Miihkali veti liikutettuna hänet luoksensa. »Rakastanhan minäkin sinua suuresti. Sinä olet minulle rakas, niinkuin nuoruuteni morsian voi olla, mutta minä en voi jäädä tänne, älä pyydäkään. Jos elän, kunnes voitamme, silloin saat minut tänne jälleen. Toivokaamme sitä päivää. Minä rakastan sinua todella sydämestäni, mutta nyt minun täytyy lähteä. Jää hyvästi pitkäksi ajaksi! Anna anteeksi, Elina, anna anteeksi! minä en voi tehdä toisin.»
Hän irtautui vaimostansa ja riensi pois, mutta kääntyi vielä kerran ja sanoi: »Jos me emme voita, jos onnettomuus lähestyy tänne päin, niin koeta päästä isäni luo. Ota arkkunen kanssasi; siinä on myöskin kirje Gezeliukselle; minä jätän siinä sinut hänen huomaansa ja hän on sinua suojeleva.»
Mutta Elina ajatteli toisin. »Niin kauan kun vielä on kotimaa», sanoi hän, »en minä koskaan lähde vieraaseen maahan. Jos kerran minun kansani voi elää ja kuolla täällä, niin tottahan minäkin voin. Jää hyvästi: Jumala sinua varjelkoon!»
Kaksi suurta kyyneltä valahti pitkin Miihkalin poskia. Hän otti Elinaa käsistä, suuteli niitä kiivaasti ja riensi pois.
Torvet kaiuttivat lähdönmerkkiä. Kuormajono järjestyi yhä pitemmäksi; jo lähdettiin liikkeelle. Jäähyväisiä tehtiin siinä ainiaaksi, moni suru alkoi, pysyäkseen ainiaan suruna, milloinkaan iloksi muuttumatta; mutta maa tarvitsi kaikkien voimaa ja kaikki antoivat sen ilolla.
Jäähyväisten ottajain joukossa oli myöskin Iikka. Hän kiersi ehtimiseen käsivartensa poikansa kaulaan ja tahtoi lakkaamatta suudella häntä, mutta poika viimein koetti jo päästä erilleen. Se liikutti tuskaista äitiä niin, että hän viimein kovasti nyyhkyttäen alkoi lyödä hosua rakkaintansa.
»Sinä kelvoton poika!» torui hän, »etkö häpeä lähteä sanomatta äidillesi jäähyväisiä?»
Liikutettu oli Anterokin, mutta tahtoi kuitenkin mielellään lohduttaa. »Älkää itkekö, äiti; kunhan minä palaan, ei teidän tarvitsekaan enää olla huonoin kaikista.»
»Ei se kohta tapahdu.»
Antero puristi vielä kerran äitinsä kättä ja riensi pois miesjoukkoon, joka jo oli valmiina marssimaan. Hetkinen oli kolkkoa hiljaisuutta, vaan kohtapa miehet alkoivat sotalaulunsa lievittääkseen eron tuskaa sekä itselleen että niille, jotka jäljelle jäivät.
Ylös te, hurskaat sankarit, nouskaa!
Huutaa meille synnyinmaa.
Taivas ja maa ovat veriruskeat!
Huokaavat perheet tuskissa.
Vihamiesten joukko päällemme karkaa,
Kelvoton sodasta pakenee arka,
Jättää aseens', saaliins', henkens',
Vihamies voittaa, viepi tiehens'.
Surkea suruttomuus, surkea suruttomuus!
Herätkää ylös, te isänmaan lapset,
Pukekaa yllenne sota-aseet!
Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa nouskaa!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!
Aika on tullut, päivä nyt koittaa,
Voiton päivä jo kimaltaa.
Kaikukoon riemu, kuningas voittaa!
Ah, kuinka taistelu himartaa!
Rohkealla mielellä astukaa eteen
Hengen voimassa, sota-aseet käteen.
Lyödään nyt voimalla vihamiehet pakoon,
Ajetaan vilkkaasti kaikki vaan lakoon!
Herra auttaa meitä, Herra auttaa meitä.
Herätkäät ylös, te isänmaan lapset,
Pukekaa yllenne sota-aseet!
Kuulkaa, nouskaa! Kuulkaa, nouskaa!
Sotatorvi pauhaa ja soi, sotatorvi pauhaa ja soi!
Jäljelle jäävät seisoivat kuunnellen ja katsoivat lähtevien jälkeen; mutta ennenkuin laulun viimeiset säveleet ehtivät kuolla etäisyyteen, huudahti Iikka äkisti: »Voi, voi, sarka!» ja läksi juoksemaan, minkä jaksoi, sotilasten jäljestä.
XV.
Lybeckerin päämaja.
Vielä elokuussa 1713 oli kenraalimajuri Yrjö Lybecker Suomen sotajoukkojen ylipäällikkönä, ja hänen käskystään oli armeja askel askeleelta peräytynyt ilman ainoatakaan miekansivallusta. Venäläisiä oli 20,000 miestä Helsingissä; tsaari itse oli siellä väkensä keskellä, tarkasteli varustuksia ja yhä vahvisteli niitä, järjesteli kaikki ja valmisteli koko Suomen valloitusta. Kamalan hiljaista oli kaikkialla, maan asujanten toivo hälveni hälvenemistään, tulevaisuus näytti yhä tukalammalta. Ylipäällikkönsä kahlehtimana seisoi armeja epätoivoissaan ja koko maa tuskitellen odotti jokaisen uuden päivän valkenemista. Koko tämä vuosi oli kuultu ainoastaan surusanomia, vaara ja kauhu tunkeutuivat hetki hetkeltä yhä lähemmäksi, epävarmuus kasvoi yhä hirvittävämmäksi, mutta Ruotsista vain ei kuulunut mitään apua. Ilon välähdys tosin levisi siitä menestyksestä, jolla amiraali Lillje taisteli venäläislaivastoa vastaan Suursaaren seuduilla, mutta mitä hyötyä siitäkään tuli kun armeja ei tukenut laivastoa. Lilljen täytyi kolmella laivallansa peräytyä takaisin Viron puolelle. Siten jäi koko sisäsaaristo avoimeksi vihollisille. Mutta Lybecker vain yhä peräytyi. Nyt hän jo oli Hämeenlinnassa ja venäläisjoukko seurasi häntä pohjoiseen päin. Armfelt oli kyllä saanut käskyn ratsuväellä lyödä takaisin yksityisiä vihollisosastoja ja suojella kansaa ryöstelemisistä kaikkialla, missä vaara oli suurin, mutta hänenkin täytyi vähitellen peräytyä suuren vihollisvoiman jaloista. Koko Uusimaa oli täynnänsä vihollisia ja tie oli avoinna Suomen pääkaupunkiin.
Oli jo iltapuoli päivää, vaan vielä aurinko paistoi kirkkaasti Hämeenlinnan yli sekä suomalaisten leiriin, joka oli sen ulkopuolella. Ilma oli tyyni ja kaunis, mutta vähäpä niitä oli, jotka näyttivät huomaavan luonnon kauneutta, vaikka elämä niin kaupungissa kuin leirissäkin oli hiljainen. Kaikki ihmiset, joita näkyi, olivat alla päin ja kolkot kasvoiltansa. Kenraalimajuri Yrjö Lybeckerin ja hänen esikuntansa päämaja oli kaupungissa, mutta itse leirissä oli sitä paitsi eri telttoja ylempien päälliköiden varalla. Eräässä niistä istui hänen ylhäisyytensä Lybecker, palanen juustoa ja leipää kädessä, ja korkealla telttatuolilla vielä laihemmalta näytti hänen laiha vartalonsa, kun hän istui ja kapeat kasvot vielä kapeammilta siinä kuvassa, joka hänestä oli syntynyt teltan seinään. Lybecker ei enää ollut nuori, hänen paras ja ehkäpä onnellisinkin aikansa oli kulunut hiljaisuudessa, kenenkään sitä huomaamatta. Historia tietää hyvin vähän taikkapa ei mitään hänen nuoruutensa vaiheista; se kuitenkin tiedetään, että hän oli kauan, noin 20 vuotta, palvellut ratsumestarina ensin Skoonen ratsurykmentissä ja sitte ratsuhenkivartija-rykmentissä, mutta 1703 tapahtui tärkeä käänne hänen elämässään. Silloin hän yleni majuriksi, pääsi 1704 överstiluutnantiksi, 1705 maaherraksi Viipuriin, 1706 kenraalimajuriksi ja 1707 vapaaherraksi. Mikä hänelle tuotti tuollaista menestystä, lienee nyt aivan tietämätöntä. Tosinhan hän oli Puolan sodassa 1704 ja 1705 tehnyt muutamia pieniä partioretkiä jotenkin hyvällä menestyksellä, mutta mitään erinomaista ei hänen elämässään ole nähtävänä. On lausuttu luulo, että Lybeckerin menestys suuressa määrässä riippui mahtavasta Kasten Feifistä, jonka hyvässä suosiossa hän oli. Jos Feif tuolla tavalla auttoi Lybeckeriä, niin epäillä ainakin sopii, oliko se oikeastaan mikään apu, sillä olipa Lybeckerillä mitä ja miten hyviä ominaisuuksia hyvänsä, niin sotilas hän ei ollut, vaan tuli Suomen joukkojen päällikkönä ainiaaksi onnettoman kuuluisaksi. Häntä moitittiin mahtavuutensa aikana mielivaltaisuudesta eikä se suinkaan vähentänyt yleistä vihaa maan pelkuria päällikköä kohtaan.
Hänen ylhäisyydellänsä oli nyt tekemistä kirjurinsa kanssa, joka pöydän ääressä selaili paperikasaa; mutta työ näytti jo valmistuneen, sillä kirjuri nousi sanoen:
»Nyt on kaikki valmis, teidän ylhäisyytenne.»
Lybecker katsahti ylös ja vastasi vähän hajamielisesti: »Jaha, vai niin, hyvä! Mutta vielä yksi asia. Kirjottakaa minun tervehdykseni kuninkaalliselle neuvoskunnalle Tukholmaan ja sanokaa minun toivovan, että jo vuosikausia luvattu apu sieltä Ruotsista viimeinkin tulee. Sanokaa heille myöskin, että me siihen luottaen istumme täällä rauhassa toistaiseksi ja hätätilassa peräydymme pohjoista kohti. Sillä vaikka meidän armejamme, kun nostoväki tulee, kasvanee ehkä 13,000-miehiseksi, en minä kuitenkaan huoli lähteä venäläisiä vastaan ennen aikojaan, sillä heitä sanotaan olevan 20,000. Sanokaa heille minun sotatapani olevan, ett'en koskaan pane mitään vaaraan.»
Kirjuri pani asiat muistiin ja vastasi sitte: »Se on merkitty, teidän ylhäisyytenne.»
»Sanokaa heille», jatkoi Lybecker, »että köyhyys kasvaa täällä kasvamistaan.»
Kirjuri taaskin kirjotti. »Jo on merkitty.»
»Mitä luulette, Schreiber, onkohan heillä aavistusta, että minä olen pitänyt eri hintaa dukaatilla?»
Kirjuri mietti vähäsen. »Sanotaan sinne kirjotetun Suomesta valituksia, että teidän ylhäisyytenne olette vastaanottaessanne lukenut kruunun dukaatit 13 taaleriksi, vaan pois antaessanne pitäneet niillä hintana 15 taaleria.»
»Vai niin! Sanotaanko niin! No, se on ainakin vain epävarma huhu ja viisainta on olla koskematta siihen asiaan. Kirjottakaa siis vain, että me olemme ylenmäärin köyhät, niin että meillä tuskin on edes kruunun äyriäkään, ja että me melkein yksinomaan elämme sillä, mitä Frisius, se kunnon mies meille antaa. Tukholmassa tiedetään jo hänen koko vuoden ostaneen omilla rahoillaan kaikki, mitä laivastoon tarvitaan, ja nyt voitte niille herroille kertoa hänen myöskin luvanneen pitää huolta armejan tarpeista, ett'ei meidän tarvitsisi nähdä nälkää. Kirjottakaa, että sotamiehet ovat tähän asti saaneet 50 leiviskää jauhoja kuukaudeksi kutakin komppaniaa kohti ei kuitenkaan pelkkiä ruisjauhoja, vaan ohran ja kauran sekaisia. Nyt minä kuitenkin aion muuttaa ruokajärjestystä ja vähentää annoksia.»
Tässä keskeytti kenraalin puheen pikku porsas, joka hypiskellen tuli sisään, yllä punainen puku ja kaulassa kultainen rengas. Porsasta seurasi vanhanpuolinen mies livrea-puvussa. Hän oli kenraalin kamaripalvelija Person ja piteli kiinni vitjoista, joiden toinen pää oli kiinnitetty porsaan kaularenkaaseen.
Lybeckerin silmät pyörivät ilosta, hän nauroi ja tervehti semmoisella äänellä, kuin olisi ollut hyvinkin virkistynyt: »Ah, nöyrin palvelijanne! Vai tulitte tänne! Kas niin, tulepas lähemmäksi, poikaseni! Kuinkas nyt jaksat tänään?»
Person kumarsi uudestaan. »Tottahan nyt hyvin voitaneen jos milloinkaan.
Ettekö huomaa mitään, teidän ylhäisyytenne?»
»Jaha, kyllä näen, kyllä näen.»
»On merkitty, teidän ylhäisyytenne», kuului väliin kirjurin ääni.
»Hyvä on, kunnon Schreiber. Vaan nyt on parasta meidän vähän levähtää. Te saatte itseksenne sommitella kokoon kirjeen. Siihen tulee vielä minkä mitäkin, mutta minä ensin ajattelen asioita. Älkää unhottako kallista aikaa, kirjottakaa siitä laveasti. Mitenkä olivatkaan viimeiset tilimme? Mitä maksoivat rukiit?»
»10 taaleria tynnyri.»
»Entä suolattu liha?»
»26 taaleria leiviskä.»
»Hyvä, hyvä. Kyllä kuulen, että teillä on asiat selvillä. Kirjottakaa kaikista heille tarkkaan, ja kun saatte kirjeen valmiiksi, tuokaa se minulle allekirjotettavaksi. Nyt saatte mennä.»
Kirjuri läksi, mutta Lybecker huusi hänet vielä takaisin.
»Kirjottakaa myöskin, että sotamiehillä on vain vanhoja univormun repaleita eikä meillä ole varaa hankkia uusia.»
Kenraali oli hypähtänyt ylös kirjuria takaisin kutsumaan. Nyt hän palasi ja kävi istumaan.
»Kuulkaas, hyvä Person», sanoi hän, »te luotatte liian paljon minun suosiooni, kun alinomaa juoksette tänne, niinkuin minulla ei koskaan olisikaan muuta tekemistä kuin ottaa vastaan teitä. Minkä tähden te nykyään kärkytte minun ympärilläni sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan? Pitäisihän teidän ymmärtää, että minulla on muutakin tekemistä kuin leikkiä lapsen tavalla.»
Person käänsi katseensa maata kohti ja astui takaperin, ikäänkuin aikoen poistua, mutta porsas hypähti eteenpäin ja veti vitjoista. »Antakaa anteeksi, teidän armonne. En minä ollenkaan aikonut tulla tänne, mutta tämä viisas elukka ei minulle antanut rauhaa, ennenkuin poikkesimme telttaan.»
Lybeckerin kasvot kirkastuivat. »Hm, vai tahtoi hän itse tulla?»
»Niin toden totta, ei hän antanut minulle vähintäkään rauhaa. Ja muuten toivoin minä sen miellyttävän ja huvittavan teitä, kun sillä on uusi univormu, jonka juuri sain valmiiksi.»
»Ah tosiaankin! No, johan näenkin, että olette tehnyt uuden nutun kultapojallemme. Katsotaanpas! Eipä juuri huonoin. Mutta rengas? Eiköhän se purista kaulaa?»
Person kumartui ja näytti, ett'ei siinä ollut mitään vaaraa. »Ei suinkaan, näettehän itsekin, teidän armonne, että koko sormi mahtuu väliin. Kas vain, miten viisas elukka se on. Hän ihan ymmärtää, että teidän armollanne on huolia ja murhetta mieltä rasittamassa, ja nyt se tahtoo hyppimisellään ja reippailla äänillään ilahuttaa teidän ylhäisyyttänne.»
Lybecker hymyili kummastellen. »Mitä, luuletteko todellakin niin, hyvä
Person?»
»Kyllä minä sen tiedän. Minä tiedän, että Bellario on viisain elukka auringon alla ja rakastaa teidän ylhäisyyttänne enemmän kuin kukaan muu paitsi minä, enemmän kuin kapteeni Yrjökin.»
»Niin, minä tiedän, että te olette minun uskollisin mieheni, kunnon
Person.»
Person astui askelta likemmäksi. »Kyllä olenkin, teidän ylhäisyytenne; kyllä olen ja sentähden uskallan kaikessa nöyryydessä rukoilla teidän armoanne pitämään minua muistissa.»
»Muistan, muistan, kunhan vain oikea hetki tulee.»
»Ah, se hetki ei koskaan tuo mitään hyvää, teidän armonne. Tiedän minä monenkin sitä odotelleen, vaan kaikille heille on käynyt onnettomasti.»
Lybeckerin ajutantti astui telttaan ja antoi kenraalille kirjeen. »Sanan tuoja laivastosta», sanoi hän »toi tämän kirjeen amiraali Lilljeltä; hän odottaa pääsöä puheillenne.»
Kenraali mursi sinetin ja luki, heitti sitte kirjeen pöydälle ja sanoi vähän hajamielisesti: »Minä tahdon puhua kenraalien Armfeltin ja De la Barren kanssa.»
»Entä sanantuoja?» kysyi ajutantti.
»Hän odottakoon.»
Ajutantti poistui ja teltassa olijat pysyivät vaiti. Ainoastaan porsas häiritsi hiljaisuutta, iloisesti röhkimällä ja hyppimällä kenraalin polville. Person seisoi kuin tulisilla hiilillä; muutaman minuutin kuluttua piti hänen poistua toisten tieltä, ehkäpä ainiaaksi. Tämmöisinä aikoina ei mitään käynyt niin tarkkaan edeltäpäin arvaaminen. Epävarmuus teki hänet rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen, niin että hän taas alkoi puhua:
»Niin on, kuin minä sanoin: viisaampaa elukkaa ei ole. Hän tietää teidän armollanne olevan taskussa sille jotakin hyvää ja pöydällä myöskin, eikä hän nyt ennen rauhoitu, kuin saa ne suuhunsa. Kas, miten kiire sillä on. Hän tietää, että korkeain herrain tultua on liian myöhä.»
»Ei suinkaan, kelpo Person. Kyllä minulla aina on aikaa uskollisille ystävilleni.»
»Ah, teidän ylhäisyytenne, jospa tohtisin uskoa, että teidän armonne tahtoisitte kuulla minua nyt; minä en uskalla odottaa oikeaa hetkeä; saattaisihan minulle käydä, niinkuin kävi kauppias Bytingille sekä Lindille ja Varpuselle.»
Kenraalin silmät suurenivat. »Mitä tarkotatte?»
»Eikö kauppias Byting ollut liitossa teidän ylhäisyytenne kanssa, kun ne suuret viina-aamit tulivat Rostockista, ja eivätkö Lind ja Varpunen olleet tottuneimmat salapurjehtijat, kuin koskaan on kynnellyt Paraisten vesiä, mutta minä heitä kuitenkin varotin, sillä minä olen huomannut kaiken riippuvan siitä, miten kauan onni antaa toisten pidellä itseään kiinni. Niin, minä varotin heitä, mutta he luottivat siihen, että vaikkapa heidät nipistettäisiinkin kiinni, niin ei teidän armoanne kuitenkaan saada kiinni ettekä te jätä heitä pulaan.»
»No, älkäähän nyt huutako noin kovasti!»
»Minä vain tahdon sanoa,» jatkoi Person, »että kun suuret viina-aamit tulivat, otettiin kiinni kauppiaat, Lind ja Varpunen ja monta muuta, ja moni heistä istuu nyt kuritushuoneessa, ehkäpä ainiaaksi.»
Kenraali hypähti ylös tuoliltaan.
»Saatte mennä tiehenne! Ulos heti!»
Person astui nöyrästi muutaman askeleen takaperin, sanoen: »Raskaalta tuntuu, kun vanhaa, uskollista palvelijaa näin kohdellaan. Minä lähden, koska teidän armonne käskette, mutta kun joku toinen astuu minun sijaani, silloin näkyy paljo semmoista, joka nyt on kätkettynä maailmalta.»
»Mitä lempoa te sitte oikeastaan tahdotte? Eikö minulla ole muuta tekemistä kuin kuunnella lorua vanhoista salapurjehtijoista?»
»He olivat teidän armonne palvelijoita niinkuin minäkin ja minua ehkä odottaa sama kohtalo. Sentähden minä mielelläni nauttisin elämää niin kauan kun voin, mutta minun palkkani on vähäinen, se maksetaan 15 taalerin mukaan dukaatilta ja…»
»Hävytön!» tiuskasi kenraali niin voimakkaasti, kuin häneltä muuten harvoin kuultiin taikkapa ei koskaan. »Semmoista palkkaa kuin teillä, ei ole kellään muulla koko armejassa! Kansa näkee nälkää eikä itsellänikään ole mitään, mutta te, te ette koskaan saa kylliksenne. Vuosi vuodelta olen lisännyt teille sekä oikein että väärin ja kuitenkin… Mutta nyt onkin kaikki lopussa. Ei taaleriakaan enää, se on viimeinen sanani.»
Lybecker heittäytyi kiihtyneenä tuolille. Semmoisena ei häntä oltu nähty pitkään aikaan, mutta Person tunsi kyllin hyvästi herransa eikä suinkaan vielä jättänyt asiaansa niin vähällä. Vaan ennenkuin hän ehti itse oikein päättää, mihinkä keinoon hänen nyt piti ryhtyä, astuivat telttaan kenraalit Armfelt ja De la Barre ynnä heidän ajutanttinsa Fieandt ja Hastfer.
XVI.
Sotaneuvottelu.
Kaikki äsken telttaan tulleet upseerit olivat reippaita ja muhkeita miehiä vaikka ijässä oli suuri erotus ja samoin elämänvaiheissa. Ylevänä ja synkkänä seisoi siinä Armfelt, suru maan kurjuudesta maalattuna otsalle, mutta vahvatekoinen vartalo ja kirkas katse todistivat hänen voimansa murtumattomaksi. Koetuksia ja puutetta oli tällä miehellä ollut kumppanina aina lapsuudesta asti, mutta ne eivät kuitenkaan olleet muuttuneet rasittaviksi kahleiksi, vaan portaiksi, joita myöten hän askel askeleelta nousi ja hankki itsellensä suuren nimen, joka on ainiaan seuraava hänen muistoansa ja julistava hänen sotilas- ja isänmaanystävämainettansa. Armfelt syntyi Inkerinmaalla 1666 ja kadotti 9 vuoden ijässä isänsä sekä kohta sen jälkeen rälssien peruutuksen eli reduktsionin kautta isäinsä tilukset, niin että hänen jo hyvin aikaisin täytyi tulla omin neuvoin toimeen. Hämeen-Uusmaan ratsujoukon översti, vapaaherra Otto Wellink otti isättömän pojan huomaansa; Armfelt pääsi hänelle paashiksi. Vähää myöhemmin toimitti Wellink pojalle täydellisen varustuksen, hevosen ja 100 riksin palkan sekä 1683 korpraalinpaikan erääseen rykmenttiin. Kolmen vuoden kuluttua läksi Armfelt asianomaisten luvalla Ranskaan ja rupesi palvelukseen ruhtinas Ferdinand Fyrstenbergin rykmenttiin. Siellä hän 17 kuukautta kantoi tavallisena sotamiehenä muskettia, mutta yleni sitte tuon tuostakin, kunnes hänet viimein 12 vuoden kuluttua nimitettiin kapteeniksi. Koko ajan oli Armfelt osottanut suurta taitoa ja rohkeutta Hän oli seurannut ranskalaisarmejaa moneen taisteluun ja piiritykseen, ollut Nizzassa, Villa Frankassa ja Susassa Italiassa sekä Valenciennesissa ja Athissa Belgiassa, mutta kun Rijsvijkin rauha 1697 lopetti sodan palasi hän kotiinsa Inkeriin ja vuokrasi siellä Hatsinan kruununpuustellin, joka oli viiden peninkulman päässä Nevan suusta. Kohtapa alkoi pitkä sota, jolla Wenäjä etupäässä tarkoitti juuri Inkerin saantia. Silloin Armfelt sai kotiseudun puolustukseen käyttää ulkomailla saavuttamaansa sotataitoa, ja 1701 nimitettiin hänet kenraaliajutantiksi Cronhjortille. Mutta Inkerinmaata ei saatu pelastetuksi Venäjän mahtavilta voimilta; 1703 oli Cronhjortin armeja jo peräytynyt Siestarjoen tälle puolen. Samana vuonna tehtiin onnellinen hyökkäys Lahdenkylässä, jolloin lennähti luoti Armfeltin vasempaan olkapäähän. Tammikuun lopulla 1705 johti hän partioretkeä jäätä myöten Retusaarta vastaan, jossa vihollisen varastot poltettiin, ja pääsiäislauantaina samana vuonna teki hän onnellisen retken samaa jäätä myöten Seitsiin. 1706 oli Armfelt Viipurissa sen piiritysaikana. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin överstiksi Viipurin ratsuväkeen, ja silloin hänen sanotaan saavuttaneen niin paljon rakkautta kansassa, että rusthollarit tänäkin ahtaana aikana kaikin tavoin koettivat viimeiseen asti suorittaa ratsuvelvollisuutensa. Viipurin antauduttua lähetettiin Armfelt eri joukon kanssa Savoon, josta hän kevättalvella teki muutamia onnellisia hyökkäyksiä Käkisalmen lääniin ja tunkeutui aina Jääsken kirkolle asti. Siellä hän näyttää partiojoukkoineen pysyneen syksyyn asti, ahdistellen Viipuria etelästä päin, samalla kun kreivi Nieroth oli pääjoukon kanssa sen länsi-ja pohjoispuolella. Tänä vuonna ylennettiin Armfelt kenraalimajuriksi, joten hän nyt oli ylipäällikön jälkeen ylin mies Suomen armejassa.
Siinä asemassaan seisoi hän nyt hänen ylhäisyytensä Lybeckerin edessä, ja muutaman askeleen päässä seisoi hänen aseveljensä kenraalimajuri Reinhold Johan De la Barre, syntynyt, tietämätöntä minä vuonna luultavasti Liivinmaalla suvusta, joka alkuaan oli ranskalainen. Eräs Antoine De la Barre näyttää 1573 seuranneen Valoisin Henrik prinssiä Puolaan. Hänen poikansa muutti Liivinmaalle, rupesi Kustaa II Aadolfin palvelukseen ja sai läänikseen eli rälssiksi Ermesin sukuperinnön samasta maasta. Tämän Wilhelmin poika Antonius De la Barre kirjotettiin Ruotsin aatelisten lukuun. Hän oli nainut Anna Gertrud von Yxkyll-Gyllenbandin, ja heidän poikansa oli tämä Reinh. Joh. De la Barre. Isonvihan alussa palveli hän Tiesenhausenin virolais-ratsuväessä Inkerinmaalla ja 1703 hänet nimitettiin majuriksi ja samana vuonna sanotaan hänen osottaneen suurta rohkeutta Rajajoen taistelussa. Hän yleni sittemmin överstiluutnantiksi Turun ratsuväkeen ja 1712 överstiksi sekä siirrettiin seuraavana vuonna kenraalimajurina Hämeen-Uusmaan ratsuväkeen.
Muukalainen kun oli Suomen armejassa, hän ei luultavasti koskaan samoilla tunteilla seurannut meidän taistelujamme kuin perisuomalainen Kaarle Armfelt; mutta koska hän oli sankarillinen ja kunnianhimoinen sekä tottunut menestykseen ja saamaan kunniaa muilta, niin tuo nykyinen riippuvaisuus Lybeckeristä teki hänet yhtä kiusautuneeksi kuin kaikki muutkin koko armejassa.
Jo oli ehtinyt levitä huhu, että laivastosta oli tullut jokin sanoma, ja siitä kaikki tietysti saivat aihetta arvailuihin ja kaikenlaisiin toiveihin. Molempien kenraalienkin kasvoista näkyi kiihkeintä uteliaisuutta, kun he kiireesti astuivat Lybeckerin telttaan; mutta mitä he näkivät, oli niin odottamatonta, että he sanan saamattomiksi oudostuen peräytyivät pari askelta.
Armfelt ensinnä keskeytti vaitiolon, sanoen: »Teidän ylhäisyytenne, te kutsuitte meitä.»
»Niin kutsuin…» Siinä keskeytyi kenraalin puhe hänen nelijalkaisen suosikkinsa toimesta, se kun Personin nyäistessä vitjoista äkisti hyppäsi hänen armonsa syliin.
Lybeckerin kasvot kirkastuivat huomattavasti; hän kumartui eteenpäin hyväillen silittelemään porsaan selkää. »Ah, nöyrin palvelija! Katsopas vain; ollaanko nyt niin hyvät ystävät! Niin hyvät herrat, ei kukaan teistä voi uskoa, miten viisas elukka tämä Bellario on. Hän tuntee minut tuhansienkin joukosta ja keskeltä sotamies-armejaa osaa se löytää kenraalinsa.»
Lybeckerin puheille tulleet herrat seisoivat mykkinä, mutta omituinen hymy leikki Hastferin huulilla ja Lybecker astui kädet puuskassa nuorukaisen eteen ja sanoi äreästi: »Te ette usko, herra, te epäilette Bellarion tuntevan minua tuhansien joukosta.»
Hastfer seisoi kuin kynttilä, mutta silmät eivät voineet salata hymyä, jota hän muuten kyllä koetti tukeuttaa, ja äänikin kuului vapisevalta, kun hän vastasi: »Minä vain ajattelin, tuntisikohan Bellario teidän ylhäisyyttänne myöskin siviili- tai juhlapuvussa.»
Lybecker katsoi kummastellen nuorukaista. »Sitä minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Kuulkaas, Person, tuokaa juhlapukuni. Saammepas nähdä, tunteeko Bellario sitte minua.»
Armfelt kalpeni suuttumuksesta. »Teidän ylhäisyytenne luvalla pyydän minä saada poistua.»
»Samaa pyydän minäkin», lisäsi De la Barre aivan suutuksissaan.
»Mitä nyt? Mitä te aiotte, hyvät herrat? Meillä on tärkeitä asioita keskusteltavana.»
De la Barre peräytyi sanoen: »Missä sika on sankarina, siellä ei meillä ole mitään tekemistä.»
»Sika! sika!» toisteli Lybecker. »Kaikkia vielä! Mutta samapa tuo. Onhan huomennakin vielä päivä. Person, viekää pois Bellario ja etsikää käsille minun juhlapukuni.»
»Ettehän vain, teidän ylhäisyytenne, unhota uskollista palvelijaa?
Tiedättehän, mitenkä minun asiani ovat.»
Lybecker otti paperinlapun, kirjotti siihen muutamia sanoja ja virkkoi;
»Näyttäkää tämä, jos minä joskus katuisin.»
Person luki nopeasti kirjotuksen ja kumarsi sanoessaan: »Teidän ylhäisyydellänne ei ole ketään uskollisempaa palvelijaa.» Hän veti Bellarion pois kanssansa teltasta.
Ylipäällikkö astua tallusteli levottomasti ympäri, mikäli tila huoneessa salli, pysähtyi viimein kenraalien eteen ja kysyi:
»Mitä te noin katsotte minuun?»
Armfelt malttoi mielensä. »Teidän ylhäisyytenne, te kutsuitte meitä ja me aavistamme tärkeitä asioita. Sanotaan tulleen sanantuojan laivastosta.»
»Niin on tullut. Tässä on kirje Lilljeltä. Amiraali on tavannut venäläislaivaston Suursaaren ja Pellingin välillä ja on saavuttanut loistavan voiton.»
»Teidän ylhäisyytenne, antakaa meidänkin nähdä kirje!» pyysi Armfelt.
Kun kenraalit saivat luetuksi amiraalin kirjeen, kysyi Lybecker: »No, mitä luulette? Mitä on tehtävä? Minun mielestäni ei mitään, ennenkuin luvattu apu ehtii Ruotsista tulla.»
De la Barre heilautti ivallisesti hymyillen päätänsä ja vastasi: »Sitä apua olemme jo nytkin liian kauan turhaan odottaneet.»
»Ja saamme kaiketi odottaa tuomiopäivään asti, sillä Ruotsilla ei ole mitään antaa», lisäsi Armfelt.
»Siltä näyttää,» vastasi Lybecker luottavasti, »mutta toivoahan aina saattaa ja sill'aikaa on viisainta olla liiaksi uskaltamatta ja saavuttaa voitto hiljaisella peräytymisellä.»
Armfelt huokasi syvään. »Jos voittaisimme peräytymisellä, niin johan koko tsaarin valtakunta olisi meidän. Vaan nyt ovat päinvastoin viholliset anastaneet suuren osan meidän isänmaastamme ja häpeä on vienyt paljon meidän kunniastamme. Nyt on pelastettava, mitä vielä on pelastettavissa.»
»Te puhutte rohkeita sanoja, hyvä herra», virkkoi Lybecker, asettuen istumaan suoraksi kuin seiväs.
De la Barren suuret tummat silmät säihkyivät; hän heti vastusti: »Ei niin rohkeita, ett'ei rohkeampia tarvittaisi, jos totuuden pitäisi kokonaan tulla ilmi, sillä kuningas, kansa, valtakunta ja koko maailma voisivat kyllä osotella meitä sormellaan ja kysyä: Missä piileskeli Suomen armeja silloin, kun Viipuri taisteli ja kukistui? missä se oli, kun venäläiset Pernajanlahdessa odottelivat ratsuväeltänsä apua? miksi ei Armfelt saanut, niinkuin pyysi, mennä Pyhtäälle ja ajaa sen ratsuväen takaisin, ennenkuin se ehti yhtyä pääjoukkoon? Jos teidän ylhäisyytenne olisi täyttänyt meidän pyyntömme, niin ei nyt venäläisillä olisi lujaa jalansijaa maassamme, sillä Ruotsin laivasto oli viimeinkin Lilljen johdolla tulossa ja hän olisi voinut meren puolelta tunkeutua vihollisleiriin, jos me olisimme yht'aikaa hyökänneet maan puolelta. Mutta teidän ylhäisyyttänne ei saatu taivutetuksi siihen, te annoitte vihollisosastojen yhtyä rauhassa. Me, niin, me vaan peräydyimme Porvooseen ja sitte…»
»Vaiti, herra!» tiuskasi Lybecker, vaan De la Barre jatkoi:
»Ei, vaan vielä muutamia sanoja, teidän ylhäisyytenne. Kun venäläiset, 23,000 miestä, seurasivat meitä, käännyimme me taas pois rannalta, annoimme heidän marssia Helsinkiin ja rakentaa sinne varustuksia, ja sillä tavalla on tsaari saanut lujan jalansijan Kymin tällä puolella. Me kuitenkin yhä vain istumme kädet ristissä, mitään tekemättä ja osaamatta mitään muuta tehdä kuin peräytyä.»
Lybecker hypähti ylös tuolilta ja tiuskasi: »Ja kaikkea tuota uskallatte sanoa minulle!»
»Teidän ylhäisyytenne,» vastasi Armfelt vakavasti, »kaikella on rajansa, ja nyt on jo aika julkisesti puhua asiat, niinkuin ne ovat. Meidän asemamme tulee päivä päivältä yhä arveluttavammaksi, ja mitä aiotaan tehdä, se pitää tehdä pian.»
»Ennen kaikkea pitäisi minun syyttää teitä kaikkia kapinan teosta ja kunnioituksen puutteesta. Hirttää, ampua teidät pitäisi! Minä en käsitä, miten te uskallattekaan!»
»Olemme me uskaltaneet paljon enemmänkin», virkkoi De la Barre, kiivaasti viskaten Lilljen kirjeen takaisin pöydälle.
»Minä pyydän ja rukoilen teidän ylhäisyyttänne!» sanoi Armfelt.
Lybecker löi onnettomuuden tuskassa kätensä yhteen, ojensi ne liikutettuna kenraaleja kohti ja huusi käheästi: »Ja minä rukoilen teitä, hyvät herrat, älkää minua enää kiusatko! Ettekö näe, että minä teen itsessäni ihmeitä ja kukistan suuttumustani, jonka kuitenkin pitäisi nyt ukkosena iskeä teihin molempiin. Eipä juuri ole mitään vaivaa suuria sanoja puhuessa, mutta toista on sitte, kun asia vaatii työtäkin, kun on näytettävä, mitä todella uskalletaan. Enhän minä», lisäsi hän levollisemmin, »epäile teidän rohkeuttanne, rakas Armfelt, enkä teidänkään, De la Barre, mutta eiväthän päälliköt ole koko voima eikä pää ole koko mies. Ja armejassa pitää miesten rohkeuden olla yhtä lujana ja varmana kuin päällikköjen. No niin, saammepahan nähdä. Minä aion kutsua teidät, hyvät herrat, huomenna neuvottelemaan, ja silloinpahan saamme nähdä, kellä on rinnassa rohkeutta uskaltaa jotakin siinä urotyössä, joka on tehtävä. Minun ehdotukseni on oleva suuri, niin, todellakin suuri. Minulla on rohkeita aikeita ja minä uskon itseeni, niinkuin voima uskoo, ja minä tunnen itsessäni, että se voima vaikuttaa väkijoukkoon. Minä teille sanon, että älköön kukaan silloin tulko peloissaan neuvotteluun. Minä olen sankari ja kuninkaan ensimäinen mies ja minä myöskin vaadin uskollisia miehiä kokoutumaan ympärilleni. Väestä riippuu hyvin paljon taistelussa.»
Nuoret ajutantit katsahtivat äkisti toinen toistansa silmiin ja hyvin punastuen sanoi Fieandt:
»Herra kenraali, ettehän vain epäille, että meidän rinnassamme on kylliksi rohkeutta silloin, kun viimeinkin toiminnan hetki tulee, koska meillä kerran on ollut rohkeutta sokeasti totella teitä ja saattaa asiat sille kannalle, kuin ne nyt ovat?»
Lybecker hämmästyi. »Mitä te uskallatte sanoa, herra?» tiuskasi hän. »Millaista puhetta! Te ette tule meidän neuvotteluumme huomenna. Te saatte ryömiä arestiin heti paikalla ja istua siellä, kunnes minä teitä kutsun. Mikä te luulette olevanne? Luutnantti te olette ja lisäksi suomalainen, siinä teidän ansionne. Ja tuota rohkeutta, jota niin kehutte, ette vielä ole näyttänyt, hyvä herra, eivätkä teidän maanmiehennekään ole sitä näyttäneet. Kaksi asiaa he minun tietääkseni osaavat, syödä ensin ja maata sitte.»
Lybeckerin sanat tunkeutuivat kuin miekan pistos nuorukaisen sydämeen ja herättivät siellä eloon kauan kyteneet tunteet. Hän ajatteli omaisiansa ja kansaansa semmoisina, kuin oli oppinut tuntemaan heidät taisteluissa. Hän näki isänsä ja vanhemman veljensä taistelevan Tiesenhausenin urhoollisessa rykmentissä Liivinmaalla, hän muisti Tallinnan piiritystä De la Barren johdolla; miten oli taisteltu siellä ja ennen Suomessa ja miten nyt taisteltiin täällä Suomessa! Mitä voimaa ja rohkeutta hän olikaan ennen nähnyt, kun veli 34 suomalaisensa kanssa hävitti venäläisten linnotukset Muolassa ja sitte vielä kerran vallotti samat linnat, kun vihollinen sai ne jälleen rakennetuksi. Kymijoen, Karjalan, Karjan sillan ja monen muun taistelun sankarit astuivat elävinä hänen silmäinsä eteen, kehottaen häntä pesemään pois häväistystä, jonka heille oli viskannut vasten silmiä valtakunnan pelkurimaisin mies, ja muistamatta mitään muuta vastasi hän rohkeasti:
»Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne, mitä unta me sitte näemme noin maatessamme? Me näemme teidät seisovan oikeuden edessä vastaamassa näistä ajoista ja teidän sijassanne olevan kunnon miehen.»
Lybecker raivostui: »Tuokaas tänne miekkanne! Antakaa pois se! Tuolla lailla puhuessanne ette sitä tarvitse.»
Mutta raivoissaan oli nuorukainenkin. Viha ja ylenkatse kuohuttivat hurjasti hänen vertansa. Hän sivalsi miekan tupesta, katkoi sen palasiksi ja viskasi ne kenraalin jalkain eteen, äristen hampaiden välistä: »Konnan käsi ei saa sitä häväistä!»
»Hoi, vahti!» huusi Lybecker ja vahtimies tuli. Kenraali sanoi korpraalille: »Te vastaatte, että tämä herra pysyy lukon takana.»
Vahti vei pois Fieandtin ja Lybecker astua sipsutteli kiihtyneenä edestakaisin. »Kurjaa!» tiuskasi hän. »Kurjan kurjaa todella! Minä olen liian hyvä, kun annan väen ja päälliköiden kinastella ja aina hidastelen, milloin pitäisi rangaista, enkä tee koskaan rangaistuksen esimerkkiä, jota voitaisiin kertoa yli koko maan. Se ehkä katkoisi siivet tuolta rohkeudelta, joka tekee joka kielen niin hävyttömäksi sekä suurissa että pienissä asioissa, kun on vaan puhe minusta. Mitä minä sille osaan, että väki tässä seisoo alastomana? Mitä minä osaan siihen, että väellä ei ole leipää?» Hän kääntyi upseerien puoleen: »Mitä minä sille taidan, että köyhyys leviää leviämistään nyt paljoa pahemmin kuin ennen!» Lybecker katseli herrojansa lapsellisella voitonriemulla, ikäänkuin ylpeillen, ett'ei kukaan voinut velvottaa häntä toimittamaan vaatteita ja leipää armejalle.
Hetkisen olivat kaikki vaiti, ehkäpä kenraalit epäilivät, tokkopa ollenkaan maksoi vaivaa puhua enää mitään tuolle onnettomuuden päällikölle, vaan viimein kuitenkin De la Barre sanoi:
»Teidän ylhäisyytenne, sille te ette mitään voi, mutta teidän on syy, ett'emme me saa taistella. Sotamies ei murise siksi, että hän näkee nälkää, eikä siitäkään, että hän on repaleissa, melkein alastomana talvipakkasessa. Ei, vaan hän murisee siksi, ett'ei hän saa koskaan taistella.»
Niistä sanoista vuosi uutta öljyä kenraalin vihan tuleen, hän ei enää jaksanut pysyä maltillisena. »Vai niin, vai tekin!» tiuskasi hän. »Niin, taistelu, taistelu ja yhä vain taistelu on ainaisena tunnussanana! Ettekö luule minun tietävän kaikkea lorua, jota nyt siitä laverrellaan? Saattaa kyllä olla hyvä taistella, mutta minä puolestani ennemmin säästän sotaväkeä. Pitäähän olla hyvä väkeänsä kohtaan eikä panna sitä alttiiksi, ennenkuin muu ei auta. Minä odottelen oikeaa hetkeä, hyvät herrat, ja tiedän kyllä aikani, se kyllä tulee, kunhan joutuu.»
»Ell'ei se nyt ole tullut, niin emmepä koskaan tässä elämässä enää näekään sen tulevan», sanoi Armfelt kylmästi ja katkerasti, mutta De la Barre, nuori ajutantti, ei enää jaksanut hillitä mieltänsä. Harmi ja tuska saivat hänen äänensä vapisemaan, mutta sanat olivat kuitenkin selvät kun hän liikutettuna puhui:
»Oikea hetki on ammoin paennut käsistämme, sentähden sotaväki napisee. Toinen puoli Suomea on jo venäläisten vallassa eikä ole juuri kertaakaan paljastettu miekkaa, ei juuri nimeksikään ammuttu estääkseen ruhtinas Galitsinin ja tsaari Pietarin väen etenemistä. Sotamies näkee isänmaansa olevan päivä päivältä suuremmaksi kasvavassa vaarassa, vaan näkee samalla itsensä sidotuksi, hän tahtoo kyllä, vaan ei saa auttaa; hän näkee rakkaimpia seutujansa hävitettävän, näkee kotinsa ja kotiväkensä turmioksi kasakan rientävän, mutta itse olevansa sidottu päällikön käskyillä. Tarvitaanpa rohkeutta ja urhoollisuutta, tarvitaan lain kunnioitusta, että vieläkin totellaan, tarvitaan voimaa ja paljon enemmän uljuutta kuin taistelussa kuolemiseen!»
Lybecker horjui maahan kukistumaisillaan, vaan malttoi mielensä, joi vettä ja astui pari kertaa edestakaisin sekä sanoi sitte nähtävästi tyynempänä: »Puhuttepa varsin suoraan, hyvät herrat. Tällä kertaa annan teille kuitenkin anteeksi.» Hänen ylhäisyytensä oli jo ammoin huomannut valtansa murtuneen; väkivallalla ja sotaoikeudella hän ei päässyt mihinkään. »No niin, me ajattelemme taistella, kun vain aika siihen tulee. Huomenna on minun neuvotteluni.»
XVII.
Kansaa.
Kenraalin puheen keskeytti ulkoa kuuluva kova huuto, ja kun hän katsahti sinne, näkyi vanha vaimo tuskaisesti taistelemassa paria sotamiestä vastaan, jotka eivät olisi tahtoneet häntä laskea telttaan. Vaimo oli Iikka, joka nyt oli ehtinyt jo leiriin. Lybecker meni ulos ja viittasi sotamiehille päästämään hänet irti.
»Mitä tämä on?» kysyi hänen ylhäisyytensä.
»Armollinen herra,» rukoili Iikka, »älkää rangaisko meitä, viattomat me olemme.»
»Mitä te tahdotte?»
»Ah herra, ettekö tiedä, että nostoväki on tulossa tänne? He ovat jo kauan olleet matkalla sotajoukkoon, ja minä luulin heidän ehtivän tänne jo ennen minua.»
»No entä sitte? Mitä teillä on nostoväen kanssa?»
»Herranen aika, ettekö, teidän armonne, tiedä, että minun ainoa poikani on siellä? Antero, se sama, jota ne ennen aina sanoivat räätäliksi sentähden, että minä hyvällä ja pahalla koetin häntä saada pysymään räätälin opissa, sillä…»
»Mene lemmon tuuttiin räätälinesi! Mene tiehesi, akka!»
Iikka pani rukoilevaisesti kätensä ristiin. »Voi älkää, teidän armonne, armahtakaa minua! Antero ja minä olemme köyhimmät kaikista köyhistä tänä kurjuuden aikana, ja minä rukoilen, rakas, armollinen herra, antakaa minun pojalleni mekko siitä uudesta sarasta, jonka Marttilan emäntä lahjotti nostoväelle, sillä hänen vaatteensa ovat niin huonot, ett'ei paikkaamisesta enää ole apua, kun paljas iho paikoittain rupeaa paistamaan läpi. Talvi on jo tulossa ja köyhä vain tietää, miten vaikea on pysyä kunnollisena, kun ei edes ole toivoakaan paremmista ajoista. Se poikanen on vielä nuori ja minä olen hänen äitinsä.»
Lybecker pudisti hurskaasti päätänsä. »Te olette varmaankin hullu,» sanoi hän, »jos luulette minun ehtivän ja voivan pitää huolta kaikkien repalehtijain mekoista ja nostoväen saroista. Menkää komisarjuksen luo ja puhukaa hänelle. Kas niin, hyvästi nyt.»
Kenraali väistyi syrjään puhelemaan juuri tulleen ajutanttinsa kanssa, mutta Iikka tahtoi saada asiansa selville, kääntyi Armfeltin puoleen ja sanoi nöyrästi:
»Yksi asia oli uusien vaatteiden hankkiminen pojalleni, vaan sitä paitsi minä vielä nöyrästi pyydän lupaa päästä sotaväen mukana kulkemaan. Niin minä tahtoisin aina olla täällä. Voi herra, te ette tiedä, mitä merkitsee köyhyys ja kun on koko maailmassa ainoastaan yksi, jossa sydän riippuu kiinni. Jos teillä olisi samoin yksi ainoa vain koko maailmassa, niin ette ajaisi pois minua.»
Armfelt katsoi vaimoon osaaottavasti ja kysyi: »Mitä sitte aiotte toimitella? Mahdoton on naisen kulkea sotaväen mukana.»
»Ei ollenkaan mahdoton, teidän armonne. Kellä, niinkuin minulla, ei monesti ole muuta makuusijaa kuin kangas eikä muuta kattoa kuin kylmä, tähtikirkas taivas, hän ei paljoa pyydä. Minä en kelpaa sotilaaksi, mutta minä voin autella heitä. Minä laitan ruokaa, paikkaan vaatteita ja sidon haavoja, ja sitte minä vielä, milloin tarvitsee, saatan neuvoa nuoria, sillä vanha ja kokenut paljon tietää. Sentähden minä juuri tahtoisin olla täällä, sillä nähkääs, armollinen herra, minun poikani on nyt semmoinen, kuin kerran on: minä en ole saanut häntä paremmaksi.»
Kenraali nyykäytti päätään. »Hyvä, kyllä ymmärrän. Tulkaa iltasilla kaupunkiin, ja kysykää kenraali Armfeltia, niin saamme tarkemmin puhella asiasta.» Hän viittasi ystävällisesti jäähyväisiksi ja kysyi läsnä seisovalta sotamieheltä:
»Missä on sanantuoja, joka toi kirjeen laivastosta?»
Sotamies näytti tomuista miestä, joka seisoi odotellen hänen ylhäisyytensä puheille pääsyä. Armfelt astui hänen luoksensa, ja kohta molemmat katosivat toiselle puolelle leiriä.
Lybecker aikoi myöskin lähteä, mutta vastassa oli Alli, joka oli yhdessä
Iikan kanssa saapunut tänne.
»Armollinen herra, armahtakaa minua!» rukoili hän.
Lybecker kääntyi aivan vilkastuneena De la Barren puoleen, sanoen:
»Kerrotaan kansan nurisevan minua, ja kuitenkin he minua etsivät.
Niille, jotka eivät sano minua hyväksi, tahdon näyttää, että olen hyvä.»
»Armollinen herra,» pyyteli tyttö, »tahdotteko kuulla minua kuninkaan sijassa?»
»No, mitä sinä tahdot?»
»Kärsivällisyys on rakkauden tytär, ja minä pyydän, älkää kärsimättömästi kääntykö pois minusta. Kuningas on antanut teidät meille avuksi ja puolustukseksi.»
Lybeckerin kasvot kirkastuivat yhä enemmän. »Tietysti, tietysti!» vakuutti hän vilkkaasti. »Kaikki apu, mitä annetaan tälle kansalle ja maalle, sen kaikki minä yksin jakelen.»
Ne sanat rohkasivat tyttöä, niin että hän sanoi jo levollisemmin: »Rukous, joka tulee minun huuliltani, ei ole Suomen sydämestä eikä sen itä- tai etelärajoilta, vaan kaukaa pohjoisesta, Paltamosta, Kajaanista ja sieltä idästä alapuolelta aina Pielisjärvelle saakka. Siellä levittelee suru synkimpiä varjojansa kansan ja maan yli; ainoastaan teidän valtanne, joka olette kuninkaan mies, voi ne hajottaa.»
»Mitä nyt oikeastaan tarkotat? Minä en käsitä», sanoi kenraali ystävällisesti.
»Minä puhun Sarkasodan kauhuista. Tottahan tunnette sen sodan te, niinkuin kaikki muutkin? Ja ell'ette siitä tiedäkään mitään muuta, niin tiedätte ainakin, että Ruotsin kruununmiehissä ja suomalaisissakin oli vikaa ja että venäläiset tulivat kostamaan kaikille elossa oleville petosta ja vääryyttä, jota ensin oli tehty heille.»
»Entä sitte?»
»Me elimme hiljaisessa onnessamme, niinkuin ainoastaan erämaissa eletään, jonne harvoin taikka tuskin koskaan surun tai ilon ääniä kuuluu tahi jaksaa kuulua kaukaa ulkomaailmasta häiritsemään hiljaista vakavuutta, joka hallitsee kaikkea elämää siellä ylhäällä auringon rajalla. Äkisti tuli syöksymällä Kajaanista joukko naisia, niinkuin ainoastaan ne tulevat, joiden silmät ovat nähneet syvyyden kauhistukset ympärillänsä joka taholla ja joiden sydämet vielä vapisevat kaiken julmuuden muistosta, mitä ovat nähneet, ja jotka sitä paitsi pelkäävät joutuvansa vielä kerran saman kauhun tuskiin. He tiesivät kertoa kasakka-ja kalmukki-laumoja syöksyneen esiin kuin itse syvyyden virrasta ja heidän siepanneen hurjiin, raateleviin kynsiinsä kaikki tyyni. Kajaanin herättivät yön levosta julmuudet, joita en voi mainitakaan. Joka taholta kuului valitushuutoja vihollisten hurjan riemun lävitse. Taloista syöksyttiin kaduille pelastamaan edes henkiä, jos mahdollista; mutta vaikkapa vaara olikin tunkeutunut koteihin ja huoneihin, niin oli se kymmentä vertaa suurempi ulkona. Kaikki elävät suomalaiset surmattiin; ei siinä armahdettu hentoa lasta, ei harmaapäistä ukkoa, ei nuorta naista, kaikki kaatui heidän kostonhimonsa uhrina, ja tuota tuskaa ja kauhun kuvaa valaisemaan nousi tuli punaisina, kiemuroivina kielinä. Kajaani paloi, kirkko ryöstettiin ja veri juoksi virtanaan alas koskeen.
Lybecker rypisti kulmiansa ja näytti epätietoiselta. Hän oli liiankin tottunut noihin kärsimisen kuvailuihin ja vastasi lyhyesti:
»Minä tiedän sen Estlanderin historian.[1] Mutta mikä kerran on tapahtunut, sitä minä valitettavasti en enää saa autetuksi.»
[Footnote 1: Tarkottaa »Sarkasotaa». Katso »Kihlakunnan-oikeuden tutkintoa Sarkasodan syistä», Isonvihan historiasta.
»Iisakki Käränen Kärälän kylästä, jota oli käytetty sanankuljettajana, kertoi vannottuansa, että Oululaisen Kauppiaan Jaakko Estlanderin poika Jaakko oli viime Matinmessun aikaan tehnyt kauppaa hänen talossansa venäläisen Omenia Pappisen kanssa, jolloin Estlanderilla oli ollut mukanaan vaskea ja ketunnahkoja ja muuta sellaista tavaraa, jonka paljoutta hän ei tiennyt sanoa, annettavaksi venäläiselle heidän kaupoissaan, ja oli venäläinen ollut sangen pahoillaan ja tyytymätön ja itkenyt, kun ei ollut saanut maksua 4 filtistä ja 9 vaatepakasta, jota paitsi hän oli hyvin valittanut Estlanderin kohtuuttomuutta samassa kaupassa vastoin välipuhetta ja lupauksia. Nimismies Tammelander kertoi, että tämä Estlander oli ensin ryhtynyt venäläisten kanssa kaupan tekoon sarasta ja sitte heti sopinut tullimiesten kanssa sen ottamisesta takavarikkoon, joten hän näyttää antaneen paljon aihetta tähän meteliin, niinkuin hän myöskin oli tullimiesten kanssa mainitulla saarella silloin, kun sarka otettiin takavarikkoon.»]
Mutta tyttö jatkoi: »Voi, ei se kaikki vielä siinä ollut. Kun kaupungista tulleet pakolaiset kertoivat kerrottavansa, tulimme levottomiksi mekin, jotka sitä olimme kuunnelleet, mutta ei kukaan vielä ajatellut, että vaara oli meistä ainoastaan tunnin matkan päässä. Se tuli kuin myrsky vinkuen ja raivoten ja hävitti pahemmin kuin kuolema, sillä se hävitti elämän kaikilta niiltäkin, jotka vielä henkiin jäivät. Kuolemalla ja murhapoltolla hävitettiin Kajaani ja samoin Paltamo ja Sotkamo, kun ryövärit läksivät palaamaan. Tulta, verta ja kauhua kylvivät he tiellensä; pohjolan metsät, rannat, vuoret ja taivas huutavat kaikki vielä tänäkin päivänä: Apua, oikeutta ja kostoa! Ja ne huutavat samoja sanoja tuomiopäivään asti, ell'ette te, korkea herra, meitä auta».
Lybecker pudisti kieltävästi päätänsä ja vastasi: »Monipa sitte voisi minulta vaatia apua ja vielä suuremmilla syillä, kuin teillä onkaan.»
»Eikö minulla ole syitä? Eikö minulla ole oikeutta saada apua? Ei tässä ole enää puhetta kuolleista. Mikä on kuollut ja poissa, se on lopussa mutta elossa olevat vaativat apua kuninkaalta, ja koska te olette kuninkaan sijassa, on teillä paljo valtaa, jos vain tahdotte.»
»Mitä te itse tahdotte? Sanokaa suoraan, mutta lyhyesti ja pian.»
Nöyrästi ja rukoilevasti katsoi tyttö ylös ja pyysi: »Minä pyydän apua niille, jotka vietiin pois orjuuteen hurjan ryövärijoukon mukana. Voi herra, koko kylät vangittiin ja ajettiin sidotuin käsin ja itkevinä lyöden ja hakaten orjuuteen tuonne Venäjälle päin. Kuolleet eivät huuda, he lepäävät vaivostaan ja tuskistaan, mutta ne raukat, joita odottaa Venäjällä orjuuden rasitus, he pusertavat nuoritetut kätensä ristiin ja rukoilevat Jumalalta ja teiltä apua ja vapautusta. He katsovat kotimaatansa kohti ja tähystelevät tänne meihin päin, kun päivä koittaa, eikö ketään näy tulevan; ah, he katselevat tänne päin yön pimeydenkin läpi rukoillen apua ja vapautusta. Kuulkaa heitä, jalo herra, älkääkä kääntykö pois niin suuresta hädästä.»
Lybecker katseli epätietoisesti ympärilleen. Kansaa seisoi paljo kaikkialla levottomasti odotellen; nyt olisi hän mielellään antanut väkijoukolle suuremmoisen näytteen jalomielisyydestään ja vallastaan, mutta mitenkä? Hän hiljaa mietiskeli itsekseen, mutta ei mitenkään löytänyt sopivaa keinoa. Viimein hän vastasi isällisesti:
»Saattavathan vangitut kyllä odottaa minulta apua ja tekin olette saattaneet luottaa minuun, mutta mieltäni pahottaa, kun minun nyt täytyy sanoa, että te olette pettyneet, niinkuin hekin, joiden puolesta rukoilette. Minä olen Suomen sotajoukon päällikkönä ja minun pitää vastata kuninkaalle ja valtakunnan neuvostolle, miten koko sota onnistuu. En minä saa juoksennella sinne tänne auttamaan jokaista yksityistä, heidän täytyy kärsiä kohtalonsa.»
Salojen tytär ei voinut seurata semmoista ajatustapaa. »Minä en vaadi veristä miekan apua», sanoi hän. »Laki tehköön oikeutta molemmin puolin. Vääryyttä tehtiin suomalaisten puolelta ja venäläiset tahtoivat kostaa, mitä kärsivät. Antakaa, jalo herra, tuomioistuimen tehdä oikeutta niiden välillä, jotka ovat tehneet ja kärsineet vääryyttä.»
Sääliväisesti hymyillen pudisti Lybecker päätänsä. »Te olette lapsi ja minä annan teille anteeksi pyyntönne, joka on yhtä lapsellinen kuin te itsekin.»
»Mutta oikeus ei ole lapsellinen, herra, se kantaa päänsä korkealla eikä kammoksu vaivoja, niin kauan kun oikeus on mahdollinen.»
»Mutta tässä ei oikeus enää ole mahdollinen.»
Menestyksen toivo pakeni yhä etemmäksi, mutta kuitenkin jatkoi Alli rukoillen: »Ken tahtoo, hänelle on myöskin kaikki mahdollista. Jos lähetätte vain sanan tai kirjeen Venäjän tsaarille vakuuttaen, että te ette hyväksy vääryyttä, joka on tehty kauppiaille, niin aukenee kotitie heti kaikille omaisillemme ja kansalaisillemme ja tsaari saa iloksensa osottaa laupeutta ja armoa kärsiville. Sanokaa hänelle kaikki ja luvatkaa korvausta niille hänen väestänsä, jotka ovat kärsineet vääryyttä, ja rangastusta niille meikäläisille, jotka ovat toimineet petollisesti. Te olette korkea ja mahtava mies, te myöskin tiedätte, miten on ylevästi ajateltava ja jalosti toimittava. Teillä on, jos tahdotte, voimaa tunkeutua tsaarin sydämeen ja tehdä se lempeäksi niitä kohtaan, jotka eivät ole tehneet pahaa Venäjälle. Meidän Sarkasotamme ei kuulu tähän taisteluun, joka riehuu Ruotsin kuninkaan ja tsaarin välillä. Ne lapset ja vaimot, jotka vankeina vietiin pois rosvojoukon mukana, eivät olleet millään lailla osallisina siinä vääryydessä, jonka Estlander teki. Ah, kirjoittakaa kirje, jos ei kukaan muu vie sitä perille, niin kuljen minä yöt päivät itää kohti, kunnes löydän hänet, jota etsin, ja saan apua siltä, joka voi auttaa. Mutta jos ei lain sana enää auta, niin sivaltakaa miekkanne ja hankkikaa itse oikeutta itsellenne!»
Hänen ylhäisyytensä oli luonnostaan hyväntahtoinen ja lempeä mies, ja tuo hädän huuto liikutti häntä yhä enemmän. Luottamus, jolla tyttö vetosi häneen, häntä samalla myöskin ilahutti, ja se tuntui hänestä hyvitykseltä tuon yleisen moitteen rinnalla. Kärsivällisesti ja ystävällisesti vastasi hän taas: »Minä kyllä osaan ymmärtää puheesi, lapsi raukka. Sinä tarkotat hyvää, mutta jätä asia sikseen. Sille me emme voi mitään, ja vielä vähemmin Venäjän tsaari ryhtyisi asiaan, joka on niin pieni kuin varpunen suurten kotkien keskellä. Palaa kotiisi ja kerro heille siellä pohjoisessa, että Lybecker on täällä kuninkaan sijassa ja hoitaa suuria asioita, vaan ei pieniä.»
Se oli jo liiaksi. Alli ei voinut häntä lyödä, ei surmata tuota miestä, joka seisoi hänen edessänsä; hän ei edes tahtonut näyttää kyyneliäänkään, mutta yleinen halveksiminen oli ollut tosi, ja sitä tahtoi hänkin nyt lisätä muutamalla sanalla. Säkenöivin silmin hän virkkoi: »Suuri oli kyllä maine teidän ylhäisyydestänne, mutta pieni se kuitenkin oli siihen katsoen, mitä olette!»
Lybecker oudostui ja kummastui. Samaako puhui tuo tyttö kuin muutkin? »Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä sanoo maine? Ja kuka te olette, joka uskallatte niin puhua kuninkaan miehelle?» Ja seurueensa puoleen kääntyen jatkoi hän: »Toimittakaa tyttö pois leiristä, muuten voisi hän saada aikaan pahaa.»
Hän aikoi lähteä, mutta Alli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huusi: »Minä olen hätähuuto vangittujen huulilta! Armahtakaa! Olkaa lempeä eikä kova!»
Kenraali koetti astua hänen ohitsensa, mutta tyttö tarttui hänen nuttunsa liepeeseen ja jatkoi tuskaisesti: »Ei, älkää noin menkö! Ei, ei, te ette saa mennä! Sanokaa, sanokaa lupaavanne. Luvatkaa vapauttaa vangit!»
Lybeckerin tuska kasvoi myöskin, hän tahtoi päästä tytöstä eroon miten hyvänsä. »Hänhän on ihan hullu!» virkkoi hän. »Pitäkää hänestä huolta.» Ja hän riuhtasi itsensä irti, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti pois.
Alli nousi. Tänä hetkenä hän tuskin tiesi, mitä oikeastaan tahtoi; hän katseli ympärilleen ja sanoi ikäänkuin vähän sekavana tuskasta: »En minä nyt ole hullu, mutta silloin olin, kun en uskonut, mitä meidän miehemme sanoivat tuosta, joka tuolla pakenee. Hänen juuri oli syy, että tapahtui, mitä tapahtunut on, sillä hänhän otti pois ne sata hyvin varustettua ratsumiestä, jotka meillä oli turvana, jotka Nieroth jätti sinne pohjoiseen meille suojaksi ja avuksi. Minkähän tehtävän ne sotilaat ovat täällä alhaalla suorittaneet? Ja mitähän suurta koko armejakaan on tähän päivään asti saanut aikaan? Niin sen tosiaankin, että venäläiset nyt tunkeutuvat päällemme joka taholta ja että koko maa horjuu, sillä kuninkaan ensimäinen mies, jonka pitäisi olla ensimäisenä velvollisuuksien suorituksessa ja suurissa urhotöissä, hän on ensimäinen vain petoksessa ja arkuudessa.»
Hänen ylhäisyytensä oli jo poissa eikä siis kuullut noita sanoja, mutta väkijoukko oli levottomasti seurannut koko tapausta ja kuuli nyt senkin. Kumeaa hyväksymistä alkoi jo vähin kuulua, mutta kaikki kuitenkin jälleen vaikenivat, kun De la Barre sanoi Allille:
»Te lausutte sanoja, joita ei pitäisi kuulua, sillä kuultuina ne saattaisivat tulla hyvin kalliiksi; jokainen kuitenkin ymmärtää niiden lähteneen surusta, ja sentähden ne myöskin sen mukaan arvostellaan lempeämmin.»
Harmi ja katkeruus karkottivat surun tytön sydämestä; hän vastasi melkein uhotellen: »Teidän huomaamattomuutenne ei ole juuri minkään arvoinen. Antakaa minulle apua; muuta minä en pyydä.»
Hämärä aate kasvoi De la Barren mielessä. Pääsemättä vielä oikein selville katseli hän tätä erämaan tytärtä ja toisti viimein: »Minäkö auttaa teitä? Juuri nytkö? No hyvä! minä autan, jos teidän asiaanne voidaan enää auttaa.»
Alli pani tuskaisessa ilossa ristiin kätensä ja vastasi liikutettuna: »Niinpä te varmaankin olette Jumalan lähettämä enkeli! Kirjottakaa te kirje ja antakaa minun käsiini, niin minä kuljen kaikkien vaarojen läpi ja se siunaus tulee teille, joka ensin oli aiottu hänelle, joka meni pois.»
De la Barre ajatteli hiukan; hän ei vieläkään näyttänyt olevan selvillä aikeestaan; vähän kierrellen vastasi hän: »Kirjettä minä en anna niin heikkoihin käsiin kuin teidän, en, sillä mikä on hyvin tärkeätä, on myöskin varmasti saatettava perille. Olkaa huoletta. Menkää jälleen kotiinne ja odottakaa, mitä tulee. Me teemme kaikki, mitä täällä suinkin voidaan tehdä.»
Alli alkoi itkeä, mutta ilon kyyneliä ne olivat, jotka hiljaa vierivät pitkin poskia, ja hiljaa hän myöskin vastasi: »Vankiraukkojen rukouksiin ja omaan hätään oli kyllin sanoja, mutta nyt on minulla teille ainoastaan kyyneliä. Minä en osaa kiittää teitä, niinkuin ansaitsisitte.»
De la Barre katsoi poispäin, pitämättä enää lukua tytöstä, joka oli hänen sanoistaan saanut uutta elämää; hän vain kädellään viittasi ja sanoi: »Menkää kotiinne, hyvä lapsi, ja odottakaa siellä aikaa, jolloin surut muuttuvat iloksi. Voikaa hyvin!» Vielä kerran viitaten poistui hän.
Silloin astui Iikka rohkeasti esiin ilosta loistavin silmin. »Kuulitteko pojat?» huusi hän. »Tämä kenraali lupasi vapauttaa kaikki vankimme venäläisten käsistä!»
Kyllä sotamiehet olivat kuulleet De la Barren lupauksen. Heidän suruiset kasvonsa kirkastuivat ja hetken toivosta innostuen huusivat sotilaat yhteen ääneen: »Eläköön Labar!»
Mutta upseerien puhelu keskenään ei luvannut samaa iloista tulevaisuutta
Allille, kuin De la Barre oli hänelle kuvaillut.
Kapteeni Stjernschantz, joka oli monen muun kanssa yhtynyt kenraalin joukkoon, kysyi julki De la Barrelta: »Luuletteko sen onnistuvan, herra kenraali? Olisipa se tavallaan suuri teko.»
De la Barre nykäytti olkapäitään ja vastasi: »Jos edes koetetaan, niin voi olla ainakin toivoa menestymisestä, mutta tässä ei tapahdu mitään. Minun lupaukseni oli vain lohdutus. Missä ei ole toivon tilaa, ei siinä mikään auta.»
Mutta Iikka osotti kädellään kenraalia ja huusi sotamiehille: »Kas, hänen pitäisi olla kuninkaan ensimäisenä miehenä.»
»Eläköön Labar!» kaikui taas sotilasriveistä saaden kenraalin silmät säkenöimään. Hänen kaunis vartalonsa näytti pitemmältä ja ylevämmältä kuin ennen, mutta kenenkään ei pitänyt huomata, mitä hän tunsi; sentähden hän muka kummastuen kysyi: »Mitähän väki riemuitsee? Ja mikä heillä lienee aiheena? Ilohuuto on niin harvinainen täällä leirissä.»
Vastenmielisesti vastasi Stjernschantz: »Herra kenraali, he riemuitsevat teidän lupauksestanne; meidän väkemme ei epäile kunniasanaa.»
De la Barre hymyili. »Enhän minä kunniasanaani antanutkaan; siihen olisi kunnia ollut liian korkea ja kallis. Minkä kuningas asettaa ylimmäksi valtikkansa huippuun ja kerjäläinen tarkimmasti kätkee pussiinsa ja mitä aatelismies pitää elämäänsäkin arvokkaampana, senkö minä, rahankin herran ja kuoleman voittajan, niin välinpitämättömästi viskaisin pois kuin lapsi helistimensä! Minäkö, De la Barre, joka pidän kunniaa aina ensi asiana ja elänkin vain sitä varten, että kuoltuani olisi nimelläni kunniaa, minäkö sen ajattelemattomasti ripustaisin niin heikkoon lankaan, kuin lupaus on, jolla ei tarkoteta tuon taivaallista, ja siten riistäisin De la Barre-nimeltä kaiken loiston, joka vuosisatoja vanhana ympäröi minun sukuani ja minua itseäni! Enhän toki, siinä erehdyitte, hyvät herrat. Minä vain lohdutusta ja rauhaa annoin, missä sitä tarvittiin. Mitä toivo lupaa, on paljon arvokkaampaa, kuin paraskaan todellisuus voi antaa.»
»Toivoako te vain annoitte hänelle!» kysyi Stjernschatz vakavasti ja katseli tutkistelevasti kenraalin muhkeaa vartaloa.
»Eihän muusta voi koskaan olla puhettakaan», vastasi hän, »mutta hyväpä sekin. Hänhän saattaa olla toivossa hyvinkin onnellinen. Kun uskoo ja toivoo, silloin elää mielellään.»
Kenraali pyörähti selin, mutta takaansa kuuli hän sanat: »Niin ei olisi
Armfelt koskaan tehnyt.»
Ne sanat kirvelivät De la Barren mieltä. Mitä? Armfeltko? Eikö hän olisi niin tehnyt? Kenraalin mustat silmät säihkyivät hänen tuota ajatellessaan. Hän kääntyi jälleen ja katsoi terävästi edessään seisovia upseereja, mutta kun ei kukaan heistä vastannut, hillitsi hän mielensä ja astui syrjemmäksi. Parooni Lieveniltä hän sitte kysyi suoraan: »Pitääkö tuon Armfeltin sitte aina olla pitkällä varjollaan pimittämässä kaikkia minun teitäni ja himmentämässä minua niin suurissa kuin pienissäkin asioissa?» Tänä hetkenä olisi De la Barre mielellään kukistanut kaikki, jotka olivat kuulleet hänen lupauksensa ja puheensa, maahan käskyllä: »polvillenne!», mutta väki jo hajautui ja kohta oli kenraali ypö yksin. Pianpa hänkin sai muuta ajattelemista, sillä äkisti kaikui huuto: »Venäläiset tulevat!» ja hätärumpu kumisi ja yht'äkkiä oli koko leiri liikkeellä.
XVIII.
Venäläiset tulevat!
De la Barre kuunteli ihmetellen ja kummastellen. »Mitä nyt? Miksi huudellaan venäläistä?» kysyi hän parilta sotamieheltä, jotka juoksivat ohitse.
»Venäläiset tulevat!» vastasivat he lyhyesti ja riensivät juosten pois.
Samassa jo Lybecker ajaa lennätti ratsullaan esiin. »Hyvät herrat!» huusi hänen ylhäisyytensä, »viholliset lähestyvät ja saapuvat tänne viidessä minuutissa. Minä annoin käskyn peräytyä.»
De la Barre seisoi tyynenä. »Vihollinenko täällä?» toisti hän. »Ja viidessäkö minuutissa? Kuka sen sanan toi teidän ylhäisyydellenne?»
»Joku talonpoika. Minä kuulin sen hänen omasta suustansa ja hän oli heidät nähnyt omin silmin.»
»Se ei ole mahdollista», vastasi De la Barre. »Meidän etuvartija-rivimmehän on hiljaa ja rauhallisena, eikä ainoakaan partiojoukko ole ilmottanut vihollisten olevan niin lähellä. Se on aivan mahdotonta.»
»Se on mahdollista ja totta!» tiuskasi hänen ylhäisyytensä. »Puhuinhan minä itse sanantuojan kanssa, joka oli omin silmin nähnyt heidän tulevan. Hän näki myöskin meidän etuvartijaimme ampuvan kuoliaaksi yhden venäläisen, mutta muuta hän ei tiedä. Ne ovat täällä, juuri nyt, parin minuutin kuluttua. Hän sanoo heidän tulevan pohjoisesta päin. Kaikki on hukassa! Pako vain auttaa. Paetkaamme kaikki!»
De la Barre katsoa tuijotti epätietoisena hänen ylhäisyyteensä. »Minä en käsitä….»
»Ei ratsuväki saa jäädä tänne, kun kaikki muut hajautuvat henkeään pelastamaan. Pian!» käski hänen ylhäisyytensä. »Kaikki pois jaloista! Totelkaa, mitä minä käsken!»
Mutta De la Barre ei vieläkään liikahtanut. »Voiko venäläinen todellakin tulla pohjoisesta päin? Jos se on mahdollista, niin on meillä kaikki muu mahdotonta kuin meno heitä vastaan. Mitä käskette, teidän ylhäisyytenne?»
»Paetkaa! sanon minä.»
Lybecker kannusti hevostaan ja ratsasti pois.
Upseerit, joita tällä välin oli kokoutunut, katsoivat vähän aikaa vaiti toinen toistansa.
»Onko tuo mies hullu vai minäkö olen?» kysyi viimein De la Barre.
»Niin, kyllä nyt jotakin hullua on tekeillä, vaan mitä tästä kaikesta pitää ajatella?»
»Lähtekäämmehän katsomaan, mikä on hätänä!» sanoi De la Barre äkisti.
Upseerit hajautuivat kukin tahollensa, mutta leirin länsipäästä alkoi kuulua rähisevää ilon melua. Vähän matkan päässä näkyi Lybecker ratsastavan täyttä laukkaa ja katoavan metsään. Mutta hänen jälkeensä kaikui raikkaasti: »Eläköön! Eläköön!»
Esiin rientävä upseeri kysyi lähimmältä sotamieheltä:
»Mitä teillä siellä on meluamista? Mitä väki huutaa?»
»Enpä tiedä, ell'eivät huuda kenraalille, joka tuolta kerrassaan meni helvettiin.»
Upseeri ei ollut kuulevinaan vastausta. Hän luuli julki kapinan alkaneen ja riensi edelleen.
Eläköön!-huudot olivat lakanneet; niiden sijasta kuului naurua, kirouksia ja ihmettelyn purkauksia. Väentungos kasvoi joka hetki ja samoin hälinäkin, mutta vähä niitä oli, jotka oikein tiesivät, mikä oli asiana. Vihdoin kuului huuto: »pois tieltä!» ja kenraali Armfelt ratsasti keskelle väkijoukkoa.
Osa ennen karanneista ja jälleen kokoutuneista sotamiehistä oli saapunut. Heitä oli siinä noin kolmesataa miestä, ja sen uuden joukon luo tunkeutuivat nyt kaikki, jotka suinkin voivat lähelle päästä, päälliköt, alapäälliköt ja sotamiehet. Ja kaikki katselivat kummastellen suomalaisia aseveljiään, jotka siinä seisoivat koreina ja loistavina Pähkinälinnan venäläisissä univormuissa. Moni heistä oli haavottunut ja sidottu, kalpea ja kuihtuneen näköinen, niinkuin olisivat kaikki olleet vangittuja vihollisia.
Armfelt pysäytti hevosensa ja katseli kummastellen tuota outoa näkyä sekä kysyi sitte terävästi:
»Venäläisiä, joilla on suomalaiset kasvot, taikka suomalaisia venäläispuvuissa. Venäläisiäkö vaiko suomalaisia? Kumpiako? Sanokaapa heti!»
»Ei yhtään venäläistä!» kuului joukosta vastaus.
»Ei yhtään venäläistä!» toisti Armfelt. Suomalaisia vihollisen puvussa!
Kavallusta! Ei, se ei ole mahdollista! Mitä tämä kaikki merkitsee?»
Syvää äänettömyyttä kesti hetkisen. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi Armfelt uudestaan, silmät säihkyvinä. »Minä tahdon tietää kaikki.»
Ei vieläkään kuulunut vastausta, mutta joukko aaltoili ja teki tilaa. Miihkali astui esiin, yllä samanlainen punainen viitta ja venäläinen lakki kuin muillakin, mutta alta näkyi kotimaan harmaa sarka. Hän ei ollut muiden tavalla vaihtanut koko pukuaan. Kalpea ja haavotettu oli hänkin, mutta ääni kaikui levolliselta hänen vastatessaan: »Jalo herra, minun asiani on tässä vastata muiden puolesta, koska he ovat valinneet minut päälliköksensä.»
»Kuka te olette?»
»Minä olen Keuruun kirkkoherran Yrjö Härkmanin poika. Hänen seurakuntansa voi todistaa minun kanssani, että vanhus on koko ikänsä uskollisesti palvellut Jumalaansa ja kuningastansa ja koettanut sekä elämällä että opetuksella olla seurakunnallensa esimerkkinä.»
»Sen me kyllä todistamme», huusivat Keuruun miehet.
»Sentähden», jatkoi Miihkali, »mitä hyvänsä meille hänen pojillensa voitaneenkin lukea syyksi, ei siitä pidä tuomita eikä moittia häntä, meidän isäämme, sillä mitä lienemme tehneet oikein, sen olemme tehneet hänen opetustensa mukaan, mutta vääryys tulee siitä, että me emme ole tehneet hänen neuvojensa mukaan taikka emme ole kyllin tarkkaan kuulleet niitä, että niiden viisaus olisi saanut ohjata meitä.»
Armfelt hengitti levollisemmin. »Me otamme huomioon teidän pojallisen kunnioituksenne», sanoi hän, »ja uskomme, ett'ei meidän täydy julistaa tuomiota, joka veisi vanhuksen surulla hautaan. Mutta nyt toiseen asiaan. Miksi on teidät tehty tämän joukon päämieheksi ja millä oikeudella te olette eronneet muusta nostoväestä? Niin toisella kuin toisellakin oli vain yksi velvollisuus: rientää armejaan.»
»Nämä miehet eivät ole nostoväkeä», vastasi Miihkali, »vaan sotamiehiä, jotka eivät enää jaksa kärsiä teidän ikuista peräytymistänne, vaan ovat valmiit omin päin etsimään taistelua ja puolustamaan maata vihollisilta. Peldan-veljekset, kapteeni Elias, minun veljeni, ja muutkin ylioppilaat ovat kuitenkin jälleen koonneet nämä hajautuneet, ja minä sain heidät palaamaan tänne. He uskoivat minun sanani, kun minä takasin, että nyt ei suinkaan enää hidastella, vaan johdetaan heidät taisteluun, ja he uskoivat minua myöskin, kun minä lupasin puhua heidän puolestansa päälliköille ja vapauttaa heidät rangaistuksesta, joka uhkaa karkulaisia.»
»Sepä oli uskaliaasti luvattu.»
»Minä uskalsin vielä enemmänkin, sillä viimeinen lupaukseni oli, ett'ei minkään rangaistuksen pitänyt sattua heihin, koskematta ensin minuun, ja jos meillä ei enää ollut mitään toivoa saada päälliköitä ryhtymään taisteluun, lupasin minä hankkia heille rohkeamman päällikön tai ruveta siksi itse.»
»Ja sittekö annoitte väkenne pukeutua vihollisvaatteihin?»
»Kuulkaa meitä, ennenkuin tuomitsette. Kun nostoväki kokoutui, tulvi suuret joukot kansaa Pirkkalaan. Miehillä ei ollut ruutia eikä aseitakaan, mutta me päätimme hankkia itsellemme kyllin kaikkea, kiristämättä köyhää kruunua. Venäläinen kuormasto tuli meitä vastaan Somerolla, me voitimme sen suojelusväen, saimme kolme kuormaa ruutia ja viisi kuormaa jauhoja. Kahakan jälkeen ryhdyimme hautaamaan kuolleitamme, ja sitä tehdessä johtui puhe Suomen armejaan ja kenraali Lybeckeriin. Minä en häntä tunne enkä myöskin tiedä, kenen edessä nyt seison, vaan vaikkapa olisittekin sama mies, niin täytyy minun kuitenkin sanoa, että häntä, Lybeckeriä, syytetään koko Suomessa meidän suuresta kurjuudestamme.»
»Älkää puolustelko itseänne syyttämällä muita.»