7. TOHTORI RASPE PERHEINEEN
S Fritz ei tuntenut olevansa oikein tyytyväinen itseensä, kun äskeistä kohtausta ajatellen käveli pitkin Reinin rantaa, sillä hän uskoi varmasti taaskin tehneensä jonkin tyhmyyden. Hän ei voinut mielestään karkoittaa yliviinurin kirottua vihellystä; tiesihän sen, mitä se mies sillä tarkoitti. Entä jos hän nyt taaskin oli antanut vetää itseään nenästä? Mutta nuori tyttö näytti niin perin somalta ja hyvältä — vaikka siltähän »kreivitär» Olgakin oli näyttänyt — mutta tällä oli niin uskolliset, rehelliset silmät, eikä hänen koko olennossaan ollut mitään keimailevaa, ei niin hitustakaan, kun taas toisaalta hänen piirteissään näkyi ikäänkuin salaista murhetta.
»Niin, murhetta muutamat teeskentelevät silläkin tavalla», sanoi hän itsekseen, »ja jos koko juttu oli keksitty — niinkuin yliviinuri ainakin näytti ajattelevan — vähät siitä», lisäsi hän itseään lohdutellen, »silloin olen vain kahtakymmentä taaleria köyhempi ja saan ainakin uskoa tehneeni hyvän työn — mutta Olga? Minäpä menen ainakin vielä kerran takaisin Emsiin! Hitto vieköön, pitäähän itse poliisinkin siellä antaa minulle hyvitystä, ja kenties saan myös lähempiä tietoja Rosowskan perheestä. En ole vielä unohtanut sitä katsetta, jonka armollinen kreivitär minuun loi nähdessään poliisien tulevan huoneestani.»
Hän oli lähtenyt liikkeelle nauttimaan komean, vanhan virran näköaloista, mutta ajatukset risteilivät niin sekaisin ja kirjavina hänen päässään, että hän kulki rannalla kuin unissaan tosiaankaan näkemättä muuta kuin polun, jolle jalkansa laski. Virtaa alaspäin kiitävä höyrylaiva palautti hänet tajuihinsa; ja koska kello oli sillä välin ehtinyt yhteentoista, päätti hän kääntyä ja palata kaupunkiin, mennäkseen tervehtimään Raspen herrasväkeä, joka ainakin nyt jo oli noussut makuulta.
»Onko tohtori Raspe kotona?» kysyi hän ovenvartijalta, astuessaan jälleen hotelliin. »No? Oletteko ymmärtänyt? Kysyin teiltä, onko tohtori Raspe kotona», toisti hän kysymyksensä, kun ovenvartija vastausta antamatta tuijotti häneen niin hävyttömästi kuin suinkin.
Mies tulikin vihdoin järkiinsä ja sanoi sitten hieman hämillään:
»Pyydän anteeksi — jaha! Te kaiketi asutte itsekin tässä hotellissa?»
»Kyllä.»
»Numero 36?»
»Niin — mutta miksi sitä kysytte? Onko joku tahtonut minua tavata?»
»Ei — ei vielä!» vastasi ovenvartija kirotun kaksimielisesti hymyillen. Mutta Fritz ei aluksi välittänyt siitä, ja vasta sitten, kun toinen kääntyi poispäin, muisti hän nuoret naiset ja kysyi vielä kerran:
»Voitteko sanoa, ovatko naisetkin yläkerrassa?»
»Molemmat neidit ovat myös siellä», vastasi ovenvartija. »Tunnetteko sen perheen?»
»En, mutta tahtoisin heihin tutustua. Ehkä viitsitte ilmoittaa minut heille vai onko minun pyydettävä siihen jotakin viinuria?»
»Ei tarvitse, kyllä minä toimitan sen itse», huudahti ovenvartija, käyden äkkiä tavattoman kohteliaaksi. »Onko teillä ehkä nimikortti?»
»On tässä. Olkaa niin hyvä ja sanokaa herra tohtorille, että tahtoisin käydä häntä tervehtimässä. Menen nyt huoneeseeni, ja te voitte tuoda minulle sinne kohta vastauksen. Tohtorillahan on huoneet kolmekymmentäneljä ja -viisi, eikö niin?»
»Juuri niin, herra Wessel», vastasi ovenvartija,, katsellen korttia.
»Minä toimitan asianne täsmällisesti.»
Fritz ei välittänyt hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui hitaasti portaita ylös huoneeseensa.
Ovenvartija taivutti heti vieraan poistuttua erään sanomalehden kiireesti kokoon, pisti sen povitaskuunsa ja riensi sitten ruokasaliin, jossa tiesi tapaavansa isännän. Tälle hän näytti erästä kohtaa lehdessä ja saamaansa nimikorttia, ja he kuiskuttelivat hetkisen keskenään. Sitten ovenvartija nousi yläkertaan toimittaakseen Fritzin asian.
Noin kymmentä minuuttia myöhemmin hän koputti numero 36:n ovelle ilmoittaen, että tohtori Raspe ottaa hänet vastaan: hänen sopi vaikka heti tulla tohtorin huoneeseen.
Fritz oli vielä kahden vaiheilla, antaisiko heti isänsä kirjeen vai aluksi esittelisi itsensä — hän inhosi kaikenlaisia suosituskirjeitä, ja vaikka hän kotona salli isänsä melkein kokonaan johtaa itseään, oli hänestä kuitenkin vastenmielistä täälläkin matkoilla, missä hänen oikeastaan oli esiinnyttävä itsenäisesti, olla riippuvainen kirjoitetusta paperilapusta, joka yksin toimittaisi hänelle ystävällisen vastaanoton. — Ei, hitto vieköön, — tuumi hän itsekseen, — mies on mies, esittelenpä juuri senvuoksi itseni, ja ellei minua oteta ilman syntymätodistuksen varmennusta sydämellisesti vastaan, niin olkoot ottamatta, enkä minä ole heidän takiaan mitään menettänyt.»
Näin päätettyään hän otti hattunsa ja hansikkaansa, seuratakseen kehoitusta. Ovella hän kysyi vielä kerran:
»Kuulkaahan, ovenvartija, onko se nuori nainen, jonka kanssa yliviinuri äsken riiteli, poistunut hotellista?»
»Onpa kyllä, herra Wessel», selitti mies. »Heti kun etelään päin menevä laiva huusi, riensi hän laiturille ja lähti sen mukana, mutta minne, sitä en tiedä.»
»Hyvä on!» vastasi Fritz, astui nyt seuraavalle ovelle ja koputti hiljaa.
»Sisään!»
Fritz avasi ja näki heti yhdellä silmäyksellä edessänsä Raspen perheen. Isä, vanhanpuoleinen herra, joka, jos hän aina oli sennäköinen kuin nyt, ei ollut kovinkaan miellyttävä olennoltaan, istui lasit nenällä nojatuolissa ikkunan ääressä, pidellen sanomalehteä kädessään — samaa, jonka ovenvartija oli äsken tuonut hänelle — ja viereisen ikkunan ääressä rinnattain, oveen päin kääntyneinä, seisoivat nuoret neidit, tietenkin hänen molemmat tyttärensä Rosa ja Viola, ja Fritz nautti jo etukäteen siitä arvaisiko hän, kumpi oli Rosa ja kumpi Viola, uskoen muuten siinä helposti onnistuvansa.
Mutta vastaanotto ei ollut niin ystävällinen kuin hän olisi voinut odottaa, sillä hänen lähettämästään nimikortista olisi heidän pitänyt edes tietää, kuka hän oli. Vanha tohtori istui kuitenkin yhä lujasti tuolillaan, sanomalehti kädessä, ja katseli häntä vain tutkien silmälasiensa ylitse, samalla kun nuoret naiset painautuivat lähemmäksi toisiaan ja jotakin keskenään kuiskailivat. Fritz, joka tuli tänne vieraana, tunsi olevansa velvollinen aloittamaan keskustelun, sillä läsnäolijat eivät näyttäneet olevan siihen taipuvaisia ja tahtoivat kaikissa tapauksissa ensin nähdä, kuinka hän esittelisi itsensä. Muuten Fritz ei ollut lainkaan ujo. Niinpä hän kohteliaasti kumartaen ensiksi naisille, johon tervehdykseen he vain puolittain — toinen ei ollenkaan — vastasivat, astui suoraan vanhaa herraa kohti, ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti:
»Hyvä herra tohtori, sallikaa minun esitellä teille erään vanhan ystävänne poika ja samalla tuoda häneltä sydämelliset terveiset. Myöskin toiselle näistä nuorista neideistä minulla on erikoiset terveiset — nimeni on Friedrich Wessel», lisäsi hän sitten vielä kovemmalla äänellä, huomattuaan ihmeekseen, ettei vanha herra ottanutkaan ojennettua kättä niin auliisti vastaan kuin sitä hänelle tarjottiin, »hallintoneuvos Wesselin poika Hassburgista.»
»Hyvin hupaista tutustua», sanoi tohtori Raspe kohteliaasti, mutta kuitenkin merkillisen kylmästi ja vaikkei hän nyt enää voinut olla tarttumatta tarjottuun käteen, ei hän kuitenkaan vastannut sen puristukseen, samalla kun nuoret naiset olivat sen näköisiä kuin olisivat mieluummin halunneet livahtaa ulos huoneesta.
— Hm, — ajatteli Fritz, — heidän ilonsa minut nähdessään ei näytä olevan erikoisen suuri, ja nämä ihmiset tekeytyvät sellaisiksi kuin ei isääni olisi olemassakaan.
»Sanokaahan, hyvä herra Wessel», huomautti tohtori, katsellen häntä terävästi, »minusta tuntuu kuin te olisitte huomattavasti muuttunut siitä lähtien, kun viimeksi tapasimme, vai kuinka?»
»Sehän on hyvinkin mahdollista», vastasi Fritz hymyillen, »sillä sikäli kuin minä tiedän, on siitä jo kulunut kahdeksan tai kymmenen vuotta. Luulen voivani sanoa samaa nuorista neideistä.»
Nuoret neidit eivät edes hymyilleet; he näyttivät kovin avuttomilta eivätkä kuitenkaan kääntäneet katsettaan hänestä. Somia he myös olivat, sitä ei voinut kieltää, molemmat; mutta oliko sitten syy koleassa vastaanotossa, Fritz pysyi heitä kohtaan aivan kylmänä, ja ensi kertaa hän sai kokea sitä vastenmielistä tunnetta, joka valtaa mielen, kun joutuu ympäristöön, johon ei tunne olevansa tervetullut. Fritz ei siis ollut edes istuutunut, kun hän jo ajatteli vetäytyä takaisin; hän ei vain ollut heti selvillä, kuinka voisi säädyllisesti, olematta suorastaan epäkohtelias, päästä heistä eroon.
Vanha tohtori ei ollut antanut minkäänlaista vastausta hänen viimeiseen huomautukseensa, vieläpä hänellä näytti olevan erikoinen halu jatkaa sanomalehden lukemista, sillä hän otti jälleen lehden käteensä ja katsoi siihen.
— Kas hittoa,— ajatteli Fritz silloin, — jos ukolla on noin vähän ihmistapoja, ei minunkaan tarvitse paljon kursailla. Tässä minä nyt kuitenkin olen, ja jos juoksen suoraa päätä tieheni, pitävät he minua kaiketi narrina. Sopiipa siis ensin lähemmin katsella noita nuoria neitosia.
Noudattaen päähänpistoaan ja jättäen vanhan herran omiin hoteisiinsa hän läheni molempia neitejä, otti mukaansa tuolin, laski hattunsa pöydälle ja jäi seisomaan heidän eteensä:
»Nyt, hyvät naiset, pitää minun ensin toimittaa teille terveiset. Kun en vielä tiedä kummalle teistä, niin sallittehan, että koetan arvata, kumpi teistä on morsian — mutta ettekö halua istua?»
Kumpikaan ei vastannut sanaakaan; pikemmin tuntui siltä kuin he olisivat väistäneet häntä. He säikkyivät ja painuivat toisiaan lähemmäksi niin arkoina, että Fritz nauraen kysyi: »Mutta pelkäättekö te minua? Olenko tosiaan niin vaarallisen näköinen ja oletteko todella unohtaneet, että jo lapsina tunsimme toisemme?»
»Ei, me emme ollenkaan pelkää», vastasi toinen heistä, ja Fritzistä tuntui kuin hänen tummanruskeat silmänsä olisivat samalla säkenöineet ja liekehtineet, mikä hänelle sopikin erittäin hyvin, »emme vähääkään, herra Wessel.»
»Mutta, Viola!» sanoi sisar.
»Voi, nyt te olette ilmaisseet itsenne», sanoi Fritz nauraen, »nyt tiedänkin, kumpi teistä on morsian. Neiti Rosa, minulla on teille kaikkein herttaisimmat terveiset joltakulta, joka varmaankin kipeästi minua kadehtisi, jos tietäisi, että minulla tällä hetkellä on onni nauttia seurastanne.»
»Luuletteko tosiaan?» kysyi Viola, mutta niin omituisen ivallisesti katsoen ja niin pilkallisella äänelläkin, että Fritz suorastaan hätkähti.
»Tosiaankin, neiti», vastasi hän, »vai luuletteko, että puhun perättömiä?»
»Hyvä Jumala», arveli Viola hartioitaan kohauttaen, »kun jotakin sanotaan perättömäksi, on se niin venyvää, ja sitä voidaan vääntää niin monella tavalla toiseen muotoon, ettei sitä juuri enää tunnekaan.»
»En ymmärrä tarkoitustanne.»
»Olisin siitä pahoillani — ellei tuo taas olisi jokin uusi käänne.»
»Mutta ettekö voi minulle selittää väitettänne?»
»No miksi ei», vastasi nuori sievä tyttö, ja omituinen, melkein uhmaava ilme tuli hänen huulilleen. »Sana valhe ilmaisee tosin paremmin ja tarkemmin, mitä tarkoitan, mutta seuraelämässä sanotaan jotakin vain perättömäksi ja siten heikennetään sen merkitystä, mutta siitä emme nyt välitä sen enempää. Useissa tapauksissa kuulostaa kohteliaiden ihmisten kesken pahalta sekin, että väitetään toisen sanoja perättömiksi; suokaa anteeksi, sanotaan silloin, minä olen käsittänyt asian niin ja niin, taikka: te näytätte erehtyneen, se on varmaankin väärinymmärrys — eihän juuri kukaan kehtaa vasten silmiä sanoa, että toinen väärentää totuutta, koska se tuntuu niin töykeältä. Vieläpä mennään niinkin pitkälle, että pidetään suoranaisia valheita imarteluina ja kohteliaisuuksina, vaikka meidän pitäisi sellaisia loukkauksia — enpä voi keksiä niille muuta nimeä», lisäsi hän melkein halveksivasti keikauttaen kiharaista pääkköstään, »torjua inhoten ja suuttuen.»
Nuoren ystävämme onnellista mielenlaatua vasten kilpistyi tämä suoraan tähdätty isku perin tehottomana, sillä hän oli kokonaan unohtanut, mikä oikeastaan oli syynä tähän viisastelevaan esitelmään, ja koko ajan vain hartaasti verrannut kahta nuorta naista toisiinsa. Hän ei voinut päästä selville, kumpi heistä oli vanhempi; sillä jos hän aluksi pitikin Rosaa vanhempana, oli tämän koko olemuksessa toisaalta jotakin ujompaa ja nuorekkaampaa, kun taas Viola esiintyi niin päättävästi ja melkein rohkeasti, ettei se ollut tavallista hänen iälleen.
»Olette ihan oikeassa, hyvä neiti», sanoi hän niin levollisesti kuin suinkin eikä edes huomannut, että tohtori, vieläkin sanomalehti kädessään, oli astunut hänen taakseen; »ihmiskieli osaa kiertää asioita tavattoman moninaisesti, ja minusta se onkin hyvin mukavaa, sillä siten voimme oikeastaan ilmaista kaikkea, näennäisesti sanomatta mitään. Mutta palatakseni asiaani, aioin kysyä —»
»Suonette anteeksi», keskeytti tällä hetkellä tohtori, iskien salaa silmää Violalle, joka tahtoi äkäisesti vastata, »sallitteko minun lukea teille lyhyen kirjoituksen tästä lehdestä?»
Kysymys tuli niin äkkiä ja tehtiin ilman minkäänlaista syytä niin kummallisella äänenpainolla, että Fritz kääntyi vanhaan herraan päin melkein arkana, sillä Mainzissa saamiensa kokemusten nojalla hän oli tosiaan käynyt epäluuloiseksi. Mutta Viola, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, innostui jälleen huomatessaan nuoren vieraan näennäisen pelästyksen ja huudahti:
»Oi, älkää yhtään pelätkö, herra Wessel. Mitä isä nyt tahtoo lukea, se vain lähemmin selittää, mitä itse juuri lausuitte.»
»Tosiaanko, neiti?» sanoi Fritz hätkähtäen tällaisesta jatkosta; »jos te sen jo edeltäpäin tiedätte, on se vain omansa herättämään uteliaisuuttani nähdäkseni, kuinka kauas teidän aavistelukykynne ulottuu.»
»Aavistuskyvystä ei tässä voi olla puhetta», sanoi tohtori kuivasti, »koska olen lukenut tyttärilleni tämän kirjoituksen juuri ennen teidän astumistanne huoneeseen. Sallinette siis, että luen?»
»Suurimmalla mielihyvällä!» vastasi Fritz ja käänsi päänsä taas tohtoriin päin tarkkaavaisena.
»Hyvä», jatkoi tohtori, sovittaen silmälasit paikalleen. »Siis kuulkaa: Tämän kuun kolmantena päivänä varastettiin hotellinomistaja Braunilta Bonnissa yhdeksän hopealusikkaa ja hopeinen silinterikello, jossa oli kultareunus ja sekuntiviisari. Kello on yhdeksäntoista linjaa läpimitaten — mutta sen lähempi kuvaaminen saa kai jäädä sikseen. Eteenpäin siis: Lisäksi hävisi eräältä matkustajalta ihan uusi päällystakki. Näiden esineiden varastamisesta epäillään vahvasti erästä nuorta miestä, joka poistui hotellista maksamatta melkoista laskuaan. Viranomaisia kehoitetaan siis pitämään rikollista silmällä seuraavien tuntomerkkien mukaan, ottamaan kiinni, jos tavataan, ja hänen hallussaan olevien esineiden kera toimittamaan tänne. Bonn, 5:ntenä päivänä heinäkuuta 18—. Yleinen syyttäjä.»
Fritz nauroi.
»Mutta, arvoisa tohtori», sanoi hän, »luuletteko siis, että tämä tyylillisesti kenties hyvinkin laadittu kuulutus voi minua tai näitä nuoria naisia vähääkään huvittaa?»
»Pyydän, kuulkaa edelleen», sanoi tohtori. »Tuntomerkit ehkä huvittavat teitä enemmän. Siis — tuntomerkit: Ikä noin kaksikymmentäkahdeksan, enintään kolmekymmentä vuotta, pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa, tukka tummanruskea, kasvot soikeat, ihonväri terve, vartalo tavallinen, pienenpuoleiset viikset, erikoistuntomerkkejä: sujuva ja hyvin säädyllinen käytös.»
»Nuo tuntomerkit sopivat ainakin kymmeneen tuhanteen mieheen!» huomautti Fritz nauraen.
»Matkusti viimeksi», jatkoi tohtori, »Hassburgista nimellä Friedrich
Wessel —»
»Jopa nyt hitto!» huusi Fritz säikähtäen. »Pyydän tuhannesti anteeksi», lisäsi hän kiireesti, »mutta te myöntänette, ettei sellainen kaima voi olla minulle erittäin miellyttävä.»
»On myöskin», jatkoi tohtori levollisesti lukemistaan, »antanut aihetta siihen perusteltuun epäluuloon, että hän mukavuudekseen vaihtaa nimeä. Tähän asti on hänen pyrkimyksenään ollut hännystellä kunnollisia perheitä, ollen erittäin kohtelias naisille, mutta hän odotti vain tilaisuutta, tehdäkseen jonkun tuntuvamman varkauden, ja katosi sitten jäljettömiin.»
»Näppärä mies!» myönsi Fritz.
»Hänen tuntemistaan voisi kenties vielä helpottaa», lopetti tohtori yhä lukien lehdestä, »että hän jonkun aikaa oli tekemisissä erään puolalaisen perheen kanssa ja varsinkin Bonnissa tilasi heille kortteerin, mutta ketään ei tullut. Myöhemmin häntä ei ole heidän seurassaan nähty, mutta kaikissa tapauksissa on häntä katsottava vaaralliseksi ja yleistä vahinkoa tuottavaksi olennoksi. Vasta Mainzissa on päästy jälleen hänen jäljilleen, siellä hän kirjoitti hotellin luetteloon taas toisen nimen — tällä kertaa hän oli parraton — ja sitten katosi ties minne. Viidenkymmenen taalerin palkinto on mainitun hotellin isännän puolelta luvattu hänen kiinniottajalleen.»
Tohtori vaikeni, ja Fritz, joka sattumalta katsahti naisiin, huomasi, kuinka heidän silmänsä olivat tuskallisessa ja odottavassa jännityksessä suunnatut häneen. Koska hän ei voinut muuta uskoa kuin että hekin tajusivat hänen asemansa kiusallisuuden, kun hänellä oli sama nimi kuin jollakin ihmisellä ja poliisin etsiskelemällä veijarilla, taikka ainakin käytetään hänen nimeään väärin, virkkoi hän olkapäitään kohouttaen:
»Niin, mitä sille voi? Nimi Wessel ei tosin liene kovin yleinen; mutta se mahdollisuus on kyllä olemassa, että se on myös hänen nimensä, ja siinä tapauksessa voin vain toivoa pääseväni pian poliisin avulla eroon tästä kaimasta.»
»Ettekö te itse tiedä mitään noista puolalaisista naisista?» sanoi Viola, ja hänen katseensa tuijotti häneen niin tutkivasti kuin etsivä poliisi.
»Mistä puolalaisista naisista, hyvä neiti?» kysyi Fritz, nyt tosiaankin ensi kerran ymmällä.
»No niistä», vastasi nuori tyttö, »joiden kamarineidolta te tänä aamuna otitte niin hellät jäähyväiset portailla ja jonka puolesta maksoitte lisäksi hotellilaskun.»
»Jopa nyt jotakin!» huusi Fritz katsellen nuorta naista kummastuneena. »Kysymys tuntuu kai epähienolta, mutta sittenkin: kuinka vanha te olette, arvoisa neiti?»
»Se kysymys», vastasi nuori Juno majesteettisen vihaisena, »ei ole ainoastaan epähieno, vaan hävytön!»
»Minun täytyy itse pyytää teitä lopettamaan tämän keskustelun, hyvä herra», sanoi nyt tohtori »sillä täytyyhän teidän käsittää näyttelevänne täällä sen jälkeen, mitä teille juuri olemme ilmaisseet, hyvin epäkiitollista osaa.»
Fritz nauroi nyt avomielisesti. »Te siis pidätte minua tuona veijarina, joka käyttää minun omaa nimeäni? Sitten on totisesti jalomielistä teidän puolestanne, ettei mielenne tee ansaita niitä viittäkymmentä taaleria, jotka Bonnin ravintolan isäntä on luvannut kiinnniottamisestani.»
Viola katsoi Fritziin julmistuneena, mutta ennen kuin hän ennätti mitään vastata — sillä hän tässä näytti puhetta johtavan — koputettiin ovelle hyvin kovasti, ja tohtorin huudettua: »sisään!» astui kaksi poliisimiestä yliviinurin ohjaamina huoneeseen.
»Tuossa on se herra, jota etsitte», sanoi yliviinuri hyväntahtoisesti hymyillen ja osoittaen Fritziä. — »Ikävä vain, että se mamselli jo aamulla ehti matkustaa, sillä minä luulen melkein, että tämä pari kuuluu yhteen.»
»Sinä kirottu lautasia nuoleva hännysherra!» karjaisi nyt Fritz, unohtaen naisten läsnäolon, vihansa vimmassa, »jos vielä uskallat sanoa yhdenkään sanan —»
»Pyydän, hyvä herra», keskeytti toinen poliisi, »teitä seuraamaan meitä; jos saan antaa neuvon, niin tulkaa, sillä muutoin asemanne vain pahenee.»
»Mainiota!» vastasi Fritz nauraen ja Laski leikillisyytensä taas valloilleen, sillä olihan tämä juttu etusijassa hullunkurinen. »Sehän vielä puuttuikin. Älkää pelätkö, ankaran oikeuden arvoisa valvoja, että tahtoisin tuottaa teille pienintäkään vaikeutta; sallinettehan vain, että annan tälle herra tohtorille isäni suosituskirjeen, vaikkei siinä tarkoituksessa, että hän voisi oikeudessa todistaa, kuka minä olen. Tässä, arvoisa herra; koska en sitä enää aio käyttää, kelpaa se teille ehkä kahtena puoliskona. Se voinee sittenkin vakuuttaa sekä teille että lempeälle tyttärellenne, neiti Violalle, että minä olen juuri se, joksi itseäni sanon, taidemaalari Friedrich Wessel.»
Samalla hän otti taskustaan kirjeen tohtori Raspelle, repi sen keskeltä kahtia ja laski sen sitten kohteliaasti pöydälle. Hän lausui myös naisille kunnioittavat jäähyväiset, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Rosa katsahti häneen arkana ja ikäänkuin hämillään, mutta Viola seisoi yhä uhmaten; sitten laskien levollisesti kätensä hiukan hämmästyneen poliisin käsivarrelle hän astui ovesta ulos käytävään.
Hänen tavaransa piti tietysti myös viedä poliisikamariin tarkastettavaksi; hän tilasi hevosen, mutta samalla myöskin kaupunginpalvelijan, joka sai tehtäväkseen rientää kanslianeuvos Brunon luo mukanaan avoin kirjelappu. Siinä hän pyysi kanslianeuvosta saapumaan viipymättä poliisikamariin ottaakseen siellä vastaan erään kirjeen ja vapauttaakseen hänet epämieluisasta tilanteesta, koska he olivat persoonallisesti tuttuja.
8. MAJURI VON BUTTENHOLT
Poliisit näkyivät itsekin olevan hämmästyneitä nuoren miehen levollisesta käyttäytymisestä samoin kuin numerossa 35 asuvan herran silminnähtävästi nolostumisesta. He kohtelivat vankiaan — yliviinurin kadottua näkyvistä — ainakin hyvin säädyllisesti, eivätkä millään tavalla häirinneet hänen yksityisiä asioitaan. Poliisivirastoon tultua ilmoitettiin hänet myös heti poliisipäällikölle, joka tarkasti hänen papereitaan, luki myöskin Fritzin avaaman kirjeen pankkiiri Sölenkampille ja vielä sai pian saapuneelta kanslianeuvos Brunolta sen vakuutuksen, että pidätetty ei ainakaan matkustanut väärällä nimellä ja että tässä siis oli tapahtunut väärinkäsitys. Sitäpaitsi ilmestyi paikalle heti senjälkeen sähköteitse kutsuttu ravintoloitsija Bonnista ja selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt tätä herraa, joka tosin oli hyvin samaa näköä kuin varas. Poliisipäällikkö kohautteli hartioitaan ja pyysi anteeksi.
»Hyvä herra Wessel», sanoi hän ystävällisesti, »olen pahoillani, kun olen tuottanut teille tällaisen ikävyyden, ja vain tilapäinen yhdennäköisyys jonkun maankiertäjän kanssa lienee syynä koko juttuun.»
»Sehän onkin minun ainoa vastukseni!» huudahti Fritz leikillisessä epätoivossa, »että olen kaikkien ihmisten näköinen ja että minua aina pidetään jonakin toisena. Mutta nyt olen päättänyt kasvattaa itselleni oikein jättiläisparran, kerrankin saadakseni toisenlaiset kasvot, sillä tämännäköisenä en enää aio samota pitkin maailmaa.»
»Vain yhteen kysymykseen pyydän teitä vielä vastaamaan», lisäsi poliisipäällikkö. »Missä suhteissa olitte siihen puolalaiseen perheeseen, jonka palvelijattaren tai seuranaisen laskun te tänä aamuna maksoitte?»
»Mistä te senkin jo tiedätte?»
»Hotellin yliviinuri kävi luonani tänä aamuna.»
»Vai niin», sanoi Fritz. »Sen asian voin teille kertoa muutamin sanoin.»
Lyhyesti ja vakuuttavasti hän kertoi, kuinka oli tavannut puheena olevat naiset, joista hän sitten erosi jo Mainzissa; luonnollisesti hän salasi, ettei se oikeastaan ollut hänen ensi aikomuksensa, että kreivi Vladimirin kiusallinen ilmestyminen oli siihen ollut syynä; itse kreivi hänen kuitenkin piti mainita.
»No tiedättekö mitään tarkempaa tuosta kreivistä?»
»Tarkempaako? En — olen nähnyt hänet vain sen ainokaisen kerran Mainzin asemasillalla — ja silloinkin vain ohimennen.»
»Ja minkä näköinen hän oli?»
»Hyvin ylhäinen ja hieno; hänellä oli pienet viikset ja — enempää en tosiaankaan osaa hänen henkilökohtaisista tuntomerkeistään sanoa. Minkä vuoksi te sitä kysytte?»
»Oikeastaan», vastasi hymyilevä poliisipäällikkö, »ei meikäläisille tehdä kysymyksiä, mutta tällä kertaa ei minun tarvitse asiaa salata. Olemme, nähkääs, tänä aamuna juuri saaneet sähköteitse tietoja, joiden mukaan hän ei suinkaan ole puolalainen kreivi, vaan räätälinsälli teidän omasta syntymäkaupungistanne Hassburgista.»
»Hitto vie!»
»Ja nyt näyttää siltä, että ollaan taas eksytty hänen jäljiltään.»
»Minä voinen teitä auttaa jälleen tolalle!» huudahti Fritz, »sillä vielä toissa iltana näin saman nuoren puolalaisen naisen Emsissä Balzerin hotellissa, ja vaikken nähnytkään kreiviä itseään, niin en ollenkaan epäile hänen olleen naisten mukana.»
»Tosiaanko? Oletteko te ehkä puhunut hänen kanssaan?»
»En», sanoi Fritz ja veri nousi hänen poskiinsa; »tilaisuus ei ollut suotuisa — minun matkakirstuani oli juuri silloin poliisi tutkimassa, koska epäiltiin minun varastaneen hopealusikoita taikka jotakin muuta. Myöskin pelisaleissa minuun tuijotettiin ikäänkuin olisi epäilty minua taskuvarkaudesta ja kirkonryöstöstä. Luonnollisesti on minua taaskin pidetty, hitto ties, kenenä. Voi jospa kerran saisin parran!»
Poliisipäällikkö nauroi, mutta saatu tiedonanto oli niin tärkeä, ettei sitä sopinut jättää heti käyttämättä.
»Hyvä herra», sanoi hän, »minua ei ollenkaan kummastuttaisi, jos havaitsisimme tuon valepuvussa matkustavan räätälinsällin olevan juuri saman veijarin, joka on väärinkäyttänyt teidän nimeänne ja lisäksi on kotoisin samasta kaupungista kuin tekin. Oletteko keksinyt mitään yhdennäköisyyttä kreivi Wladimirin ja itsenne välillä? Ihmeellisempiäkin asioita on sattunut.»
»Ei se mitään kummallista olisi», huokasi Fritz. »Se minua enemmän ihmetyttäisi, ellen olisi hänen näköisensä, sillä minulla lienee niin kirotun tavallinen naama, että se sopii kaikkiin muotoihin.»
»Viivyttekö kauan Kölnissä?»
»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä, sillä tahdon teille suoraan tunnustaa, että olen perin kyllästynyt elämään täällä Reinin varrella. Olen tullut tänne huvittelemaan, mutta kohta kun joudun tämän ihanan virran lähelle, en pääse eroon pulista ja ikävyyksistä.»
»Siitä olen totisesti pahoillani!» sanoi poliisipäällikkö, »mutta jos te jäisitte tänne pitemmäksi aikaa tai ehkä tulisitte takaisin, olisin iloinen saadessani tavata teitä uudestaan.»
»Samalla tavalla kuin tänäänkin ehkä?»
»Ei», vastasi toinen nauraen, »vaan vapaaehtoisesti, taikka antaisitte edes tiedon, missä olette tavattavissa, sillä hyvin mahdollisesti tarvitsemme teidän läsnäoloanne.»
»Tällä kertaa», sanoi kanslianeuvos, »tahdon minä ottaa tämän nuoren herran haltuuni, ja jos hän oleskelee Kölnissä, herra poliisimestari, niin pyydän vain lähettämään sanan minun kotiini, jossa hänet tapaatte tai ainakin saatte kuulla, missä hän on.»
»Mutta hyvä herra kanslianeuvos —»
»Ei mitään estelyjä, nuori ystäväni! Nyt menemme ensin hotelliinne, maksakaa siellä laskunne, ja sitten katsotaan, kuinka olonne meillä järjestäytyy — pois en teitä päästä, sillä minä pelkään teidän uudestaan joutuvan poliisin käsiin. Odottakaa siis kauniisti minun luonani, kunnes partanne on kasvanut.»
Fritz vastusteli vielä, mutta se ei auttanut; kölniläinen vieraanvaraisuus on vanhastaan hyvässä maineessa ja nuori mies sai pian tuntea olonsa hänen kotonaan niin hauskaksi kuin olisi siellä elänyt lapsesta saakka. Vanha kanslianeuvos olikin mitä onnellisin ja riippumattomin, ja hänen rouvansa, oikein äidillinen ja hyvä olento, johon Fritz mieltyi heti ensi näkemältä, samoin kuin heidän ainoa, pari viikkoa sitten erään nuoren kauppiaan kanssa kihloihin mennyt tyttärensä, jonka sulhanen jo luettiin myöskin perheeseen kuuluvaksi, tekivät muutenkin herttaisesta kodista oikean paratiisin, jossa Fritzin oli mainion hyvä oleskella.
Kölniltä puuttuu vain yhtä: romanttisia maisemia ympäristössään, ja Fritz oli oikeastaan tullut Reinin tienoille nauttimaan niistä ja laatimaan harjoitelmia, sillä vaimon etsimisestä itselleen hän oli luopunut. Hänen oli siinä asiassa kahdesti perättäin käynyt aika nolosti. Kun hän siis oli lepäillyt kyllikseen viikon verran, viittaili hän siihen suuntaan, että hänen nyt jälleen piti ajatella lähtöä, mutta kohtasi jyrkkää vastarintaa. Vanha kanslianeuvos ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Enintään hän suostui siihen, että Fritz tekisi pikku retkiä Reiniä pitkin ylöspäin, mutta sitten hänen piti jälleen tulla takaisin, ja se lupaus Fritzin olikin lopulta annettava.
Seuraavana aamuna hän matkusti virtaa ylöspäin, viettääkseen ensi kertaa jonkun aikaa Loreleikalliolla ja sikäläisillä ihanilla seuduilla; hänen partansa, jota hän nyt tunnontarkasti kasvatti, oli nyt ehtinyt sille asteelle, että hänen turhamaisuutensa ei mukautunut näyttelemään sitä edes kanslianeuvoksen perheessä, se kun alkoi käydä liian sänkimäiseksi. Niinpä Fritz aikoi kuljeskella pari viikkoa jossakin erämaassa tai kaukaisilla tienoilla, saadakseen partansa niin pitkäksi, että voisi edes nähdä, mitä siitä piti tuleman. Sitten hän tuumi myöskin käydä katsomassa Isänsä vanhinta ystävää Koblenzissa, majuri von Buttenholtia. Isähän oli erikoisesti painanut tämän asian hänen mieleensä, ja siksi hän kyseli jo Kölnissä tietoja tästä majurista, mutta ei saanut kuulla muuta kuin että Buttenholt todennäköisesti vieläkin asui Koblenzissa. Kukaan ei sanonut nähneensä häntä moneen vuoteen, eikä hänestä oltu kuultukaan muuta kuin että hän oli virasta erossa ja eläkkeellä ja että hänelle oli tullut paljon surua ainoasta pojastaan, joka oli tehnyt melkoisia velkoja ja sitten eräässä kaksintaistelussa kaatunut. Mutta Koblenzissa kaiketi saataisiin lähempiä tietoja.
Sinne Fritz ei kuitenkaan suoraa päätä joutunut; mutta olihan tässä hyvää aikaa, koska hän kerran oli päättänyt viipyä vielä muutamia viikkoja Reinin rannoilla.
Laivalla, joka vei häntä virtaa ylöspäin, ei ollut erikoista seuraa: pari ikävää englantilaista, jotka olivat olevinaan hirveän ylhäisiä eivätkä luultavasti sittenkään olleet muuta kuin vaippoihin käärittyjä räätäleitä tai kaupustelijoita, haluten täällä Saksassa kuukauden verran esiintyä loordeina, kunnes sitten Lontoossa jälleen vaipuisivat omaan mitättömyyteensä — pari professoria, jotka lyhyellä loma-ajan matkalla tahtoivat karistaa itsestään koulutomun, ranskalaista roskaväkeä, jota pelipöytä veti kylpypaikkoihin, sekä nuorempia ja vanhempia naisia sekaisin, jotka tuskin laivaan päästyään riensivät hytteihin kaivaakseen koreistaan ja rasioistaan esille mukana tuodun suuruksensa. Sitäpaitsi kulki laiva tavattoman hitaasti vastavirtaa, eikä täällä päin ollut maisemissa mitään mielenkiintoisempaa, niin että Fritz jo katui lähteneensä paluumatkalle vesitse; veturi olisi vienyt hänet paljoa nopeammin vuoristoon!
Ja matka kävi yhä hitaammaksi; erääseen pysähdyspaikkaan he jäivät perin pitkäksi ajaksi ja silloin levisi huhu, että koneeseen oli tullut jokin vika. Laiva jatkoi kuitenkin matkaansa, mutta se eteni työläästi vasten virtaa; ja kun he viimein, määräajasta tuntikausia myöhästyttyään, saapuivat Koblenziin, ilmoitti kapteeni matkustajille, että hänen täytyi jäädä täksi päivää sinne välttämättömän korjauksen takia, mutta tavarat, jos niin vaadittaisiin, hän toimittaisi jäljestäpäin tulevalle saman yhtiön laivalle.
Fritz ei vielä ollut päättänyt, jatkaisiko matkaansa vesitse, ja otti siis matkakirstunsa laiturille. Hän tahtoi myös kerran käydä Ehrenbreitsteiniä katsomassa ja siinä hän ehkä voisi saada apua majurilta, jos tapaisi hänet täällä Koblenzissa.
Hotellissa ei kukaan osannut antaa hänelle tietoja majuri Buttenholtista. Tämä oli tosin monta vuotta asunut Koblenzissa, ja hotellin isäntä tunsi hänet hyvin, mutta majuri kuului lähteneen täältä joku aika takaperin; minne, sitä hän ei tiennyt. Vanha soturi oli joutunut kovin niukkoihin varoihin ja ollut yhtä mittaa sairaloinen. Kenties vieras voisi, jos tahtoi tavata majuria, saada lähempiä tietoja joltakin vanhemmalta upseerilta. Käydäksensä Ehrenbreitsteinillä hänen piti sitäpaitsi hankkia itselleen lupakortti.
Fritz, jolla ei nyt ollut muutakaan puuhaa, lähti siis liikkeelle, ja eräs upseeri, jota hän puhutteli, neuvoi menemään komendanttivirastoon; majuri Buttenholtia hän ei tuntenut.
Komendanttivirastossa, josta hän ilman muuta sai lupakortin, hän tapasi vanhan sotilaan ja kysyi tältä tunsiko hän majuri von Buttenholtin.
»Hyvä Jumala!» huudahti vanha mies, »tunnenko muka hänet? Oikein kelpo päällikkö, olenhan palvellut hänen rykmentissään.»
»Eikö hän enää asu Koblenzissa?» ’
»Koblenzissako? Ei, mutta ei kaukana täältä, pienessä kaupungissa, Mühlheimissä, Moselin toisella rannalla. Sinne ei ole kävelymatkakaan liian pitkä, mutta majuri käy täällä hyvin harvoin, tuskin ollenkaan, enkä minä ole häntä nähnyt ainakaan vuoteen.»
»Jaksaako hän hyvin?»
»Luulen hänen olevan perin ahtaissa oloissa», vastasi vanha mies, »ja hän lieneekin muuttanut pois Koblenzista senvuoksi, että elämä täällä kävi hänelle liian kalliiksi. Surua ja tuskaa hänellä on ollut kylliksi, mutta vain vähän iloa —»
»Pojastansako?»
»Sepä se», myönsi ukko, »se oli sellainen tyhjäntoimittaja, ja lähikaupunkien kirotut pelihelvetit veivät hänet perikatoon. Salaa ja siviilipuvussa hän pujahti Emsiin ja työnsi vähitellen roistojen kitaan isänsä pienen omaisuuden. Kun se oli lopussa, teki hän velkaa niin paljon kuin sai, ja kaiken kehnoutensa lisäksi hän sitten ampui luodin päähänsä.»
»Minun tietääkseni hän kaatui kaksintaistelussa »
»Niin sanottiin. Sellainen sanoma tuotiin myös vanhalle majurille, ettei se asia niin koskisi häneen, mutta minä olin läsnä, kun hänet löydettiin.»
»Vanhusparka!»
»Niinpä kyllä, ja nyt hän maksaa pienestä eläkkeestään hiljakseen niitä velkoja, joita kevytmielinen poika on päätäpahkaa tehnyt, ja oleskelee ypöyksin puutteessa ja surussa, niinkuin äskettäin eräs toveri kertoi.»
»Eikö hänellä ole muita lapsia?»
»On tytär; mutta hänenkin on täytynyt mennä vieraita ihmisiä palvelemaan jotakin ansaitakseen.»
»Ja kuinka paraiten pääsisin Mühlheimiin?»
»Joka lapsikin näyttää teille tietä; menkää vain Moselin sillan poikki, ja kysykää siellä keltä tahansa, te ette voi ollenkaan eksyä.»
Tänään oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä hän aikoi ensin käyttää lupakorttiaan ja katsella auringonlaskua Ehrenbreitsteinillä. Mutta seuraavana aamuna se olisi hänen ensimmäinen matkansa — hän tiesi isänsä panevan erikoista painoa tietoihin majurista, ja sitten hän tahtoi taas kerran kirjoittaa isäukolleen, kun ei ollutkaan viikkomääriin antanut itsestään mitään tietoja!
Matka linnoitukseen palkitsi runsaasti vaivat; näky sieltä ylhäältä ihanaan Reinin laaksoon oli totisesti lumoava, ja lisäksi oli taivas mennyt vain kevyihin pilviin ja koristanut kaikki vaihtelevimmilla väreillään, niin että vaeltaja tuskin raskitsi täältä poistua. Tämä näköala korvasi kaiken muun, tehden hänet jälleen Reinin ystäväksi — mitä ikävyyksiä hänellä olikin ollut, ne jäivät sinä hetkenä unohduksiin, ja kun hän illalla istui yksin pöytänsä ääressä hotellissa ja maisteli oivallista Markobrunnerviiniä, muisteli hän mielellään Reiniä ja sen ihania maisemia.
Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla ja päätti lähteä kävelylle Mühlheimiin. Vanha, yksinelävä herra ei kaiketi pitänyt väliä erikoisista vastaanottotunneista, niin että hän varmaankin tapaisi ukon jo näin aamullakin hyvällä tuulella, vaikka ehkä vielä aamunuttu yllä ja pitkä piippu kädessä pikku puutarhassaan; sitten he juttelisivat hetkisen, ja keskipäivällä sopisi jatkaa matkaa virtaa ylöspäin.
Tie oli ihmeen kaunis, jatkuen pelkkien viini-istutusten halki, ja hänen vastaansa tuli paljon maalaisia, jotka olivat menossa Koblenziin torille. Suunnasta hän ei voinut erehtyä, ja jonkun ajan kuluttua, pysähdyttyään siellä ja täällä, hän saavutti pienen, hyvin vaatimattoman kaupungin, söi ensin aamiaista eräässä ravintolassa, sillä matkalla oli tullut nälkä, joi lisäksi pari lasillista viiniä ja otti sitten oppaaksensa erään pojan, joka oli valmis tulemaan ja paljasjalkaisena juoksi hänen rinnallaan vanhan majurin asunnolle. Tätä ei hän sentään, kun se lopulta tuli näkyviin, ollut kuvitellut niin vaatimattomaksi, kuin hän nyt huomasi sen olevan.
Se oli pieni, yksikerroksinen rakennus, jossa tuskin saattoi olla enempää kuin pari kolme huonetta; ikkunat olivat matalat ja liuskakivinen katto sammalpeitteinen. Pieni puutarha oli tosin vieressä, mutta se ei suinkaan ollut suurempi kuin neljäkymmentä jalkaa suuntaan ja toiseen; muuten sitä ilmeisesti käytettiin enemmän kasvisten ja perunain viljelykseen kuin kukkia varten; siinä oli vain muutamia hedelmäpuita. Ja täällä eli majuri, joka varmasti oli ennen tottunut parempaan ympäristöön! Vanha sotamies oli oikeassa: majuri kärsi puutetta, eikä hänellä ollut varaa ulkonaiseen loistoon. Sensijaan hän oli kaiketi järjestänyt kodikkaisuuden sitä mukavammaksi.
Fritz avasi ilman muuta ulko-oven, mutta tempaisi äkkiä hatun päästään, kun samassa keksi jo olevansa majurin huoneessa ja hänen edessään. Vanha herra käveli edestakaisin tuvassaan kädet selän takana, pysähtyi kesken kulkuaan ja katsoi kummastuneena ovelle, kun se niin odottamatta avattiin.
»Minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi, arvoisa herra», sanoi Fritz säikähtyneenä; »mutta en luullut, että tämä ovi veisi suoraan teidän huoneeseenne, enkä ole edes koputtanut.»
»Ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä», vastasi vanha sotilas, kunnianarvoisa, komeavartaloinen mies. Hänen partansa oli lumivalkea ja vielä sotilaallisesti leikattu. »Tahdotteko puhutella minua ja millä voin teitä palvella?»
»Olen tosiaan tullut luoksenne isäni asialla, herra majuri — suvaitsetteko, että esitän itseni hänen kirjeensä avulla?»
»Isännekö?»
»Niin, hän on hallintoneuvos Wessel Hassburgissa.»
»Tekö olette nuori Wessel?» huudahti majuri katsellen häntä suurin silmin, »ja mistä te nyt tulette?»
»Kölnistä, jossa olen viipynyt muutamia viikkoja.»
»Merkillistä — merkillistä!» sanoi majuri ottaen kirjeen ja avaten sen; »mutta ettekö tahdo istua? Pankaa hattunne jonnekin — olkaa kuin kotonanne, älkää kursailko», lisäsi hän ja loi katkeran silmäyksen ympärilleen. »Näettehän, että elämme täällä perin yksinkertaisissa oloissa.»
Fritz silmäili pikaisesti tätä huonetta: hyväinen aika, vanha herra oli totisesti oikeassa — täällä elettiin yksinkertaisissa oloissa, ei edes päiväläinen voinut vaatimattomammin asua kuin tämä eläkkeellä oleva majuri. Seinät olivat vain kalkkimaalilla valkaistut, ja kalustona oli keskellä lattiaa seisova, puhtaaksi hangattu jykevä pöytä ja toinen pienempi, jolla oli kirjoitusvehkeitä, pieni hylly kirjoineen, kolme puistotuolia ja pienoiskokoinen ruskeakehyksinen kuvastin. Entisiltä ajoilta oli vain muutamia kuvia seinillä, ja ikkunalaudalla joitakuita herttaisia, hyvin hoidettuja kukkia. Mutta kaikki näytti niin puhtaalta, vaikka tosin autiolta, ja Fritz istuutui puiselle tuolille ollen enemmän hämillään kuin joutuessaan kaikkein ylellisimpään salonkiin. Majuri joka oli ottanut silmälasinsa kirjoituspöydältä, luki kirjeen, käänsi sen jälleen kokoon, pani sen pöydälle ja tuijotti ainakin puoli minuuttia ääneti eteensä. Lopulta hän sanoi hiljaa:
»Nuori ystäväni, asiaa ei voi auttaa. Tosiseikkoja, jotka itse omin silmin näette, on mahdoton pitää salassa. Minä — en enää elä niissä oloissa, joihin isänne ennen sai tutustua, ja ainoastaan siksi voin helpommin kestää kohtaloani, että olen siihen itse syytön.»
»Arvoisa herra majuri —»
»Pyydän, antakaa minun puhua loppuun. Jos olisi toisin laita, seuraisi itsestään, että rakkaimman nuoruudénystäväni pojan pitäisi asua luonani.»
»Mutta, hyvä herra, olenhan vain ohimennen tullut tervehtimään — tuodakseni vain isäni terveiset ja vihdoinkin voidakseni antaa hänelle tietoja teistä, kun hän ei ole saanut kirjeisiinsä mitään vastausta.»
»Kirjoitin hänelle eilen.»
»Eilenkö?»
»Niin! Minun oli maksettava hänelle muuan velka.»
»Velkako? Siitä hän ei ole koskaan minulle maininnut.»
»Sen uskon — se olikin hiljattain otettu — mutta siitä myöhemmin. Lasillisen maalaisviiniä voin teille kuitenkin tarjota ja voileipää, jotta kerran saisimme keskenämme kilistää — minä olen sitäpaitsi vielä teillekin velkaa.»
»Minulle velkaa! Nyt en ymmärrä vähääkään.»
»Saattepa sen heti tietää, jätän teidät vain hetkiseksi yksin — olkaa niin hyvä, pysykää täällä!»
Fritz ei osannut selittää vanhan herran menettelyä ja toivoi melkein, ettei olisi lainkaan tullut tänne. Majurin piirteissä oli niin syvää tuskaa yhtyneenä hiljaiseen, rautaiseen alistuvaisuuteen, että se nostatti kyyneleet nuoren miehen silmiin. Ja kuitenkin, mitä hän tässä voi auttaa, sillä hän tunsi varsin hyvin, että viittauskin sellaiseen tarjoukseen loukkaisi syvästi vanhaa sotilasta ja joka tapauksessa jyrkästi ja epäämättömästi hylättäisiin.
Ovi aukeni jälleen, ja majuri tuli sisään, mutta hänen jäljestään astui nuori tyttö kantaen pulloa ja kahta lasia ja laski ne pöydälle kainosti tervehtien.
Missä ihmeessä hän oli jo nähnyt nuo kasvot? Nuo suuret, ruskeat silmät ja teräväpiirteiset kulmakarvat! Ja kuinka ihmeellinen tukka tuolla tytöllä oli! Varmaankin hän nyt erehtyi, sillä tuollaiset hiukset hän olisi joka tapauksessa pannut merkille.
Nuori tyttö — luultavasti vasta kahdeksantoista ikäinen — oli sillä välin laskenut käsistään pullon ja lasit ja seisoi yhä selin häneen päin, mutta Fritz huomasi kuitenkin hänen kovasti punastuneen. Oliko heillä täällä niin harvoin vieraita vai häpesikö tyttökin köyhyyttään? Pikku raukka! Sitten tyttö kääntyi äkkiä Fritziin päin kasvot ihan purppuran punaisina, mutta ojentaen kätensä nuorelle miehelle hän sanoi sydämellisesti:
»Olen kovin iloinen saadessani vielä kerran kiittää teitä siitä avusta, jonka minulle Kölnissä hiljattain annoitte! Voi, en ollenkaan tiennyt, kuinka olisin pulasta selvinnyt.»
»Hyvä neiti!» huusi Fritz ihan säikähtyneenä, sillä vasta nyt hän tunsi hotellissa olleen nuoren tytön, »minä en suinkaan aavistanut, että —»
»Että köyhä, avuton tyttöparka, viinurin loukkaama vieras, saattaisi olla majuri von Buttenholtin tytär», jatkoi vanha majuri katkerasti. »Sen kyllä uskon, mutta sitä kunniakkaampi oli teidän menettelynne, ja myöskin minä kiitän teitä sydämestäni siitä turvasta, jota hänelle annoitte, rakas nuori ystäväni.»
»Arvoisa herra majuri —»
»Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin», jatkoi majuri, »kun lapsi-parkani palasi kotiin, kertoi seikkailunsa ja antoi minulle nimikorttinne. Onhan itsestään selvää, että olen maksanut velkani niin kiireesti kuin suinkin; ja koska en suinkaan voinut aavistaa, että tulisitte minua eläkkeellä olevaa sotilasvanhusta tänne yksinäisyyteeni tervehtimään, lähetin eilen rahat isällenne ja kirjoitin samalla, kuinka jalosti hänen poikansa oli menetellyt köyhää vierasta kohtaan.»
»Hyvä herra, se viinuri käyttäytyi niin raa’asti ja lurjusmaisesti —»
»Se ei muuta asiaa; lapsiparka oli teille kuitenkin ihan vieras eikä voinut sillä hetkellä pelastaa itseään. Puolalainen perhe on kohdellut häntä häpeällisesti.»
Fritz pysyi ääneti, häntä tuskastutti se ajatus, että vanhan, nimestään ja arvostaan varmastikin ylpeän herran oli ollut pakko päästää ainoa lapsensa vieraisiin ihmisiin palvelukseen, ja että se oli ollut pakollista, sen hän näki kaikesta, mikä häntä ympäröi, ollen todisteena äärimmäisestä köyhyydestä ja suurimmasta säästäväisyydestä. Mutta vanha majuri, joka lienee aavistanut, mitä hän ajatteli, työnsi lasin hänen eteensä ja huudahti väkinäisen hilpeästi:
»Ja nyt ryyppy, rakas nuori ystävä! Tämä on tosin vain silkkaa maalaisviiniä, mutta ei huonointa, ja hyvän tahdon pitäisi myös korvata laatu. Myöhemmin sitten kerrotte vanhasta, oivallisesta ystävästäni, isästänne, ja hänen terveydekseen juomme ensimmäisen lasin!»
Hän kaatoi lasiin, eikä Fritz suinkaan voinut vastustaa näin herttaista kehoitusta. Se oli kuitenkin »pelkkää maalaisviiniä», ja jossakin hotellissa olisi hemmoiteltu nuori mies sen varmasti halveksuen työntänyt syrjään; täällä hän tuskin maistoi, mitä joi, ja kun Margaret toi tuoretta voita ja suuren mustan leivän, laskien ne pöydälle, sitten istui ikkunan ääreen ja otti esille käsityönsä kuunnellakseen keskustelua, kertoi Fritz ensin kotioloistaan, mitä isä puuhasi ja kuinka hän voi — olihan hänellä vain hyvää kerrottavana —, ja johtui sitten omaan matkaansa, jonka pieniä vastuksia hän kuvasi niin leikillisesti ja hullunkurisella tavalla, että vanha majurikin hymyili; pari kertaa tulivat Margaretinkin helmenkaltaiset hampaat näkyviin. Mutta kun hän pääsi Kölnin tapahtumiin ja siihen epäluuloon, joka oli kohdistunut valekreivi Wladimiriin, huudahti vanhus:
»Sittenhän Margaret on kuitenkin ollut oikeassa! Se veijari ei kulje oikeilla asioilla. Siinä on kieroa peliä; kunhan nyt vain päästäisiin sen joukon jäljille! Mutta sellainen sakki osaa tavallisesti pysyä turvassa, ja kirottu suosio, jota pelipöytäin kaitsijat hotelleissa osoittavat tuollaiselle roskaväelle, kun se vain on muukalaista ja esiintyy oikein hävyttömän ylhäisenä, toimittaa sille keinot päästä karkuun, eikä rankaisemisesta tule mitään. Kuinka he ovatkaan kohdelleet lapsiparkaani!»
»Olivatko naiset myös epäystävällisiä teitä kohtaan?»
»Ei vanhempi heistä, mutta nuori kuuluu olleen oikea paholainen.»
»Kreivitär Olgako?»
»Hän oli oikein häijy ja kova minulle», sanoi Margaret hiljaa, »ja minä tein kuitenkin kaikki, mitä hänen silmistään voin nähdä.»
Fritz tunsi näistä sanoista piston sydämessään. Kuinka hiljaisena, kuinka kärsivällisenä tuo hyvässä perheessä kasvatettu lapsiparka olikaan sietänyt huonoa kohtelua — kenties seikkailijattaren taholta, vain säästääkseen isältään huolta, ja kuinka viheliäisesti oli tyhjäntoimittajien joukkio häntä kohtaan käyttäytynyt! Niinpä nuori mies joutui suorastaan vimmoihinsa ajatellessaan sitä lumoavaa olentoa hurmaavine hymyineen, jota hän kerran sokaistuneena oli pitänyt naisellisuuden ihanteena. Kaikkien näiden ajatusten myllertäessä hänen päässään hän ei voinut viipyä vanhan majurin luona; hän tahtoi palata Koblenziin; hän sanoi odottavansa kirjeitä tänä aamuna, mutta lupasi tulla vielä kehrän tänne, jos majuri sallisi, sanomaan hyvästi. Hän oli myöskin luvannut vielä kerran palata Kölniin, ja jos aikaa riittäisi, pysähtyisi hän sitten uudestaan Koblenziin.
Ihan ajatuksissaan hän oli vetänyt taskustaan esiin sikarikotelon sytyttääkseen sikaarin. Nyt vasta hän pani merkille, että vanhalla majurilla ei ollutkaan pitkää piippua, jollaista hän aina oli kuvitellut.
»Ettekö ollenkaan polta?» kysyi Fritz ojentaen hänelle koteloaan. »Nämä sikaarit ovat hyviä.»
»Kiitos, en, olen siitä vieraantunut», vastasi vanha sotilas; »en — sietänyt tupakkaa.»
Fritz näki, että Margaret kääntyi poispäin, tuskan ilme kasvoillaan. Vanha mies sieti kyllä tupakkaa, mutta oli luopunut viimeisestä ja rakkaimmasta nautinnostaan säästääkseen niukkoja varojaan ja säilyttääkseen kunniallisen nimensä, jonka oma poika oli jalkoihinsa polkenut, ja kun Fritz pian senjälkeen taas astui tietä pitkin linnoitukseen takaisin, pyöri kaikenlaisia sekavia ajatuksia hänen päässään, niin että viehättävä maisemakin peittyi kuin paksuun sumuun eikä hän nähnyt mitään muuta kuin tyttären kalpeat, surun rasittamat kasvot ja vanhan sotilaan vakavat, alistuvat piirteet.
9. LOPPU — JA TIETYSTI HÄÄT
Hän oli juuri saavuttamaisillaan Moselin sillan, kun eräs herra tuli häntä vastaan ja tuijotti ilmeisesti hämmästyneenä. Fritz ei kuitenkaan välittänyt hänestä ja aikoi mennä ohitse, mutta vieras astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:
»Oletko se sinä vai etkö sittenkään ole?»
Fritz, joka ei ollut varsin hyvällä tuulella, loi vain lyhyen silmäyksen outoon herraan ja murahti äreästi:
»Jättäkää minut rauhaan! Minä en ole se mies.» Ja sitten hän lähti eteenpäin.
»Mutta sehän ei voi olla mahdollista!» huusi toinen hänen jälkeensä.
»Wladimir!»
Tämän nimen kuullessaan Fritz hätkähti.
Wladimirko? — Hän melkein pysähtyi.
»No, tiesinhän, etten voinut erehtyä. Sanohan vain, miekkonen, kuinka sinä vielä tulet sen jälkeen, mitä Emsissä tapahtui, tänne preussilaiseen linnoitukseen? Oletko ihan hullu?»
Fritz oli kääntynyt ympäri ja katsoi kysyjään jäykästi ja tarkkaavasti. Toinen lienee myöskin, tarkemmin katsottuaan, havainnut jotakin vierasta hänen piirteissään, sillä hän kävi jälleen epätietoiseksi.
»Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi Fritz levollisesti. »Enkö jo sanonut, etten minä ole se mies?»
»Hyvä on, herra!» vastasi vieras hämillään. »Mahdollisesti te ette olekaan se, jota tarkoitan, mutta vaikka niinkin on laita, niin sallikaa minun huomauttaa, että teillä on sellaiset kasvot, joita vaanii poliisin kuulutus. Te olette siis hyvin vaarallisesti erään kolmannen henkilön näköinen —»
»Jonka nimi on Wladimir?»
»Aivan niin!»
»Kai puolalainen kreivi ja teidän ystävänne?»
»Edellinen pitää paikkansa, jälkimäinen ei!» huudahti vieras tästä puolinaisesta syytöksestä säikähtyen. Hän oli maininnut kuulutuksen vain siksi, että saattaisi varoittaa, koska kahden vaiheellakin ollessaan piti yhdennäköisyyttä perin merkillisenä, niin että epäili toista sittenkin Wladimiriksi.
»Teidän on suotava anteeksi, mutta en ole ikinäni nähnyt kahta niin toistensa näköistä miestä — se on liiankin ihmeellistä!»
»Ja voitteko ehkä sanoa, missä voisin tavata tuon herra Wladimirin, saadakseni itsekin varmuuden tästä ilmiöstä?» kysyi Fritz kuullakseen jotakin lisää, sillä ensimmäinen viittaus ilmaisi, että luuloteltu kreivi tuskin enää oli Emsissä. Mutta vieras, jos hän asiaa muuten tiesikään, ei mennyt ansaan, sillä hän oli kaiketi nyt itsekin käynyt epävarmaksi.
»Arvoisa herra», sanoi hän kohteliaasti, »koska te ennestään tiesitte, että Wladimir on puolalainen kreivi, on teidän täytynyt edes kerran tavata hänet; minä olen vain ohimennen tullut hänet tuntemaan Emsissä, ja sieltä luullakseni saatte kuulla hänestä lähemmin!» Ja hattuaan nostaen hän kääntyi poispäin, jatkaen matkaansa ja jättäen Fritzin äkäiselle tuulelle.
Kirottu kuulutus! Sillä vaikka hän voi todistaa, kuka hän oli, johtui hänelle siitä kuitenkin ikävyyksiä ja hommia. Entä jos hän nyt ilman muuta poistuisi Reinin varrelta ja matkustaisi pohjoiseen meren rannalle? Eihän hän ollut vielä koskaan nähnyt merta; mutta voiko hän nyt juuri lähteä, kun oli luvannut majurille vielä kerran käydä katsomassa? No, mitä velvollisuuksia hänellä oli majuria kohtaan? Ei suinkaan mitään, mutta sanaansa hän ei voinut syödä. Kirottu puolalainen! Sekö todella hänen haamunaan kuljeskeli kautta maailman? Itse hän ei kuitenkaan, silloin asemasillalla tavatessa, keksinyt vähääkään yhdennäköisyyttä. Tosin sitä osasi itse harvoin arvostella, vaan siihen tarvittiin vieraita silmiä. Ja Emsistä näytti se veijari siis jälleen kadonneen. Mitähän siellä olikaan tapahtunut? Tämä oli suorastaan epätoivoista.
Fritz käveli syvissä ajatuksissa Koblenziin takaisin, mutta hän oli käynyt melkein ihmisaraksi, sillä hän ei voinut katsoa ketään vastaantulevaa silmiin, aina peläten, että häntä puhuteltaisiin ja pidettäisiin jonakin toisena. Hotelliinsa päästyään hän sulkeutui heti huoneeseensa ja alkoi laatia isälleen kirjettä, jossa aikoi selostaa tähänastisia kokemuksiaan. Merkillisen kevyesti ja nopeasti hän sivuutti kaikki edelliset tapahtumat ja kuvasi tarkasti vain kohtauksensa vanhan majurin ja hänen tyttärensä kanssa.
Kun hän oli lopettanut kirjeensä ja pyytänyt lähettämään mahdollisen vastauksen Kölnin kanslianeuvoksen luo, lähti hän retkelle läheiseen vuoristoon ja otti harjoitelmakirjansa mukaan. Hän tahtoi tavata ihmisiä niin vähän kuin suinkin, aikoen siellä luonnossa valita mieluisensa paikan. Oli jo hämärä, ennenkuin hän palasi Koblenziin; seuraavana aamuna hän jo taas oli menossa Mühlheimiin, tarvitsematta tällä kertaa opasta. Sinne hän osasi kyllä yksinkin, ja sitten hän kävi siellä joka päivä, kunnes oli varma itsestänsä, ettei hän — jos kerran piti naida — saisi ketään parempaa ja kunnollisempaa vaimoa koko laajasta maailmasta kuin juuri Margaretin.
Tytön hiljainen huolenpito kodista, rakkaus isään, levollinen hilpeys kaikessa surussa ja köyhyydessäkin, se kaikki sai usein kyyneleet nousemaan Fritzin silmiin, kun hän salaa tarkasteli Margaretia, jolta ei kuulunut valituksen sanaa. Kuinka toisenlaista oli hänen elämänsä kuitenkin täytynyt olla lapsuudessa, jolloin hän, kuten vanhan majurin puheista ilmeni, oli liikkunut onnellisissa oloissa, kun nyt sitävastoin puute oli heillä vakinaisena vieraana.
Entä rakastiko tyttö häntä? Fritz uskoi, että siihen oli vastattava myöntävästi. Hänellä ei tosin ollut muuta todistusta siitä kuin tytön herttainen hymyily ja hiljainen punastus hänen tullessaan — se katse, joka liittyi hyvästijättöön, kun hän sieltä lähti. Mutta hän toivoi, että Margaret voisi hänen rinnallaan olla onnellinen, ja vaikkei hän voinutkaan tarjota loistavaa tulevaisuutta, olisi heidän elämänsä kuitenkin huoletonta.
Näihin aikoihin hän sai isältänsä kirjeen, jossa häntä hartaasti pyydettiin ottamaan lähemmin selkoa majurin asioista ja tekemään kaiken voitavansa ukon aseman parantamiseksi — rahaa hän voisi saada siihen tarkoitukseen niin paljon kuin tarvitsisi, mutta isä pelkäsi, että vanhaa itsepäistä sotilasta olisi vaikea suostuttaa.
Fritz naureskeli hiljaa itsekseen — hän tiesi keinon helpottaakseen majurin tilaa ja marssi heti kirjeen saatuaan Mühlheimiin, mutta hämmästyi siellä koko lailla nähdessään pienen matkakirstun valmiina tuvassa ja Margaretin itkemässä. Niin sydämellisesti kuin majuri olikin aina ottanut hänet vastaan, näytti tänään siltä kuin hän olisi tullut hankalaan aikaan. Ukko tervehti puoleksi hämillään eikä ollut epäilystäkään siitä, että hänellä oli mielessä jotakin, mistä hän ei halunnut puhua vieraan läsnäollessa. Fritz yritti aloittaa huoletonta keskustelua, mutta se ei onnistunut; majuri pysyi vaiteliaana ja antoi vain vältteleviä vastauksia, ja kun Margaret lopulta ilmestyi huoneeseen matkapuvussa, silloin ei enää mikään auttanut — oikeata pääasiaa ei voitu enää välttää, siitä täytyi puhua.
»Te aiotte siis matkustaa, hyvä neiti», huudahti Fritz hämmästyneenä, »ja ellen olisi sattumalta tullut tänne, en olisi edes saanut lausua teille jäähyväisiä!»
»Se tuli niin äkkiä», vastasi Margaret hiljaa.
»Ja saanko tietää, minne menette?» kysyi nuori maalari ja loi tyttöön samalla niin sydämellisen katseen, että hän punastuen painoi päänsä.
Hän ei vastannut sanallakaan, ja nyt tuli hiljaisuus, joka lopulta kävi vanhalle miehelle tuskalliseksi.
»Niin, te saatte sen kyllä tietää», sanoi hän vihdoin, »sillä mikään salaisuushan se ei ole. Eilen illalla Gretchen sai kirjeen, jossa hänelle tarjotaan kotiopettajan paikka tunnetussa, hyvässä perheessä, jos hän voisi heti tulla. Se oli tosin merkillinen yllätys, mutta — sille ei kuitenkaan voi mitään.»
Vanha herra vaikeni ja kääntyi samassa poispäin, sillä nuoren maalarin silmä, joka etsi hänen katsettaan, ei saanut nähdä sitä kyyneltä, joka väkisinkin pyrki esille. Se ei kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta. Kun Fritzin katse sitten osui tyttöön ja huomasi hiljaista, alistuvaa surua hänenkin rakkailla kasvoillaan, silloin oli mahdotonta hillitä tunteitaan.
»Herra majuri», sanoi hän liikutetulla äänellä, »älkää suuttuko minuun, vaikka olen tunkeutunut perheenne asioihin, mutta minä tahtoisin olla teille enemmän kuin vain vieras, vaeltava maalari, joka ohimennen käy kotonanne ja sitten lähtee kauas. Te olette isäni vanha, koeteltu ystävä. Isä on yhä kiintynyt teihin vanhalla rakkaudellaan ja kirjoittaa minulle juuri tänäänkin, kuinka hän iloitsee siitä, että olen käynyt luonanne, ja kuinka mielellään hän tahtoisi kuulla teistä oikein hyvää.»
»Silloin hänen pitää vielä odottaa vähän aikaa», vastasi vanha sotilas kuivasti. »Nykyinen hetki, kun minun pitää erota ainoasta lapsestani, ei ainakaan ole omiansa sellaisen ilmoituksen antamiseen.»
»Ja ellei teidän tarvitse hänestä nyt erota?» huudahti Fritz vapisevalla äänellä.
»Eikö tarvitsisi erota?» toisti majuri hämmästyneenä; »mitä te sillä tarkoitatte? Minä en ymmärrä!»
»Herra majuri, minä rakastan tytärtänne! Margaret, jos te vähänkin pidätte minusta ja uskotte tulevanne toimeen niin yksinkertaisen miehen kanssa kuin minä olen, niin ojentakaa minulle kätenne ja antakaa myöntävä vastaus! Olkaa varma», jatkoi hän liikutettuna, kun nuori tyttö seisoi tulipunaisena hänen edessään, voimatta saada tavuakaan huuliltaan, »etten aina ole niin saamaton kuin ehkä olen teidän läheisyydessänne ollut. Sydämestäni en suinkaan ole paha, ja jos teette minut onnelliseksi ihmiseksi, tahdon teitä kiittää koko elämäni ajan. Herra majuri, puhukaa puolestani hyvä sana.»
Vanha majuri seisoi sanatonna hämmästyksestä, ja vain hänen katseensa etsi tytärtä. Mutta Fritz oli nyt kerran päässyt vauhtiin. Niin arka, kuin hän muutoin olikin kaikissa tärkeissä elämän kysymyksissä, näytti hän tänään karistaneen pois kaiken arkuutensa. Astuen Margaretin luo ja tarttuen tämän käteen hän sanoi hiljaa ja sydämellisesti:
»Margaret, tahdotko olla rakas vaimoni? Pidätkö minusta edes pikkuisen?»
Silloin tyttö nojasi vienosti päätänsä Fritzin olkaa vasten ja kuiskasi tuskin kuuluvan, mutta kuitenkin autuaaksi tekevän sanan: »Kyllä!» ja Fritz syleili häntä riemuiten oikealla käsivarrellaan ja painoi ensimmäisen pyhän suudelman hänen otsalleen.
Mahdotonta olisi kuvata näiden hyvien ihmisten onnea, ja vanhan miehen kyyneleet vuotivat nyt suurina ja kirkkaina valkoiseen partaan. Fritzillä oli heti kaikenlaisia suunnitelmia valmiina. Tänne ei majuri saisi jäädä yksin asumaan; hänen piti myydä pikku talonsa ja muuttaa tyttärensä ja vävynsä kera Hassburgiin vanhan ystävänsä luo. Hänen asiainsa järjestelyn ottaisi kyllä Fritzin isä toimittaakseen, hän kun oli niin kovin käytännöllinen; hän itse ei ymmärtänyt siitä yhtään mitään, ja että Margaret tuntisi itsensä onnelliseksi hänen luonaan, sen hän takasi sydänverellään.
Majuri hymyili, mutta antoi hänen jutella; kumpusihan puhe onnesta ja autuudesta hänen huuliltaan, kun hän nyt loistavin katsein kertoi, kuinka hänen isänsä nimenomaan oli lähettänyt hänet morsianta hakemaan, jotta hänestä lopulta tulisi itsenäinen järkevä mies — luonnollisesti vaimon avulla.
Margaretin matkasta ei tietysti enää välitetty, hänen piti heti istuutua kirjoittamaan peruutuskirje, ja Fritz itse riensi iltapäivällä todellisessa onnen huumeessa Koblenziin takaisin sähköttämään isälleen ja sitten samana iltana seikkaperäisesti kirjoittaakseen ja pyytääkseen häntä tulemaan itse Koblenziin ja järjestämään kaikki, mitä asiaan kuului, ottaen mukaansa välttämättömät paperit, joita vailla me kuolevaiset raukat kerta kaikkiaan emme voi edes onneamme saavuttaa.
Näinä päivinä, jotka hän luonnollisesti vietti enemmän Mühlheimissä kuin Koblenzissa, hän sai eräänä iltana Kölnistä vanhalta ystävältään kanslianeuvokselta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä viipymättä saapumaan päiväksi Kölniin, koska poliisi oli niin vaatinut. Häntä ei viivytettäisi siellä kauan; muuten ei kanslianeuvos käsittänyt, mikä häntä siellä ikävässä pesässä, Koblenzissa, niin kauan piti kiinni, olisihan hän jo aikoja sitten voinut taas pistäytyä ystävällisessä Kölnissä, odottamatta ensin poliisin kutsua.
Vaikkei Fritz mielellään lähtenytkään Mühiheimistä, oli hän kuitenkin taipuvainen matkustamaan vähäksi aikaa Kölniin siksi, että hänellä oli koko joukko ostoksia tehtävänä, jotka hän siellä saisi paremmin toimeen kuin Koblenzissa. Jo seuraavana aamuna, kirjoitettuaan pari selittävää riviä Margaretille, hän lähti aamujunalla ja oli sydämellisesti tervetullut kanslianeuvoksen kotiin, mutta siellä hän hämmästytti kaikkia kertomalla kihlauksestaan, joka kuitenkin hellytti vanhaa ystävällistä herraa ihan kyyneliin asti ja sai hänen täyden hyväksymisensä.
Miksi hänen piti mennä poliisilaitokseen? — Niin, siitä ei kanslianeuvos tiennyt mitään. Poliisipäällikkö oli vain lähettänyt sanan ja pyytänyt, jos kanslianeuvos tiesi herra Friedrich Wesselin osoitteen ja tämä vielä olisi lähitienoilla, kohteliaimmin kehoittamaan, että hän niin pian kuin mahdollista tulisi virastoon, koska poliisipäälliköllä oli hänelle jotakin ilmoitettavaa.
Suoriutuakseen asiasta mitä pikimmin Fritz meni sinne suoraa päätä ja sai tietää, että kreivi Wladimir, toisilta nimiltään parooni von Senken, Friedrich Wessel ja loordi Douglas, oli, niinkuin nyt oli käynyt ilmi, vain räätälinsälli nimeltä Oskar Schullek Hassburgista. Hänet oli vangittu hopeaesineiden varkaudesta ja saatu kaikki tunnustamaan. Muun mukana hän oli kertonut, että häntä oli jo Hassburgissa pidetty taidemaalari Wesselinä, jonka hän hyvin tunsi ulkonäöltä, koska taiteilija tilasi vaatteensa hänen mestariltaan, ja että hän oli toisinaan käyttänyt hyväkseen yhdennäköisyyttä pelastuakseen pulasta. Hän myönsi myöskin nähneensä taiteilijan Mainzissa. Emsissä hän oli yrittänyt varastaa pelipankista, niinkuin sieltä saaduista tiedonannoista ilmeni, mutta se huomattiin ja hänet työnnettiin ulos salista, minkä jälkeen hän heti poistui kaupungista. Se selitti myös, miksi Fritz herätti niin suurta huomiota, kun hän kaikkein viattomimman näköisenä heti seuraavana iltana — kuten luultiin, ajettuaan vain viiksensä — käveli samoissa saleissa, eikä hän enää ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, joka oli tullut hänen osakseen.
Entä ne molemmat naiset, kreivitär Olga ja hänen tyttärensä?
Ne olivat pari tavallista petkuttajaa; olivat palvelleet kamarineitinä ja taloudenhoitajana puolalaisessa perheessä, käyttäneet sen nimeä omanaan ja sitten tehneet yhteisen varkauden. Muuan venäläinen virkamies oli seurannut heidän jälkiään ja tuntenut heidät Deutzissa. Nyt he olivat tuon venäläisen saattamina matkalla kotiseudulleen kärsiäkseen siellä ansaitun rangaistuksensa.
Fritz, josta ei yhdennäköisyys suinkaan ollut imarteleva, tunsi kuitenkin rauhoittuvansa tietäessään, että veijari oli saatu kiinni ja tehty vaarattomaksi, joten hänelle itselleen ei enää voisi tapahtua uusia ikävyyksiä. Hän ryhtyi nyt, jotta ei tuhlaisi aikaa, vaan pääsisi pian takaisin Koblenziin, viivyttelemättä tekemään ostoksiaan Kölnissä, ja vanha kanslianeuvos seurasi häntä auttaen valinnassa.
Toisena iltana oli jo kaikkia valmiina ja lähtö määrätty seuraavaksi aamuksi. Illemmällä ihanan sään vallitessa he menivät vielä kävelylle eläintarhaan harhaillen siellä ja katsellen komeita istutuksia ja villejä eläimiä. Siellä Fritz kuuli äkkiä huudettavan nimeään, ja nopeasti käännyttyään ympäri hän näki edessään tohtori Raspen koko perheen, molemmat nuoret neitoset, Rosan ja Violan, ja vanhan ystävänsä Klaus Beldorfin, joka juoksi hänen luokseen ja puristi hänen kättään sydämellisesti.
Sitävastoin eivät nuoret naiset näyttäneet yhtä paljon riemastuneen tästä kohtaamisesta; ainakin he olivat kovin hämillään ja tulipunaiset. Tohtori Raspesta ei myöskään liene tuntunut oikein hauskalta; hän astui kuitenkin Fritziä kohti, ojensi kätensä ja sanoi:
»Se yliviinuri, pässinpää, teki meille aika kepposen; iloitsen sydämellisesti, että te —»
»… etten olekaan mikään konna, vai mitä, herra tohtori?» keskeytti Fritz nauraen, »ja nuoret neidit ovat kai olleet siitä kovin pahoillaan.»
»Mutta tiedätkö, että on vangittu se oikea veijari, joka matkusti sinun niinelläsi?» huusi Klaus.
»Varmasti», vastasi nuori maalari; »olenhan siitä asti ollut poliisien kanssa niin läheisessä yhteydessä, että minulle ilmoitetaan kaikki. Mutta pelkään, että nyt häiritsemme arvoisia naisia —»
»Pyydän teitä hartaasti», jatkoi tohtori, »käymään luonamme, jos vielä tulette Mainziin. Aamulla varhain lähdemme sinne takaisin.»
»Silloin saanen kai ilon liittyä seuraanne Koblenziin saakka», vastasi Fritz, »jonne minä puolestani matkustan myös aamujunalla, ettei morsiameni jäisi yksin kovin pitkäksi aikaa.»
»Morsiamesi?» huudahti Klaus hämmästyneenä. »Saanko kysyä, kuka se on?»
»Tietysti! Neiti von Buttenholt, isäni vanhan ystävän majuri
Buttenholtin tytär.»
»Tosiaanko? »änkytti tohtori. »Sehän on käynyt oikein nopeasti.»
»Vanha tuttavuus», selitti Fritz hymyillen ja loi silmäyksen Violaan, jonka kasvot olivat äkkiä käyneet hyvin vakaviksi ja juhlallisiksi. »Mutta varmaankin häiritsen naisia — arvoisa herra tohtori, olen kovin iloinen, että sain taas tavata teitä. Kuuleppas, Klaus, näemmehän taas toisemme Hassburgissa. Hyvät naiset, minulla on kunnia sulkeutua suosioonne!» Ja hyvin kohteliaasti, mutta myös kaavamaisesti kumartaen hän tarttui kanslianeuvoksen käsivarteen, jota ei ollut edes esitellyt, ja lähti hänen kanssaan eteenpäin pitkin puiston käytävää.