V.
Karkulaiset.
Ilta oli jo tulossa, aurinko vaipui lähemmäksi taivaan rantaa. Punaisen hehkuva valo kultasi metsää, joka ääneti ja vakavana seisoi ikäänkuin kuunnellen raivoisasti pauhaavaa koskea. Virta kuitenkin kosken alla vähitellen hillitsi kuohunsa, kunnes ne kaikki tasoittuivat niin tyveneksi pinnaksi, että siitä loistavan kirkkaina kuvastuivat kaikki rannan jyrkät metsäiset mäet. Aurinko laskeutui yhä alemmaksi ja yhä punaisemmalta loisti taivas, iltarusko loi punertavaa loistoa yli koko luonnon ja Nokian kartanokin sai siitä osansa. Vanha puutarha suhisi hiljaa, varjot pitenivät pitenemistään, siellä täällä näytti jo joku paikka pimeältä, mutta Kurjen hautakivi ikäänkuin ilosta punerti, siihen kun auringon viimeiset säteet vielä sattuivat. Hääjoukko iloitsi kartanon pihalla ja huoneissa; puutarhassa oli vain kaksi astuskelijaa, joilla ei alussa näyttänyt juuri paljon olevan puhelemista. Elias oli ohimennen taittanut oksan pensaasta, ja kun Miihkali pysähtyi Kurjen haudalle, alkoi hän ajatuksissaan hieroa pois sammalta, joka oli aikojen kuluessa alkanut paikoittain kasvaa hautakivelle. Miihkali katsoi uneksien iltataivaan loistoa ja seurasi silmillään punertavaa valoa yhä pitemmälle, kunnes hänen katseensa viimein pysähtyi hautakumpuun.
»Luuletko tuon vanhuksen olevan kanssamme tänään?» kysyi hän hiljaa vieressään seisovalta kumppaniltaan.
»Kenen vanhuksen? Kurjenko? Häntäkö tarkotat?» sanoi Elias vähän hämmästyneenä.
»Ketäpä minä muuta tarkottaisin. Mutta luuletko hänen näkevän meitä?»
»En tiedä. Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mitä sinä luulet?»
»En minäkään tiedä», vastasi Miihkali hiljaa, ajattelevasti katsoen kauas eteensä. Mutta heti hän vilkkaasti lisäsi: »Mikä vahinko, ett'emme näillä maallisilla silmillä näe noita näkymättömiä asioita, mitä on ympärillämme!»
Elias oli vähällä oudostuksesta hypähtää etemmäksi. »Oletko hullu!» sanoi hän. »Kiitä ennemmin Luojaa, joka sinua niin paljon säälii, ett'ei anna sinun nähdä noita haudan kamalia olentoja! Sinä et ole koskaan ollut taistelukentällä etkä siis tiedä mitä kuolema on. Minä en ole liiaksi hemmoteltu enkä vaaraa pelkää, mutta semmoisten vastustajain edessä en tahtoisi mistään hinnasta seisoa.»
»Miksikä ne juuri olisivat vastustajia? Minä kuvailen mielessäni sankareita tämän elämän jälkeen niin kauniiksi ja ihaniksi, ett'ei kukaan kuolevainen ole lähimainkaan heidän vertaisensa. Haudasta lähtiessään on sankari sinne jättänyt itsestänsä kaikki, mitä on ollut huonoa. Koko tuo syntinen haamu, joka seuraa ihmistä ja kätkee paremman puolemme, kaikki levottomuus, kaikki ikävöiminen ja kiihko on ainiaaksi poissa; puhdistettuna, levollisena ja kirkkaana on ihmisen kuolematon osa, se, joka on Jumalasta, ymmärräthän, ja katselee meitä, jotka vielä vaellamme täällä epätietoisuudessa ja heikkoudessa. Juuri tänne tullessamme välähti kuin lentotähti sieluuni, ja silloin minä ajattelin Kurkea, miten hän nuoruutensa voimassa meni kohtaamaan vihollistemme maasta tullutta Pohtoa. Miksi emme eläneet silloin, Elias, että olisimme nähneet heidän taistelunsa? Hirvittävä hän lienee ollut katsella, tuo suuttunut jättiläinen, mutta Kurki ei säikkynyt, sankarillisuus loisti hänen silmistänsä, hän tiesi esi-isiensä henkien katselevan taistelua ja maan tulevaisen kunnian ja menestyksen riippuvan hänen voitostansa. Ah, Elias, jospa mekin olisimme silloin saaneet olla kansalaistemme kanssa riemuitsemassa sinä voiton päivänä!»
»Ennemmin tahdon minä nyt olla mukana ja voittaa itse», vastasi Elias hiljaisesti, vaan uskaltavasti.
»Niinhän se on. Sinun sijassasi puhuisin minäkin aivan kuin sinä. Jos milloin kuulen sinun kaatuneen, etsin minä sinun lepopaikkasi ja koristan sen yhtä korkealla ja kauniilla kivellä kuin tämä. Minä siunaan sinua ja sinun tekojasi. Sinun pitää levätä rauhassa ja herätä Jumalan iankaikkiseen iloon.»
»Entä sinä itse?»
»Oh, ei minusta maksa puhua, mutta eiväthän kaikki synny suuria urhotöitä tekemään. Honka kohottaa latvansa ylös pilviin sentähden, että se on honka, vaan sammal elää maassa sen juurella sentähden, että on sammal. Niin pitää ollakin. Mutta hyvä olisi maata sankarin unta ja herätä, niinkuin hän, joka ensin on voinut elää ja sitte voinut kuolla.»
Elias katseli häntä tutkien. »Mitenkä onkaan, Miihkali? Sinun silmäsi eivät näytä tänään iloisilta, päinvastoin, on käytöksesikin, juuri kuin huolet sinua painaisivat ennen aikojaan.»
»Jos sinusta näytän synkältä», vastasi toinen, »niin kaiketi vaan sentähden, että sinun oma mielesi on pimentynyt. Sinä olet paljon synkistynyt tänne tulostasi asti. Tullessasi oli poskillasi purppuran hehku, mutta se katosi ja sinä seisot kalpeana kuin kuolema. Huomasin sen ihan selvään.»
He olivat ystävät, nämä molemmat, vaikka ijässä ja elämänvaiheissa oli paljokin eroa. Kun he ensi kerran olivat yhdessä, oli Miihkali vielä melkein lapsi ja katseli ihmetyksissään vanhempaa ystävää, jota varusteltiin sotaan. Eliaksesta oli Miihkalin tulinen rakkaus arvokkaampi, kuin se olisi useimmista muista ollut, sillä hän oli yksikseen ja turvattomana lapsuutensa ajan. Hänellä ei ollut koskaan ollut ketään, joka olisi heitellyt kukkia hänen tiellensä. Vaatimukset ja velvollisuudet olivat hänen ainoat muistonsa lapsuuden ajoilta. Miihkalille hän sentään ei huolinut yhtään teeskennellä, vaan vastasi vilpittömästi:
»Ehkäpä näitkin oikein, mutta älä siitä huoli; se oli vain lapsuuden unelma, joka kerrassaan haihtui.»
»Lapsuudenko unelma? Miksi et tullut ennen? Ehkäpä olisit sinä saanut omaksesi hänet, joka nyt on minun omani ainaisesti.»
Nyt vasta huomasi Elias, miten vähän Miihkali oli tiennyt. Hän melkein katui, että oli mitään sanonut, ja vastasi: »Unhota, mitä sanoin; älä anna sen himmentää kaunista valoa, joka kultaa maailmaa ympärilläsi. Olkoon se, mitä äsken kuulit, niinkuin ei sitä koskaan olisi sanottu eikä edes ajateltukaan.»
»Miksipä sanomatta; ei se haittaa. Elina on nyt minun eikä sitä voi muuttaa, ja hän on tyytyväinen näin. Mutta sen ei pidä rikkoa meidän ystävyyttämme; mitä entiset ajat ovat rakentaneet, se pysyköön ainiaan.»
Elias vastasi luottavasti: »Kiitos, Miihkali! Kas, tässä on käteni pantiksi, että iloitsen siitä, mitä olet saanut. Mutta vielä sanon kerran: sinä et enää ole sama Miihkali kuin ennen.»
Elias oli heti huomannut muutoksen, mutta Miihkali ei tahtonut taikka oikeammin ei voinut itse sitä nähdä, ja rehellinen oli siis hänen vastauksensa. »Olisinhan minä koko ihme maailmassa, jos ajan levottomuus ei ulottuisi minun mieleeni, kun se kerran vaikuttaa kaikkeen muuhun. Kun koko maailma on poissa tasapainostaan, niin olisihan aivan selittämätön arvoitus, jos minä voisin elää onnellisesti ja rauhassa ja olla tyytyväinen itseeni ja kohtalooni.»
Elias ei siihen vastannut mitään. He kääntyivät ja palasivat muiden luo, mutta samassa kuului vilkasta huutoa pihalta. Joukko sotilaita näkyi marssivan pitkin tietä; jo voitiin erottaa heidän välkkyvät aseensa. Heidän saavuttuaan talon luo astui Miihkali heitä vastaan. Silloin tuli joukosta esiin sotamies, nosti kätensä kuluneeseen hatunrepaleeseen ja sanoi:
»Kysyisimme, sallitaanko tämän osan maan sotilaista asettua tähän levähtämään ja neuvottelemaan.»
»Neuvotella tässä kyllä saatte, ja mielelläni minä sanoisin tervetulleiksi armeijan miehiä, ell'ei teidän edellänne olisi levinnyt huhu, että te olette pettäneet esivaltanne ja unhottaneet velvollisuutenne.»
»Se huhu on valehdellut, herra!» vastasi sotamies. »Lybecker on pettänyt. Kuningas asetti hänet puolustamaan maata, mutta missä hyvänsä on vihollista nähty, on Lybecker aina käskenyt meitä luikkimaan pois tieltä, ja me olemme totelleet niin kauan kuin mahdollista, mutta eihän kukaan iänkaiken jaksa katsella, miten hän jättää toisen maanpaikan toisensa jälkeen vihollisten valtaan, edes koettamattakaan taistella.»
»Lybecker on kuninkaan ylin mies, ja ken hänestä luopuu, hän pettää maansa ja valtakunnan.»
Sotamiehen kasvot synkistyivät yhä enemmän. »Jos te olisitte seisonut meidän riveissämme», sanoi hän, »niin puhuisittepa aivan toisin.»
Sydämessään Miihkali kyllä myönsi sotamiehen olevan oikeassa, mutta pysyi kuitenkin jäykkänä ja sanoi: »Jos minä olisin ollut maan päällikkö ja nähnyt teidän karkaavan pois armeijasta, niin olisin ampunut kuoliaaksi jok'ainoan, sillä ken luopuu sotalipustaan, hän pettää maansa. Lybecker on Lybecker, mutta te olette suomalaisia sotamiehiä, ja niiden ei ole vielä koskaan kuultu pettäneen. Te olette tahranneet suomalaisten sotilasten nimen, mutta se tahra pitää pestä pois verellä. Takaisin lippujen luo, pojat!»
»Emme koskaan Lybeckerin luo!» vastasi sotamies ja hänen takanansa toistelivat sadat äänet: »Emme koskaan!»
Miihkali oli hetkisen vaiti; hän hiukan mietti.
Silloin kuului sotilasten riveistä ääni: »Ruvetkaa te meidän päälliköksemme, herra! Me tiedämme, että te olette rohkea ja rehellinen mies.»
Valo leimahti papin silmistä, mutta hän vastasi hiljaa: »Ettehän te tunne minua enempää kuin minäkään teitä.»
Taaskin oltiin vaiti. Milloin mistäkin kurottui pää ylemmäksi muita. Tiheä jono laajeni ja harveni, jokainen tahtoi nähdä häntä, johon nyt luotettiin ja jonka tähden he nyt olivat tänne kokoutuneet. Joukossa oli myöskin Keuruun asujamia ja heistä joku sanoi:
»Me tunnemme teidät jo pienestä asti ja tiedämme, että jos te rupeatte meidän päälliköksemme, niin ette suinkaan pane sotamiestä kuormaa vetämään, milloin itse ratsastatte; te ette elä hyvin pappiloissa sill'aikaa, kun väkenne kärsii kankaalla nälkää; te elätte, kärsitte ja kuolette meidän kanssamme, sen tiedämme me, jotka olemme teidän kotiseudultanne, ja semmoista miestä me juuri tarvitsemme.»
Nämä sanat tulivat niin äkisti ja odottamatta ja sävähtivät kuin sähkö sen miehen ruumiin lävitse, jolle ne sanottiin, mutta hän seisoi näennäisesti tyynenä ja vastasi hiljaa: »Minä en ole mikään sotilas, mutta vaikkapa olisin kaikkein paraskin sotilas, en minä kuitenkaan rupeaisi päälliköksi niin kauan, kun hän elää, joka on sen viran saanut kuninkaan kädestä. Palatkaa hänen luoksensa, hän johtaa teidät taisteluun!»
Mutta siitä ei maksanut vaivaa puhua, sillä koko joukko huusi hurjasti: »Ei koskaan, vaan ennemmin helvettiin!» ja lisäksi kuului kirouksia ja hillittyjä uhkauksia, kunnes eräs keski-ikäinen sotilas astui esiin. Hänen kasvoissaan näkyi merkkejä entisistä taisteluista ja puoli vasemmasta kädestä oli poissa. Hän oli pitkävartaloinen, nuorena karaistunut taistelija. Tultuaan lähemmäksi hän sanoi:
»Te otatte kunnian ja arvon suomalaisten sotilasnimeltä ja käskette meitä pesemään verellä pois häpeämme, ja me vastaamme, että sitä me juuri pyydämmekin. Me emme ole paenneet taistelusta, vaan me läksimme pois armeijasta sentähden, että me emme saaneet taistella. Te istutte täällä rauhassa ja olette kaiketi istuneet kaiken aikanne; mutta jos olisitte niinkuin minä seurannut Lybeckeriä, silloin ehkä puhuisitte toisin. Minä olen ollut hänen johdettavanansa vuodesta 1704 asti ja tiedän, mikä mies hän on. Me seurasimme häntä, 14,000 miestä urhoollista väkeä Suomesta, ja olimme jo valmiina Pietarin valloitukseen, mutta Lybecker ei uskaltanut taistella. Venäjän sisämaahan päin hän ei myöskään uskaltanut lähteä, sillä siellä olisi saattanut joutua taisteluun; niinpä me kaikista voitoistamme marssimme Inkeriin nälkää ja kurjuutta kärsimään. Siellä Apraksin meidät karkoitti väärillä kirjeillä ja uhkauksilla meren rantaan, jossa Lybecker käski Ankarstjernan viemään kaikki joukot kotiin Suomeen. Amiraali vastusteli ja rukoili, mutta milloinkapas se viisaus mahtuu hullun päähän. Yhdeksänsataa miestä, jotka eivät ehtineet laivoihin, teki urhoollista vastarintaa venäläisille, kunnes heistä osa joutui vangiksi ja muut kaatuivat. Semmoinen oli Lybeckerin sotaretki siellä kaukana. Ei se mikään tarina ole. Ei, 3,000 uhratun sotilaan haamut voivat meidän vielä elävien kanssa todistaa sen. Ja miten hän johtaa meitä täällä?»
»Niinkuin piru! Kuin kavaltaja!» huusi joukko takaa.
Surullinen ja liiankin oikea kertomus Lybeckerin retkestä Itämeren-maakunnissa oli vielä enemmän kiihdyttänyt vihaa, niin että sotilaat olivat melkein raivoissaan. Mutta olivatpa kaikki muutkin harmissaan, että maan kohtalo nyt oli semmoisen konnan käsissä. Miihkali vastasi viimein:
»Minä tiedän teidän sananne todeksi. Lybecker ei ole täyttänyt kuninkaan eikä valtakunnan luottamusta; mutta jos talossa joku patsas pettää, niin ei siltä pidä kaikkien pettää, koska muuten koko rakennus kukistuu. Mädänneen, madonsyömän ja kelpaamattoman patsaan sijaan pannaan uusi, ja rakennusmestari, joka sen tekee, on laki. Se on rakentanut koko talon, se myös pitää kaikki koossa ja se tuomitsee, mikä on hyvää, mikä pahaa. Se se myös on tuomitseva päälliköt ja teidät. Katsokaas siis eteenne, ett'ei teitä lueta niiden joukkoon, jotka ovat tuottaneet maalle häviön.»
Silmänräpäykseksi vaikeni äsken vielä niin jäykkä joukko; kiihkeästi odotellen ja ikäänkuin oudon vedon voimasta katseli se edessänsä seisovaan puhujaan, mutta ei kukaan virkannut sanaakaan. Kun vastausta ei kuulunut, jatkoi vielä Miihkali:
»Minä en vaadi silmänräpäyksessä teidän vastaustanne, sillä ei ole yhtä helppo korjata ajattelematonta tekoa kuin tehdä se. Miettikää siis tarkkaan, mitä omatunto ja kunnia vaativat. Saatatte asettua tähän pihaan ja tuohon metsänrantaan. Huomenna auringon noustessa saamme tarkemmin keskustella taikkapa jo ehkä iltayöstäkin, sillä aika kuluu ja meidän täytyy ottaa siitä vaari. Minä puolestani mietin, mitenkä paraiten saisin teitä puolustetuksi ja vapautetuksi teidät rangaistuksesta, kun palaatte leiriin, sillä tietysti te tarkemmin asiaa mietittyänne sinne palaatte.»
»Älkää sitä niin varmaksi uskoko!» kaikui ääniä joukosta.
VI.
Tuuliajolla.
Lähenevien ratasten ratina keskeytti kiistan, joka juuri oli alkamaisillaan uudestaan. Kaikki kääntyivät katsomaan portille päin, johon hevonen pysähtyi. Rattailla oli kaksi naista. Anteron äiti Iikka oli ajajana ja jäi vielä rattaille istumaan, jota vastoin nuori tyttö hypähti maahan ja katseli ympärilleen. Iikka viittasi häntä menemään asuinkartanoon, sanoen: »Mene vain tuonne, Alli, kyllä minä tulen perästä.»
Alli lähestyi ja tervehti ensinnä sotamiehiä. Hän katseli nopeasti ja tutkivasti heidän joukkoansa ja kysyi: »Missä on kuningas?»
Ja ikäänkuin kaiku kuului monesta suusta: »Kuningas!»
Tyttö viittasi portaikon päältä välkkyviä kilpiä ja katolla häilyvää lippua. »Hän on kaiketi tuolla?» sanoi hän. »Minun pitää päästä hänen luoksensa.» Ja hän koetti asiastansa varmana raivata itselleen tietä ihmisjoukon läpi. Kohtapa hänet kuitenkin pysäytti Miihkali, joka nyt oli häntä lähinnä:
»Kuinka voitte luullakaan kuninkaan olevan täällä?»
»Missäpä hän olisi, ell'ei omien miestensä luona? Ovathan nämä kuninkaan miehiä. Jospa olisin löytänyt teidät ennen! Mutta nyt minun pitää mennä kuninkaan luo.»
»Kuningas on kaukana täältä, poissa vieraassa maassa.»
Allista, joka oli tullut kaukaa pohjoisesta eikä pitänyt muusta lukua kuin maan hädästä, kuului tuo vastaus uskomattomalta, ihan käsittämättömältä. Eikö oma maa ja kansa nyt ollut suuressa hädässä, eikö kuninkaalla ollut täällä kyllin kyllä tehtävää, ja hänkö, tuo hyvä kuningas, oli nyt poissa, muiden kansojen luona, joilla ei ollut mitään tekemistä Suomen hädän kanssa!
»Poissako?» sanoi tyttö. »Se ei ole mahdollista! Missäpä häntä nyt paremmin tarvittaisiin kuin Suomessa? Mutta tosiaankin», lisäsi hän, toiseen suuntaan ajatellen, »ettehän te täkäläiset sitä tiedä. Te ette ole nähneet, miten paljo verta on vuotanut; te ette ole nähneet, miten paljo kyyneliä on tulvinut; te olette täällä lännen puolella, kaukana Venäjän rajoista, ja teillä on uskollinen ja urhoollinen sotajoukko turvananne, mutta meillä sitä ei ole. Meillä ei ole mitään apua. Kaikki on hukassa, ell'ei kuningas saa tietää kaikkea.»
»Mitä te sitte tahdotte häneltä, jalo neiti?» kysyi kirkkoherra.
»Apua! apua! Viholliset iskevät meihin kuin petolinnut. Monesta, monesta sadasta pääsin minä yksin pakoon.»
»Jos kaikki muut ovat surmatut, niin eihän kuningaskaan voi enää auttaa», vastasi kirkkoherra, enemmän vain jotakin edes sanoakseen kuin lohduttaakseen.
»Äitini vanhaa isää ei kukaan voi auttaa, hänet he hirttivät, mutta äitini, nuoret sisareni ja pikku veljeni sekä kaikki muut pitäjäläiset, jotka ovat elossa, vietiin orjuuteen. Voi, herra, orjuuteen, vieraaseen maahan. Sentähden minun pitää päästä kuninkaan luo.»
Niiden monien joukossa, jotka siinä seisoivat, oli tuskin yhtään, joka ei olisi säälinyt tätä tyttöä, jolla jo oli ollut niin paljon surua. Eikä kenenkään tehnyt mieli sanoa hänelle, miten turha oli toivoa mitään apua kuninkaalta.
Ainoastaan Miihkali lausui uudestaan, mitä jo ennen oli sanonut: »Kuningasta ette tapaa täällä. Hän ei ole Suomessa, vaan käy sotaa vieraassa maassa.»
Se oli kova isku hänelle, joka oli tullut niin pitkän matkan päästä ja jonka ainoana toivona ja ainoana ilona oli koko ajan ollut, että täältä etelästä hän löytää kuninkaan ja että silloin korjautuu kaikki. Mutta täytyihän hänen viimein uskoa, mitä kaikki sanoivat. Surumielellä hän viimein kysyi: »Onko sitte missään kansaa, joka vielä enemmän tarvitsee hänen apuansa kuin me? Onko surulla vielä leveämmätkin siivet kuin täällä? No, kuka sitte pitää meidän onnettoman maamme puolta? Kuka on Suomessa kuninkaan sijassa?»
»Kelvoton piru! Kavaltaja!» kuului sotamiesjoukosta.
Alli kääntyi heihin päin ja vastasi vakavalla äänellä: »Se ei ole totta! Kuninkaan ensimäinen mies ei voi olla muu kuin jalo sankari, ja hänen pitää kuulla minua.»
Silloin astui Yrjökin esiin ja sanoi: »Sanoa ajatuksensa sille miehelle tai rukoilla häneltä apua on turhempi vaiva kuin linnun repiä höyhenensä lämmittääkseen niillä ilman viileyttä.»
Alli katsoi häneen kummastellen: »Mitä te tarkotatte?»
»Te saatte puhua sielunne väsyksiin ja tyhjäksi, mutta ette saa häntä koskaan vakuutetuksi.»
»Kuinka te voitte sen niin varmaan tietää?»
»Siitä minä sen tiedän, kun hänen päähänsä ei mahdu enempää, kuin siellä jo on, ja se on perin vähän.»
Mutta Alli ei voinut uskoa hänen sanojaan, vaan jatkoi luottavasti: »Minun asiaani ei tarvita monia eikä suuria sanoja, se puhuu itse puolestaan ja lämmittää hänen kylmän mielensä, niin että hän toimii sen vallan mukaan, jonka on saanut Jumalalta ja kuninkaaltansa. Sanokaahan vain minulle, minne päin minun on mentävä, että löytäisin hänet.»
Hän katseli ympärilleen ja toivoi ehkä vieläkin, että joku oli hänelle neuvova tien ja lausuva jonkun sanan lohdutukseksi; mutta sitä sanaa ei kuulunut, päinvastoin eräs sotamieskin sanoi:
»Jos te, neiti, tahtoisitte totella hyvää neuvoa, niin palaisitte kotiin samaa tietä, kuin tulittekin, sillä Lybecker ei auta ketään, ja kuningas on poissa vieraassa maassa.»
Se oli jo liiaksi. Allin rohkeus horjui ja hän sanoi, sydän surusta pakahtumaisillaan: »Älkää puhuko niin kovia sanoja, minä en jaksa kestää niitä.»
Hän siirtyi pois tieltä ja meni syrjään, huomaamatta, miten säälivästi häntä katseltiin. Hän oli luonnostaan vahva, mutta nyt oli häneltä kerrassaan riistetty kaikki toivo, eikä ainoastaan häneltä itseltään, vaan myöskin kaikilta rakkailta omaisilta ja monelta muulta, jotka kaikki hän oli uskonut saavansa pelastetuksi. Siinä uskossaan hän oli ollut niin luja, niin varma, ett'ei hänelle ollut edes aavistuksenkaan tavoin tullut mieleen, että niin oikea pyyntö voitaisiin jättää täyttämättä. Päinvastoin, arveli hän, oli kuningas ilolla rientävä sorrettujen avuksi ja vähääkään arvelematta vievä sankarinsa sinne, jossa maa heitä paraiten tarvitsi. Ja miten vallan toisin nyt oli kaikki käynyt! Maailma musteni Allin silmissä hänen istuessaan maassa, pää kättä ja penkkiä vasten, joka oli istuimena suuren pihlajan varjossa.
VII.
Huimapää.
Kaikki olivat äskeisestä keskustelusta vielä neuvottomina, kun Iikka riensi esille.
»Eikö kukaan ole nähnyt minun poikaani?» kysyi hän. »Ettekö tiedä, missä
Antero on?»
»Antero?» virkkoivat miehet.
»Niin, juuri Antero. Huimapää Hämeenkyröstä, köyhä, vaan reipas, repaleinen, vaan pelottomampi kuin kukaan.»
Nuorukainen juoksi joukosta esiin. »Tässä minä olen, äiti!» vastasi hän.
»No hyvä toki, että vielä olet elossa!» riemuitsi Iikka. »Minä jo olen itkenyt monet kerrat ja luullut sinun kuolleen.»
»Jopa vähällä olinkin kuolla», vastasi Antero ja katseli niin huolettomasti ympärilleen, kuin ne vaarat, joita oli kokenut, eivät olisi lainkaan koskeneet häneen. Mutta nyt hän sai muuta ajattelemista, sillä aivan arvaamatta ja mitään sanomatta otti Elias häntä niskasta kiinni. Kapteeni oli kovakourainen mies eikä juuri hellävaroin pidellyt nyt Anteroa, kun pudistellen sanoi:
»Niin, mutta etpä kuitenkaan kuollut, lurjus!»
Antero ponnisteli ja pääsi viimein irti. »No, no, mitä nyt, herra, kun tuolla lailla alatte?» kysyi hän ja vältteli Eliaksen kouria, ett'ei uudestaan joutuisi kiinni.
»Vai etkö tiedä, mitä tarkotan?» kysyi Elias, aikoen uudestaan kouria Anteroa. »Et kaiketi myöskään muista, että minä lupasin sinulle selkään, ell'et ole ihmisiksi. Muistatko?»
»Miksipä en sitä muistaisi?» vastasi Antero huolettomasti.
»Hyvä, että edes sen muistat», jatkoi Elias; »sinä myöskin tiedät, että minä pidän sanani, ja mitä säästät, sen edestäsi löydät. Mitä kauemmin odotat, sitä suuremmaksi kasvavat korot. Valitse nyt itse, milloin selkääsi tahdot.»
Antero koetti kierrellä ja sanoi: »Koska minun pitää saada selkääni, niin olkoon menneeksi, mutta eipä kapteenin pitäisi kuitenkaan kuluttaa kruunun kalliita keppejä miehen selkään, joka ei sitä kunniaa ansaitse.»
Mutta Iikka ei ollut yhtä maltillinen. Puoli tukahtuneella äänellä kysyi hän: »Mitäs se poika sitte on tehnyt, koska häntä pitää niin kurittaa?»
»Niin, sanopas itse, mitä olet tehnyt, ja ilmoita äidillesi, millainen poika hänellä on!» käski Elias.
Antero ei hätäillyt, vaan vastasi levollisesti: »Tigerstedt käski minua menemään niiden kanssa, jotka läksivät Orimattilaan hankkimaan kruunulle uusia hevosia; minun piti näyttää heille tietä ja auttaa muutenkin, miten osasin. Mutta mitäs siellä Orimattilassa oli? Ei enempää kuin minun tyhjässä kädessäni, paitsi muutamia konia, joista ei mihinkään ollut.»
»Vain niin», keskeytti Elias, »suitset ehkä eivät myöskään kelvanneet mihinkään, arvaan minä. Sinä niitä veit muutamia, mutta jok'ainoasta saat riittävän palkan.»
»Poika, poika, oletko varastanut kruunun suitsia?»
Hätäilemättä vastasi Antero: »Meidänhän piti millä lailla hyvänsä hankkia hevosia armeijalle, vaan Orimattilassa ei ollut, ne kun oli sieltä jo ennen otettu niinkuin kaikkialta muualtakin. Venäläisillä yksin oli hevosia ja sinne minä läksin, mutta mitenkä minä olisin voinut taluttaa kasakkain rajuja hevosia paljaasta turvasta; tarvitsin minä suitsia yhtä hyvin kuin muutkin.»
Elias tunsi Anteroa ainoastaan tuosta Orimattilan matkasta sekä nuorukaisen yleensä huononlaisesta maineesta. Hän sentähden heti päätti, että koko tuo vaellus venäläisten leiriin oli vain turhaa jaaritusta, ja sanoi vihastuen: »Nyt valehtelet, vekkuli; mutta maltahan, kyllä me sinusta ajamme pois koiruuden!»
Antero astui muutaman askeleen taapäin, päästäksensä turvaan Eliaksen kourilta, avasi paitansa kauluksen ja veti poveltaan esiin hienotekoiset suitset, joissa riippui hopeakello. Ne olivat riippuneet hänellä kaulassa ikäänkuin kalliina muistomerkkinä; nyt hän otti vitjat ja kellon käteensä ja ojensi ne Eliakselle.
»Tämän minä otin kasakalta», sanoi hän. »Se oli heidän paraalla hevosellaan, joka oli kenraalin ratsu.»
Elias tutki suitsia ja pientä hopeakelloa, joka lakkaamatta kilisi. »Nämä ovat venäläiset suitset», sanoi hän. »Kellossa on venäläinen kirjoitus, luultavasti omistajan nimi. Mistä sinä nämä sait?»
Antero otti takaisin suitset ja alkoi kilistellä kelloa, iloiten kuin lapsi. »Kuulkaas, miten se helisee!» sanoi hän, huomaamatta mitään muuta.
»Mistä sinä ne sait?» kysyi taas Elias.
Antero katsahti ylös; hänenhän pitikin nyt vastata puolestansa, ja hän sanoi: »Samana yönä, kun karkasin teidän suitsinenne, menin suoraa tietä alas Pyhtäälle, jossa 2,000 venäläistä ratsumiestä majaili. Heidän hevosensa olivat syömässä niityillä ja valoisana kesäyönä oli niitä helppo pyydellä heittosilmukalla. Otettuani kiinni muutamia sain koko seitsemän yht'aikaa metsään, kun näet joitakuita tuli itsestäänkin toisten jäljestä, jos meitä olisi ollut useampia, olisivat ne kaikki nyt suomalaisten leirissä.»
»Saitko sinä siis hevosia?»
»Sainpa kuin sainkin ja olisin voinut saada vielä enemmänkin.»
»No, kuinkas sitte viimein kävi?»
Antero punoskeli suitsia, juurikuin ne olisivat olleet pääasia, mutta vastasi kuitenkin: »Kun seuraavana yönä palasin ottamaan vielä useampia, onnistui pyynti alussa hyvästi. Minä olin yhden selässä ja kolme oli minulla nuorassa; vaan yht'äkkiä alkoi joku leirissä viheltää ja vinguttaa, ja silloin kaikki hevoset palasivat sinne.»
»Ja sinäkö myös?»
»No, enpä niinkään vähällä. Minä heittäydyin maahan hevosen selästä ja aioin juosta matkoihini, vaan silloin jo venäläiset saivat minut kiinni.»
»Mutta pääsitpähän kuitenkin viimein pois», riemuitsi Iikka, kun rakas poika seisoi edessä ilmi elävänä.
»Äläpäs luule olevan niinkään helpon päästä, kun kerran joutuu venäläisten kynsiin», mutisi Antero ikäänkuin häpeissään, että oli antautunut kiinni. »He tarvitsivat minua ja sentähden minua ei heti hirtetty. Kolmekymmentä miestä läksi Pyhtäältä Ruotsin Pyhtäälle eivätkä he malttaneet kiertää ympäri maantietä myöten, vaan minun muka piti opastaa heidät koskien ohitse. Me olimme kaikki samassa lautassa, mutta niistä kolmestakymmenestä miehestä ei ole elossa muita kuin yksi. Minä vein heidät kosken kuohuihin ja sinne he jäivät. Hei pois tieltä kaikki, joita ei pidä olla olemassa!» huusi nuorukainen hurjasti ja viuhtoi käsillään, niinkuin olisi tahtonut taistella koko maailman kanssa.
Mutta kirkkoherra ei uskonut olevan luottamista Anteron sanoihin. Totuus on harvoin pyhä mieronkiertäjille. Sentähden hän epäillen kysyi: »Jos veit venäläiset koskeen, niin tottahan itsekin sinne jouduit, mutta mitenkä et sinä kuollut niinkuin muut?»
»Siinä, johon suvanto loppuu, on kiviä vedenpinnassa. Minä hyppäsin niille ja potkasin veneen edelleen koskeen. Pyörre sen tempasi ja nyt ovat kaikki pohjassa. Ei Antero ole muita huonompi, hän surmasi kolmekymmentä miestä yht'aikaa! Ken ei usko, saa mennä onkimaan venäläisten ruumiita. Eivät lohet vielä ole ehtineet kaikkia syödä.»
Tämän sanottuaan poika otti hatun päästään ja alkoi heitellä sitä ilmaan.
»Herranen aika, miten suuri reikä sinulla on päässä, poikaseni!» huusi Iikka, huomaten pojan päässä paikan, jossa verinen tukka törrötti avonaisen haavan ympärillä. »Kyllähän minä jo arvasin, että jotakin oli tapahtunut. Olipa hyvä, että tulit, niin saan minä auttaa sinua. Mutta täällä emme enää saa viipyä, sillä hevosta jo odotetaan. Tule pois minun kanssani.» Ja Iikka yritti lähteä, mutta Anterolla ei näyttänyt olevan halua lähteä hänen kanssansa.
»Vähäpä tästä naarmusta lukua. Eihän siitä enää verta juokse; kohtahan se jo paranee.»
»Mistä sait reiän päähäsi?» kysyi Elias.
»Sieltä se tuli kosken terävistä kivistä, kun hengen edestä ponnistelin maalle.»
»Entä hevoset, jotka otit ensi yönä, annoitko ne takaisin?»
»Sinnehän ne minulta jäivät Pyhtään metsään, mutta en tiedä, miten niille sitte on käynyt.»
»Hm», sanoi Elias, »vastoin sääntöä tosin on karata palveluksesta ja varastaa kruunun suitsia. Sinun olisi edes pitänyt sanoa, mihin aioit mennä; mutta kuin otit seitsemän hevosta ja sitä paitsi surmasit kolmekymmentä miestä yhdellä iskulla, niin pitäähän sinun siitä saada palkinto, ja sentähden voit päästä selkäsaunasta ja saada sen sijaan kiitosta. Mutta annapa nyt olla viimeinen kerta varastaa omalta väeltä.»
Antero leikki huolettomasti venäläisellä leikkikalullaan, mutta Iikka sieppasi häntä käsivarresta, sanoen: »Lähde nyt pois!»
»Annahan minun olla täällä muiden kanssa», pyyteli nuorukainen, hänen mielestään kun ei ollut yhtään kiirettä.
»Vai niin, vai et sinä huoli lähteä minun kanssani!» sanoi Iikka. »Minä olen etsinyt sinua puolen maailmaa, kysellyt sinua Jumalalta ja ihmisiltä, ja nyt et sinä lähde pois, vaikka tiedät, ett'en minä saa viipyä hevosen tähden.»
»Eihän teillä ole minulle tilaakaan kärrissä», sanoi Antero kierrellen, haluton kun oli lähtemään, vaikka kuitenkin mieli teki vanhan tavan mukaan vielä tottelemaan äitiä, häntä ainoata, joka vielä huoli hänestä ja jolle hän ainiaan oli ainoa poika. Iikka puolestaan olisi mielellään mennyt vaikka kuolemaan pojan edestä, vaan oli nyt taipumaton ja sanoi jyrkästi:
»Älä ollenkaan kiertele. Ikäänkuin et voisi istua pohjalla, kun vielä jäsenesi ovat niin pehmeät ja notkeat. Ei sinun tarvitsekaan seurata minua etemmäksi kuin Karkkuun. Sieltä saatat palata sotaväkeen, vaan nyt lähdet vain mukaan.»
Kaikki muut odottelivat vaieten tämän pikku riidan päätöstä, jota kesti äidin ja pojan välillä. Antero seisoi vielä epätietoisena, sillä sen lisäksi, että hän mielellään olisi viipynyt täällä toisten luona, häntä myöskin vähän harmitti antaa perää kuin pikku lapsi, vieläpä kaikkien miesten läsnäollessa. Rakkaus äitiin kuitenkin vaikutti ja näytti jo olevan aivan voittamassa, kun ääni kuului miesjoukosta sanovan:
»Katsotaanpas, eikö hamevalta vain voita!»
»Hamevalta!» tiuskasi Iikka, varsin hyvin ymmärtäen mitä sillä tarkotettiin. »Olisikohan ehkä vahingoksi pojalle totella ja seurata minua? Taikka olisitteko te liian hyvä tottelemaan äitiänne, vanha koni? Ettekö luule minun tuntevan teitä, Ylikylän Arppi, tai tietävän, millainen mies te olette. Mutta samapa sekin; mutta kuka teidät synnytti ja kasvatti, ell'ei äitinne, kuka pesi teidän rääsyjänne ja opetti teille ihmistapoja, ell'ei äitinne, kuka vei teidät kirkkoon ja kuka hankki teille vaimon, ell'ei juuri oma äitinne?»
Iikan riitakumppani ilmestyi nyt miesten ensi riviin. Hänen lyhyt, kuivannäköinen vartalonsa oikasihe riemuiten suoremmaksi ja ajelemattomat kasvot, joissa oli selviä sekä tupakan että viinan merkkejä, irvistelivät tyytyväisesti, kun hän vastasi: »Vaimo olisi kyllä voinut olla saamattakin, hänet minä antaisin kelle hyvänsä.»
Miehet nauroivat, vaan Iikka kiivastui yhä enemmän. »Sen kyllä uskon», tiuskasi hän, »sillä silloin saisitte te vallita viinapulloa niinkuin kuningas valtakuntaansa. Mutta kukapa teidät sitte korjaisi kotiin maantieltä? Kuka pistäisi teidät salvan taakse markkinapäiviksi, niin ett'ei teidän tarvitse muiden juoppojen kanssa saada selkäänne raastuvan pihassa? Kuka tulisi väliin ja pelastaisi henkenne, kun tappelette Alikylän miesten kanssa ja ne ovat vähällä piestä teidät hengiltä? Jokohan sen mies tekisi? Eipä suinkaan; miehet kyllä pysyvät kaukana, mutta vaimo se juuri on tehnyt ja tekee, että vielä olette edes semmoinenkaan, kuin nyt olette.»
Arppi seisoi aivan ällistyksissään tuosta saarnasta, jos he vain olisivat sattuneet olemaan kahden kesken, niin olisi Arppi kyllä selvittänyt asiat kerrassaan, mutta tässä nyt ei sopinut ruveta Iikkaa ojentelemaan. Sentähden hän kerran henkäsi syvään ja sanoi vieläkin huoahtaen: »Ohhoi, helpompi on tukkia korvansa räiskyvältä näreeltä kuin akan sähisevältä kieleltä.»
Mutta toiset miehet eivät näyttäneet aikovan niin vähällä päästää Iikkaa voitolle, sillä joku sanoi uhitellen:
»Luetelkaapa, Iikka, kymmenen miestä, joiden kanssa ette olisi ollut riidassa!»
Vaan Iikkakin oli jo saanut riidasta kylläkseen; hän vastasi kartellen ja lempeämmällä äänellä: »Te ette ainakaan tule niiden lukuun, jos ette jätä minua rauhaan.»
Herrat olivat seisoneet erillään neuvottelemassa, mutta kun riidasta ei ruvennut loppua tulemaankaan, astui kirkkoherra esiin ja huusi: »Hiljaa! Ettekö häpeä riidellä täällä vieraassa talossa?
Väkijoukko oli vaiti, mutta Antero sanoi äidilleen: »Tulkaa pois, äiti, minä tulen teidän kanssanne. Ei täällä niin erinomaista ole, että kannattaisi itkeä erotessa.»
Nyt Miihkali sanoi kuuluvalla äänellä: »Ei ainoakaan saa lähteä pois joukosta eikä mitään muuta tietä ole lupa astua kuin sitä, joka vie armeijaan. Aikaa teillä kyllä on neuvotella.»
Vaan sitäpä juuri ei ollut, sen Iikka tiesi, kun oli luvannut paluuttaa heti hevosen isännälleen. Sentähden hän taipuvasti sanoi: »Minun täytyy lähteä, vaan jää sinä muiden luo.»
»Noidenko, jotka pilkkaavat teitä ja minua?»
»No, mene nyt vain, kyllä minä sinut aina löydän.»
Antero heilautti päätään, niin että tukka löyhähti, ja sanoi: »No niin, voipihan tuota olla miten hyvänsä aina aikanansa.» Ja hän juoksi pois ja toi pian hevosen. Iikka sill'aikaa meni matkakumppaninsa luo, joka yhä vielä istui maassa, pää käden nojassa. Iikka pudisteli häntä vähän, kunnes tyttö aukasi silmänsä.
Alli nousi ylös, vaan horjui. »Minä olen niin kipeä», sanoi hän, »Koko maailma pyörii silmissäni; en minä jaksa seisoa.»
Iikka neuvoi häntä jäämään, mutta viimeiset voimansa ponnistaen vastasi tyttö: »Tänne minä en huoli jäädä, täällä ei minulla ole mitään tekemistä.»
Molemmat naiset nousivat kärreihin ja läksivät ajaa rämistämään Karkkua kohti.
VIII.
Kirkkoherra.
Sotamiesjoukko seisoi vielä epäilevänä, toinen toistaan kysyvästi katsellen. Viimein sanoi Arppi: »En minä tiedä muuta kuin että olimme tyhmät, kun tulimmekaan tänne.»
»Minä sanoin samoin», vastasi toinen.
»Eihän tuo liene liian myöhä nytkään palata», sanoi kolmas.
Herrat kuulivat joka sanan ja käsittivät, että aika oli täpärällä.
Miihkali astui joukon eteen jäykkänä ja suorana.
»Mitä minä kuulen!» alkoi hän. »Ettäkö joillakuilla on vieläkin pahoja aikeita ja vehkeitä mielessä. Tiedättehän, että minä olen seurakunnan sielunpaimen, ja koska te minun mielestäni olette eksyneitä lampaita, niin on minun asiani ottaa selko teidän kristillisyyden taidostanne ja palauttaa teidät oikealle tielle. Onkohan teillä kaikilla selvänä, mitenkä huoneentaulussa sanotaan alamaisten velvollisuuksista esivaltaa kohtaan? Asettukaa riviin! Minä kyselen jok'ainoaa teistä ja tutkin sielun ja sydämen, sillä siitä kaikki riippuu. Asettukaa riviin, sanon minä.»
Joukko alkoi liikkua, mutta rivejä siitä ei syntynyt, sillä kukaan ei tahtonut jäädä ensi riviin. Väki aaltoili edestakaisin, vaan viimein työnnettiin Arppi esiin huutaen: »Te olkaa edessä, sillä kaikkihan onkin teidän vikanne!»
Arppi koetti väkisin työntäytyä taaksepäin, mutta Antero seisoi juuri takana, pitäen käsiään hänen olkapäillänsä, ja muuri oli kummallakin puolella tukeva. Arppi ei päässyt mihinkään ja hädässään hän ryhtyi pyytämään armoa: »Päästä minut, Antero, saat kolme ryyppyä, jos asetut ensimäiseksi.»
»En minä juo», vastasi Antero.
Arppi veti vanhan villahuivin kaulastaan ja kaivoi hajalliset lapaset taskusta. »Nämä saat, hyvä, kelpo Antero. Päästä minut, enhän minä voi seisoa tässä.»
»Seisokaa vain hiljaa, ukko. En minä uskalla tulla eturiviin.»
Arppi vääntelihe tuskissaan, mutta Antero piti voimakkain käsin häntä kiinni, ja ollen pitkä mies saikin hän ukon helposti hillityksi. Arpin hätä kasvoi kasvamistaan. »Minä sanon sinulle, Antero, sieluni autuuden kautta», vakuutteli hän, »että saat kapan rukiita, kun pääsemme sodasta kotiin, tai jos et huoli odottaa, niin käske äitisi mennä minun muijani luo ja ottakoon sen korean ryijyn, jonka saimme anopiltamme. Iikka ottakoon ryijyn ja sinä saat pitää sen kuolinpäivääsi asti.»
»Hiljaa ja vaiti, ettekö näe, että pappi jo tulee?» kuiskasi Antero, ja oikeassa hän olikin. Synkän ja vakavan näköisenä lähestyi Miihkali sekä seisattui Anteron ja hänen uhrinsa eteen.
Arpin polvet vapisivat; hän alkoi sovitella sormiansa ristiin. Ei ollut leikkiä tuo seisominen ensimäisenä papin edessä, kun tunnossaan tiesi joutuvansa niin toisessa kuin toisessakin asiassa häpeään koko joukon edessä; ehkäpä vielä jalkapuuhunkin, ell'ei kirkkoherra tahtonut käyttää armoa oikeuden sijasta, eikä hän nyt suinkaan näyttänyt lempeältä, sen voi kuka hyvänsä huomata. Tuskanhiki nousi Arpin otsalle ja hän huoahti kovaan: »Voi, voi, jospa edes muija olisi tässä! Hän seisoisi ensinnä.»
»No, mitenkä on?» kysyi Miihkali, turhaan odotettuaan rivien järjestymistä. »Mitenkä on huoneentaulussa? Ei ole esivalta muutoin kuin Jumalalta», ja hän luki koko kehoituksen tarkoilleen, pannen eri painoa sanoihin, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna, vaan on Jumalan palvelija ja kostaja rangaistukseksi sille, joka pahaa tekee. »Niin sanotaan huoneentaulussa.»
Ei sanaakaan vastattu siihen opetukseen. Voimalla lausutut sanat olivat nähtävästi vaikuttaneet vastahakoisimpiinkin. Puhujakin oli vaiti, mutta hänen katseensa tutkisteli edessä seisovaa miesjoukkoa. Koko hänen sielunsa voima leimusi tänä hetkenä tottelemattomia vastaan; ääni oli vahva ja sointuva, kun hän muutaman silmänräpäyksen jälkeen taas puhui:
»Samassa huoneentaulussa sanotaan: Muistakaa opettajianne, jotka teille ovat puhuneet Jumalan sanaa; heidän uskoansa te seuratkaa! Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden niistä pitää tekemän luku, että he sen ilolla tekisivät eikä huokauksella; sillä ei se ole teille hyödyllinen. Koska minä nyt olen teidän opettajanne ja näen, että te ette tahdo kulkea sitä tietä, kuin minä teille näytän, vaan pidätte itseänne kaikista viisaimpina, vahvimpina ja mahtavimpina maassa, niin minä sanon teille, että tuo mahtavuutenne ei ole pysyvä. Myrskyssä, joka nyt kulkee ajassa, murrutte te kuin ruo'ot ja Korkeimman ääni huutaa teille taivaan pilvistä: Minä Herra, se on minun nimeni, enkä minä anna kunniaani toiselle, en myöskään jumaluuteni ylistystä. Älköön viisas kerskatko viisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön myös rikas kerskatko rikkaudestansa; vaan joka tahtoo kerskata, niin kerskatkoon siitä, että hän tietää ja tuntee minut, että minä olen Herra, joka teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä; sillä se minulle kelpaa, sanoo Herra. Minä teidän opettajanne, neuvon nyt teitä parannukseen, sillä raskasta on ylpeän sydämen nöyrtyä, vaan parempi se kuitenkin on kuin musertuminen. Niinpä nyt nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi. Katuvaista sydäntä ei kenenkään tarvitse katua, sillä hänelle sanoo Jumala: Älä pelkää, sillä minä olen sinun Jumalasi, minä vahvistan sinua, minä autan sinua ja tuen myös sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. Niin, huomatkaa tarkkaan, vanhurskaus ennen kaikkea, rehellisyys elämässä ja käytöksessä. Nyt sen tiedätte; mutta nyt minä kysyn, aiotteko totella minua vai ettekö!»
Kaikki olivat ensin vaiti, mutta kohta alkoi kuulua kuiskauksia, ja viimein sanoi joku joukosta: »Kyllähän me mielellämme tahtoisimme totella teitä, herra kirkkoherra, jos vain tietäisimme, ett'emme itse saisi siitä häpeää ja vahinkoa.»
Ja kohta sen äänen jälkeen virkkoi toinen: »Ehkä se niin on, kuin te sanotte, herra kirkkoherra, että olisi paras palata.»
»Hm, vai niin», vastasi Miihkali, »teidän joukossanne on siis kunnon miehiäkin, mutta kuinka sinun asiasi on, Arppi? Mitä sanoo huoneentaulu alamaisille?»
Arppi oli painua maahan.
»Jokainen olkoon», alkoi Miihkali autella, »no? Jokainen olkoon — esivallalle — jolla valta on — alamainen.»
Arpin tuska oli jo kasvanut korkeimmilleen; vapisevin käsin tarttui hän Miihkalin kaapun helmaan, suuteli sitä ja sanoi: »Herra kirkkoherra, olkaa niin hyvä ja armahtakaa; minä luulen että me palaamme.»
»Hyvä!» vastasi Miihkali.
Neljäs mies tuli nyt esiin, sanoen: »On meitä täällä montakin, jotka ajattelemme, että ehkä oli liian hätäistä lähteä pois armejasta, ja me palaisimme kyllä sinne, jos vain tietäisimme, ett'ei rangaistus tule suureksi ja ett'ei meidän tarvitsisi peräytyä.»
»Ne ampuvat meidät!» huusi toinen ja hänen kumppaninsa kohta lisäsi:
»Meidän veremme tulee teidän päällenne, herra kirkkoherra!»
»Teidän verenne», vastasi Miihkali, »ei tule enempää minun päälleni kuin minunkaan vereni teidän päällenne. Lähtekäämme yhdessä armejaan; minä puhun siellä teidän puolestanne eikä mikään rangaistus ole kohtaava teitä, ennenkuin se ensin kohtaa minua. Mutta jos niin on, ett'ei täst'edes enempää etsitä taistelua kuin tähänkään asti, jos toiveet yhä enemmän synkistyvät, jos laki ei tee mitään, vaan Lybecker pysyy virassaan, niin minä lupaan hankkia teille päällikön taikka rupean siksi itse. Sitte me teemme mäillä ja laaksoissa, mitä voimme. Tyydyttekö tähän ehdotukseeni?»
»Tyydymme, kyllä me tyydymme!»
»Aluksi teidän kuitenkin täytyy lähteä palaamaan ilman minua, sillä on kuulutettu ruokavarain ja vaatteiden keräys nostoväelle, joka näinä päivinä tulee pohjoisesta päin. Pirkkalan kirkolla otetaan tavaroita vastaan laajalti naapuripitäjistä, ja minun pitää toimittaa kaikki aikanansa täältä edelleen armejaan. Muutamissa päivissä pitää kaikki olla tehtynä, ja silloin minä riennän teidän jälkeenne, niin että yhdessä saavumme Hämeenlinnaan. Onko se oikein ja hyvin?»
»On, on!»
»No hyvä. Minä vielä neuvottelen kanssanne, vaan jättäkäämme piha rauhaan.»
Tylyn joukon kasvot olivat jo kirkastuneet. Uusi toivo oli alkanut koittaa ja se teki myöskin kaikkien mielet virkeämmiksi. Monta suostumussanaa kuului puoliääneen lausuttavan; mutta nuori sielunpaimen ei siitä pitänyt lukua, vaan astui ajatuksissaan ja vaiti pois pihasta ja koko sotilasjoukko seurasi häntä. Nyt alkoi ystävällinen neuvottelu, ja ennen yön tuloa jo joka mies, niin nuorin kuin vanhinkin, oli luvannut palata leiriin.
IX.
Pappilassa.
Pirkkalan kirkko ei aina ole ollut siinä paikassa, jossa se nyt on kauniilla mäellään. Ennen muinoin oli se Pyhäjärven toisella puolen, »Hämeen puolella». Vuonna 1863 hankki seurakunta punaiseksi maalatun aidan sen paikan ympäri, jossa kirkko oli ennen ollut, ja alttarin entiselle paikalle päätettiin pystyttää valurautainen risti. Niinpä Pirkkalan vanha kirkko nyt on vain tarinana, unelmana; mutta 1713 ei ollut niin; silloin se, mikä nyt on mennyt ja unhottunut, oli paraillaan olemassa.
Pappilassa oli kaikki rauhallista; päivä oli kulunut tavallista hiljaista menoaan. Suuressa tuvassa joudutti Maija Liisa illallista. Ilta lähestyi ja lehmät olivat jo tulossa, olihan hän jo kauan kuullut paimenpojan tutun äänen tuolta etäämpää. Tuli leimusi hiljaa padan alla ja vähitellen jouti se sammumaankin, sillä nauriit olivat melkein valmiit ja kypsät. Tuli väheni vähenemistään liedestä ja vähenipä savukin, joka tuprusi piipusta talon matalan turvekaton läpi, ja räystästen alla lirittelivät pääskyt iltalauluaan. Ryhmäke kukkasia kasvoi ikkunan alla ja ne jo alkoivat vetää lehtiään kokoon yöksi; pellavan sinikukat kallistivat päänsä lepoon.
Talon nuori emäntä yritteli myöskin lopettaa työtänsä. Hän oli koko päivän istunut auringonpaahteessa kitkemässä papumaata, joka oli liian kauan saanut hoidella itseään ja sentähden jäänyt korkean rikkaruohon peittoon. Vaan vielä kuitenkin päätti emäntä hetkisen jatkaa; eiväthän miehetkään olleet palanneet pajasta, joka oli vähän matkan päässä aivan pappilan ohi kulkevan maantien varrella. Kilkkis, kalkkis, kuuluivat vasarain iskut alasinta vasten, punaisen kellertävä valo paistoi yhä kirkkaammin pajan avonaisesta ovesta ja kipunoita lenteli joukottain savupiipusta ylös ilmaan. Tiki, taki, kuului taas vähän ajan perästä, mutta nyt heikommin ja toisella äänellä. Elina kääntyi katsomaan pajaan päin. Takominen näytti jo loppuneen, mutta nyt pajamiehet kengittivät hevosta. Jaakko piti jalkaa ja kirkkoherra itse löi kenkää kiinni.
Sitte vaikeni kaikki työ, niin ett'ei mikään ääni häirinnyt rauhaa, joka vallitsi koko seudussa. Mutta eipä sitä kauan kestänyt; paimenpojan torvi kajahti uudestaan ja aivan läheltä, ja äänet kaikuivat moneen kertaan ympäristön metsistä. Hän soitti tervehdyslauluaan ja tuolla hän jo ajoikin pappilan neljää lehmää, jotka itsestään kääntyivät ennestään tutulle kujalle, joka vei hernepellon ja paloon tehdyn naurismaan välitse. Nyt Miihkalikin läksi pajalta kotiin käyden papumaan ohitse. Elina nousi ja meni häntä vastaan; yhdessä astuivat he siitä aina esitupaan asti, josta eri ovet veivät perälle kahteen kammariin eli isäntäväen huoneihin. Tätä esihuonetta pidettiin sekä salina että ruokahuoneena. Porstuan toisella puolella oli väentupa sekä niin sanottu »matkakammari» vieraita varten, joita sattui käymään ja yöpymään pappilassa. Kesäiseen aikaan oli väentupa ainoastaan kokouspaikkana ja ruokahuoneena, sillä väki asuskeli mieluisimmin viileillä ylisillä ja luhdeissa.
Maija Liisa oli jo ulkona lehmien parissa. Miihkali ja Elina pesasivat työn lian käsistään, jonka jälkeen Elina toi vadillisen keitettyjä nauriita ja työnsi suolakalan lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa. Miihkali tuli nyt ja luki lyhyen ruokaluvun; molemmat kävivät istumaan, Miihkali leveälle, seinään kiinnitetylle penkille pöydän yläpäähän ja Elina tuolille pöydän sivulle. Hyvältä heidän välinsä näytti.
»Miten lämmin sinulla on», sanoi Miihkali, ystävällisesti katsellen vaimoansa.
»Ei nyt enää», vastasi Elina hymyillen. »Päivällä tuo oli kuumanlainen ulkona, sillä eipähän niistä pavuista liene siimestä ollut, mutta nyt onkin kaikki kitketty ja sitä paitsi on minulla nyt katsottuna hyvä paikka ruusupensaillemmekin, kun ne syksyllä tulevat Nokiasta.»
»Mistä sitte?»
»Sinun kammarisi ikkunan eteen, vähän viistoon, lähelle vanhaa vaahteraa me ne panemme. Siinä ne ovat etelän puolella ja sehän niille onkin hyvä, sillä ruusut tarvitsevat päivän paistetta, kuten tiedät.»
»Niin, ja lihavaa, hyvää maata, ja sitä ne myöskin saavat.»
Elina katsahti rukoilevasti mieheensä. »Ehkä sopii viedä vähän samaa maata haudallekin? Minä ajattelin, että jaamme sen valkoisen pensaan ja viemme siitä puolen hautausmaalle.»
»Miksikä juuri valkoisen? Etkö ennemmin vie sinne punaisia ruusuja?
Nehän ovat paljon kauniimmat; eikö sinustakin, vai mitä?»
»Ell'ei kauniimmat, niin ainakin yhtä kauniit, vaan toisella tavalla.
Minusta eivät kuitenkaan punaiset ruusut sovi vainajille.»
»Ehkäpä oletkin oikeassa. Mutta tuskinpa sentään. Riippuu näet siitä, ken on kuollut. Minä tahtoisin mielelläni ansaita haudalleni punaiset ruusut; se ajatus ilahuttaisi minua eläessäni, mutta eihän se niin käy.»
»Miksi ei? Jos minä jään eloon sinusta, niin istutan sinulle punaisen ruusupensaan.»
»Älä tee niin», vastasi Miihkali leikillisesti, »sillä silloin minun täytyy palata sanomaan, ett'en minä sitä ollenkaan ansaitse.»
»Huh, miten kamalasti sinä puhut!»
»No, jos minä elän kauemmin, niin enhän minä sitä silloinkaan saa», vastasi hän leikillä.
»Kyllä sinä sen kuitenkin saat! Annas kun sanon, miten minä uskon käyvän. Sinä elät vanhaksi mieheksi. Uuden ajan kansat kuuntelevat sinun viisauttasi, kun sinä pitkästä elämänkokemuksestasi opetat heille, että ihminen voi saada aikaan suuria asioita, jos vain tahtoo, ei kuitenkaan itsestään, sillä hän kulkee kuin sumu elämän läpi, ell'ei Iankaikkisen käsi häntä ohjaa eikä hän täytä sen tahtoa. Kun sitte vaivut kuoleman uneen, niin jälkeenjäävät istuttavat punaisia ruusuja haudallesi ja panevat pehmeää, vehreätä sammalta ympäri ja sanovat: Hyvästi maatkoon hän, joka on lohduttanut ja opettanut niinkuin hän. Kukapa tietää», jatkoi Elina surumielisesti hymyillen, »ehkä saan minä itse joskus istuttaa ne ruusut.» Hän kallisti otsansa miehensä käsivartta vasten ja Miihkali näki kyyneleen vierähtävän hänen poskeansa pitkin.
»En minä tahtoisi panna sitä työtä sinun tehtäväksesi, Elina, enkä mitään muutakaan, joka tuottaa sinulle surua. Ruusupensasta minä en tarvitsekaan, sillä niitä saavat ainoastaan sankarit, jotka kaatuvat taistelussa. Punaiset ruusut merkitsevät, että sankari, joka makaa niiden alla, on uhrannut sydänverensä isänmaan eteen, mutta minähän en ole tehnyt sitä.»
»Vaikka et kaadukaan sodassa, niin taistelethan kuitenkin niitä pimeyden voimia vastaan, jotka koettavat hävittää kaikkea hyvää maailmasta, ja minä luulen, että Jumalan sotamies on toki yhtä hyvä kuin sotilas, joka taistelee kuninkaan lipun turvissa.»
Miihkali oli vaiti ja näytti hajamieliseltä, niinkuin hän oli viime ajat enimmäkseen ollut. Se teki hänet Elinalle niin oudoksi ja vieraaksi, että häntä melkein pelottivat nuo Miihkalin tuntemattomat ajatukset. Mutta ei hän kuitenkaan niitä häirinnyt kysymyksillä, ne kun ehkä olisivat vain tehneet hänet taakaksi Miihkalille.
Illallisen jälkeen rupesi Elina siivoamaan ja pyyhkimään pöytää.
Miihkali katseli nuottaa, joka oli tuotu sisään paikattavaksi.
»Laulammeko tänä iltana yhdessä?» kysyi Elina viimein.
»Lauluako?» toisteli Miihkali hajamielisesti.
»Niin, niinkuin ennen lauloimme. Minusta tuntuu niin oudolta ajatella, ett'emme ole vielä kertaakaan laulaneet täällä. Ennen kului tuskin yhtään iltaa, jona emme olisi itseämme sillä ilahuttaneet. Sinun suuri kanteleesi kaikuu niin kauniisti, tule laulamaan!»
»Tänä iltana minulla ei ole aikaa», vastasi Miihkali, laskien nuotan putoamaan. »Minun täytyy vielä mennä kirkkoon tekemään luetteloa kaikesta, mitä on tullut tänne nostoväelle. Huomenna tai ylihuomenna tulee kaiketi enin osa, ja kun ne sitte lähetetään edelleen, pitää luettelon olla valmiina. Mutta sitte talvella pitkinä iltoina, kun tuli räiskää liedessä ja tähdet loistavat, silloin me laulelemme yhdessä. Nyt minulla ei ole aikaa.» Hän suuteli puolisoansa jäähyväisiksi ja läksi.
Elina otti oman pikku kanteleensa ja alkoi soittaa sävelen toisensa jälkeen. Hän tahtoi mielellään löytää sopivan laulun ja laulaa pois nuo aina uudestaan kuuluvat sanat: minulla ei ole aikaa. Olihan Miihkalilla ennenkin ollut yltä kyllin työtä, mutta kuitenkin oli häneltä aina riittänyt joku hetki vaimollensakin; nyt se aina oli mahdotonta. Elinalla oli niin paljo mielessä ja hän olisi mielellään lausunut kaikki laulussa ilmi, mutta oikeaa laulua ei sattunut löytymään. Sävelet hänestä enemmän tukeuttivat kuin helpottivat häntä.
Hän otti rukouskirjansa ja meni omaan pikku huoneeseensa istumaan ikkunan viereen ja katselemaan siitä ulos iltahämärään. Kaukana maanrannassa loisti taivas punaisenkellertävältä ja sitä vasten näytti metsä mustansiniseltä reunukselta. Kirkko ei ollut aivan lähellä, vaan kuitenkin niin likellä, että selvällä päivänvalolla voi erottaa hautausmaan ja ristit haudoilta. Elinan äiti makasi yhden sellaisen ristin alla, sillä kirkkoon hautaaminen olisi tullut liian kalliiksi. Hänen mielensä rupesi äkisti ikävöimään sinne. Seppele, jonka hän oli uuteen kotiin tultuaan sinne vienyt, oli jo ammoin kuivunut ja auringonpaisteesta paahtunut Nythän hyvin sopi viedä sinne uusi, ja palata saattoi Elina sitte yhdessä hänen kanssansa, joka oli hänelle niin rakas. Hän nousi, mutta arkuuden tunne pidätti häntä. Eihän Miihkalilla nyt ollut aikaa eikä halua hänen seuraansa. Hän istuutui jälleen, avasi rukouskirjansa ja luki niin kauan, kun vielä näki yhä pimenevässä hämärässä. Sitte nosti hän rukin eteensä ja alkoi kehrätä villoja, jotka olivat valmiiksi kartattuna korissa penkillä oven suussa. Mutta pikku kammarissa tuntui niin kuumalta, kun ilta-aurinko oli sinne kauan paahtanut. Elina avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä. Samassa oli hän näkevinään mustan haamun avaavan kirkon oven; se oli Miihkali, joka nyt oli ehtinyt sinne ja astui kirkkoon.
Siellä oli vielä niin valoisaa, että voi selvästi erottaa kaikki. Hän, joka astui sisään ovesta, pysähtyi äkisti katselemaan noita vaakunoita ja voitonmerkkejä, joita hurskaat sotilaat olivat tuoneet sodasta vieraista maista ja asettaneet tänne, siten osoittaen nöyrtyvänsä Jumalan edessä ja antavansa hänelle kunnian.
Ylhäällä ikkunan vieressä lähellä alttaria piti kulunut 30-vuotisen sodan lippu uskollisesti vartijan virkaa kahden vaakunakilven välillä, joista oikean puolinen oli Böcklar- ja vasempi Ogelvie-suvun oma. Tämä vasemmanpuolinen vaakuna oli jaettu neljään eriväriseen osaan ja koristettu halkohäntäisellä mustalla leijonalla ja kypärällä, jolla istui punainen käki. Böcklar-suvun vaakuna oli yksivärinen; alalaidassa näkyi koukistettu käsivarsi ja sen päällä ylöspäin lentävä nuoli, tähti kummallakin puolella; nämä merkit olivat keltaiset valkoisella pohjalla. Kilvissä oli seuraavat kirjoitukset: *Öfversteleutenant Patrik Ogelvie tili Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651* ja *Catarina Böcklar till Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651*. Etempänä oli paljo muita, niinkuin Kurki-, Lode-, Gripenberg-, Hastfer- y. m. m. suvun vaakunoita ja Hastferin vaakunan vieressä riippui miekka käärittynä suruharsoon, joka oli kauhtunut ja kulunut vanhuudesta. Olikohan sankari, joka sitä ennen muinoin kantoi, kaatunut ja olikohan joku häntä sureva käärinyt harson miekan ympäri? Vai olikohan häneltä kuollut joku rakas ja hän sinä hädän aikana etsinyt lohdutusta siltä, jonka kädessä on sekä suru että ilo, ja silloin jättänyt miekkansa kirkkoon? Vai oliko hän ehkä sitä käyttänyt taistelussa ja kaatunut miekka kädessä, ja sitten muut ripustaneet miekan tänne hänen muistokseen? Kukaan ei vastannut niihin kysymyksiin.
Muistomerkki toisensa vieressä riippui siinä pitkin seiniä. Miihkali astui hitaasti kaikkien niiden ohi ja joutui siten viimein sakastiin. Tuolla pohjoisnurkassa oli monta ruostunutta rauta-asetta ja varusta. Parissa kypärässä oli vielä höyhentöyhdöt jäljellä; pitkä jousi ja kaksi vaskikärkistä nuolta olivat jäännöksinä nuijasodan ajoista. Sitä sanottiin siksi jouseksi, josta Klas Flemmingiin lennähti kuolettava noitalaukaus, ja nuoli, jonka se sinkahutti ampujasta ammuttuun, oli tässä olevien nuolten parissa kolmantena.
Taaskin pysähtyi hän, joka astuskeli näiden vanhain, puoleksi unhotettujen kalujen vieressä. Hänestä tuntui, kuin olisi katsellut suurta kirjaa, jonka kirjavat kuvat johtivat hänet kauas muinaisuuteen. Hän kosketti keveästi kädellään punaista höyhentöyhtöä; se vielä häilyi, mutta sen aika oli jo ammoin mennyt. Poissa olivat jo kaikki, jotka olivat käyttäneet näitä miekkoja, poissa ne, joiden sydämet olivat sykkineet rautapaidan alla ja joiden päässä oli pyörinyt rohkeita ajatuksia kypärän suojassa. Poissa olivat heidän taistelunsakin, mutta kirkko oli yhä jäljellä ja mitä siinä oli opetettu ja vielä opetettiin, se oli ainiaan pysyvä, vaikka kaikki muu, mitä se oli nähnyt, oli ollut ja mennyt ja kaikki muuttunut. Ei edes pyhä neitsytkään ollut samalla paikallaan kuin ennen; se oli siirretty pois ja sen sijalla riippui nyt jonkun tuntemattoman mestarin tekemä alttaritaulu, sekin saalis vieraasta maasta. Yksinäisen kävelijän huomaamatta kääntyi hänen katseensa siinä esitettyyn kuvaryhmään, häneen, joka rukoili yrttitarhassa. Parilla askeleella astui hän taulun eteen, joka olikin suuri, kauniisti esitetty kuva leveissä kullatuissa kehyksissä. Vapahtajan valkoinen viitta teki koko taulun valoisaksi hämärässäkin ja hänen jumalalliset kasvonsa loistivat alkavan pimeänkin läpi, niin että vielä selvään näkyi värisevä verikyynel hänen poskellansa; mutta opetuslapset sitä eivät nähneet, he nukkuivat. Tässäkin oli sotilas, mutta ilman kilpeä ja miekkaa, ja millaisessa taistelussa! Kuka uskalsi täällä enää puhua surusta? Ja kuitenkin, kenenkä luo voitiin niin turvallisesti mennä kuin hänen luoksensa! Muinaisten aikojen kansat sen kyllä tiesivät; sentähden he olivatkin tänne tuoneet muisto- ja voitonmerkkinsä. Tuntui niin kummalliselta seisoa yksin noiden menneiden vuosisatojen keskellä ja uutena aikana yksin liikkua ja elää siinä.
Mutta eipä hän enää ollutkaan yksin kirkossa. Vaakunain alla seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka olivat huomaamatta tulleet sisään. He olivat päästä jalkoihin asti verhotut harmaihin, tomunkarvaisiin viittoihin puhelivat hiljaa keskenänsä. Kaukaisia vieraita he näyttivät olevan, mutta mitään kummastusta kirkkoherra heissä ei huomannut tai ihmettelyä siitä, mitä täällä kirkossa oli nähtävänä. Päinvastoin tuntui kaikki tuo vanha olevan heille tuttua ja rakasta. Toinen vieras osoitti Jumalan äidin kuvaa, ja sitte molemmat kääntyivät alttaritaulua kohti. Kummastelivatkohan he, ett'ei kaikki enää ollut niinkuin ennen? Miihkali liikahtamatta tarkasteli heitä. Pienemmän harmaan päähineen alla pilkisti nuoren naisen muoto ja muutamia loistavia hiuskutreja, pehmeitä kuin kehräämätön silkki. Toisen viitta oli edestä vähän auki ja raosta välähteli keltainen nahkapaita ja mustan nahkavyön solki. Oli kuitenkin jo niin hämärä, että kaikki näkyi kuin sumusta eikä ollenkaan selvästi. Nyt vieraat taas puhelivat keskenään ja Miihkali oli erottavinaan heidän sanojansa.
»Jos ja taas jos, toinen toisensa päällä ja jälkeen», sanoi nahkapaitainen.
»Niin», sanoi nainen, »kaikkien täytyy joutua pois ja poissa ovat vanhat.»
Mies nyykäytti päätään ja vastasi: »Mutta jotakin ovat he kaikki tehneet, ennenkuin pois menivät.»
»He ovat taistelleet Jumalan oman asian hyväksi, pyhän uskon puolesta», sanoi nainen ja hymyillen katsahti alttaritauluun.
»Jotakin pitää hänenkin tekemän.»
»Niin, mutta se on tapahtuva hiljaisuudessa. Hän ei saa uhrata kuohuvaa vertansa taistelussa, ei lentää kostavana kotkana maan vihollista vastaan. Hänen tiensä on rauhan tie ja muut taistelevat hänen edestänsä.»
»Pitääkö sitte hänen itsensä tukeuttaa ihana unelmansa rohkeista urhotöistä?»
»Hän on elävä ja vanheneva kuin salon honka; hän tulee kunnioitetuksi ja rakastetuksi ja häntä kaikki tottelevat. Eikö se riitä?»
»Entä taistelukentän punaiset ruusut?»
»Ne eivät ole häntä varten. Eiväthän kaikki voikaan saada niitä. Miksi hän ei taipuisi? Onhan niin monen muunkin täytynyt taipua. Mitäpä hän surisi? Eikö hän hiljaisessa virassaan saa taistella saman jumalallisen asian hyväksi? Hänen asiansa pysyy aina samana kuin se, jonka puolesta muinaiset sankarit taistelivat Saksassa ja Nuijasodan verisillä tanterilla ja jonka puolesta vielä nytkin taistellaan. Kaikki manalle menneet sankarit tai ainakin monet niistä ovat sotineet Jeesuksen pyhän lipun turvissa. Jeesus ja hänen pyhä oppinsa olivat koko sen taistelun aiheena, ja entiset taistelut ovat olleet pyhä sota, joko siinä sitte on taisteltu hengellisillä tai maallisilla aseilla.»
»Hm», virkahti harmaaviittainen mies, »kaikki, jonka pitää päästä esiin, tulee myöskin esiin. Saammepahan nähdä. Minä puolustan punaisia ruusuja.»
Hän kääntyi vanhaa vaakunaa kohti, mutta Miihkalia vähän vavistutti. Hänestäköhän he puhuivat. Hän laskeutui nopeasti polvilleen ja painoi päänsä alttarin reunaa vasten; muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän jälleen nousi ja astui reippaasti sakastiin, otti paperinsa ja läksi pois kirkosta. Vieraat olivat myöskin jo poistuneet.
Jo oli myöhä, kun hän lähestyi kotia, ja kaikki olivat jo levolla paitsi yksi, joka ei ollut väsynyt häntä odotellessaan. Elina näkyi jo kaukaa, kun hän siinä istui rappusilla, valkoinen huivi keveästi sidottuna päähän. Se näkö palautti tulijan jälleen tosielämään; hän kumartui ja poimi kaikki kukat, mitä kiireesti löysi, ja antoi ne odottelijalle. Ilon välähdys loisti Elinan kasvoista. Hän seurasi Miihkalia hänen huoneeseensa, jossa tämä vielä alkoi työskennellä. Kotitekoinen kynttilä levitti himmeätä valoa kirjoituspöydälle, mutta loi myöskin pitkät, mustat varjot huoneen seinille. Vastapäätä ovea suuren sohvan yläpuolella riippui seinällä seurakunnan varsinaisen sielunpaimenen, 1671 syntyneen kirkkoherra Joonas Mennanderin öljykuva. Hän sairasti nyt Turussa, ja hyvin epätietoista oli, voiko hän enää koskaan paratakaan itse hoitamaan virkaansa. Sen miehen muotokuva, joka sittemmin ripustettiin Pirkkalan kirkkoon, koristi nyt yksinkertaisen huoneen seinää, ja hämärässä näytti siltä, kuin olisi sekin tarkasti seurannut, mitä huoneessa tapahtui. »Näetkö, miten hänkin, joka tuossa riippuu seinällä, katselee meitä?» sanoi Elina hymyillen ja tauluun viitaten.
»Katselkoon hän vain, hän ei saa vast'edes sanoa, että minä olen istunut kädet ristissä», vastasi Miihkali, käyden istumaan kirjoituspöydän viereen.
Olipa tarpeen hyvät silmät näkemään mitään siinä niukassa valossa, mutta Miihkalia se ei haitannut; hän ei edes huomannut yön pimenemistäkään, ja kun aurinko nousi, oli hän vielä työssään. Eipä hän kuitenkaan ollut ainoa valvoja sinä yönä. Kuulutus, joka oli levitetty yli maan, kokosi tänne, niinkuin moneen muuhunkin paikkaan, mitä suinkin voitiin löytää nostoväelle kelpaavaa. Yön hiljaisuutta keskeytti usein kärrien räminä maantiellä, ja toinen ajaja toisensa jälkeen kääntyi hiljaa pappilaan ja pysähtyi kentälle, jonka laidassa paja oli. Vielä ei siitä alkanut kuitenkaan suurempaa liikettä, sillä matkustavat talonpojat olivat väsyksissä, niin että he päästyään perille, kukin riisuivat hevosensa ja asettuivat levolle. Hyvää ja pitkää lepoa heille ei kuitenkaan tullut, sillä uusia ajajia tuli lakkaamatta ja joka kerran heräsi aina joku makaajista. Talonväkikin tunsi tuota levottomuutta. Aikaisin jo Elina oli jälleen miehensä vieressä, joka yhä vielä istui kirjoittamassa. Hänen edessään pöydällä oli monta sekä kirjoitettua että kirjoittamatonta paperia ja avattu, jo luettu kirje, joka kauan harhailtuaan oli yöllä saapunut viimein perille jonkun tulleen kuormanvetäjän mukana.
Elina laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen.
»Sinä et ollenkaan lepää», sanoi hän. »Yöt päivät on sinulla aina yhtä kiire; et sinä saa ajatella ja miettiä niin paljoa.»
Miihkali katsahti ylös. »Ei sitä voi auttaa. Elämä on lyhyt, se vierii pois niinkuin pauhaava virta ja ell'emme kokoa minuutteja, haihtuvat ne ainiaaksi, ja kun sitte on tehtävä tili ja kysytään: mitä olet tehnyt? niin ei ole mitään näytettävänä, ei edes hyvää tahtoakaan, sillä jos kerran tahtoo, niin kyllä silloin aina voikin.»
»Mutta eiväthän sinun voimasi kestä, sinä kuolet ennen oikeaa aikaasi.
Johan kasvosi nyt ovat kalpeammat kuin ennen.»
Miihkali nousi, ojensihe suoraksi ja seisoessaan siinä voimakkaana sanoi: »Katso minua, näytänkö minä siltä, ett'en jaksa! Minä, joka olen ahdistanut sylipainissa metsolan karhun kuoliaaksi. Mutta vaikkapa olisinkin heikko kuin nainen, niin mitäpä siitä. Eihän tarkoituksemme olekaan viipyä täällä iankaiken. Ei tarvitsekaan pitää lukua, miten kauan elää, vaan mitä saa aikaan.»
»Saattaa olla niinkin», vastasi Elina, »enkä minä tahdokaan estää, vaan ainoastaan varjella sinua.»
Miihkali tarttui Elinan käteen ja veti hänet luokseen. »Minä ymmärrän rakkautesi ja suutelen käsiäsi kiitokseksi kaikesta hellyydestä, jota ne tuhlaavat minulle. Miten kadehdittava olenkin! Missäpä on koko Pohjolassa ketään, joka nyt saa rauhassa nojata päätänsä rakkaan puolison syliin? Minä vain istun rauhassa, kun kaikki muut ovat taistelemassa ja kuolemassa.»
»Mutta oletko sinä itse onnellinen?» kysyi Elina. »Ehkäpä sinä mielelläsikin vaihtaisit kohtalosi jonkun muun kanssa?»
»Jos sen tekisin, niin vaihtaisin ainoastaan sinun kanssasi, sillä sinun mielesi rauha on ylevämpi ajan levottomuutta. Minun sieluni lepää aina, milloin olen sinun lähelläsi.»
Tuntui ikäänkuin auringonpaistetta Elinan sydämessä, ja hän sanoi liikutettuna: »Miihkali, minä tunnen itseni niin voimakkaaksi ja kykeneväksi kaikkeen, kaikkeen muuhun paitsi sinua kadottamaan. Sinä et saa kuolla pois minulta. Me elämme yhdessä, kunnes vanhenemme ja harmaannumme, ja vasta sitte — Mutta sinne on vielä pitkältä, älkäämme huoliko sitä ajatella.»
»Miksi ei? Mutta ajatelkaamme ensiksi, mitä meillä silloin pitää olla tehtynä.»
»Mitä sinä sitte tahtoisit saada tehdyksi, voidaksesi kuolla tyytyväisenä?»
Miihkali nojautui taapäin tuolia vasten. »Papin tulee johdattaa ihmisiä niin, että Jumala voisi viimein taivaastansa katsella alas ja sanoa: Sinun maasi kansa on minulle rakas ja sitä pitää täst'edes aina sanottaman Ylimmäisen lapsiksi. Minä tahtoisin mielelläni nähdä sen päivän, mutta siihen on vielä pitkä, hyvin pitkä aika. Sitä paitsi pitää saada tämäkin valmiiksi ja painetuksi, ennen ei minulla ole aikaa kuolla.» Hän laski kätensä edessään olevalle kirjoitetulle paperipakalle ja selaili sitte siitä muutamia lehtiä.
»Mitäs sinä siinä kirjoitat?» kysyi Elina, joka ei vielä tiennyt hänen töitänsä.
Hän työnsi paperit vähän etemmäksi luotansa ja vastasi: »*Mitenkä Jumalan armahtava rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat isänmaan puolesta taistellessaan*.»
Elina katsoa tähysti kirjoituspakkaa ja sanoi epätietoisena: »Miten sydämesi vielä riippuu kiinni sodassa ja maallisissa toimissa! Minä en uskalla sinua neuvoa, mutta anna anteeksi taitamattoman pyyntö. Kirjoita Jumalan armahtavasta rakkaudesta kaikille, jotka ajallisen elämän syntien ja vaarojen keskellä koettavat tehdä hänen tahtonsa mukaan!»