Notarius luki kiireesti jälkisäädöksen. "Onko oikein? Eikö teillä ole mitään lisättävää eikä pois jätettävää?"
Mylläri tavotti musteeseen kastettua kynää, joka oli notariuksen kädessä.
"Niin hyvin ja selvästi kuin mahdollista", lausui tämä mennen kirjottajan taakse. "Koko nimi. Mathias Herlinger."
Siinä se nyt oli, suurilla epävakaisilla kirjaimilla oli paperiin piirretty: "Mathias Herlinger". Pistettä tehdessään mylläri painoi kynän paperin läpi ja notarius irroitti sen pian hänen kouristuksen tapaisesti puristuneesta kädestään, ettei koko jälkisäädös turmeltuisi.
Mylläri vaipui vuoteelleen syvästi huoaten. Mutta notarius huokasi helpotuksesta astuessaan pöydän luo allekirjotettu säädös kädessä.
"Pyydän teidän arvoisuutenne todistamaan." Hän ojensi kynän papille. Sitten osotti hän Kleehuberille sen paikan, johon hänen oli nimensä piirrettävä.
Tämä mietti kauan, ei nimeänsä, jonka hän kyllä muisti, vaan kutakin kirjainta, joka oli kirjotettava. Renki kirjotti sitten viimeiseksi.
Vuoteelta kuului kuiskaus: "Kukkia — liian paljon hän on antanut minulle kukkia."
Notarius ja todistajat kääntyivät pöydän luota ja lähestyivät kuolevaa. Tuo pitkähkö olento, joka syvälle painuneine piirteineen vuoteella lepäsi, kuiski hiljaa itsekseen ja leikki sormillansa kuin lapsi, ei ollut enää mylläri Herlinger. Kuka sitten? Ei kukaan. Se oli se, joka kerran oli olemassa ennenkun meillä oli tietoa itsestämme, se sama, joka jo kerran meidän avuttamme innokkaasti työskenteli tietoisuutemme kehittämiseksi, se, joka meidät lopullisesti jättäessään kootuista muistoistamme kauhistuu tahi riemuitsee, se, joka saa lapsen nauramaan tahi itkemään ja joka myöskin antaa kuolevalle viimeiseksi tervehdykseksi matkalleen joko kyyneleen tahi hymyn.
Syvä hengenveto kohotti peitettä, — se oli viimeinen. Läsnäolijat näkivät edessään ruumiin. Pastori aikoi juuri kutsua talonväen ja pitää rukouksen, kun ovi aukeni ja Florian Weninger astui sisään.
Irrottamatta kättään oven rivasta lausui hän lyhyesti: "Hyvä päivä! Täällä minä olen. Kuinka on, saako Aloisia poikansa kanssa nyt tulla tänne? Muutoin minä poistun heti."
Pastori astui samassa hänen luokseen, vei hänet vainajan luo ja pitäen hänen kättään omassaan painoi hänet polvilleen: "Katso häntä! Säästä ylpeitä sanojasi ja rukoile hänen puolestansa, — kuolemansa hetkellä hän on sinua isällisesti muistanut ja määrännyt myllyn sinulle!"
Nuori mies katsoi hämmennyksissään ympärillä oleviin, sitten hän silmäili edessään olevia kalpeita kasvoja, puristi molemmin käsin rintaansa ja sanoi vapisevalla äänellä: "Olisin kuitenkin tavannut häntä mielelläni voidakseni kiittää häntä."
Se oli hyvien tunteiden ensimäinen kipinä, sen hyvän sadon ensimäinen siemen, jonka vanha mylläri oli kuolevalla kädellään kylvänyt, ja josta hän vei tiedon haudan toiselle puolelle.
* * * * *
Kirkonkirjaan, johon seurakunnan lisääntyminen ja vähentyminen ja sen yksityisten jäsenten syntyminen, avioliitto ja kuolema merkitään, kirjotti pastori Josef Reindorferin ja hänen vaimonsa Rosalian tytön, joka oli kasteessa saanut nimen Magdalena. Siihen piirrettiin myöskin mylläri Mathias Herlinger, "kuollut n.s. Vesihaudan luona olevalla myllyllä tässä seurakunnassa."
Vuosia kului. Lumi peitti kumpuja ja painoi raskaasti kuusien oksia; vuosi oli lopullaan, kun nimi Herlinger vielä kerran merkittiin kirkonkirjaan. Siinä oli nyt luettavana, että Vesihaudan uusi mylläri Florian Weninger, n.s. "Herlingerin Florian" — sillä rahvas ei unhottanut vanhan mylläri-vainajan tunnustusta, että Florian oli hänen poikansa — ja Aloisia Kaufmann maakunnan pääkaupungista olivat käyneet seurakunnan pastorinkansliassa kuulutusta ottamassa ja sitten näyttäneet laillisen todistuksen, että he olivat kaupungissa solmineet avioliiton.
IV.
Pieni Magdalena kasvoi Reindorferin talossa. Kun tämä lapsi tarvitsi vaalimista ja hoitoa, tahtoi Reindorfer toisiakin lapsia erityisesti palkita. Hän ei enää heidän virheitään ankaruudella valvonut, ei ollut aina heidän huolimattomuudestaan tietääkseenkään ja jätti heille runsaammin vapautta. Hän valmisti heille pieniä ilojakin, kaivoi taskuaan ja antoi rahaa tytölle huiviin ja nauhoihin, pojalle olueen ja tupakkaan, silloin tällöin kirkkojuhliinkin.
Miksi hän tekisi heidän elämänsä raskaaksi? Heillä pitää toki olla enemmän oikeuksia kuin kolmannella lapsella, niin hän ajatteli. Sitä vaati oikeus ja kohtuus.
Nuori Leopold Reindorfer ja hänen sisarensa Elisabeth olivat siitä erittäin mielissään, ja he käsittivät että pienokainen oli syynä isän muuttuneesen käytökseen heitä kohtaan.
"On sen pienimmän olemassaolosta hyvääkin", sanoi Leopold. "Sen jälkeen kun hyödytön suu ilmestyi taloon, panee isä enemmän arvoa niille, jotka tekevät jotakin ruuastansa."
Elisabeth tunsi myötätuntoisuuttakin tätä viatonta olentoa kohtaan, jonka tähden suhteet olivat niin muuttuneet, ja usein hän askarsi pienen sisarensa kanssa. Oikeastaan hän yksin pitikin huolta tytöstä. Hän, eikä äiti, opetti lapsen sanomaan Reindorferia "isäksi".
Kuinka kauan siihen kului aikaa? Lapsista tuntuu maailma aina seisovan paikoillaan. He eivät huomaa, että heidän ympäristönsä muuttuu, kun eivät huomaa omaa muuttumistaan. Kuinka kauan? Kysy sitä päivänpaisteessa leikkiviltä lapsilta.
Siinä oli pieni poika, jonka suuria ruskeita silmiä runsaina mustina kiharoina otsalle valuva tukka varjosti. Hänen pukunaan oli paita ja kannattimella kiinnitetyt housut. Hän oli paljain jaloin niinkuin hänen leikkitoverinsakin, pieni tyttönen, jonka yllä oli karkea paita ja hänelle liian pitkä hame. Tytön vaaleiden, hämmennyksissä olevain kiharain alta tähysteli myöskin ruskea silmäpari maailmaa…
Poika seisoi hajasäärin, kädet housun taskuissa tytön edessä ja kysyi:
"Kuka sitten sinä olet?"
"Minä olen Leena", sanoi tyttö ja katsoi kummastellen poikaan, joka ei tiennyt, kuka hän oli. Tytöstä hän varmaankin oli hyvin tyhmä poika. "Kuka sitten sinä olet?"
"Minä olen myllärin Florian Vesihaudalta, tiedä se!" vastasi poika. Hänessä oli niin paljon miehekästä etevämmyyden tuntoa, ettei hän ollenkaan kummeksinut tytön tietämättömyyttä.
Tyttö nyökkäsi. Hän ei kyllä tietänyt, mikä mylly on eikä myöskään
Vesihaudan paikkaa, mutta hän oli kuitenkin selitykseen tyytyväinen.
"Katsotko sinä mielelläsi lintuja?" kysyi poika.
"Katson kyllä", vastasi tyttö, "onko sinulla niitä?"
Pieni Florian nauroi. Hän otti kädet taskustaan ja näytti, että ne olivat tyhjät. "Tuolla ylhäällä niitä on oikein paljon. Tule mukaan!" Hän tarttui tytön käteen.
He astuivat pitkin tietä kunnes tulivat suuren pensaan luo, jonka alla oli viime sateen ajoilta puolittain kuivanut vesilätäkkö säilynyt. Sen mudassa elosteli pikku elukoita ja matoja, ja lintuja lenteli siinä suuret laumat edes takaisin iskien nokallaan lätäkön pohjaan. Se oli iloista kuisketta.
Eräs keltasirkku miellytti lapsia erinomaisesti, ja kun muutamat leppälinnut hyppäsivät mutaan hyvin varovasti kuin pelkäisivät sääriensä likaantumista, puhkesivat lapset kaikuvaan nauruun ja alkoivat lintujen tavalla hyppiä tasajaloin lätäkön ympäri.
Seuraus oli että linnut lensivät loukkaantuneina matkaansa ja olivat poissa, vaikka Florian ja Leena vakavasti vakuuttivat, etteivät he enää tee niin — ja eiväthän linnut voisi olla niin tyhmiä, etteivät enää näyttäytyisi.
He odottivat kotvan aikaa, mutta turhaan.
Poika kohotti tyytymättömänä olkapäitään. "Se on sinun syysi", sanoi hän tytölle. "Sinä matkit niitä."
"Kyllä ne tulevat takaisin", vastasi Leena nauraen.
"Ei ainakaan tänä päivänä", sanoi myllärin Florian. "Minä menen kotiin."
"Minä tulen mukaan", huudahti tyttö. "Onko sinne pitkältä?"
"En tiedä, jaksatko sinä niin kauas astua. Mutta tule vain! Minä kannan kun väsyt."
Tyttö harkitsi.
"Minä näytän sinulle puutarhamme", lupasi poika.
"Meillä on paljoa suurempi."
"Oletko myllyä nähnyt?"
"En, miltä se näyttää?"
"Tiedäthän, missä jauhoja tehdään. Isälläni on mylly ja minä näytän sen sinulle."
Kenpä meistä, joka ei ennen ole myllyä nähnyt, ei tahtoisi sitä nähdä? Uteliaisuus voitti, ja tyttö juoksi iloisesti pojan rinnalla. Hän kaatui usein pitkään hameeseensa, jota hän ei ymmärtänyt kannattaa, ja silloin he nauroivat kovasti. Minkähänlainen se oli se mylly, jossa tehdään jauhoja?
He olivat jo kulkeneet jotenkin pitkän matkan. Tyttö alkoi jo väsyä ja tuskastua. Hän ei enää kuullut pientä ohjaajaansa, joka lakkaamatta vakuutti, että nyt heidän täytyy heti saapua perille. Hän toisti näitä sanoja rauhottaakseen itseään — niin pitkältä kuin tänään ei matka ollut koskaan ennen tuntunut. Molemmat lapset joutuivat arveluttavaan mielentilaan. Kumpikin tunsi olevansa niin kaukana kodista ja kuin yksin. Oli aivan hiljaista, ainoatakaan ihmistä ei kuulunut eikä näkynyt, joitakuita lintuja vain lensi silloin tällöin puunoksilta maantielle, mutta lasten huomio ei ollut enää pitkiin aikoihin kiintynyt niihin. He välttivät toisiinsa katsomista, sillä kummallakin oli itku kurkussa, ja jos toinen olisi huomannut, että kumppani oli yhtä onneton, olisivat he molemmat puhjenneet äänekkääsen valitukseen.
Mutta nyt he kuulivat äkkiä ryskettä ja kohinaa, ja poika riemuitsi äänekkäästi. Hän tarttui Leenan käteen, ja he juoksivat tien mutkan. Ryty ja kohina kuului yhä selvemmin, ja tuo huone tuolla alhaalla tien varrella suurine rattaineen oli mylly. Kohina oli veden kohinaa ja rytinä myllyn rattaan rytinää, selitteli Florian.
Lapset seisoivat maantien yläpuolella kapealla jalkakäytävällä, mutta heidän täytyi jättää se ja mennä toiselle polulle vastaisella puolella.
"Tule, nyt minä kannan sinut sinne!" huusi poika iloisesti hyppien. Hän käski Leenan ottaa lujasti kiinni hänen kaulastaan, sitten hän itse tarttui tytön pieniin jalkoihin ja aikoi nostaa häntä, mutta siitä ei tullut mitään, ja tyttö nauroi sitä, että hän oli niin raskas. Hän päästi Florianin irti, mutta tämä sylkäisi vakavasti kämmeniinsä niinkuin oli nähnyt suurten tekevän, ja tarttui voimakkaasti tyttöön, nosti hänet ylös ja he vierivät toisensa ympäri pitkää ruohikkoa alas maantielle asti. Siellä irrottautuivat he toisistaan, istuivat rinnatusten ja nauroivat. Sitten poika hyppäsi ylös ja juoksi edellä myllylle; tyttö seurasi jäljestä.
Kun he tulivat lähelle, Leena ihmetteli ratasta, joka oli niin suuri, mutta muuten siellä näkyi pelkkää vettä eikä ollenkaan jauhoja. "Jauhoja on sisässä myllyssä", sanoi Florian. "Tule vain!"
Pisteaidassa oli pieni portti. Florian nosti taitavasti säppiä ja portti aukeni sisäänpäin. Lapset tulivat pihaan; suuri koira juoksi suoraan heitä vastaan ja hyppi pojan ympärillä. Mutta kun se haukkui tyttöä, sai se sysäyksen. Villaisen turkkinsa tähden ei se kuitenkaan käsittänyt pienen käden lyöntiä miksikään vihamielisyyden merkiksi, ymmärtäväisenä eläimenä se piti sitä vaatimattomana kehotuksena muuttaa käytöstapaa pientä neitosta kohtaan. Elukka ojensi sentähden etukäpälänsä Leenan jalkoihin ja laski päänsä niille, sitten se heilutti koholla olevaa takaruumistaan ja huiskutti häntäänsä, joka korkean asemansa vuoksi heilahtelikin hyvin ylpeästi. Puuttui vain sitä, että koira olisi harjottanut jonkinlaista pakkoa sisällistä vakaumustaan vastaan kaikkien kohteliaisuuksien arvosta eikä silloin haukotellut, mutta nyt se teki niin.
Keittiön ovelle, jonka kautta täälläkin pääsi pihalta suoraan huoneisiin, ilmestyi kookas ja ryhdikäs nainen. Hän oli myllärin vaimo. Herlingerin Florian piti nähtävästi arvolleen alentavana kadottaa vapautensa tavallisen tytön tähden; nyt hän saattoi lukea sen helposti vaimonsa ylivoiman syyksi, sillä tämä oli paljoa suurempi ja väkevämpi kuin hän.
Poika juoksi äitinsä luo.
"No, Florian", kysyi äiti, "kuka sinun kanssasi on?"
"Leena."
Myllärin vaimo otti kumpaakin lasta kädestä kiini ja vei heidät kamariin, jossa hänen miehensä teki laskujaan. Hän aukaisi oven puolitiehen, työnsi lapset edellään sisään ja lausui sitten veitikkamaisella äänellä: "Katsopa isä, eikö Florian tule sinuun! Hän jo kuljettelee kassapäitä."
Mylläri nauroi.
Hän oli ajan kuluessa tullut vakavamman ja luotettavamman näköiseksi. Ei näet tapahtunut niinkuin kylänväki oli odottanut. Siitä hetkestä saakka, jolloin hän vaimonsa ja lapsensa seuraamana myllyn isännäksi muutti, toimi hän käskevällä arvokkaisuudella niinkuin asettunut perheenmies ainakin. Hän mielistyi tehtäväänsä sekä tottui siihen, ja lopulta tuli hänestä sellainen, jolta hän tahtoi näyttääkin, älykäs liikemies ja huolellinen perheenisä. Siitä syystä hän sai osansa kunnioitusta omalta seurakunnalta sekä läheiseltä ympäristöltä.
Hän heitti pois kynän ja kääntyi lapsiin. "Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi tytöltä, jonka vaimo oli tuonut aivan hänen polvensa luo.
Tyttö nauroi hämillään.
"No, haasta pois!" Hän nosti lapsen polvelleen. "Mikä sinun nimesi on?"
"Magdaleena."
"Mikä muu?"
Tyttö mietti hetkisen. "Reindorfer", sanoi hän sitten reippaasti.
Myllärin käsivarsi, jolla hän piti lasta, kouristui kokoon ja ehdottomasti painoi hän toisella kädellään pientä valkeaa päätä poveaan vasten.
Tyttö hämmästyi hyväilyä, johon hän ei ollut tottunut, hän ponnisti molemmilla käsillään myllärin rintaan ja kirvottautui vapaaksi sekä katsoi sitten suurilla ruskeilla silmillään mylläriä silmiin.
Tämä ei voinut katsetta sietää. Hän nosti tytön polveltaan ja asetti jälleen permannolle. Hänen kätensä vapisivat.
Florian oli tähän asti isäänsä nojaten katsellut pientä leikkitoveriaan, nyt molemmat pienokaiset seisoivat vieretysten permannolla. Myllärin vaimo katseli heitä kauan ja sanoi sitten: "Tyttö on aivan meidän Florianin näköinen."
Mylläri puisti päätään.
"Katso itse, silmät ainakin ovat samanlaiset."
Mylläri nousi harmistuneena ja saattoi vaimon sekä lapset ovelle.
"Menkää matkoihinne, minun pitää laskea", hän sanoi heille ja lisäsi
Leenaan kääntyen. "Koetapa sinä laittautua kotiisi!"
"No mutta älä pelottele tyttöä", sanoi vaimo. "Hänhän on pieni herttainen olento."
"Niin, niin, mutta ajattele kuinka kauas hän on eksynyt; häntä kenties etsitään Reindorfissa."
"Minä saatan häntä jonkun matkaa."
"Pysy vain kotona — lähetä renki tahi palvelustyttö viemään häntä."
Mylläri sulki oven heidän jälkeensä.
"Rosel!" huusi myllärin vaimo pihamaalle tultuaan.
"Heti, emäntä!" vastasi eräs ääni, ja heti kiiruhti hyvinvoiva palvelijatar aitasta. "Mitä on tehtävä?"
"Mene ja vie tämä tyttö Reindorfiin, hän on sieltä. Sano, että hän on seurannut meidän Floriania tänne asti. Sellainen on lasten tapa eikä tyttöä saa sentähden kurittaa." Hän silitti hellästi pienokaisen vaaleita kiharoita. "Jumala suojelkoon sinua, lapsukainen!"
Palvelustyttö meni ja talutti tytön pois.
"Tule uudestaan!" huusi Florian hänen jälkeensä.
Pienokainen ehätti minkä pienillä säärillään jaksoi pysyäkseen kiirehtivän toverinsa rinnalla. Oi, kuinka pitkältä olikaan kotiin, — ja vitsaa hän varmasti saisi, kun oli mennyt niin kauas, — ja mylly — hän ei edes saanut nähdä, mitenkä siinä jauhoja tehdään. Tämä oli todellakin kovin surullista! Hänen kasvonsa vääntyivät itkuun, mutta siihen hänellä ei ollut aikaa, sillä hänen täytyi aina juosta hynttyyttää eteenpäin. Hän antoi pienen päänsä painua rintaa vasten; hiukset valuivat silloin kasvoille peittäen niiden säälittävän ilmeen.
Palvelijatar hiljensi äkkiä käyntiään, veti lapsen luokseen saadakseen hänet katsomaan ylös ja sanoi: "Katso, tuolla tulee isä!"
Vanha Reindorfer tuli heitä vastaan. "Täällä sinä vihdoinkin olet", hän sanoi. "Kyllähän minä uskoinkin, että sinä vielä olet maailmassa. Missä olet ollut?"
Palvelija selvitti asian.
Pikku Leena kuunteli tarkkaavaisena. Voi kuinka tuo Rosel oli paha; ei sanonut mitään siitä, ettei häntä saisi lyödä.
Kun Reindorfer oli kiittänyt myllyn palvelijaa, sanoi hän: "Odota, kunnes kotiin tulemme! Et sinä ilman aikojaan saata näin paljon touhua ja rauhattomuutta."
"Eipä kyllä", palvelija sanoi.
Voi sitä, kuinka paha se oli!
"Hyvää yötä, Reindorfer!" — Rosel riensi takaisin tietä myöten yhtä kiireesti kuin oli tullutkin.
"Hyvää yötä!" murahti talonpoika. Hän tarttui lapsukaisen käteen ja vetäen häntä jälestään torui häntä alinomaa; uutta soimausta alottaessaan hän karkealla kourallaan puristi tytön hentoa kättä, ja tempoi häntä niin, että lapsi oli kaatua.
"Vai myllylle sinunkin pitää päästä? — Siihenkö pesään sinäkin, sikiö, haluat? — Tietysti haluat pesääsi? — Mokoma käenpoika! — Menepä vielä kerran sinne, — silloin lyön sinut murskaksi! — Menepä vain kerran vielä!"
Pieni käsi oli aivan punainen, ja käsivartta pakotti. Pienokainen itki ja nyyhkytti äänekkäästi.
Eräs mies istui heidän kuljettavansa tien vieressä. Kleehuber se siinä lepuutti jalkojaan:
"Kuinka sinä, Reindorfer, pientä tyttöäsi pitelet?" hän kysyi. "Olen nähnyt sinun jo kauan näin itkettävän häntä. Sinun kotonasi ei ole pitkiin aikoihin ollut pieniä; olet unhottanut, miten heitä on kohdeltava."
Hän ei saanut vastausta, ja päätään puistaltaen hän katsoi heidän jälkeensä.
Reindorfer herkesi puristamasta lapsen kättä ja hiljensi kulkua, ja kun he olivat ehtineet Kleehuberin näkyvistä, seisahtui hän.
"Ei se ole oikeastaan oikein, se on julmaa ja epäkristillistä! Minkä lapsi voi mielijohteilleen? Eikä hän sillä mitään tarkottanut, eihän hänellä ole sen vertaa ymmärrystä. Älä itke, Leena!"
Hän otti tytön käsivarrelleen ja kantoi kotiin.
Reindorferin vaimo seisoi portilla ja juoksi vastaan, mutta ennenkun hän ehti lasta tavottamaan, laski Reindorfer sen maahan ja sanoi: "Siinä on äpäräsi! Jos talomme olisi palanut tahi ukkonen lyönyt meidät kaikki muut kuoliaaksi, et sinä olisi pitänyt sellaista hädänhälinää kuin nyt."
Vaimo otti lapsen luokseen ja katsoi mieheensä kyyneleisin silmin:
"Jumala antakoon anteeksi sinulle, Josef, kovuutesi minua kohtaan!
Mutta minä en voi tehdä muuta kuin sen, mihin on pakko."
* * * * *
Mylläri tahtoi laskea, niin hän ainakin sanoi, mutta hän nähtävästi toimitti laskuja päässään, sillä paperille ei ollut vielä ainoatakaan numeroa ilmestynyt. Mitä laskemista tämä oli? Tahtoiko hän kenties jonkun vanhan velan hävittää pois muistista?
Hän todellakin koetti sitä. Miksi hän ei sallinut vaimonsa saattaa tyttöä? Se oli todellakin hassua, ikäänkuin lapsi tietäisi jotakin jaaritella. Mutta oikein se sittenkin oli. Ja tyttö on pidettävä hänen kotoaan poissa, sillä nuo suuret ruskeat silmät olivat saaneet hänet hämmennyksiin, vaimokin oli huomannut ne! Joutavia! Juoksenteleehan täällä paljon muoskia, joista hän ei tiedä mitään — niin, parasta kun ei tiedä mitään, ei tahdo tietää! Vapaa kulkuri on onnellisin!
Sano se vielä kerran, mylläri! Eräänä päivänä sinä sen sanot, mutta silloin et tee sitä niiden vastenmielisten tunteiden vallassa, joiden pakotuksesta nyt nojaat pääsi kyynärpäin pöytään tuettuja käsiäsi vastaan, et rauhattomana siitä, että kevytmielisyytesi uhri ja hedelmä on arveluttavan lähellä sinua ja että sinun täytyy sidotuin käsin äänetönnä katsoa, mihin tämä johtaa; sinä sanot sen aivan toisinlaisin tuntein, ja sääli, joka sinusta nyt on kaukana, täyttää silloin olentosi!
* * * * *
Elisabeth Reindorferin hääpäivä oli pienestä Leenasta ihana päivä. Mitä silloin saikaan nähdä ja — syödä! Ajettiin kauas, hyvin kauas monilla rattailla, ja kuinka kaunis puku siskolla oli, ja kuinka soittajat soittivat ja väki tanssi! Kaikki oli toisenlaista kuin kotona!
Mutta hänen sydämensä oli pakahtua, kun kaikki tämä ihanuus sai surullisen lopun, kun hän sai kuulla, että sisar jäisi ainiaaksi sinne, niin ihmeen kauas hänen luotansa. Lasta ei voitu rauhottaa, ennenkun Elisabeth lupasi, että hän tulisi seuraavana päivänä ja joka päivä katsomaan heitä. Leena parka, se oli vain lupaus ja siksi jäi!
Äiti piti hänestä sen jälkeen vähän enemmän huolta; mutta sisarta se ei korvannut. Vaikka äiti ei koskaan kieltänyt lapseltaan luonnollisia tunteita — hän olisi siten näyttänyt vielä rikollisemmalta —, oli hänessä kuitenkin jonkinlainen arkuus tyttöä kohtaan, ja se herätti Leenassa samanlaisen tunteen.
Leenalla oli talossa ainoastaan yksi ystävä, johon hän saattoi luottaa ja joka käsitti kaikki asiat juuri niin vakavasti tai leikillisesti kuin hän tarkottikin. Se oli vanha "Sultan". Koira olisi mielellään leikkinyt hänen kanssaan, mutta hän tiesi, että eläin oli kovin kipeä, ja sentähden hän usein meni sen luo, sinne, missä se makasi oljillaan, ja eläin osotti siitä aina iloaan. Mutta eräänä päivänä oli elukka kovin rauhaton, voihki ja ulisi sekä heittelehti sinne tänne. Ja silloin Leena kysyi: "Mikä sinulla on, Sultan?" Mutta tämä ei näyttänyt häntä huomaavankaan. Leena istui murheissaan kopin luona ja veti koiran alle olkia, jotka se oli syrjään suljuttanut. Seuraavana aamuna oli "Sultan" kuollut, ja talonpoika kaivatti sille haudan puutarhaan. Renki veti sinne koiraa jäljestään, niin että sen pää iski kiviin, mutta Leena alkoi silloin ääneen itkeä ja piteli käsin omaa päätään. Rengin täytyi odottaa, kunnes Leena ennätti kääriä esiliinansa koiran pään ympärille. Tyttö seurasi sitten itkien mukana ja katsoi, kuinka kuoppa kaivettiin, "Sultan" laskettiin siihen ja multa tallattiin jälleen paikoilleen.
Renki meni sitten lapioineen pois, ja Leena jäi yksin täytetylle haudalle. Siinä oli "Sultan" maan alla, sen koppi oli tyhjä ja oljet olivat möyhyksi tallatut. Kelle hän nyt haasteleisi, kun iloitsi päivällisruoasta tahi jostakin muusta? Kelle hän valittaisi, kun pelkäsi lyöntejä tahi oli niitä jo saanut? Ja kun häntä jälleen orjantappuran piikki raapii, ei "Sultan" koskaan nuole pois verta. Oi sinua, hyvä "Sultan" raukka!
Hänelle oli opetettu, että hänen, kun hän oli ensin lukenut iltarukouksen omasta puolestaan, piti lukea se toistamiseen isän, äidin ja sisarten ja "kaikkien niiden puolesta, joita hän rakasti". Lohduttomassa surussaan hän liitti nyt yhteen pienet kätensä ja rukoili, luki kaikki mitä hänelle oli opetettu: aamurukouksen, ruokarukouksen ja iltarukouksen — "Sultanin" puolesta.
Sitten pyyhki hän silmänsä ja meni rauhottuneena pihaan.
Hän toivoi kyllä, että he saisivat toisen koiran, jonka kanssa hän eläisi yhtä hyvässä ystävyydessä; parin päivän perästä uusi koira tulikin, mutta se oli ärtyisä ja muriseva, sitä ei voinut puhutellakaan.
Sentähden hän oli mielissään, kun äkkiä sanottiin, että hänen oli mentävä kouluun. Kun äiti hänet sinne saattoi seisattui hän arkana ovenpieleen, siellä oli näet niin paljon lapsia. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että niitä olisi niin paljon. Ja kun hänen täytyi istua niiden joukkoon, uusien pienimpäin oppilaiden keskelle, ensimäiseen riviin, aivan opettajan eteen, hän tuskin uskalsi katsoa ylös. Hän uskalsi sen vihdoinkin ja katseli häntä lähinnä istuvia tyttöjä, sitten tarkasteli hän poikiakin, jotka istuivat huoneen toisella sivulla. Sieltä joku nauroi häntä vastaan, ja se oli myllärin Florian. Hänellä oli siis täällä ainakin yksi tuttava, ja se muuttikin heti koulun ihanaksi paikaksi.
Kun koulutunti päättyi, tuli odottava "Flori" häntä vastaan.
"Siinä on Reindorferin Leena", hän sanoi.
Tyttö nauroi.
"Oli se viisaasti, kun lähettivät sinut kouluun", sanoi poika. Ja niin he jutellen kulkivat yhdessä Reindorferin portille saakka.
He jatkoivat tätä tapaa jonkun aikaa joka päivä, menivät yhdessä kouluun ja palasivat samoin. Mutta pian häirittiin tätä yksimielisyyttä. Leena alkoi äkkiä pysytellä pojasta kaukana. Tyttö joko oli jo ennättänyt kauas pojan tullessa kouluhuoneesta ja juoksi sitten niin kovasti, että oli mahdoton tavata häntä, taikka jäi hän jäljelle eikä tullut näkyviin, vaikka poika kulki kuinka hitaasti.
Kun Leena kerran oli taas jäänyt jäljelle, piilottautui poika siihen paikkaan, missä tie kääntyi tiheään vesakkoon, ja kun Leena saapui, juoksi hän piilostaan ja tarttui tytön käsivarteen.
"Tapasinpa sinut nyt", hän sanoi. "Mitä olen tehnyt sinulle, kun et enää koskaan kulje minun kanssani?"
"Isä uhkasi lyödä minua, jos sinun kanssasi käyn."
"Sinun isäsi on julma mies."
He pysähtyivät ajattelemaan.
Yksi keino kyllä oli. Mutta kun Florian itse kammoksui ruumiillista kuria ei hän tahtonut Leenalle ehdottaa, että tämä antaisi isän lyödä ja käveleisi hänen kanssaan niinkuin ennenkin.
Mutta kun julmaa Reindorferia ei ollenkaan tiellä näkynyt, hän myöskään ei voinut kumpaakaan lyödä, ja niin heillä oli salaisuus, jota ei kukaan muu tietäisi kuin he itse.
Se oli houkuttelevaa, ja lapset olivat mielestään kekseliäämpiä kuin kaikki suuret ihmiset.
Tie oli turvallinen siihen pensaaseen saakka, jossa he nyt seisoivat; vasta sitten kun he olivat sen sivuuttaneet, saatettiin Reindorferin talosta heidät nähdä. He sopivat keskenään, että aamusin kouluun mennessä odottavat toisiaan tämän pensaan luona ja paluumatkalla kulkevat yhdessä siihen saakka, mutta siinä toinen jättäytyy jäljelle ja jatkaa matkaa paljoa myöhemmin.
Niin, niin, kiellä vain ihmisiltä jotakin! Reindorferin Leena oli yleensä älykäs tyttö. Niin koulumestarikin sanoi ja kiitti häntä usein muiden lasten kuullen. Tällaisen tapauksen jälkeen hän kotona otti usein aapisen tahi laskutaulun ja hiipi vanhan Reindorferin taakse, vaikka tämä työskentelikin puutarhassa tahi karjakartanolla. Hän istuutui siellä ukon taakse, luki tahi laski äänekkäästi, että isäkin häntä kiittäisi.
Ensi kerralla Reindorfer, joka ei huomannut tytön läheisyyttä, hönkäisi närkästyksissään. Mutta kun Leena hämmästyneenä paikoilleen jääden itki katkerasti pettymystään, huomasi isä, että hänen ilahduttamisensa tässä olikin tarkotuksena ollut. "Ei saa toki epäkristillinen olla, ei toki", mutisi hän itsekseen ja kehotteli sitten Leenaa: "Lue vain! Se on oikein, opettele vain ahkerasti, että kulkisit kunnialla maailman läpi, kun sinne kerran joudut. No, lue vain, valkopää!"
Talonpoika sai sen jälkeen kuulla luettavan monista hänelle vallan uusista asioista; sillä nykyaikana opetetaan lapsille paljoa enemmän kuin ennen. Uteliaisuudessaan hän kyseli usein tytöltä lähemminkin yhdestä ja toisesta, ja hän ihmetteli sitä, kuinka hyvin tyttö oli ymmärtänyt ja oppinut.
Mutta pian hän alkoi tuntea mielenahdistusta joka kerta, kun hän huomasi Leenan ponnistukset olla hänelle mieliksi. Hänen Elisabethinsa ei näet ollut vuoteen ja vuorokauteen käynyt vanhempiaan katsomassa, ja Leopold, jota hän aina oli niin hyvänä pitänyt, arveli että tämä kaikki oli vähintä, mitä odottaa saattoi, isän pitäisi paljoa enemmän uhrata poikansa hyväksi. Poika oli tarraantunut erääseen tyttöön, ja halusi nyt, sitä parempi mitä pikemmin, päästä omaksi herrakseen. Vanha Reindorfer siis tiesi, että tytär hänestä ei välittänyt ja poika katsoi hänen olevan tiellään.
Aluksi ei pieni Magdaleenakaan ollut vanhaan Reindorfiin tyytyväinen. Toiset lapset kertoivat, että kun he suorittivat hyvin tehtävänsä, heidän vanhempansa leikkivät heidän kanssaan taikka lahjottivat heille sunnuntaina sämpylän tahi jotakin muuta mieleistä; mutta Leena sai sellaista turhaan odottaa. Myöhemmin isä näytti Leenasta sangen vakavalta, melkein kuin pastori ja koulumestari, joilla myöskin oli aina jotakin kysyttävää tahi selitettävää, ja silloin ei Leena halunnut leikkiä eikä lahjoja, pikemmin hän oli ylpeä siitä, ettei Reindorfer kohdellut häntä kuin lasta, eikä kuin omaansa, josta viime mainitusta seikasta tällä ikäisekseen vanhamaisella olennolla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta.
V.
Kun rakkaus puhkeaa kovin rajuna, on se yhtä epäiltävä kuin silloinkin, kun se hiipii kiertoteitä. Leopold olisi kyllä ollut oikeutettu ajattelemaan oman kodin perustamista, sillä hän täytti kolmekymmentä muutaman kuukauden kuluttua, mutta hänen päätöksensä pikaisuus ja valitsemansa mielitietty tekivät isän varovaiseksi.
Leopold oli suorittanut sotapalveluksensa. Se menikin keveästi, sillä hänen palvelusaikansa sattui hyvänä viljavuotena, jolloin asianomaiset virkakunnat maatyöväen puutteen takia olivat pakotetut päästämään suuret joukot sotilaita lomalle. Monien muiden mukana Leopoldkin pääsi joksikin aikaa kotolaisten avuksi.
Myöhemmin hän oli velvotettu ainoastaan maanpuolustusväen vuotuisiin harjotuksiin.
Talonpoikana hän ei koskaan ollut osottanut mitään hetautta kylän kaunottariin. Hän pysyi tästä viasta vapaana leiritoverienkin joukossa, jotka ikävänsä ja saamansa niukan ravinnon tähden olivat pakotetut etsimään jonkun naisolennon seuraa, joka laittoi ruokaa kunniallisessa perheessä.
Mutta kun hän palasi viime vuoden aseharjotuksesta, iski lempi äkkiä hänen sydämeensä. Se käytti hyväkseen hänen turhamielisyyttään, joka oli kovin kärkäs ovenavaaja. Tämä yleinen ihmisellinen heikkous voittaa talonpojankin pojan. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta olivat tytöt näihin saakka olleet Reindorferin Leopoldista piittaamatta, koska hänkään ei välittänyt heistä. Mutta kun nyt eräs neitonen ilmestyi, joka otti Leopoldille selittääkseen, että tällä oli kaikki tarvittavat ominaisuudet tehdäkseen hänet onnelliseksi, niin miksikä hän ei uskoisi tätä mairittelevaa vakuutusta, vaan ynseästi vetäytyisi pois velvollisuudestaan?
Tämä olento, joka oli näin kääntänyt nuoren Reindorferin, oli Josefa Melzer. Hän asui äitinsä kanssa paikkakunnan pienimmässä ja ränstyneimmässä töllissä; paitsi sitä ei Melzerin muorilla ollut tyttärelleen jätettävänä muuta perintöä kuin huono maine, jota Josefa oikeastaan ei tarvinnut, sillä hän oli osottanut suurta harrastusta hankkia se itsellensä omin neuvoin.
Kuukauden päivät Leopold oli jo paikkakunnan väestön kummastukseksi tehnyt tiheitä käyntejä tuossa pahanpäiväisessä mökissä, kun Josefa eräänä iltana työstä palattuaan tapasi vanhan äitinsä kovin pahalla päällä.
"Oletko tänä päivänä tavannut nuorta Reindorferia?" kysyi ämmä kiukkuisesti.
Josefa viskasi pois heinäkannalmuksen ja sirpin sekä otti leveälierisen olkihatun päästään. "En ole", vastasi hän, "mutta kaiketi hän tulee työn loputtua."
"No puhupa, pöllöpää, hänelle nyt kerrankin niin, että siitä jotakin tulee. Kuinka kauan luulet minun voivan odottaa? Pitäähän minunkin saada viettää päivieni tähteet Reindorfissa rauhassa ja kylläisenä. Olenko sinut sitä varten poikaan usuttanut ja kehottanut häntä suosimaan huomauttaen, ettei hän ole kovin tarkka, kunhan vain tavaran hänen eteensä levittää — että sinä nyt menettelisit yhtä tyhmästi kuin edelliselläkin kerralla? Totta jumaliste, sinä olet jo tarpeeksi tyhmyyksiä tehnyt ja minä olen sinua jo kylliksi kauan huoltanut, nyt olisi aika viisastua, ajatella itseäsi ja vanhaa äitiäsi! Neuvon, että tällä kertaa jätät sen pienen haudan kaunistelematta pyhäinmiesten päiväksi. Ja sanon vielä, ettei minun kanssani ole enää leikittelemistä, ajan sinut pois kotoa, jollei siitä tule mitään. Pitääkö sinun, höperö, odottaa kunnes kaikki ennättävät varottaa häntä? Täytyy takoa, kun rauta on kuuma. Ja kun kaikki on tehty niinkuin tehtävä on, saa hän häiden jälkeen tyytyä saamaansa. Voihan kaikki kääntää ja selittää, ja itsellensä hänelle mieluisinta on uskoa meitä. Mutta sinä hukkaat aikaa; pian on syksy käsissä, hänen on mentävä neljäksi viikoksi harjotuksiin, ja sinä aikana olette erillänne. Tänne tulee muualta poikia, etkä sinä saa heitä enemmän kuin paikkakunnalle jääviäkään! Niin ei ole mitään toivomista; minä en antaisi koko asiasta palanutta puukreutseria."
"Luuletko, että saviastia valmistuu, kun kerran vain sen mainitset", sanoi tyttö ylpeästi. "Eikö siinä ole mitään vaivannäköä, kun ei itse ole lainkaan ajatellut sinne päin, mutta on pakotettu teeskentelemään rakkautta puukappaleen kaltaiseen olentoon?"
"Sinä metsälintu; näytä hänelle vain, mitä hänen on tehtävä; kun hän saa sen päähänsä, ei se anna hänelle ollenkaan rauhaa, ja silloin hän kyllä ajaa perille asti."
"Hyvä ilta, Melzerin muori", sanoi Leopold, joka samassa astui sisään.
"Hyvä ilta, Seferl!"
"Hyvä ilta!"
"Tahtoisitko lähteä ulos kanssani?" kysyi poika. "Äitisi ei sitä kiellä."
"En tiedä, onko se oikein", vastasi tyttö. "Rahvas on jo nähnyt, kuinka usein sinä käyt täällä, eikä nuori tyttö saa siitä hyvää mainetta, jos kauan seurustelee pojan kanssa. Eikä siitä ole iloa eikä etua."
"Kuulepa, kuinka hän osaa olla taitava", mutisi ämmä hymyillen Leopoldille hampaattomalla suullaan. "Hänestä saa joku oivallisen eukon."
"Eikö minulla sitten ole rehelliset tarkotukset?" kysyi Leopold.
"Itse sen parhaiten tiedät", ärähti tyttö.
"Minulla on rehelliset tuumat", sanoi Leopold kiivastuen, "minulla on aikomus tehdä sinusta meille emäntä."
"Ah, rakas ystävä! Mutta ymmärräthän, ettei kylän kansa tiedä siitä mitään."
"He saavat sen tietää huomenna ja isä jo tänä iltana!" Leopold sanoi tämän varmalla äänellä, ikäänkuin koko asia olisi ratkaistu, sitten kun hän on tahtonsa ilmaissut, ja ikäänkuin isän kanssa haastaminen ei olisi hänestä tuntunut vähääkään vastenmieliseltä.
"Jospa, rakas Leopold, tämä olisi aivan totta!" huudahti Josefa.
Vanha äiti puristi käsiään iloisesti hämmästyen ja lausui: "Jeesus sentään! Tällaisesta onnesta, tyttö, saat kiittää Herraa kaiken ikäsi."
"No, tuletko kanssani?" kysyi Leopold katsahtaen juhlallisesti ympärilleen.
"Niin totta kuin elän. Kun nyt kaikki on selvillä, ei sinun enää tarvitse sitä edes kysyäkään, kaunis, reipas Leopoldini."
He läksivät yhdessä.
Josefa johti puhetta nyt kuten ennenkin. Tällä kertaa se oli hänelle helppoa, sillä hän sai vain osottaa, kuinka sanomattoman ylpeä hän oli kohdanneesta onnestaan, eikä se ollutkaan turhaa teeskentelyä; siten hän myöskin tahtoi herättää Leopoldissa ylpeän tunnon siitä, että hän on nuori mies, joka on voinut valmistaa yhdelle neitoselle sanomattoman onnen.
Erotessa Josefa kuitenkin keroi teeskentelevän päätöksen: "Jos en olisi saanut sinua, niin, usko se, olisin juossut järveen!"
Olihan se joka tapauksessa kaunis loppuvakuutus.
Leopold hymyili hämillään, mutta samalla tyynnyttävästi; häntä viisaammillakaan ei juuri ole tällaiseen puheesen mitään vastaamista. Tässä tukalassa asemassa teki hän rohkean päätöksen, veti tytön itseänsä vastaan ja tämän huulet löysivät vallan tottuneesti hänen huulensa.
Leopold nykäisi itsensä irti. Poika parka punastui pahasti, naurahti: "hyvää yötä!" ja meni.
Josefa katsoi hänen jälkeensä tietämättä, oliko häntä säälittävä vai nauraako pitäisi.
Mutta nuori Reindorfer kulki varmoin askelin. Matkalla hän koetti ilmaista kuohuvia tunteitaan laulamalla lauluja, joiden sisältö ei suinkaan ollut siveellistä eikä kehuttavaa laatua.
Mutta mitä lähemmäksi isänsä taloa hän tuli, sitä mukaa hän hiljensi ääntään. Äänetönnä hän astui sisään, äänetönnä nautti yhteistä ilta-ateriaa. Ja kun Reindorfer nousi tehdäkseen ennen maatamenoa tavallisen tarkastusretkensä karjakartanolle ja puutarhaan, seurasi Leopold häntä.
Vanhus seisahtui tämän huomattuaan.
"Miksi juokset jäljestäni kuin rakki?"
"Isä", lausui Leopold lähemmäksi astuen, "ei tämä elämä enää kelpaa."
"Mikä elämä?"
"Minä huomaan, ettei minun ole hyvä elää enää naimatonna. Olen jo tarpeeksi kauan viivytellytkin; nyt se ei enää käy päinsä."
"Vai tahdot naida?" kysyi isä ällistyneenä.
"Tahdon", vastasi poika.
"Olet kenties jo valinnut omasi?"
Leopold nauroi.
"Katsopa vain! Ja ken hän on?"
"Melzerin Seferl sopisi minulle hyvästi."
"Melzerin Seferl!" Vanhus katsoi suoraan poikansa silmiin, ja huomatessansa, ettei tämä laskenut leikkiä käänsi hän pojalle selkänsä ja mörähti: "Jos välttämättä tahdot naimisiin, niin etsi joku muu; tämän kanssa ei sinua koskaan vihitä, ei minun eläessäni."
"Miksi ei, isä? Pitäneehän minun tietää syy?"
"Syy?! Tahtoisinpa todella tietää, kuka hänet ottaisi miniänä kotiinsa — ja kenties hänen äitinsä, se vanha noita-akka tulisi kaupanpäälliseksi? Sinä olet mieletön, poika! Etkö ole kuullut, miten paljon hänestä puhutaan, eikä suinkaan hyvää?"
"Rahvas haastaa usein liikoja", sanoi Leopold rohkeasti.
"Mutta tässä tapauksessa hyvällä syyllä. Ja vaikkapa vain kolmanneskin puheesta olisi totta, kyllä sekin riittäisi."
"Olkoon totta vaikka kaikki, joka ainoa sana, niin olisi hyvä tietää kehen se maailmassa koskee, kun minä en siitä ole millänikään, en lainkaan välitä."
"Säälittävä hupakko, kyllä näen, millä loruilla sinut on lumottu."
Pojan oli kiusallista kuulla, ettei hän toimisi oman vapaan päätöksensä perustuksella, omasta halusta, kaksin verroin kiusallisempaa sentähden, että se oli totta. Hän vastasikin sangen kiivaasti: "Minä nain hänet kaikessa tapauksessa."
"Tee niin, mutta naineena sinä tuskin saat keltään talonpojalta renginpaikkaa, ja minun talooni et jää minun eläessäni etkä sittenkään kun silmäni suljen."
"Vai niin", sanoi Leopold, jolta mielenliikutus tahtoi tukahduttaa sanat kurkkuun, "luulen, että sinä kuitenkin vielä harkitset, voitko kuulla lapsesi olevan vieraan palveluksessa."
Vanha Reindorfer kohautti olkapäitään. "Himosi on sinut tänään juovuttanut; nuku pois humala ja tule raittiina luokseni." Niin sanoen hän lähti.
Kun nuori Reindorfer seuraavana päivänä astui vanhan Melzerin pirttiin, sanoi Josefa heti, ettei hän ollut samanlainen kuin edellisenä iltana. Ja tyttö sai hyvin helposti urkituksi, millainen kohtaus isäni ja pojan välillä oli ollut ja kuinka isä jyrkästi vastusti aiottua avioliittoa.
Mutta Leopoldille tyrkytettiin se käsitys, ettei hänen, jos hän todella pitää Josefasta, sovi ensimäisestä vastoinkäymisestä säikähtyä. Mitään puuta ei kaadeta yhdellä iskulla. Leopoldin täytyy vain alinomaa ja väsymättä ahdistella isäänsä tällä kysymyksellä. Ja kun isä huomaa, kuinka vähän hänen vastustuksensa hyödyttää, hän lopulta siihen kokonaan väsyy. Hänen uhkauksellansa, että hän ajaa Leopoldin pois kotoa ja tekee hänet perinnöttömäksi, ei voi olla vakaata tarkotusta; sillä tiedetäänhän kuinka ukko rakastaa ainoaa poikaansa — ja täydellä syyllä, sillä onhan Leopold todellakin sellainen poika, jota täytyi rakastaa ja josta vanhemmat saattavat olla ylpeitä. Rakastavathan muuten kaikki ihmiset häntä. "Kaikilla ihmisillä" tässä tarkotettiin vanhaa Melzerin muoria ja hänen tytärtään.
Siitä hetkestä alkoi erimielisyys isän ja pojan välillä; siitä alkaen lakkaamattomat pyynnöt ja niiden hylkäämiset, nuhteet ja valitukset, hyökkäykset ja uhkaukset alinomaa vaihtelivat keskenään. Leopold odotti ja väijyi lakkaamatta sellaista tilaisuutta, jota hän voisi hyödyksensä käyttää; hän toivoi jotakin satunnaista tapausta, joka muuttaisi olot hänelle edullisiksi, tulisipa sitten isälle joku heikko hetki tahi vaikkapa kuolema…
"On se risti sekin, kun ainoa poika karttaa naisväkeä", huokasi ukko; "ken ei itse osaa pyydystää, hän joutuu pian saaliiksi."
Toistaiseksi hän mietti vain sitä, miten saisi rauhan pojalta ja voittaisi aikaa. Ja sentähden hän vastasi eräänä päivänä, kun Leopold taasen vakuutti ei koskaan luopuvansa Seferlistä: "Kannattaako nyt puhua alituiseen samasta asiasta? Onhan viljankorjuu suoritettu ja leiriharjotuksiin kutsutaan aivan heti. Sitä ennen ei kuitenkaan voida mitään ratkaista, miksi siis puhummekaan ja kiusaamme toisiamme alinomaa? Onhan aikaa puhua sittenkin kun palaat, jos et sitä ennen ole muuttanut mieltäsi."
Kun nuori Reindorfer ei saanut mitään puolustusta äidiltään, joka tässä asiassa oli yksimielinen miehensä kanssa, hän huomasi, ettei voisi mitään saada aikaan ennen palaamistaan. Hän päätti siis luopua turhaan tuhlaamasta sanoja, mutta isä saisi muuttumattomasta päätöksestä huomata omistavansa pojan, joka ei luovu siitä, mihin on kerran ajatuksensa iskenyt. Ja siksi oli tällä kertaa viisainta taipua.
Reindorferin talossa hiljaisesta suostumuksesta syntynyttä aselepoa eivät ränstyneen torpan asukkaat hyväksyneet, koska se lykkäsi heidän toivomansa määrän tuota tuonnemmaksi. Mutta vanhan Melzerin muorin huolekkaasta katseesta huolimatta Josefa yhä säilytti luottamuksensa, hän oli aivan varma Leopoldistaan.
Sinä päivänä, jolloin reserviläisten piti mennä harjotuspaikkaansa, Josefa saattoi Leopoldia kappaleen maantietä. Kun hän sitten itkettynein silmin palasi äitinsä tölliin, asettui tämä ristissä käsin hänen eteensä ja rukoili: "Taivaan tähden, tyttäreni, käyttäydy tällä kertaa varovasti ja viisaasti!"
* * * * *
Reindorferin talon lähellä oleva pensas ei ollut enää pitkiin aikoihin kuullut niiden kahden nuoren, pitkänhontelon pojan ja naurettavan laihan tytön jokapäiväistä keskustelua, jotka ennen aina kulkivat koulukapusineen sen ohitse. He olivat kumpikin jättäneet koulunsa, tyttö lapsenkenkänsäkin, sillä hän oli kehittynyt vahvaksi ja täyteläiseksi sekä vertaili jo itseään paikkakunnan muihin neitosiin.
Nyt nämä nuoret näkivät toisensa ainoastaan pyhäpäivinä kirkossa. Silloin tällöin, kun heidän vanhempansa eivät olleet mukana sunnuntai-illoin pidetyillä opetustunneilla, kulkivat he kahden jonkun matkaa tuttua tietä myöten. Mutta nyt tunsivat he toisensa paljoa itsenäisemmin, unhottivat kokonaan — voi maailman kiittämättömyyttä! — vanhan, uskollisen pensaan ja kulkivat huomaamattomina sen ohi.
Sattuivatpa he kerran sanomaan jäähyväiset toisillensa Reindorferin talon kohdalla, kun vanha Reindorfer juuri nojasi veräjään. Florian oli olevinaan aivan huoleton ja päätti mielessään olla vähintäkään pelkäämättä. Hän menikin hyvin ajatuksissaan vanhuksen sivutse sekä tervehti häntä, tien toiselta puolen kyllä, mutta sitä kuuluvammin.
"Kuljitko sinä myllärin Florianin kanssa?" kysyi vanhus tytöltä.
"Kyllä, isä", vastasi tämä.
"Pienenä ollessasi en voinut sallia, että liikuit hänen kanssansa; nytkään et saa hänen seuraansa liittyä — usko minua, minulla on syyni, ja tottele sinä vain!"
"Mutta minä en ymmärrä, isä", nauroi tyttö, "kuinka minä siitä pahenen, jos hän vähän matkaa kulkee kerallani."
"En minäkään sitä tarkoin tiedä; mutta miten kävi tarinassa hyttyselle? Lennellessään kynttilän ympärillä sanoi se: Oi, miten valoisaa ja lämmintä! Mutta taliin kiinni tartuttuaan se valitti: Voi, voi, nyt ei räpyttäminen auta! — Olen nyt sanonut ajatukseni, tee sinä niiden mukaan. Älä anna minun huomata, ettet välitä sanoistani!"
Sunnuntai-iltaisin kristinopin opetustunteina pappi nousi ennen siunausta saarnastuoliin ja piti kuulijoilleen lyhyen esitelmän kirkollisista menoista ja opinkappaleista. Näin tehtiin vuodesta vuoteen nuorten opiksi ja vanhain muistin virkistämiseksi. Useaan sunnuntaihin ei Magdaleena tullut kiusaukseen rikkoa vanhan Reindorferin kieltoa, sillä tämä oli säännöllisesti läsnä jokaisella opetustunnilla. Lienevätkö uskonkappaleet haihtuneet ukon hatarasta muistista? Mahdollista kyllä, olihan hän jo vanha, eikä muisti silloin konsa hyvänsä anna takaisin, mitä sen talteen on pantu. Se huomaa, että lisäys ulkoapäin tulee yhä heikommaksi, ja silloin sulkee se porttinsa ikäänkuin tahtoisi säilyttää entiset varastot jotakin toista tarkotusta varten.
Mutta Magdaleena mietti itsekseen: "Tiedän, että isä osaisi kaiken tämän selittää kansalle saarnastuolista yhtä hyvin kuin itse pastorikin. Miksi hän siis on niin ahkeraan opetustunneilla?"
Kerran Reindorfer kuitenkin jäi tulematta, ja silloin Florian tuli kulkemaan Magdaleenan kanssa. Tämä muisti kyllä vanhuksen kiellon, mutta kun he siinä rinnatusten kulkiessaan pakisivat puita heiniä, ei hän voinut ottaa asiaa niin vakavalta kannalta kuin isä. Eihän hän olisi voinut Florianille kieltoa mainitakaan nauramatta sille ja herättämättä naurua.
"Teidän on maatöiden tähden iloittava siitä, että Leopold on luonanne", sanoi Florian.
"Jos häntä ei olisi", huomautti tyttö, "suoriutuisimme kuitenkin."
"Veljesi on mieltynyt Melzerin Seferliin, eikö niin?"
"Niin haastetaan, minä en ole kysynyt."
"Hän palaa neljän viikon kuluttua ja silloin hän varmaankin ratkaisee asian."
"En tiedä, isä ainakin on vastaan."
"Isäsi, niin, hän ei salli koululastenkaan kulkea yhdessä."
Magdaleena nauroi. "Eipä kyllä! Luuletko, että minä nyt saisin kulkea kanssasi? En missään nimessä! Kun hän äskettäin näki meidät yhdessä, hän kielsi sen taas ankarasti."
"Mutta me kuljemme yhdessä sittenkin! Sinä et muuten välittäne hänen kielloistaan enempää kuin Leopoldkaan?"
Magdaleena katseli kummeksien. "Mutta onhan tämä aivan eri asia!"
"Tulee hauska, kun Leopold saapuu kotiin", jatkoi nuorukainen, "sinun pitää toimittaa hänet minun tuttavakseni. Sitten me neljän liikumme yhdessä ulkona, hän Seferlin kanssa ja minä sinun."
Magdaleenan kasvot lensivät punaisiksi ja hän vastasi kiivaasti: "Mitä ajatteletkaan, tyhmä heikale? Isä on aivan oikeassa; minä en kulje enää koskaan sinun kanssasi. Kleehuberin Franzilla on myöskin sama tie minun kanssani. Hän puhuu minulle lehmistä ja vuohista, mutta ei mistään sellaisesta, jota minä en tahdo tietää."
Hän käänsi selkänsä ällistyneelle nuorukaiselle ja meni pois niin kiireesti, että pienet jalkineet narisivat.
Kun hän lähestyi kotiaan, seisoi Reindorfer jälleen portilla. Magdaleena astui suoraan ukon luokse. Hänen poskensa olivat punaiset, huulet lujasti puristuneet yhteen ja sieramet laajentuneet.
"Hyvä ilta, isä", hän sanoi.
"Hyvää iltaa! Näytät närkästyneeltä."
Florian meni juuri ohi tietä myöten. Hän ei ollenkaan katsonut heihin.
Magdaleena nyökkäsi päällään häneen päin. "Tuo on todellakin tyhmä poika. Olet ollut oikeassa, isä. Minä en koskaan kulje hänen seurassaan."
"Se on oikein."
Siitä alkaen Reindorferin Leena pysyi tyttöjen seurassa.
* * * * *
Aseharjotukset olivat loppuneet, reserviläiset ja nostoväenmiehet palasivat taas kotiin. Aurinko oli jo vaipunut kummun taakse, ainoastaan punaiset pilvien väliset juovat ilmottivat ahtaan laakson asukkaille, että se vielä oli taivaan rannan yläpuolella, kun Leopold saapui kotiseudulleen.
Hän ei kuitenkaan kulkenut laajaa kylätietä, vaan poikkesi eräälle kallioiden väliselle polulle, jota myöten hän lyhyellä kierroksella pääsi rakastettunsa asuman töllin taakse. Hän hyppäsi puutarha-aidan yli, jolloin pieni takkuinen koira hyökkäsi häntä vastaan asettuen kuitenkin heti, kun kuuli nimeänsä mainittavan. Sykkivin sydämin hän hiipi puutarhan halki töllin ovelle. Muori Melzer kitki sen edessä erästä kasvispenkkiä, mutta ei huomannut vieraan pirttiin pistäytymistä.
Hän ei voinut erehtyä. Rakennuksessa oli vain yksi asuinhuone, muutama askel varpailla keittiön läpi, ja niin tempasi hän ilon innossa oven auki.
Mutta se riemukas tervehdys, jonka hän aikoi huutaa ovella, juuttui hänen kurkkuunsa.
Jospa juorut sittenkin ovat tosia?!
Josefan rinnalla seisoi nuorukainen käsi hellästi tytön vyötäisten ympärillä. Kumpikin oli äkkiarvaamattomasta tulosta enemmän kummastunut kuin nolostunut.
Josefa selviytyi ensiksi, tempaisihe nopeasti irti ja sanoi: "Älä rupea niin rohkeaksi! Näetkö, että tuolla on Leopoldini, ja häntä rakastan tuhannen kertaa enemmän, niinkuin olen sanonut tuhansia kertoja."
Nuorukainen astui nyt Leopoldia vastaan, ojensi hänelle kätensä ja lausui: "Jo nyt helkkarissa, oletko sinä Reindorfer? Vai olet sinä jo palannut? Eipä muuta kuin terve! Mutta kun sinä marssit paikalle, saa reservi väistyä. En ole voinut häntä sinusta vierottaa, en tässä maailmassa!"
Leopold kääntyi äänetönnä takaisin ja meni matkoihinsa.
Josefa työnsi toisenkin ulos.
"Joudu jäljestä, jotta hän näkee sinun poistuvan täältä!"
Hän kääntyi jälleen pirttiin. "Olipa hyvä, ettei äiti huomannut mitään… Minä luulen, että hän kyllä tulee takaisin." —
Reindorferin talossa eivät isä ja palannut poika vaihtaneet suinkaan sydämellisiä tervehdyksiä. Mutta ukko sieti tyynin mielin pojan syytökset, että hän vastaanhangotuksillaan ja viivyttelyillään oli riistänyt häneltä rakastetun, jolla nyt jo oli toinen. Vanha Reindorfer toivoi vain, että asia olisi lopullisesti ratkaistu.
Kahdeksaan päivään Leopold ei tähän kysymykseen kajonnut, mutta hän oli ärtyinen ja tyly. Kun hänellä ei kotona ollut mitään tekemistä, kulki hän metsään, aina samaa tietä, jota oli Josefan kanssa ennen kulkenut. Sattuipa sitten, että hän eräänä päivänä sattumalta kohtasi tytön polulla, joka oli niin kaita, ettei kohtausta voinut mitenkään välttää.
Nuori Reindorfer katsoi ylös vasta silloin, kun tyttö oli aivan hänen edessään. Hän painoi hattuaan alemma ja aikoi astua ohi, mutta Josefa tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet.
"En tiedä, mikä sinuun on mennyt", hän sanoi, "sitten kun tuon kaupustelija Aloisin luonani tapasit, ikäänkuin me, hän ja minä, olisimme käyttäytyneet sopimattomasti! Tee miten tahdot, ja minun puolestani saat kernaasti kääntää selkäsi minulle sekä meidän mökille, mutta sitä en voi sietää, että ajattelet minusta jotakin pahaa."
"Minusta nähden ei se ole väärin ajateltu eikä liikoja vaadittu; olisi sinun toki pitänyt säästää minut tapaamasta toinen luonasi."
"Kenen syy se on? Minä olen köyhä tyttö, jonka on pidettävä hyvänään paljonkin tässä maailmassa! Enkö jo tuttavuutemme alussa sanonut sinulle, etten minä voi kieltää poikia pitämästä itseäni kauniina, ja että minun on täytynyt oppia karttamaan heidän paulojaan? Ja sinä olet sanonut, ettet sinä siitä välitä; vieläpä sanoit, ettet sinä sellaista tyttöä tahdokaan, jota muut eivät sinulta kadehdi. Kun minulla sitä paitsi ei vielä ole mitään varmuutta, niin voinko minä ajaa muut pojat päistikkaa luotani? Kun sinä et tee tuumasta totta, kuinka voit vihotella siitä, jos muut koettavat minua miellyttää; eikö heillä ole siihen sama oikeus kuin sinullakin? Jos minä olisin sinun emäntäsi, ei sinun tarvitsisi sellaista kärsiä, ja silloin minäkin tietäisin tehtäväni!"
"Mutta sehän on ollut minun tarkotukseni, että sinä käyttäytyisit niinkuin olisit vaimoni! Enkö sanonut, että palattuani teen kaikki selväksi? Niinkö vähän sinä luotat minuun?"
"Enemmän kuin sinä ja enemmän kuin oikeastaan pitäisi, se on selvästi tullut näkyviin! Luuletko sinä, että muut ihmiset tietävät ja uskovat sen, mitä sinä olet minulle sanonut ja minä uskon? Pahansuova rahvas kadehtii muutenkin onneani, ja jos minä olisin siitä kertonut sille, olisi sitä katsottu kerskaukseksi ja minulle olisi naurettu. Siksi minä olen odotellut, että voisin näyttää heille pitkää nenää, kun sinun aikeesi rehellisyys tulee ilmi. Mutta nyt — nyt voidaan täydellä syyllä pilkata minua, nyt minä olen saanut palkkani siitä, että olen luottanut sinuun enemmän kuin sinä minuun!" Hän nosti esiliinan silmilleen.
Nuori Reindorfer seisoi hämillään. "Ei se kuitenkaan ollut tarpeellista, että annoit tuon tyhmän kaupustelijan pitää itseäsi vyötäisiltä", sanoi hän hetkisen kuluttua.
Josefa laski esiliinan silmiltään ja nauroi. "Kaikkia vielä, tarvitseeko sinun olla peloissasi jonkun tähden? Ei kenenkään koko seudulla, sen minä sanon! Jos sinulla on vakaat aikomukset, en minä välitä kestään muusta tuon vertaa." — Hän näpäytti sormillaan. — "Tahtoisinkin tietää, ketä voi rakastaa enemmän kuin sinua."
Tämä oli palsamia haavoihin.
Leopold tuli kotiin hyvin myöhään ja selitti hämmästyneelle isälleen, että hänen ja Josefan väli oli jälleen hyvä ja ettei hän enää pitemmältä aprikoi, vaan ottaa Josefan vaimokseen, vanha Reindorfer saa siihen kiltisti taipua.
Vanhus sai pidätetyksi hirmuisen kirouksen, nousi istualtaan ja lausui: "Olisi epäkristillistä sanoa, mitä ensi kiivaudessa aioin; tee kolmen perkeleen nimessä mitä tahdot, juokse suoraa päätä häpeään ja turmioon, sinä, ainoa rakas poikani! Sanon vain jotakin, jonka pitäisi saada sinut näistä ajatuksista, jos sinulla on rahtuakaan järkeä jälellä. Nyt on rauhattomat ajat; olet päässyt reservistä, mutta nostoväkeen kuulut vielä kaksi vuotta. Nai sitten, kun olet kokonaan vapaa!"
"Vai pitäisi minun odottaa kaksi vuotta!" huusi poika. "Sano suoraan, että toivot minun silläaikaa jättävän koko homman."
"Sitä rukoilen Jumalalta, eikä se olisi vahingoksesi."
"Mutta minä en jätä, vasta puhumme lisää."
"Vai niin? Mutta tänään ei! Hyvää yötä!"
Reindorferin vaimo oli istunut lähellä. Hän nousi ja seurasi miestään; saavuttuaan poikansa kohdalle hän pysähtyi ja sanoi: "Ei sinun sovi tuon kevytmielisen letukan vuoksi niin harmistuttaa isää."
"Hiisi vieköön! Mitäpä juoruajat eivät tietäisi? Vai on Josefa kevytmielinen! Mutta, äiti, kun kaikki käydään ympäri, on hän yhtä kunniallinen kuin sinäkin tahi kuka muu talonpojan emäntä hyvänsä. Teidän todellista arvoanne ei vain tunneta."
Reindorferin vaimo poistui vastaamatta.
Nyt oli taas Reindorferin talossa yhtä rauhaton ja tyytymätön elämä kuin ennen Leopoldin lähtöäkin. Ukko Reindorferin sanottiin yleensä olevan oikeassa, mutta Leopold ei siitä välittänyt, jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa hän käytti kieltään Josefan ja itsensä puolesta. Kun vanhuksen voimat jossakin työssä pettivät, ja kun työ ei häneltä enää sujunut niinkuin ennen, sanoi poika: "Siitä sen näkee, kuinka itsepäisiä vanhat ihmiset ovat. He eivät enää itse kykene mihinkään, mutta eivät tahdo kuitenkaan lepoon vetäytyä ja luovuttaa sijaansa nuoremmille." Kun talonpoika ei pahoinvoinnin vuoksi eräänä päivänä jaksanut nousta ylös, sanoi Leopold: "Niin, rauha ja lepo tekee sinulle kyllä hyvää, mutta sinä et tahdo sitä!" Vanha Reindorfer väitti vastaan huomauttaen, että pojan tarkottamat kädet olivat niin saastaiset, ettei vanhus voinut niihin omaisuuttaan heittää, ja että rauha ja lepo ovat kaukana sieltä, mihin sellainen seura tulee.
Sanasta sanat sakoivat, kiisteltiin ja riideltiin, Reindorferin vaimokin sekaantui sanasotaan, joka kehittyi usein sangen kuumaksi.
Kun Magdaleena kuuli sen, vapisi usein sydän hänen povessansa. Mutta kun raaka poika ja kiivas äiti olivat riidelleet väsymykseen asti ja näkivät, etteivät he voi voittaa toistaan, etsivät he heikompaa vastustajaa, joka sai silloin tuntea, että heidän sanoillaan oli sekä painoa että arvoa. Siihen tarkotukseen oli Magdaleena erittäin sopiva.
Vanha Reindorfer keskeytti kinastelun heti, kun ensimäinen sopimaton sana oli lausuttu, sitten hän lyhyesti ilmotti jälleen mielipiteensä eikä sen koommin virkkanut halaistua sanaa.
Kun äreä veli ja nurpea äiti rääväsivät ja kiusasivat nuorta tyttöä, oli isä hänelle todellisena lohdutuksena ja hyvänä esikuvana. Olihan hänkin oikeassa, mutta hän kärsi kuitenkin kaiken kohtuuttomuuden. Hän oli varmaan toisia parempi ja oli siksi viisaampikin. Magdaleena kiintyi kaikesta sydämestään tuohon levolliseen vanhaan mieheen, ainoaan, joka ei häntä mistään syyttänyt ja oli aina samanlainen.
Todellakin hän oli aina samanlainen! Nyt, jolloin Magdaleena ei enää ollut lapsi, jolloin hän alkoi harkita mielialojaan ja olisi halulla puhunut jollekin ajatuksiaan ja tunteitaan saadaksensa sitten kuulla, olivatko ne oikeat ja hyvät, nyt hän huomasi, että isä oli ollut häntä kohtaan aina samanlainen!
Eräänä sunnuntaina ei vanha Reindorfer voinut loukkaantuneen jalkansa takia mennä kirkkoon. Kaikki tahtoivat mennä jumalanpalvelukseen, ja talon katsominen olisi heitetty vanhan avuttoman miehen asiaksi, ellei Magdaleena olisi selittänyt, että hän halusi jäädä vanhan isän luokse.
Niin istuivat vanha ukko ja nuori kukoistava neitonen kahden lämpimässä pirtissä. Taloa valaisi sunnuntain rauhaisa päivänpaiste, joka heijastui nuoresta lumesta. Jokaisella aidanseipäällä oli valkea päähine, muutamat varpuset rapistelivat ikkunan takana ja koputtivat nokallaan pieniin ruutuihin.
"Jos tahdot, isä", sanoi tyttö, "niin luen sinulle jotakin raamatusta."
"Se on oikein, Leena, lue päivän evankeliumi."
Magdaleena nouti raamatun. "Älä pahastu, isä", sanoi hän päätänsä kirjan yli kumartaen, "minä lukisin mieluummin jotakin muuta."
"Yhtä se on, lue mitä tahdot."
Hän alkoi ja luki Luukkaan evankeliumin 15 luvun, vertauksen tuhlaajapojasta.
Kun hän oli lopettanut, sanoi vanhus: "Se on kaunis kertomus, taivaallisen isän ja maallisten vanhempain rakkauden ihana vertaaminen. Kyllä se koskee, kun lapsi joutuu harhateille niinkuin Leopold. Hänenkö tähtensä sinä luit tämän kertomuksen?"
"En, isä, vaan minä tahdoin kysyä, tulisitko sinä iloiseksi, jos minä pois mentyäni jälleen palaisin sinun luoksesi."
Vanhus puistalti päätään. "Oletko höperö? Minne sinä menisit?"
Neito ojensi pyöreät käsivartensa pöydän yli ja tarttui vanhan kuihtuneisiin käsiin. "Katso, isä", sanoi hän, "mikään maailmassa ei saisi minua häväisemään sinua, mutta minä en kammo hätää enkä köyhyyttä, jos sinä minua hiukkasen rakastat."
Vanhuksen silmät suurenivat, hän nousi äkkiä, koputti ruutuun muutamia kertoja varpusia pelotellakseen ja kääntyi sitten aikoen mennä. Hän silitti känsäisellä kädellään tytön päälakea ja sanoi hiljaa: "Niin, ole sinä kunnon tyttö, oikein kunnollinen tyttö!"