tekemättä."

"En todellakaan pyydä. Hän on kyllä minun oma poikani, mutta vaikea on tulla toimeen hänen kanssaan. Kun päästään ruualta, kirjotan kirjeen Leenalle ja annan myöskin suostumukseni sinulle kirjallisesti; toivon, että otat molemmat paperit mukaasi, jotta voit todistaa käyneesi täällä, sekä saaneesi asiasi suoritetuksi."

"Mutta tuskinpa sinulla on tänään poikasi kunniapäivänä tilaisuutta kirjottaa?"

Vanhus puistalti päätään. "Minun kaikki päiväni ovat samallaisia, ja hyvä olisi jos ei minun tarvitsisi tätä päivää murheella muistella. Sanon sinulle, että Leena on rakkain lapseni, toiset… Tästä uudesta sukulaisesta ei suinkaan ole suurta kunniaa; parasta että pysyttelet kaukana hänestä."

Kaspar tarttui osaaottavasti hänen käteensä. "Puhut omasta lapsestasi!"

"Niin, omasta lapsestani. On kenties helpompi kasvattaa vieraita lapsia. Heidän hyvät ominaisuutensa herättävät vähemmän riemua, pahat taas enemmän vastenmielisyyttä. Omissa lapsissani en ole onnistunut. Jos heistä tulee ihmisiä, täytyy elämän ankaran koulun kurittaa heitä isän käden asemasta. Luulin ettei tarvitse mitään erityistä ankaruutta, jotta he kehittyisivät vanhempiensa kaltaisiksi, mutta nyt he osottavatkin röyhkeyttä ja tylyyttä. Sen, mitä teen heidän hyväksensä, he pitävät minun välttämättömänä velvollisuutenani, heillä ei ole sydäntä lainkaan — ei lainkaan sydäntä!" Hän katseli hetkisen äänetönnä maahan, sitten hän niisti, nosti päätänsä ja jatkoi tavallisella äänellä Kasparille: "Oli ikävä, että satuit tulemaan tänne juuri tänä päivänä ja joutumaan tällaiseen hälinään, jossa sinulle ei voida osottaa ollenkaan kunnioittavaa huomiota; ethän edes voi hevostasikaan ruokkia täällä, sillä sinä näet että niitä on jo ennestäänkin useita portin ulkopuolella. Luulen olevan viisainta, että ajat kylän majataloon ja asetut sinne. Minä tulen sinne pian lupaamieni kirjeiden kanssa, ettei sinun tarvitse viipyä tässä mellakassa ja hälyssä."

"Mitä arveletkaan, Reindorfer? Kirjeet jotka ystävällisesti lupasit noudan kyllä täältä. En toki salli vanhan miehen juosta minun jäljistäni, joka olen nuori!"

"Heh, ei sinne ole muuta kuin pistäytyä; kun otan keppini, astun vielä kaprakkaan."

"Mutta minulle ei noutamisesta ole mitään vaivaa."

"Ei, minä tulen sinne, en halua että noudat täältä", sanoi vanhus päättävästi.

Kimakka naisen ääni kuului nyt huutavan: "Mutta isä!"

"Se on uusi miniä", sanoi vanha Reindorfer. "Luojan haltuun siis! Tulen niin pian kuin mahdollista, Luojan haltuun!"

Hän otti keppinsä ja astua köpitti kiireesti pois.

Grasbodenin isäntä astui rivakasti pihamaan läpi, nousi rattailleen ja ajoi kylän suureen ravintolaan. Hän asettui siellä tarjoiluhuoneeseen, joka oli täynnä surisevia kärpäsiä. Takasivulla olevasta avonaisesta ovesta näkyi rikkatunkio, jolla kanat kaappivat ja kaakottivat; etumaisesta ovesta nähtiin kylän valtatielle, jota joku Langendorfin asukas tuon tuostakin kulki kumpaanne päin kulloinkin, huutaen "hyvän iltansa" majataloon. Isäntä seisoi tarjoilupöydän ääressä. Hän tahtoi välttämättä kuulla uutisia. "Mitä uutta vieraalle kuuluu?" tiedusti hän eikä ollutkaan halukas kysymyksestään hellittämään. "Te ette ole paikkakuntalaisia. Teidän kotipaikkaanne me emme tunne. Mistä te olette ja miten siellä eletään?" Emäntä sitä vastoin oli taipuvainen itse pakinoimaan ajan ratoksi. Hän istui neulomus polvella huoneen toisella sivulla ja kertoi sieltä kaikkia kylän juoruja, mitä vain tiesi. Niitä ei ollut monta, mutta hän osasi niitä sanoilla jatkaa. Kaspar Engertiä se ei suuresti huvittanut, mutta hän ei tahtonut vaipua ajatuksiinsakaan ja aika tuntui hänestä kovin pitkältä. Hän tunsi tarvitsevansa käsilleen ja silmilleen tarkkaavaisuutta vaativaa tointa, joka kuitenkaan ei saisi olla kovin tärkeää. Jotain urheiluleikkiä, mieluummin sellaista, josta saa lämpimänsä. Hän meni puutarhaan heittämään keilaa isännän kanssa.

Kului aikaa, ennenkuin vanha Reindorfer vihdoinkin saapui. "Kummastelet ehken, kuinka niin pian ennätin", puhui hän läähättäen, "mutta olen ollutkin ahkera." Hän jätti nuorelle isännälle kirjeen ja erään avonaisen paperin. "Tässä on Leenalle vietävä kirje — jos tahdot olla niin hyvä, — tämä toinen on antamani suostumus tyttäreni Maria Reindorferin, kotoisin täältä, avioliittoon Grasbodenin omistajan Engertin kanssa Langendorfista. Koulumestari, joka myöskin on häävieraana, auttoi minua, kun panin sitä kaikessa kiireessä kokoon. Hän vakuuttaa, että se on aivan säännönmukainen. Mutta ole hyvä ja lue läpi, en näet tiedä, voiko häneen luottaa. Häntä janottaa alinomaa, ja viini on kevyttä juoda. Tarkastaminen ei suinkaan ole vahingoksi."

Hän odotti kunnes Kaspar oli jälleen taittanut paperin kokoon ja sitten jatkoi: "Tämä on tarkotettu teidän kylänne pastorille; mitä muuta täällä olisi tehtävä, sen suoritan. Kun kirjotat minulle, niin kyllä toimitan, että meidän pastorimme kuuluttaa teidät saarnastuolista kolme kertaa. Ja nyt minä luulen, että kaikki on järjestyksessään. Et saa pahastua, vaikka käännynkin heti kotiin; minun pitää olla siellä vieraiden seurassa, vaikken siitä suinkaan välittäisi."

Grasbodenin isäntä ei päästänyt häntä. "Nouse toki rattailleni, minä lähden heti. Miksi kävelisit, kun minä voin kyyditä sinut kotiin?"

"Eihän toki, se olisi liikaa! Mutta olkoon menneeksi, että näet minun joskus myöntyvänkin. Minä suostun tarjoukseesi ja olen rattailla siihen asti, missä tie kääntyy Keskihaudalle, mutta en kauemmas, en kauemmas."

Kun he saapuivat määrätylle paikalle, selitti ukko jyrkästi, ettei hän tule sen pitemmälle. "Olen iloinen", sanoi hän, "että ensimäinen yhtymisemme on voinut tapahtua niin huomaamatta. Mutta jos he näkisivät minut uudestaan sinun seurassasi tänä päivänä ja minä sitäpaitsi ajaisin sinun kanssasi, se voisi heti synnyttää pahaa verta. Arvaan että kuulen siitä kyllä huomenna, jolloin ilmaisen kaikki lyhyesti; sillä koulumestari luonnollisesti lörpöttelee ja majatalon emäntä juoruaa, mutta ovathan he siiloin selvillä päin siellä kotona. Niin ovat asiat; älä pidä minua epäkohteliaana, kun nyt jo eroan."

Kaspar auttoi hänet rattailta. He pudistivat toistensa kättä.

"Jumala olkoon kanssasi, Grasbodenin isäntä", virkkoi vanhus; "terveisiä Leenalle, Jumala teitä kumpaakin siunatkoon! Ja sano pienelle tytöllesi että Langendorfissa on vanha valkohapsinen tonttu-ukko, joka iloitsisi, jos pienokainen häntä hiukankin rakastaisi! Ja nyt… Jumalan yltäkylläisin siunaus teille kaikille!"

"Jumalan haltuun, isä Reindorfer! Näkemiin asti'" Hän ajatteli iloista hetkeä, jolloin vanhus hääjuhlassa istuisi morsiamen isän kunniapaikalla.

Seuraava päivä oli lauvantai, ja silloin nuori suurtilallinen saapui kotiinsa. Seuraavana aamuna hän lähti kotoaan ja meni julkisesti kaiken kirkkoväen nähden Föhrndorfin läpi Hinterwaldeniin päin. Siellä nyt saisivat kaikki nähdä hänen menevän suureen Halden taloon, ja ketkä kysyivät, saivat sen myöskin tietää, ja saivat jos halutti levittää uutista vaikka kuinka laajalle.

Hän kertoi iloisesti hämmästyneelle tytölle isän terveiset, suostumuksen ja siunauksen, ja jätti hänelle lähetetyn kirjeen. Kaikkein armainta Leenasta oli kuulla kaikki se mitä Kaspar isästä kertoi. Näkyi hyvin, että he olivat kiintyneet toisiinsa.

Mutta veljen avioliitto, josta isän edellisissä kirjeissä ei ollut mitään mainittu ja josta hän nyt sekä kirjeestä että Kasparilta sai tietoja, näytti hänestä kovin epäilyttävältä.

XXII.

Ihmisille, jotka lukevat ansiokseen ankarasta valvonnasta, luonnollisesta häveliäisyydestä tahi laimeasta verestä johtuvan tavallisen siveytensä, on varsin masentavaa huomata entisen kevytmielisen elostelijan pääsevän samaan määrään ja sitten käyttäytyvän yhtä arvokkaasti kuin hekin. Näin kuulee kuitenkin usein tapahtuvan.

Melzerin Seferlistäkin oli tullut moitteeton talon emäntä, ja Florian oli kokonaan erehtynyt luullessaan, että vanha tarina myllyn ja Reindorferin talon suhteista uudistuisi. Sitä ei olisi tapahtunut, vaikka Florian olisi elänytkin. Eikä Seferl enää antanut aihetta mihinkään juttuihin, hän oli aivan eronnut entisyydestään. Viimeisinä tyttövuosinaan hän oli ajatellut ainoastaan tulevaisuuttaan, ja niin hän teki naineenakin. Hän ei kyllä tahtonut häiritä lepoansa ja rauhaansa "minkään tyhmyyden tähden", hän eleli vallan laajasti ja mukavasti talossaan ikäänkuin olisi tahtonut hoitaa tulta tuolinsa alla. Jos hän siinä levittikin itseään enemmän kuin muut olisivat suoneet, ja kuinka hyvin he siihen mukautuivat — siitä hän ei ollenkaan välittänyt.

Reindorferin nuori emäntä tahtoi osottaa kaikille paikkakuntalaisille sekä talon asukkaille, että hän osasi oivallisesti emännöidä ja hoitaa taloutta. Kun hän varsin hyvin tiesi monien sitä epäilevän, hän tavattomilla ponnistuksilla hääräsi kaikkialla, juoksi aamusta iltaan asunnossa, pihalla, vainioilla ja puutarhassa, toruen ja haukuskellen talonväkeä. Leopold oli hänen rehkimiseensä hyvin tyytyväinen ja odotti siitä paljon hyvää, mutta vanha Reindorfer arveli, että se vaikuttaa vain alussa; lopulta joko itse väsyy torumiseen, vaikkapa joltakin maantienkulkijalta oppiikin joka päiväksi uuden häväistyssanan, tahi työntekijät tottuvat alituiseen riitaan eivätkä siitä välitä mitään, tekevät vähän ja senkin vastenmielisesti ja huolimattomasti. Vanhus ei puhunut hellävaroen miniästään, ja kiusaantunut talonväki kertoi hänen sanansa emännälle tehdäkseen tälle harmia. Sentähden Seferlin viha appeaan vastaan alinomaa kiihtyi, niin että hän sanoi tuon tuostakin: "Ukko ei olisi ennen tahtonut minua mitenkään sietää tässä talossa, ja nyt minä en siedä häntä täällä. Hän ei tee mitään hyvää. Ellei Jumala häntä pian korjaa, minä ajan hänet talosta."

Palvelusväki kertoi tämän vanhalle isännälle, "että hän tietäisi katsoa eteensä", mutta oikeastaan vain voidakseen huvin vuoksi kiihottaa nämä kaksi toisiaan vastaan, jolloin he toivoivat heidän alituisten torainsa aikana saavansa jonkun verran rauhaa. Mutta siinä eivät palvelijat ottaneet lukuun nuorta isäntää.

Yhdeksän viikkoa oli kulunut Reindorferin talossa torassa ja rauhattomuudessa, kun vanhukselle tuli kirje Föhrndorfista. Kolmena sunnuntaina perätysten hän oli, kuten oli luvannutkin, iloisella hartaudella kuunnellut Magdaleenan kuulutusta; nyt kutsuttiin hänet kirjeellä viettämään neidon kunniapäivää. Mutta Leopold ja hänen vaimonsa vastustivat sitä, ja vanhus lähetti kieltävän vastauksen. Tuli uusi kirje ja siinä entistä hartaammat pyynnöt, mutta perheväki selitti, että vanhuksen on oltava kotona.

"Jos olisimme aavistaneet, että Leena saavuttaa sellaisen onnen", sanoi Seferl vanhukselle, "olisimme hänet kutsuneet häihimme. Tämä loukkaus olisi tullut ajoissa hyvitetyksi ystävällisellä kohtelulla rikasta lankoamme kohtaan; mutta sinun piti hänen kanssaan takanapäin neuvotella saadaksesi panetella meitä hänelle. Se on sinun syysi, etteivät he kutsu meitä, vaan sinut yksin."

"Mutta ymmärräthän sinä", lisäsi Leopold, "ettemme voi antaa sinun yksin matkustaa; olet vanha ja raihnainen ja tie on pitkä — kuka tietää, mitä sinulle tapahtuisi."

"Ja muutoin", puuttui Seferl jälleen puheeseen, "ei ole sopivaakaan, että sinä istut leveänä pöydän ääreen, missä me olemme liian halvat saamaan sijaa! Kuulummehan me yhteen!"

Toivottavasti pojan huolenpito oli yhtä vilpitön kuin miniän närkästys. Kumpaisenkin väitteet yhtyivät sopivasti päätökseen, ettei ukkoa ole yksin laskettava, sillä ensiksikin hänellä olisi Föhrndorfissa paljon valittamista, kärtyisellä luonteellaan hän näet ei voi käsittää, miten ihmeen hyvä hänen on olla; ja toiseksi oli erittäin sopiva tilaisuus osottaa, kuka tässä talon rähjässä nyt komentaa.

Vanhus taipui ja jäi kotiin. Hän oli talon asukkaita ja hänen täytyi koettaa pitää rauhaa talon isäntäväen kanssa. Hänen osansa ei olisi ollut parempi, jos hän olisi myynyt talon ja pidättänyt siinä itselleen pienen tupasen ja niukan ravinnon; mutta ettei se nyt ollut tämän parempi, vaikkei hän ollut myynyt taloaan, vaan luovuttanut sen pojalleen ja miniälleen, se häntä suretti. Ja sielun pohjiin saakka katkeroitti häntä se, että häneltä kiellettiin suurin niistä harvoista iloista, joita hänellä saattoi elämässään vielä olla.

Sinä päivänä, jolloin Föhrndorfissa vietettiin häitä, meni vanha Reindorfer puutarhaan, poimi kukkalavoista suuren kukkavihkon ja pitäen sitä yhteenliitettyjen käsiensä välissä asettui istumaan lehtimajan pöydän ääreen. Sinä hetkenä, jolloin hän luuli morsiusparin Föhrndorfissa juuri vaihtavan sormuksia, hän laski kukkaisvihkon hiljaa ja varovasti sille paikalle, jossa Magdaleena oli istunut ottaessaan häneltä jäähyväiset.

Mutta kun miniä saapui puutarhaan ja näki kukkaset, kuohahti hän appeaan vastaan. "Herra Jeesus, mitä teet minun kukkasistani?" hän kirkui.

"On siellä vielä tarpeeksi jäljellä", sanoi vanhus; "minä olen kerännyt kukkavihkon."

"Kelle? Et suinkaan itsellesi?" Kun vanhus oli ääneti jatkoi Seferl: "Luuletko, etten minä huomaa sinun lapsellista höperöimistäsi? Kukkavihko vieraille ihmisille, jotka ovat monien penikulmien päässä! Heille siitä ei ole mitään iloa ja täällä siitä täytyy suuttua! Etkö yhtään sääli kukkalavoja? Jos et sitä ymmärrä, niin pitäisi sinun ymmärtää pyytää lupa. Voisihan olla mahdollista, että mieluummin syöttäisin kukat lehmille!" Niin sanoen hän otti kukkavihkon, viskasi sen aidan yli ja riensi pois vanhuksen vastaväitteitä kuulematta. Vanha Reindorfer pyyhkäisi vapisevilla käsillään jonkun kerran pöytää ikäänkuin puhdistaakseen sitä, ja vaipui sitten ajatuksiinsa. Hän tunsi jotakin kosteaa silmäkulmissaan ja paineli niitä etusormellaan, jonka sitten pyyhki nuttuunsa.

Kolme viikkoa oli kulunut tuosta päivästä eikä Leenasta kuulunut mitään. Se huoletti vanhusta. Tuosta avioliitosta ei ole kenties tullutkaan mitään? Tahi jos yhteiselämä jo heti alusta muodostui niin huonoksi, että suru ja häpeä on estänyt Leenan siitä mitään kertomasta?

Vanhus ei ajatellut lähintä syytä, sitä nimittäin, että kahdelta onnellisesti yhteen liittyneeltä henkilöltä kuluu aikaa yksinomaan toisiansa varten. Vaikkapa jonkun poissaolevan rakkaan ystävän muisto silloin tällöin kohoaakin heidän mieleensä ja he toivovat häntä hetkiseksi luokseen kaiken onnensa todistajiksi, puuhiensa ja töittensä katsojaksi, niin liikkuu tämä hiljainen tervehdys ja lausumaton toivo vain ystävällisenä unelmana sielussa. Paperin ratina karkottaa sen jo pois. Ja vaikkapa vastanaineiden koti muuten onkin hyvin puhdistettu ja siistitty, mustepullo on siellä kuitenkin tomuinen ja kynät ruostuneita.

Vanha Reindorfer olisi kuitenkin voinut saada todistuksen epäluulojensa aiheettomuudesta. Hääpäivän iltana myöhään jätettiin Reindorferin taloon postikortti. Sen sai ensiksi käsiinsä keittiössä hääräävä Seferl, joka luki siitä: "Rakas isä! Tänään on juhlapäivämme. Kaipaamme sinua, mutta koska et voi tulla, tervehdimme sinua hellimmästi. Kirjotan nämä rivit kiireessä, ennenkuin astumme alttarin luo. Magdaleena. Kaspar Engert."

"Hitto, menkää vaikka hiiteen!" kähisi Seferl ja viskasi kirjekortin tuleen.

Noin kahdeksan päivän kuluttua saapui taas kirjekortti, joka niinikään joutui Seferlin käsiin. Nuori Grasbodenin emäntä kirjotti, kuinka onnellinen ja tyytyväinen hän on, ja edelleen — kuten Seferl tuumi — "aivan kuin hän olisi rakastunut tuohon ukkoon". Tämä olisi hänelle todellakin sopivaa. Tuleen vain! Sentähden vanhus parka ei tietänyt mitään ja kuljeskeli rauhatonna talossa ja tanhuvilla tullen siten yhä suuremmaksi kiusaksi muulle perheelle, joka ei hänen huolistaan hiukkaakaan välittänyt.

Tänä päivänä oli häistä kulunut ummelleen kolme viikkoa. Ukko tuli varhain aamulla keittiöön sytyttämään piippuaan. "Hyvää huomenta, Seferl, hyvää huomenta!" sanoi hän.

"Hyvää huomenta!" vastasi Seferl.

"Kirjettä ei siis tullut eilenkään, mikähän siinä on syynä? Ettehän vain salanne Leenan kirjeitä minulta?"

Miniä kohotti halveksuvasti olkapäitään.

"Minun olisi sittenkin pitänyt mennä Föhrndorfiin, niin, tahi
Leopoldin, onhan Leena hänen sisarensa."

"Leopoldin?" nauroi miniä pilkallisesti. "Hänenkö, jota ei ollenkaan häihin kutsuttu? Luulen, että hänellä on järkevämpääkin tehtävää kuin syytää rahoja tarpeettomiin! Olisin kyllä kernaasti antanut sinun mennä — parin päivän rauha täällä kotona olisi tehnyt minulle hyvää — mutta se ei voinut tapahtua siksi, koska sinut olisi siellä hemmottelulla pilattu ja sitten olisit täällä kotona ollut entistä ärtyisempi. Parin tunnin ystävällisyys ei olisi heille paljoa maksanut, mutta meidän olisi pitänyt suorittaa sitä velkaa vuodet umpeensa. Ei, kiitoksia! Olisi toista, — mutta sitä he karttavat, — jos he pitäisivätkin sinut siellä ja me pääsisimme sinusta ikipäiviksi. Silloin saisit matkustaa tänä päivänä."

"Sen uskon", sanoi vanhus raapaisten seinään tulitikulla.

"Seinästä et saa tulta raapia, sen olen sanonut sinulle useammin kuin kerran."

"Tee tuli, että saan hiilen, sytytän mielelläni sillä. — Tiedän kyllä, että tahtoisit minut ajaa pois talosta. Mutta minun ei tarvitse ottaa hoitoa lahjaksi, koska minulla on itselläni, se on minun oikeuteni; minä liityn tähän taloon, se on minun oikeuteni; ja minun täytyy saada ravinto ja hoito, se on minun oikeuteni."

"Se on minun oikeuteni, — minun oikeuteni, — minun oikeuteni" — jankutti miniä ylenkatseellisen pilkallisesti lyöden halolla tahtia hellan reunaan. "Sitä en tahdo kieltää, minä tarkotan vain, että olisi hauska juttu, jos kultanuppusi ottaisi sinut luokseen ja sinä jättäisit tänne kaikki oikeutesi. Kautta sieluni, minä iloissani antaisin sinulle säästöpennini matkarahoiksi."

Vanha mies vastasi myrkyllisesti: "Mitä olet voinut miestäsi pettämällä säästää puolessa vuodessa ja kolmessa viikossa?"

Seferlin kasvot lensivät tulipunaisiksi ja hän aivan raivostui kiukusta. "Sinä kurja siemenpureksija", hän huusi, "minä voin saada vaikka minkä vahingon sinun tähtesi! Sinä hyödytön elättinauta, sinä kukkarorosvo!"

Leopold saapui kamarista. "Mikä nyt on taas?" hän kysyi.

"Ukko on aivan mieletön tänään. Ei siinä kyllä, että hän arvelee meidän varastaneen Leenalta saapuvia kirjeitä, hän sanoo minulle vasten kasvoja, että minä käytän luvattomasti talon omaisuutta sinun tietämättäsi."

"Hänpä se alkoi", sanoi vanhus puolustautuen.

"Vaikkapa", vastasi Leopold; "sinulla olisi pitänyt olla ymmärrystä poistua tiehesi, olethan jo tarpeeksi iäkäs! Ja nyt on, isä, sopiva aika puhua suoraan, mitä jo kauan olen ajatellut. Sinä olet aina ollut vastahakoinen Seferliä kohtaan, mutta se ei käy päinsä. Tiedät varsin hyvin, että järjestys on tarpeen taloudessakin; ensimäisenä on isäntä, toisena emäntä, ja heidän käskyläisiään ovat kaikki muut ilman erotusta; kukaan ei saa nousta vastahankaan, sillä se antaisi huonon esimerkin, jota ei voi suvaita. Seferl ei ole sinun mieleisesi; sitä en voi auttaa. Mutta nurjamielisyytesi osottamisen minä kiellän! Sinä etsit usein julkista toraa hänen kanssansa, sinä äriset salaa palvelusväelle, että olet hänen emännöimiseensä tyytymätön, että ruoka on huono ja kohtelu tyly. Se ei ole oikein. Minkä hän sille voi, ettei sinulla enää ole hampaita purraksesi ja että vanhetessasi myöskin vaivaannut. Hän ei ole kiskonut hampaita suustasi eikä latonut ikävuosia niskaasi. Ja ken tahtoo hoitaa talouttaan menestyksellä, hänellä ei ole aikaa tuhlata mihinkään liikoihin, liikoihin ruuanlaitoksiin, liikoihin huolehtimisiin ja liikoihin ystävällisyyksiin. Seferl on tämän talon emäntä eikä talouttamme nyt suinkaan hoideta huonommin kuin autuaan äitimme aikana. Jos nyt emäntä taikka talous, toinen taikka toinen, tahi molemmat samalla kertaa ovat sinulle vastenmielisiä, täytyy minun, vaikka se tuntuukin vaikealta, antaa sinulle se hyvä neuvo, että etsit muualta parempia!"

Tapa millä Leopold nosti olkapäitään ja levitti kätensä oli myöskin sen seikan vahvistuksena, ettei muuta keinoa ollut. Vasta jälleen annettuaan kättensä vaipua ja käännyttyään toisaanne hän katsahti isänsä silmiin, joita hän puhuessaan oli huolella karttanut.

Koko hänen puheensa ajan oli vanhus värähtämättä katsellut häntä. Nyt hän huokasi raskaasti, kääntyi äkkiä, tapaili keppiä, joka oli pudonnut hänen kädestään ja astui sitten pihaan ja sen yli maantielle.

Leopold yritti seurata häntä.

Seferl tarttui häneen: "Anna sen mennä", hän kuiskasi.

"Mutta sinä et katsonut häneen", sanoi Leopold, "hän näytti niin säälittävältä kuin ammuttu hirvi."

"Kaikkia vielä", ivasi Seferl.

Leopold otti liedeltä rautakoukun ja tunnusteli sen painoa sormillaan. "En tahtoisi", hän välinpitämättömästi lausui, "että rahvas alkaisi juoruta."

"Parempi on kärsiä juoruja jonkun aikaa kuin ainaista rauhattomuutta kotona! Mutta jos luulet täällä tarvitsevasi jonkun minun toimieni vartijan, niin on parasta, että juokset hänen jälkeensä."

"Älä puhu tyhmyyksiä. Enkö ole luottanut sinuun?"

"Anna hänen sitten mennä. Minun puolestani hän saa moittia meitä koko kylälle. Hän huomaa, ettei kukaan anna hänelle oikeutta, ja silloin hän palaa tänne yhtä nöyränä kuin hän oli ylpeä lähtiessään. Hän kyllä tulee takaisin."

Sillä välin vanha Reindorfer kulki tietä pitkin. Usein hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Suuren pensaan luona hän viipyi hetkisen; hän päätti levähtää. "Tyhmästi se oli; ei olisi pitänyt hyökätä niin silmittömästi tien varaan", hän sanoi itsekseen, "tyhmästi se oli; nyt saa Leopold parka olla siellä kahden tulen välissä. Hän tahtoo tietysti kiiruhtaa minun jälkeeni, mutta toinen ei häntä päästä. Mutta hän tulee kuitenkin ja noutaa minut, kyllä hän säästää minulta sen häpeän, että minun täytyy hyljätyn kissan tavoin hiipiä pois kotitalostani. Sitten minä taas hillitsenkin itseni … niin, niin."

Hän istui kauan ja sai istua yksin. Kerran vielä hän tarkasti Reindorferin taloa, jonka uuninpiipusta savu kiiriskeli iloisena ylös. Ovi oli suljettu, ehken sentähden ettei kukaan kutsumaton saapuisi aamiaiselle. Vanha mies tarttui silloin vapisevin käsin sauvaansa, kömpi jälleen jaloilleen ja kulki eteenpäin katsomatta enää taakseen.

Hän poikkesi vasemmalle, jätti Langendorfin ja nousi sille mäelle, missä kapakka oli kuusien alla. Hän aikoi siinä nauttia jotain, mutta muisti samassa, ettei hänellä ole lainkaan rahaa, eikä hän tahtonut velkautua, sillä kukapa tietää, milloin hän taas tänne saapuu, tokkopa koskaan.

Hän jatkoi kulkuaan. Usein täytyi hänen pysähtyä hetkiseksi levähtämään, mutta lopulta hän perin näännyksissä saapui taloon, missä hänen tyttärensä Elisabeth oli emäntänä.

Hän meni asuinrakennukseen ja siellä hänet neuvottiin arkihuoneeseen, jossa hälisevä lapsiparvi ympäröi hänet.

"Kas, isä, kuinka olet niin aikaiseen lähtenyt kotoa ja tullut tänä päivänä meille?" kysyi Elisabeth.

Samalla kun hänelle tarjottiin jotakin vahvistavaa, vanhus valitteli, kuinka vaikeaksi hänen asemansa oli viime aikoina kotona muuttunut.

"Sanoinhan sinulle edeltäpäin, ettet siitä mitään kiitoksia saa, kun otat tuon kehnon olennon kotiisi."

Hän kertoi edelleen, kuinka hänen ja kotiväen välit olivat tänä aamuna kokonaan rikkoutuneet.

"Sepä oli kaunista", sanoi tytär, "nyt saat kerjäten pyrkiä takaisin heidän luokseen."

Vanha mies katsoi rauhattomana ylös ja kuiskasi: "Minä rukoilen sinulta, Lissel."

"Mitä?"

"Ettei minun tarvitseisi mennä sinne enää!" Hän puristi vapisevat kätensä yhteen. "Enkö saisi jäädä tänne?"

"Jäädä tänne, meidän luoksemme? Mitä ajatteletkaan? Minun käteni ovat täynnä työtä ja huoneet täynnä lapsia, eikä minulla ole vähintäkään aikaa hoitaa ja vaalia sinua, josta ei enempää kuin lapsestakaan ole hyötyä eikä apua, vaan päinvastoin ajan pitkään aina voimattomammaksi tullessasi joudut taloon kuormaksi. Reindorferin talossa ei ole lapsia, heidän on helpompi sinua pitää. Sinä taivuit ottamaan sinne Melzerin Seferlin, siksi on mielettömyyttä torailla hänen kanssaan. Mene Herran nimessä sinne, missä on kotisi, anna heille nöyriä sanoja ja ole vasta viisaampi."

Hän nousi ja meni ylös jättäen vanhan isänsä yksin lasten kanssa. Nämä hiipivät peloissaan soppeen ja olivat siellä hiljaa kuin hiiret, sillä he ymmärsivät, että asiat eivät olleet aivan oikealla tolalla. Vanhuksesta tuntui aika sanomattoman pitkältä, istuessaan siinä pää alas vaipuneena, tietämättä pitäisikö jäädä vai lähteä.

Tytär palasi miehensä kanssa, jonka hän oli vainiolta noutanut.

"Hyvää päivää, appi!" sanoi talonpoika lyöden vanhusta olkapäälle. "Mitä oikkuja sinusta kerrotaan? Olet juossut pois kotoasi? Sepä on jotain. Mutta ethän ole parempaa tahtonutkaan. Ken hankkii ruoskan itseään varten, kestäköön myöskin sen sivallukset. Mutta älä ajattelekaan hankkia meille mitään kiusaa, sitä tässä vielä tarvittaisiin! Korjaa vain pian luusi täältä, hyvästi!"

Vanha Reindorfer kapusi jaloilleen ja yritti heti lähteä.

"Ohoh", kiirehti vävy pidättääkseen hänet, "ei kuitenkaan sillä tavalla. Olen valjastuttanut hevosen, ja renkini saa viedä sinut kotiisi."

Hän johti vanhuksen rattaiden luo ja tämä antoi tahdottomana auttaa itseään istuinsijalle.

Emäntä katsoi syrjästä, kun hänen isäänsä näin kovin kohdeltiin; se kenties säälitti häntä, mutta mitäpä tehdä? Jokaiselle on itsensä lähin, ja täytyyhän suojella sekä omia voimiaan että taloaan liialta kuormalta. "Toisin ei voi tehdä", hän ajatteli, "isä on tullut kummalliseksi ja häntä pitää jo ensi yrityksellä kohdella vakavasti kuin lasta."

Kun rattaat lähtivät liikkeelle ja kaikki talonväki katseli portilta niiden kulkua, kääntyi nuori isäntä nauraen vaimoonsa ja sanoi: "Niin, lasten ja vanhusten täytyy totella!"

Niin sanoi mies omien lastensa kuullen — ja hänkin tulee kerran vanhaksi!

Vanha Reindorfer itki hiljaa matkan varrella. "Minun täytyy mennä sinne takaisin, — minun täytyy mennä sinne takaisin!" Kerran toisensa jälkeen hän nosti nutunhihan silmilleen. "Niin, minnepä muuanne? Leenan luo, — kultanuppuni luo, — kuten miniä häntä tänä aamuna kutsui pilkaten hyvyyttäni tyttöä kohtaan." Hän unhotti ettei kukaan kotiväestä tietänyt siitä mitään. "Minä en kuitenkaan tiedä, millaisissa oloissa hän elää, eikä hänellä ole mitään velvollisuuksia minua kohtaan, ja mitä hänen miehensä sanoisi? En salli, että vävy ajaa minut toisen kerran luotaan! Veli Johan — Herra Jumala, hänhän on kuollut, — mutta parastahan olisikin päästä hänen luokseen!"

Kun he saapuivat Langendorfiin, yltyi hänen tuskansa ajatellessa: "Niin sitä saavutaan kotiin. Minut heitetään veräjälle ja Seferl seisoo siinä vastaanottamassa suu täynnä solvaavimpia sanoja."

"Silloin voisin ryömiä koiran toveriksi koppiin, ja jos toinen meistä silloin saa paremman kohtelun, niin koira sen juuri saa!"

He olivat juuri saapuneet Keskihaudalle ja vanha Reindorfer taputti renkiä olkapäälle virkkoen: "Nyt sinun on pysäytettävä, minun täytyy nousta rattailta."

Rattaat pysähtyivät, ja kun vanhus oli päässyt pois, sanoi hän itsepintaisesti: "Minä en enää nouse sinne, mene minne tahdot, minä en enää nouse sinne, en mene kauemmas, en, käänny sinä kotiisi!"

"Sama se minulle on", sanoi renki nauraen, "en minä ole sinuun sidottu.
Jää Herran haltuun." Hän käänsi hevosen ja ajoi pois.

Vanha Reindorfer kääntyi Keskihaudalle ja kulki suuren pensaan luokse, josta hän saattoi nähdä talonsa, itse näkyviin tulematta. Hän pysähtyi siihen ja katseli sinnepäin.

"Oi, minun taloni", hän sanoi, "sinä rakastettu maailman pala, jossa synnyin ja johon olen kiintynyt kuolemaani saakka! Kaikki esi-isäni, jotka sinun omistivat, pysyivät sinun turpeellasi, kunnes heidät siltä hautaan kannettiin; voisinko minä siis olla poikkeuksena? Minä palaan luoksesi, saavun takaisin, kuinka vaikeaa se lieneekin; siellä asua on oikeuteni, ja mitäpä he voivat minulle tehdä?"

Hän astui näkyviin pensaan takaa, mutta pysähtyi äkkiä ja nosti kätensä.

"Oi, onneton taloni! Vaikkapa kaikki elinpäiväni kärsisin ja antaisin katkeroittaa kuolemanhetkeni, kuka tietää, saanko sittenkään sinun huoneissasi kuolla? Ensimäinen Reindorfer, joka sinut omisti, ei suinkaan kantanut sinua maailmaan selkäkyttyrässään. Hän ansaitsi sinut, nykyinen hävittää. Sinun emäntäsi varastaa! Hän varastaa, sen huomasin hänen sanomattomasta raivostaan, kun hänen säästörahoihinsa viittasin; hän varastaa, vie pois taloudesta väärin käsin. Jos talous joutuu rappiolle, hän auttaa sitä varastetuilla rahoilla ja luulee hyvin menetelleensä. Niin voi tapahtua useammankin kerran, kunnes ei ole mitään varastettavaa eikä autettavaa. Ja kaiken muun katkeruuden lisäksi saisin myöskin katkerimmaksi surukseni nähdä sinun vähitellen rappeutuvan? Ei, mieluummin menen heti kerjuulle."

Talosta hänet varmaankin nyt huomattiin, sillä poika ja miniä tulivat maantielle ja katsoivat häneen. He eivät viitanneet, mutta näyttivät odottavan, että hän tulisi heidän luokseen. Kun hän ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan, näkyi Seferl asettuvan keskelle tietä ja siinä nauraen tepastelevan kuin koiraa houkutellessa. Hänen huutojaan ei vanhus erottanut; poika seisoi siinä vieressä eikä estänyt vaimoaan.

Silloin vanhus viittasi jäähyväiset talolle, — sille se ainoastaan oli tarkotettu, — kääntyi äkkiä ja meni samaa tietä, jota oli tullutkin.

"Te talonturmelijat", hän mutisi. "Luuletteko, että minä heti juoksen luoksenne, kun sanotte: heh, tule tänne!? En toki, en ikinä. Nyt alan kerjätä. Talonturmelijat!"

Hän ohjasi kulkunsa piirikaupunkia kohden. Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä, mutta hän ei sitä huomannut. Hän katsoi eteensä maahan, ja missä vain joku koppakuoriainen ryömi, hän heti laski jalkansa varovasti, ettei polkisi elukkaa. "Syöpäläinen? — Syöpäläinen? Sekin tahtoo elää, siinä kaikki! Mitä tuo elukkaparka sille voi, ettei niillä paikoin, missä se liikkuu, enää muille syötävää kasva? Menkää syrjään, menkää syrjään, älkää sulkeko minun tietäni! Minun täytyy kulkea kauas, hyvin kauas, missä minua ei kenkään tunne; muuten ei minulle mitään anneta, kaikki ajavat minut lasteni luokse…"

Kun hän ajatteli heitä, joiden olisi pitänyt olla hänen tukenaan, mutta jotka eivät ainoallakaan sanalla tahi viittauksella pyytäneet häntä luokseen jäämään, vaan antoivat hänen mennä menojaan, ajoivat kulkusalle vanhuksen, joka nääntyvässä ruumissaan ja harhailevissa ajatuksissaan tunsi koko avuttomuutensa, — heitä muistaessaan vanhus puhkesi itkuun. Mutta siitä huolimatta hän kiirehti eteenpäin. Hänestä tuntui nyt olevan helppoa korottaa rukoilevat kädet vieraita vastaan, he eivät ikinä voi kohdella häntä niin huonosti kuin hänen omat lapsensa. Ja kuinka he olisivatkaan kohdelleet häntä, jos hän olisi jäänyt heidän luokseen. Hän todella pelkäsi heitä ja ponnisti viimeiset voimansa päästäksensä heistä niin kauas kuin mahdollista, — hän karjahti, —- ilma pimeni hänen silmissään, — hän kallistui erään puun runkoa vastaan ja tarttui siihen sylin pysyäkseen pystyssä. Hän seisoi siinä kauan, vavisten ja läähättäen.

"Kyllä tästä päästään", kuiskasi hän käheästi; "mutta varovaisuutta vain, varovaisuutta kaikessa."

Sitten hän taas yritti ottaa pari askelta ja kulki hitaasti ja horjuen tietä pitkin.

Ja niinkuin hän yhdeksäntoista vuotta sitten vaimonsa lapsivuoteen aikana, olematta siitä itsekään selvillä, kulki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotiinpalaavia lapsia vastaan, niin hän nytkin melkein tiedotonna pyrki edelleen paetakseen kotoa ja lastensa luota yhteen suuntaan, hellittämättä, väistymättä.

XXIII.

Toisen päivän iltana sen jälkeen saapui vanha, väsynyt ja tomuinen mies
Grasbodenin eteiseen Föhrndorfissa.

"Kerjäläis-ukko vielä näin myöhään", sanoi vanha Seferl.

Hänen nuori emäntänsä pisti käden taskuunsa, ja kun hän aikoi ojentaa lahjansa vanhukselle, hoiperteli tämä juuri kynnyksen yli.

"Leena!" änkytti hän.

Hämmästyksestä kirkaisten nuori emäntä sulki hänet syliinsä pitäen häntä pystyssä; sitten hän johti hänet keittiön rahille, josta Seferl oli kiireesti työnsä korjannut.

"Jeesus vapahtajani! Isä!" huusi Leena. "Mistä tulet? Ja tuon näköisenä! Mitä on tapahtunut?"

"Lenerl", hän sanoi hivellen vapisevin käsin Leenan poskia, samalla kun hän vuoroin itki ja nauroi. "Minun Lenerlini! Kuinka kaunis sinä olet! Tiedätkö, kotona oli mahdoton tulla toimeen… Mutta sinulla on hyvä olla … sano, eikö ole?… Lisbeth ajoi myöskin minut luotaan. Niin, niin… Mikä ilo nähdä! Ja nyt minä kuljen ja kerjään … minä kerjään…" Nuori emäntä nosti esiliinan kyyneleisten silmiensä eteen. Vanha mies tahtoi nähtävästi sitä estää, sillä hän yritti nousta, mutta vaipui heti voimatonna takaisin.

Leena nyyhkytti ääneen.

"Älä ole lapsellinen, ei minulla ole mitään hätää", puhui vanhus yrittäen hymyillä. "Olen vain kovin uupunut. Rauhoitu, Lenerl, ei minua mikään vaivaa." Hän hiveli Leenan kättä.

Kaspar Engert saapui Burgerlin kanssa. "Hyvä Jumala, isä Reindorfer!
Oletko vihdoinkin täällä? Se on oikein! Jumala siunatkoon tulosi!"

"Minun valkohapsinen tonttu-ukkoniko?" kysyi Burgerl, joka nauraen paljasti helakanvalkeat hampaansa ja ojensi kätensä vanhusta kohden.

Heikosti hymyillen vanhus nyökkäsi nuorelle tytölle.

"Kaspar", sanoi nuori vaimo katsoen mieheensä kyynelisin silmin, "hänet on ajettu pois kotoa."

Grasbodenin isäntä rypisti otsaansa, puri piipun hammasluuta ja pölläytteli ympärilleen yhä sakeampia savupilviä. "Mitä sitten?" hän sanoi. "Siitä on häpeää ainoastaan heille, jotka näin huonosti kohtelevat vanhempaansa. Muistanethan minun kerran sanoneen, että sinun tarvitsee vain lausua: 'isä tänne' ja minä saatan hänet kädestä taloomme? Ei se muuta asiaa, että hän on täällä ilman minun vaivojani." Hän kääntyi Reindorferin puoleen: "Jääthän nyt meille? täällä olet kuin kotonasi, kenties paremminkin!"

Leena heittäytyi hänen kaulaansa.

"Mitä lapsellisuutta!" varotti Kaspar, "voit polttaa itsesi piipusta."

"Se on jo tehty", sanoi Leena nauraen ja näytti pientä palohaavaa vasemmassa käsivarressaan.

Vanha Reindorfer puristi kätensä yhteen. "Te kohtelette minua näin, mutta minun omat lapseni…"

"Sinulla ei ole muita lapsia kuin minä", sanoi Magdaleena innokkaasti. "Vaikka en ole lapsenasi syntynyt, olen kuitenkin siksi tullut; sinä rakastat minua ja minä sinua, minä olen saanut sinun ajatustapasi. Kysy Kasparilta eikö puheenikin muistuta sinun puhettasi. Olen iloinen, että olet luonani, ja tarvitsetko silloin muita? Älä ajattele heitä, tyydy minuun — vai onko se vaikeaa? Sano toki, onko se vaikeaa!"

"Sano, sano! Voinko minä sanoa?" Hän ei todellakaan voinut ja oli siitä harmistunut, nähdessään kyyneleitä Burgerlinkin silmissä. Tyttö oli aivan suotta saatu säälin valtaan!

Grasbodenin isäntä polttaa tuprutti tavattomasti. Hän rykäisi ja hipaisi hihalla kasvojaan. "Tupakka huononee aina", hän sanoi. "Mutta kyllä se jo riittää: meidän pitää suoda vanhukselle lepoa. Tule ylös kamariin, isä Reindorfer!"

Hän tarttui vanhuksen käsivarteen auttaakseen häntä, mutta tämä katsoi häneen niin avuttomasti, että toinen hämillään kävi hänen käteensä ja kuiskasi: "Sinä et todellakaan voi kävellä."

"Leena, hanki isälle lasi vettä!" jatkoi Kaspar kiireesti. Ja kun nuoren emännän askeleet kaikuivat eteisessä, antoi Kaspar silmillään merkin vanhalle Seferlille ja Burgerlille, otti sitten ukon käsivarsilleen ja kantoi hänet kuin lapsen portaita ylös kamariin, jossa laski hänet vuoteeseen.

"Etkö, isä, tahdo muuta kuin lasin vettä?" kysyi Leena tultuaan kamariin, jonne Burgerl hiipi hänen jälkeensä.

"Ei mitään muuta, ei muuta. Olen vain väsynyt, kovin väsynyt."

"Jumala auttakoon sinua, isä!" Leena suuteli häntä otsalle. "Nuku hyvin ja herää aamulla virkeänä!"

"Hyvää yötä, valkohapsinen tonttuni", sanoi Burgerl. "Lähetit minulle terveisiä, että olet iloinen jos minä sinua hiukan rakastan. Katso, minä alan jo huomenna osottaa sitä. Oletko tyytyväinen?"

"Olen, tyttäreni. Mutta sinun täytyy kiirehtiä, sillä sinulla on vähän aikaa."

"Isä!" huudahti Leena.

"Niin, niin, olenhan jo ylen vanha. Saanhan sanoa, että olen vanha?
Hyvää yötä, hyvää yötä!"

Leena ja Burgerl menivät.

Kun Kaspar ojensi vanhukselle kätensä, ei tämä tahtonut sitä päästää.
Kaspar kumartui ja kysyi: "Onko sinulla minulle sanomista?"

Vanhus nyökkäsi.

Kaspar astui oven luo. "Minä tulen kohta", hän sanoi oven ulkopuolelle, sulki sen sitten ja palasi Reindorferin luokse.

Tämä nosti kätensä. "Annatko minulle anteeksi?"

"Mitä anteeksiantamista minulla olisi?"

"Että olen tullut tänne."

"Kaikille meille on ilo nähdä sinua".

"Ah, rakkaat ystävät! Et voi uskoa kuinka siitä iloitsen! Pysykää aina samanlaisina, ja Jumala suojelkoon teidän elämäänne, terveyttänne ja kunniaanne!"

"Siihen sanon sydämestäni aamen, isä Reindorfer."

"Sentähden on minulle lohdutus, että pääsin tänne. Mutta viisainta olisi ollut pysyä poissa. Pelkään saattavani teille pelottavan häiriön."

"Ei mitään häiriötä, vielä vähemmän pelottavaa."

"Mutta jos minä nyt tähän kuolen…"

"Jumala varjelkoon! Mitä ajatteletkaan? Toivon, että sitä ennen saat elää kauan luonamme."

"Kun te olette niin hyviä minulle, haluaisin kyllä sanoa kuolemalle niinkuin talonpojan vaimo vaatekauppiaalle: 'Tuon jäännöspalasen sinä saat antaa minulle kaupantekiäisiksi, onhan sääli repiä sitä pois!' Mutta tässä eivät rukoukset auta. Jäännöspalanen on mennyttä… Kangas on revitty … minä tunnen sen täällä." Hän näytti rintaansa.

"Älä luulottele sitä, äläkä ajattele; minä ymmärrän kyllä, kuinka vaikuttaa sellainen sydämensuru, jota sinä olet kokenut, kun vielä otetaan lukuun pitkä tie ja ikäsi… Mutta työnnä pois raskaat ajatukset! Sinun täytyy nukkua! Saat nähdä että aamulla olet paljoa parempi, vaikka et olisikaan aivan terve." Hän oikaisi peitteen, jonka vanhus oli sotkenut. "Hyvää yötä, isä Reindorfer!"

Vanhus oli nyt yksin. Hän kuuli hiivittävän varpailla ovensa takana, ja hän erotti tutun, rakkaan syvän äänen joka sanoi: "Eihän hänellä liene mitään vaaraa?"

"Häpeäpilkku", mutisi vanhus, "häpeäpilkku? Onko hän se? Enkö juuri häneltä saa parhaimman kunnian? — Ei, ei, sinä olet nuori, kukoistava kunniapalkintoni! Kun ajattelen, ettei sinua olisi ollut olemassa … se tuntuu työläältä … erittäinkin nyt … en tiedä kumpaako toivoisin. Jos häntä ei olisi olemassa, ken minua nyt kurjuudessani auttaisi, kenties viimeisellä hetkelläni? Yksikään sydän ei minua säälisi!… Sitä en voinut ajatella, kun tuo pieni olento ensi kerran käsivarsilleni laskettiin; enkä silloin, kun häntä pienenä tyttönä ankarasti kohtelin, voinut uskoa, että hän eräänä päivänä näin maksaa minulle. Nyt se päivä on tullut. Mutta se on varma, ettei mitään tapahdu tarkotuksetta."

Vähitellen hän vaipui rauhattomaan horros-uneen, jota kesti koko yön. Hänestä tuntui kuin joku olisi avannut ovea useamman kerran ja hiipivin askelin saapunut huoneeseen ja kumartanut hänen vuoteensa yli. Niin oli tapahtunutkin; toinen toisensa jälkeen talon asukkaat kävivät häntä katsomassa. Sen olennon jonka hän vihdoin aamuhämärässä selvästi erotti hän näki nytkin luonansa istuvan, kääntäessään kasvonsa ikkunaan päin. Se oli Burgerl.

Nuori isäntä tuli nuoren emäntänsä kanssa häntä katsomaan, ennen vainiolle lähtöänsä. Oli kiire aika; pelloilla, niityillä ja puutarhassa korjattiin vuoden viimeistä satoa. Aviopuolisot lausuivat aamutervehdyksen. Heidän kysymykseensä, kuinka isä voi, vastasi vanhus: "väsynyt, väsynyt". He käskivät Burgerlin vartioida häntä tarkasti ja menivät. Kaspar päätti, vaikka työväestä olikin puute, lähettää Heinerin noutamaan lääkäriä piirikaupungista. Tämä auttaisi isä Reindorferin pikemmin voimiinsa kuin hän itsestään voisi päästä; sillä olihan vanhus vain kovin väsynyt, — kovin väsynyt.

Harmaita pilviä ajelehti taivaalla ja niiden välistä pilkisti aurinko tuon tuostakin hetkiseksi näkyviin. Sairas makasi hiljaa ja äänetönnä. Tyttö ompeli ahkerasti ikkunan luona. Hetki vierähti hetken jälkeen.

Päivällisen aikaan oli taas talossa vilkasta elämää. Kaspar ja Leena saapuivat. Vanhus ei huolinut ravinnosta, ja he poistuivat huolissaan. Mutta jo ensi yönä, viimeistään aamulla varhain, saapuisi lääkäri.

Talo oli jälleen pian autiona. Kotona ei ollut ketään muita kuin vanha Seferl, joka torkkui keittiön jakkaralla. Iltaan saakka Burgerl oli sairaan luona kamarissa. Silloin tällöin kuului lasten kirkunaa kylätieltä. Tuuli ajeli edelleenkin raskaita pilviä ja puskui tavan takaa ikkunaa vastaan, pidättäen sitten taas henkeään. Pieni tyttö teki samoin, ja silloin oli pelottavan hiljaista; pieni huone tuntui koko mailman hylkäämältä.

Äkkiä sairas yritti nousta kyynärpäilleen. "Lapsi", pyysi hän vaikeasti, "mene pois täältä. Lähetä joku toinen, en tiedä, mitä minulle tapahtuu. Ajatukseni sekaantuvat, kummallisia kuvia syntyy aivoihini. Mene … mitä nyt kenties … tapahtuu, ei sinun … sovi … nähdä…"

Burgerl oli kohonnut kiireesti tuoliltaan ja katsoa tuijotti sairaaseen. Ainoastaan se nimetön kauhu, joka valtasi hänet ja sai hänen sydämensä rajummin sykkimään, saattoi pidättää hurjan kirkaisun, joka pyrki hänen rinnastaan.

Vanhan miehen kasvoissa näkyi ilme, jonka hän hyvin tunsi — viimeinen.

Hän aikoi juosta pois, minkä jalat saattoivat kantaa, mutta ne kielsivät palveluksensa. Hän seisoi siinä kuin permantoon kiinni kasvaneena, painaen käsin silmiään päästäkseen näkemästä kauhistuttavaa.

"Sinä et voi jäädä tänne!" huusi kauhun ääni hänen povessaan. "Täytyy!" vastasi hän ahdistuksessa; "olisi synti jättää hänet nyt yksin!" Hän muisti, että vanhus nyt viimeisellä hetkellään — hän tiesi sen aivan hyvin viimeiseksi — oli huolehtinut hänen tähtensä. "Jumala auttakoon ettei kouristus minua tapaisi, minä tahdon jäädä!"

Hän seisoi vielä hetkisen. Sydämen kiivas sykintä ja valtimon ankara lyönti oli äkkiä asettunut. Hän puri hampaitaan yhteen ja piti päättävästi käsivartensa sivulle vaipuneena.

Siinä kuoleva lepäsi. Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet vääntyneet, otsalla oli suuria hikipisaroita, ja hän hengitti raskaasti.

Kalpeana, mutta silmäluomiaan väräyttämättä Burgerl astui kuolinvuoteen luo.

"Tahdotko jotakin, isoisä?"

Ei mitään vastausta.

Burgerl kuivasi esiliinallaan kuolevan otsaa. "Mitä voin tehdä sinulle, iso-isä?"

Turhaan kysytty, kuoleva ei varmaankaan kuullut. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja siinä tavassa, jolla hän ikäänkuin etsien käänteli päätään, oli avutonta kärsimättömyyttä; oli kuin hän olisi kaikesta muusta välittämättä kuunnellut jotakin. Burgerl oli kerran nähnyt samanlaisen ilmeen erään sokean kerjäläisvaimon kasvoissa, kun tämä katuhälinässä kuunteli lastaan ja hapuili hänen luokseen.

Burgerl kumartui päättävästi ja sanoi kovasti vanhuksen korvaan: "Minä menen hakemaan äitiä, Leenaa!"

Silloin rauhattomuus hävisi kuolevan kasvoilta.

Burgerl kiirehti ulos. Hän jätti oven auki jälkeensä ja eteiseen saavuttuaan hän huusi keittiöön: "Riennä kamariin, Seferl. Iso-isä on kuolemaisillaan; mutta hän ei voi kuolla, hän odottaa äitiä!"

Sitten hän juoksi yli pihamaan laajoille vainioille. Hänen ei tarvinnut kauan huutaa, eikä hänen tarvinnut antaa selityksiä, hänen äänensä oli niin hätäinen ja hänen kasvonsa olivat niin kauhistuneen näköiset, että Kaspar ja Leena samosivat hänen luokseen ja ymmärsivät kysymättä kaikki.

Burgerl riensi heidän jäljestään, mutta ennen portaille kiirehtimistään hän pistäytyi keittiöön noutamaan etikkapulloa. "Äiti voi tarvita tätä."

Ylhäällä kamarissa Leena oli vaipunut vuoteen ääreen ja tarttunut kuolevan käteen, joka liikkui rauhattomana, kunnes itkevä nuorikko oli pannut sen omalle päälaelleen, jolloin se näytti löytäneen haettavansa.

Äkkiä kuoleva sanoi lapsellisen kirkkaalla äänellä: "Kääntäkää minut seinään päin!"

Leena nousi, painoi suudelman hänen otsalleen, tarttui sitten molemmin käsin varovasti häneen ja täytti hänen pyyntönsä.

Burgerl, joka seisoi sängyn jalkapuolessa, katsahti merkitsevästi isäänsä. Tämä riensi silloin ja otti hervonneen puolisonsa käsivarsilleen.

Hän laski hänet tiedotonna tuolille. Burgerl tunkeutui siihen ja sanoi:
"Päästä minut, isä!" Hän voiteli etikalla Leenan päälakea ja ohimoita.
"Äiti olisi lähin sulkemaan kuolevan silmät", puheli Burgerl samalla,
"mutta kun sitä ei saa viivyttää, teen minä sen hänen puolestaan.
Tahdotko, isä, olla hyvä ja kääntää iso-isä paran jälleen kohdalleen."

Kaspar asetti kuolleen suoraksi. "Hänen silmänsä ovat jo kiinni.
Näyttää aivan kuin hän nukkuisi."

Kun Kaspar astui pois vuoteen luota, liitti Seferl kuolleen kylmät kädet yhteen. Leena virkosi jälleen. Burgerl kääri kyyneleisin silmin kätensä hänen kaulaansa ja Leena otti tytön polvilleen. He istuivat hyvin lähellä toisiansa ja nyyhkyttivät. Kaspar tuli huolissaan heidän luokseen ja hänen puolisonsa ojensi hänelle vapisevan kätensä tyttären pään yli. Burgerl huokui esi-liinaansa ja kuivasi sillä äitipuolen silmät; sitten hän viittasi sänkyyn: "Iso-isä nukkuu, katso, hän nukkuu hyvin!"

Hän vei Leenan, jota saattoi johtaa kuin lasta, muutamia askeleita lähemmäksi kuolinvuodetta. Siinä he molemmat polvistuivat ja lukivat rukouksen puoliääneen, ja kun aamen oli kajahtanut, sanoi Burgerl: "Isä, vie nyt äiti täältä!"

"En voi jättää häntä", muistutti Leena.

"Saat nähdä hänet myöhemmin", lohdutteli Burgerl ja auttoi häntä nousemaan.

Leena nousi epäröiden. "Kuka valvoo hänen luinaan?" hän kysyi hiljaa.

"Minä ja Seferl", vastasi Burgerl päättävästi.

"Tule, puoliso raukkani", pyysi Kaspar, "menkäämme jo täältä." Ja he läksivät yhdessä. Kynnykseltä Leena katsoi taakseen kyyneleet silmissä, ja kun Burgerl oli sulkenut oven heidän jälkeensä, hän vaipui puolisonsa rintaa vastaan ja huokasi: "Ah, Kaspar, kuinka se tuntuukaan raskaalta! Jospa olisin saanut pitää häntä edes muutaman päivän! — Mutta juuri nyt, jolloin hänellä olisi ollut hyvä kohtelu!"

Mutta Kaspar löysi ne parantavat sanat, jotka viihdyttivät hänen kouristuksentapaisen tuskansa ja pyhittivät hänen surunsa. Hän otti ne omasta sydämestään. "Katso, Leena", hän lausui hellästi, "paljoa raskaampaa olisi ollut, jos vanhus ei olisi tietänyt, kuinka hyvät aikeet meillä oli häneen nähden. Hän sai sen Jumalan sallimasta nähdä oikeaan aikaan, se oli hänen viimeinen kokemuksensa elämästä, viimeinen ilonsa, sitä tuntien hän erosi…"

Kun Burgerl oli sulkenut kuolinhuoneen oven, otti hän kaapista rukouskirjan ja etsi siitä rukouksia kuolleille.

"Mutta, Burgerl, aijotko todellakin jäädä tänne kuolleen luokse?" kysyi vanha Seferl ihmeissään.

"Kyllä minä jään."

Burgerl asettui kuolinvuoteen pääpuolelle ja vanha Seferl jalkapuolelle, ja he alkoivat yhdessä rukoilla. Tyttö luki rukoukset puoliääneen, ja vanha palvelija mutisi sana sanalta jäljestä muistin mukaan. Heidän äänensä, toinen kirkas ja hillitty, toinen syvä ja soinnuton, täytti pienen huoneen hyrinällä ja porinalla, joka voimakkaissa ja innokkaissa rukouksen paikoissa kohousi kuuluvammaksi, mutta muuten säilytti yksitoikkoisen nukuttavan tasaisuutensa.

Burgerl väsyi ensin ja antoi rukouskirjaa pitävän käden vaipua polvelle. Mutta hän virkistyi täydellisesti hiljaisuudesta ja katsahti ylös. Vanha Seferl, joka oli hetkisen yksin innokkaasti rukoillut, nukkui istuallaan. Burgerl ei häntä havauttanut.

Hän valvoi yksin kuolleen luona.

Kuollut makasi kuin syvässä unessa.

Burgerl koetti sormellaan hänen käsiään … ne olivat kylmät ja jäykät.

Eilen vielä ilo ja suru vaikuttivat häneen, hän oli väsynyt ponnistuksista ja murheesta, rakkaus ilahdutti häntä kuin loistava joulukuusi lasta. Nyt hän ei tiedä maan murheista eikä riemuista! Maailman pahuus saisi turhaan tärisyttää sitä vuodetta, jolla hän lepää kädet ristissä vaipuneena rinnan päälle. Häntä se ei häiritsisi!

Burgerl sai luottamusta tähän hiljaiseen rauhan mieheen. Jos hän voisi lapselle puhua, hän ei sanoisi mitään pelottavaa, olivathan hänen kalpeat kasvonsa niin tyynet ja rauhalliset.

Pää nojautuneena tuolin selkänojalle ristiin laskettuihin käsivarsiin nuori tyttö katseli kauan vainajaa.

Hän kääntyi vasta kuullessaan askeleita portailta, jolloin Seferl säikähtäen heräsi unestaan. Sieltä saapui muutamia työmailta palanneita palvelijoita, jotka tahtoivat myöskin valvoa kuolleen luona. Useimmissa lauluissa oli harras uskonnollinen sävy, mutta oli sellaisiakin, joissa oli hyljätty Jumalan armopäätöksiin ja isäisiin lupauksiin turvautuminen ja sen sijaan järkyttävästi valitettiin ihmisen viheliäisyyttä ja kaiken maallisen elämän katoavaisuutta. Tavallaan on näissäkin lauluissa lohdutusta, sillä ajatellessamme kaiken välttämätöntä katoamista lientyvät yksityisen kuoleman herättämät tuskat. Nämä synkkämieliset laulut kaikuivat vaihdellen hiljaisessa yössä.

Aamunkoitteessa tulla rytisivät rattaat pihamaahan. Heiner saapui lääkärin kanssa. Kun tämä vakavan isännän ja itkevän emännän seurassa astui kuolinhuoneeseen, hiipi Burgerl ulos.

Hän halusi raitista ilmaa.

Portaita alas mennessään hän polki voimakkaasti jaloillaan ja väänsi käsivarsiaan. Edellisenä päivänä, jolloin ensimäinen peljästys oli viedä häneltä järjen, hän ei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa. Nyt hän luuli päässeensä vapaaksi sairaudestaan ja hänellä oli hurskas usko, että hän sai tämän palkinnon uskollisesta valvomisestaan kuolleen luona.

Hiljaa väristen kylmässä tuulessa, joka liekutteli kellastuneita lehtiä, hän astui syksyisen aamun raittiiseen ilmaan terveytensä saavuttaneena ja varsinaisen lapsuutensa menettäneenä!