Mutta silloin johtui hänen mieleensä vielä ajoissa, että Klaus tuskin oli voinut lähteä Mainzista aikaisemmin kuin toissapäivänä — se ei siis sopinut, ja ennenkuin hän oli päässyt varmaan päätökseen, pysähtyivät vaunut suuren, synkän porttikäytävän eteen, ja kamala sade oli pikemmin kiihtynyt kuin vähentynyt — vesiparannusta siis yhä jatkettiin — ja aivan talon edestä syöksyi oikea pikku vuoripuro. Hän painoi siis kyyditsijänkäteen etumaisen vaunun ikkunan kautta viiden groschenin kappaleen ja juoksi sitten, läimäyttäen vaununoven kiinni jäljestään, porttiholvin alle, jossa hän keksi suuren soittokellon.
Hän veti nuorasta ja melkein samassa rapsahti jokin salpa, ja ovi lensi auki, vaikkei hän voinut nähdä siellä ketään — se oli varmaankin avautunut ilman vedosta. Mutta astuttuaan sisään hän ei suinkaan vielä ollut itse eteisessä, vaan toisen oven edessä. Sekin oli vahvaa ruskeata tammea, ja hän näki siinä pienen, lasisen luukun.
»Hitto vieköön!» tuumi Fritz nauraen itsekseen; »tohtori Raspe säilyttää molempia hempeitä kukkasiaan Rosaa ja Violaa ihan erinomaisten lukkojen ja salpojen takana, mutta Klaus Beldorf on sittenkin; osannut mennä sisään, ja niin kai lasketaan nostosilta minuakin varten — ahaa, tuolta jo tuleekin linnan vartija.» Pieni luukku avattiin samassa, ja Fritz näki jonkun olennon kasvot, mutta ne eivät katselleet häntä itseään, vaan hänen ohitseen porttikäytävän nurkkaan. Sitten lausuttiin syvällä haudantakaisella äänellä:
»Kenen luo te pyritte?»
Fritz katsoi aluksi todellisesti kummastellen ympärilleen, oliko häneltä jäänyt huomaamatta joku, joka ehkä seisoi hänen kerallaan ahtaassa etuhuoneessa; mutta hän oli ihan yksin — puhuttelu koski siis kuitenkin häntä, ja sen enempää miettimättä hän kysyi:
»Onko herra tohtori kotona?»
»On.»
»Ei siis matkustanut?»
»Ei.»
»Eikö perhekään?»
»Ei — mitä häneltä tahdotte?»
Tämä kysymys tuntui nuoren miehen mielestä oikeastaan oudolta. Mitä se tuohon ihmiseen kuului, mitä hän tohtorilta tahtoi? Mutta päästäkseen pitemmistä puheista hän sanoi:
»Tulen erään ystävän asioissa — minulla on hänelle jotakin ilmoitettavaa.»
»Niinkö!» vastasi toinen ja alkoi avata ovea hitaasti. »No, menkää sitten vain yläkertaan! Minä tulen heti jäljestä.»
Fritz astui puolihämärään, tammella paneloituun huoneeseen, joka oikeastaan herätti tavallaan kaamean tunnelman; se näytti niin perin synkältä ja oli tyhjä ja autio; mutta nähtävästi oli tohtorilla hallussaan koko talo, eikä hän siis voinut panna huonekaluja etumaiseen saliin.
Se mies, joka oli Fritzille avannut oven ja jonka hän nyt huomasi katsovan kauheasti kieroon, sulki taas hänen jälkeensä — edellinen ovi oli itsestään painunut kiinni lopsahtaen — ja sanoi sitten:
»Menkää vain ylös ensimmäisiä portaita, minä tulen heti jäljestä, täytyy vain noutaa avain.»
Ja sitten hän meni takaisin äskeiseen huoneeseen Fritzin ravistellessa hitaasti päätänsä.
»Kummallista», mutisi Fritz, »tohtori Raspe herättää yhä enemmän mielenkiintoani. Hän on tehnyt linnastaan oikean luostarin. Nytpä olen oikein utelias näkemään hänen molemmat kukkansa, joita hän täällä vartioi. Kaikissa tapauksissa hän itse on merkillinen vanha veitikka, ja minua huvittaa suuresti häneen tutustua. Sellaiset ihmiset tuottavat elämässä ainakin vaihtelua.»
Näin ajatellen hän astui reippaasti ylös leveitä puisia portaita, mutta jäi sitten seisomaan, sillä hän ei ollut kysynyt ovenvartijalta edes sitä, asuiko tohtori ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa. Luultavasti kuitenkin ensimmäisessä; hän ei vain tiennyt, mikä oli tohtorin ovi, sillä hän oli joutunut pitkään käytävään, johon kuin hotellissa aukeni joukko ovia; ne olivat myös kaikki merkityt, kuten hän nyt ihmeekseen huomasi, tosin pienillä, mutta kuitenkin selvillä numeroilla. Hän katseli ympärilleen päätänsä ravistellen, mutta ennenkuin hän ehti muuta ajatella, avautui äkkiä eräs ovi, siitä astui esille kuvankaunis tyttö, nähtävästi vielä aamupuvussaan, valkoinen, hulmuava hame ympärillään, tukka huolellisesti punottuna kahteen muhkeaan palmikkoon, jotka riippuivat hartiain yli etupuolelle, katseli hetkisen ympärilleen ikäänkuin pelokkaana ja sipsutti sitten kiireesti häntä kohden.
Oliko tuo Rosa vai Viola? Kuinka ihmeen kauniit silmäripset hänellä oli, ja kuinka lempeästi ja kuitenkin pelokkaasti hänen suuret tummansiniset silmänsä katselivat! Fritz tervehti nopeasti ja kohteliaasti, mutta nuori nainen ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan kuunteli ikäänkuin kauhuissaan alas portaille päin, ja kun sieltä ei kuulunut vielä mitään askeleita taikka hän muuten ehkä luuli olevansa turvassa, astui hän kiireesti Fritzin luo, laski valkoisen, melkein läpikuultavan kätensä nuoren miehen käsivarrelle ja kuiskasi:
»Paetkaa niin pian kuin pääsette — vielä on aikaa — taikka muuten olette hukassa! Jumalan tähden, paetkaa!»
»Mutta, hyvä neiti», vastasi Fritz tosiaan pelästyneenä, »enhän ole kellekään ihmiselle tehnyt pahaa, ja jos teidän herra isänne —»
»Liian myöhäistä, voi, liian myöhäistä!» huokasi lapsiparka oikein sydämen pohjasta ja luoden rajattomasti säälivän silmäyksen ällistyneeseen mieheen pujahti takaisin ovestaan ja painoi sen jäljestänsä lukkoon.
Fritz olisi mielellään tahtonut seurata häntä pyytääkseen selitystä juuri saamaansa varoitukseen, mutta nyt tulikin ovenvartija hitaasti ja yskien portaita ylös hänen takanaan, eikä hän voinut olla niin tahditon, että olisi itse avannut oven, jonka taakse kaunis tyttö oli vetäytynyt.
Kuinka kaunis se tyttö olikaan! Fritz ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin yleviä piirteitä eikä niin suruista ilmettä. Lisäksi se oli varmasti jompikumpi tohtorin tyttäristä, sillä maalarina Fritz kykeni arvostelemaan pukua, ja se kangas, josta tytön hame oli tehty, oli kaikkein hienointa ja sitäpaitsi hän oli nähnyt tytön vasemmassa kädessä rannerenkaan, jonka jalokivet olivat varmasti oikeita. Mutta ennenkuin hän kerkisi enempää ajattelemaan, saapui ovenvartija portaiden yläpäähän ja kääntyen vasemmalle aukaisi raskaan ja lujan oven, josta taaskin näkyivät ylemmäksi vievät portaat.
»Kas niin», sanoi hän samalla, »heti oikealla toisessa kerroksessa on tohtorin asuin- ja työhuone. Koputtakaa vain lujasti! Hän kuulee hiukan huonosti; hänen ovellaan on iso valkoinen nimikilpi.»
Fritz viivytteli hiukan. Hän olisi mielellään urkkinut mieheltä tietoja nuoresta naisesta, mutta tämä olisi joutunut siitä pahaan välikäteen. Entä sitten vaara? Hyvä jumala, mikä vaara voisi häntä uhata täällä sivistyneessä maassa, ihan keskellä linnaa? Kaiketi oli onneton neiti erehtynyt pitäen häntä toisena, joka oli tehnyt täällä ties minkä rikoksen, ja tahtonut varoittaa. Sehän oli ihan riivattua, kun vain ajattelikin sellaista mahdollisuutta. Mutta sitä hän ei saanut antaa palvelijan huomata. Niinpä hän nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä ja astui reippaasti portaita ylös, jotka veivät ylempään kerrokseen.
Häntä oudoksutti kuitenkin hiukan, että raskas ovi taas lukittiin hänen takanaan. Mitä varten olivat kaikki nämä varokeinot tarpeelliset? Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Vaivaamatta enää suotta päätänsä sen pitemmillä mietteillä hän hyppäsi ne muutamat askeleet, jotka vielä erottivat hänet ylemmästä kerroksesta. Nyt hän oli itsekin perin halukas tutustumaan tohtori Raspeen.
Ennenkuin hän saapui portaiden päähän, huomasi hän erään vanhanpuoleisen herran, joka oli hyvin leveäharteinen ja hiukan punertava kasvoiltaan ja jolla oli pienet, vilkkaat, harmaat silmät, päässä punainen suippolakki ja kädessä pitkä piippu, yllään aamunuttu ja turkkilaiset tohvelit jalassa, hitaasti tulevan käytävää pitkin vastaansa. Se on kaiketikin tohtori itse, ja jääden lähesviimeiselle askelmalle seisomaan hattu kädessä Fritz lausui kohteliaasti kumartaen:
»Onko minulla ilo saada tervehtiä herra tohtori Raspea?»
Vanhahko herra ei vastannut heti, katsoi vain Fritziin vakavasti ja tutkivasti ja sanoi sitten syvällä ja sointuvalla äänellä:
»Kävittekö jo ennen Nürnbergissä?»
Fritz olisi tietysti odottanut mitä tahansa muuta kysymystä, sillä mitä ihmettä tohtori välitti siitä, oliko joku ventovieras, jonka nimeäkään hän ei vielä tiennyt, jo kerran käynyt Nürnbergissä vai eikö. Hänen ilmeensä lienee myös ollut jotenkin nolo, mutta hän hymyili kuitenkin hämillään ja vastasi kohteliaasti:
»En, arvoisa herra — tähän asti en ole vielä käynyt Nürn—»
Enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa antoi hänelle aamunuttuinen ja pitkäpiippuinen herra niin kauhean ja hyvin tähdätyn korvapuustin, että hän varmasti olisi suistunut portailta alas, ellei olisi tasapainoansa säilyttääkseen nopeasti tarttunut johteeseen. Isku tuli niin äkkiä ja täysin odottamatta, ettei hän myöskään voinut sitä torjua tai edes väistää, ja ihan huumaantuneena hän tuijotti töykeään ukkoon. Tämä taas, välittämättä hänestä sen enempää, kääntyi ympäri ja astui levollisesti käytävää pitkin takaisin, ikäänkuin olisi vain lyönyt kärpäsen seinällä kuoliaaksi eikä loukannut nuorta miestä sielun pohjaan saakka.
5. PELIHELVETISSÄ
Fritz Wessel jäi vähäksi aikaa samaan asentoon, sillä näin perinpohjaisen yllätyksen sattuessa käy useinkin niin, että hämmästys ja neuvottomuus pitää hetkisen lumoissaan. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli tällainen: »Tuo kirottu tohtori Raspe on pitänyt sinua tietysti ihan toisena, ja korvapuusti oli tarkoitettu jollekin mainzilaiselle Mutterille tai Meierille.» Mutta suuttumus pääsi nopeasti voitolle — kohtelu oli ollut niin halpamaista, ja itse korvapuusti niin ankara, että hän oikein tunsi poskensa turpoavan; rankaisematta ei sentään tohtorikaan saisi niin menetellä. Tosin tässä oli sattunut väärinymmärrys, sillä tuo kysymys: kävittekö jo ennen Nürnbergissä? koski kaikissa tapauksissa jotakin toisen miehen tuottamaa loukkausta, josta hän itse ei mitään tiennyt, mutta silti ei olisi sopinut iskeä, ennenkuin oli ihan varma siitä, että edessä oli juuri tuo syyllinen.
Näin ajatellen Fritz hyppäsi viimeisetkin askelet ylös, rientääkseen ilkimyksen perässä, mutta juuri silloin aukeni ovi hänen likellään, ja sieltä ilmestyi käytävään eräs herra, ruskea päällystakki yllä, silmälasit nenällä ja kirja kädessä, ja kiirehti samoin tuota luultua tohtoria kohti.
»Mitä te täällä ulkona teette, herra kapteeni?» huusi hän. »Ettekö tiedä, että kenraali on antanut ankaran määräyksen, jonka mukaan kukaan hertoista upseereista ei saa lähteä kortteeristaan? Pitääkö minun toimittaa teistä raportti?»
»Pyydän tuhannesti anteeksi», vastasi aamunuttuinen herra.
Sensijaan, että hän äsken oli käyttäytynyt niin raa’asti, esiintyi hän nyt perin arasti, kasvoillaan mitä nöyrin ilme.
»Minä olin niin ajatuksissani, herra tohtori», jatkoi hän puolusteluaan.
Ja sitten hän pujahti kuin iloissaan, että pelastui enemmistä moitteista, sisään eräästä ovesta, joita oli täällä ylhäällä samoin kuin alakerrassa pitkin käytävää. Ruskeatakkinen herra huomasi nyt myös vieraan taikka ainakin kääntyi nyt vasta hänen puoleensa, vaikka olikin ehkä jo ennen nähnyt.
»Mitä te haluatte ja kenen kanssa minulla on kunnia puhua?»
»Onko minulla ilo tavata juuri herra tohtori Raspe?» kysyi Fritz, joka ennen kaikkea tahtoi saada varmuuden oikeasta nimestä, aikoen sitten myöhemmin itse puhua herra kapteenin kanssa, jonka suhdetta tohtoriin hän ei vielä kuitenkaan täysin käsittänyt.
»En tiedä, olenko oikein ymmärtänyt teitä», vastasi silmälaseja käyttävä herra. »Minä olen tohtori Aspelt — tahdotteko puhutella minua?»
»Aspelt?» huudahti Fritz nolostuneena. »Minä haen tohtori Raspea, ja ajuri toi minut tämän talon eteen.»
»Se on siis pelkkä erehdys», selitti tohtori Aspelt kylmästi. »Tohtori Raspe asuu kyllä tämän saman kadun varrella, mutta kuuden tai seitsemän talon verran edempänä vastakkaisella puolella.»
»Sitten pyydän anteeksi, että olen teitä häirinnyt», vastasi Fritz, jota tämä asian käänne ei erikoisesti huvittanut. »Mutta samalla tekee mieleni tietää sen herran nimi, jonka kanssa juuri keskustelitte, ja tahtoisin, ennenkuin lähden talosta, puhua pari sanaa hänen kanssaan.»
»Minkä vuoksi, jos saan kysyä?»
»Hän on loukannut minua mitä karkeimmalla tavalla, ja tahtoisin pyytää häneltä selitystä.»
»Tapasitteko hänet tässä portailla?»
»Tapasin.»
»Ja hän kysyi teiltä, olitteko käynyt Nürnbergissä?» jatkoi tohtori
Aspelt.
Fritzistä näytti melkein siltä kuin toisen huulilla olisi ollut hymyn vivahdus.
»Juuri niin», vastasi Fritz synkkänä rypistäen kulmakarvojaan, sillä hän ei ollenkaan aikonut suvaita itseään vielä ivattavan, »mutta heti sitten, ilman pienintäkään aihetta —»
»Te annoitte kai kieltävän vastauksen?»
»Tietysti.»
»Hyvä herra», sanoi nyt tohtori Aspelt, »ennen kaikkea pitää minun teille huomauttaa, että olette erehdyksestä joutunut yksityiseen mielisairaalaan ja mielipahakseni tavannut erään muutoin ihan vaarattoman potilaani.»
»Onko tämä hulluinhuone?» huudahti Fritz melkein säikähtyneenä.
»On kyllä, ja kapteenilla, vaikka hän muuten on ihan vaaraton, on se ainoa päähänpisto, että hän käy käsiksi jokaiseen, joka kieltää olleensa Nürnbergissä, koska hän väittää, että koko ihmissuku on sieltä syntyisin. Minun ovenvartijani oli niin hölmö, ettei tullut sitä huomauttaneeksi teille, mutta toivoakseni ette kuitenkaan tahdo onnettomalta mieheltä hyvitystä.»
»Entä se tyttö alakerrassa?»kysyi Fritz ihan ymmällä.
»Mikä tyttö?»
»Kuvankaunis nuori tyttö, joka tuli portaita lähinnä olevasta ovesta ja kuiskasi minulle, että minun pitäisi paeta talosta niin pian kuin suinkin.»
»Kreivitär-parkani!» lausui lääkäri. »Hän joutui vanhempiensa kanssa Italiassa ryövärien käsiin ja menetti silloin järkensä. Naispotilaani ovat kaikki alakerrassa.»
»Kohteleeko se kapteeni kaikkia tännetulijoita samalla tavalla?»
»Ei», vastasi tohtori hymyillen. »Jos he vastaavat myöntävästi hänen kysymykseensä, on hän erittäin rakastettava, puristaa kättä ja kutsuu seuraavaksi päiväksi suurille päivällisille, joita hän on aikonut pitää jo kolmen vuoden aikana.»
»Hyvin hauskaa», sanoi Fritz, joka kuitenkin oli hiukan loukkautunut siitä, että tohtori otti asian näin leikilliseltä kannalta.
Mutta hänellä ei ollut erikoista halua jatkaa keskustelua portailla. Sitäpaitsi ei mielenvikaiselta voinut vaatia hyvitystä. Onnettomuus oli kerta kaikkiaan tapahtunut, eikä ollut enää muuta tehtävänä kuin mahdollisimman pian poistua tästä kamalasta talosta.
»Suonette anteeksi, herra tohtori», jatkoi hän kylmän kohteliaasti, »että olen kuluttanut arvatenkin kallista aikaanne.»
»No no, ei se mitään — tohtori Raspen talon löydätte vinosti vastapäätä, numero 32, luullakseni.»
»Kiitos!»
»Pyydän, odottakaa hiukan», jatkoi kuitenkin tohtori ja painoi pientä, salaista nastaa, jolloin Fritz kuuli alhaalta heikkoa kilinää. »Ovenvartijani on ensin avattava, muutoin voisi teille sattua alakerrassa taaskin ikävyyksiä. Siellä on eräitä naisia, jotka meidän oman väen kanssa seurustelevat viattomasti, mutta eivät voi sietää vieraita kasvoja.»
»Kiitän teitä», sanoi Fritz. »Olen saanut yhdestä kohtauksesta ihan kyltikseni, niin että sen muisto säilynee pari päivää.»
»Olen todellakin hyvin pahoillani», sanoi tohtori, Fritzin samalla huomatessa, kuinka hänen oli vaikea pidättää salaista nauruaan.
Hänellä ei ollut muuten erikoista halua sen kauempaa olla tohtorin pilkallisten katseiden alaisena. Alhaalta kuului oven avaamista, ja silloin hän, kumarrettuaan hyvästiksi, riensi portaita alas eikä pysähtynyt alakerrassakaan, jossa vain hätäisesti vilkaisi ympärilleen, olisiko taas vältettävä jotakuta vaarallista olentoa. Mutta käytävä oli ihan tyhjä, ja hän kiirehti alas toistakin porrasjaksoa, jonka päässä hänen kuitenkin piti sisemmällä ovella odottaa hitaasti jäljessä tulevaa sulkijaa.
Ja poskikin teki niin kipeää! Hän saattoi suorastaan tuntea, että se minuutti minuutilta paisui yhä enemmän. — Kirottu kapteeni merkillisine päähänpistoineen!
Ovenvartija tuli nyt alas ja avatessaan katsoi kieroon Fritzin ohitse hyvin omituinen piirre suun ympärillä. Fritz käänsi häneen päin mikäli mahdollista oikean poskensa, jottei toinen huomaisi onnetonta pullistumaa vasemmassa poskessa. Mies ei sanonutkaan mitään, päästi hänet etuhalliin ja avasi sitten varsinaisen ulko-oven. Vasta sitten, kun hän sen avasi, ja ennenkuin Fritz ennätti ulos, kysyi hän kuivalla ivallisella äänensävyllä, suunnaten katseensa taas toiseen suuntaan:
»Te kai ette ole vielä käynyt Nürnbergissä?»
»Piru teidät vieköön!» huusi nyt nuori maalari, vimmastuneena riipaisten oven auki ja rientäen kadulle.
Mitä hänen tarvitsi välittää, vaikka pahanilkinen palvelija nauroi hänen selkänsä takana? Nenäliinaa poskellaan pitäen hän kiirehti jälleen katua pitkin, kunnes kohtasi ajurin ja kapusi vaunuihin. Hän käski ajaa suoraa päätä takaisin hotelliin, sillä kasvojen ollessa tällaisessa kunnossa oli mahdotonta näyttäytyä tohtori Raspelle ja hänen kahdelle tyttärelleen. Eihän hänen sopinut millään ehdolla tehdä itseään naurunalaiseksi.
»O mon Dieu!» sanoi saksalainen viinuri, kun hän astui vaunuistaan maahan, »teillä on kaiketi hammassärkyä?»
»Niin vietävästi», vastasi Fritz. »Kävin juuri hammaslääkärillä.
Kuulkaa, milloin lähtee seuraava juna pohjoiseen?»
»Seuraava junako? Kello puolikaksi.»
»Matkustan sillä; pyydän, tuokaa laskuni.»
»Ettekö tahdo ensin aterioida!»
»Ei, kun poski on näin turvoksissa. Rientäkää nyt vain!»
»Kuten käskette!»
»Ja palvelija tuokoon alas tavarani.»
»Kutsun hänet heti.»
Puoli tuntia myöhemmin istui Fritz Wessel jälleen, jokseenkin pahalla tuulella, aseman tilavassa tarjoiluhuoneessa, odottaen sen junan lähtöaikaa, jonka mukana — samantekevää minne — hänen piti päästä pois Mainzista, ettei vain nyt joutuisi sattumalta tapaamaan joko viehkeätä puolatarta Olgaa taikka oikeata tohtori Raspea ja hänen tyttäriään. Hän olisi mieluimmin matkustanut laivalla; mutta silloin hänen paisunut poskensa olisi kaikkien matkustajien katseltavana, kun sensijaan junassa voisi johonkin vaununnurkkaan painuneena pysyä piilossa, sillä hän ei tahtonut herättää edes matkatoveriensa sääliä.
Minne hän nyt oikeastaan oli matkalla, sitä hän ei itsekään tiennyt; parasta oli ostaa lippu ensin Koblenziin. Sieltä hän ei ainoastaan voisi milloin tahansa jatkaa, vaan saisi matkalla laatia vastaisen varalta suunnitelman. Kaikissa tapauksissa hän oli päättänyt olla vieraassa kaupungissa astumatta lukittuun taloon, ellei olisi edeltäkäsin hankkinut varmoja tietoja. Näin hullusti ainakaan ei saisi uudestaan sattua.
Juna jyrisi pian ihanan Reinin vartta pitkin ja saapui Koblenziin, kun oli vielä kirkas päivä. Mutta Fritz otti perille tultuaan eräässä toisen luokan hotellissa huoneen, kirjoitti vieraan nimen päiväkirjaan ja teki lujan päätöksen pysyä täällä tuntemattomana siihen asti, että hänen vasen poskensa taas olisi tavallisen paksuinen. Hän ei ollenkaan tahtonut joutua vastailemaan kiusallisiin kysymyksiin, joista pääsisi eroon vain hätävalheella, sillä totuutta hän ei voisi kellekään ihmiselle tunnustaa, koska hänelle varmasti olisi kaikkialla naurettu. Suosituskirjeittensä joukosta hän tosin löysi erään, joka oli osoitettu Koblenziin majuri Buttenholtille, hänen isänsä vanhalle ystävälle; mutta sillä ei ollut kiirettä. Nyt hän ei kuitenkaan voinut sitä esittää, sillä todennäköisesti oli sielläkin nuoria naisia talossa — tiesipä hän, mille asialle isä oli hänet lähettänyt, ja sellaisia olentoja hän tahtoi kaikkein vähimmin tavata tässä tilassaan. Ensimmäinen vaikutelma, mikä meihin vieraasta jää, on melkein aina yksin ratkaiseva, eikä hän luullut niin onnettoman näköisenä saavansa suopeata arvostelua.
Seuraavana aamuna hän iloksensa huomasi, että vielä edellisenä iltana pahalta näyttänyt turpoutuma oli tuntuvasti alentunut, mutta hän ei tahtonut vieläkään näyttäytyä kadulla eikä edes ruokasalissa. Siksi hän valitti pahoinvointia ja pysyi huoneessaan, käskipä tuoda ruuankin sinne. Vasta kolmantena päivänä näytti poski niin paljon alentuneen, ettei hän voinut kuvastimen edessä huomata mitään erikoista pullistumista. Tosin tuntui poski jonkun verran aralta, mutta sellainen kipuhan väheni hetki hetkeltä, ja Fritz päätti siis jälleen lähteä Koblenzista ketään tapaamatta, jopa itse kaupunkiakaan katselematta, ja mieluummin matkustaa johonkin kylpypaikkaan, siellä heittäytyäkseen vapaaseen, hauskaan elämään, jollaista niissä vietettiin.
Hänen karttansa mukaan oli Ems lähin kylpypaikka, ja kun hän oli jo aikaisemmin kuullut niin paljon Lahn-laakson kauneudesta, pani hän nopeasti täytäntöön päätöksensä.
Mainz! Että paholainen olikin kiusannut häntä juuri siihen kaupunkiin menemään — mutta se paholainen oli näyttänyt niin hempeältä ja viehättävältä, ettei hän silloin voinut vastustaa. Lisäksi oli kaikki tullut niin nopeasti ja äkkiä — se juuri onkin matkojen ikävä puoli, että yhä joutuu, usein vastoin tahtoaan, kaikenlaisiin yllätyksiin ja kiusoihin ihan kuin niihin paiskattuna, voiden vain poikkeustapauksissa niitä torjua.
Muuten hän oli lujasti päättänyt pitää varansa yllätyksiä vastaan ja tästedes katsella maailmaa järkevältä kannalta. Olihan hän matkoilla vain huvikseen ja saattoi helpommin kuin joku muu väistää epämukavuuksia.
Matka kului nopeasti, ja Fritz ihan hämmästyi saapuessaan Emsiin ja äkkiä huomatessaan ympärillään niin suuria parvia hienosti puettuja ihmisiä, ettei oikeastaan käsittänyt, kuinka he kaikki mahtuivat tälle pienelle paikkakunnalle asumaan. Muuten häh joutui itsekin kokemaan, ettei enää ollutkaan niin helppoa saada asuntoa; sillä hänen täytyi ajaa vaunuissa hyvinkin tunti toisesta hotellista toiseen, ja kaikkialla vastattiin: Nyt oli kylpykausi paraillaan, mutta jos hän tyytyisi pihanpuoliseen neljännen kerroksen huoneeseen, niin voitaisiin ehkä täyttää hänen toivomuksensa — muutoin surkuteltiin. Viinurit eivät muuten viipyneet erittäin kauan hänen puheillaan, antoivat vain vastauksen ja harppasivat hotelliin takaisin ruokaliina kainalossa, jättäen vieraan päättämään, tahtoiko tulla heille vai eikö.
Fritz sai lopulta Balzerin hotellissa sattumalta vapaaksi tulleen, hauskan huoneen toisessa kerroksessa, vaihtoi siellä pukua ja kuljeskeli sitten hitaasti iltamyöhällä sillan poikki kylpylään päin, katsellakseen siellä kaikessa rauhassa ihan läheltä sen paikkakunnan varsinaista elämää ja hyörinää.
Luonnollisesti oli pelihelvetti se paikka, johon koko elämä keskittyi, kuten Kyöpelinvuori Vapun yönä, eikä Emsissä oikeastaan muuta paikkaa ollutkaan Lahnin oikealla tai vasemmalla rannalla, missä olisi voinut viettää iltansa hauskasti! Tosin ei ketään pakotettu pelaamaan; pääsy saleihin ja lukuhuoneeseen oli täysin vapaa, soittoa oli myöskin, ja siellä sai tanssia, jutella, kävellä taikka muuten huvitella, miten tahtoi. Mutta isäntäväki luotti kuitenkin toisenlaiseen soitantoon, joka houkutti heille uhreja — kullan kilinään, joka kajahteli pelisaleista ja veti luoksensa vieraita, ensin uteliaisuudesta, sitten voitonhimosta, eivätkä he siinä suhteessa laskeneetkaan väärin. Pyrkijäin määrä erityisiin saleihin oli ihan suunnaton, eivätkä vain herrat ottaneet osaa peliin, vaan myöskin joukko naisia, jotka asettuivat paikoilleen pöydän ääreen taikka arkoina lähenivät sitä, vain silloin tällöin uskaltaen heittää jonkin panoksen.
Fritz, joka myöskin heti meni rouge-et-noir-pöydän ääreen, huvitteli — koska hän periaatteensa mukaan ei itse pelannut — varsinkin siten, että tarkasteli naismaailman eri vivahduksia, vieläpä hän päätti jonakin seuraavana iltana ottaa pienen luonnoskirjan mukaansa laatiakseen pari harjoitelmaa, mikäli se kävisi päinsä huomiota herättämättä. Aiheita oli täällä kylliksi, etenkin »kauniimman sukupuolen» joukossa.
Itse pöydän ympärillä istui neljä »rouvashenkilöä», jos sellaisia naikkosia voi sillä nimellä kunnioittaa. Heillä oli maalatut, elähtäneet, intohimojen kuluttamat kasvot — lukuunottamatta erästä nuorta täyteläistä naista, joka hyvin avokaulaisena ja huomattavan runsaasti koristeltuna vallattomasti pelasi ranskalaisilla kultarahoilla ja kaiketikin oli pankin palveluksessa viettelijänä, sillä hänen ympärillään tungeskeli joukko nuoria herroja, mutta, kuten Fritz mielihyväkseen huomasi, pelkkiä ranskalaisia, yksi tai pari venäläistä mukana.
Kerrassaan inhoittavaa oli tarkata, kuinka näennäisen kylmäkiskoisesti nuo sievistellyt syöjättäret harjoittivat peliä, ja kuinka ahneesti he kuitenkin sieppasivat haltuunsa kultaa, jos voittivat, ja sitten merkitsivät numeroita vieressään oleville pienille tauluille. Kuuluivatko he ylhäisiin perheisiin? Sitä ei ollut helppo päättää, sillä pelin intohimo oli vienyt kaiken aateluuden heidän piirteistään ja jättänyt sijalle vain julkeuden ja ahneuden leiman.
Toisella puolella seisoi kaksi rouvashenkilöä merkitsemässä pisteitä, mutta eivät näyttäneet oikein viihtyvän tässä seurassa. He eivät olleet vielä menettäneet kaikkea häveliäisyyttään, ja heidän piirteensä ilmaisivat — mitä ei koskaan saa näkyä oikeassa pelaajassa — suurta iloa, jos he voittivat, ja pahaa pettymystä, jos tuli häviö.
Pöydän ympärillä liikkui hienostoa, eikä silloin ollut harvinaista nähdä jonkun nuoren viehättävän naisen hyvin ylhäiseltä näyttävän herran kainalossa kuiskaavan tälle punastuen pari sanaa, jolloin herra hymyillen nyökkäsi suostumukseksi ja astui heti hänen kanssaan pöydän ääreen. Nuori rouva laski sitten arasti, epäröiden silmäiltyään pöytää, kahden taalerin rahan tai louisdorin jollekin ruudulle, ja jos hän hävisi, oli hän aluksi hyvin soma säikähtyessään ja nauroi sitten sydämellisesti, ja jos hän voitti, ei hän ensin tahtonut ollenkaan ottaa rahaa, jota puolison piti hänelle suorastaan tyrkyttää, ja sitten he nauraen ja rupattaen menivät edelleen salien läpi.
Fritz oli tutkinut näitä erilaisia ympäröiviä ilmiöitä niin tarkkaavaisesti, ettei tullut vähääkään panneeksi merkille, kuinka jotkut ihmiset pitivät häntä itseään silmällä, ja että sitten muutamat kuiskasivat jotakin hiljaa toisillensa ja yhä uudestaan katsahtivat häneen päin. Vasta sitten, kun pöydän ääressäkin oleviin oli tarttunut sama harrastus ja he kesken pelinkin tähystivät häntä silmälaseillaan ja oopperakiikareilla, alkoi se herättää hänen huomiotaan, ja nyt hän tarkasteli naapureitaan, olisiko heidän joukossaan joku merkillinen henkilö, jota niin yleisesti silmäiltiin. Mutta hän ei voinut keksiä mitään sellaista, vieläpä hän huomasi olevansa melkein yksinään, niin että vain muuan vanha, hyvin arvokkaalta näyttävä herra vielä oli hänen lähellään, mutta, kuten hän nyt vasta näki, jonkunlainen virkapuku yllä, siis kaikissa tapauksissa kuuluen pelisalien virkamiehistöön.
Mitä hittoa tämä taas merkitsi? Oliko hänen omassa puvussaan, hänen tietämättään, jotakin silmäänpistävää tai epäkuntoon joutunutta? Hän tarkasteli itseään niin paljon kuin kävi päinsä olematta naurettava, ylhäältä alas asti, mutta ei voinut huomata mitään vikaa; sen ohessa kävi kuiskutus yhä kiihkeämmäksi. Vieläpä tuo vanha herra, jolla näytti olevan pankin ylijohto, puheli pelipöydän kaitsijan kanssa, ja tämä taas viittasi luokseen palvelijan, kuiskasi hänelle jotakin ja antoi nähtävästi jonkin tehtävän. Palvelija nyökkäsi myöntävästi, osoittaakseen ymmärtäneensä, ja peräytyi sitten taas ovelle, kadoten jonnekin.
Ei kestänyt ainakaan kymmentä minuuttia, ennenkuin hän tuli parin muun palvelevan olennon kanssa takaisin ja viittasi näille — Fritz piti häntä tarkasti silmällä — ihan varmasti juuri häntä kohti. Molemmat miehet lähestyivätkin hitaasti; mutta kun nuori ystävämme jo toivoi vihdoinkin saavansa jonkinlaisen selityksen, jäivät he vain näennäisesti peliä katsellen hänen läheisyyteensä, ja melkein kaikkien silmät tähystivät häntä, tietenkin nähdäksensä, kuinka hän menettelisi. Vieläpä tulvi lähimmistä saleista muutamia ryhmiä uteliaita katsojia, jotka ilmeisesti pyysivät näyttämään, missä hän seisoi, ja sitten mitä hävyttömimmin tuijottivat häneen.
Se ei ollut enää leikintekoa, ja kun veri nousi hänen päähänsä ja hän oikein tunsi käyvänsä yhä punaisemmaksi, iski hän muutamiin töllisteleviin tuiman silmäyksen, päättäen edes jostakin henkilöstä ottaa selon, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta se ei onnistunut. Ne, joihin hän lujasti katsoi, käänsivät joka kerta kasvonsa sivulle; ja samalla hän tunsi kaikkien muiden katseiden olevan itseensä tähdätyt. Viimein hän väsyi olemaan sellaisen huomion esineenä, kääntyi poispäin ja astui seuraavaan saliin. Hänelle annettiin tilaa kohteliaasti, helpomminkin kuin muille, ja kun ihmislauma jäi pelisaliin, luuli hän jo päässeensä eroon kaikesta kiusasta. Mutta kun hän katsahti taakseen, näki hän, että molemmat palvelijat tulivat hänen perässään, ja vaikkeivät he olleet hänestä vähääkään välittävinään, eivät he kuitenkaan päästäneet häntä näkyvistään.
Hän astui suureen saliin, jossa kaikkialla istui hienopukuisia herroja ja naisia ryhmittäin, rupatellen tai kävellen; palvelijat pysyttelivät, vaikka jonkun matkan päässä, kuitenkin hänen lähellään. Hän meni sitten lukusaliin, heittäytyi nojatuoliin ja tarttui johonkin aikakauskirjaan. Eräs palvelija tuli samassa sisään, alkoi siivota pöytää ja pysyi siinä hommassa niin kauan, että Fritz jälleen nousi ja jätti paikkansa. Hän siirtyi nyt ravintolan puolelle, mutta tulos ei ollut sen parempi; päinvastoin oli ihan ilmeistä, että vainoojat kuiskasivat hänestä jotakin ravintoloitsijalle, minkä jälkeen viinurit supattivat toistensa korviin ja sitten taas tarkkasivat visusti kaikkia hänen liikkeitään.
Hän tilasi lasin punssia, maksoi siitä hävyttömän kalliin hinnan ja sai vielä sen kiusan, että hänen heille heittämäänsä taaleria tutkittiin epäluuloisesti, pudoteltiin ja näyteltiin miehestä mieheen.
»Luuletteko minun antaneen teille väärää rahaa?» huusi hän lopulta vihoissaan.
»No no», sanoi ylikellarimestari hartioitaan kohauttaen, »onhan sitä liikkeellä niin paljon väärääkin.»
»Tahdotteko antaa minulle siitä takaisin vai ettekö?»
»Suurimmalla mielihyvällä», vastasi palvelija, jolla oli keskellä päätä jakaus kuin mikäkin viertotie.
Nyt ei Fritzillä ollut enää halua viipyä hetkistäkään kauempaa tässä rakennuksessa; hän pisti kolikot niitä laskematta taskuunsa ja lähti heti palatakseen kortteeriinsa. Hän oli myös vakavasti päättänyt ensimmäisellä aamujunalla poistua Eilisistä. Mutta hotellissa tuli hänelle taaskin yllätys.
Saavuttuaan huoneeseensa hän tapasi siellä kaksi poliisia kärsivällisesti odottamassa. He kysyivät hänen nimeään heti kun hän oli päässyt ovesta sisälle ja pyysivät häntä avaamaan matkakirstunsa.
»Mitä lempoa tämä on!» huusi Fritz nyt oikein suutuksissaan. »Keneksi te minua luulette?»
»Sitä on vielä vaikea arvostella», vastasi toinen omituisen leikillisesti, »ennenkuin edes olemme nähneet matkakirstunne.»
»Mutta kuka on teille siihen antanut oikeuden?»
»Kuulkaapas nyt, me olemme poliisilaitoksesta», selitti mies, »ja poliiseilla on aina oikeus.»
»No olkoon sitten, paholaisen nimessä, minun puolestani», sanoi Fritz epätoivoisella mielellä, »mutta selittäkää sitä ennen kuitenkin, kenen käskystä te toimitte.»
»Hyvin kernaasti», vastasi virkamies. »Herra poliisipäällikön määräyksestä. Älkää vain mitenkään rettelöikö, sillä se ei teitä ollenkaan auta ja voi vain pahentaa asiaanne.»
Fritz tajusi miehen olevan oikeassa ja enempää vastustelematta avasi arkkunsa, hyvin tietäen viattomuutensa mitä tahansa epäluuloa vastaan. Sitten hän pani molemmat sytytetyt kynttilät viereen pöydälle ja heittäytyi lähimpään nojatuoliin kaikessa rauhassa katsellakseen toimitusta. Hän alkoi silmäillä tätä kohtausta leikilliseltä kannalta, ja vasta sitten, kun hän huomasi talonväen käyvän ulkopuolella tarkkaavaiseksi ja pyrkivän tänne, nousi hän vielä kerran, sulki oven ja lukitsi sen. Utelias joukko ei tarvinnut ainakaan tietää, mitä täällä sisällä tapahtui, saatikka olla sitä näkemässä.
Poliisit eivät pitäneet pitkiä puheita; he tiesivät tarkoin, mitä ja kuinka oli tehtävä, ja heti kun arkku oli avattu, aloittivat he läpikotaisen tutkimisensa, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Sillä arkusta tavattiin vain piirustus- ja maalausvehkeitä ja kaikenlaista muuta, mitä voi odottaa näkevänsä kenen matkustajan tavaroiden joukossa tahansa. He olivat silminnähtävästi hämillään, sillä poliisimiehelle ei voi tapahtua mitään nolompaa kuin että on pakko pitää kunniallisena miehenä jotakuta, josta poliisipäällikkö epäilee ihan päinvastaista.
Mutta lopulta heillä ei ollut muuta neuvoa. He kysyivät vielä matkustajan papereita, joita Fritzillä olikin yllin kyllin, ei ainoastaan passi, vaan lisäksi matkakreditiivi.
»Eikö teillä ole muita tavaroita?»
»On — piirustussalkkuni tuolla! Ehkä tahdotte tarkastaa sitäkin, sisältääkö se hopeisia lusikoita taikka jostakin kirkosta varastetun kalkin?»
Poliisi loi epätoivoisen katseen ohueen salkkuun.
»Tuolla on vielä keppini ja sateenvarjoni.»
»Ei ole tarpeellista», vastasi mies. »Toivotan teille oikein hauskaa iltaa.»
»Kiitoksia, samaten!» vastasi Fritz ja aukaisi taas oven. Se saattoi olla molemmille poliisimiehille myöskin merkkinä, että he saisivat puikkia tiehensä.
Ulkona portailla käytiin kovaäänisiksi — ne olivat kaiketikin hotellin asukkaita, jotka tulivat kaupungilta ja olivat kysyneet palvelijoilta, mitä yläkerrassa oli tekeillä, sillä Fritz erotti selvästi sanat: »Veijaria epäillään — arkku tarkastettavana.» Se siis vielä puuttui! Mutta hittoako hän huoli vieraista ihmisistä! Mitä tekemistä hänellä oli heidän kanssaan! Vielä tänä iltana kello kymmenen aikaan — sillä nyt hän ei enää viipyisi yhtään neljännestuntiakaan Emsissä — hän voisi matkustaa takaisin Koblenziin.
Toinen poliisimies oli jättänyt silmälasiensa kotelon hänen huoneeseensa. Fritz piti hänelle ovea auki ja kutsui samalla palvelijaa, pyytääkseen laskua. Joku tuli portaita ylös. Juuri silloin, kun poliisi poistui hänen huoneestaan, astui lampun heleästi valaisemana eräs nainen portaista esille, ja Fritz katseli ihan jäykkänä säikähdyksestä — se oli Olga. Tyrmistyneenä hän tuli kuitenkin tervehtineeksi, mutta tyttö ei vastannut siihen ollenkaan, siirsi vain katseensa puolittain halveksivaksi, puolittain ylpeänä poliiseihin, kääntyi sitten poispäin ja riensi käytävää pitkin omaa huonettansa kohti.
Fritz tajusi kyllä, että arvatenkin myös vanha nainen ynnä Olgan puoliso tulivat portaita ylös, mutta hänellä todellakaan ei ollut halua odottaa vielä näitä. Niinpä hän veti oven kiinni, riipaisi kiivaasti soittokelloa, selitti nuolennopeasti saapuneelle palvelustytölle, että hänen piti tuoda lasku ja ajuri, koska hän tahtoi jo seuraavalla junalla lähteä Koblenziin, ja järjesti sitten kiukusta sanatonna sekaiseksi pengotun arkkunsa kuntoon.
6. HOTELLISSA
Fritz oli tosin vielä hetkisen kahden vaiheilla, eikö lopultakin olisi pitänyt, ennenkuin lähti Emsistä, mennä vaatimaan poliisikamarista selitystä tähän ilkeään epäluuloon — ainakin kysymään syytä; mutta pian hän muutti mieltään. Eihän se ollut muuta kuin hänen vanha huono onnensa: häntä oli luultu joksikin muuksi miesparaksi, joka oli hänen näköisensä; se siinä vain kirottua, että kaikki hänen näköisensä eivät olleet kunnollisia ihmisiä, vaan päinvastoin kelvotonta roskaväkeä ja olemassa vain saattaakseen hänet pulaan. Mitä siis auttoi senvuoksi jäädä tänne? Hän saisi vain kokea, että jonkun Schultzen tai Schmidtin epäiltiin varastaneen joitakin kapineita, ja että häntä — huomattavan yhdennäköisyyden vuoksi — pidettiin rikollisena. Sen kiusan hän ainakin tahtoi välttää; ja tuskin puolta tuntia myöhemmin hän jo istuikin rautatievaunussa, joka vei hänet juuri suoritetun matkan jälkeen takaisin Koblenziin.
Siellä hän viipyi vain yön, tällä kertaa toisessa hotellissa, sillä matkustajia kulki tämän kaupungin ja Emsin välillä tuhkatiheään, eikä hän tahtonut joutua epämieluisasti tapaamaan ketään niistä, jotka olivat hänet siellä nähneet ja kaiken edellä tapahtuneen johdosta pitivät häntä huonona ihmisenä. Entä Olga? — No, se nainen ei ollut muuta kuin keimailija, lisäksi vielä huonointa lajia: mitä siitä tarvitsi välittää! Kuitenkin hän tunsi sydämessään pistoksen ajatellessaan sitä katsetta, jonka Olga oli häneen luonut astuessaan hotellissa hänen ohitsensa ja nähdessään poliisien tulevan hänen huoneestaan. Mitä hän lieneekään ajatellut? Eikö näin äkillistä poistumista ollut pidettävä pikemmin pakona kuin hyvän omantunnon todisteena?
Mutta sitähän ei enää voinut auttaa; se oli kerran tapahtunut, ja hänen piti nyt vain toivoa, ettei koskaan eläissään tapaisi tätä kaunista, viekoittavaa naista. Mitä muuta Olga voisi tästedes ollakaan kuin onneton muisto epämieluisista matkaseikkailuista! Mitä pikemmin ne voi uhontaa, sitä parempi.
Koblenzissa hän siis viipyi vain yön, esiintyen nyt oikealla nimellään, sillä viime seikkailu oli tehnyt hänet hiukan epäluuloiseksi; poliisin ei ainakaan pitänyt saada mitään aihetta häntä ahdistaa. Aamujunalla hän matkusti Kölniin.
Siellä hän meni suoraa päätä erääseen hotelliin, josta näki koko ihanan Reinin, ja päätti, ennen kuin veisi suosituskirjeensä kanslianeuvos Brunolle, kaikessa rauhassa vaeltaa parina päivänä pitkin kaupunkia ja silmäillä, mitä nähtävää siellä olisi; sillä jos hän kerran joutui tekemisiin jonkin perheen kanssa, silloin tulisi kummallekin puolelle kiusallisia kutsuja ja uusia tuttavuuksia, ja hänen vapaa elämänsä päättyisi siihen.
Sen päivän hän kuljeskeli ilman päämäärää, mutta sisäistä mielihyvää tuntien vanhanaikaisesti rakennetussa kaupungissa, katseli tuomiokirkkoa ja vielä muutamia muita niistä ihanista rakennusmuistomerkeistä, joita vanha Köln on täynnä, ja palasi illalla oikein tyytyväisenä hotelliinsa, saadakseen siellä palkkioksi tämänpäiväisistä ponnistuksistaan hyvän illallisen ja pullon paremmanpuoleista viiniä.
Hänen vielä istuessaan ruokasalissa nauttimassa maukkaasta annoksesta Reinin lohta toi yliviinuri hänelle vierasten nimikirjan, johon hän päätöksensä mukaan kirjoitti oman nimensä: Friedrich Wessel, maalari Hassburgista, sitten tarkasteli hätäisesti jotakuinkin täytettyä sivua nähdäkseen keitä näinä viime päivinä oli poikennut asumaan hotelliin, mutta jo ensimmäisen nimen kohdalla jäi pala hänen suuhunsa ihmetyksestä, sillä ihan hänen juuri kirjoitetun nimensä »Friedrich Wessel» yläpuolella oli: Friedrich Raspe, Dr. med. Mainzista perheineen; huone numero 35.
Se oli totisesti omituinen sattuma, että hän joutui nyt, vieläpä suorastaan seinän takana, asumaan samassa hotellissa tohtori Raspen kanssa, ja nähtävästi olivat myöskin molemmat tyttäret mukana, ikäänkuin kohtalo olisi toiminut hänen hyväkseen. Hän ei ollut etsinyt tilaisuutta tapaamiseen tai oikeastaan epäonnistuneen yrityksensä jälkeen Mainzissa heti jättänyt sikseen; nyt hän oli osunut viereiseen huoneeseen, ja tätä sallimuksen viittausta hän ei tahtonut laiminlyödä; se oli totisesti liiankin selvä.
Vaistomaisesti hän kouraisi leukaansa, sillä hän oli aikonut kasvattaa itselleen partaa eikä senvuoksi ollut Mainzissa kokemansa seikkailun jälkeen päästänyt partaveitseä likelleen; nyt hän siis kaiketi oli kamalan näköinen. Samalla johtui myös mieleen, että täällä komeasti valaistussa ja koristetussa ruokasalissa istui suuri joukko vieraita, herroja ja naisia; luultavasti oli tohtori Raspe molempien rakastettavien tyttäriensä kera heidän keskellään, kenties ihan hänen läheisyydessään. Hän silmäili varovaisesti ympärilleen, oliko missään sentapaisia henkilöitä nähtävissä; mutta se oli vaikeata, sillä useimmat istuivat pitkän pöydän ääressä, niin ettei voinut hyvin erottaa toisistaan yksityisiä ja seurueita. Mutta paljon nuoria ja vanhoja herroja oli joukossa, ja Fritz vaivasi niin kauan päätänsä saadakseen selville, kutka niistä olivat saman perheen väkeä, mies ja vaimo tai isä ja tytär, että hänen vain puoleksi syöty lohensa ehti ihan kylmetä ja viini laimeni; eikä hän kuitenkaan päässyt mihinkään tulokseen.
Sitten hän äkkiä kuuli takaapäin ääniä.
»Minne me siis istumme, pappa?» kysyi eräs nuori nainen, viehättävä vaaleaverikkö, kuten hän totesi nopeasti käännettyhän päätänsä sinne päin.
»No no, rakas lapsi», vastasi vanhahko herra, joka saattoi nuorta kaunotarta, »onhan täällä vielä kaikkialla tilaa — mieluimmin menemme sellaiseen paikkaan, missä ei ole ikuista vetoa, kun ovia avataan ja suljetaan. Mutta minne Rosa jäi?»
»Hän tulee heti, pappa», vastasi suloinen ääni, ja Fritzin sydämeen oikein pisti, sillä tuon siis täytyi olla Viola.
Kummallista, hän oli kuvitellut tyttöä ihan toisenlaiseksi, jolla piti olla tummanruskeat hiukset ja silmät ja kreikkalainen nenä; tälle Violalle oli kohtalo suonut tosin hyvinkin sievän, mutta samalla pystyn tylppänenän, joka ei kuitenkaan vastannut haikeasti haaveilevan nimen herättämää kuvaa.
— Nuoria tyttöjä pitäisi oikeastaan ristiä sitten, kun ne ovat täyttäneet kuusitoista vuotta, — ajatteli hän itsekseen; — se olisi paljon käytännöllisempää ja estäisi myöhemmin koko joukon väärinymmärryksiä. Tällä nuorella naisella esimerkiksi ei minun mielestäni saisi olla nimenä Viola, vaan Klärchen taikka Blondine taikka paraiten Eva — totisesti olisi Eva oikea nimi — tuollainen ei paljoa välitä kielletystä hedelmästä, mutta saattaa sitten Aatami-poloisenkin pinteesen pystyllä tylppänenällään. Nyt olen vain utelias näkemään, millainen on Rosa, jonka kai täytyy pian tulla. Tohtori Raspe (sillä Fritz ei hetkeäkään epäillyt sitä, että tuo oli hänen isänsä vanha ystävä) oli sillä välin löytänyt mieleisensä paikan ja istuutunut sinne tyttärensä kanssa; mutta he istuivat Fritzistä liian etäällä, joten hän ei voinut juuri mitään kuulla heidän muutenkin hiljaisesta keskustelustaan. Sitäpaitsi hän suuntasi kaiken huomionsa ovea kohti, josta odotetun Rosan piti ilmestyä.
Nyt hän tuli; mutta Fritz oikein säikähti; sillä niin huonoa makua hän ei voinut otaksua ystävällään Klausilla olevan: eihän tuo ainakaan ollut kaunotar! Ihan punainen tukka, vaikka kyllä harvinaisen tuuhea; sen ohella tosin heleä iho, mutta jotenkin korkeat hartiat ja vielä paljoa selvempi tylppänenä kuin sisarella. Kuitenkaan ei voinut sanoa häntä rumaksi, sillä hänen kasvoissaan oli jotakin hyvää ja ystävällistä, mutta kauniin nimeä hän ei ansainnut, eikä Fritz vähääkään kadehtinut Klausia tämän vaalin vuoksi. Viola sitä vastoin oli viehättävä olento, ja hän päätti kaikissa tapauksissa tehdä tuttavuutta.
Mutta kun parta oli tässä kunnossa, ei se suinkaan käynyt päinsä — ennen sitä piti välttämättä ajella leuka puhtaaksi ja sitten vasta huomenna aamulla varhain yrittää. Entä jos hän nyt heti menisi huoneeseensa? Kello oli enintään kahdeksan, ja neljännestunnin kuluttua hän olisi jälleen salissa. — Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu! — tuumi hän ja hetkeäkään enää viivyttelemättä nousi pöydästä. Kiireisin askelin hän harppasi ylös suorittaakseen välttämättömän tempun. Jos hän tahtoisi antaa parran kasvaa, kävisi se yhtä hyvin päinsä myöhemminkin.
Kaikki sujui onnellisesti — kuumaa vettä toi viinuri — ja uskomattoman pian, jos ajattelee, kuinka pitkän ajan hän tavallisissa oloissa käytti pukeutumiseensa, hän oli päässyt niin pitkälle, että saattoi moitteettomassa asussa esiintyä naisille.
Perhe oli yhä vielä salissa pöytänsä ääressä. Vanha herra pureskeli vasikankyljystä, ja molemmat naiset olivat saaneet kumpikin puolikkaan kanaa, ja tohtorilla oli vielä lisäksi pullo viiniä. Fritz istuutui aluksi jälleen vanhalle paikalleen ja äkäili sitä, ettei tuo »pieni perhe» vilkaissutkaan häneen; he eivät ollut huomaavinaankaan, että hän oli lainkaan olemassa, ja varsinkin molemmat tytöt hihittivät ja rupattivat keskenään, huolimatta vähääkään naapuristaan.
— Hm, ajatteli Fritz vihdoin ja hymyili itsekseen; — niinpä hämmästytänkin tuota herrasväkeä ja istuudun kaikessa rauhassa heidän pöytäänsä, ikäinkuin kuuluisin samaan joukkoon. Ellei vanha herra sitten muuten usko, kuka olen, annan hänelle kirjeen, ja se kyllä kääntää hänen päänsä! — Hän tunnusteli povitaskuaan; kirje oli siellä, ja enempää miettimättä hän nousi tuoliltaan, silitteli hiukan tukkaansa astui esille, veti erään tuolin pöydän ääreen ja lausui mitä ystävällisimmän näköisenä: »Hyvää iltaa, herrasväki!» ja istuutui Violan viereen, joka äkkiä melkein kuin säikähtäen katsahti häneen.
Molempien nuorten naisten isä päästi hämmästyneenä lautaselle kyljyksen luun, jota paraikaa kaikessa rauhassa kalusi. Rosa katsoi tulokasta myöskin yllätettynä, ikäänkuin aikoisi jotakin kysyä, sillä olihan kuitenkin tavatonta että vieras — kun ei ollut tilan puutetta, vaan vielä oli monta pientä pöytää vapaana — tahtoi tällä tavalla tunkeutua ihan outojen naisten seuraan. Fritz tiesi myös varsin hyvin, mitä he hänestä ajattelivat: että tämä hävyttömyys meni vähän liian pitkälle, ja nautti hetkisen tästä kohtauksesta. Hän ei voinut kuitenkaan liiaksi jännittää tilannetta ja kun hän luuli jo aikaansaaneensa kylliksi suuren hämmästyksen, sanoi hän herttaisesti:
»Ette kai enää tunne minua?»
»Meillä ei todellakaan ole kunnia teitä tuntea», vastasi vanha herra, mutta katseli häntä sentään tarkemmin.
»Eivätkö nämä nuoretkaan tunne?»
»Ikävä kyllä, ei», kuiskasi Rosa, samalla kun Viola pidätti hymyänsä, joka uhkasi tuoda esille kaksi mitä suloisinta poskikuoppasta.
»Niinkö?» virkkoi Fritz, perin tyytyväisenä, kun yllätys oli niin täydellisesti onnistunut. »Ette siis enää muista nuorta vallatonta nulikkaa, joka ei liene esiintynyt erittäin edukseen, kun viimeksi kävitte Hassburgissa?»
»En tiedä, arvoisa herra», vastasi vanha herra kuivan leikillisesti, missä määrin viimeisellä viittauksella tarkoitatte itseänne, mutta voin teille ainakin vakuuttaa, että te minun viimeksi ollessani Hassburgissa — jos muuten silloin vielä olitte syntynytkään — tuskin saatoitte sillä tavalla esiintyä, sillä siitä on jo kolmekymmentä vuotta. Tyttäreni eivät ole koskaan käyneet Hassburgissa.»
»Vai ei koskaan?» huudahti Fritz todella nolostuen. »Eikö minulla siis ole ilo nähdä edessäni tohtori Raspe ja hänen perheensä?»
»Ei likimainkaan», vastasi vanha herra, ja nyt nuoret naiset hihittivät keskenään. »Minä olen arkistoneuvos Homberg Giessenistä.»
»Arkistoneuvos Homberg», änkytti Fritz tuskallisesti hämmennyksen vallassa. »Mutta vieraiden luettelossa — suonette anteeksi — minä uskoin niin varmasti saaneeni ilon tavata tohtori Raspen, niin myös teidän molemmat tyttärenne ovat nimeltään —»
»Minunko molemmat tyttäreni?»
»Niin, tarkoitan: neidit Rosa ja Viola.»
»Te näytätte menevän ihan sekaisin, arvoisa herra», sanoi arkistoneuvos kuivasti. »Rosa on vaimoni, ja Henriette tuossa tyttäreni.»
Henriette ei nyt enää voinut pidättää nauruaan, vaan kikatti ihan vallattomasti, ja vain rouva arkistoneuvoksetar näytti olevan hiukan mielissään siitä, että vieras saattoi pitää häntä »tyttärenä.»
Fritz änkytti nousten hämillään seisaalle:
»Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin pyytää kohteliaimmin anteeksi, että olen teitä näin häirinnyt.»
»Ei se mitään», vastasi vanha herra, »erehdys on tietysti helppo antaa anteeksi. Kenen kanssa: minulla on kunnia puhua?»
»Minä olen Friedrich Wessel, muotokuvamaalari.»
»Hauskaa tutustua», virkkoi arkistoneuvos lyhyesti ja istuutui taas paikalleen syömään kyljystä.
Fritzillä ei enää ollut muuta tekemistä kuin kunnioittavasti naisille kumarrettuaan poistua näköpiiristä. Hän lähti myös suoraa päätä salista, sillä selväähän oli, ettei hän tämän nolauksen jälkeen kehdannut jäädä arkistoneuvoksen perheen läheisyyteen. Huoneeseensa saavuttuaan hän päätti myös heti mennä levolle; tänä päivänä ei enää ollut soveliasta yrittää muuta, ja hän toivoi, että huomenna olisi parempi onni.
Vuoteessaan hän vielä punnitsi tämänpäiväisen illan tapahtumia ja teki sen johtopäätöksen, että hänestä oli oikeastaan ollut mieluista erehtyä sillä tavalla kuin oli käynyt. Henriette oli ihan toisennäköinen kuin miksi hän oli kuvitellut Violaa — Rosasta puhumattakaan — ja arkistoneuvos — kuinka häijy piirre olikin hänen suunsa ympärillä ja kuin kummallisesti se herra oli häntä yhä katsellut! Hän ei ensinkään pitänyt arkistoneuvoksesta.
Mutta aamulla hänen pitäisi etsiä käsiinsä oikea tohtori Raspe, jonka kanssa hän asui vieretysten. Hm, kenties oli molemmilla nuorilla neideillä huoneensa lähinnä häntä, ja hän voisi kuulla milloin he illalla saapuivat kortteeriinsa. Kaikki oli kuitenkin vielä hiljaista naapurissa; ei liikahdustakaan; mahdollisesti he olivat teatterissa juuri tänään. Hän tahtoi olla valveilla, kunnes he tulisivat kotiin, mutta se oli mahdotonta; silmät painuivat umpeen, ja ennenkuin hän itse tajusikaan, nukkui hän sikeästi ja makeasti, ja seuraavana aamuna paistoi aurinko ikkunasta sisään, ennenkuin hän edes heräsi.
Isä oli pyytänyt häntä välttämättä kirjoittamaan ahkerasti matkalta ja lähettämään jonkunlaisen päiväkirjan, jotta hän aina tietäisi, missä poika oli, ja kuinka hän jaksoi. Tähänastisista seikkailuistaan Fritz ei tosin voinut paljoakaan ylpeillä tai esittää niitä suurenmoisina; mitä hänen siis piti kirjoittaa? Parempi oli jättää kirjoittaminen, kunnes hän tapaisi jonkun isänsä vanhoista ystävistä, siis iltapuoleen; silloin kaiketi olisi jotakin hauskempaa kerrottavaa.
Ettei enää erehtyisi, vaan voisi olla ihan varma, kysyi hän viinurilta, joka toi hänelle kahvia, kuka hänen vieressään asui, ja sai todella vahvistuksen edellisenä päivänä tehtyyn havaintoon: herra tohtori Raspe kahden tyttärensä kera toisella ja muudan viinikauppias Bingenistä toisella puolella. Sen verran oli siis kaikki kunnossa, mutta hän ei tietenkään voinut mennä tervehtimään naisia niin aikaisin aamulla, vaan piti odottaa ainakin kello yhteentoista, ennenkuin pyytäisi ilmoittamaan itsensä taikka menisi itse tapaamaan. Tästä vaihtoehdosta hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Väliajan hän tahtoi käyttää kuljeskellakseen vielä hiukan Reinin varrella.
Tultuaan hotellin alakertaan hän kuuli erään viinurin tai itse isännän tiuskivan äkäisesti, ja joku nainen puhui pyytelevällä äänellä, ja kun hän uteliaaksi käyden astui lähemmäksi, ainakin nähdäkseen, mitä siellä oli tekeillä, huomasi hän erään siististi puetun nuoren naisen, jonka kasvot tuntuivat merkillisen tutuilta, arkana ja suuret kyyneleet silmissä puolustavan itseään hävytöntä yliviinuria vastaan, joka seisoi tuimana edessä.
»Mitä täällä on tekeillä?» kysyi Fritz, jonka tuli nuorta naispoloista sääli.
»No, ei mitään tavatonta täällä Reinin varrella», huomautti yliviinuri ylpeästi, »tämä mamselli on oleskellut hotellissa muka herrasväkeään odottamassa jo parin päivän ajan ja esiintyy lisäksi ylhäisenä, pitäen nokkaansa kovin pystyssä. Mutta minä kyllä tiedän, mitä se merkitsee, ja ellei hän nyt heti maksa, saa poliisi auttaa meitä perimään saatavamme.»
Nuori nainen oli sillä välin pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja katsellut Fritziä tarkkaavaisesti ja hämmästyneenä; nyt hän äkkiä sanoi:
»Tämä herra tuntee minut ja voi todistaa, että olen puhunut totta.»
Fritz silmäili häntä kummastuneena, ja taaskin hänestä tuntui, että hän oli jossakin nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei voinut muistaa missä.
»Arvoisa neiti», vastasi hän hämillään, »kyllä te tunnutte minusta tutulta; mutta en voi tällä hetkellä tosiaankaan muistaa —»
»Olemme matkustaneet yhdessä Mainziin; minä olin kreivitär Rosowskan ja hänen tyttärensä Olgan seurassa.»
»Totisesti, niin, nyt minä muistan hyvinkin», huudahti Fritz, joka oli samassa tuntenut nuoren seuranaisen, vaikkei ollessaan hurmaavan olennon kanssa tekemisissä ollutkaan häntä melkein lainkaan pannut merkille. »Mutta kuinka te olette täällä yksin? Oletteko jättänyt seuranne?»
Taaskin täytyi tyttöparan ponnistaa pidättääkseen kyyneliään; lopulta hän sanoi hiljaa:
»Minä melkein pelkään, että he ovat jättäneet minut ja häpeällisellä tavalla työntäneet luotaan.»
»Mitä vielä, vanha juttu», sanoi yliviinuri ylenkatseellisesti, »ei muuta kuin valeita ja juonittelua.»
»Te hävytön mies!» huusi Fritz kiivastuen, sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, kuinka turvaton tyttöparka kävi kuolonkalpeaksi näin julkeasta syytöksestä; »kuinka te ilkeätte sillä tavalla loukata naista?»
»Malttakaa, herra», vastasi yliviinuri, jolla ei ollut pienintäkään arvonantoa yksinäistä matkustajaa kohtaan, joka oli tullut jalkaisin, asui kolmannessa kerroksessa ja oli kirjoittanut porvarillisen, vieläpä saksalaisen nimen, esiintyen maalarina vierasluettelossa; »liikeasioissa lakataan olemasta suotta liian kohteliaita, mutta jos nainen maksaa velkansa, alan minäkin taas käyttää toisenlaista puhetapaa.»
»Herran nimessä!» ärjäisi Fritz, joka muuten oli hidasverinen, mutta joka kuitenkin, niinkuin sellaisille luonteille on ominaista, saattoi äkkiä villiytyä, »minä opetan teidät jo sitä ennen kohteliaaksi. Vielä yksikin hävytön sana — ja hitto minut periköön, ellen silloin tartu kaulukseenne ja heitä teitä alas portaita.»
»No no, herra!» huusi yliviinuri, mutta sittenkin hiukan arastellen ja perääntyen.
»Minkä verran neiti on velkaa?»
»Hm — tahdotteko te siis maksaa?»
»Kysyn teiltä, kuinka paljon hän on velkaa.»
»Hyvä juttu! — Hänellä on ollut kolme huonetta ensimmäisessä kerroksessa tilattuna kaksi päivää, lasketaan siitä halvimman taksan mukaan kaksitoista taaleria, sitten hän on asunut itse täällä, kahvia, päivällistä, illallista, kynttilät ja passaus yhteensä seitsemän taaleria, tekee siis yhdeksäntoista taaleria; sitäpaitsi sähkösanomamaksua kuusitoista hopeagroschenia, siis summa yhdeksäntoista taaleria kuusitoista hopeagroschenia; palvelijan kantovaivat kaksi ja puoli groschenia kuusi pfennigiä.»
Fritz otti sanaakaan virkkaamatta lompakkonsa, kun vieras nainen huudahti:
»Mutta, hyvä herra, enhän voi sitä sallia; kuinka te voisitte ventovieraan puolesta —»
»Rauhoittukaa, hyvä neiti», vastasi Fritz, otti esiin kolmenkymmenen viiden taalerin setelin ja ojensi sen viinurille. »Te olette pyytänyt minua todistajaksenne, ja nyt on teidän myös suvaittava, että lunastan teidät vapaaksi. Minulla on siihen myös omat erikoiset syyni, jotka eivät tietenkään koske teitä, vaan tuota perhettä. Teiltä pyydän», jatkoi hän kääntyen hyvin nöyräksi muuttuneen viinurin puoleen, »asianmukaista laskua kreivittären nimeen — mikä hänen nimensä olikaan, arvoisa neiti?»
»Rosowska.»
»Hyvä; kreivitär Rosowskan nimeen on siis laadittava lasku ja kuitattava. Nyt pyydän, neiti, vain lyhyin sanoin kertomaan hiukan tarkemmin niistä asianhaaroista, joista äsken mainitsitte. Herra yliviinuri, olen pyytänyt kuitattua laskua. Teitä ei keskustelussamme kaivata.»
Hännystakkisen herran kasvot eivät olleet juuri ystävälliset, kun hän vetäytyi konttoriinsa, ja nuori nainen kertoi nyt muutamin sanoin, kuinka oli joutunut seuraneidiksi kreivitär Rosowskan palvelukseen pari kuukautta sitten ja noin kuusi viikkoa matkustellut molempain naisten kanssa Reinin varrella ja lähiseuduilla. Kaksi viikkoa takaperin oli kreivitär tavannut nuoren kreivi Wladimirin ja esittellyt hänet puolisonaan. Hän vakuutti, ettei ollut oikein viihtynyt siinä perheessä, vaan alkanut vihdoin epäillä asioiden olevan toisella kannalla kuin oli hänelle kerrottu, mutta hänen oli omien perheolojensa vuoksi ollut pakko kestää. Palkkaansa, vaikka siitä olikin sovittu heidän kesken, hän ei ollut koko aikana saanut eikä toisaalta uskaltanut vaatia; lopulta oli kreivitär itse ottanut sen puheeksi ja sanonut että heillä oli Kölnissä nostettavana jokin rahasumma; he aikoivat kaikki tulla tänne, mutta Bingenissä he poistuivat junasta, mainiten menevänsä tapaamaan siellä erästä ystävätärtä ja tulevansa jäljestä iltalaivalla. Hänelle oli annettu tehtäväksi sillä välin tilata täällä hotellissa huoneita ja odottaa heitä; tähän asti se oli ollut turhaa, ja nyt hänellä oli kyllin syytä pelätä, että outo herrasväki oli petkuttanut häntä oikein inhoittavalla ja kavalalla tavalla.
»Eikö teillä ole aavistustakaan heidän olinpaikastaan?»
»Ei mitään.»
»Sitten voin antaa teille tarkan osoitteen», sanoi Fritz nauraen.
»Emsissä, Balzerin hotellissa.»
»Emsissä?»
»Siellä näin saman nuoren naisen vielä eilen.»
»Ja mitä hän sanoi?»
»Minulla ei ollut kunnia puhutella häntä», vastasi Fritz, »sillä me tapasimme toisemme hyvin omituisissa oloissa. Mutta minäkin melkein uskon, että teitä on petetty, sillä he eivät nähtävästi aio ollenkaan tulla Kölniin. No, mitä te nyt aiotte tehdä?»
»Enhän minä tiedä — minulla kai ei ole muuta neuvoa kuin matkustaa takaisin Koblenziin.»
»Asutteko siellä?»
»Isäni asuu siellä.»
»Onko hänellä siellä jokin toimi?»
»Ei», vastasi nuori tyttö arasti, ja Fritz pani merkille, että hänen kysymyksensä vaivasi. Viinuri tuli samassa takaisin, tuoden kuitatun laskun ja jäännöksen rahoista.
»Voinko olla teille vielä jollakin tavalla avuksi?» kysyi Fritz ystävällisesti. »Jos teiltä puuttuisi rahaa matkustaaksenne kotiin —»
»Ei — kiitän teitä kaikesta sydämestäni», vastasi tyttöparka kainosti. »Te olette jo tehnyt enemmän puolestani kuin koskaan olisin voinut toivoa. Sitä vain pyydän teiltä: sanokaa osoitteenne, että isäni voi kotiin tultuani suorittaa velkani, johon tänään olen joutunut.»
Yliviinuri pisti molemmat kädet taskuihinsa, kääntyi pois ja meni viheltäen alas portaita, mutta Fritz ei välittänyt hänestä vähääkään.
»Tässä, hyvä neiti», sanoi hän, »on nimikorttini! Mutta älkää Herran tähden olko siitä huolissanne. Vielä yksi asia — enkö saa tietää nimeänne?»
»Nimeni on Margaret», ilmoitti nuori tyttö hiljaa.
»Ja liikanimenne?»
»Margaret», toisti tyttö vieläkin hiljempää kuin ensin.
»No, se riittääkin», vastasi Fritz hyvällä tuulella, »en tahdo tunkeutua yksityisiin asioihinne. Ja nyt, hyvä neiti Margaret», jatkoi hän ojentaen tytölle kätensä, »jääkää hyvästi! Toivoakseni ei kukaan tässä talossa enää tee teille kiusaa.»
Hänen antaessaan tytölle kättä tuli pari nuorta naista yliviinurin saattamina portaita ylös, naureskellen keskenään. He menivät Fritzin ohitse ja katsoivat häneen. Fritzillä oli nyt muuta mielessä, eikä hän siis tarkannut heitä, vaan harppasi portaita alas ja riensi hotellista, mennäkseen aiotulle kävelylleen.