Häpeäpilkku

VI.

Mainitusta sunnuntaista alkaen vanha Reindorfer oli hyväsävyisempi Magdaleenalle, joka pyrki hänen seuraansa niin usein kuin mahdollista. Vanhus tunsi paljon maailmaa, joka vielä tuntemattomana leveni neitosen edessä, ja kaikissa hänen sanoissaan oli niin rehelliset tarkotukset, että häntä oli todella ilo kuunnella.

Vanhus kertoi Leenalle paikkakunnista ja väestöistä, joita hän oli oppinut tuntemaan, puhui maailmasta ja ihmisistä, mitä hän niistä muisti, ja kuinka hän oli ne käsittänyt, kuvaili omia kärsimyksiään, riemujaan ja kokemuksiaan, jonka ohessa hänellä aina oli joku neuvo kuuntelevalle tytölle.

Kerran hän alotti keskustelun mainitsemalla isänsä.

"Hän oli tietysti myöskin erittäin kunnon mies, minun iso-isäni?" huomautti tyttö.

"Sinun iso-isäsi?" sanoi talonpoika. "Hänestä tiedän varsin vähän."

"Jäitkö sinä niin aikaiseen orvoksi?" kysyi tyttö.

Reindorfer rykäisi hämillään, päätti pian ja hapuillen tarinansa ja oli sen jälkeen muutamina päivinä hyvin harvapuheinen tytön seurassa. Hän rauhottui vasta kun huomasi, ettei tälle ollut jäänyt pienintäkään epäluuloa. Hänestä tuntui, kuin olisi varomattomuudellaan järkyttänyt lapsen hurskasta, onnellista uskoa. Vanhemmistaan hän ei enää puhunut sanaakaan.

Vanhan Reindorferin aikoja sitten kuolleet vanhemmat saattoivat herättää Magdaleenassa korkeintaan uteliaisuutta, vaan ei mitään osanottoa, ja siksi hän ei heistä enempää kysellytkään. Erään toisen kysymyksen hän sitä vastoin olisi tahtonut tehdä isälleen, mutta sitä varten tarvittiin enemmän rohkeutta.

Kevät oli. Hedelmäpuut kaipasivat jalostamista, karsimista ja puhdistamista; vanha Reindorfer puuhasi hyvin innokkaasti puutarhatöissä.

"Tällainen puu", sanoi hän, "on peruslaadultaan parempi kuin paras ihminen; se osottaa kaikille pelkkää hyvyyttä. Sellainenkin puu, jolla ei ole muuta tarjottavana kuin vilvottava siimeksensä, tarkottaa muiden olentojen parasta, ja kun niitä kokoontuu monta yhteen viheriäksi metsäksi, silloin ne tekevät paljon hyvää. Olen elinpäivinäni huomannut, että metsättömät maat ovat kuivia ja työläitä viljellä. Mutta perhoistoukat sitä vastoin tekevät tässä maailmassa paljasta pahaa, ne syövät ja syövät alinomaa, ja vaikkapa puu siten kokonaan turmeltuu, niin että lopulta ne itsekin sikiöineen nälkään kuolevat, siitä ne eivät välitä mitään. Ja me hävittäessämme niitä elätämme niitä samalla, mutta jos ei olisi sääli puita, niin saisivat ne syödä itsensä turmioon, ne riivatut…" Hän pyyhkäisi puutarhaveitsen kamaralla muutamia toukkia puun kuorelta maahan ja polki ne mäsäksi muille varotukseksi ja peloksi.

"Mutta kun ne perhosina ympärillämme liitelevät, ovat ne kauniita", sanoi Magdaleena, joka puhdisteli toista puuta.

"Jos ne perhosina maailmaan tulisivat", vastasi vanhus, "sallisin niiden kyllä pistää kärsänsä jokaiseen kukkaan. Mutta nyt syövät ne itsensä noin ihaniksi muiden kustannuksella, ja niiden jälkeläiset tekevät taas samanlaista vahinkoa kuin nekin."

"Lempivätköhän perhoset, kun ne niin ajavat toisiaan?"

"Tiettävästi, koska luonnonlaki vaatii. Se pitää huolta, ettei mikään maailmassa syttynyt elämä helposti sammu. Ihminenkään, joka kuitenkin tuntee elämän vastukset, ei voi sitä karttaa, ja ennenkun aavistaakaan hän jo kulkee kuherrusmatkoilla."

"Ethän pahastu, isä", pyysi Magdaleena käärien esiliinan kulmaa sormensa ympärille, "jos teen yhden kysymyksen?"

"Rehellisen kysymyksen uskallat aina tehdä."

Tyttö katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi: "Minä haluaisin tietää, kuinka sinä ja äiti tutustuitte toisiinne."

"Eikö muuta? Mutta tämän kysymyksen teet turhaan kahdestakin syystä. Ensiksi sinä luulet sen tapahtuneen niin kauan sitten, että minä voin nyt siitä välinpitämättömästi jutella, mutta siihen minä en myönny. Ja toiseksi vanhemman on sopimatonta puhua tällaista lapsille."

"Ethän ole vihainen, isä?"

"Siihen ei ole mitään syytä", vastasi vanhus. Hän keskeytti sitten työnsä ja astui tytön luo. "Kuule, Leena, koska sellaiset asiat herättävät uteliaisuuttasi, niin tahdon niistä sinulle puhua. Sanotaan, että puhuminen on hopeaa, vaitioleminen kultaa. Se sananlasku on tosi ja pitää paikkansa, niin kauan kun lapset pysyvät kauniisti vanhempien ympärillä, mutta kun he haluavat maailmaan — kulta on ahnehdittua tavaraa, eikä ole sanottu että sitä aina kunniallisesti vaihdetaan — on hyvä antaa heille mukaan vähän hopeaisia käsirahoja, silloin on puhuttava. Sen ovat vanhemmat usein laiminlyöneet, ja siksi tulee moni kullanpuhdas tyttö huonosti vaihdettuna takaisin. Sinä olet tullut naimaikään. Se aika on käsillä, — en sano, että pojat sinua helposti miellyttävät, sillä sinä tunnet oman arvosi, ja se on oikein. Muuten ei siinä ole erittäin suurta vaaraa, koska kainoudella on teihin suuri valta, ja se tyttö, joka omin ehdoin juoksee nuoren miehen jäljessä, ei ole Herramme muistikirjaan merkitty kunnialliseksi naiseksi, eikä maailmakaan häntä sellaisena pidä. Mutta se aika on tullut, jolloin pojat voivat sinuun mieltyä, ja katso silloin eteesi, vartioitse ajatuksiasikin, sillä ei ole kylliksi siinä, että elää kunniallisesti: täytyy myöskin ajatella niin. Hurskaat ajatukset tekevät siveäksi. Ken ainoastaan kunniallisesti ajattelee, hän voi helposti hairahtua, mutta tuntea sen ohessa sielunsa puhtaaksi, ja se on parempi kuin hyvin tehdä ja huonosti ajatella, jolloin tuntee itsensä niin kurjaksi kuin olisi todella tehnyt kaikki kuvitellut synnit. Katso, Leena, kunniallisesti ajatella on helppoa aivojen työtä, mutta hurskaasti ajatellessa täytyy koko ihmisen olla mukana. Kunniallinen tyttö sulkee kamarinsa oven ja se merkitsee: niin ei sovi tehdä! Hurskas tyttö sulkee ikkunan ja oven, ja se merkitsee: niin ei saa tehdä! Ota tämä huomioosi ja tee niin, ei ainoastaan vertauksellisesti, vaan todellisuudessa. Mitä vertaukset auttavat, jos ei ole niitä vastaavaa todellisuutta?"

"Luulen, että olet oikeassa, isä", vastasi tyttö.

"Siitä saat olla varma. Tiedän, että tällä paikkakunnalla ajatellaan toisella tavalla. Pojat ja tytöt kuhertelevat täällä vuosikausia yhdessä, kunnes kyllästyvät tahi tottuvat toisiinsa. Jos he eroavat, on aika ja kunnia tuhlattu, yhteenmenosta taas ei seuraa todellista siunausta. No niin, pojat sanovat sinua ylpeäksi, ja toverisi nauravat, mutta älä huoli siitä. Ihmiset eivät yleensä soisi kenenkään olevan erilaisen kuin he, ja sika sanoo hevoselle: minä en antaisi sukia itseäni! Sinullekin sanotaan: tuolla karttamisella et miestä saa. Mutta se on vanhojen eukkojen ja kevytmielisten tyttöjen huonoja neuvoja; niitä on kai Melzerin Seferl aikanaan kuunnellut, ja niiden vaikutuksesta hän on juuri elävänä esimerkkinä. Jumala suokoon hänelle anteeksi kaiken sen rauhattomuuden, mitä hän on minun kotiini lietsonut; muuten minä säälin häntä, sillä eipä hän voine sydämessään tuntea rauhan siunausta! Tällaisessa läheisessä kiehnailussa kadottaa toinen toisensa kunnioituksen, ja viimein joutuu Jumalan ja maailman hylyksi; imartelua ja liehistelyä seuraa raakuus ja tora. Siinä ei ole mitään järkeä, ja sitä ihmisen pitäisi käyttää, että hän osottaisi kuntoa eikä eläisi kuin eläin. Miesväki on luonteeltaan raakaa, ja naiset on asetettu maailmaan heitä tasottamaan ja taltuttamaan, sen tietää jokainen, ja kun nuorukainen rakastuu sinuun, niin sinun kuntosi ilahduttaa hänen sydäntään."

"Eikö niin todellakin? Siten minäkin ajattelen, isä."

"Se on oikein, äläkä siitä ajatuksesta luovu! Huomaa myöskin, ettei kiirehtiminen sovellu sellaiseen kunnollisuuteen. Tytön huolena ei saa olla ainoastaan se, että pian pääsisi naimisiin ja tulisi emännäksi; parempi on odottaa, olla ahkera ja kulkea siveänä maailmassa, niin ettei ole mitään tunnustettavaa Jumalalle eikä ihmisiltä peitettävää. Silloin ei hänen tarvitse tulevalta puolisoltaankaan mitään salata. Sillä tavalla sinustakin tulee kunnon vaimo, jota parempaa osaa ei naisella ole. Älä ajattele yksin sitä, mitä näet, älä katso, kuinka äitisi ja minä elämme, me olemme jo tulleet vanhoiksi ja äreiksi, eikä silloin enää ole sellaisesta kysymys. Mutta sieluni autuuden nimessä en voi sinulle parempaa sanoa kuin: tee niin, säilytä itsesi hurskaana! Emme ole taivaallisiin asioihin niin perehtyneitä kuin kenties pastori, mutta maassa ei ole mitään kauniimpaa kuin kunnon vaimo kunnon miehen rinnalla. Kun sinä kerran tulet sellaiseksi, niin muista, mitä vanha Reindorfer on sanonut, ja silloin sinä varmaan rukoilet pari isämeitää haudallani!"

"Jumala suokoon!" huokasi Leena hengitystään pidättäen.

Vanhus katsoi hämmästyen tyttöön. "Minä luulen, että sinä otit sen saarnaksi! Sitä en tahtoisi, sillä silloin kävisi minulle niinkuin arvoisalle pastorillemme, jonka sunnuntaiset sanat unohtuvat ennen seuraavaa sunnuntaita."

"Minä en eläessäni unhota", vastasi tyttö.

Reindorfer oli jälleen mennyt puun luo ja leikkasi siitä puutarhaveitsellään toukkien pesän.

Magdaleenakin oli alottanut työnsä. — Kuinka jalosti isä tahtoikaan hänen parastansa! Olisiko ajateltavissa, että joku vieras ihminen tarkottaisi hänelle yhtä hyvää? Ja mitä hän voisi tehdä tämän hyväksi?

VII.

Ken ei mäenkiipeämistä kammoksunut, hän pääsi oikotietä kumpujen yli Vesihaudalta Keskihaudalle ja päinvastoin. Niityn poikki kulki kapea polku, pujottautui sitten mäkeä ylös häviten pensaiden ja hopeakuusien sekaan sekä laskeutui taas niitylle mäen toisella puolella.

Reindorferin Leena seurasi Kleehuberin Franzlia monena sunnuntaina tätä polkua metsänreunaan asti mäen rinteelle, jossa he ottivat toisiltaan jäähyväiset. Franzl jatkoi sitten yksin matkaa Vesihaudalle ja Leena istuutui maahan puiden varjoon. Hän katseli kotiaan sieltä ylhäältä, jonne hän vallan hyvin kuuli, jos häntä kutsuttiin.

Eräänä sunnuntaina iltapäivällä nämä molemmat tytöt kulkivat niinikään jutellen ja naureskellen ylämäkeä; Franzl puhui alinomaa ja oli valmis nauramaan turhimmallekin asialle.

"Mitä sinä alinomaa pälyt taaksesi?" kysyi Magdaleena.

"Kun eräs poika seuraa meitä", vastasi toinen nauraen.

"Se joko ei ole totta, ja silloin saat nauraa minulle, jos käännän päätäni, tahi on se totta, ja silloin et sinäkään saa katsoa jäljellesi; sillä kukapa tietää, mitä sellainen kulkija voisi kuvitella."

"Kuvitelkoon mitä hyvänsä. Laskiainen, jolloin on tapana mennä naimisiin, on vielä kaukana. Enkä minä lannistu laskiaisenakaan, minä odotan helatorstaita."

"Teetkö liittosi taivaaseenastumisen päivänä, ettei Herra voisi olla siinä mukana täällä alhaalla, sinä veitikka?"

"Kyllä, ja tiedätkö muuta syytä?"

"En."

"Kaikki näyttää ylhäältäpäin kauniimmalta."

"Loruaja!"

"On vielä yksi syy, ja se on vakava. Minä toivon, että minulle heitettäisiin mies suoraan taivaasta, sillä täällä alhaalla ei ole kelpaavaa."

"Sinä et saakaan eläessäsi."

"Ei ole puhe saamisesta vaan ottamisesta. Tiedäthän, että kaupustelija-Liisa on äsken sanonut: 'Hyvä isä, kuinka usein minä olisin miehen saanut, mutta minä en voi ottaa niin monta!' Katso, sentähden hän ei ole ottanut yhtäkään."

"On kenties ollut päinvastoin."

"Miksi niin? Hänellä on kyllä kolmekymmentä vuotta seljässä, vieläpä muutakin."

"Mitä?"

"Kyttyrä."

"Luojan haltuun nyt! Sinä olet tänään auttamaton; minä olen iloinen, kun pääsen erilleni sinusta."

"Sen kyllä uskon, Leena, sillä tuo meitä seurannut poika ei ole kaukana. Hän seisoo tuolla orapihlajapensaassa ja lukee kukkia. Siihen, kun minä sinusta eroan, saa hän, luulen minä, sen tehdyksi, ja kenties hän sitten sinulle sanoo, kuinka monta niitä on. Etkö sinä näe, ken hän on?"

"Mitä se minua liikuttaa?" sanoi Magdaleena kiivaasti. "On parasta, että menet, sillä tiedäthän, etten minä kärsi sellaisia tyhmyyksiä, siksi saat jättää ne puhumatta. Minä en välitä kenestäkään, enkä toivo kenenkään välittävän minusta."

"Mutta ajattelehan, Leena! Minä en ole kenkään, ja vaikka olisinkin, en varmaankaan välittäisi sinusta, ei tässä maailmassa! Näepä, kuinka kiukkuinen sinä voit olla, sitä ei olisi kukaan uskonut."

"Hyvästi, Franzl!"

"Pitääkö minun juosta vai saanko kävellä hitaasti?"

"Kävele hitaasti vain! Ei paholainenkaan juokse jäljestäsi, siitä voit olla varma."

"Kuljemmehan taas ensi sunnuntaina yhdessä?"

"Mutta silloin sinun on oltava järkevämpi."

"Tietysti. Luojan haltuun! Mutta sinun on sanottava minulle, jos sen sitä ennen saat tietää, kuinka monta kukkaa tuossa pensaassa on."

Hän katosi nauraen kuusien taakse.

Magdaleena katsoi hänen jälkeensä. "Siinä on täydellinen huimapää!" Hän nauroi ja harmistui kaikessa hiljaisuudessa sitä, että oli närkästynyt toisen pilapuheesta. Miksi hänen piti se niin pahasti käsittää? Voisihan jollakin olla sama tie, ja hän kulkisi kenties heidän jäljestään tarkotuksetta? Miksi hänen pitäisi peljätä ja olla hämillään, vaikkapa joku poika puhuttelisikin häntä? Hyvää yötä! Sillä se olisi suoritettu. Mutta ken hän saattaisi olla? Hän kääntyi ympäri, mutta päivä paistoi hänen silmiinsä. Hän meni läheisen pensaan varjoon, istuutui ruoholle ja silmäili orapihlajapensasta. Silloin astui siitä nuorukainen näkyviin ja tuli hänen luokseen. Se oli myllärin Florian.

Neito katsoi hämillään maahan. Korkeat ruohonkorret kohosivat hänen ympärillään ja nuokuttivat miettien päätään tuulessa.

"Hyvä päivä, Leena Reindorfer!" virkkoi nuorukainen.

"Hyvä päivä!"

"Odottelin, että tuo lorunlaskija menisi matkoihinsa. Tahdoin vielä kerran puhutella sinua."

"Siitä onkin kauan, kun viimeksi näimme toisemme", sanoi Leena katsoen vapaasti ylös.

"Minä en voi sitä sanoa, vaikka sinä puolestasi olet oikeassa. Minä olen nähnyt sinut usein kirkossa, mutta sinä et ole nostanut silmiäsi rukouskirjasta. Ja siksi minä aluksi luulin, että olit vihainen minulle."

"Minkätähden olisin vihainen?"

"Niin minäkin lopulta kysyin; sillä sinä olet liian viisas kantaaksesi kaunaa siitä, mitä minä puolikasvuisena poikasena ajattelemattomuudessani puhuin. Kun nyt katselen meitä kumpaakin, täytyy minun hävetä, että olen voinut olla niin tuiki tyhmä! Silloin kohtelit minua ansioni mukaan, ja myöhemmin olen ollut kyllin itserakas luulemaan, että sinä sentähden olet karttanut minua. Kerron tämän, että tietäisit, mitä sinusta ajattelen ja kuinka luulen sinun ajattelevan. Mutta tällä selityksellä en pääse kovin pitkälle, ja siksi minun täytyy kysyä, mistä syystä olet juuri minua kohtaan erilainen? Ethän sinä yleensä ole epäystävällinen, enkä minä vaadi enempää kuin tavallinen vieras ihminen. Mutta miksi en saa sitäkään, sen toki tahtoisin tietää."

"Tiedäthän etteivät minun vanhempani soisi meidän seurustelevan keskenämme. Miksi herättäisin tarpeetonta tyytymättömyyttä?"

"Vanhempasi kohtelevat minua kovin väärin!" sanoi nuorukainen.

"Mahdollista kyllä", myönsi tyttö ja katsoi häneen hymyillen, "mutta sinä olet jo niin vahva, että voit sen kärsiä, luulen minä."

"Sinun on helppo laskea leikkiä", virkkoi hän asettuen istumaan ruoholle parin askeleen päähän tytöstä. "Sinun on helppo ilakoida, sinä et tiedä miltä minusta tuntuu. Jos heillä olisi joku syy, en voisi nurista; pitäisi vain tietää, miksi. Sitä olen jo kauan miettinyt. Mutta ei siitä ole apua. Olen tuohon riivattuun tupakanpolttoonkin tottunut, mutta vähän siitä on viihdytystä." Hän viskasi piippunsa ruoholle.

"Särje se nyt!" sanoi Magdaleena. "Onko sinulla niin tukulta rahaa?
Uudenhan kuitenkin ostat."

"Niitä on paljon rihkamakauppiaalla, eivätkä maksa maailmaa. Ja katso nyt", hän otti piipun, "koska sitä niin säälit, siinä ei ole mitään vikaa. Jospa vain kaikki olisivat yhtä kestäviä." Hän huokasi syvään.

"Mene suolle", sanoi Leena nauraen, "sinähän itse herätät sääliä."

"Niin, aikanaan kohtaloni heittää minua niinkuin minä tätä piippua.
Mutta silloin ei kukaan voi liittää särkynyttä yhdeksi."

"Sinä tulet pian synkkämieliseksi."

"Kun minulle tehdään vääryyttä."

"Kuka tekee?"

"Sen olen jo sanonut."

"Unohda se, niin et ole onnettomampi kuin muutkaan."

Nuorukainen nosti juhlallisesti piipun korkealle: "Tupakoinhan minä!"

"Tuskinpa se auttaa. Lihaa ja läskiä savustetaan, että ne säilyisivät hyvinä, ajatusten laita on toinen."

"Kuinka sinä voitkin olla veitikkamainen!" sanoi nuorukainen tyytymättömänä.

"Minkälainen sitten itse olet? Sinä juttelet paljon piipustasi, mutta niin surullisesti kuin kuolinsanoman tuoja, ja poltat samalla niin huonoa tupakkaa, että se saattaa yskimään. Ja minkätähden? Koska sinulle on tehty väärin. En tiedä, auttaisiko se siinä asiassa. Isä puhalteli äskettäin tupakansavua erääseen ruusupensaaseen, jossa oli itikoita, mutta hän itse oli tukehtua, ja hyönteiset jäivät paikoilleen."

"Niin käynee minullekin ja ruusupensaalleni", huokasi Florian.

"Onko sinullakin ruusupensas?"

"Maailman kaunein."

"Kotonasiko?"

"Niin soisin kaikesta sielustani, mutta se juoksee vielä vapaudessaan."

"Ruusupensas? Sepä on erinomainen! Sillä on kenties nimikin?"

"Onpa kyllä."

"Mikä se on?"

"Arvaa!"

"Se on kovin vaikeaa. Minun tuttavissani ei ole ruusupensasta."

"Turhia! Sinä ymmärrät kyllä, että tarkotan sinua."

Leena nauroi ääneen.

"Nauratko sinä sille?" kysyi nuorukainen loukkaantuneena.

"Sinä osaat niin mainioita kohteliaisuuksia. Minä kiitän kunniasta saada olla matojen syömä ruusupensas!"

"Helkkari, miten hullusti se meni", sanoi Florian, ja hänkin nauroi. "Olet oikeassa, sellaiseen en pysty, ja iloitsen siitä, ettet sinä sille panekaan sellaista arvoa kuin muut tytöt. Kyllä se olikin työlästä, mutta sinun mieliksesi tekisin kaikki! Sydämeni riemastelee, kun saamme puhua toisillemme suoraan ja järkevästi."

"Niin jättäkäämme tyhmyydet, Flori, kohteliaisuudet sekä muutkin! Luulen osottaneeni, etten ole tylympi sinulle kuin muillekaan, enempää et sanonut vaativasikaan, pysähtykäämme siis siihen."

"Siinä olisi kuitenkin liian niukalta minulle. Vanhempien totteleminen, Leena, on aina hyvä, ja viimeiseksi minä kehottaisin sinua siitä luopumaan. Mutta lapsille annettujen velvollisuuksien pitää perustua käsitettäviin syihin eikä pelkkään itsekkäisyyteen. Jos olisi kielletty, ettet saa kenenkään pojan kanssa puhella, pitäisin sitä liioteltuna, mutta siinä olisi kuitenkin jotakin järkeä. Nyt koskee kielto vain minua. Miksi minä olen muita huonompi? Pidän itseäni ainakin yhtä hyvänä kuin toisetkin, ja minulla olisi syytä surkutella itseäni, jos en olisi parempi kuin monet heistä. Tiedän, että sinun täytyy ajatella samalla tavalla."

"Mutta mistä minä tiedän, mitä syitä meikäläisillä on sinua vastaan?"

"Minä kysyn vain, mitä syytä heillä voi olla minua vastaan. Ja olisiko siinä mitään oikeutta? Etkö luule, että jos heillä olisi todellinen syy, he olisivat myöskin sen sanoneet sinulle, tullaksensa aivan varmoiksi? Aivan varmaan. Koska eivät voi mitään syytä osottaa, on se pelkkää itsekkäisyyttä, tavallista vanhoille ihmisille. He tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että sinä olet luotettava kunnon tyttö. Liiallinen lähenteleminen herättää vastenmielisyyttäsi, mutta rehelliseen kysymykseen et voi olla antamatta rehellistä vastausta. Ja nyt kysyn, saanko sanoa sinulle jotakin muuta kuin ne pojat, joiden kanssa sinulla on lupa puhua. Minun sietää olla kiitollinen poikkeusasemastani. Vanhempasi kai luulevat, että minun pelkkä hengitykseni turmelee sinut niinkuin olisin myrkyllinen eläin, basiliski tahi miksi sitä kutsuttanee, sinä sen varmaankin tiedät."

"Ei, en minä todellakaan tiedä, minä eläimenä kotiväkeni pitää sinua."

"Tänään ei sinun kanssasi voi puhua yhtään järkevää sanaa. Näyttää kuin puolet Franzl Kleehuberin kujeellisuudesta olisi tarttunut sinuun. Ja minua surettaa, kun sinä käännät vakavan asian pilaksi. Mutta niin sinä teet — se minua lohduttaa — vain tänään. Sinulla on ajatteleva mieli, ja jos se ei sinua petä, olet sinä huomaava, että ei ainoastaan minulle, vaan meille molemmille on tehty vääryyttä. Me voimme osottaa maailmalle, että olisi ollut synti ja vahinko erottaa meidät toisistamme, sillä me voimme antaa opetuksen siitä kuinka kunniallista ja siveää yhteiselämä voi olla. En puhu siitä enempää tänä päivänä, sillä sinun sanasi eivät tule sydämestä eikä päästä, mutta sinä lasket leikkiä siksi, kun asia näyttää sinusta niin vakavalta. Ne naiset, jotka ovat valmiit sanomaan ensimäiseen sanaan niin taikka ei, ovat, niin luulen, joko ajattelemattomia tahi liian kokeneita. Ne, jotka pitävät arvossa itseään, miettivät seuraavaan päivään. Jos huomenna on kaunis ilma — allakka tietää, että on täysikuu — tulen tänne jälleen. Jos tapaan sinut täällä, olen sangen iloinen; minulla olisi sinulle paljon sanomista, sellaista, jota tänään et tahdo kuulla, koska puhun sinulle ensi kertaa, koska se on sinulta kielletty ja koska et tiedä, miten tekisit oikein. Punnitse asiaa. Jos en tapaa sinua, tyydyn siihenkin, vaikka minulle olisi todellinen tyydytys saada edes puhua sinulle, eikähän puhe sido ketään. En toivo, että tähänkään vastaat nyt myöntäen tahi kieltäen, sillä kaikkea on ensin harkittava. Huomen-iltana täysikuun noustua tulen tänne jälleen. Nyt monta tuhatta hyvää yötä, Leena!"

"Hyvää yötä!"

Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, kulki vain hitaasti tietä alamäkeen. Heinät kahisivat hänen jaloissaan ja niiden siemennuput kiintyivät hänen sukkiinsa ikäänkuin olisivat tahtoneet herättää neitosen unelmistaan.

Aurinko oli jo vaipunut toisella puolella olevan metsikön taakse.

Florianin tarkotukset eivät voineet olla muuta kuin rehellisiä, Leenan vanhemmat tekivät poika pahalle vääryyttä.

* * * * *

Kun aurinko oli seuraavana iltana mailleen vaipunut, nousi täysikuu pilvettömälle taivaalle, ei miellyttääkseen erästä nuorukaista, joka suurella kaiholla sitä odotti, eikä myöskään ottaakseen vastuulleen erään nuoren tytön kohtaloa, joka pitkällisen sinne tänne arvelemisen jälkeen jätti metsän rintamaan menemisensä tahi sieltä poissa olemisensa riippumaan siitä, kuinka kirkas kuutamo tulee — kuu ei tiennyt tästä kaikesta mitään, näytti vain vapaasti kummallekin kirkkaat kasvonsa, ja nämä ottivat sen hyväksi enteeksi.

Nuorukainen oli jo kotvan seisonut kuutamon hopeoimien kuusien alla, lauha tuuli hiveli hänen punottavia poskiaan ja kiidätti ruohon, kukkivien pensaiden ja pihkaisten kuusien tuoksua yli hiljaisen seudun.

Silloin hän kuuli, että alhaalla maantiellä avattiin veräjää ja pantiin jälleen kiinni. Rakennusten maantielle heittämän varjon kohdalla kulki joku ja ilmestyi sieltä kirkkaan kuutamon valaisemalle, niityn yli menevälle polulle. Maan neitosista rakkain lähestyi siinä häntä valkoisin käsivarsin ja hulmuavin hamein.

Mutta tämän kulku ei ollut helppoa. Ruoho oli entistä vastaanhangottelevampi. Iltakasteinen heinä kostutti hänen jalkansa ja liukui hänen askeleissansa, niin että hän horjahti; orapihlajakin takertui pidätellen hänen hameeseensa, ja aivan metsän reunamassa eräs yölintu säikytti häntä lentäen äänettömin siivin aivan hänen päänsä ohi.

"Terve, Leena!" huudahti nuorukainen astuen häntä vastaan käsi ojennettuna. "En voi sanoa, kuinka saapumisestasi iloitsen."

"Terve, Flori!" vastasi tyttö kiihkeästi hengittäen. "En tiedä, teinkö oikein, en todellakaan tiedä, olen niin rauhaton, vaikkei tässä olekaan mitään pahaa. Mutta teenhän ensi kerran eläessäni jotain aivan omia päin, jotain joka on maailmalta salattava."

"Siinä on jotain salaperäistä", sanoi Florian. "Me emme tietysti voi jutella koko kylän kaivolla. Sitä kestää vain niin kauan, kunnes päästään selville, ja siksi on minun kysyttävä sinulta paljon."

"Kysy!"

"Lapsina pidimme toisistamme, puolikasvuisina olimme alinomaa yhdessä, ja sitä surua, jota olen tuntenut, kun sinä sen jälkeen olet karttanut minua, en voi kuvailla. Usein olen sinua sen ajan kuluessa tarkastanut. Sinä olet viehättävän kaunis, kunnon neito, ja niin älykäs ettei sinun vertaistasi ole maailmassa, ei ainakaan minun mielestäni — lisään sen, ettet luulisi minun puhuvan joutavia; en ainakaan tiedä, mitä tekisin, jos joutuisit toisen omaksi. Lapsuuttamme ajatellessamme on meillä tuhansia yhteisiä muistoja, koko ikänä emme saa toisiamme pois ajatuksistamme, ja kun me tunnemme niin hyvin toisemme ja olemme kehittyneet yhden rinnan, niin luulen sen olevan viisainta, että kuljemme koko elämän toistemme rinnalla. Meille ei voi käydä niinkuin on tapahtunut monelle, jotka ovat menneet naimisiin ajattelematta, yhdessä humussa, eivätkä sitten sovellu toisilleen. Me tiedämme, mitä omistamme toinen toisessamme, me voimme arvostella toisiamme ansion mukaan."

Magdaleena katsoi maahan, kääri esiliinan pyöreän käsivartensa ympäri ja purki sen taas. "Se on onnettomuus", virkkoi hän hiljaa, "ja niin on isäkin sanonut, se on suuri onnettomuus, jos kunnon mies tahi kunnon nainen ei saa vertaistaan puolisoa."

"Isäsi on oikeassa, ja minä olen samaa mieltä kuin muukin kylän väki, ettei hän ole tyhmä. Mutta yhdessä asiassa hän voisi olla ymmärtäväisempi; minä pitäisin häntä sentähden tarpeellisessa kunniassa."

"Mutta huomaa, Flori, jos hän on niin viisas, täytyy hänellä sittenkin olla syy."

"Älä huolehdi, Leena, viisaimmillakin ihmisillä voi olla oikkunsa. Ensin on hänen opittava tuntemaan minut, sitten puhukoon suoraan, enkä minä pelkää sitä, kun vain olen varma yhdestä asiasta."

Magdaleena katsoi vaieten syrjään.

"Kun tämän asian tiedän", sanoi Florian, "en kysy taivasta enkä pelkää helvettiä."

"Kuinka voit puhua noin jumalattomasti, Flori?"

"Se on pelkkää totuutta. Sano nyt minulle suoraan, Leena, voitko pitää minusta?"

"En tiedä."

Florian tarttui tytön molempiin käsiin, jotka hiljaa värisivät, käänsi hänet itseensä päin, katsoi vilpittömästi häntä silmiin ja sanoi: "Kyllä sinä sen tiedät, sano pois!"

Mitä siitä tulisi? Leena ei voinut puhua, hän ei voinut sanoa: kyllä. Ei koko maailman hinnasta ja vaikka hänelle olisi vielä sen toisenkin hinta tarjottu, ei hän olisi voinut sanoa: en, ja kuitenkin oli se maailma, joka siinä kuutamon loisteessa hänen edessään oli, niin kaunis, että sanomaton onni oli siinä olla! Se tuntui tuhatkertaisesti tutulta ja niin kokonaan omalta, että sen saattoi toisen kanssa jakaa ja antaa siitä osan toiselle. Niin pitääkin tapahtua. Mitä hänen sykkivä sydämensä kyseli? Tahdotko jakaa hänen kanssansa? Hänen kanssansa?

Leenan sormet kiertyivät lujasti Florianin sormien ympäri.

Ja Florian sanoi hiljaa mutta ilolla: "Vaikkapa et sanokaan, minä tiedän sen kuitenkin."

Hiljainen väristys tuntui neitosen olennossa, hän koetti hillitä nuorukaista nuhtelevalla veitikkamaisella katseella: Älä luule liikoja! Mutta pari kyyneltä, jotka värisivät hänen silmäripsillään, estivät hänen avaamasta silmiään, ja pieni pää, jota hän aikoi uhmaten puistaltaa, vaipui luottavasti nuorukaisen olkapäälle.

Nuorukainen sai siitä syytä huudahtaa riemusta, ja kun neito hämmästyneenä tempaisihe irti ja aikoi juosta pois, tarttui hän häneen ja kuiskasi: "Älä ole vihainen! Tunnen itseni niin äärettömän onnelliseksi, ja se minun piti jotenkin ilmaista, en luule kenenkään syrjäisen kuulleen sitä. Tule tänne jälleen huomen-iltana, sitten puhun äidilleni. Mieluimmin uskoo salaisuutensa vaimoväelle, sillä he muistavat oman lempiaikansa, ja avioliiton puuhaaminen on heille rakasta."

Magdaleena puristi hänen kättänsä.

"Hyvää yötä!" sanoivat molemmat ja erosivat; tänä iltana ei heillä enää ollut toisilleen muuta sanottavaa.

Magdaleena kulki alamäkeen polkua pitkin, Florian katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän oli saapunut orapihlajapensaan kohdalle, jolloin poika huusi: "Huomen-iltana!"

Neito pysähtyi, taittoi pienen oksan ja sanoi hiljaa: "Huomen-iltana!" Sitten hän jatkoi matkaansa häiritsemättä ja estämättä; yölinnut pysyttelihevät ylhäällä kuusten oksien suojassa, orapihlaja oli antanut hänelle kukkivan oksan ja ruoho oli kasteen painosta taivuttanut kortensa ja nuppunsa alistuvasti maata pitkin. Maantielle saavuttuaan nuori tyttö katosi varjoon.

Florian kuunteli vielä, kuinka veräjä avautui ja sulkeutui; sitten kulki hän iloisesti metsän läpi.

Halki kuusikon kirkkaassa kuutamossa! Metsä oli niin juhlallisen tyyni ja rauhallinen kuin temppeli, ja Florian riensi äänetönnä eteenpäin sykkivin sydämin ja nopeasti hengittäen. Kun hän saapui metsän toiselle puolelle ja näki vanhempiensa kodin alhaalla edessään, hän oli melkein ilonhuumauksessa, tarttui nuoreen kuuseen metsän reunassa ja yritti tempaista sen maasta.

Mutta puu piti itsepintaisesti vastaan, pisti neuloillaan ja mutisi:
"Ei tästä ihan helpolla lähdetä!"

Florian luopui nauraen yrityksestä.

Vielä katseli hän hetkisen äänetönnä seutua, ojensi sitten käsivartensa ikäänkuin tahtoen syleillä edessään olevaa maisemaa ja huusi: "Jumala, kuinka kaunis sinun maailmasi onkaan!"

Sitten meni hän hiljaa myllylle ja hiipi makuupaikkaansa. "Kukaan heistä ei tiedä, mitä minä tiedän." Hän hymyili mielihyvällä, sitten oli hänellä yksi ainoa ajatus: huomenna!

"Ainoa, joka on arvokasta maailmassa on minun! — — Vaikkei se enää huomisen jälkeen olekaan salaisuus muille kyläläisille, on vielä sittenkin yksi salaisuus meille kahdelle ja se on kaunein! — — Ajatteleeko hänkin niin? sitä kysyn häneltä — huomen-iltana — oi, jos olisi jo huomen-ilta!"

Ei ollut mitään viisaampaa keinoa, kuin nukkua tämän päivän jäännös, ja silloin onkin jo käsillä huomen.

* * * * *

Vanha Reindorfer oli vielä ulkona ja poltteli tupakkaa lehtimajassa, kun Magdaleena tuli kotiin. Hän puisti päätään, kun tyttö riensi hänen ohitsensa ja sanoi: "Hyvää yötä, isä!"

Magdaleena meni äidin kanssa yhteiseen makuuhuoneeseen. Vanha emäntä oli vaipunut sikeään uneen. Magdaleena aukaisi hiljaa ikkunan; vieno, tuoksuva tuuli huokui korkeasta kuun valaisemasta kuusikosta, jonne hänen silmänsä sattuivat.

Tämä hänessä vallitseva tunne oli siis rakkautta! Ihmiset puhuvat siitä paljon, mutta kukaan ei voi sitä oikein kuvailla! — — Tuolla hän nyt kulkee metsän halki, on kenties jo ennättänyt sen toiselle puolelle ja alkaa painua alamäkeen myllylle. — "Hyvää yötä, Flori!" — Ja sitten tulee aika, jolloin heidän ei tarvitse kulkea eri teitä, vaan he saavat olla aina yhdessä, ja silloin hän Jumalan ja ihmisten tietäin tahtoo olla Florianin oma, kaiken elin-aikansa!

Hänen kätensä puristivat ikkunan kehystä, ikäänkuin hän olisi tahtonut musertaa sen.

"Sinusta pitää tulla hänelle kunnon vaimo", sanoi hän syvästi hengittäen, antoi käsivarsiensa vaipua ja katsoi kuutamoiseen yöhön. Mikä tyyni ja ystävällinen hohde hiljaisen maan yllä! Ja jälleen valtasi hänet sama tunne, jota hän aikaisemmin oli tuntenut: tämä maailma on meidän, me jaamme sen keskenämme ja lahjotamme toisillemme!

Häntä puistutti iloinen väristys ja veri tulvi hänen kasvoillensa. Hän sulki kiireesti ikkunan ja meni levolle.

VIII.

Synkät pilvet liitelivät tällä kertaa yöllisellä taivaalla ja peittivät tuon tuostakin kumottavan kuun, jolloin tumma varjo verhosi seudun.

Florian ja Magdaleena istuivat käsi kädessä ylhäällä kuusikossa. Joka kerta, kun pimeä varjo heidän ympärilleen levisi, he irrottivat toisensa käden ja olivat ääneti kunnes metsä kirkastui.

Tyttö sanoi: "Minä kuitenkin pelkään, mitä isä sanoo."

Nuorukainen vastasi: "Se on tarpeetonta. Mitä hän oikeastaan voi sanoa ja mitä hänellä voi olla vastaan, kun näkee, että me rakastamme toisiamme? Silloin hänen täytyy minultakin kysyä, ja se on oikein. En pidä häntä sokeana. Hänen täytyy siis nähdä, ja hän kuulee sen kaikilta, että me sovimme toisillemme. Eikä hänen tarvitse huolehtia sitä, että sinun Vesihaudan myllärin vaimona tarvitsee puutetta kärsiä, ja muita arveluita hänellä ei voi ollakaan. Ja minä luulen, ettei Jumala suojele meitä huonommin kuin muitakaan, jotka vilpittömästi toisiaan rakastaen turvaavat häneen."

Synkkä varjo lankesi niitylle.

"Me tahdomme luottaa häneen", kuiskasi tyttö, ja kun ilma heidän ympärillään jälleen kirkastui, jatkoi hän: "Katso, kuinka viisaasti hyvä Jumala on sovittanut kaikki! Olisin jo lapsena tahtonut itselleni Vesihaudan myllyn, siinä onkin jotakin omituista tuossa rattoisasti rytisevässä myllyssä. Ja nyt minä sen saan, mutta kun minä en sitä tunne enkä ymmärrä, saan myöskin myllärin samalla."

"Niin kyllä", sanoi Florian nauraen, "muassa hänen pitää tulla, ethän muuten saa myllyä. Sinun täytyy olla sangen hyvä hänelle, muuten hän panee myllyn seisomaan, ja silloin tulee sinun tähtesi nälänhätä koko seudulle."

"Sinä et saa niin liiotellen puhua, on paljon muitakin myllyjä, ja seudun väestön vuoksi en rauhaani kadota, sillä kyllä se pian löytää uuden myllärin. Mutta mistä minä sen saisin?"

"Siinäpä se on, siksi et saa kinastella."

"En anna mitään lupauksia. Kyllähän nyt tietysti hillitsen itseni, mutta kun kerran olen talossasi —"

"Heh! Sitä pelkään niinkuin syntinen taivaan autuutta."

"Totta puhuen, miten voin miellyttää sinun vanhempiasi?"

"Vielä kysytkin! Mitä sen miellyttävämpää voisit tehdä kuin tavallisesti teet ja kun olet sellainen kuin olet. Älä huolehdi siitä, sinuun täytyy mieltyä."

"Tehdä niinkuin teen, olla sellainen kuin olen? Se menee kyllä itsestään. Äitisi on uhkea, kaunis nainen, olisi iloista, jos hän voisi minusta pitää."

"Minun äitini! Vaikka hän on suuri ja juhlallinen, taipuu hän mielesi mukaan. Milloin vain on tullut sinusta puhe, on hän näyttänyt olevan aivan rakastunut sinuun; jos hän olisi mies, voisin olla mustasukkainen. Ajattele, hän muistaa vielä, kuinka sinä pienenä seurasit minua myllylle — muistatko sinä itse vielä sen?"

"Muistanpa kyllä!"

"Silloin hän jo sanoi, että me olemme toistemme näköiset, ja samaa on hän sanonut sittenkin tähän päivään asti."

"Joutavia, mitenkä joku mies ja nainen voivat olla toisensa näköiset?"

"Mutta minäkin olen samaa mieltä."

"Sinä ja minä, se on hullunkurista! Sinä olet tumma, minä vaalea, sinä pitkä, minä keskikokoinen, sinä hoikka, minä täyteläinen, sinulla on kohta parta, minulla ei toivottavasti milloinkaan."

"Mutta muuten."

"Niin, muuten kyllä! Minä pelkään itsekin, että ihmiset voivat meidät usein vaihtaa keskenämme."

Molemmat nauroivat ääneen.

Pilven varjo tuli ja saattoi heidät vakaviksi.

"Jos äitisi vain pitää minusta", sanoi tyttö, "hän saa kernaasti kuvitella meidät niin yhdennäköisiksi kuin kaksi munaa; sillä, tiedätkö, sydän kiintyy aina mieluimmin naisväkeen."

"Sen ymmärrän kyllä. Muuten tulee myöskin isäni kanssa hyvin toimeen, kun vain hänet ensin oppii tuntemaan; hiukan nurisevaksi ja aprikoivaksi hän on viime aikoina muuttunut, mutta kyllä hänen kanssaan saattaa puhua. Ja saat nähdä, että Reindorferin talon ja Vesihaudan myllyn asukkaat toisiinsa lähemmin tutustuttuaan tulevat oikein hyviksi ystäviksi, ja että näiden molempien paikkojen välisellä tiellä on aina joku jommankumman perheen jäsen liikkeellä joko vierailemaan menossa toisen luo tahi sieltä kotiin palaamassa. Ja sunnuntaina me istumme kirkossa kaikki yhdessä kiittäen täydellä syyllä Jumalaa, joka on luonut sovinnon kahden talon välille ja siten ohjannut kaikki hyvin."

"Se olisi todellakin ihanaa!"

"Niin käy, luota siihen. Eikä silloin tarvitse kenenkään peljätä, että hän jää yksin onnettomuuden ja vastoinkäymisen hetkellä; silloin me kaikki tuemme toisiamme, eikä vaikeimmatkaan koetukset tunnu niin raskailta, kun tietää muiden ottavan niihin osaa. Minä ajattelen, että siitä tulee sellainen elämä kuin palanen paratiisia olisi pudonnut taivaasta meille, ja minä suon sen heille kaikille, ainoastaan pääenkelin pidätän minä itselleni."

"Sepä on imartelua! Etkö luule minun tietävän, ettet sinä ollenkaan soisi minun olevan enkelin? Ja mitä sinä enkelillä tekisit? Mutta minäkin toivon, että hyvä Jumala antaisi rahtusen taivaanvaltakunnastaan meille tänne, ennenkun meidän täytyy vakavasti muuttaa sinne ylös. Minä olen tyytyväinen pieneen rahtuseen maistimiksi."

"En minäkään pyydä koko leipää, mutta kuitenkin niin suuren palasen, että siitä riittää meille kaikille murunen. Niin paljon hän sallinee meidän anoa. Sanon sinulle Leena, että siitä ei voi tulla muuta kuin ihanaa."

"Minä iloitsen siitä", sanoi tyttö hiljaa. Hän puristi käsiään riemusta, sitten hän nyhtäisi maasta käteensä sattuneen ruohon ja veteli sitä leikitellen sormiensa välissä.

Paksu synkkä pilvi peitti kuun. Kuusikosta tulevalta tieltä kuului kahina, joka astui sieltä heitä kohti. Kun seutu jälleen kirkastui, nuori Reindorfer seisoi Josefan kanssa heidän edessään.

"Vai sinä se olet", sanoi Leopold. "Olemme tuonne kuusien taakse, jossa olemme istuneet, kuulleet puhetta jo kotvan aikaa, ja minä tahdoin katsoa, ketkä täällä kuhertelevat. Mutta kaikkein viimeiseksi olisin arvannut sinua. Se on vähän liian aikaista. Minä arvelen, että kun toiset saavat odottaa neljännenneljättä ikävuoteensa, sinä saisit odottaa kahdenteenkymmenenteen. Minulla olisi hyvä halu ajaa sinut kotiin, että sellaiset ajatukset haihtuisivat päästäsi."

Florian hyppäsi paikaltaan ja astui häntä vastaan.

"Mitä sinä, keltanokka, siinä hypit? Tahi aijotko estää, että minä tavalla tahi toisella lähetän pois sisareni paikalta, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä?"

"En neuvoisi sinua nostamaan kättäsi häntä vastaan."

"Tiedätkö, myllärin nulikka, on parasta, ettet härsytä minua; ensiksi minä voin lyödä sinun kurjat luusi mäsäksi ja toiseksi voin sinun kultakanallesi opettaa, kuka täällä oikeastaan herra on."

Mitään virkkamatta Florian viskasi pois nuttunsa.

Magdaleena riensi Josefan luo. "Pyydän sinulta, älä Jumalan tähden anna heidän tapella!"

"Tule vain", sanoi Leopold, joka niinikään oli riisunut nuttunsa.

Josefa tuli ja laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Joutavia, älä kadehdi heitä; ethän kuitenkaan voita mitään, vaikka turmeletkin heidän ilonsa."

"Hän tahtoo tapella; näethän, hän tahtoo tapella."

"Kyllä hän mieluummin kuhertelee Leenan kanssa, sen minä sanon, eikä minullakaan ole aikaa odottaa, kumpi teistä ensiksi lyö toiseltaan pään puhki. Minun täytyy mennä kotiin, lähetätkö minut yksin?"

"Usko minua, Seferl, kaikki on sangen pian tehty, nopeammin kuin arvaatkaan; minä osaan tämän, ja heitän hänet heti maahan, niin pitkänä kuin hän on."

"Pöyhkyri!" huusi Florian.

"Minä rukoilen, ole hiljaa", pyysi Magdaleena.

"Minun tulee todellakin surku, jollette voi tehdä sen viisaammin kuin kiiriä toistenne ympärillä ruohossa!" nauroi Josefa. "Tule, Leopold, jättäkäämme heidät kahden. He ovat tämän kesän vasikoita eivätkä tiedä mitään parempaa kuin kuiskia toisilleen helliä sanoja kuutamossa. Suokaamme se heille! Tule!"

"Mutta jos minä lähden, voi se näyttää kuin minä pelkäisin."

"Mitä sanotkaan! Olemmehan me, minä ja Leena, nähneet, että te ette pelkää toisianne. Olettehan sitä paitse jo olleet paitahihasillanne, emmekä me halua nähdä teidän jatkavan riisumista. Luulen olevan parasta, että jälleen panette nutut yllenne."

Tytöt ottivat maahan viskatut vaatekappaleet ja auttoivat kumpikin niitä ystävänsä selkään.

Leopold oli pistänyt vasemman käsivartensa nutun hihaan ja hapuili oikealla toista. "Ei se vielä tällä ole lopussa, vaikka ei tänä iltana muuta tullutkaan!" sanoi hän ja tyrkkäsi samalla nyrkkiin puristetun oikean kätensä hihaan, jolloin sen vuori repesi.

Florian oli myöskin juuri pukeutunut ja nykäisi nuttuaan oikeaan asentoon. "Niin minäkin arvelen, ettei lykätty ole hyljätty", sanoi hän tehden samalla uhkaavan liikkeen.

"Olkaa ymmärtäväisiä ja eläkää rauhassa!" lausui Josefa. "Meistähän kaikista tulee sukulaisia, sallikoonpa vanhus tuolla alhaalla talossa sen tahi ei. Hyvää yötä, Flori!" Hän tarttui ystävällisesti nuorukaisen käteen.

Leopold kiirehti väliin: "Sen käden saat jättää puristamatta, myllärin poika; tyydy sinä vain minun sisareeni!"

"No ei sinun tarvitse sukulaisten vuoksi niin mustasukkainen olla", sanoi Josefa nauraen. "Hyvää yötä, Leena!"

"Hyvää yötä! — Sinulta, Leopold, pyytäisin jotakin. Ei se ole mitään pahaa, mutta minä en tahtoisi kiusallisia kohtauksia enkä soisi asiasta tulevan mitään puhetta, ennenkun kaikki on aivan selvillä ja minulta voidaan ainoastaan kysyä, onko taikka eikö ole. Siihen päästään pian, mutta älä ilmaise minua kotona tänä iltana!"

"Sitä ei tarvitse pyytää; voisithan sinäkin sanoa, että olet tavannut minut Seferlin seurassa. Vaikka en sitä pelkääkään, kartan kuitenkin mielelläni turhaa pakinaa ja toraa. Muuten tunnet minut huonosti. Vaikka olisin kymmenen kertaa tietänyt sinun rakkaussuhteesi ja mitä siitä ajattelisinkaan, pitäisinpä sitä hyvänä tahi pahana, en siitä kuitenkaan puhuisi. Vanhus luulee kuulevansa kuinka ruoho kasvaa maassa ja hiukset päässä, hän saa odottaa, kunnes itse ottaa selvän. Hyvää yötä teille!"

"Hyvää yötä!"

Leopold ja Josefa menivät niityn yli maantielle.

Florian viskasi harmissaan hatun sivulle ja hiveli tukkaansa. "Miksi turvauduit tuohon kevytmieliseen letukkaan? Nyt hän luulottelee, että me olemme hänelle ihmeen suuressa kiitollisuuden velassa siitä, että hän pidätti sinun veljesi tappelusta. Olisit antanut meidän tapella! Minulla olisi nyt paljoa helpompi olla. Sydän vääntyy povessani, kun kuulen kaksi tuollaista pitävän leveää suuta huomauttaakseen, että he katsovat muita yhtä ajattelemattomiksi, kevytmielisiksi ja kunniattomiksi kuin he itsekin ovat. Niin totta kuin elän olisin halunnut lyödä tuon miehen maahan, ja naisen myöskin; he ovat kaikessa tapauksessa turmelleet meidän tämäniltaisen ilomme."

"Josefa on tavattoman julkea."

"Ja veljesi on hänen vallassaan, ole siitä varma. Mitta jos minä tulen sukulaiseksi, olen minä isäsi puolella, eikä Josefa silloin onnistu: eihän veljesi voi olla niin tyhmä, jos kaikki häntä varottavat. Huomenna jo puhun kaikki äidille, hän saa puhua sinun omaisillesi, niin että saamme tietää, miten asiat ovat. Jos he sanovat, että me kumpikin olemme vielä liian nuoria, niin ei se ole mikään paha, kun vain sinut luvataan minulle. Jos Jaakop, niinkuin raamatussa kerrotaan, saattoi odottaa rakastettuaan seitsemän vuotta, niin kyllä minäkin voin malttaa mieltäni, kahta seitsemää ei tähän aikaan voida vaatia, koska kellekään ei kahta vaimoakaan anneta — se tapahtui ammoisina esi-isäin aikoina, enkä minä heitä kadehdi; ainoastaan kaksi olentoa voi sielultaan ja sydämeltään tulla yhdeksi."

"Niinpä todellakin. Niin minäkin ajattelin, kun aloit puhua Jaakopista. Tahtoisin tietää, mitä siitä tulisi, jos jollakin olisi kaksi vaimoa samassa talossa. Olisiko yksi etevämpänä tänään ja siirtyisi huomiseksi syrjään toisen tieltä, tahi vuorotteleisivatko he viikottain? Laupias taivas, en voi muuta kuin nauraa ajatellessani sitä sekamelskaa, jossa kukaan ei oikeastaan tietäisi tehtäviään ja velvollisuuksiaan; se olisi jokaisen talon häviö!"

"Se on totta. Mutta älä huoli surra sitä; en minä ota enempää kuin yhden."

"En minäkään sinua siihen neuvoisi! En ainakaan eläessäni", lisäsi hän äkkiä vakavaksi tullen. "Jos minä kuolen, sinun luonnollisesti täytyy etsiä uusi. Kukapa tietää, mitä sitä ennen tapahtuu. Mutta hankikin silloin hyvä ihminen kotiisi, sellainen, johon tiedät minun mielihyvällä katsovan."

Florian nauroi ääneen.

Magdaleena näytti loukkaantuneelta ja käänsi hänelle selkänsä.

"Sinä lapsellinen impi, kuuletko", sanoi Florian vetäen häntä esiliinan nauhasta. "Käänny heti tännepäin, muuten aukaisen tämän nauhan!"

"Sitä et saa tehdä!" Hän kääntyi nopeasti. "Mutta sinä olisit siihen kylliksi rohkea. Kuinka sinä voit nauraa niin vakavalle puheelle?"

"Koska sellainen puhe on pelkkää pyhän yksinkertaisuuden tyhmyyttä", vastasi hän kiivaasti. "Puhut niinkuin kuutamo olisi hämmentänyt sinut. Jumala varjelkoon sellaisesta, mutta jos jättäisitkin minut, en koskaan toista ottaisi. Eihän saata ajatella, että toinen korvaisi ensimäisen."

"Niin on moni sanonut ensimäiselle vaimollensa —"

"Ja kuitenkin mennyt uusiin naimisiin, niinpä kyllä, vieläpä kenties onnistunut paremmin kuin ensi kerralla; sillä toisella ei ole koskaan oikeutta puhua kuolemisesta, kun juuri hän kaiken todennäköisyyden mukaan jää leskeksi. Sinä saat olla oikeassa!"

"Minä olen oikeassa, huomaatpa sen tahi et."

"Minä huomaan sen. Sinä olet oikeassa!

"Kun sinun kultasi tahtoo olla oikeassa aina, kiista kaikki hellitä ja lukkoon suusi paina!"

"Tämäpä on kaunista! Sinä jo laulat pilkkalauluja minusta. Minä lähden!"

"Sinä et saa olla vihainen, sellaiseen vallattomuuteen on melkein pakotettu, kun sinä kukoistavassa terveydessäsi puhut kuolemasta, antaaksesi siten tietää, että te naisihmiset vielä haudan takaakin huolehditte taloudestanne! Mutta minä sanon sinulle, etten minä ennen naimisiin menoani rupea itseäni leskeksi ajattelemaan. Kas niin, nyt sinä itsekin naurat! Tahdon voittaa sinut, mutta sinun kadottamisestasi en halua kuulla puhuttavan. Taistelen sinusta kuolemaakin vastaan, mutta minä luulen Jumalan pitävän huolen siitä, että me saamme elää yhdessä niin kauan kuin se on mahdollista. Tänä iltana se ei kauemmin sopine; meidän kummankin täytynee ajatella kotiin menoa ja sanoa toisillemme hyvää yötä. Jos sinä huomenna tahi ylihuomenna näet äitini tulevan teille, niin tiedät, mitä se merkitsee."

He puristivat toistensa käsiä.

"Hyvää yötä, Leena!"

"Hyvää yötä, Flori!"

Kuun eteen siirtyneen paksun pilven varjo peitti pois rientävän tytön Florianin katseelta. Jonkun ajan kuluttua veräjä aukeni alhaalla ja sulkeutui jälleen. Florian kulki varjoisen metsän läpi; vasta sen toiselle laidalle ehdittyä tuli jälleen valoisaa.

Nopein ja voimakkain askelin ja rajusti sykkivin sydämin hän riensi myllylle vievää polkua.

Kohtahan on kaikki selvänä!

Jos nukkujan ajatukset ja kuvitelmat eivät ohjaa unia, jos viimemainitut tietävät, enemmän kuin edellämainitut, jos ne tulevat ja menevät elävien ihmisten tavoin, kuten ne meille usein salaperäisesti uskottelevat, niin varmaankin tänä pilvien purjehdus-yönä kaksi ystävällistä uni-olentoa kohtasi toisensa myllyn ja Reindorferin talon välisellä tiellä ilmottaen surullisesti hymyillen, että he menivät luomaan kuvia onnesta, joita ei ikipäivinä voitu eikä saatu toteuttaa.

IX.

Myllärin vaimo työskenteli keittiössä. Florian tuli sinne. Hänellä oli sytyttämätön piippu kädessä ja hän koetti päästä lieden luo leveän äitinsä ohitse. Kun hän taitamattomasti tuuppi äitiään, vaikka tämä koetti häntä väistää, kiusaantui äiti lopulta.

"Mitä sinä tulenkurkistelija keittiössä teet?" sanoi hän.

"Kun täällä on tulta runsaasti, tahdoin piippua sytyttäessäni säästää tulitikun."

"Milloin olet niin säästäväiseksi tullut?"

"Alotan vähistä asioista, että tarpeen tullen totun siihen paremmin."

"Katsopa vanhan viisautta! Sinun kaltaisesi yksinäisen pojan tarvitsee kai paljonkin säästäväisyyttä harjottaa!"

Florian oli tavannut syttytikun. "Minä luulen, etten minä aina ole yhdeksäntoistavuotias, enkä yksinäinenkään", sanoi hän kumartaen lieteen ja pistäen tikun tuleen.

"Kuulepa tätä!"

"Ja minä luulen, ettei naimisiin meno olisi hulluinta." Tikussa paloi jo kirkas liekki.

"Mitä mietteitä sinulla onkaan?" sanoi myllärin emäntä, ja hänen suupielissään väikkyi hymy, kun hän katseli poikaansa, jonka punastuneista kasvoista kuvastui hämmennys joka kerta, kun hänen piipunpesänsä päällä olevasta tikusta tuli leimahti ylöspäin.

Florian sen varmaankin huomasi, viskasi nopeasti pois räiskävän tikun, paiskasi kovalla paukauksella piipun kannen kiinni ja oikaisihe suoraksi. Hän painoi miettivästi jalallaan muutamia permannolle pudonneita kipunoita ja sanoi sitten, niin huolettomasti kuin mahdollista: "Kun kumarrun alas, tulen minä aina punaiseksi kuin kukonheltta, ja kun liedestäkin helle hohtaa, kohoaa kaikki veri päähän."

"Niin, niin, minua aivan säälittää", sanoi äiti. "Minä en sinuna tupakoisi ollenkaan, kun piipun sytyttämisestäkin on niin paljon vaivaa."

"Näytän ehken keitetyltä äyriäiseltä", sanoi Florian koettaen nauraa, mutta varmaankin hampaiden väliin puristettu piippu esti hänet siitä.

Myllärin vaimo astui poikansa eteen ja katsoi häntä silmiin. "Kas niin, poikaseni, älä kiertele enää, vaan sano suoraan! Olet puhunut jo niin paljon, että sinulle olisi vaikeata, jollen minä jo kysyisi. Ymmärrän puheestasi, että olet rakastunut johonkin neitoseen. Kuka hän on?"

"Arvaa, äiti!"

"Siihen ei minulla ole aikaa, saisin kenties arvailla hyvin kauan; se on kovin vaikeata naisille: eihän sitä tiedä mistä miehet omansa löytävät."

"Sinä tunnet hänet."

"Jos hän on tältä paikkakunnalta, tunnen hänet kyllä; sillä kaikkihan me täällä tunnemme toisemme."

"Hän on käynyt meillä."

"Käynyt meillä? Silloin en ollenkaan tiedä."

"Mutta silloin hän ei ollut tätä suurempi!" Hän kumartui ja piti kättään noin polven korkeudella.

"Ei suinkaan Leena Reindorfer?"

"Juuri hän."

"No, sepä on iloinen sanoma! Mutta sano, oletko jo puhutellut häntä?"

"Kyllä."

"Rakastaako hän sinua?"

"Niin luulen."

"Sinäpä olet ollut salamielinen; kukaan ei ole huomannut sinusta mitään."

"Se on vasta kolmen päivän vanha asia."

"Se on mennyt jotenkin pian!"

"Niin voi tapahtua. Voi myöskin, vaikka onkin rehelliset tarkotukset, aprikoida kauan. Niin olet sanonut tapahtuneen isän ja sinun välillä. Hän oli sotamies ja sinä palvelit, eikä kukaan tiennyt, antaako isoisä myllyn hänelle. Mutta minä toivon, ettei Leenan ja minun tarvitse jokapäiväisen leivän vuoksi odottaa. Ja kun tarkotukset ovat aivan rehelliset, on suoraan kysymykseen saatava suora vastaus, enkä minä pelkää, että sinä neuvoisit minua jättämään hänet."

"Ei toki, siihen en mitenkään voisi neuvoa! En tahdo ketään muuta miniäkseni kuin hänet; häntä olen aina mielihyvällä katsellut, mutta harvoin tapahtuu niinkuin sydämestämme toivomme, siksi en ole ajatellut, että näin kävisi. Mutta nyt olen sanomattoman iloinen! Minä menen kohta Reindorferiin, jo tänä päivänä, mutta ensin, sen ymmärrät, puhun isällesi. Mutta hänellä ei voi olla sitä vastaan enempää kuin minullakaan. Luulen, että Reindorferit kyllä hyväksyvät meidät, se on minun käsitykseni; mutta kuinka ja koska se tapahtuu, siitä ei vielä voi mitään puhua."

"Jumala siunatkoon hyvää sydäntäsi, äiti! Minä kyllä odotan niin kauan kuin tarvitaan; hän, jonka sitten saan, palkitsee kaiken odotuksen."

"Palkitseepa kylläkin! Mutta kerro minulle, kuinka tapasitte toisenne, ja rakastaako hän sinua täydellä sydämellä? Se, uskollinen poikani, on minulle todelliseksi iloksi. Ala nyt, mutta kaikki rehellisesti, muuten en ota askeltakaan hyväksenne."

Florian alkoi. Hän ei väsynyt kertomaan eikä äiti väsynyt kuulemaan.

Florian oli istuutunut lieden kulmalle ja äiti seisoi hänen vastassaan nojaten suuren kauhan kahvaan ja katsellen poikaansa säteilevin silmin Kyllä sinä voitkin miellyttää tytön — ajatteli hän siinä itsekseen — ja olipa onni, että se sattui olemaan hän, kaksi kaunista, jotka sopivat yhteen.

Liedelle asetettu kattila huomasi sillä välin olevansa unhotettu ja laiminlyöty eikä voinut sitä enää sietää. Kotvan aikaa oli jo sen sisässä sihissyt ja sähissyt; olipa se jo pari kertaa yrittänyt kanttaankin pois viskata, mutta kun mikään muu ei auttanut, kuohui se yli reunojensa, ja kattilan juoksevan sisällön sähistessä, perheenemännän huudahduksissa ja nuorukaisen äänekkäästi nauraessa katkesi keskuslelun juoni auttamattomasti.

* * * * *

Aterialta oli päästy. Palvelusväki oli noussut pöydän äärestä ja mennyt ulos. Myöskin Florian työnsi lautasen edestään ja siirsi tuolinsa.

"Mikä kiire sinulla on tänään?" kysyi mylläri.

"Minä menen tupakoimaan tuonne pisteaidan luo; siitä pitäisi kulkea ohi eräs minun koulutoverini, joka joutui viime vuonna sotaväkeen ja nyt on lomalla."

Myllärin vaimo puisti päätään ja ajatteli: "Hyvänen aika, kuinka rohkeasti se poika on oppinut tarvittaissa valehtelemaan. Sitä en olisi uskonut. Mistä hän on sen taidon saanut?"

Florian sulki hiljaa oven jälkeensä. Mylläri ja hänen emäntänsä olivat kahden kesken.

Emäntä tarttui miehensä vasempaan käteen ja puristi sitä hiljaa: "Sinä, ukkoseni, et saa pahastua", sanoi hän, "mutta tuo koulutoverijuttu on keksittyä. Hän poistui, koska hän ymmärsi, että minä tahdon ottaa puheeksi asian, joka myöskin koskee hänen toveriaan, mutta ei miestoveria."

Mylläri, joka aina häntä puhuteltaessa piti päänsä alhaalla, nosti sen nyt ylös ja hymyili.

"Se on totta, isä, poika on rakastunut."

"No, meidän pitää sulkea toinen silmämme tahi molemmatkin. Jatkakoon niin kauan kuin häntä huvittaa."

Myllärin vaimolta ei ollut vielä punastumisen kyky hävinnyt. Hän pyyhkäisi kämmenellään leivänmuruja pöytäliinalta ja sanoi hiljaa: "Minä en toki haasta sinulle asiasta, jota kukaan kunniallinen vaimo ei julkeaisi puheeksi ottaa! Hänellä on rehelliset ja vakavat aikeet."

"Vai niin." Hän silitti rauhottaen vaimonsa kättä. "Sitten meidän täytyy siitä puhua. Minusta vain tuntuu, että se on hänelle liian aikaista."

"Eihän ole tarkotuskaan, että he saisivat heti mennä yhteen. Hän ymmärtää kyllä odottaa, kunhan asianomaisella tavalla ratkaistaan, että he saavat toisensa ja että he saavat ihmisten nähden olla niinkuin kihlatut ainakin."

"Se sopii hyvin, ja kyllä minä suostun, jos tytön vanhemmat ovat jotenkin meidän vertaisiamme, ja niin kaiketi lienee, koska sinä sellaisella varmuudella puhut heidän puolestansa. Sano nyt, kuka hänen valittunsa on!"

"Hänen puolestaan voisin puhua, vaikka hän ei saisi myötäjäisikseen ainoatakaan kreutzeriä. En tunne ketään kauniimpaa, rakastettavampaa ja parempaa!"

"Kuin kuka?"

"Kuin Reindorferin Leena."

Mylläri vavahti ja laski päänsä entistä alemmaksi, hän heitti kahvelin, jota hän piteli leikitellen kädessään, pöytään sellaisella voimalla, että sen haarukat vääntyivät.

"Hyvä Jumala, mikä sinulla on?" Vaimo tarttui hänen käteensä.

"Ei mikään", sanoi hän hengittäen raskaasti, "se oli niin äkillinen yllätys."

"Sentään, kuinka säikähdin; sellaisia kouristuskohtauksia en ole sinussa ennen huomannut."

"Eikä se nytkään merkitse sen enempää."

"Sitä toivon. Mutta sanopa nyt, ukko, mitä tästä asiasta arvelet! Jos se sinusta sopii, niin teen mielelläni Florianille sen ilon, että annan heti valjastaa ja ajan Reindorferin taloon."

"Eihän sillä niin kiirettä liene? Antaa pojan jonkun aikaa miettiä, ehkenpä hän luopuu koko ajatuksesta. Sillä iällä mielistyy pian tyttöön, mutta se ei useinkaan kestä kauan."

"Luulen kyllä, ettei hän olisi mikään poikkeus miesväestä, jos hän paremman löytäessään vaihtaisikin mielitiettyä; mutta kellä on kyyhkynen kädessään, hän ei katsele katolla istuvia varpusia. Muuten he ovat minusta kuin luodut toisilleen. Tuskinpa sinäkään löytäisit hänelle sopivampaa vaimoa."

"Sen kyllä myönnän. Mutta sittenkin on parasta neuvoa häntä jättämään.
Ei käy päinsä!"

"Miksi ei?"

"Se on turha yritys."

"Millä syillä sitä uskot?"

"Minun välini Reindorferin kanssa ei ole sellainen kuin pitäisi olla."

"Ja pitääkö lasten sentähden kärsiä? Luota minuun, kun minä puhun hänelle, käännän minä kyllä hänen päänsä paikoilleen."

Mylläri antoi taas päänsä painua ja sanoi hiljaa huoaten: "Tee kuinka tahdot!" Sitten hän nousi rivakasti paikoiltaan ja lisäsi välinpitämättömästi: "Koettele!" Hän ajatteli itsekseen: "Entä sitten? Mitä minulla on siitä huolehtimista? Ratkaiskoot toiset sen! He sanovat ei; heidän täytyy sanoa ei, ja silloin siitä asiasta ei enää puhuta!"

Myllärin vaimo oli rientänyt pirtistä keittiön ovelle, siitä hän näki poikansa, joka seisoi nojaten piste-aitaan. Hän huusi tälle: "Kaikki on järjestyksessä, Flori, minä ajan heti sinne."

"Minä valjastan sitten itse tuossa tuokiossa, äiti", vastasi poika iloisesti ja riensi talliin. Myllärin emäntä kiirehti takaisin pirttiin pukeutuakseen pyhävaatteisiin.

Myllärikin tuli pirtistä ja näki kuinka Florian erään rengin auttamana veti ajorattaat vajasta ja valjasti hevosen niiden eteen.

Hän oli sangen vakavannäköinen.

Kun ihminen liitti Jumalan ominaisuuksiin kaiken sen yliluonnollisen voiman, jota hän itsellensä unelmissaan haluaa, ja kaikki ne täydellisyyden kyvyt, joita hän ei voi saavuttaa, sekä muodosti hänet, vaikka suunnattomasti valtavampana, omaa kuvaansa vastaavaksi, silloin hänelle selvisi, mikä hirmuisen peljättävä lahja kaikkitietäväisyys on itse Jumalallekin, ja hän asetti sentähden, oivallisen harkintansa mukaan, kaikkivaltaisuuden Jumalan ensimäiseksi ominaisuudeksi, niin että Jumala kaikessa näkee vain oman tahtonsa. Mutta voimattomuutensa tuntevalle kuolevaiselle ei ennustuskykykään ole mikään ilahduttava lahja, ja kaikki tietäjät ovatkin olleet synkkämielisiä ja ilottomia.

On olemassa vain yksi laji ennustustaitoa, mutta se on saanut ihmiset kammoamaan ennustajia ja suosimaan ilveilijöitä; sillä se ei tutki lintujen lentoa, ei uhrieläimien sisuksia eikä korttien tahi kahvisakan salaisuuksia, vaan tekee omien taikka muiden syntien perustuksella tulevaisuuteen nähden johtopäätöksiä, joita on tähän hetkeen saakka voitu sovittaa valtioihin, kansoihin ja hallitsijoihin ja joiden pelottava johdonmukaisuus voi hiljaisina koettelemuksen hetkinä vapisuttaa yksityisiäkin ihmisiä.

Ilkeä tunne valtasi myllärin mielen nähdessään omaistensa mitään aavistamattoman puuhan, samalla kun hän varmasti tiesi, että kaikki nämä riemuisella kiireellä joudutetut valmistukset ja niihin liitetyt toiveet ja odotukset olivat turhia.

Hän antoi päänsä vaipua, vaikkei kukaan puhutellut häntä, hän kenties kuunteli itseään.

Joku laski silloin kätensä hänen olkapäälleen. Hän katsahti ylös ja näki vaimonsa seisovan siinä ilosta säteilevin silmin. "Jumalan haltuun, isä", sanoi tämä, "minä lähden nyt ja tuon pian myöntävän vastauksen, sitä en ollenkaan epäile."

"Jumalan haltuun!"

Florian tahtoi auttaa äitiään rattaille, mutta liialla kiirehtimisellään vain hidastutti häntä.

"Sinä taitamaton poika!" huudahti äiti iloisesti nauraen ja tyrkkäsi hänet pois luotaan. "Näinkö sinä osaat auttaa naisväkeä! Mutta opithan siihen."

Renki kehotti hevosta, ja rattaat vierivät pois. Florian seisoi kauan ja katsoi heidän jälkeensä, sitten hän sulki veräjän ja nojasi sitä vastaan.

Mylläri astui hänen luokseen. "Oletpa jo aika liuhka", sanoi hän, "näyttää kuin et osaisi lukea viiteen, mutta luetkin sataan asti. Olisinpa lyönyt vetoa, ettei sinulla ole minkäänlaisia kosimistuumia, mutta olisin joutunut tappiolle. No niin, olen tehnyt mieliksesi ja sallinut äidin ajaa Reindorferiin."

"Kiitän siitä tuhannesti, isä."

"Ei mitään kiittämistä … en voi sanoa, että olisit tehnyt hullusti, ja tähän asti kaikki on järjestyksessä. Mutta minun täytyy sanoa suoraan, etten luule tyttöä sinulle annettavan. Reindorferin kanssa en ole koskaan ollut hyvissä väleissä, parasta on valmistautua kieltoa vastaanottamaan."

"En tiedä, kuinka sen voisin sietää. Järkevään ja rehelliseen yritykseen ei kukaan odota itsepäistä vastustusta."

"Ole ymmärtäväinen, äläkä tee asiaa kipeämmäksi kuin se on. Kuka tietää, mitä hyötyä siitä on? Kun sitoo itsensä niin nuorena, saattaa helposti tulla katumus jäljestä. Voit varmasti löytää toisenkin, katso ensin ympärillesi ja valitse sitten. Ken niin tekee tapaa parhaimman, eikä sellainen vaali tuota mitään tuskaa. Vai mitä luulet?"

"En luule mitään. Jos se on sinun mielipiteesi, olet turhaan kuluttanut aikaa selittääksesi sitä minulle. Kunnon tyttöjen välillä ei liene kovinkaan suurta erotusta, ja minä en halua muita."

Florian oli keskustelun aikana katsonut tähän asti suoraan maahan. Nyt hän nosti katseensa ja huomasi, että isä oli äänetönnä poistunut. Hän kiirehti myllärin jäljestä, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Isä, sinä puhut niinkuin olisi ratkaistu asia, etten minä saa Leenaa. Onko se sinun luulosi vai tiedätkö sinä jotakin?"

"Mitä minä tietäisin? Mutta kun sinä pidät aivan varmana, etteivät he hylkää tarjottua sukulaisuutta, olen minä tahtonut valmistella sinua, ettei mahdollinen kielto sattuisi iskuna päähäsi."

"Mitä hyötyä sellaisesta valmistamisesta on? En voi kuitenkaan edeltäpäin harkita, kuinka menettelen, jos näen onneni kokonaan tuhoutuneen. Se nähdään sitten, kun äiti palaa; jos hän tuo pahan sanoman, mitä silloin teen, lankeaa luonnostaan."

Mylläri lähti päätään pudistaen astumaan puutarhaa kohti.