»Jos ei kukaan muu syytä kuin minä ja miehet, joita minä johdan, niin vähänpä siitä lukua. Mutta tuskin on enää yhtään lasta koko maassa, joka ei yhdessä vanhempien kanssa laususkelisi niin rumia syytöksiä kuninkaan ensimäisestä miehestä, että on mahdoton uskoa niitä kaikin puolin perättömiksi. Sentähden me päätimme koetella, miten paljo siinä oli totta, ja koska minä olen kaikessa ollut ensimäisenä ja käskijänä joukossamme, pyydän minä nyt, että sen seuraukset, joka ansaitsee rangaistusta, koskekoot yksin minua eikä ketään muuta.»
Armfelt katsoi rohkeaa puhujaa tarkastellen ja vastasi jyrkästi: »Jos olette olleet väen neuvonantajana, niin on teidän myöskin vastattava kaikesta, mitä he ovat tehneet.»
Yrjö oli, veljen sanat kuultuaan, astunut esiin ja vastusti nyt: »Veljeni, ei sinun pidä kärsiä siitä, mitä et koskaan ole tehnyt. Tämä univormu todistaa, että minun on syy eikä sinun.» Ja Armfeltille hän puhui edelleen: »Minun veljeni ei taipunut ottamaan yllensä venäläisnuttua, vaan sanoi: Koska päälliköillä on etuoikeuksia ja koska minun pitää kaikkialla olla ensimäisenä vaarassa, niin minä tällä kertaa pidänkin kiinni oikeuksistani. Minä pidän oman nuttuni, vihollisen viitta ja lakki riittävät asettamaan minut teidän arvoiseksenne. Miihkalissa ei ole vähääkään syytä tähän. Syy on minun ja minua siis rangaistakoon.»
Antero juoksi esiin, yllä omat repaleiset vaatteensa, ja koetti väkisin työntää Yrjöä sivulle. »Älkää häntä kuulko, korkea herra. Minun on vika, minulle tulkoon rangaistus, jos sitä tarvitaan. Minähän riensin muiden edeltä tuomaan sanaa venäläisten tulosta tänne armejaan. Minä juuri valheilla ajoin kenraalin pakoon, minä koko maalle paljastin pelkurin, jollainen hän kaikin puolin on. Jos ketään on tuomittava, niin minut tuomittakoon ennen muita.»
Armfelt katseli heitä kaikkia tutkistellen ja sanoi viimein: »Syytä teissä on kaikissa, koska kaikki olette yhdessä puuhanneet, mitä on tapahtunut. Vaan toinen voi kuitenkin olla syyllisempi toista. Minä tahdon ja minun pitää kuulla koko asia semmoisenaan, kuin se todella on: minä sentähden pyydän teitä kaikkia vielä tässä uudestaan sanomaan ja tekemään, niinkuin teidän neuvottelussanne tapahtui silloin, kun tämä päätöksenne oli keskusteltavana. Siispä, kuka oli ensimäisenä?»
»Minä», vastasi Yrjö vakavasti. »Kun muut hiljaa ja vakavina kaivoivat maata, haudaten aseveljiämme, juoksin minä heidän eteensä metsästä, mutta toisenlaisena, kun minua siihen asti oli nähty. Tämä venäläinen puku oli ylläni, nämä vihollisaseet riippuivat sivullani ja välkkyivät kädessäni. Veljeni minut ensiksi näki semmoisena ja hän siis jatkakoon kertomusta.»
Armfelt kääntyi Miihkalin puoleen, joka veljeensä katsoen sanoi, niinkuin he vielä olisivat olleet taistelukentällä:
»Enpä ainakaan olisi luullut hullua täällä näkeväni. Oletpa nyt aika hourupäisen näköinen.»
Yrjö jatkoi: »Mitä siitä, miltä mies näyttää, tärkeämpi on, mikä hän koettaa olla, ja tärkeintä, mikä hän todella on. Vaan olenpa hullu tai viisas, niin tästä puvusta en erkane, ennenkuin Lybecker näkee minut.»
»Oletko ilmi hulluna?» huusi moni.
Yrjö jatkoi: »En niin hullu, ett'ei viisaus näy välistä. Minä tahdon kerrankin tehdä lopun kaikesta tuosta juoksemisesta ja loruamisesta. Ei ole ainoatakaan miestä niissä, jotka ovat nähneet Lybeckerin, joka ei uskoisi, että hän kauhistuu venäläisen haamuakin. Mutta katsokaa, ystävät ja aseveljet, jos hän todellakin on semmoinen, kuin sanotaan, niin ei kukaan voi vaatia rehellisiä sotamiehiä seuraamaan häntä; vaan jos hän on rohkeampi ja parempi, kuin luulemme, niin on kohtuullista, että hän sen saa näyttää armejalle, sillä minkä kukin itse näkee, se on helpompi uskoa kuin mitä muut kertovat. Minä olen pukeutunut venäläiseksi koetellakseni häntä, mutta ei siitä tule mitään oikeaa koetusta, ell'eivät kaikki tee samoin, sillä yksi on sama kuin ei yhtään, vaan jos menemme joukossa ja lähetämme edeltäpäin sanan, että venäläiset tulevat ja kenraali saa nähdä meidät ilmi elävinä vihollisina, niin saamme ainakin puolittain koetetuksi, mikä mies hän on.»
Yrjö jäi vaiti ja kun ei kukaan muu jatkanut, kysyi Armfelt: »Entä sitte?»
»Kaikki katselivat kummastellen toinen toistansa», sanoi Yrjö, »ja minä sentähden jatkoin selitystä: Jos Lybecker pysyy meidän sinne saapuessamme rohkeana, jos hän ei juokse meitä karkuun, niin voimme me todistaa hänen puolestansa.»
»Mitä sitte?» kysyi Armfelt.
Miihkali vastasi: »Me purskahdimme nauramaan ja huusimme: kun kaikki selvenee, sinä et olekaan hullu.»
Nuori sotamies, Ampialan poika: »Minä tahdon koetusta.»
Monta ääntä: »Minä tulen kanssa. Koetetaanpas!»
Antero: »Ja minä rupean sanan viejäksi. Joll'en minä saa kenraalia uskomaan venäläisten tulevan kuohuvana koskena, niin saatte hirttää minut.»
Miihkali: »Tämä vehje ehkä maksaa henkemme, mutta armeja saa sen sijaan meidän kuolemamme tuekseen, kun asia menee kuninkaan eteen, ja jos me kaadumme, niin kaatuu myöskin Lybecker.»
Antero: »Eihän sammalta kasva vieriviin kiviin; kun sankarit anovat päästä taisteluun, ei siinä ole heillä aikaa veistellä hirsipuita, ell'ei Lybecker ole kaikin puolin Lybecker.»
Yrjö: »Silloin meidän veremme huutaa yli taivaan ja maan, kunnes saamme paremman päällikön.»
Miihkali: »No niin! Uskaltakaamme tämä koetus. Jos Lybecker juoksee venäläsnuttuja karkuun, niin esitämme me vaatimuksemme päästä pois armejasta, ja silloin minä rupean teidän päämieheksenne. Herra kenraali, ne olivat viimeiset sanamme. Sitte aloimme jatkaa hautaustyötämme ja viimein pukeuduimme venäläispukuihin, jotka vielä ovat yllämme.»
Lybecker oli tällä välin palannut ja kuunnellut puhetta. Nyt hän ärjyi käheällä äänellä: »Niitä teidän ei tarvitsekaan enää riisua elämässä eikä kuolemassa! Ne saavat teidän ruumistenne kanssa maassa mädätä. Ennenkuin aurinko laskeutuu, saatte te kaikki riippua puissa. Kavaltajille ei minulla ole armoa.»
Miihkali astui muutaman askeleen likemmäksi kenraalia: »Emme me pyydäkään armoa, vaan oikeutta. Laki sanokoon, kuka tässä on syyllisin.»
»Vai te», tiuskasi Lybecker, »vielä panette röyhkeyttä ja kavaluutta sen lisäksi, mitä olette tehneet; sen kaiken tähden te saatte riippua ja kuolla!»
»Ei, herra», vastasi Miihkali, kuumeen puna poskillansa, »me emme kuole, ainakaan teidän tuomiostanne. Teillä, joka juoksette karkuun vihollistemme haamujen tieltä, ei ole oikeutta tuomita meitä. Jos uskallatte kohdata rehellistä miestä rehellisessä taistelussa, niin tulkaa tänne! Tulkaa tänne, herra, ja peskää puhtaaksi kunnianne!»
Lybecker peräytyi pois ja huusi: »Ampukaa tuo koira! hirteen kaikki tyyni!»
Mutta jopa oli Miihkalikin menettänyt kaiken malttinsa; monenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä ja hän kysyi veljeltään: »Jokohan minä nostan tuon konnan hartioilleni ja kannan hänet armejan eteen huutaen: Katsokaa, Ruotsin ja Suomen miehet, tämmöinen se mies on, joka ei uskalla marssia maan vihollisia vastaan eikä edes tulla kunnialliseen taisteluun kunniallisen miehen kanssa! — Pois täältä! Seuratkaa minua, pojat!»
Mutta Armfelt ei ollut vielä poistunut sieltä. »Ei askeltakaan tästä mihinkään!» komensi hän. »Teidän vapautenne on ammoin menetetty ja ehkä henkennekin.»
»Pois täältä!» kaikui väkijoukosta.
Lybecker oli hetkisen aivan mykkänä ja voimattomana mielenliikutuksesta, mutta nyt hän kiukusta itkien sanoi: »Odottakaa kaikki viimeistä hetkeänne, se jo pian joutuu. Minä haluan nähdä sen. Ei ainoakaan saa armoa. Teidän pitää kuolla kaikkien, joka miehen!» Ja kyyneleet juoksivat pitkin Lybeckerin poskia.
»Kuninkaan pitää saada tietää kaikki!» huusi väki.
»Kohtuullista ja oikein on», vastasi Armfelt, »että sotaoikeus tutkii tämän asian ja tuomitsee lain mukaan, ja ell'eivät tuomarit sovi yksimielisestä päätöksestä, lykätkäämme sitte asia kuninkaan päätettäväksi.»
»Kuninkaan!» ärähti Lybecker. »Piru vieköön kuninkaan! Mutta nyt olen minä täällä kuninkaan sijassa ja minun viimeinen sanani on, että kaikkien syytettyjen pitää kuolla.»
Armfelt kääntyi alapäällikön puoleen. »Syytetyt pidettäköön toistaiseksi vankeudessa. Te vastaatte heistä.» Ja hän poistui syrjemmälle ja muut herrat hänen kanssansa.
Väentulvan mukana oli Iikka joutunut tänne asti ja nythän tunkeutui esiin huutaen: »Minä kuulin kaikki! kaikki! Minä tiedän, että he surmaavat sinut minulta, että teidän kaikkien pitää kuolla! Voi minua kurjaa! Sekin ainoa, joka elämällä oli minulle tarjota, aurinkoni ja vanhain silmäini ilo, kaikki nyt kuolee ja joutuu maan mustaan poveen.»
Antero katsahti häneen ja sanoi: »Ah, äiti, mitä tässä on itkemistä! Luulitteko sitte, kun viimeksi erosimme, minun vaeltavan elämään ja iloon? Kyllä te tiesitte yhtä hyvin kuin minäkin ja kaikki muut, että minä läksin kuolemaa kohti. Aikaisinhan tuo nyt tulee, vaan mitäpä lukua hetkestä, kunhan vain ei ole hukkaan mennyt se vähäinen, mitä on saatu aikaan. Nyt me kaikki tiedämme, mitä halusimme tietää, ja siitä niinkuin muustakin kannattaa kyllä kuolla.»
Iikka nyyhkytti yhä kovemmin. »Jospa edes saisin haudata siunattuun maahan sinut, joka olet melkein ristimätönkin! Mutta minä aavistan, ett'ei sitä meille suoda. Mitähän Ampialassa sanotaan kun saavat hirmusanoman nuoren pojan aikaisesta kuolemasta? Mikähän lohduttaa Heikkilän Kaisaa, kun hänen miehensä niin äkisti riistetään häneltä ja lapselta? Voi poikani, mikä sitte sovittaa minut päivän koiton ja yön julmien unien kanssa, mikä lievittää elämän katkeruutta, kun en enää koskaan saa nähdä sinua, ainoatani ja rakkaintani?» Ja Iikka kiersi käsivartensa poikansa kaulaan ja itki kovalla äänellä.
Muuan vanha sotamies laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: »Älkäähän tuota surua noin syvälle mieleenne laskeko, älkääkä synkistyttäkö poikanne viimeisiä hetkiä. Katsokaa, tuolla tuon vehreän kunnaan juurella he saavat maata. Siellä saatte käydä rukoilemassa rauhaa heidän sieluillensa.»
Toinen sotamies lisäsi: »Se on hyvä paikka. Kun aurinko nousee, niin sen ensi säteet sattuvat haudoille, tehden ne iloisiksi. Vaeltaja joskus vast'edes kulkiessaan ohitse ajattelee: Sankarit, jotka hautasivat aseveljensä, valitsivat vainajille hyvän paikan, kun asettivat heidät niin, että kotimaan kalliot suojelevat heidän asuntoaan pakkaselta ja myrskyltä ja turvaavat kukoistavaa turvetta, jonka alla vainajat uneksivat kansansa voitoista.»
Ampialan poika sivalsi miekkansa sanoen: »Emme me kuole, me elämme. Ennen on tämä miekka tekevä tehtävänsä, kuin minä annan heidän kuristaa nuoran kaulaani. Ei miehen sovi kuolla niinkuin sieluttoman koiran.»
Sotamies-vanhus hymyili. »Niin, niin, Ampialan uljas poika! Katsokaas, kumppanit, hänen kasvoillansa on hymy vakavana kuin kesäaamun valo; hän ei pelkää kuolemaa.»
Toinen sotamies lisäsi: »Minä tunsin isäsi. Jos hän vielä eläisi, niin hän iloitsisi sinun näöstäsi; mutta leikkaapa kihara nuorukaisen-tukasta äidillesi, joka kadottaa vanhuutensa tuen ja jonka toivo nyt kätketään maan poveen. Hän ei saa koskaan enää nähdä elämänsä ilon kotiin palajavan.»
»Et sinäkään», sanoi hän toiselle miehelle, »enää astu monta askelta, Juhani; sinun aikasi on lopussa etkä enää näe maallisen aamun valkenemista. Mutta sinun nimesi ei kuole tämän päivän mukana. Surumielin etsii puolisosi sinua palaavien sotilasten riveistä, ja sinun hento poikasi itkee kaipauksen kyyneliä, mutta me viemme heille sinun viimeisen tervehdyksesi ja sanomme sinun kuolleen oikean asian puolesta.»
»Tehkää niin, kumppanit. Viekää vaimolleni tämä vyö ja veitsi ja pyytäkää häntä säilyttämään ne pojalleni perinnöksi vainajalta, muistoksi häneltä, joka ei koskaan palaja.»
Yrjö oli keskustellut Miihkalin kanssa, mutta nyt hän tuli esiin ja huusi: »No, tämäpä vasta! Kyyneliä ja jäähyväisiä, jäähyväisiä ja kyyneliä! Juurikuin nyt vasta läksisimme kukin kotoamme!»
Iikka ei ollut päästänyt Anteroa sivultaan; nyt hän pahastui ja toruen sanoi Yrjölle: »Yksin metsän karhukin itkee, kun menettää pentunsa, mutta teidän sydämenne on niin kivikova, ett'ei minua ollenkaan kummastuttaisi, jos te vielä tänä surun hetkenäkin osaisitte laulaa iloisen laulun.»
Yrjö hymyili. »Oikein te sanoitte, Iikka; kun muut itkevät, silloin laulaa Yrjö Härkman. Hän laulaa mielessään vielä silloinkin, kun viimeinen päivänsäde häviää hänen sammuvaan silmäänsä:
Ei ole niin suurta surua,
Ett'ei ilo voita,
Eikä niin pitkää pimeää yötä,
Ett'ei päivä koita,
Veijo, veijo, ollaan toivossa,
Veijo, veijo, vielä haudan reunalla.»
»Sepä oli hyvä laulu!» sanoi Miihkali ja ikäänkuin virkistyneenä taputti veljeään olkapäälle.
Samassa juoksi Antero äkisti taemmaksi keskelle joukkoa ja huusi: »Kun oikeus pyrkii eteenpäin, täytyy vääryyden väistyä pois tieltä. No niin, Yrjö Härkman, sinun ei pidä kuolla kostamatta!» Ja hän tempasi vyöstään pistoolinsa, tähtäsi Lybeckeriä ja ampui. Mutta Miihkali löi häntä käteen, niin että luoti lensi ohitse, sattumatta kehenkään.
»Älä jouduta paholaisen työtä», sanoi Miihkali kolkosti. »Anna Herran sysätä hänet pois luotansa.»
Armfelt kääntyi liikutettuna Lybeckerin puoleen. »Tuo luoti oli aiottu teidän ylhäisyydellenne. Niinkö pitkälle siis ollaan jo tultu?»
Lybecker hyppi ja juoksi niinkuin olisi menettänyt järkensä. »Siinä näette, siinä nyt näette!» sanoi hän vapisevalla äänellä. »Hän ampui minua! niin, sen hän teki! Mutta luoti ei sattunut. Minä pelastuin. Mutta hirteen kaikki roistot. Katsokaa, että heidät kaikki hirtetään. Minun täytynee pelastaa itseni.» Kenraali huusi hevostansa ja ratsasti pois.
Iikka itki uudestaan ja katsoi poikaa: »Kun olit lapsi, saatoin minä suojella ja varjella sinua, mutta nyt, kun et enää ole lapsi, turmelet itse itsesi.»
»Ei nyt kyyneliä, äiti,» vastasi nuorukainen, »ne eivät sovi minulle. Totuttakaa silmänne näkemään minut sellaiseksi, kuin olen, koko lavea maailma sydämessäni. Niin koko maailma hyvineen ja pahoineen. Minä tahdon taistella! taistella! Pois taisteluun! Ja pois hän, joka meitä kahlehtii!
Armfelt meni korpraalin luo, jonka tuli johtaa saattosotamiehiä ja sanoi: »Viekää nämä onnettomat linnaan ja sanokaa voudille, että hänen pitää vastata heidän säilymisestään.»
Korpraali totteli ja komensi kaikki säännöllisiin riveihin sekä huusi »mars!»-sanansa, mutta silloin helähti vihellyspillin ääni. Karkurit tunsivat merkin ja asettuivat paljain miekoin päällikkönsä ympärille; vilkas kahakka alkoi.
»Ken ei katso eteenpäin, luopuu hengestään! Pysykää reippaina, pojat!» huusi Miihkali miehilleen.
Korpraalin käskystä hyökkäsi pienoista joukkoa vastaan monta kertaa suurempi voima, niin että karkulaisten tila näytti toivottomalta, mutta he taistelivat henkensä edestä. »Ei meitä niinkään vangita! Älkää antautuko, pojat!» huutelivat kuolemaan tuomitut toinen toiselleen kehotukseksi ja koettivat kaikin voimin tunkeutua läpi. Kumppanien vastustus laimeni, mikäli etäännyttiin leiristä, ja kun karkulaiset viimeinkin saivat murretuksi saattomiesten rivit ja läksivät pakoon, oli heillä hyvänä apuna pimenevä ilta ja kumppanien myötätuntoisuus, jotka nyt myöskin alkoivat joukottain karata pois armejasta.
XIX.
Pälkäneen kirkolla.
Suomen perin arveluttava pula ja eri tahoilta tulevat alinomaiset valitukset saivat viimein niin paljon aikaan, että Tukholman neuvosto kutsui pois Lybeckerin ja nimitti Kaarle Armfeltin hänen seuraajakseen, mutta apua, jota Ruotsi oli luvannut ja Suomi toivoi, ei vielä kuulunut. Venäläiset tunkeutuivat yhä etemmäksi pohjoista kohti ja valloittivat 25 päivänä syyskuuta Hämeenlinnan, mutta nyt aikoi Suomen armeja vastustaa heitä. Armfelt oli peräytynyt Pälkäneen kirkolle, ei nykyiselle, vaan entiselle jo ammoin hyljätylle ja häviämään tuomitulle. Siltä kunnaalta, jolla kirkko nyt seisoo, on lavea näköala ylt'ympäri, toinen puoli toistaan kauniimpi. Pohjoispuolella välkkyy saarinen Pälkäneenvesi kuin lukemattomilla koristeilla kaunistettu vyö, ja etelän puolelta näkyy suuren ja avaran Mallasveden takaa etäinen Valkeakoski; Roineen sinilaineet ovat oikealla ja Hauhon vedet vasemmalla puolella. Näiden kaunisten vesien ylitse kulkee korkea ja vehreitä, vuosisatain ikäisiä honkia kasvava Satakunnanselkä. Lähellä sitä paikkaa oli Pälkäneen vanha kirkko ja sinne, syvän Kostianvirran rannalle, josta Pälkäneenveden laineet vierivät Mallasveteen, koetti Armfelt vahvistaa asemaansa. Venäläiset tulivat jäljestä ja linnottivat itselleen aseman virran eteläpuolelle. Niin koitti viimeinkin taistelun ikävöity päivä. Apraksin kuitenkin pian huomasi mahdottomaksi päästä siitä yli ja lähetti sentähden Galitsinin ja Buturlinin viemään osastoa lautasilloilla suomalaisten sivutse ja hyökkäämään takaa päin. Sen kuultuaan riensi Armfelt jalkaväen kanssa alas rantaan ja löi takaisin vihollisen, mutta venäläisjoukko kasvoi ja laajeni yhä mahtavammaksi. Paisuvan vuoksen tavalla kiersi se vähäisen suomalaisjoukon joka taholta. Kolmituntisen taistelun jälkeen täytyi Armfeltin viimein väistyä mahtavamman voiman tieltä. Kenraalimajuri De la Barre pysyi vielä linnoituksissaan, sankarillisesti torjuen venäläisten rohkeimmatkin hyökkäykset. Mutta jalkaväki peräytyi, armeja joutui saarroksiin, perinpohjainen häviö oli tulossa. Niinpä ei ollut enää muuta neuvoa kuin pelastaa kaikki, mitä voitiin. Hitaastipa suomalaiset sentään väistyivät pois tieltä. Vähän matkan päässä kirkosta länsipuolella, jossa on maantiellä silta Mallinojan ylitse, pysähdyttiin uudestaan taistelemaan. Siinäkin tosin oli mahdoton pysäyttää mahtavampaa voimaa, mutta erittäin kiivaasti taisteltiin koko matka pohjoiseen päin peräytyen. Tämän taistelun päätöksen tietää Suomessa joka lapsikin, mutta suru ja hätä, jotka siitä levisivät, ovat onneksi jo ammoin hälvenneet ja unohtuneet. Kultalaihot aaltoilevat nyt kuoleman mustuneilla tanterilla ja iloiset lapset leikkivät entisten sankarien hautapaikoilla. Silloin tällöin kuitenkin sattuu hiekasta aina löytymään kanuunan luoti tai ase. Silloin tietää ja tuntee jokainen sen muistoksi tuosta tulisesta ja verisestä taistelusta Pälkäneen kirkolla lokakuun 6 päivänä 1713.
No niin, Pälkäneen taistelu oli päättynyt, venäläiset olivat jääneet voittajiksi ja Armfeltin oli täytynyt peräytyä pohjoista kohti. Vihollisjoukko makasi nyt rauhassa rannalla taistelutantereella. Mallasveden mustat syyslaineet loiskivat lakkaamatta rantahiekkaa vasten, kuuluen loppumattomalta huokailemiselta, valittavalta sielunhädältä. Kylmää sumua liiteli ylempänä olevaa metsää vasten kuin harhailevat kummitukset kuolleiden seassa, mutta metsä itse oli tumma, melkein musta syyshämärässä; ainoastaan sieltä täältä loisti se koreampana, ikäänkuin jäähyväisiä hymyillen, missä syksyn kirjaamat lehtipuut olivat lehtevinä säilyneet suojassa myrskyiltä. Taivaskin oli pilvinen ja raskas; se oli jo kauan ollut sellainen, mutta nyt se näytti selkenevän; lännessä pilkutti uusikuu.
Synkän luonnon keskellä oli venäläisleiri kirjavana ja vilkkaana. Oli kiireesti tehty hoikista puista ja kuusen havuista vajoja ylemmille päälliköille, ja niiden päällä liehui Venäjän valtakunnan lippu pitkässä riuvussa. Tulia paloi kaikkialla maassa, joka oli sateesta märkänä; päivät ja varsinkin yöt olivat kylmät. Eri rykmenttien kirjavia sotamiesjoukkoja käveli tai toimiskeli tulien luona, joiden punainen valo heidät teki vielä koreammiksi. Siinä oli Skoupskonin rykmentin miehiä punaisissa, kullankirjaisissa univormuissa ja sinisissä viitoissa; siinä Volkonskin miehiä vehreissä nutuissa ja punaisissa viitoissa; Pähkinälinnalaisilla oli siniset nutut ja punaiset viitat, Arkangelogorodin miehillä valkoiset nutut ja punaiset viitat, Galitsin rykmenttiläisillä vehreä yksivärinen univormu, kranatööreillä punaiset puvut ja siniviitat j. n. e. Heidän välillään ratsastelivat kasakat täysine kantamuksineen, tehden pitkiä varjoja tulien väliin. Lakin punainen päällys kallistui kauniisti leveän mustan reunan päälle, ja vieressä välkkyi piikin kirkas kärki. Levollisena ja vakavana kulki aron poika kuin kiinni kasvaneena hevosen selkään, joka, vaikka laiha ja teräväluinen, kuitenkin oli melkein yhtä peljätty nopeutensa tähden kuin sen isäntä raakuutensa ja rohkeutensa tähden. Tarkoilla silmillään tähysteli ratsastaja kauas ylt'ympäri, mutta kaikki oli hyvin; niinpä hän veti esiin matkapullon, ilahuttaakseen ja vahvistaakseen sydäntänsä täällä vieraassa vihollismaassa.
Ensi päivä taistelun jälkeen oli jo ohi kulunut ja yö oli tulossa, mutta venäläisten voittoriemun pauhu ei ollut vielä vaiennut. Sitä iloa kuulivat Hämeen hongat, se heijastui kaikuna korkeista vuorista ja kirvelytti niiden monien suomalaisten sydäntä, jotka nyt vankeina istuivat vihollisleirissä. Vähän matkan päähän näistä onnettomista oli kolme venäläistä upseeria asettunut pystyyn käännetyn tynnyrin viereen, joka soveltui pöydäksi viinipulloille ja laseilla, joista he joivat tsaari Pietarin voittojen kunniaksi.
Ivan Petrovits nosti lasinsa. »Minä juon sinun maljasi, veli. Sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi, kun saat juoda niin urhoollisen miehen kanssa kuin minä.»
Petter Tupovski joi ja vastasi: »Minä olen urhoollisempi kuin sinä, Ivan
Petrovits, eikä minulle tule mitään kunniaa juomisesta sinun kanssasi.
Sinä saat olla hyvilläsi joka kerran, kun minun varjoni edes sattuu
sinuun.»
»Sinä kuulet, mitä hän sanoo, Aleksei Feodorov», sanoi Ivan keskeyttäen, »mutta sinä myöskin tiedät, että hänen sanansa ovat valetta, sinä tiedät, että minä olen urhoollisempi. Enkö minä tapellut kuin leijona, kuin maailman väkevin leijona?»
»Sinähän olit lähellä minua, Aleksei Feodorov», intti Petter, »ja näit, miten minä taistelin. Etkö nähnyt, miten suomalaiset ottivat minua vastaan? Eivätkö he olleet kuin raivostuneet karhut, väkevät ja hurjat? Mutta minä olin kuin kaksi, minä annoin takaisin, ja me voitimme. Sanos, Aleksei, veli, enkö minä ole urhoollisin?»
»Ei!» huusi Ivan, kiihkosta ja viinistä punakkaana, »sano, että minä olen!»
»Uskallapas sanoa niin, Aleksei Feodorov!» uhkasi Petter.
»Uskalla vain, sanon minä!» intti Ivan myöskin uhaten.
Aleksei ei ollut vielä katsellut niin syvälle lasiin kuin kumppaninsa; hän vastasi rauhoittaen: »Minä tässä istun kahden urhoollisen miehen kanssa ja olen itse kolmas. Sinä olet rohkea, Ivan Petrovits, rohkea kuin leijona, ja sinä, Petter Tupovski, olet yhtä rohkea kuin Ivan, mutta tietäkää, veljet, se on paras mies, jolla on paras komppania, sillä se tuottaa voittoa ja kunniaa.»
»No, sitte minä olen paras, sillä minun komppaniani on sukkelin», huusi
Ivan.
»Ell'ei minun väkeni olisi sukkelampi», intti Petter.
»Minä», väitti Ivan, »voin todistaa, mitä sanon. Pavel, lennä kuin salama, kutsu vääpeli tänne komppanian kanssa. Heti paikalla! Muuten saa hän huomenna selkäänsä.»
»Kola!» käski Petter. »Lennä! Juokse tuomaan minun komppaniani! Heti!»
»Hyvä tuuma, ell'ei vain olisi sattunut mieleen juuri nyt», sanoi Aleksei vähän pelossaan kumppaniensa puolesta. »Miehet ovat puoli kuolleina väsymyksestä. Kolme vuorokautta työssä levähtämättä. Ja nyt he luulevat viimeinkin saavansa nukkua rauhassa.»
Ivan huiskautti kättänsä. »Minä neuvoisin väkeäni nyt joutumaan, muuten saavat selkäänsä joka mies.»
»Jos minun mieheni eivät joudu ensiksi, saavat he juoda kuumaa puuroa», vakuutteli Petter.
Komppaniat syöksyivät esiin ja tekivät kunniaa, kumpikin aivan yht'aikaa.
»Minäpä voitin!» riemuitsi Ivan.
»Et paremmin kuin minäkään», vastasi Petter.
Aleksei koetti taas välittää. »Ei», sanoi hän, »ei paremmin eikä huonommin kumpikaan. Te olette molemmat ripeät ja kummallakin on hyvä komppania. Nyt me sen tiedämme kaikki ja päästämme miehet menemään.»
Petter viittasi: »Kaikki hyvin! Oikeahan, mars!»
»Menkää matkaanne, samaa tietä kuin tulittekin!» ärjäsi Ivan, haparoimalla ottaen molemmilla käsillään kiinni tynnyrin laidasta, ojentaen rintansa eteenpäin ja päänsä pystyyn kuin laulava kukko.
Sotamiehet riensivät pois ja Ivan katseli heidän jälkeensä. Kun heitä ei enää nähnyt, sanoi hän hidastellen: »Enpä tiedä, oliko tämä ollenkaan hauskaa. Miehet katsoa tuijottivat meihin, niinkuin vainajat suuresta kuopasta.»
»Enemmän viiniä!» käski Petter kovalla äänellä.
»Tuokaas viiniä!» pyysi Alekseikin. »Me juomme ja pidämme iloa.»
Muutamat vangit olivat nousseet istumaan ja katselemaan venäläisiä herroja. Uusmaalainen ratsumies Aabel vannoi karkean valan ja sanoi vieruskumppanilleen, jalkaväen miehelle Simolle:
»Nuo iloitsevat. Mutta eivät ne kaikki iloitse. Näithän orjan, joka juoksi tästä ohitse, säilyäkseen solmupiiskalta ja kuolemalta. Herransa ajoi häntä takaa, paljas miekka kädessä.»
»Hirmuista on olla orjana», vastasi Simo, päätään pudistaen. »Ennemmin tulkoon kuolema.»
»Minä viittasin pakenevalle», jatkoi Aabel, »ja hän ehti peittäytyä tynnyrien väliin ja minä heitin vanhan hevosloimen päälle. Herra ei huomannut mitään, vaan juoksi ohitse. Mutta kiitokseksi sain tämän. Tahdotko palasen?»
Aabel näytti venäläisen leivän puolikasta ja katkasi siitä palasen.
»Venäläistä leipää! Ja sitä sinä syöt!» nuhteli kumppani.
»Kuvahan vain ruoatta elää, mutta ei ihminen», sanoi Aabel vakaasti ja haukkasi taas kappaleen.
Simo katseli häntä vähän aikaa vaiti ja sanoi viimein: »Jospa olisin kuva, niin en näkisi kaikkea kurjuutta, mitä nyt leviää aivan ympäri maata.»
»Hm, niin,» myönsi Aabel, »toispäivänä tähän aikaan olimme iloisemmat kuin ennen ja toivoimme enemmän kuin ennen, mutta nyt on kaikki ollutta ja mennyttä. Mitenkä sinä nyt luulet käyvän?»
»Tähän asti minä olen uskonut, toden totta, olen uskonut niin lujasti, ett'ei kukaan ole sitä saanut pois päästäni, mutta nyt en enää usko mitään.»
»Mitä sinä sitte uskoit?»
»Niin kauan kun Lybecker oli meillä herrana, uskoin olevamme kaikki onnettomuuteen myödyt, mutta kun hän viimein karkkosi pois maasta ja Armfelt tuli päälliköksi, uskoin kaiken selvenevän meille, mutta nyt eilisen taistelun jälkeen en usko enää mitään. Minun pääni tuntuu tyhjältä. Siinä ei ole enää mitään ajatuksia eikä mitään muuta muistoa kuin että jouduimme tappiolle.»
Aabel istui suoremmaksi. »Venäläinen ei olisi mitenkään voittanut meitä, ell'ei olisi käyttänyt petosta apunaan.»
»Tekikö hän petosta?»
»Oliko muka rehellinen teko tuo Mallasveden yli souteleminen ja hyökkääminen meidän selkään?» kysyi Aabel uhkamielisesti. »Jos hän olisi ollut sotasankari, olisi hän miten hyvänsä pyrkinyt suoraa tietä eteenpäin. Vaikka meitä oli niin vähäinen joukko häneen verraten uskalsimme me kuitenkin pysyä levollisina virran pohjoisrannalla, mutta kas hän, se rikas ja mahtava, hän ei uskaltanut tulla suoraan meitä vastaan. Hyi!» Ja hän sylkäsi tuleen.
Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.
»Näitkö Armfeltia, kun kuuli Galitsinin nousseen maalle hyökkäämään meidän selkäämme?» kysyi Simo viimein.
»Mitenkä minä olisin nähnyt hänet. Ratsuväkihän oli toisella puolella ja minä myöskin.»
»Hän kalpeni», sanoi Simo hiljaa. »Minä en ole koskaan ennen nähnyt hänen kalpenevan.»
»Armfelt on viisas mies», myönsi Aabel, »ja hän ymmärsi heti, että toisenlainen oli vastustaa venäläistä aukealla paikalla, jossa hän sai levittää koko voimansa, kuin seisoa solassa Pälkäneen kirkolla.»
Nyt oikasihe Simokin ja vastasi innokkaammin: »Vaan vaikka hän kalpeni, niin ei hän kuitenkaan vavissut, sen minä tiedän, kun olin hänen lähimpiä miehiään silloin, kuin riensimme Galitsinia vastaan. Ah, miten hän kiiruhti Mallasveden rannalle! Miten hänen silmänsä tähystelivät ja miten hän huusi ja kiirehti jalkaväkeä ja oli itse kaikkialla! Vaan mitäpä sinulle kertoisin taistelusta, näithän sen itse suuressa, hirvittävässä kauneudessaan. Sinä näit nuorten aseveljiemme kasvojen kirkastuvan vaarassa, näit vanhojen voimakkaasti heiluttavan veristä miekkaansa, näit meidän väkemme taistelevan epätoivon rohkeudella, näit heidän kalpenevan ja kaatuvan kuoleman syliin. Näithän myöskin kyyneleen Armfeltin poskella, kun hän huomasi kaikki ponnistukset turhiksi, vai etkö sitä nähnyt, koska olet vaiti?»
»Minä olen vaiti vaan sentähden, että näen sen vieläkin», vastasi kumppani kolkosti ja alla päin. »Minä näen De la Barren ratsumiehineen solassa. Suuttumuksesta vavisten taisteli hän Apraksinia vastaan, ja me taistelisimme siellä vieläkin, ell'ei Armfeltia olisi voitettu siellä rannalla.»
»Armfelt piti puoliaan kuin mies!» vakuutti Simo, »ja me löimme heidät ensin takaisin. He pakenivat jo ja me riemuitsimme, mutta järveltä ui esiin uusia joukkoja, kiinnittäen mutaiset lauttansa Mallasveden rantaan. Buturlin toi Galitsinille lisäksi tuhansia. Meidän sotamiehemme heittäytyivät maahan itkemään.»
Oltiin hetkinen vaiti, mutta viimein alkoi toinen, jalkaväen nuorin mies, Pekka: »Puhuivathan ne tu-tulevan apua Ruotsista. Ehkäpä se olisi tullutkin, jos olisimme odottaneet pari päivää.»
»Ja tuotako he ovat saaneet sinut uskomaan!» virkkoi Aabel ivallisesti. »Katsos minua! Näytänkö minä siltä, ett'en tietäisi, mitä pitää uskoa, mitä ei.»
Simo nousi istumaan. »Miksi emme uskoisi tulevan Ruotsista apua, jota on jo niin kauan luvattu?»
Aabel irvisti. »Se lupa on jo niin vanha, että se on ehtinyt mädätä ennen toteutumistansa. Kymmenen vuotta sitte, sodan alussa, kun koko meidän sotaväkemme vietiin täältä pois, silloin jo luvattiin apua Ruotsista. Kun sitte kolmikkaat otettiin ruoduista ja rustholleista, yhteensä 14,000 miestä, silloin luvattiin uudestaan apua; ja kun Viipuri puolustautui viimeiseen asti, silloinkin kerrottiin: nyt lähettää Ruotsi apua. Mutta tuliko sitä? Ei, Viipuri kukistui voitettuna, Käkisalmen viholliset vallottivat. Ei mitään apua tullut silloin eikä sittemminkään, ja jos se tulee huomenna tai koko sodan aikana, niin en enää usko omia silmiäni?»
Simo katseli huononpäiväisiä, märkiä saappaitaan.
»Minä aion karata täältä», sanoi hän viimein äkisti.
Mutta juuri silloin tuli upseeri vankien luo ja kysyi venäjäksi: »Onko täällä ketään suomalaista, joka voisi tulla tulkiksi ruhtinas Galitsinille? Tulkoon hän tänne!»
Suomalaiset katselivat venäläistä sekavin tuntein, mutta ei yksikään liikahtanut. Upseeri uudisti kysymyksensä saksaksi, mutta ei saanut silloinkaan vastausta.
»Se tulisi teidän omien maamiestenne avuksi eikä ruhtinas Galitsinin», jatkoi upseeri ja katsoi vielä tutkivasti vankijoukkoa. Silloin nousi haavottunut vanki, joka oli, silmät ummessa, maannut maassa. Hän oli Miihkali.
Hämeenlinnasta karattuaan oli Miihkali pikku joukollaan häirinnyt vihollista, missä tämä vain oli heikonlainen, hyökännyt sen kuormastojen päälle ja pitänyt silmällä sekä Venäjän että Suomen armejaa. Sitenpä nämä sissit myöskin ennen kuin kukaan muu huomasivat Apraksinin aikeen viedä lautoilla väkeään Mallasveden yli ja hyökätä suomalaisten päälle takaa päin. He olivat jo vihollisten tullessa Kostianvirralle vieneet pois ja kätkeneet kaikki veneet sekä ylä- että alapuolelta ja sitte itse menneet Mallasveden pohjoisrannalle. Ainoastaan pari miestä jäi etelärannalle vakoilemaan vihollista. Kohtapa ilmestyikin niitä Harhalaan ja Äimälään mahtava joukko repimään huoneita ja kuljettamaan hirsiä rantaan, jossa ne jälleen yhdisteltiin lautoiksi. Kaikki elävät olivat jo ammoin paenneet vihollisen jaloista saloille, joissa toivoivat saavansa edes henkensä säilytetyksi. Monen vaaran jälkeen onnistui suomalaisten vakoojain iltahämärissä päästä kätketyllä veneellä lähtemään kumppaniensa luo. Pieni se vene oli ja tuuli kova, vaan sitkeillä ponnistuksilla saapuivat he viimein Mälkilään. Kun kumppanit löydettiin, lähetettiin Antero kiireimmiten viemään sanaa Armfeltille, vaan kaikki muut riensivät rannalle, jonne venäläiset pyrkivät. Ensimäiset lautat eivät vielä ehtineet rantaan, kun jo piilevien sissien pyssyt kaatoivat 200 miestä. Se hämmästytti venäläiset vähäksi aikaa, mutta kohtapa he sentään huomasivat vastustajat mitättömiksi ja nousivat heti maalle. Sissit peräytyivät, vaan ammuskelivat lakkaamatta ja kaatoivat paljon vihollisia, joilla ei ollut mitään turvaa. Viimein pienoinen sissijoukko joutui semmoiseen ahdinkoon, että sen perikato oli jo varmana silmäin edessä, vaan silloinpa jo Armfeltkin saapui jalkaväen kanssa ja taistelu alkoi hengen uhalla. Ihmeeltä näytti, että vielä monta suomalaista oli elossa. Luoteja oli tuiskunnut heidän ympärilleen kuin vesipisaroita sateella, kumppani toisensa jälkeen kaatui aivan tuossa vieressä, mutta jäipä heitä kuitenkin vielä jatkamaan taistelua.
Miihkali nousi seisomaan ja vastasi edessään odottelevalle upseerille:
»Minä puhun saksaa.»
»Hyvä», alkoi venäläinen puhua, »niin on, kuin jo sanoin, teidän omia maamiehiänne ne ovat, jotka tarvitsevat apua, mutta on minulla toinenkin asia. Ruhtinas Apraksin aikoi kohta lähteä pohjoiseen päin ja menisi mielellään suorinta tietä, mutta pelkää teidän järviänne ja vuorianne. Me olemme täällä outoja ja tarvitsemme jonkun, joka tuntee seudut. Minun pitää sentähden kysyä, kuka teistä rupeisi maksusta meille oppaaksi.»
Miihkali oli vaiti.
Odoteltuaan vähän aikaa vastausta kysyi venäläinen: »Tahdotteko ajatusaikaa?»
»Minä tahtoisin», vastasi Miihkali, »päästä kohta ase kädessä antamaan teille vastausta.»
»Ajatelkaa tarkoin», jatkoi upseeri, »tämä koskee teidän ja maanmiestenne henkeen. Tiedättehän, että te olette meidän käsissämme.»
»Teidän ruhtinaanne voi ottaa meidän henkemme, vaan ei meidän kunniaamme. Suomalaisten joukossa ei ole kavaltajia.»
Upseeri katsoi vankia ihmetellen ja säälien sekä vähän harmissaankin ja sanoi viimein: »Jos ette hyvällä tee, mitä pyydetään, pakotetaan teidät. Kyllä meillä keinoja on.»
Vangin kalpeat kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän vastasi vakavalla äänellä: »Pakottakoon ruhtinaanne, jos voi. Minä vannoin isieni Jumalan ja kuninkaani kruunun kautta, että me näytämme teille tietä, vaan viemme teidät pohjattomiin syvyyksiin. Sanokaa se herrallenne.»
»Hyvä, sen saatte itse kokea. Mutta tulkaa nyt ruhtinas Galitsinin luo, hän tarvitsee teitä muuhun.»
Upseeri lähti astumaan ja Miihkali seurasi häntä leirin toiselle puolelle.
XX.
Vankien aikeet.
»Mitähän tuo tahtoi?» kysyi Aabel, katsoen pois meneviä.
»En tiedä», vastasi Simo myöskin kummastellen. »Voi, miten paljo kysymyksiä kiertelee mielessäni, mutta kukapa niihin voi vastata ainoaankaan.»
Aabel näytti Sakkia, joka istui katsoa tuijotellen eteensä. Tulen valo valkasi hänen liinamekkonsa ja harmaata tukkaansa, niin että hän pimeässä loisti kuin ilta-auringon kultaama jäinen vuoren huippu. »Hän tietää enemmän kuin me muut», kuiskasi sotamies salaperäisesti kumppanillensa.
Simo katsahti vanhukseen, mitään sanomatta.
»Kuulkaas, Iisakki», huusi Aabel, »te olette viisas mies ja tiedätte enemmän kuin muut. Miten kauan meille käy niin huonosti kuin nyt?»
Sakki katsahti kysyjään. »Huonosti on käynyt ja huonosti käy vast'edeskin; mutta pahin tulee vasta lopulla, ennenkuin hyvä tulee, sillä viimein sekin kyllä tulee.»
»Oletteko nähnyt unta kuninkaasta?» kysyi Simo.
»En, mutta tiedän minä sen kuitenkin.»
»Jos tiedätte mitään hyvää, niin kertokaa meillekin», pyyteli sotamies.
»Kyllä me kaikki tarvitsemme lohdutusta tänä surun päivänä.»
Hitaasti ja hiljaa alkoi Sakki kertoa: »Kun minä taistelun edellisenä iltana astuskelin pitkin varustuksiamme ja kävin viimein istumaan, näin venäläisenkin tehneen hyviä varustuksia. Koski kuohui meidän välillämme, ja minä mietiskelin, mitähän kaikkea se kohta oli näkevä ja mitä meille oli Jumalan tahdon mukaan kohta tapahtuva.»
Simon silmät suurenivat. »Näittekö te mitään?» kysyi hän.
»Minä näin paljon. Minä näin eilisen taistelun semmoisena, kuin se sitte tapahtui ja päättyi syksyisellä kentällä. Jymyä ja pauhua kuului ilmasta ja sodan liekki levisi yhtä etemmäksi pohjoista kohti. Suurilla siivillä lensi se Isonkyrön tasangoille, ja kun meidän miestemme veri virtanaan juoksi maahan, kuului katkera valitushuuto avaruudesta, mutta veri juoksi juoksemistaan. Minä näin sen sekautuvan Savon ja Karjalan vesiin, se juoksi kastellen Hämeen kangasta ja Pohjanmaan tasankoja, milloin mitäkin. Taivas ja maa loisti verta ja tulta, mutta maan lapset olivat kalpeat kuin kuolema; idästä länteen kaikui epätoivon huuto.»
Vangit olivat vähitellen kääntyneet kuuntelemaan Sakkia niinkuin suurta »tietäjää». Nyt joku heistä virkkoi: »Niinhän meillä on ollut jo kauan.»
Mutta toinen ääni kielsi: »Lakatkaa jo Herran tähden tuommoisista puheista ja kertokaa nähneenne jotakin valoa, jotakin toivoa kaiken tuon kauheuden takaa.»
Useimmat olivat kaikesta välinpitämättömänä hautoneet omaa suruansa, vaan nyt alkoivat kaikki nousta ja kauhistuen katsoa tuijotella puhujavanhusta, joka jatkoi:
»Vielä minä näin surua. Kymistä sukelsi ylös haamu, kalpea kuin kuun säde, ja sen utuinen käsi tempasi alas kostean pilven reunan, joka purjehti yötuulen mukaan. Haamu pudisteli taivaan pilviä kuin suurta sotalippua, laski sen alas maahan ja rupesi kokoamaan kaikkea verta ja kaikkia kyyneliä, joita oli juossut, ja kaikkia valitusääniä, joita oli kaikunut ennen kuolemaa. Ja se verinen lippu ulottui yli koko maamme, se kasvoi ja musteni, aurinko ja kuu katosivat ja tähdettömänä levisi päällemme synkkä yö. Minusta näytti koko Suomi makaavan paareilla ruumiina.»
»Lakatkaa jo!» huusi Simo vavisten. »Teidän sananne tukeuttavat hengitykseni ja rampaavat sydämmeni. Minä olen tässä mietiskellyt pakoa ja uhotellut kuolemaa; mutta teidän sananne tulevat helvetistä enkä minä jaksa niitä kantaa.»
Vaan Aabel halusi kuulla lisää ja sanoi: »Te lupasitte parempiakin aikoja, milloin ne tulevat?»
»Silloin kun yö on pimeimmillään», vastasi Sakki. »Minä näin tähden syttyvän; se viskeli kipunoita ylt'ympäri ja kasvoi välkkyväksi palloksi. Sen äärimmäisin reuna loisti kuin aamurusko ja siitä alkoi uuden ajan päivä. Mutta sen loisto oli vielä punainen kuin tulen, ja välillä aina välkkyi kyynelsäteitä. Se oli entisyys kaikkine taisteluineen ja sotineen; se oli noussut kirkastettuna ja kauniina paistamaan. Ah, te minun maani lapset! jospa olisitte nähneet, miten se hymyili äsken syntyneessä nuoruudessaan! Yö vähitellen hälveni ja hiljaista jyrinää kuului avaruudesta. Se kaikui kuin tervehdys muinaisaikojen kansoilta, jotka heränneinä varjoina tulivat tervehtimään uuden päivän koittoa. He tapasivat tiellä toisia, tulevain aikojen sukuja. Heidän keskeltänsä astui esiin kaunis, nuorekas olento, käsivarrellaan taivaan hohteen reuna, jonka hän levitti kaikkien nähtäväksi. Sinivalkoisena aaltoili lippu hänen kädessään, vanhat paljastivat päänsä ja nuoret, vielä syntymättömät miespolvet ottivat lipun itselleen. Sinä hetkenä kuului ilmasta ääni: Maa on meidän! Meidän on maa! huusivat nuoret; maa on meidän! toistivat vanhat, menneet, haudasta nousseet ajat. Jokainen heistä pani kätensä haavalle, josta oli vuodattanut verensä, ja nyökkäsi muille: emme me ole turhaan taistelleet; maa on meidän.»
Kalpeina ja hämmästyen olivat kaikki vaiti kuunnelleet, ja vaiti olivat he vielä sittekin, kun Iisakki vaikeni; mutta viimein kysäsi joku heistä: »Näittekö sen? Vannokaa taivaan ja maan kautta, että sen näitte ja että se kerran toteutuu.»
Sakin vartalo kasvoi pitemmäksi ja hänen silmänsä säihkyivät, kun hän nosti kätensä vanhan profeetan tavalla, joka tietää, mitä puhuu:
»Minä vannon taivaan ja maan kautta, että näin sen ja että luotan Herran päivään, joka kerran tulee!»
Äsken vielä niin toivoton joukko hymyili nyt ilosta kirkastuen. Ei kellekään johtunut mieleen epäillä tietäjän sanoja.
»Niinpä me iloisella mielellä kantakaamme, mitä meille suodaan. Me tiedämme nyt, ett'emme turhaan kärsi», sanoi Simo luottavasti.
»Vähäpä meistä lukua, jos uuvummekin, kunhan vain maa seisoo. — Kaunis on taistella tulevia voittoja varten, kaunis kaatua taistelussa, joka ei turhaan häviä.» Siihen tapaan vangit vuorotellen laususkelivat.
Aabel hymyili ilosta. »Minä aion karata, vaan en kaatua enkä kuolla vielä», riemuitsi hän.
Hänen vieruskumppaninsa sysäsi häntä kylkeen, sanoen: »Ole sinä vaiti ja varoillasi. Kuka sen tietää, ken täällä meitä kuuntelee. Katso noita.»
Ne sanat tarkottivat paria venäläistä, jotka toivat takaisin Miihkalin sekä kaksi uutta vankia. Toinen heistä oli Alli talonpojan vaatteissa ja toinen Iikka tavallisessa puvussaan. Alli meni niin syrjään kuin saattoi, Miihkali seurasi häntä, ja he kävivät istumaan kaatuneen puun rungolle. Tyttöä ei näyttänyt kukaan tuntevan. Iikka sen sijaan oli leikellyt ja jakanut monta tupakkalehteä sekä ratsumiehille että jalkaväelle sekä laastaroinut melkein kaikkia, niin että hänet tunnettiin jo matkan päästä, kun häntä itkevänä talutettiin muiden vankien luo.
»No mitenkä te tänne tulette?» kysyi Aabel.
»Siten vain», vastasi Iikka äkäisesti, »kun venäläinen on yhtä tyhmä kuin Jumala on viisas. Minä tulin katsomaan, eikö Antero ole tullut tännepäin koska en häntä löydä mistään, ja Alli läksi minun kanssani rukoilemaan vapautta vangituille sukulaisilleen. Mutta nyt ne pedot ovat saaneet päähänsä, että me olemme kavaltajia ja vakoojia, eivätkä sentähden päästä meitä täältä pois.»
»Hullusti käy niillekin, jotka vastoin tahtoaan tänne joutuvat, mutta vielä pahemmin niille, jotka, niinkuin te, vapaaehtoisesti tarttuvat paulaan», sanoi Aabel.
»Olkaa vaiti, älkääkä pilkatko minua!» tiuskasi Iikka. »Sanokaa enemmin, oletteko missään nähneet Anteroa.»
»Olen kyllä», vastasi Aabel. »Minä olin etuvartijana ja näin hevostani janottavan. Niinpä astuin maahan sitä juottamaan, vaan hepo vain pörhisteli sieramiaan eikä enää painanut alas päätään. Samassa juoksi Antero kuin tuisku luokseni ja huusi: »ettekö ymmärrä, että hepo vainuaa vihollisia. Venäläiset tulevat! Niin nähkääs, ei hevonen ole mikään tyhmä eläin.»
»Niin, niin», vastasi Iikka, »hän on kuin myrsky, sen minä kyllä tiedän.» Hän kävi istumaan tulen viereen ja katseli vaiti liekkeihin suurilla silmillään. Kyyneleet lakkasivat juoksemasta ja hetkisen huojuttuaan hän kysäsi äkisti: »Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä?»
»Hän on kaiketi siellä, missä kaikki muutkin ovat, paitsi ne, jotka istuvat täällä», virkkoi joku leikillisesti.
»No, missä te sitte kaikkien muiden luulette olevan?» kysyi Iikka. »Jos muuta en tiedäkään, niin tiedän toki sen verran, että he kaikki eivät ole yhdessä paikassa.»
»Eivätkö kaikki seuranneet Armfeltiä?» kysyi Simo hätäisesti.
»Savolaiset ja hämäläiset ovat karanneet kotiseuduilleen. He arvelivat, että ennemmin pitää suojella omaa kotia sekä vaimoa ja lapsia kasakoilta kuin kuljeksia herrojen kanssa, joilla ei ole mitään siunausta mukanaan.»
»Mitähän ne herrat tuumivat?» arveli Aabel.
»De la Barre ja översti Yxkyll», kertoi Iikka, »ovat menneet Ruoveden kautta Pohjanmaalle ja vieneet sinne osan hajotetusta sotajoukosta, mutta Armfelt aikoi vielä kerran pysähtyä Tammerkoskelle niiden kanssa, jotka oli saanut kokoon, vastustamaan venäläistä.»
»Voitteko vannoa tuon kaiken todeksi?» tiuskasi Simo tutkistelevasti katsellen vaimo-vanhusta.
»Totta kaiketi se on totta, kun minä sen kuulin niiltä, jotka suoraa päätä tulivat sotajoukosta ja ovat omin silmin nähneet ne herrat eri teillä.»
Simo nosti nyrkkinsä: »Labar, Labar, Jumala sinua armahtakoon nyt ja tuomiopäivänä!»
»Mitä sinä siinä?» torui Aabel. »Eikö Armfelt ja etkö sinä itse tarvitse
Jumalan armoa yhtä hyvin kuin De la Barre?»
Simo pudisti päätään ja vastasi salaperäisesti: »Minä näin yhden asian sinä päivänä, jona Armfelt tuli ylipäälliköksi Lybeckerin jälkeen.»
»Mitä?» kysyivät kumppanit ympärillä.
»Minä olin vahdissa päämajalla ja iloitsin niinkuin kaikki muutkin. Iloisimmat kaikista olivat kuitenkin överstit Stjernstedt ja Mellin. Ne puhuivat kenraali Armfeltista riemuiten, ja heidän luoksensa tuli överstiluutnantti Ollengren ja majuri Brase, ja hekin olivat iloiset. Mutta sitte tuli De la Barre, ja kun muut upseerit sanoivat olevansa juuri menossa Armfeltin luo toivottamaan hänelle onnea nimityksen johdosta ja kysyivät De la Barrelta, eikö hän lähde mukaan, pyörähti hän kantapäällään ja sanoi: tietysti. Mutta minä yksin näin hänen kasvonsa, miten ne kalpenivat ja vääristyivät ikäänkuin mielipahasta, että toiset niin kiittivät Armfeltia!»
»Se on vale!» tiuskasi Aabel. »Muuten olisikin De la Barre yhtä hyvin saattanut tulla meidän ylimmäksi mieheksemme kuin Armfeltkin. Hän on yhtä urhoollinen kuin toinenkin ja yhtä viisaat ovat myöskin molemmat.»
»De la Barre», vastasi Simo, »olkoon vaikka tuhat kertaa viisas ja urhoollinen, niinkuin onkin, mutta meistä hän huolii yhtä vähän kuin isänsä kenkärajoista.»
»Sen uskon minäkin», sanoi Iikka käärien hameensa helmoja paljasten jalkainsa ympäri ja siirtyen likemmä tulta.
»Saattaa kyllä niin olla», sanoi Pekka. »Hän kerskaili eräänä päivänä niin, että parta vapisi, siitä että hänen esi-isänsä olivat ranskalaisia ja puolalaisia, vaan ei suomalaisia.»
»Muistatko, mitä Armfelt sanoi meille eilen, kun taistelu alkoi?» kysyi
Simo, Pekkaan katsahtaen.
»Hän käski meitä taistelemaan hengen edestä.»
»Hän sanoi, että tässä oli meidän isäimme kehto ja täällä myöskin heidän hautansa, täällä he ovat eläneet ja kuolleet meidän edestämme, ja täällä pitää meidänkin elää ja kuolla niiden hyväksi, jotka meidän jälkeemme tulevat.»
»Niin, niin, hän puhui verisistä taisteluista, joita ennen on ollut, ja sanoi lopuksi, että ell'emme suojele kaikkea, mitä meillä on tässä maassa, niin ei enää olekaan mitään, jonka hyväksi voisimme elää ja kuolla.»
»Niin, sillä tavalla hän puhui», todisti Simo, »mutta onko kukaan kuullut De la Barren niin sanovan?»
Aabel oli noussut puoli makuultaan; nyt hän vihastuen nosti nyrkkinsä ja ärjäsi: »Tiedätkö, että minä olen hänen ratsumiehiään?»
»Niin, sitte kaiketi olet itsekin samallainen hieno ulkomaalainen.»
Aabel heilautti nyrkkiään ja tavotti iskeä Simoa, mutta Pekka tarttui hänen kalvosimeensa, ja riita vaikeni itsestään, kun tynnyrin vieressä istuvat venäläisherrat taas alkoivat kovemmin räyhätä.
Aleksei nousi kehottaen:
»Tulkaa nyt pois, lähtekäämme jo levolle.»
»Vai levolle!» ihmetteli Ivan. »En, minä en lähde levolle, minä tahdon huvia. Soittoa! Tanssia! Sitä minä tahdon. Minun korvissani kaikuu ainiaan tuo tämän maan kirottu kieli. Kun sinä naurat, kuuluu se minun korvissani kuin »armoa!» Kun lasit tuossa helisevät, kaikuu sekin »armoa!» Näetkö tuota pitkää varjoa! Se näyttää siltä naiselta, joka kirosi meitä!»
»Se on vain männyn varjo!»
»Minä tahdon soittoa!»
»Niinpä anna soittajain soittaa; musiikki kuolettaa kaikki surut», sanoi
Aleksei, käyden jälleen istumaan.
»Musiikkia!» huusi Ivan.
»Musiikkia!» kirkui Petterkin kohti kurkkuaan.
Soittajat riensivät esiin ja alkoivat soittaa. Säveleet kaikuivat iloisilta ja eläviltä, mutta Ivan istui yhä alla päin ja sanoi: »Huono neuvo, veli! Soitto herättää kaikki vangit. Katsos, miten he nousevat istumaan ja katsoa tuijottavat meitä. Hyvin huono neuvo, veli! Soitto tuopi tuon haamun yhä lähemmäksi minua!»
»Anna jonkun tanssia edessäsi, niin pääset näkemästä haamua», kehoitti
Aleksei.
»Niinpä niin», virkkoi Petter, »huuda takaisin kompaniasi ja käske sen tanssimaan meille.» Ja hän kääntyi palvelijan puoleen, joka melkein näännyksissä uupumuksesta seisoi valmiina tottelemaan herransa pienintäkin viittausta. »Toimita tänne komppania! Käske heidät tanssimaan! Älä huoli, Ivan Petrovits, tanssi kyllä virkistää ja lohduttaa sinua.»
Ivanin kasvot vähän kirkastuivat, hän sai uutta rohkeutta. »Niin, tanssi virkistää ja lohduttaa minua. Soittakaa!»
Komppania syöksyi esiin ja tanssi alkoi.
Upseerit, kaikki kolme, käänsivät nyt koko huomionsa tanssivaan komppaniaan ja tunsivat alussa siitä iloa ja huvitusta. Yksin Ivankin vilkastui ja huusi tuontuostakin hyväksymissanoja väelleen. Mutta äkisti virkahti Aleksei, joka oli koko ajan pitänyt ajatuksensa selvillä:
»Mitähän tämä maksaisi meille, jos ruhtinas saisi edes aavistuksenkaan sinun käskystäsi!»
Ivan tunsi tuosta muistutuksesta mielessään vähän rauhattomuutta ja tiuskasi heti: »Ole vaiti äläkä ennustele pahaa!»
»En minä ennustakaan mitään pahaa», vastasi Aleksei, »minä vain puhun tanssista. Hän ei anna meille anteeksi, että me raastamme miehet paraasta unesta. Mitä tästä tulee, jos ruhtinas saa tietää kaikki?»
Ruhtinas Galitsinin muisto sai Petterinkin ajattelemaan edes sen verran, kuin hänelle enää oli mahdollista. »Niin», änkytti hän, »jos … ajattelehan sitä, Ivan Petrovits.»
Ivan viittasi luoksensa vääpelin ja sanoi käskevästi: »Muista, että sinun komppaniasi tanssii ilosta. Miesten pitää näyttää iloisilta. Käske niin!»
»Minä kuulen ja tottelen», vastasi vääpeli, sydän levottomana, ja riensi täyttämään käskyä.
XXI.
Ruhtinas Galitsin.
Tanssi vilkastui, ja sen kestäessä lähestyivät Galitsin ja Buturlin. Ensinmainittu oli 38 vuoden ijässä. Hän oli syntyisin liettualaisesta ruhtinassuvusta, jonka esi-isä Mikael Ivanovits Bulgakov oli Liettuan suurvallan perustajan Gediminin jälkeläinen kahdeksannessa polvessa. Tällä Bulgakovilla, joka kuoli munkkina 1558, oli liikanimi Galitsa (hansikas), josta tämä ruhtinassuku siten sai nimensä. Hänen jälkeläisensä kuudennessa polvessa oli Suomenkin historiassa niin kuuluisa Mikael Mihailovits Galitsin, syntynyt 1 päivänä marraskuuta 1673. Ruhtinas Galitsinin nuoruus oli siihen aikaan, jolloin Pietari Suuren parannuspuuhat käänsivät Venäjän kansan huomion Länsi-Europan sivistysoloihin, ja nuori ruhtinas näyttää saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen. Hän pääsi jo 12 vuoden ijässä Semenovan rykmenttiin rummuttajaksi, vaan sai kohta upseerin arvon ja teki ensimmäisen urotyönsä Asovan vallotuksessa 1696. Kaksi vuotta myöhemmin oli hän kukistamassa streltsien kapinaa, 1699 Kertsin meri-sotaretkellä ja 1700 Narvan taistelussa, jossa hän haavottui. Vuonna 1702 alkoi Pähkinälinnan piiritys ja siinä oli Galitsin alapäällikkönä. Linnaa puolustettiin sankarillisesti ja tsaari lähetti jo peräytymiskäskyn, mutta Galitsin vastasi sanantuojalle: »Sanokaa tsaarille, että minä täst'edes olen ainoastaan Jumalan suojeluksessa.» Hän johti heti väkensä rynnäkköön ja Pähkinälinna antautui 12 päivänä lokakuuta. Galitsin sai sitte monella sotakentällä taistella hyvällä menestyksellä Ruotsin armejaa ja sen kuningasta vastaan, kunnes hänet siirrettiin Suomeen ja hän siellä oli osallisena Viipurin vallotuksesssa 1710. Seuraavana vuonna nähtiin hänet Pruthin varsilla, vaan 1712:sta asti käytettiin häntä yksinomaan Suomen anastajana, ensin Apraksinin alapäällikkönä ja sittemmin Isonkyrön taistelun jälkeen (1714) Suomessa olevain venäläisjoukkojen ylipäällikkönä. Niin kasvoi ruhtinas Galitsinin sankarinimi vuosi vuodelta ja hänen urotöittensä maine levisi lavealle. Suomessa hänellä oli sotilaan ja vallottajan tehtävä ja hänen täällä olonsa sattui maamme ja kansamme historian pimeimpään ja kolkoimpaan aikaan; mutta Galitsinin oma jalo henkilö on melkeinpä ainoana valokohtana, jota muistelma mielellään katselee. Ollen ylevä, oikeudentuntoinen ja jalomielinen koetti hän lievittää ja sovittaa, mikäli mahdollista. Sen ajan katkerasti syyttävien haamujen keskellä on ruhtinas Galitsin puhtaana sankarina, joka aina koetti valvoa voitetun oikeuksia ja parantaa vallotetun maan tilaa, mikäli hänellä oli valtaa. Paha kyllä saapui ainoastaan vähäinen osa maan rajattomasta kurjuudesta hänen kuuluviinsa, ja ainoastaan vähän osan hän näki käskyläistensä väkivaltaisuuksista, mutta mitä hän näki, se kaikki rangaistiin ansion mukaan, ja aikakirjat yksimielisesti tunnustavat hänet jaloksi hallitsijaksi ja ihmiseksi.
Nyt kajasti ruhtinaan kasvoista syvän surun varjo, sillä äskettäin juuri oli Venäjältä tullut sanoma, että hänen nuori puolisonsa Eudokia, omaa sukuaan Ivanovna Buturlin, oli kuolemaisillaan, mutta tanssivain sotamiesten näöstä hänenkin muotonsa kirkastui ja hän sanoi hymyillen:
»Miten ilo kuitenkin voi antaa voimaa. Kukapa olisi aavistanut, että samat miehet, jotka äsken olivat menehtyä väsymyksestä, nyt pyörisivät iloisessa tanssissa.»
Kummasteli sitä myöskin Buturlin. »Niin ihmeellistä todellakin», vastasi hän. »Mutta siinähän on uusi todistus kansan rakkaudesta tsaariansa kohtaan, sillä kun hän on voittanut, unhottavat sotamiehet kaikki omat kärsimyksensä.»
»Te olette todellakin oikeassa», virkkoi Galitsin eikä ollut oikein uskoa silmiään. Hän kääntyi upseerien puoleen tervehtien: »Hyvää iltaa, Petter Tupovski, Ivan Petrovits ja Aleksei Feodorov; ottakaa tässä minun tervehdykseni.»
Upseerit hypähtivät ylös ja Ivan heittäytyi maahan.
»O, suuri ruhtinas, tässä näette orjanne!»
Petter, tervehti myöskin syvään, vaikk'ei niin suin päin, hän kun vielä oli selvämpänä. »Minun kunnioitukseni suutelee tomua jaloistanne!»
Aleksei tervehti sotilastapaan seisoen ja sanoi:
»Käskekää vain, herra, niin minä kuolen edestänne.»
Galitsin hymyili ystävällisesti. »Minun tähden teidän ei tarvitse kuolla, vaan kyllä tsaarin ja Venäjän asian tähden, sillä sehän on meidänkin asiamme. Kun olette urhoolliset miehet, niin olette tietysti tekin osaltanne hankkineet voittoa, ja minä teitä siitä kiitän.»
»Johtakaa meidät uudestaan taisteluun, me kyllä seuraamme», sanoi
Aleksei innokkaasti.
Buturlin oli enemmän katsellut tanssivia sotilaita kuin heidän päälliköitään ja sanoi Galitsinille: »Minusta näyttävät miehet hyvin unisilta, joka seikka toden totta ei ole kummeksittavakaan. Eihän heitä vain liene tänne käsketty?»
Ivan aivan selvisi kauhusta. »Mitä ajattelettekaan, teidän ylhäisyytenne? Heidän hälinänsä on päinvastoin kiusannut minua, mutta en minä huolinut häiritä heidän iloansa, joka tekee heille niin hyvää.»
Hän viittasi vääpelin luokseen: »Hei tulkaas tänne! Sanokaas, minkätähden miehet tanssivat. Ilostako vaiko käskystä?»
»Se on…» änkytti vääpeli.
Ivan uhkasi nyrkillään ja tiuskasi: »Sanokaa totuus!»
»Ilosta! Voiton ilosta he tanssivat!»
»Hyvä, hyvä», vastasi Galitsin, »mutta he näyttävät väsyneiltä. Menkää nyt levolle. Huomispäivänä tarvitaan uusia voimia, joita ei saa edeltäpäin kuluttaa. Pyhä Nikolai teitä suojelkoon!» Hän viittasi ja sotamiehet poistuivat.
Buturlin katsoi taistelukentälle ja kuoleman vainiolle päin. Toisten puoleen kääntyen sanoi hän: »Taistelumme oli tulinen; miten monta urhoollista miestä saammekaan jättää Suomenmaan poveen! Monta tuhatta kaatui tänään, ja ell'ei Apraksin olisi keksinyt tuota keinoa, hyökätä suomalaisten selkään, niin olisi voitto nyt vihollisten käsissä eikä meillä.»
»Niinpä niin», vastasi Galitsin, »me uhrasimme tuhansia, vaan kuinka mielelläni olisin uhrannut vielä monta tuhatta lisäksi, jos siten Armfelt olisi joutunut meidän käsiimme. Se mies tekee meille yhdessä päivässä paljon enemmän haittaa urhoollisilla miehillään kuin Lybecker tuhannessa päivässä.»
Alemmat upseerit kaipasivat hyvin vapauttansa, jota äsken juuri olivat nauttineet. Petter ja Ivan jaksoivat töintuskin seurata keskustelua, mutta Aleksei sanoi sekaan: »Niin on, kuin te, ruhtinaallinen korkeus, sanotte. Kaikki on kerrassaan muuttunut, kun Armfelt tuli Lybeckerin sijaan. Mutta vaikeuksien mukaan kasvaa myöskin into, ja me olemme kaikki valmiit ryhtymään, milloin vain tarvitaan, uudestaan veriseen leikkiimme.»
Galitsin hymyili. »Juuri niin. Me emme saa väsyä, ennenkuin Venäjän rajaksi tulee meri ja tsaari Pietarin nuori pääkaupunki saa turvallisesti katsella Suomeen päin.»
Ruhtinas otti Suomen kartan taskustaan, levitti sen tynnyrin pohjalle ja näytti kynällään sikäli kuin puhui:
»Näin, pitkin merta pitää Venäjän raja vedettämän; ennen me emme saa levätä, hyvät herrat.»
Buturlin katsoi vankeihin päin ja sanoi: »Jos nämä suomalaiset tulisivat meille niin uskollisiksi, kuin nyt ovat Ruotsin kansalle, niin maksaisipa heidän voittamisensa todellakin vaivaa uhrata henkensä ja menestyksensä.»
Ruhtinas Galitsin nyökäytti myöntävästi päätään. »Vapaa liitto tämän uskollisen ja urhoollisen kansan kanssa tekisi meidät aivan turvatuiksi pohjan puolelta. Parempaa rajanvahtia ei Venäjä koskaan saisi.»
Se voitettujen hyveksiminen ei miellyttänyt Petteriä. Missäpä pohjan perillä nyt olikaan mahtavampaa ja voimakkaampaa kuin Venäjä ja Venäjän tsaari. Hän rohkasihe ja sanoi luottavasti: »Missä Venäjän menestys vaatii, siinä sillä on voimaakin ottaa, mitä tarvitaan, eikä tässä enää suurta voimaa tarvitakaan, sillä Suomi on jo kauan ollut uupumaisillaan.»
»Niin», myönsi ruhtinas, »Suomi on uupumaisillaan, mutta se ei antaudu.
Jos Ruotsin kruunu olisi minun päässäni, niin kyllä minä paremmin kuin
Kaarle-kuningas suojelisin tätä urhoollista kansaa. Minä en olisi
niinkuin hän vienyt pois sen paraita miehiä ja jättänyt maata alttiiksi
Venäjän armejoille.»
Petterin hämärtävät silmät alkoivat loistaa, hän nosti kätensä ja sanoi innolla: »Kaunis näky teidän ylhäisyytenne, kun he kaikki olisivat voitettuna.»
»Onko pidetty huolta, ett'ei vangeilta mitään puutu?» kysyi Buturlin.
»He voivat kuin prinssit. Ruhtinas Galitsinin käsky kohdella heitä säälivästi on kulkenut miehestä mieheen, ja vangeilla on yhtä hyvä kuin meidän omallakin väellämme.»
»Niin pitää olla, kuin minä olen sanonut», lausui ruhtinas. »Sankari liikkukoon taistelussa kuin ukonnuoli, vaan voitetulle viholliselle hän olkoon lempeä kuin päivänsäde. Sitä ei Venäjän sotilas saa koskaan unhottaa.»
»Emme me sitä unhotakaan», vastasi Petter. »Vangit ovat todistavat meidän lempeyttämme.»
Buturlin katsahti vielä vankeihin päin ja kysyi sitte ruhtinaalta:
»Eiköhän nyt olisi paras aika tarkastaa heidän tilaansa?»
»Niin minäkin ajattelen». Galitsin pyysi kaikkia upseereja seuraamaan, ja venäläiset herrat astuivat vankien luo. Sinne pysähdyttiin. Nähtyään märjän maan, jossa vesi välkkyi turpeiden välistä, sanoi Galitsin vakavasti ja jyrkästi: »Vangit vietäköön pois tästä kuopasta. Meillä on tilaa kylliksi, sentähden on väärin pitää näitä onnettomia näin vetisessä paikassa. Sen pitää tapahtua jo tänä yönä.»
Ruhtinas meni edelleen, toiset seurasivat häntä; niinpä he saapuivat sinne, jossa Alli ja Miihkali istuivat.
Ne kolme upseeria olisivat mielellään eronneet esimiehistään, jos vain olisivat uskaltaneet. Vaan se ei mitenkään käynyt päinsä. Viimein nykäsi Ivan Petteriä käsivarresta ja kuiskasi: »Lähtekäämme pois täältä, etkö näe, miten haamut meitä vaanivat?»
»Eivät ne mitään haamuja ole», vastasi kumppani. »Jospa ruhtinas ei olisi täällä, niin voisit sysätä miekkasi johonkuhun noista kirotuista suomalaisista ja nähdä heidän verensä juoksevan, niinkuin meidän juoksi eilen.»
Mutta Ivan tunsi yhä enenevää levottomuutta. »Minä en tahtoisi enää nähdä verta. Tule, lähtekäämme pois!» Ja hän tarttui Petterin käsivarteen, mutta Petter tempasihe irti sanoen: »Emme me vielä pääse, mutta kohta. Maltahan nyt toki.»
Alli ja Miihkali olivat, mistään lukua pitämättä, hiljakseen keskustelleet. Mitäpä he huolivat muutamista venäläisistä upseereista, kulkipa heitä yksi tai useampi ohitse. He eivät myöskään huomanneet, miten Galitsin osotti Allia ja sanoi Buturlinille: »Tuo nuorukainen oli äsken minun luonani pyytämässä vapaaksi vankeja, jotka on otettu Pohjois-Suomessa. Hänen kertomuksensa kuului hyvin todelta, mutta huomenna minä kuitenkin tutkin tarkemmin sekä häntä että tuota vaimoa. Nämä suomalaiset olkoot muuten kuinka rehellisiä hyvänsä, mutta heidän mielialaansa meitä kohtaan en luota.»
»Olemmehan nähneet yllin kyllin todistuksia heidän viekkaudestaan ja uhkarohkeudestaan, niin että vaikea on ollakin heitä epäilemättä», vastasi Buturlin. »Mutta olkoonpa viaton tai syyllinen, niin tahtoisin mielelläni kuulla ja nähdä nuorukaista, joka niin nuorena uskaltaa kuljeksia vihollisleirissä ilman muuta suojelusta kuin vanha vaimo.»
He astuivat lähemmäksi ja ruhtinas Galitsin kysyi Allilta Miihkalin välityksellä: »Mitenkä te osasitte tulla tänne minun luokseni, koska ette kulkenut sotaväen kanssa?»
Alli nousi seisomaan. »Kuolema minua opasti.»
»Ettekö peljännyt?»
»Elämän katkerat surut tukeuttivat minun levottomuuteni, ja rohkeuttani vahvisti kaikki se, mitä olen kuullut teidän ruhtinaallisesta armostanne.»
»No, mitä te sitte tiedätte minusta?»
»Että te olette lavean ja mahtavan Venäjän jalomielinen poika ja että teidän hyvyytenne muisto voitettuja kohtaan ei ole kuoleva yht'aikaa teidän itsenne kanssa. Mutta teidän lippujenne ympärillä ei olekaan monta teidän kaltaistanne miestä. Heidän vihattu miekkansa iskee useammin turvattomia kuin meidän maamme sotilaita.»
Ruhtinaan kasvot synkistyivät; hän vastasi suruisesti: »Se on sodan varjopuoli, kiristystä käytetään ja kärsitään.»
»Jalo mies ei koskaan kosta viattomille», sanoi tyttö rohkeasti, vaan hiljaa.
»Minä olen sydämestäni pahoillani siitä väkivallasta, mutta minä en voi syyttää enkä rangaista rikoksellisia, kun minulla ei ole aavistustakaan, keitä he olivat. Vai osaatteko te antaa minulle viittauksen?»
»Nimettöminä he hävittäen riensivät talosta taloon kuin tulenliekit palavassa kylässä. Ei kukaan kysynyt kenen lapsia meidän havittelevat maanmiehemme olivat, vielä vähemmin sitte Venäjäin rosvoilijaan nimiä, jotka syöksyivät meidän kimppuumme kuin tuntemattomat pedot.»
Allin uupumus ja väsymys oli haihtunut, hän seisoi aivan vilkkaana ja elpyneenä herrain edessä; mutta äkisti hänen rohkeutensa näytti kokonaan haihtuvan, hän katsoa tuijotti kuin kuolevainen ja sanatkin kuolivat huulille.
»Mitä nyt?» kysyi Galitsin, tulkkiin katsahtaen, ja epäluuloisesti virkkoi Buturlin: »Aivanhan hän näyttää kiinni saadulta kavaltajalta.»
Alli ei ymmärtänyt heidän sanojaan eikä huomannut edes heidän läsnäoloaankaan; hän vain katsoa tuijotti kolmeen takana seisovaan upseeriin, nosti kätensä ja osoitti sormellaan heitä: »Tuossa hän on! Tuossa! Hän hyökkäsi meille ja pisti talon tuleen! Hän se on. Minä tunnen hänet!»
»Mitä hän tarkottaa?» kysyi Galitsin ja Miihkali taas tulkitsi:
»Hän sanoo tuntevansa rosvoojan, joka oli siellä pohjoisessa. Yhden niistä.»
Ruhtinas hämmästyi. »Pitääkö minun sitä uskoa? Voiko hän todistaa, mitä sanoo?»
»Voitteko todistaa, mitä sanotte?» tutkisteli Miihkali.
Alli katsoi jäykästi Ivaniin. »Hänellä on todistus kasvoissansa. Minun veljeni puri siihen, kun he löivät ja sitoivat äitini isää. Itse minä iskin häntä puukolla niskaan, mutta huonostipa se sattui, koska hän vielä elää.»
»Hän sanoo», selitti Miihkali, »että tuo arpi on hänen veljensä puremasta samana yönä, kuin väkivallan teko tapahtui, ja niskaansa on hän saanut puukon iskun.»
Ruhtinas kääntyi osotetun upseerin puoleen. »No, mitäs sinä vastaat tähän, Ivan Petrovits?»
»He täyttävät teidän korvanne valheilla! Suomalaisten kielet eivät koskaan puhu totta», vastasi Ivan vavisten.