»Olen itsekin sitä ajatellut ja se saa tulla toiseksi osaksi, mutta nyt on isänmaan vaara edessä ja minun pitää kirjoittaa sankareille, jotka menevät taisteluun. Mutta kas tässä», jatkoi hän viitaten avattuun kirjeeseen, »tämä on Gezeliukselta.»
»Mitä hän kirjoittaa?»
»Että meidän toivomme pikemmin synkistyy kuin kirkastuu, mutta hän pyytää minua kestämään ja lupaa vast'edes hankkia minulle hyvän paikan Ruotsista.»
»Ruotsistako?» toisteli Elina ihmetellen. »Tahtoisitko sinä muuttaa sinne?»
»Tietysti», vastasi Miihkali huolettomasti ja nousi. »Täällä olemme me ainoastaan köyhiä rajavartijoita. Me lähetämme rahamme Ruotsiin ja kykenevät miehemme vieraihin maihin turvaamaan Ruotsin valtaa ja kunniaa, vaikka viholliset raastavat isänmaatamme. Siellä meistä tulee oikeita herroja, täällä olemme vain köyhiä suomalaisraukkoja.»
»Miihkali, noin et ole koskaan ennen puhunut! Karvas on vieras leipä. Ruotsinmaassa me ajelehdimme kuin tiellä lentävät lehdet, sillä kaikki, mitä siellä on, on heidän omaansa, eikä meidän, ja koti-ikävä kohta kuiskaa korvaamme: Sinä luovuit kansastasi hädän hetkenä.»
Miihkalin silmät loistivat ilosta ja hän ojensi hänelle nopeasti kätensä, niinkuin hän olisi ollut reipas aseveli. »Kiitos niistä sanoista, Elina!» puhui hän. »Ei sinun tarvitse nähdä minun panevan kapineitani kokoon täällä eikä seurata minua tuonne pois.»
X.
Arpa heitetty.
Kirkkoherran ja Elinan puhellessa sisällä puuhasi Maija Liisa ulkona karjan kanssa, ja paimenpoika oli jo saanut eväänsä ja varustautui lähtemään, mutta viivähti vielä sen verran, että Sakin pojanpoika ehti koetella hänen luikuriansa. Se oli tehty lepänkuoresta ja sen ääni kuului pitkät matkat, jos puhaltaja oli vahva ja taitava; mutta Paavo oli vielä liian pieni eikä saanut muuta kuin yksinäisiä töräyksiä. Hänen pikku sisarensa pysyttelihe sill'aikaa Maija Liisan luona, joka siivilöi maitoa, ja kun se oli tehty, sai tyttönen juoda viime pisarat kiulusta. Ainoastaan töin tuskin oli hänet saatu hereille, kun he hämärissä tulivat. Hänet oli näet edellisenä iltana otettu tieltä eräihin kärreihin, joissa hän yönsä makasi rauhassa kahden heinäsäkin välissä, jotavastoin veli ja iso-isä vuorotellen astuivat vieressä ja ajoivat.
»Katsokaas! Kuka tuolla tulee?» huusi äkisti paimenpoika, osoittaen maantielle päin. Maija Liisa katsahti ylös, mutta vielä ei näkynyt muuta kuin musta tomupilvi, vaan kohta selvisi siitä ratsumies, joka täyttä laukkaa ajoi pihaan päin.
»Herra minua varjelkoon hänestä, joka noin tulee!» sanoi Maija Liisa ja riensi sisään ilmoittamaan tulijaa. Hän ei vielä ehtinyt takaisin, kun Yrjö vaahtoisella ratsullaan lennätti portista pihaan, hyppäsi satulasta maahan ja juoksi sisään. Hän oli hiessä kiivaasta ratsastuksesta ja harmaana tomusta, astunta kiireinen ja ääni melkein hätäinen, kun hän hätimmiten tervehdittyään sanoi:
»No, Mikko, heitä pois kynä ja paperit ja lähde meidän kanssamme tosi toimiin. Me ehdimme vasta Kangasalle, kun väki jo alkoi hidastella eikä sanonut lähtevänsä Lybeckerin komennettavaksi, jota tosiaankaan ei tarvitse ihmetellä. Lybecker onkin lemmon vetelys, mutta sinnehän meidän kuitenkin pitää mennä.»
»Mitä sitte on tapahtunut?» kysyi Miihkali hypähtäen seisomaan.
»Kaikki käy nurin päin», jatkoi Yrjö, »jos näin käy edelleenkin. Nostoväki, kuusi tuhatta miestä, on matkalla armejaan; meidän pitää yhtyä heihin Pälkäneen kirkolla, ja jos nyt äsken tulleet huomaavat kapinan olevan tekeillä, niin enpä tiedä, mitä onkaan sitte tekeminen.»
Miihkali istuutui jälleen. »Mitä te sitte oikeastaan tahdotte minua tekemään? Saarnoilla emme pääse mihinkään. Armejan pitää saada parempi päällikkö.»
»Pitää, pitää!» todisti Yrjö kiivaasti. »Vaan väki on ennen kaikkea pidettävä koossa. Näin ei voi käydä päinsä pitemmälle; joko pitää Lybeckerin johtaa meitä taisteluun taikka erota päällikön toimesta. Mutta vaikkapa viimein saisimme itse Beelsebubin päälliköksi, niin mitäpä siitä olisi hyötyä, ell'ei meillä ole armejaa. Kenenkähän luulet saavan rummutetuksi heidät kokoon, jos kerran ehtivät hajota ympäri maan?»
Miihkali huomasi Yrjön olevan oikeassa ja vastasi: »Jos se auttaa, että minä puhun heille, niin ei ole teiltä apua puuttuva; mutta minä luulen syyn olevan syvemmällä kuin että se saataisiin sanoilla korjatuksi.»
»Pitää tehdä, mitä suinkin tehdä voidaan», intti Yrjö kiivaasti.
»Varustaudummeko sitte heti?»
»Heti, jos vain on mahdollista. Pohjanmaan nostoväki kulkee tämän kautta ja saapuu tänne jo ehkä tänään, sillä, kuten kerrottiin, he olivat toispäivänä Ikaalisten kirkolla, ja ell'emme me ehdi pois ennen heitä, niin pitää meidän lähteä ainakin heidän kanssansa armejaan.»
Miihkali nousi. »Minua ei kenenkään tarvitse odottaa», sanoi hän, »mutta jos minä lähden heti, niin pitää sinun jäädä tänne ottamaan vastaan oman ja naapuripitäjien asukkaita, joita on kolme sunnuntaita peräkkäin kuulutettu kokoutumaan tänne pappilaan ja tuomaan, mitä aseita, ruokavaroja ja vaatteita heillä suinkin on vielä jäljellä. Hyväpä onkin, että nostoväki kulkee tätä tietä, niin saavat miehet itse viedäkin, mitä karttuu kokoon.»
Se oli Yrjöstä arvaamaton asiain käännös, mutta hän mietti ainoastaan hiukan ja lupasi jäädä pappilaan.
Elina oli vaiti kuunnellut miesten keskustelua. Hän oli kuin nuori puu, jonka oksat hiljaa taipuvat äkillisten tuulien mukaan, jotka siihen puhaltavat, myrskyä ennustaen. Hän tunsi itsensä voimattomaksi uhkaavaa kohtaloa vastaan, joka yhä likemmäksi hiipi häntä, ja hän vapisi. Viimein hän sanoi hiljaa:
»Vinnillä on meillä vielä monta pyssyä ja miekkaa isäni ja isoisäni ajoista. Ne tuotiin tänne ja ne voivat ehkä vielä kerran kelvata palvelukseen, jos meillä vain olisi seppä, joka osaisi niitä korjata.» Hän katsahti kysyvästi mieheensä, ja tämä lupasi puhua vanhan Sakin kanssa, jota sanottiin kokeneeksi ja taitavaksi asesepäksi.
Elina läksi ulos, ja Miihkali kyseli tarkemmin, mitä oli tapahtunut
Yrjön lähdettyä Nokiasta.
»Kaikki kävi alussa hyvin», sanoi Yrjö, »kunnes saavuimme Kangasalle, mutta siellä oli suuri hälinä, kun komisarjus oli pitänyt huutokaupan kahdessa talossa, vaikka ne jo olivat maksaneet maksunsa, ja kun kyläläiset nurisivat, syytti komisarjus Lybeckerin käskyä. Kenraalin syntiluettelo luettiin julki totta ja valetta sekaisin, ja heti kieltäytyi joka mies astumasta enää askeltakaan, jos hän vielä saisi olla päällikkönä. Eipä olisi siitäkään, että hidastelevaiset ammuttaisiin ja että alettaisiin pitää kovaa kuria, sillä silloin ei jäisi kymmentäkään miestä henkiin. Rauhoittaaksemme heitä päätimme antaa joukon levähtää pari päivää, sanoen muka odottavamme nostoväen tuloa. Me marssimme Pälkäneen kirkonkylään, ja siellä he nyt odottavat minun palaamistani.»
Miihkalista asia kyllä oli arveluttava, vaan neuvottelua ei sentään syntynyt, sillä Elina juuri palasi sanomaan, että vanhat aseet jo oli tuotu alas, ja Yrjö riensi niitä tarkastamaan. Mutta Miihkali vielä viipyi. Hän istui, pää käteen nojattuna, eikä huomannut Elinaa, joka ääneti ja tarkastellen katseli häntä; hänen ajatuksensa olivat kaukana poissa, vaan viimein hän nousi ja sanoi vakavasti:
»Nyt minä lähden sinun luotasi, Elina, ehkä pitkäksikin ajaksi. Älä odota minua takaisin huomenna äläkä ylihuomenna.»
»Mitäs niin kauan teet poissa? Kun saat puhuneeksi väelle, niin onhan tehtäväsi tehty ja sinä saatat palata kotiin.»
»Eihän tiedä, mitä aika mukanaan tuopi, mutta missä minua paraiten tarvitaan, sieltä minut aina löydät.»
Elina katsoi mieheensä, ja oli huomaavinaan, että hän nyt oli toisenlainen kuin milloinkaan oli ollut, ja hänen mieleensä tuli outo aavistus.
»Muista, mitä lupasit isällesi!» sanoi hän. »Sitä et saa pettää.»
Miihkalin kasvot synkistyivät ja hän vastasi jäykästi: »Hän otti sen lupauksen minulta luullen, että minä täällä voisin paraiten palvella maata. Nyt viittaa kohtalo toiselle taholle ja minun täytyy niinkuin kaikkien muidenkin totella pakkoa.»
Elina tunsi noista sanoista piston rinnassansa, mutta hän kysyi näennäisesti rauhallisena: »Mitenkäs käy työsi täällä, kun viivyt poissa?»
»Se saa olla sinänsä, kunnes palaan. Ehkäpä palaan piankin, kenties en pitkäänkään aikaan, tai ehkä en koskaan. Kukapa sen tietää. Minä en huoli pettää sinua.»
He tunsivat molemmat olevansa ikäänkuin rajalla, josta jokin uusi ja tuntematon tie alkoi. Kaikki, johon he tähän asti olivat kiintyneet ja jossa olivat riippuneet, alkoi horjua jalkain alla, ja tuo uusi, tuntematon tie oli ihan kokonaan tulevaisuuden läpinäkymättömässä hämärässä.
»Sanopas minulle», pyysi Elina, »lähdetkö yhtä mielelläsi pois, kuin tännekin jäisit.»
»Jos olet puutarhassasi kastelemassa ja kylvämässä, mutta näet susien hiiviskelevän aidan toisella puolen, tietysti sinä silloin jätät työsi ja menet ajamaan ne pois.»
»Niin teen», vastasi Elina, mutta hänen äänensä ei enää ollut niin vakava kuin ennen.
Miihkali jatkoi: »No niin, minun isäni asetti minut kastelemaan ja kylvämään, mutta nyt sudet hiiviskelevät veräjällä ja sentähden minun täytyy ensin surmata tai karkoittaa ne pois taikkapa itse kuolla.»
Nyt hän oli sanonut niinkuin ajatteli, ja Elinan täytyi käsittää hänet ja hänen asiansa sellaiseksi, kuin se oli, mutta Elina näki muutakin, josta hän ei itse mitään tiennyt. Hän sanoi:
»Älä pahastu minuun siitä, että minä niin mielelläni tahtoisin pitää sinut täällä. Minusta tuntuu, kuin seisoisi kohtalo vieressäni sanomassa minulle, että sinä et koskaan enää palaja.»
Miihkali piti ajatuksensa ominaan ja vastasi levollisesti: »Se on Jumalan kädessä eikä kukaan sitä tiedä, mutta ei kukaan saa myöskään pois torjutuksi kohtaloansa eikä valituksi toista. Jos minä kuolen, niin muistele ilolla lapsuutemme aikaa ja sovita isäni minun muistoni kanssa.»
Nyt hän taaskin oli entisellänsä, nyt Elina tunsi hänen äänensä. Vaan Elina purskahti itkemään ja kumartui häntä vastaan. Miihkali otti häntä kädestä ja sanoi lohdutellen:
»Älä itke, Elina. Katselkaamme tyynesti, miten kaikki nyt on ja miten kaikki ehkä on vast'edes. Jos sinä joskus saisit kuulla minun menneen sitä tietä, jolta ei kukaan palaa, niin ota nämä paperit ja koeta lähettää ne luotettavan henkilön mukana Tukholmaan Gezeliukselle. Lähetä myöskin terveisiä piispalle, ett'ei minua enää ole elävien luvussa. Hän saa sitte muilla toimituttaa loppuun, mitä minä en ehtinyt.»
Elina pyyhki pois kyyneleensä ja autteli miestänsä sen verran kuin taisi, kun hän otti arkkusen ja pani paperit siihen.
»Toistaiseksi olkoot ne tässä», jatkoi Miihkali ja lukitsi arkkusen sekä antoi avaimen Elinalle, sanoen: »Säilytä tätä tarkkaan ja niin, että saat arkkusen helposti pelastetuksi, jos niiksi milloin tulisi.»
Sitten hän astui suuren kaapin luo, joka oli kirkkoherran yleinen talletuspaikka, otti sieltä nahkakukkaron täynnä rahaa, pani sen vaimonsa käteen ja sanoi: »Tässä on kaikki, mitä meillä on. Pitkälle se ei riitä, mutta toki sen verran, ett'ei sinun tarvitse ensi hetkenä joutua hätään.»
Elina kiersi itkien kätensä miehensä kaulaan.
»Älä itke, Elina», lohdutti Miihkali, »parempi on sinun nähdä minun menevän sinne, jossa minua tarvitaan, kuin istuvan täällä katuen, että olen jättänyt tekemättä, mitä pitäisi olla tehtynä.»
XI.
Varusteluja.
Yrjö tuli kiireisesti sisään ja sanoi: »Kansaa tulla tulvii joka taholta aina etäisistä ulkopitäjistäkin asti, vaan meillä ei ole ruutia eikä luoteja. Lyijyä kyllä ehkä löytynee lähitaloista. Ruuti on otettava venäläisten pusseista.»
Miihkali nousi. »Lyijyä ja tinaa kaiketi on vähä tallessa, vai mitä,
Elina?» kysyi hän.
»On tietysti», vastasi Elina. »Tule, Yrjö, niin minä autan valitsemaan, mitä meiltä kelpaa.» Ja hän poistui Yrjön kanssa.
Piha oli jo täpö täynnä väkeä, vaikka olikin niin varhainen. Siinä astuskeltiin, toisia tuli, toisia läksi, vaikka oikea kokouspaikka oli vähän alempana tasangolla aidan ulkopuolella. Siellä oli paja, viistossa karjattoa vastapäätä, jonka takaa pappilan pieni vihottava tupakkamaa näkyi. Vähän ylempänä kasvoi rehoittava humalisto, jonka keveitä lehtiä nyt aamutuuli liikutteli. Saunakin oli sillä puolella ja sen vieressä uuspuitteinen kaivo. Sen ympärille oli joukko vieraita kokoutunut juottamaan hevosiansa, vaan rattaat oli jätetty alemmaksi kentälle. Koko väkijoukko näytti omituisen kirjavalta, kun sitä oli kokoutunut eri seuduilta tuomaan, mitä kullakin oli annettavaa. Nuoria vaimoja ja lapsia oli joukossa, vaan enin tavara oli uskottu jo harmaapäisiksi vanhentuneille ukoille tai kesk'ikäisille naisille. Useimmat, melkeinpä kaikkikin olivat juhlapuvussa eivätkä pirkkalaisten puvut olleet vähemmin loistoväriset kuin muiden seutujen. Miehillä oli yllään pitkät nutut mustasta tai valkoisesta sarasta ja päässä hattuja tai lakkeja, joista viimemainitut oli ommeltu erivärisistä kankaanpaloista tai kudottu kirjavista langoista. Naisilla oli punaiset tai mustat liivit, valkoiset hihat, mustat villahameet, vaaleat huivit ja enimmäkseen valkoiset esiliinat. Oli se kaikki kaunista, kun auringon ensimäinen purppuravalo levisi yli liikkuvaan väkijoukon. Vielä olivat kuitenkin enimmät yksikseen kukin omien rattaittensa luona. Miehet sytyttelivät piippujansa ja tutkivat hevoskaluja ja kärrejä, naiset katselivat, mitä heille kullekin oli uskottu tuotavaksi, oliko kaikki tallella. Moni yksinäinen emäntä oli saanut lähteä tuomaan kuormaa, johon monta kyläkuntaa oli koonnut antimensa nostoväelle. Enimmät kasvot näyttivät vakavilta, melkeinpä surullisiltakin. Tuntui juuri siltä, kuin olisi kovan kohtalon synkkä varjo ollut rasittamassa tätä kirjavaa joukkoa.
Pajassa paloi kirkas liekki ahjossa ja keskenkasvuinen poika lietsoi palkeilla ahjoon, niin että hiilet ratisivat. Kenttä täyttyi täyttymistään kuormista ja viimein oli se täpö täynnä hevosia ja kärrejä, joiden välillä ihmisiä liikkui kuin täyteläisellä markkinatorilla. Tulijat olivat huomanneet pajassa tulta ja kantaneet sinne aseita; jokainen tahtoi nähdä, mitä siellä tehtiin; niinpä karttui pikku huone kohta täyteen sekä työntekijöitä että katsojia. Heti ensi silmäyksellä voitiin huomata, että Sakki oli kuninkaana siinä valtakunnassa. Hän tarkasti kaikkien työtä ja käytti itsekin vasaraa ja viilaa; kaikki kävi tottuneesti ja taitavasti. Naisia ja lapsiakin tuli ja meni, moni ollen hetkisen työssä, mikäli osasi, moni myöskin katsellen, ja itsekseen kummastellen, mitähän lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova.
Eräs näistä katsojanaisista oli tarkastellen seurannut Sakin työtä hänen pidellessään vasaraa alasimen luona ja viimein hän sanoi: »Ette te ensi kertaa pitele miekkaa.»
»Eihän tämä ole ensi kerta eikä viimeinenkään», vastasi Sakki ylös katsomatta.
»Oletteko sitte itsekin ollut muassa?»
»Ell'en olisi ennen pidellyt miekkaa, niin olisinpa sen taidon oppinut Viipurissa niinä kolmenatoista viikkona, kuin siellä taistelimme, ennenkuin kaupunki antautui, nyt tänä kesänä kolme vuotta sitte.»
»Miten silloin oli?»
»No, venäläisiä oli ympärillämme kuin tiheä metsä ja sadoista kanuunoista lenteli kuulia kaupungin muureja vasten. Mutta Stjernstråle astuskeli yöt päivät ja hänellä riitti voiman sana jokaiselle sekä taistelijalle että kaatujalle, eikä kukaan ajatellut antautua. Sana tuli toisensa jälkeen kertoen Lybeckerin olevan tulossa hyökkäämään venäläisten selkään ja pelastamaan meitä. Toiset vielä tiesivät Ruotsin lähettäneen mahtavan laivaston, joka muka oli heti saapuva meitä pelastamaan. Me toivoimme ja taistelimme, mutta apua ei kuulunut. Niin kauan kun muurit kestivät, kesti myöskin toivomme, mutta kukistuivathan ne muurit viimein maan tasalle ja Stjernstrålen täytyi antautua.»
»Eikä Lybecker tullutkaan?»
»Hän ei tullut silloin eikä koskaan. Stjernstråle kyllä tietää, mitä merkitsee häntä odottaa. Stjernstråle[1] oli sankari ja loistavana tähtenä hän liikkui. Ennen metsästä loppuvat puut ja maasta kivet, kuin Stjernstrålen ja Lybeckerin nimet unhottuvat Suomessa, toista niistä seuraa siunaus, toista kirous! Lybecker petti maan ja kuninkaan.»
[Footnote 1: Stjernstråle merkitsee tähden sädettä.]
Oltiin pitkä aika surumielellä vaiti. Viimein sanoi eräs nainen: »Se oli raskas päivä.»
Syrjempänä nurkassa huokasi toinen: »Jumala häntä armahtakoon viimeisenä päivänä!»
Katsottiin seppää niinkuin jotakin suurta ja ihmeteltävää. Kaikki olivat rohkeata ja paljon kokenutta kansaa, mutta heidänkin silmissään oli seppä kasvanut sankariksi, joka oli luettava etevimpien joukkoon.
Paavo, vanhuksen pojanpoika, oli sydämin ja silmin seurannut vanhempien keskustelua. Hänellä oli ikää vasta seitsemän vuotta, mutta hän tunsi itsensä jo täydeksi mieheksi ja sanoi luottavasti: »Jos te, ukko, lähdette sotaan, niin ei teidän tarvitse olla huolissanne minusta, sillä minä lähden mukaan, jos vain teette minulle miekan. Antakaa minulle se, jota nyt taotte.»
Sakki hymyili: »Paras tehdä miekka miestä myöten.»
»Luuletteko, ett'en minä uskalla?» kysyi poika punehtuen.
»Mitä et uskalla nyt, uskallat kyllä vast'edes. Parempi kuitenkin syödä vielä muutama leipä, ennenkun sinne menet.»
Kaikki katsoivat poikaa, joka siinä seisoi ja luuli itseään niin vahvaksi ja rohkeaksi, ja moni partasuu hymyili pojan reippautta; mutta kohtapa huomio kääntyi hänen vielä nuorempaan sisareensa, joka, ollen vasta nelivuotinen, paraiksi ymmärsi sen verran, että hän juuri oli menettämäisillään molemmat omaisensa. Pienet huulet hiukan vapisivat ja mitä rohkeammalta pikku Paavo näytti, sitä valmiimmaksi lähtemään taisteluun sisarensa häntä luuli ja tillahti viimein itkemään.
Elina tuli samassa ja kysyi ystävällisellä osanotolla: »Kuka itkee?» sekä kumartui lapsen puoleen lepytellen: »No, mitäs nyt itket, pikku Maiju? Sanopas, mitä itket?»
Lapsi ei voinut selittää suruansa, mutta eräs nainen vastasi hänen puolestansa: »Ukko uhkaa lähteä sotaan ja nyt sanoo veli lähtevänsä myöskin.»
»Aijotteko todellakin?» kysyi Elina, ja Sakki vastasi:
»Ennemmin mies ajoissa kaatukoon sankarin tavalla, kuin levossa lahoo ja viimein joutuu syrjään potkaistavaksi kuin kuivunut turve.»
»Entä lapset? Näettehän, miten ne itkevät.»
»Kylläpähän kesä kasteensa kuivaa.»
Elina veti pikku tytön luoksensa ja kuivasi häneltä kyyneleet, sanoen: »Jumala ei ole kutsunut minua suuriin töihin, mutta minä otan vaarin pienistä, joita sattuu eteeni.»
Hän nosti Maijun syliinsä ja silitteli hänen punakkaa poskeaan sekä kosketti myöskin kädellään keveästi pojankin päätä ja kysyi: »Tahdotteko jäädä lapset minun luokseni, kunnes ukko palaa sodasta?»
Poika katsoi Elinan silmiin ja vastasi luottavasti: »Oletteko sitte niin hyvä, että annatte minulle sen leivän, joka minun vielä pitää syödä, ennenkun pääsen ukon luo sotaan?»
»Saat leipää ja vaatteita, kunnes kasvat mieheksi.»
»Saanko minäkin uuden hameen? Tämä on jo niin hajallinen», sanoi pikku tyttö.
»Saat», vastasi Elina, »saat hameen ja leipää niin kauan kun minulla itselläni on palanenkaan teille antaa.»
Lapset hymyilivät iloisesti, vaikka tytön silmissä vielä kyyneleet kiiluivat.
»Näettekö, Sakki, me olemme jo hyvät ystävät?»
»Kyllähän lapset turvautuvat siihen, joka heitä hyväilee, ja te näytätte niin hyvältä, ett'ei heidän suinkaan tarvitse tuntea, miten katkera armoleipä usein on.»
»Ei koskaan», vastasi Elina, »niin kauan kun elän ja minulle itselläni on palanenkaan jakaa heidän kanssansa.» Hän otti pikku tyttöä kädestä ja kutsui poikaa tulemaan sisälle.
Vähän ajan päästä tuli Miihkali ja varustautui valamaan luoteja. Kaikki lyijy ja tina, joka oli löytynyt, oli koottu ja nyt hakattiin paloiksi sulamaan. Iisakki teki vaiti omaa työtänsä ja palkeet puhuivat ahjoon. Heidän siinä puuhatessaan tuli Yrjö ja hänen kanssansa nuorukaisia, joista kellä oli mitäkin aseina, keihäitä, jousia ja nuolia, viikatteita, kirveitä ja puukkoja, vanhoja pyssyjä ja miekkoja, ja heidän jäljissään tuli muita uusia tulokkaita katsomaan työtä. Ei ollut aika tavallinen laatuaan, levottomuutta oli ilmassa ja levottomuutta myöskin ihmisten mielissä.
XII.
Äiti ja poika.
Tulevien rattaitten ratinaa kuului lakkaamatta ja tungos talon ympärillä kasvoi yhä suuremmaksi. Moni tapasi siellä aavistamatta tuttavia, monta iloista ja ikävää tervehdystä vaihdettiin. Vuorotellen näyteltiin myöskin, mitä kullakin oli rattailla ja monessa mytyssä, joiden täyteläinen sisällys oli tuojilla ilon aiheena.
Eräiden rattaiden luona seisoi Askolan emäntä, suuri, vahvaruumiinen vaimo, päässä suurikirjainen huivi, joka nyt kuitenkin oli valunut alas niskaan, jättäen näkymään leveät vaskirenkaat, jotka emännällä oli korvissa ja joista hän hyvin kopeili. Hän avasi täyteläisen nyyttinsä ja levitellen eri vaatekappaleita sanoi: »Kyllähän minä ajattelin säästää nämä Juhanille isänsä perinnöksi, mutta koska nostoväki niitä tarvitsee, niin menkööt sinne. Katsokaas tätä ja tätä. Eipä tiedä, saako poika elääkään niin kauan, että ne sopivat hänelle.»
Iikka oli myöskin tullut muiden kanssa ja koska hänelläkin oli jotakin tuotavaa, tahtoi hänkin näyttää tavaraansa ja veti esiin sukkaparin.
»Hyvää päivää, emäntä», sanoi hän. »Näettekös, eikö ole vahvat sukat? Minä kerjäsin langat Siurosta ja kudoin niitä yöt ja päivät. Koko kylä teki työtä, enkä minäkään tahtonut olla muita huonompi. Katsokaa, miten käteni vielä vapisevat väsymyksestä.»
Kolmas vaimo, Hattulan Vappu, johon puute myöskin oli painanut merkkinsä, vastasi: »Niinhän käy, kun ihminen alkaa tulla vanhaksi.»
»Niin, niin», myönsi Iikka, »enpä tiedä, onko aina ollut niin, mutta nyt en tiedä enää lainkaan, miten tulla toimeen tässä maailmassa.»
Vappu huokasi: »Vaikea on aika. Ihmisellä ei kohta ole enää mitään neuvoa, ei ainakaan sillä, jolla on viisi lasta ja mies on poissa sodassa. Tiedättekö, minulta hävisi lehmä?»
Emäntä oudostui: »Kaunis Omenanneko?»
»Niin ja vasikoineen. Se vasikka oli jo niin suuri ja lapsista mieleinen. Monta kertaa kirveli sydäntäni, kun he niin kalpeina ja nälissään vieressä katselivat, miten se pikku elukka joi maidon kaikki tyyni, mitä he itse olisivat niin hyvin tarvinneet.» Se oli Vapulle ikävä muisto ja hän alkoi itkeä.
Jäykkä emäntäkin heltyi ja kysyi: »Kuolivatko ne elukat vai miten?»
»Vasikan ne ottivat minulta, ja 50 äyriä minä siitä sain.»
»Kuka otti?»
»Kruunun miehet», huokasi Vappu. »Minä olin Marjalan harjulla tekemässä kylpyvastaa, kun ne tulivat, ja kun näin heidän tulevan, juoksin palolle ajamaan lehmää niin kauas, ett'eivät he sitä näkisi, ja lehmä meni ja sillä tiellään se on.»
Emäntä mietti vähän aikaa. »Eikö se ollut punainen ja valkoinen pilkku otsassa?»
»Juuri niin. Kyllähän te olette useinkin nähneet minun Omenani.»
»Kyllä minä sen keväällä näin teillä, ja näin minä sen nytkin pari viikkoa sitte Harvilassa, jossa sanottiin sen oikeastaan olevan Hämy-Iikan lehmän, hän oli sen jättänyt sinne siksi aikaa, kun itse kuljeksi etsimässä poikaansa Anteroa.»
»Hyvänen aika!»
»Hiljaa! hiljaa! Ettekö näe, tuolla hän istuu?» sanoi emäntä, viitaten Iikkaa, joka oli siirtynyt etemmäksi ylpeästä emännästä, se kun ei huolinut hänen sukistaan eikä hänestä itsestänsäkään. Mutta eipä se semmoinen kohtelu nyt ensi kertaa tapahtunut Iikalle, Hän istui yksin ajatuksissaan ja nakerteli petäjänsekaista kuivaa leivänpalasta.
»Hiljaa, hiljaa!» jatkoi emäntä, »ei hänen asiansa ole aivan oikein, niinkuin ei pojankaan.»
»Minä tiedän, että hän asuu juuri Ikaalisten rajalla, mutta emme me tutut ole», vastasi Vappu.
»Niin», jatkoi emäntä, »eivät ne ole oikein pojan eikä äidin asiat. Minä kysyin Harvilan emännältä, mistä Iikka oli saanut lehmän, ja hän vastasi sen tulleen itsestään Iikan naurismaahan ja Isotalon rouvan sanoneen, että Iikka pitäköön lehmän, jolla ei ole omistajaa. Mutta sitä vain ei rouva olekaan sanonut.»
»Ei, sitä hän ei ole sanonut», vakuutti Vappukin, ja emäntä, tullen yhä enemmän vakuutetuksi Iikan syyllisyydestä, kehoitti Vappua lähtemään heti vähän tutkimaan Iikkaa.
Niin tehtiinkin. He menivät epäillen Iikan luo ja emäntä tervehti ystävällisemmin, kuin ennen koskaan oli tehnyt. »Hyvää päivää, Iikka, kuinkas nyt jaksatte?»
»Huonosti niinkuin märkä palaa.»
»Mitenkäs niin?» kysyi emäntä, ja Iikka alkoi tietämättänsä vähän epäillä hänen noin äkillistä osanottavaisuuttansa. Tähän asti oli ylpeä ja mahtava emäntä häntä ainoastaan halveksinut. Mutta olipa miten hyvänsä, niin Askolan emäntä nyt osoitti ystävyyttä, ja sitä tuli harvoin Iikan osaksi muilta kuin hänen vertaisiltaan, vaikka hän olikin vanhoillaan tullut avomieliseksi ja puheliaaksi ja tahtoi mielellään kertoella huolistansa. Emännän kysymykseen hän nyt vastasi heti:
»Köyhä herätköön kuinka aikaisin hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin kova kohtalonsa edessään. Raskas on oma taakka, vaan raskaampi vielä, kun muut sitä lisäävät.»
Nyt arvasi emäntä sopivaksi alkaa tutkinnon ja sanoi samaan liitteesen: »Raskain kaikista on paha omatunto. Eihän vain se liene teitä rasittamassa?»
Silloinpa kaikki selvisi Iikalle. Saadaksensa vain moittia olikin emäntä siis ruvennut ystävälliseksi ja tervehtinyt häntä. Asia oli selvä ja arvelematta Iikka äreästi vastasi:
»Pyhinä sikakin silkissä, ja kun te tulette kirkonkylään, niin olette olevinanne niin pyhä, kuin omatuntonne olisi koko viikon ollut pyhän hengen taskussa.»
Mutta emäntä ei tuosta säikähtänyt, vaan vastasi ripeästi: »Te luulette ehkä, ett'ei tässä pitäjässä olekaan pappia, sentähden että entinen kirkkoherra makaa sairaana Turussa. Mutta täällä on nyt toinen, ja hänelle minä kerron, millainen te olette. Ei kaiketi syyttä sanota teidän oleskelevan noitien emän seurassa.»
Iikka kavahti ylös ja tiuskasi: »Sen vielä maksaa saatte!» ja hän näytti niin uhkaavalta, että Vappu rupesi välittämään ja sanoi sovittaen: »No, älkää nyt noin riidelkö. Kertokaapas minulle, mitä suruja ja huolia teillä on.»
Iikka itki katkerasti. »Niitä on yhtä paljo kuin lehtiä metsässä. Marttilan emäntä lähetti sarkansa minua myöten tänne, kun lupasivat ottaa minut Siuron kärreihin. Minä otin saran, mutta nyt se on poissa, enkä minä tiedä, mihin se on joutunut.»
Emäntä nykäsi Vappua kylkeen, sanoen: »Vai niin, vai on sarka poissa!
Mihinkähän se olisi voinut joutua?»
»Minä makasin tuvassa viime yön. Kärrit olivat pihassa ja niissä oli myöskin viimeinen juustoni, jonka otin kotoa evääksi, ja Marttilan sarka ja Siuron lampaannahka ja lammas ja muuta, mitä ihmiset tänne lähettivät. Aamusilla oli kaikki muu paikoillaan, vaan sarkaa ei näkynyt missään eikä juustoa.»
»Vai olette te tehneet juustoa?» virkkoi emäntä. »Mistä te saitte maitoa? En minä luullut teillä olevan varaa ostaa lehmää.»
»En minä olekaan ostanut», vastasi Iikka hiljaisesti. »Mistäpähän ne minulle rahat tulisivat? Lehmä seisoi eräänä aamuna rappusten edessä, kun minä tulin ulos. Se raukka oli niin nälkäinen, että kyllä näkyi, miten se oli kärsinyt, ja ehtynyt se oli myöskin niin, ett'en ensin saanut muuta kuin kiulun pohjan märjäksi.»
Iikka kääntyi innostuneena emännän puoleen ja sanoi: »Se oli juuri se, jonka te näitte minulla, ja silloin minä teille kerroin kaikki.»
»Kyllä te siitä aina kerroitte», jatkoi emäntä, katsoen syrjään. Mutta Vappu tiesi nyt, mitä tahtoi tietää, ja sanoi: »Tiedättekö, minkä rangaistuksen se saa, joka lypsää toisen lehmää?»
Iikka tulistui uudestaan. »Olkoonpa rangaistus mikä hyvänsä», huusi hän, »niin Isotalon rouva sanoi, että minä saatan pitää elukan, koska sille ei kuulunut omistajaa, ja koska minä kerran olen saanut lehmän henkiin ja syöttänyt ja hoitanut sitä, niin aion minä sen pitääkin?»
»Ei, sen kyllä annatte olla tekemättä!» tiuskasi Vappu, »sillä se lehmä on minun Omenani, joka karkasi ja jota minä olen itkenyt monet ajat, eikä Isotalon rouva ole koskaan sanonut, että se on teidän. Luulenpa, ett'ei se rouva edes tunnekaan teitä.»
»Niin luulen minäkin!» sanoi emäntä. »Ainakaan ette ole siellä ollut niin äskettäin, että hän olisi voinut sen sanoa teille. Ei tässä valehdella syyttömille ihmisille.»
Iikka syöksähti esiin, nosti tulistuneena ylös paikatun leninkinsä helman, jonka alta sininen puolivillainen hame loisti, niin että olikin kyllä syytä ihmetellä, miksi hän ei sitä pitänyt päällimäisenä, ell'ei se olisi ollut niin lyhyt. Mutta se oli kuitenkin riittävä todistus, sillä kukapa ei olisi tuntenut Isotalon rouvan hametta, ja varmana asiastaan vastasi Iikka:
»Katsokaa hänen hamettansa, ell'ette usko, mitä minä sanon! Tämän antoi hän minulle, kun viimeksi siellä kävin, josta ei ole pitempää aikaa kuin kuusi viikkoa. Entinen hameeni oli niin repaleinen, että talonväki oikein itki minut nähdessään. Luuletteko olevan niin hauskaa ainiaan pitää muiden repaleita? Jos lehmä on teidän, niin ottakaa se, mutta älkää tehkö minua varkaaksi. Kyllä minä olen yhtä rehellinen kuin kuka hyvänsä teistä. Vai onko kuultu ett'eivät ihmiset uskaltaisi laskea minua kyökkiinsä tai antaa minulle yösijaa, sentähden että minä muka varastelisin muiden maatessa? Enhän minä sille mitään voi, että lehmä eksyi ja tuli minun mökilleni, enkähän minä voinut antaa sen kuolla nälkään. Sitokaa toiste puumerkkinne häntään, niin tietää jokainen, kenen elukka on.»
Iikka itki, niin että vapisi, sillä vaikka häntä ei ollut koskaan kunnioitettu, niin ei häntä myöskään ollut koskaan häväisty niin pahasti, että olisi epäilty varkaaksi. Siihen aikaan, kun hän eli vanhassa kellotapulissa, jota koko maailma kammosi, koska monta ruttoon kuollutta oli siellä maannut ruumiina, silloin oli kyllä kammoksuttu häntäkin ja hänen Anteroansa, mutta ei sentähden, että he olivat varastaneet, vaan että peljättiin ruton tarttumista. Häneen se ei kuitenkaan ollut koskaan tarttunut eikä poikaankaan, ja nyt luuli hän yhtä hyvin kuin muutkin kunnialliset ihmiset saavansa olla rauhassa.
Vapun sydän heltyi yhä enemmän noista polttavista kyynelistä ja hän sanoi lohdutellen: »Älkäähän nyt noin itkekö. Enhän minä sano muuta kuin että teitte hyvin, kun ruokitte sitä elukka raukkaa; kiitosta teidän pitää siitä saada eikä häpeää.»
»Kun Herra paneekin niin paljon yhden ihmisen kannettavaksi, ett'ei enää tiedä mitään neuvoa. Köyhä ja kurja olen minä aina ollut ja vielä ottavat viimeisen kunniankin minulta.»
»Jos annatte lehmän takaisin, niin eihän kukaan koske teidän kunniaanne», sanoi nyt emäntäkin, alkaen jo huomata Iikan viattomaksi.
Mutta eipä se siinä pahin pula ollutkaan, sillä Iikka vastasi levottomasti ja kiivaasti. »Ikäänkuin sarkapakka siltä palaisi takaisin käsiini! Mistä minä nyt otan sen, joka kerran on viimeisellä tiellään?» Ja se todellakin oli hyvin arveluttava asia.
»Mitäs kangasta tuo mies kantaa?» sanoi Vappu. »Onhan se sarkapakka.» Hän viittasi Anteroa, joka hiljakseen astuskeli ihmisjoukossa, sarkapakka kainalossa. Vappu ei häntä tuntenut, mutta Iikka ei ollut uskoa silmiään. Viimein toki täytyi hänen tunnustaa mielessään todeksi, minkä selvin silmin näki. Hän juoksi pojan luo, sieppasi sarkapakan häneltä ja sanoi pahoitellen:
»No, suuri Jumala, taivaan Herra! Kangas! Tämähän on Marttilan sarka! Mistä sinä sen sait? Sinä otit sen!» tiuskasi hän äkäisemmin, pudotti saran maahan ja alkoi huimia poikaa molemmilla nyrkeillään.
Antero koetti vain vähän torjua lyöntejä, sanoen: »Älkäähän lyökö, äiti. Katsokaa minua! Enkö näytä tarvitsevan uusia vaatteita? Minähän tiesin sen olevan kruunun kangasta ja tiedän myöskin itse olevani kruunun mies, vieläpä aivan repaleisin. Älkää lyökö, äiti! Katsokaas, nykyaikaan on niin, että jos ken ei itse pidä huolta itsestään, niin jää ilman. Mutta yhtä hyvinhän minä voin saada puvun kankaasta kuin kuka hyvänsä muu. Minä karkasin muiden joukosta, mutta aion nyt mennä armejaan nostoväen kanssa, joka joutuu tänne puolen tunnin kuluttua, sillä minä riensin heidän ohitsensa tiellä. Minä vien kankaan mennessäni, ja kun minä kannan sitä koko matkan perille asti, niin tottahan herrat minulle antavat siitä ainakin pikku mekon.»
Emäntä oli joutunut muiden tuttujen seuraan, mutta Vappu viipyi Iikan luona ja hänen säälinsä yhä kasvoi, kun Iikka sydämensä pohjasta valitti:
»Jumala minua kurjaa armahtakoon, sinä se kaiketi otit sitte juustonkin?»
»Niin, se on ollut ja mennyt, mutta sehän oli teidän omanne eikä teidän pidä sitä surra. Vaikka jo olen pitkä mies, niin olenhan kuitenkin teidän lapsenne, ja jos olisitte nähnyt minut eilisiltana, kun olin aivan huveta nälkääni, niin ettepä olisi voinut olla antamatta minulle sitä murusta. Mutta minä tiesin teidän makaavan levollisemmin, jos ette nähnyt minua, sentähden minä en huolinut herättää teitä, vaikka jo seisoin aivan penkin vieressä, jolla makasitte tuvassa.»
Ei Iikka niin helposti leppynyt. Hän ei ollut tarkka kenestäkään eikä mistään muusta kuin pojastaan, ja nyt hän sanoi niin vakavasti, kuin suinkin osasi:
»Surulla olet tullut maailmaan ja surua tuotat siinä vaeltaissasikin.»
Antero ei käsittänyt äitinsä sanoja. Hän vastasi vakavasti:
»Luja lujaa vaatii, ei hurskailla sanoilla eikä rukouksilla mihinkään päästä.»
Oli siinä rattaat, joiden edestä hevonen oli riisuttu. Niiden aisalle istui Iikka, peitti kasvonsa käsillään ja itki.
Antero katsoi häntä ja sanoi muka lohdutellen: »Älkää itkekö äiti. Mitä niistä kyynelistä. Ne ovat vain vettä. Jos kerran pitää sydäntä juoksuttaa silmien kautta, niin juoskoon silloin sulana rautana, joka säkenöitsee ja liekehtii ja palaa tulena ja peittää savuun koko maailman paitsi omaa suruamme. Minä en vielä itke, mutta jos kerran itken, niin elävät silloin kuulkoot, että se on huuto, joka särkee sulkunsa, ja voima, jota ei enää mikään koko maailmassa voi pidättää. Mutta nyt tänä päivänä minä olen iloinen.» Hän hymyili ja alkoi laulaa:
»Oon asetettu maailmaan
Kuin lastu laineilla,
Vaan vaikka poikaa pilkataan,
Niin ui hän päivänpaisteessa.
Jos myrsky tahtoo apua
Ja sumu täytyy korjata,
Niin tässä mies on, joka voi
Ja siivill' lentelee;
Ah, sen sydämessä hiisi soi
Ja lempi myös hymyelee.»
»Tahdotteko nähdä?» jatkoi hän. »Minä pyörin rattaana kilpaa auringon kanssa. Mutta minä nousen ja laskeudun sukkelammin kuin se.» Hän nosti kätensä, kumartui äkisti sivulle, vastasi käsillään maata, heilautti jalkansa ilmaan ja kulki sivuttain käsillä ja jaloilla rattaanpyöränä. Onneksi ei muita ollut lähellä kuin Vappu ja Iikka, sillä hän ei väistänyt ketään, niin että helposti olisivat hänen tukevat ja notkeat raajansa saattaneet kolahdella ihmisten päähän.
Nyt ei Iikka enää tiennyt, iloiseltako vaiko surulliselta hänen piti näyttää. Hän pyyhki silmänsä ja sanoi vähän tyynemmin: »Niin, semmoinen hän on; jos minä itken tai nauran, elän kuningattarena tai palan roviolla, hän vain reuhaa huolettomana kuin salon kuohuvin koski. Ei koskaan hiljaa, ei koskaan levossa niinkuin muut, hurja ja iloinen aina. Kyllä minä olen häntä kurittanut ja puhunut hänelle hyviä sanoja. Hän on nähnyt nälkää ja kylmää ja kärsinyt paljon aina kätkyestä asti, mutta kuitenkin koko maailma tanssii hänen silmissään kuin vasikan hännällä. Hän on kuin kuohuva, vaahtopää aalto.»
Antero seisoi taas hänen edessään. »No, vieläkö nyt sitä ihmettelette, äiti?» sanoi hän. »Missä teille silloin päivä valkeni, kun minä synnyin? Eikö Kyrönkosken pauhuisella rannalla? Eikö sen jymisevä kuohulaulu ollut ensimmäinen ääni, jonka kuulin tässä maailmassa? Ettekö minua pistänyt sen vaahtolainehin, kun kastoitte minut omilla sanoillanne? Enkö ensi askeleitani kävellyt sen rannalla? Missä olin ensi vaaroissa ell'en puissa, jotka riippuivat kaukana rannasta kuohuvan syvyyden päällä? Mitä ensin rakastin ell'en juuri niitä valkoisia kuohulaineita, jotka taistelevat ja tappelevat ja kuolevat niin voimakkaasti, kuin se yksin vain olisikin elämää eikä mikään muu? Kyrönkosken rannalla minä kasvoin, ja kuitenkin te ihmettelette, että minä olen tullut sen pyörteiden kaltaiseksi.»
Eräs etempänä seisova nainen oli kuullut nuo sanat ja virkkoi toiselle:
»Onhan tuo mies ihan hullu.»
Antero ei tiennyt muusta mitään kuin omista ajatuksistaan. Huomaamatta mitään ympäriltänsä jatkoi hän:
»Siispä äiti, älkää itkekö. Jos tahdotte itse viedä saran herroille, niin viekää, mutta pyytäkää heitä kuitenkin muistamaan minua. Nyt minä lähden hankkimaan itselleni miekan.» Ja hän hävisi väkijoukkoon.
XIII.
Luotien valanta.
Ihmiset yhä lainehtivat edestakaisin, vaan nyt toiselle taholle, niitylle päin, jossa tavarat oli järjestettävä ja pantava kokoon. Yrjö johti työtä ja joukko toisensa jälkeen oli siellä katselemassa ja auttamassa. Viimein oli kaikki niin meneillään, että Miihkali saattoi poistua ja palata pajaan. Siellä oli vielä äsken ollut vilkas työn kalske, mutta nyt olivat poissa sekä vanhat että nuoret. Sakki seisoi aivan yksin. Miihkali etsiskeli silmillään jotakuta, joka olisi osannut auttaa, mutta ei huomannut ketään. Kaikki olivat menneet ihmisvirran mukana niitylle päin. Hän meni ulos ja katseli, ja viimein näkikin jonkun istuvan etempänä kivellä. Hän astui lähemmä ja tunsi tytön, joka oli hänen hääpäivänänsä tullut taloon etsimään kuningasta. Oliko hän vaeltaessaan nyt taas eksynyt tänne vai oliko hän viimeinkin kotimatkalla vakuutettuna, että kaikki hänen puuhansa olivat turhat?
Miihkali meni tytön luo, katseli häntä hetkisen vaiti ja kysyi sitte äkisti: »Mikä teidän nimenne on?»
Tyttö katsahti ylös. »Pappi kastoi minut kirkossa Alliksi isäni lempilinnun mukaan, mutta äitini sanoi minua rakkaimman kukkansa mukaan Asmaloksi.»
»Koska te olette täällä vieras lintu, niin sanon minä teitä Alliksi.
Tahdotteko auttaa minua?»
»Tahdon.»
He menivät pajaan.
»Minä tarvitsisin jonkun valamaan luoteja. Rupeatteko te siihen työhön? Täällä ei näy nyt ketään muuta. Mutta te olette niin kalpea, oletteko sairas?»
»En enää. Kun on lähdössä matkalle, niin kyllä aina näin vähän jaksaa.»
Hän oli todellakin maannut sairaana, mutta kuumeen levottomuudessa kaikuivat vangittujen rukoukset vielä selvemmin, heidän kalpeat haamunsa astuivat vielä elävämpinä esiin; ne karkottivat hänet pois sairasvuoteelta ulos maailmaan etsimään apua, jota piti mistä hyvänsä saada, koskapa kuningas vielä oli elossa ja maassa oli asemiehiä. Lännestä päin ei apua ollut saatavissa, hänen täytyi siis lähteä etelään päin Hämeenlinnaan ja armejan leiriin. Mutta siitä aikeestaan hän ei virkkanut mitään. Hän astui vaiti pajaan, katsahti pikimmiten ympäri työhuonetta ja alkoi sitte hakata tinaa ja lyijyä palasiksi. Miihkali katsoi, osasiko tyttö tulla toimeen ilman johtoa ja neuvoa, mutta hyvin se työ näkyi sujuvan, ja hän sanoi:
»Teillä on vahva ja vakava käsi.»
»Salo tekee honkansa pitkiksi ja väkensä vahvoiksi.»
»Ehkä olette hyvinkin tottunut valamaan luoteja?»
»Auttelin minä isääni ja veljiäni, ennenkun läksivät sotaan.»
»Teidän miehet siis olivat hyviä metsästäjiä.»
»Niinkuin kaikki karjalaiset.»
»Hyvä, minä jätän teidät nyt, vaan palaan kohta ja sitte me valamme yhdessä kaikki valmiiksi.»
Miihkali läksi ja tyttö asettui hänen sijaansa tulen viereen. Sakki katseli hänen kalpeata muotoaan. »Te olette ollut sairaana, arvaan minä. He, jotka toivat teidät tänään tänne, sanoivat, että te ette tuntenut heistä ketään ja ett'ei teillä ollut rauhaa. Te vain tahdotte päästä ulos maailmaan.»
»Minä kärsin ja näin paljon kurjuutta ennen tänne tuloani, ja kun täällä kaikki silloin sanoivat minun toivoni olevan turhan, niin minusta tuntui ett'en jaksaisi enää elää. Vaan nyt minä olen jälleen vahva.»
»Vieläkö vakavasti aiotte seurata meidän miehiämme armejaan? Sillä tiellä voi olla paljo vaaroja.»
»Eipä pahemmin käy, kuin Jumala tahtoo. Katsokaas, Sakki, tähän asti en ole koskaan peljännyt, en saloilla, en kylissä enkä teillä, mutta täällä minusta tuntuu, kuin onnettomuus minua vaaniskelisi. Tähän asti olen kulkenut aseettomana ja turvattomana kuin lapsi. Mutta nyt tulee mieleeni jokin epävarma pelko; sentähden minun pitää takoa itselleni turva.»
Hän otti pitkän veitsen, jonka kärki oli katkennut, ja pisti sen ahjoon. Liekit peittivät mustan teräksen. Kun veitsi kuumeni punaiseksi, alkoi hän takoa siihen parempaa kärkeä. Hänen siinä seisoessaan alasimen vieressä palasi Miihkali ja pysähtyi katsomaan, mitenkä tyttö selvisi takomistyöstään. Viimein hän sanoi hymyillen:
»Eipä enää ole syytä valittaa puutetta, kun naisetkin takoa paukuttelevat. Kelle se veitsi tulee?»
»Itselleni minä sitä taoskelen.» Mutta samalla hän kuitenkin pisti veitsen pois ja rupesi jatkamaan entistä työtään.
»Oletteko sitte aivan lujasti päättänyt seurata miehiämme sotaan?»
»En sotaan, mutta leiriin, kuninkaan ensimäisen miehen luo. Tiedättehän, mitä ajattelen ja tahdon».
Miihkali heilautti halveksivasti päätään ja vastasi: »Se ei liene teiltä täyttä totta. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Teidän paikkanne ei ole sotilasten riveissä; te olette nainen ettekä siis saa lähteä kansamme.»
»Enkö saa?» sanoi tyttö, katsoen suruisesti häneen. »Tiehän on auki kaikille, minulle yhtä hyvin kuin teillekin, eikä teidän tahtonne ole niin korkea vuori, että se voisi minua estää.»
»Ei minun tahtoni ole teille mikään vuori, mutta kallioita kyllä löydätte; ottakaa vaari varotuksestani.»
Alli oli tuntenut voimansa palanneen. Hänen mielestään olivat Miihkalin sanat liian kopeat ja käskeväiset, mutta häneen niiden ei pitänyt vaikuttaa. Kumminkin tuntuivat Miihkalin viime sanat ystävällisemmiltä; sentähden oli nyt Allin vastauksessakin vähemmän uhkamielisyyttä kuin suruisuutta:
»Jos minä olisin lähtenyt iloisena ja ympärilläni olisi pelkkää iloa, silloin saattaisitte minua varottaa ja sanoa: istu, missä kerran olet istumassa, muuten menetät onnesi: mutta niin ei ole. Velvollisuus ja omatunto ajavat minua yöt päivät eteenpäin. Te olette ollut ainaisessa rauhassa, te ette ole sodan kautta menettänyt mitään, vaan minulta se on riistänyt kaikki; teidän on niin helppo käskeä minua, minä kun olen nainen ja turvaton. Te olette mies, voimakas ja onnellinen. Te ette ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla kohtalon ajeltavana aivan turvatta, ettekä ehkä myöskään ajatellut, että naisella on sydämessään yhtä suuri välttämättömyys kuin kellä miehellä hyvänsä. Te ette varmaankaan käsitä, mitä suuri suru on, sillä silloinpa ette puhuisi niin kovia sanoja onnettomalle kärsiväiselle.»
»Kyllä minä tiedän onnettomuutenne, mutta tiedän myöskin sen voivan kasvaa vielä monta kertaa suuremmaksi. Ettekö pelkää tämän matkan vaaroja?»
»Kotimaani miesten turvissa ei vaara voi olla minua lähempänä kuin minun yksin ja turvatonna tänne tullessani.»
»Älkää toivoko apua tuolta ponnettomalta, urhotöihin kykenemättömältä päälliköltä.»
»En minä voi olla toivomatta.»
»Mitäpä luulette hänen uskaltavan tehdä teidän hyväksenne, hänen, joka ei uskalla nähdä vihollisen miekkaa, vaikka olisi puolustettava maata ja kuningasta? Jääkää te tänne ja antakaa minun puhua puolestanne.»
Alli katsoi Miihkalia suoraan silmiin ja vastasi vakavasti: »Te ette ole mikään sankari, vaikka siltä näytätte. Kun saatte puhutuksi väelle ja sanotuksi, mitä teillä on sanottavaa, niin palaatte tänne takaisin. Ken tahtoo sulkea naiselta tietä sentähden, ett'ei hänellä ole miestä matkassansa, hän ei myöskään kelpaa puhumaan naisen puolesta.»
»Eipä olekaan niin. Minä menen muiden kanssa perille asti, ja minä kyllä ajan asianne, jos tahdotte.»
»Ehkä tosiaan nyt ajattelettekin, niinkuin puhutte, mutta niin kauan kun sydämeni tykkii, en minä jätä elintehtävääni toisen käsiin.»
Miihkali loukkautui, vaan kysyi kuitenkin: »Jos lupaan ja vannon, ettekö sittekään usko minun sitä suorittavan, niinkuin se olisi oma asiani?»
Alli pudisti päätänsä. »Jos naisella on omia lapsia, hän ei pistä toisen lasta niin syvälle poveensa, ett'eivät jalat jäisi riippumaan; kun päällikkö tyytymättömänä kääntää pois korvansa, päästäkseen kuulemasta teidän sanojanne, niin te peräydytte ja luulette, ett'ei voida mitään tehdä, sillä teillä on muuta ajateltavana.»
»Älkää syöksykö näihin vaaroihin, jotka kasvavat sitä suuremmiksi, mitä etelämmäksi ehditte», sanoi Miihkali melkein rukoillen. »Teidän tahtonne on luja ja hyvä, mutta te olette kuitenkin ainoastaan nainen, niinkuin linnunpoika palavassa hongassa. Te ette saa, mitä uskotte ja toivotte.»
»Mitä nyt sanoitte, olen itsekin monesti sanonut», vastasi Alli, suruissaan kumartuen työhönsä, »mutta turhahan on ajatella vaaroja, joita ei vielä näe, mikä minun täytyy tehdä, se on tehtävä, eikä minun tieni tule synkemmäksi, kuin Hän tahtoo, joka on levittänyt ajan synkät varjot kaikkien meidän ylitsemme. Jospa minun voimani ei olisi niin vähäinen! Jospa olisin mies!
Miihkali hymyili. »Silloin te kaiketi olisitte myöskin sankari?» kysyi hän.
»Tämmöisenä aikana olisin. Iloisesti kokoaisin minä urhoolliset miehemme, ja kuin ukontuli jyrisevistä pilvistä rientäisimme me taisteluun. Ei kenenkään tarvitsisi silloin valittaa onnettomuuden kasvavan, taajenevan ja rampauttavan raskaalla siivellään meitä kaikkia. Surkuteltava olisi silloin ainoastaan se mies, joka yrittäisi sulkemaan meiltä tietä, sillä mahtavasti kuin myrskyn kuohulaineet vyöryisimme me, niinkuin ainoastaan se rientää, jonka koko sydän on mukana taistelussa ja joka tietää, että tuhansien menestys riippuu iskuista, joita lyödään.»
»Ettekö sitte luulekaan venäläismiekan voivan musertaa? Jospa te olisittekin ensimäinen, jonka kuolema tempaisi pois?»
»Enkö silloin olisi onnellinen? onnellisempi vielä kuin muut? Nukkua voiton ensi hetkenä iloon! Hymyillen minä silloin kallistaisin kalpenevan poskeni rakasta isänmaan povea vasten, viittaisin iloisesti jäähyväiset elämälle ja kuiskaisin kuolemassa: Jumala, suojele kansaani ja maatani!»
Ihmetellen katseli Miihkali tyttöä ja sanoi: »Te olette onnellinen tuossa onnessa, jonka onnettomuus tuottaa. Ehkäpä se onkin onni.»
Mutta Alli ei kuunnellut hänen sanojansa, vaan seurasi omia ajatuksiaan ja puhui: »Te ette ulotu sankarin urhotöihin, mutta minun sieluni ei löydä minkäänlaista rauhaa jokapäiväisistä rauhallisista töistä. Kiihottaen viittaa veljeni hento käsi, kun hän torjuen nosti sen kasakan veristä keihästä vastaan. Silmissäni kuvittelee äitini harmaa pää ja sisarteni kalpeat kasvot. Jospa olisitte nähnyt heidät kaikki ja niin monta, monta muuta vietävän sidottuina kuun valossa ja ajettavan, niinkuin karjalaumaa ajetaan teurastettavaksi.»
Kaikki tuo kurjuus kuvastui selvään tytön kasvoistakin; ne kyllä todistivat hänen puhuvan totta.
»Mikä ihme pelasti teidät yksin?» kysyi Miihkali viimein.
»Päivä oli loppunut ja kaikki makasivat jo unen helmoissa. Minä yksin olin kaivolla ulompana pihasta ja olin juuri ottamassa sankooni vettä, kun huutoa sekä hevosten ja ihmisten pauhinaa äkisti kuului ilmasta. Vavisten pakenin minä ja kohta nuoleksivat tulikielet kaikkien huoneiden seiniä ja kattoja. Kauhusta minä en ensin ollut päästä liikkeelle, mutta sitte minä kuin siivillä lensin pellon poikki rantaan. Ah, te ette tiedä! ette tiedä! Minä matelin kuin sisilisko kallioiden koloon, joiden vieritse tie kulki, ja siitä minun ohitseni he viimein ratsastivat tiehensä. Voi sitä näkyä! Naiset nuorissa, kalpeina ja äänettöminä kuin kuolemassa ja lapset katkerasti itkemässä heidän sivullansa!»
Miihkali oli vahvaluontoinen mies, mutta nyt seisoi hän kalpeana ja äänikin kuului levottomalta, kun hän kysyi: »Luuletteko heidän vielä elävän?»
»Kyllä he elävät, heidät säästetään vietäväksi orjuuteen Venäjälle, ell'emme me heitä pelasta.»
»Minä mielelläni auttaisin teitä, mutta minä en lupaa suuria töitä. Millaisena nyt seison edessänne, sellaiseksi olette minut ainiaan huomaava vast'edeskin. Teidän ei pidä koskaan sanoa: Suuret olivat sananne vaan vähänpä teitte. Nyt kuitenkin lupaan: Me koetamme.»
Sanoja oli syntymäisillään Allin huulille, mutta ne kuolivat pois, sillä iloisia torven ääniä kaikui kaukaa. Työ lakkasi pajassa, kaikki kuuntelivat.
»Nostoväki tulee!» virkkoi Miihkali iloisesti.
Nyt oli koko kylä liikkeessä; kaikki, jotka vain suinkin kykenivät, riensivät katsomaan tulijoita.
Miihkali astui joukkoa vastaan ja kysyi: »Mitä kuuluu?»
Israel Peldan, Ilmajoen kirkkoherran toinen poika ja äsken kootun joukon johtaja, tuli esiin ja vastasi kaikkein puolesta: »Ei mitään pahaa».
Peldanit ja Härkmanit olivat ylioppilas-kumppaneita ja hyviä ystäviä. Nyt olivat he niinkuin kaikki muutkin lähteneet Turun yliopistosta taistelemaan ja maata puolustamaan. Pitkä aika oli jo kulunut heidän eroamisestaan ja nyt oli jälleennäkemisen ilo sitä suurempi. Yksityiseen puheluun ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, suurempi yleinen asia sysäsi syrjään kaiken muun, ja Peldan ensiksi kertoi, miten mielellään miehet olivat seuranneet häntä.
»Hyvä, mutta mitenkä tulette toimeen aseiden puolesta?» kysyi Miihkali, tarkastaen katsellessaan äsken tulleita.
»Aseet ovat semmoiset kuin ovat, mutta jos kerran löydämme venäläiset, niin löydämme kyllä myöskin heidän aseensa», vastasi eräs reipas nostonuorukainen.
»Sinä olet viisas poika. Olemmepa sentään mekin muistelleet teitä ja parasta lienee heti ruveta antamaan, mitä meillä on.»
Nuoret sotilaat riemuitsivat ja Peldan huusi kaikkein kuullen: »Mehän pääsemme herroiksi taisteluun! Vetäkää mekot yllenne, pojat, ja varustautukaa, miehet! Hävetä saamme, ell'emme vapauta maata ja pelasta naisiamme, jotka ovat hankkineet meille kaikki nämä.»
»Hurratkaamme kaikille kauneille tytöille!» huusi Yrjö ja väki yhtyi iloiseen »eläköön!»-huutoon.
»Hurratkaa vaimoillekin!» jatkoi hän leikillisesti.
»Eläkööt ämmät!» riemuitsi väkijoukko.
»Eläköön kuningas!» Ja taas vastasi valtava kaiku: »Eläköön!»
»Kyllä he nyt seisovat tässä nuorina ja reippaina, mutta montakohan heistä kerran palaa?» huokasi eräs vanha talonpojan vaimo. Hänen vierestään vastasi harmaapartainen mies tyytymättömästi: »Se on huonoa luvunlaskua; kysykää ennemmin: kuinkahan monta vihollista te ehditte kaataa, ennenkuin seuraatte heitä hautaan? Taikka vielä paremmin: Kuinka kauan meidän pitää taistella, ennenkuin rauha tulee maahan?»
XIV.
Lähtö.
Naiset itkivät ja muuan vaimo nyyhkytti: »Minä en uskalla ajatellakaan kaikkia vaivoja ja vaaroja, joihin nämä miehet menevät. Kova on tuo sotilaan elämä».
»No, tepä olettekin ensimäinen, joka niin sanotte!» virkkoi Yrjö ilosta kummastellen. »Sotilaan elämä on juuri kaikkein hauskinta tässä maailmassa.»
»Meihin luottaa kuningas ja maa ja kaikki kauniit tytöt», jatkoi hän vähän ajan perästä. »Minä jo ammoin tekasin laulun, miten hauska on sotamiehenä olo, ja nyt minä laulan sen:
Me kruunatun kuninkaan käskyä vain kuulemme
Ja suuriksi herroiksi itseämme luulemme.
Meill' puku on korea ja kivääri kirkas,
Ei sotilas ikänä vaiheta virkaans',
Me marssimme eteen ja soitamme vaan
La la la la laa!
Jos sota ja vaara on uhkaamassa rajalle,
Niin ryntäämme vastaan ja lyömme kaikki hajalle.
Me kiitämme kunnialla sitä, joka kaatuu,
Ja juomme sen muistoksi, kun voitto on saatu,
Me käännymme kotiin ja laulamme vaan
La la la la laa!
Eikö kaikki ole yhtä totta kuin että seisomme tässä? Vai onko ainoatakaan miestä, joka ei mielellään seuraisi meitä sotaan?»
»Paras olla hiiren haukottelematta, kun kissa istuu vaanimassa», vastasi nauraen eräs nuorukainen nostoväen joukosta.
»Niinpä niin», sanoi Miihkali, »taisteluun me lähdemme eikä enää ole monta hetkeä jälellä. Käyttäkäämme siis tätä viime hetkeä pyytääksemme Jumalan siunausta sekä lähtijöille että tänne jääville.»
Ne sanat olivat tervetulleet kaikille ja lyhykäinen jumalanpalvelus alkoi. Ajan tukaluudesta ja surusta kaikki mielellään kääntyivät rukoillen voittojen Herran puoleen, ja lopuksi veisattiin virsi. Kun sekin loppui, jäivät kaikki hetkiseksi vaiti, pysyen liikkumatta paikoillaan.
Vaan äkisti kuului taaempaa kiivasta melua. Antero ja eräs Pitkä Pekka äsken tulleesta nostoväestä tappeli siellä kaikin voimin, ja lähimmät ihmiset keräytyivät kohta piiriin tappelijain ympärille, paremmin nähdäkseen, kumpiko heistä oli voittava. Vielä ei ollut voitosta vähintäkään tietoa. Pekka oli pitkä ja harteva mies ja seisoi siinä kuin jättiläishonka, Antero oli vähän lyhempi ja hoikka, vaan sukkela ja notkea kuin ankerias. Pekalla oli vasemmassa kädessä vanha miekka ja oikealla nyrkillään koetti hän torjua vastustajaansa pysymään etempänä, vaan Antero yhä kiivaammin työntäytyi päälle. Pekka viimein viskasi miekan kauas pois ja tavoitteli molemmilla nyrkeillään kuin vahvoilla moukareilla Anteroa päähän ja rintaan, mutta nuorukainen kierteli aina pois tieltä ja syöksyi ehtimiseen päälle, saadakseen vastustajansa kaatumaan.
Viimein myöskin Peldan ja Härkman-veljekset tunkeutuivat katsomaan, mitä siellä meluttiin, ja Miihkali huusi:
»Oletteko hulluna, miehet? Ikäänkuin meillä ei nyt olisi muuta ajattelemista kuin tappaa toisiamme!»
Turha vaiva hänen puheensa.
»Kyllä minä opetan sinut huomaamaan, mikä on sinun, mikä minun!» huusi
Pekka.
»Miekka ei ole paremmin teidän kuin minunkaan!» tiuskui Antero vastaan
ja hyökkäsi maltittomasti päälle. Pekka horjahti, vaan ei kaatunut.
Lujasti otti hän Anteroa kiinni niskasta ja vasemmasta olkapäästä.
Kaikki katsojat huomasivat tappelun piankin loppuvan. Vaan silloin
Miihkali riensi väliin ja erotti heidät.
»Oletteko hullut!» sanoi hän vielä kerran heille, kun he äkeissään ja kiukusta punaisina tuskin väkivoimallakaan pysyivät erillään.
»Antero se alkoi», sanoi viimein Pekka.
»Miksikä hän sitte varasti miekan?» vastusteli Antero puolestaan.
»Ei se ollut paremmin hänen kuin minunkaan. Se oli pajassa ja sieltä minä sen otin», vastasi Pekka.
»Pekalla on sekä viikate että puukko, vaan minulla ei ole mitään, ja niin kauan kun mies ei ole lupautunut paholaiselle, niin onpa toki mahdoton mennä sotaan paljain kynsin. Hän sanoo minua repalehtijaksi eikä kuitenkaan suo minulle edes tuota vanhaa miekkaakaan, että sen avulla saisin vähän ruutia ja viitan venäläiseltä.»
»Pitäköön Pekka miekkansa, sinä saat toisen», sanoi Miihkali lohduttaen.
Antero seisoi, kuin olisi puusta pudonnut, ja äänikin vapisi hänen vastatessaan: »Vai niin, vai niin». Masentuneena kävi hän istumaan ja peitti kasvonsa, vaan laski sitte kuitenkin kätensä painumaan alas ja sanoi murheissaan: »Niinpähän on, ett'ei köyhällä ole muuta puolustusta kuin Jumala, mutta tuskinpa hänkään kuullee, kun nyt huudan: anna minulle miekka!»
Ihmiset sanelivat kuka mitäkin. Eräs talonpoikavanhus sääli Anteron surua ja sanoi: »Eipä pitäisi köyhää pitää huonommin kuin sitäkään, jolla jotakin on. Sodassa kaikki tarvitsevat aseita.»
»Minun mielestäni me kaikki olemme köyhiä», virkkoi vieressä seisova mummo, »ja parempia on paremmin pidettäväkin.»
Antero katsoa tuijotti mummoon. »Kylläpähän kerran vielä tulen yhtä hyväksi kuin muutkin», sanoi hän, »ja silloin on teidän paras varoa itseänne.»
Herrat, Peldan ja Härkmanit, olivat tällä välin kuiskaillen neuvotelleet, ja nyt astui Peldan Anteron eteen, päästi miekkansa vyöstään ja ojensi sen Anterolle sanoen:
»Ken on surmannut kolmekymmentä vihollista yht'aikaa, hänen ei tarvitse mennä aseetonna taisteluun. Kas, tästä saat hyvän miekan, vaan käytäkin sitä kunnialla.»
Antero otti hitaasti aseen. Ponsi oli korea ja hyvä, se näytti herrasmiekalta. Mutta nuorukainen ei ollut uskoa silmiään. Hän veti terän puolitiehen pois tupesta; se oli kirkas ja terävä; häntä ei ollut petetty. Hän katsoi katsomistaan, hypähti sitte nopeasti Peldanin luo, nosti hänen nuttunsa helman huulilleen, heilutti ilosta huutaen asetta päänsä ympäri ja juoksi tiehensä.
Ihmiset katselivat ääneti hänen jälkeensä ja muuan sanoi naapurilleen:
»Nyt hän niin ilostui, ett'ei osannut enää puhuakaan.»
Mutta aika kului ja Miihkalin ääni kuului taas kehottavan: »Asettakaa kuormat riviin ja hevoset liikkeelle, meidän pitää joutua matkaan!»
Väki totteli ja jokainen suoritti, mitä vielä oli tekemättä.
Miihkali ja Yrjö menivät yhdessä pajaan kokoomaan sieltä vielä viimeisetkin aseet. Siellä oli muiden muassa äsken hiottu, kirkas miekka. Yrjö vetäsi sen tupesta, käänteli sitä ja sanoi:
»Tämän miekan takaan minä tunkeutuvan vaikka seitsenkertaisen kilven läpi.»
Miihkali katseli sen välkyntää. »Annas se minulle, veljeni. Minä otan sen ainiaaksi.»
»Sinäkö, rauhan mies? Mitä sinä teet miekalla?»
»Minä aion lähteä taisteluun.»
»Mutta silloinhan teet vastoin isäsi tahtoa ja se on synti.»
»Eikö sitte ole synti jättää äitini auttamatta häntä hädässään?»
»Äitisikö?»
»Eikö Suomi ole minun äitini ja eikö se ole hädässä?»
»On todella.» Yrjö aikoi lähteä, mutta Miihkali pyysi:
»Odota vielä vähän, Yrjö, ja sano, onko synti mennä sotaan ja puolustaa isänmaatansa vastoin isänsä tahtoa?»
»Tehdä vastoin isänsä tahtoa on synti, vaan olla puolustamatta isänmaatansa on synti ja häpeä. Siispä et pääse mitenkään syntiä tekemättä, ja sinun on vain valittava joko kunnia tai häpeä.»
Tuli välähti Miihkalin silmistä. »Tuo ei ollut huonosti sanottu, Yrjö.»
»Niinpä on sinun paras tehdä sen mukaan», vastasi hän, ojentaen veljelleen miekan ja lähtien pois pajasta. Miihkali veti taas miekan tupesta katsellakseen sitä, ja monta ajatusta liikkui hänen mielessänsä.
Hänen siinä seisoessaan tuli Elina ja sanoi surun ja ilon sekaisella äänellä:
»No, täältähän sinut viimeinkin löydän.»
Miihkali katsahti ylös. »Niin, lyhyeksi hetkeksi», vastasi hän. Älä odota minua pian takaisin. Minun on vaikea luopua korkeimmasta pyrinnöstäni.»
»Taistelu ja sotilaan elämä ei ole korkein Miihkali.»
»Ei ole korkeampaa kuin vapauttaa isänmaansa tai kuolla sen edestä.»
Elina katsoi häntä kummastellen. Tosinhan Miihkali oli näinä päivinä monestikin näyttänyt hänestä hyvin muuttuneelta, mutta ei koskaan semmoiselta kuin nyt. Seisoihan hän tuossa aivan ilmi tulena.
»Miten silmäsi noin liekitsevät!» sanoi hän. »Miksi minua noin katselet?»
Miihkali seisoi aivan liikahtamatta, vaan kuitenkin näkyi niin selvästi hänessä elävä ja kuohuva voima, kun hän vastasi:
»Taistelun ikävä se tuo liekkiä sydämeeni ja silmiini, ja silmäni vain sanovat, mitä mieleni ajattelee.»
»Mitäs sinä sitte ajattelet?» kysyi Elina. »Minä en sinua ymmärrä.»
»Minä aion seurata muita taisteluun ja pysyä siellä niin kauan, kun sotaa kestää.»
Elinan ääni vapisi, kun hän sanoi: »Et sinä niin ajattele, Miihkali, sinä vain tahdot koetella minua.»
»En ollenkaan. Jos sinun sielusi olisi samanlaatuinen kuin minun, niin ymmärtäisit minua kyllä puhumattakin».
»Muista lupauksesi, muista valasi. Älä luovu korkeasta virastasi.»
»Tämmöisinä aikoina on ainoastaan yksi virka ja minä näen ainoastaan yhden tehtävän. Kaikki muu liitelee sumuna ohitseni, ja tuntoni sanoo minulle, että minä osaan vain tehdä sitä yhtä. Kaikkeen muuhun olen aivan kykenemätön.»
Elina pyyteli: »Miihkali, maa ja taivas huutavat ajan surkeutta ja kirousta, avuttomina, horjuvina ja nääntyvinä kuljeksivat ihmiset hävitetyssä isäinsä maassa ja turhaan etsivät tukea uupuvalle uskollensa, jotakin sädettä sytyttämään sammuvaa toivoa. Korota äänesi näille apua tarvitseville ja anna sanojesi levittää lohdutusta ja virvoitusta heidän sydämiinsä. Yhtä miekkaa enempi tai vähempi taistelussa ei vaikuta mitään, mutta joka sana, jonka sinä puhut Jumalan laupeudesta, putoaa siunauksen siemeneksi ihmisten epätoivoisiin mieliin ja tuottaa hedelmiä ajassa ja vielä haudan toisellakin puolella.»
Elinan sanat putoilivat kuin hehkuvat lyijypisarat hänen päällensä, mutta hän ei kuitenkaan voinut sanoa muuta kuin: »Älä pyytele minua jäämään, minun täytyy lähteä pois.»
Eipä Elina vielä myöntynyt. Hän rukoili, niinkuin elämästä ja kuolemasta taistelija rukoilee: »Sinä olet ainoa, joka vielä voit opettaa meitä luottamaan Jumalan hyvyyteen, sinä olet ainoa viimeinen lehti rauhan palmua; älä hylkää meitä!»
»Älä enää pyytele!» sanoi uudestaan Miihkali. »Minä olen lujatahtoinen mies, ja suurin syntini juuri on, ett'en ole tähän asti ollut luja täydellisesti. Mutta kun sydämeni kerran laajenee ja sykkii jostakin ajatuksesta, silloin sen levottomuutta ei mikään muu voi hillitä kuin tosi toiminta. Minä en saa rauhaa, maa huokailee jalkaini alla, minä kuulen Suomen valitukset, ja minusta tuntuu, kuin kuumia verikyyneleitä putoilisi sydämelleni ja polttaisi sitä.»
»Jumala olkoon sinulle armollinen!»
»Minun isäni teki sinulle väärin silloin, kun liitti sinun kohtalosi minuun.»
»Ja sinä teit väärin silloin, kun vannoit rakastavasi minua, vaikka et ole koskaan rakastanut.» Nyt oli siis Elina saanut sanotuksi, mitä hän oli viime aikoina niin monesti ajatellut.
»Kukapa tämmöisinä aikoina ajattelee rakkautta?» vastasi Miihkali.
Elina katsahti häneen ja siinä silmäyksessä oli koko elämä. Hän sanoi: »Minä olen rakastanut, Miihkali. Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa ja kauemmin kuin vuoden tai kaksi, niin kauan kuin suinkin muistan taapäin. Sinä olet aina ollut minusta korkeinta ja parasta, mitä olen tiennyt, paitsi Herramme Jumala.»