Ruhtinas katsoi tuimasti syytettyyn. »Minä kysyn vielä kerran sinulta,
Ivan Petrovits. Tunnusta, jos sinä sen teit.»
»Maa nielköön sen, joka niin pahaa valetta puhuu!»
Ruhtinas yhä katsoi häntä tutkivasti ja terävästi.
»Näytäpäs meille niskasi!» käski hän. »Todistakoon se viattomuutesi.»
Ivan seisoi vavisten ja liikahtamatta.
»Kuule ja tottele!» käski Galitsin, niin että metsä kajahti.
Ivan putosi maahan ruhtinaan eteen. »Armoa! Armoa!»
»Onneton! Nouse ylös ja tunnusta, kutka olivat kanssasi.»
Ivan nousi ja näytti kahta kumppaniansa.
Ruhtinas kääntyi heihin päin ja kysyi jyrkästi: »Niinkö on!»
Aleksei astui askelta likemmäksi. »Niin on, teidän armonne.»
Ruhtinas kysyi edelleen Miihkalilta: »Tunteeko hän nämä toiset?»
»Oletteko nähnyt näitä miehiä ennen?» tulkitsi Miihkali.
Alli katseli heitä tarkkaan. »En tätä tietääkseni», vastasi hän,
Petteriin katsoen; »mutta kyllä tuon», lisäsi hän Alekseita osottaen.
»Hänen sydämensä oli lempeä, vaan hän ei voinut estää, mitä monta sataa
tahtoi. Hän se kuitenkin pelasti minut.»
Miihkali osotti Petteriä. »Tuota hän ei tunne, mutta tuo toinen pelasti hänet sinä yönä väkivallan käsistä.»
Ruhtinas kysyi Alekseilta: »Oletteko pelastanut tämän nuorukaisen?»
Upseeri katsoi tyttöä mietiskellen ja vastasi viimein: »En tietääkseni.
En minä häntä tunne.»
»Ei hän teitä tunne!» tulkitsi Miihkali suomeksi.
»Kysykää häneltä», pyysi Alli, »eikö hän muista tyttöä, jonka hän pelasti palavasta talosta, johon venäläiset viskasivat lapsen tuleen ja ripustivat vanhan ukon pellin nuoriin, hakattuaan häneltä ensin molemmat kädet pois! Se tyttö, jota tuo», sanoi hän Ivania osottaen, »tahtoi pois vetää, olin minä, ja tämä pelasti minut», lisäsi hän Alekseita osottaen.
Miihkali tulkitsi taas, ja kun kaikki upseerit tointuivat hämmästyksestään, sanoi Aleksei:
»Onpa ihme, että hän elää. Minä vein hänet kauhuista ja kuolemasta veteen rannan ruohokon taakse. Aallot lienevät antaneet hänelle sen suojeluksen, jota minun käteni ei kyennyt antamaan, koskapa hän vielä elää.»
Ruhtinas kääntyi upseerien puoleen. »Missä ne ovat, jotka te veitte pois vangeiksi?»
Kaikki olivat vaiti.
Ruhtinas kiihtyi. »Missä? Totuuden pitää tulla ilmi!»
»Joitakuita myötiin orjiksi Moskovassa, vaan enimmät eivät enää ole elossa», vastasi Aleksei viimein.
»Eikö enää elossa? Kuolleetko? Mitä se merkitsee?»
Taaskin olivat kaikki vaiti.
»Vastatkaa! taikka kaikkein pyhimysten nimessä, minä kyllä kiskon teistä totuuden verellä!»
Ivan kiertelihe vaikeroiden hänen jaloissaan. »Armoa!»
»Ei armoa, vaan oikeutta sekä vihollisille että ystäville. Missä ne vangit ovat?»
»Meiltä loppui marssilla muona», alkoi Aleksei änkyttäen kertoa. »Meillä ei ollut siellä salolla mitä antaa vangeille, sentähden heidät surmattiin, ett'eivät olisi kuolleet nälkään.»
»Miten te surmasitte ne vangit?»
»Meillä ei ollut ruutia kylliksi. Heidät haudattiin elävältä.»
Ruhtinas kätki kasvonsa.
Mutta Ivan syleili hänen polviansa ja huusi kuolemanhädässä: »Armoa!»
Galitsin sysäsi hänet pois. »Pois minun näkyvistäni!»
Viitaten kutsui hän luoksensa vartijat ja sanoi vääpelille: »Te vastaatte näiden kolmen herran säilymisestä.»
Vangitut upseerit antoivat pois miekkansa ja läksivät vartijain saattamina pois.
Ruhtinas astuskeli liikutettuna edestakaisin, vaan pysähtyi sitten Miihkalin eteen. »Te saatatte», sanoi hän, »kertoa kaikki, mitä olette kuullut. Minä en tahdo enkä voi salata mitään.»
Miihkali kääntyi Allin puoleen. »Armollinen herra sanoo tutkivansa asian ja tekevänsä, mitä voi. Jos vangit vielä elävät, pääsevät he vapaiksi. Huomenna saatte kuulla enemmän.»
Alli kumartui suutelemaan ruhtinaan nutun helmaa. »Jumala on teitä palkitseva, hyvä armollinen herra!» Ja sitte hän meni Iikan luo ja sanoi mielenliikutuksesta vavisten: »Kuulitteko? Jos he vielä elävät, pääsevät he vapaiksi!»
Iikka pani hurskaassa ihastuksessa kätensä ristiin ja vastasi: »Jumala on tämän herran kanssa, sillä muuten hän ei osaisi niin suurella lempeydellä kantaa suuruuttansa ja voittonsa onnea.»
Ruhtinas sanoi vielä Miihkalille: »Sanokaa heille, että he saavat suojeluskirjan turvakseen kotimatkalle. He ovat vapaat, mutta pyytäkää heitä odottamaan hetkinen.» Hän kutsui ajutanttinsa, puhui hänelle hiljaa jotakin ja läksi jatkamaan tarkastustansa.
»Nyt hän tietää, että me olemme viattomat, ja me saamme kaiketi lähteä!» riemuitsi Iikka.
XXII.
Vapaiksi päästetyt.
Miihkali seisoi ajatuksissaan ja katseli ruhtinaan jälkeen, kunnes häntä ei enää näkynyt. Nämä hetket olivat kalliit, sillä nyt häntä tuskin epäiltiin, jos hän puhui miehilleen, ja hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen.
»Kuulkaa minua, miehet!» sanoi hän. »Minä olen pitänyt lupaukseni ja miettinyt, miten parhaiten pääsemme täältä. Nyt juuri on minun mahdollinen puhua teille kovalla äänellä. Kuulkaa siis.»
Vangit nousivat, mutta Miihkali viittasi kieltävästi. »Älkää nousko, mutta avatkaa korvanne. Ennen yön tuloa viedään meidät toiseen paikkaan, tästä kuopasta jollekin mäelle. Meitä kyllä vartioidaan, mutta venäläinen on yhtä väsyksissä kuin mekin, ja vartijain päät vaipuvat. Silloin minä hiivin pois, ja yhdeksän teistä saa seurata minua.»
»Miksi emme saa kaikki tulla?» kysyi nuori sotamies.
»Se olisi liian uskaliasta, sillä silloin emme pääse yksitellen. Mutta me, jotka lähdemme, hiivimme pois omien kanuunaimme luo kosken alapuolelle. Ne eivät ole naulatut, niin että ne kyllä meitä vielä kerran auttavat.»
»Luuletteko sen onnistuvan?»
»Sen pitää onnistua. Me tulemme likemmäksi venäläisten etuvartijoita ja ammumme kivääreillämme, ja heti sen jälkeen laukaisemme kanuunat. Panos on niissä vielä jäljellä. Minä kun makasin haavoitettuna ensimäisen alla, tiedän sen tarkkaan.»
»Aiotteko tehdä meteliä leirissä meitä auttaaksenne täältä pois? Emmeköhän yhtä hyvin voisi hiipiä aivan hiljaa?» sanoi eräs vanhempi mies.
»Ettepä juuri», vastasi Miihkali, »sillä siksi on teitä liian paljo. Vartijat eivät nuku niin raskaasti, ett'eivät jossakussa paikassa huomaa meitä, ja jos yksikään huomataan, tulee koko yritys ilmi; mutta näin se käy ja onnistuu. Yö on pimeä, ja uninen venäläinen hämmästyy, niin että häiriötä syntyy. He luulevat Armfeltin saaneen apua ja tulleen uudestaan hyökkäämään. Silloin ei kukaan ehdi muistaa teitä, ja teillä on hyvä tilaisuus paeta.»
»Täällä», sanoi joku sotamies, »on aseita kaikkialla, ja tuossa mattojen alla on monta täysinäistä ruutitaskua. Me hiivimme kuin madot niiden alle, ja jaamme ruudin miehestä mieheen.»
Miihkali kumarsi myöntävästi päätään. »Valitkaa hiljaa, vaan varmasti miehet, jotka lähtevät minun kanssani. Pysykäämme sitte yhdessä, kun meidät viedään pois tästä paikasta. Te muut nukuttakaa vain venäläistä kovalla kuorsaamisella, kunnes melu alkaa.»
»Mutta, olettakaapas, herra, että teidät saadaan kiinni.»
»Silloin en tiedä muuta neuvoa kuin kaikki yht'aikaa sytyttäkää metsä tuleen. Siellä ylempänä ei ole puutetta sytykkeistä. Polttakaa niin, että ruuti sähisee ja räiskyy.»
»Niin, niin, ell'ei muu auta.»
Miihkali heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin aivan huolettomana, ja kaikki olivat hiljaa.
Niin kului vähän aikaa ja yö lähestyi. Jo oli niin pimeä, ett'ei enää olisi voitu erottaa ystävää vihollisesta, ell'eivät suuret nuotiot olisi valaisseet ketoa. Mutta vähitellen nekin sammumistaan sammuivat, ja miesjoukot niiden ympäriltä hajosivat. Kaikki olivat väsyksissä ja halusivat levolle. Vangit olivat myöskin nukkuvinaan. Moni heistä voi siinä jotenkin hyvin, kun makasi, jalat suorana lämpimässä tuhkassa. Jotkut olivat myöskin saaneet kimpun kuusenhavuja päänsä alle; parempaa ei voinut toivoakaan. Vaan monipa myöskin makasi läpimärkänä ja vilusta väristen. Iikka ja Alli olivat viimein yksin istumassa ja panivat silloin tällöin uutta puuta tuleen sekä katselivat hiljaa ajatuksissaan, miten liekit nopeasti raastoivat saaliinsa. Surua heillä oli kummallakin, mutta erilaatuista. Aika rupesi tuntumaan kovin hitaiselta.
»Nytpä meitä luullakseni ei kukaan enää estä lähtemästä täältä pois», sanoi Alli viimein, nousten seisomaan. »Täällä ei enää maksa vaivaa viipyä.»
Miihkali avasi silmänsä. Hän näet makasi lähellä tulta ja kuuli naisten aikovan lähteä. Hän kohottautui kyynäspäilleen.
»Voinko auttaa teitä, kun pääsemme pois leiristä?» kysyi Alli häneen katsoen.
»Älkää menkö vielä», neuvoi Miihkali, »ruhtinas lupasi teille suojeluskirjan, odottakaa sitä.»
»Saankohan minäkin sitte rauhassa kävellä etsimässä Anteroa?» kysyi
Iikka.
Allia kauhistutti tuo ajatus, että hänen vielä pitäisi kierrellä tuolla asialla. »Aiotteko vielä etsiä häntä kuolleiden joukosta?» kysyi hän levottomasti.
»Sieltä minä olen jo häntä etsinyt. Ei hän siellä ole.»
»Antakaa hänen olla, missä on», virkkoi Aabel. »Jos hän palaa, niin saa maksun siitä, että ampui Lybeckeriä.»
Vaimovanhus huolissaan huojueli edestakaisin. »Jos he rupeavat ankaraksi hänelle, niin rupeaa hänkin kovaksi», huokasi hän. »Ah, te ette tiedä, te, mutta äiti ei itseään pettele. Minä yksin tunnen salon pojan, ja hänen synkkä kohtalonsa kiiruhtaa minua. Tule, Alli, lähtekäämme jo pois.»
Mutta Alli vastasi hidastellen: »Odotamme vielä hetkisen, ruhtinas pyysi meitä viipymään. Mielelläni tahtoisin minä myöskin kuulla jotain omaisistani.»
Miihkali nousi ylös. »Tahdotteko tietää kaikki?» kysyi hän.
»Tahdon.»
Hän astui tulen luo tytön viereen ja sanoi hiljaa: »He nukkuvat nyt kaikki kuoleman unta ja pyytävät teitä: älkää enää itkekö heidän kohtaloansa.»
Maa tuntui vapisevan tytön jalkain alla. Kaikki, mitä hänellä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja minkä hyväksi elänyt, kaikki nyt äkisti yhdellä iskulla poistui näkyvistä; katsoipa hän minne hyvänsä, näkyi kaikkialta vain tyhjä, ääretön avaruus. Voimatkin tuntuivat loppuvan, hän kävi istumaan.
Miihkali katsoi hänen kalpeihin kasvoihinsa ja jatkoi: »Teillä on suuri voima itsessänne, suurempi kuin kellään muulla uskon olevan. Menkää sen voimanne kanssa Jumalan tykö, niin on hän auttava teitä.»
»Minä olen niin yksinäni.»
Anteron äiti ymmärsi sen surun ja riensi tavallansa lohduttamaan. »Kyllä teillä on yksi jos tahdotte. Turvatkaa minuun ja kulkekaamme yhdessä. Ei minullakaan ole mitään muuta kuin surua, ei ketään.»
»Niin, niin», sanoi Alli, silmät kuivina, »surua on meillä kummallakin, olkaamme yhdessä.»
»Sotajoukkoonko aiotte mennä?» kysyi Miihkali.
»Niin niiden luo, jotka taistelevat ja kuolevat.»
»Älkää menkö sinne!» pyysi hän. »Teidän paikkanne ei ole siellä.»
Alli katsahti vakavasti. »Jumala on riistänyt minulta kodin ja omaiset; tahdotteko te vielä lisäksi riistää minulta isänmaan?»
»Te välkytte kuin tähti, missä hyvänsä liikutte lempeissä toimissa, vaan veressä te sammutte ja kuolette.»
»Minun toimeni pysyy puhtaana niin kauan, kun en itse sitä tahraa; pitkää ikää minä en halua.»
»Totelkaa minun neuvoani ja pyyntöäni!» pyysi hän taas. »Menkää takaisin sinne pohjoiseen.»
»Siellä ei minulla enää ole mitään, mutta täällä alhaalla on Armfelt ja hänen väkensä ja koko tämä suuri, pyhä taistelu, jossa ei kukaan saa väsyä niin kauan kun sydän sykkii. Kun miehet horjuvat, kun vastoinkäymiset väsyttävät heidän kätensä, silloin minä puhun heille kehotuksen sanoja: Älkää unhottako, että isämme elävät tuolla pilvien yllä ja katselevat sieltä teitä, jotka nyt taistelette saman maan puolesta, jota he ovat rakastaneet kuolemaansa asti. Taistelkaa niin, että vainajat saavat iloita tälle miespolvelle, joka on heidän perijänsä. Voitto on kaikkivaltiaan Jumalan kädessä, joka tietää, kelle hän sen antaa, mutta käyköönpä miten hyvänsä, ei koskaan pidä kuulua, että Suomen kansa olisi hidastellut maatansa puolustaessaan. — Ja kun urhoolliset miehet kalpenevat kaatuessaan, kun miekka putoaa heidän hervonneesta kädestään, sanon minä: Onnelliset te, jotka kaaduitte nuorina, kun voimanne vielä olivat vahvimmillaan. Vanhuuden sumut eivät ehtineet kylmentää sydäntänne. Ei teidän käsienne tarvitse koskaan laitella rakastenne hautoja. Tulevien aikain lauluissa ylistellään teidän urotöitänne, ja kun teidän maallenne käy hyvin, iloitsette te siellä ylhäällä, jossa päivät sytytetään, ja sanotte toinen toisellenne: Mekin olemme rahtusellamme kaunistaneet ja ilahuttaneet Suomea.»
»Te ette ole niinkuin muut naiset», sanoi Miihkali.
»Ei», todisti Iikka, »ei hän ole samanlainen kuin me muut, mutta tämmöisinä aikoina voi olla maamme miehille hyvä kuulla voimakkaita kehotussanoja siveäin naisten huulilta.»
Venäläinen saattoväki, jonka piti käskyn mukaan viedä vangit parempaan paikkaan, saapui nyt, mutta ruhtinas Galitsin tuli samalla, kädessä avoin kirje ja sanoi Miihkalille:
»Sanokaa maanne nuorelle tyttärelle, että tämä kirje on suojeleva häntä kaikista vaaroista meidän puoleltamme. Hän saa sitä paitsi valita ja ottaa kanssansa kymmenen vangittua maanmiestänsä. Se on ainoa lohdutus, mitä minä voin hänelle antaa suruunsa, joka hänelle on tehty. Kaksi meidän miestämme saattaa heitä, niin ett'ei heille tapahdu mitään pahaa meidän alueellamme.»
Kun Miihkali sai tulkituksi ruhtinaan sanat, nousi Alli suutelemaan hänen kättänsä ja pyysi Miihkalia: »Kiittäkää te nyt häntä, minä en nyt löydä sanoja.»
»Sallikaa meidän kiittää ja siunata teitä, jalo ruhtinas», sanoi Miihkali. »Älköön Jumala suoko meidän koskaan yhtyä taistelussa; minun käteni ei voisi tähdätä miekan iskua teidän jaloa päätänne kohti.»
Ruhtinas vastasi vakavasti: »Palkitkaa tämä minun väelleni, milloin he tarvitsevat armahtamista. Teidän saattajanne ovat jo valmiina. Menkää Jumalan haltuun. Jääkää hyvästi!» Hän kääntyi ja meni pois.
»Tehän saatte ottaa kymmenen meidän miehiämme kanssanne», sanoi Iikka vilkkaasti.
»Tahdotteko te tulla yhdeksi?» kysyi Alli Miihkalilta.
»En, minä en voi seurata teitä. Mutta tervehtikää meidän väkeämme ja sanokaa, että kyllä me tulemme perästä.»
Tyttö katseli ympärilleen ja meni Sakin luo. »Nyt pitää teidän lähteä pois minun kanssani.»
Sakki pudisti päätään. »En minä ole mies lähtemään. Valitkaa nuoria. Minusta on vähän enää lukua. Minun vanha pääni riippuu arvottomana kuin menneenvuotinen kylmennyt puolukka varressaan vavisten. Enhän minä osaa muuta kuin kertoa tarinoita entisistä urotöistä. Minä vain muistelen nuoruuteni aikaisia taisteluja, mutta vanha käsivarsi vapisee eikä jaksa enää kunnolla liikutella miekkaa. Hämärä silmäni ei myöskään näe tähdätä niinkuin ennen, jolloin joka luoti kyllä osui mieheensä. Valitkaa sentähden nuoria; he tekevät, mitä minä en enää kykene tekemään.»
Alli katsoi häneen surumielin ja vastasi: »Toiset karkaavat täältä tänä yönä, mutta te ette jaksa seurata nuorempia ja rohkeampia. Tulkaa te vain minun kanssani, niin ette jää muille haitaksi.»
Vanhus ei enää vastustellut, vaan nousi kankeasti. Alli astui edelleen, valiten miehiä, ja vapautetut läksivät saattomiesten turvassa, mutta vielä kaukaakin kääntyi heidän katseensa toisia kohti, jotka mäelle mennessään viittasivat heille iloista tervehdystä.
XXIII.
Ambulansi.
Kun virta pauhuisin aalloin murtaa tiensä, kun se valtavana ja syvänä vierii tyynipintaisena eteenpäin tai mahtavasti ja hurjasti syöksyy alas koskesta, silloin moni pysähtyy rannalle ihmetellen katselemaan tuota näytelmää; mutta harvatpa muistelevat mitättömiä lähteitä, joista joki vetensä kokoaa. Kun suuret kumoukset ja parannukset raivaavat itselleen tietä, silloin sen ajan lapset ovat mukana työssä, uupumatonta intoa ja lakkaamatonta toimintaa on kaikkialla ratkaisevana hetkenä; mutta eipä moni tunne niitä hiljaisia työskentelijöitä, jotka kenenkään huomaamatta ovat kasvattaneet aatteet eloon ja tuoneet päivän valoon. Kun Suomen kansa korotettiin kansakuntien joukkoon alettiin kysellä ja tutkistella sen muinaisuutta, siitä arvatakseen myöskin sen tulevaisuutta. Silloin mainittiin 1788:n ja 1741 vuoden sodat ja luultiin sillä jo päästyksi alkukohtaan, josta vähitellen kehittyi 1809 vuoden kumous. Vaan vielä etäisempi alku unhottui. Sen maamme vaiheiden käännöksen syntysana lausuttiin Isonvihan aikana. Silloin iti ensimäinen näkymätön oras, josta uusien aikain kukka kehittyi; silloin ajateltiin ensimäinen uuden olomuodon ajatus; silloin heräsi ikävä, nimetön, tuntematon ja käsittämätön yksin itsellekin. Se oli ensimäinen kajastus sitä aamuruskoa, joka ennusti tulevia, vielä tuntemattomia aikoja. Mutta ne harvat, jotka tähystelivät Jumalaan luottaen uutta ja parempaa oloa ja jotka eivät vielä uskoneet kaiken olevan hukassa, he taistelivat, niinkuin siihen aikaan Suomessa taisteltiin, mutta se taistelu ei ollut turhaa.
Oli jo eletty keskipaikoille helmikuuta 1714. Suomen armejan viimeiset jäännökset olivat Napuen kylän luona Isossakyrössä valmiina viimeiseen ratkaisevaan taisteluun. Sotaväen ylipäällikkönä oli Armfelt ja häntä lähinnä kenraalimajuri De la Barre ratsuväkeä johtamassa. 16 päivänä helmikuuta olivat vahtitalonpojat tuoneet Ilmajoelta sanan, että venäläiset olivat tulossa, ja sentähden tahtoi Armfelt pitää sotaneuvottelua. Molemmat ylipäälliköt ynnä monet rykmentinpäälliköt saapuivat pappilaan ylisotakomisarjus Frisiuksen (sittemmin sotaneuvos ja maaherra Frisenheimin) asuntoon. Neuvottelussa ilmaantui eri mieliä. Armfelt tahtoi taistella aukealla kentällä, mutta moni, ehkäpä useimmat vastustivat ratkaisevaa taistelua, kunnes uusi kuulutus ehtisi koota kaikki Suomen miehet ja vahvistaa armejan mahdollisimman suureksi. Taikka myöskin, sanottiin, pitäisi vihollista vastustaa silloin, kun hän marssista väsyneenä kulki kahden peninkulman pituista metsätietä Isonkyrön ja Ilmajoen välillä. Armfelt puolestaan näytti hänelle ilmaistuja, paraillaan istuville valtiopäiville lähetettyjä kirjeitä, joissa lausuttiin toivomus, että nuo alinomaiset peräytymiset kerrankin loppuisivat ja maa ponnistaisi kaikki voimansa viimeiseen ratkaisevaan taisteluun. Armfeltin mielipide voitti, ja 16 päivänä helmikuuta suunniteltiin Napuen kylän taistelu. Jalkaväki asetettiin kahteen riviin Kyrönjoen jäälle ja puoli ratsuväestä kummallekin siivelle. Siinä täytyi heidän seisoa lumessa paikoillaan tiistaista perjantaihin vihollisen tuloa odotellen. Kylän eteen, jossa oli kuusi taloa, tehtiin saarros revityistä huoneista, ja sen sisällä oli ylemmillä päälliköillä verrattain hyvä tulla toimeen.
Niin kului kaksi vuorokautta. Helmikuun 19 päivää vasten oli yö hyvin kylmä. Taivas kaareutui, kirkkaana ja korkeana Pohjolan lumikenttien yli, tähdet kiilsivät täydessä loistossaan, revontulet liekitsivät korkealla räiskyen ja säkenöiden. Tänä yönä oikein ymmärrettiin se, jota tarkotetaan, kun sanotaan »Pohjan soilehtivan». Maa roiskui joka askeleella ja puolustussaarroksen hirret paukkuivat pakkasessa. Kivääreihin kasvoi sotamiesten käsissä hienoinen jääkuori, härmää välkkyi tukassa ja parrassa ja joka kerran, kun joku puhui, jäätyi huo'unta valkoiseksi sumuksi. Nyt oli vielä ruvennut tuulemaankin, jäisesti puhallellen Isonkyrön laajalla aukealla; raskaita, mustia pilviä nousi koillisesta, uhaten kovan pyryn tuloa purevan pakkasen lisäksi.
Vähän matkan päästä armejasta paloi suuria tulia, joihin oli kaadettu metsän mahtavia honkia; ne räiskyen ja kohisten heittelivät suuria punaisia liekkejä korkealle ilmaan ja levittivät lämpöistä kellertävää valoa yli Kyröjoen. Niille tulille oli ripustettu kaikki padat, jotka oli kokoon saatu, ja vieressä oli puuhailemassa muutamia naisia, myöskin Iikka ja Alli. Maassa ylt'ympäri oli pienoisia olkilyhteitä, jotka heti ensi silmäyksellä huomattiin keskenkasvuiseksi ja vehreäksi viljaksi; suuria tuohikontteja oli samoin kasoissa siellä täällä, täynnä kypsiä, kesällä poimittuja katajanmarjoja, joista ynnä oljista nyt keitettiin juomaa, millaista voitiin. Siellä oli myöskin hyvin yksinkertainen »ambulansi», jota Iikka ja Alli olivat koettaneet panna toimeen. Siihen kuului kylästä tuotuja rekiä, joissa haavoitetut saivat levähtää ja joilla heitä myöskin voitiin kuljettaa muuanne. Useimmat reet olivat tyhjät, sillä heinät ja oljet olivat lopussa, eikä muuta ollut alaiseksi sopivaa. Parissa reessä olivat kaikki lääkkeet ja muut sairaanhoito-neuvot, mitä oli saatu kokoon. Lääkkeistä olivat mainittavimmat vähäinen määrä tervaa ja viinaa. Sotamiehiä tuli, toisia läksi kiuluinensa ja muine astioineen, jotka ammennettiin täyteen kiehuvista padoista ja kannettiin vilusta melkein menehtyville sotilaille, joiden oli nyt jo kolmatta päivää täytynyt seisoa taistelua odotellen kovassa talvipakkasessa.
Muutaman reen laidalla istui Elias ja hänen edessään oli Alli sitelemässä hänen jalkojansa.
»Odottakaahan vähän», sanoi tyttö, »minä panen enemmän tuohta jalan alle. Ensin heiniä, sitte tuohta; Teille pitää tulla lämmin vaikka miten.»
»Jumala tiennee, tekeekö sitä lämminkään paremmaksi», vastasi Elias. »Mikä kerran on turmiolla, ei siitä tule kalua. Sitokaa kiinteämmälle säärestä. Niin, niin, ei enää. Nyt se on lujassa, kuin olisi oma ihoa. Kiitoksia! Auttakaa minua ylös. Minä koetan seisoa.» Hän nousi kankeasti ja raskaasti ja Alli tuki häntä.
»Antakaas tänne tuo kivääri!» pyysi hän, viitaten pyssyyn, joka seisoi reen sepää vasten. »En minä tuetta pääse mihinkään, eikä kenenkään tarvitse nähdä minun juoksevan, jos niiksi tulisi. Herra tiennee, jaksanko seisoa ollenkaan. Jalkaterät tuntuvat nauriinkuorilta.»
Alli otti häntä käsivarresta. »Antakaas minun taluttaa teidät pois täältä. Kun se ärtyy, niin ärtyy se pahaksi, ja sitte loppuu liikkuminen kerrassaan. Horjuttehan te aivankuin vuoden vanha lapsi.»
»Alli, älkää puhukokaan minun pois viemisestä. Mitä teemme, sen teemme juuri nyt, ja mitä tapahtuu, tapahtuu nyt. Me olemme nyt ehtineet korkeimmalle kukkulalle ja pystytämme sinne lippumme taikka kääriydymme itse siihen ja vierimme alas pitkin sen jyrkkiä seiniä joka taholle. Kun kerran olen ponnistellut ja seurannut teitä aina tähän päivään asti, niin tokkohan olen nähnyt vaivaa ainoastaan sitä varten, että minut nyt lopulla sysättäisiin syrjään kuin laho kanto. Tahtoisitteko te erottaa minut ja jättää makaamaan kuin unhottuneen tähkän vainiolle?»
»En, en minä sitä tarkottanut», vastasi tyttö vakavasti. »Mitä me teemme, sen teemme nyt pian, ja ken on ollut mukana tähän päivään asti, hänen pitää olla loppuun saakka. Mutta tuolla laillahan ette kuitenkaan pääse mihinkään. Tuossa olette nyt istunut reen laidalla niin kauan, että kaikki jäsenenne ovat kangistuneet. Tulkaa, minä talutan teidät tulen luo. Siellä kyllä virkistytte.»
»Taluttakaa vain, Alli. Minun käteni vapisee väsymyksestä, ett'en osaa tähdätä tarkkaan, ja Jumala häntä armahtakoon, joka tänään ampuu huonosti.»
»Jospa jo kohta alkaisi taistelu!» sanoi Alli ja auttoi Eliaksen lähimmälle tulelle. Kaksi sotamiestä tuli kiuluineen padan luo, jolla Iikka keitti juomaa. Toinen huusi jo matkan päästä:
»Antakaas tänne, mitä teillä on, ja oikein kuumaa! Pojat siellä jäällä ovat melkein köntistyä.»
Iikka ammensi minkä kerkesi ja vastasi: »Kyllä annan, kyllä annan, mikäli riittää, mutta vesihän tuo loppui jo eilen, ja nyt meidän täytyy sulattaa lunta. Tahdotteko tekin?» kysyi hän toiselta. »Hyvänen aika, mitä muutamat padat riittävät neljälle tuhannelle miehelle!»
Yhä useampia sotamiehiä tuli ja Iikka jatkoi hädissään: »Menkää jo muidenkin luo. Täällä ei enää ole mitään.»
»Älkää puhuko loppumisesta, Iikka», sanoi sotamies. »Jos te olisitte saanut niinkuin me maata kolme vuorokautta paljaalla jäällä ilman ruokaa ja juomaa, jos näkisitte millaisena väki seisoo siellä, vilusta sinisenä ja nälkäisenä, niin ettepä lähettäisi meitä pois sanoen pataanne tyhjäksi.»
Iikka itki. »Mitä ihmettä te sitte tahdotte minua tekemään? Tästä on kannettu kantamallakin pitkin yötä. Tuolla on jo taivaanrannalla päivänvaloa, vaan yhä useammille pitäis jakaa, ja sittekin vielä ihmettelette, että patani tyhjenee.»
»Kas niin, pankaa vain puita alle älkääkä itkekö», lohdutti sotamies. »Jos kyyneleet auttaisivat tässä maailmassa, niin olisipa aika meidän käydä istumaan ja itkemään kaikki tyyni.»
»Jos tahdotte nähdä», sanoi toinen sotamies, »niin menkää tuonne ja katsokaa pitkin jokea. Neljä tuhatta miestä repaleissa, jäsenet köntistyksissä, vatsat tyhjänä. Jalkaväki keskellä jäätä ja ratsumiehet molemmilla rannoilla sekä sivuilla ja takana viisikkäät. Teidän oma poikanne on siellä joukossa, mutta ei hän itke eikä kukaan muukaan.» Hän tirkisti pataan. »Johan se näkyy rupeavan porisemaan. Ammentakaapas sitä jo tähän.»
Sotamiehet saivat ämpärinsä täyteen ja läksivät, mutta yhä useampia kokoutui tulien luo ja kaikki jotka suinkin ehtivät, pysähtyivät hetkiseksi lämmittelemään. Kolme neljä miestä kantoi sinne tunnotonta Yrjöä, jonka laskivat Iikan tulen viereen.
»No mikä hänellä on hätänä?» kysyi Iikka. »Onko hän kylmennyt kuoliaaksi jäällä?»
»Hänestä vuosi verta liian paljon, kun viimeksi erosimme venäläisistä, eikä haava ole vielä parannut. Hän valitti sivuansa pakottavan, ja kun me paraillamme seisoimme rukoillen Jumalaa, että venäläiset viimeinkin tulisivat, niin että kaikki saataisiin pian päätetyksi, niin hän yht'äkkiä sulki silmänsä ja kaatui kuin poikki hakattu honka.»
»Niin», virkkoi toinen, »aivan hän kaatui suoranaan hangelle, ensin hitaasti ja lopulla rojahtamalla raskaasti. Jos osaatte, niin auttakaa häntä.»
»Missä haava on?» kysyi Iikka, kumartuen alas.
»Luullakseni se on tässä näin sivussa. Laittakaa ja paikatkaa, niin että kerrassaan kestää, jos hän vielä virkoaa, sillä ei meillä enää ole monta hetkeä aikaa.»
»Alli!» huusi Iikka toisille re'ille päin, jossa Alli hoiteli paleltuneita käsiä ja jalkoja. »Ottakaapas oksia ja tehkää minulle risti. Tuokaa sitte tänne tervapytty sieltä reen vierestä.»
Alli teki niin ja Iikka sill'aikaa avasi Yrjön mekon.
»Luuletteko hänestä vielä miestä tulevan?» kysyi Alli.
»Sepähän vast'edes nähdään. Tuokaapas tänne pikari. Hänen pitää saada jotakin lämmintä suuhunsa.»
Alli täytti pikarin padasta ja pani vähän tervaa sekaan. Iikka jatkoi: »Ei juoma yksin auta, mutta terva tekee hyvää ja suola vahvistaa. Mutta vielä minä vähän tarvitsen ruutiakin. Antakaas minulle rahtunen», sanoi hän lähimmälle sotamiehelle. »Koska se on tullut ruudista, niin pitää autettamankin yhtä voimakkaalla ja vielä voimakkaammalla. — Onko teillä risti valmiina?» kysyi hän Allilta.
Alli antoi hänelle nelikulmaisen palmikoidun ristin ja Iikka painoi sitä
Yrjön kylkeen sekä alkoi lukea:
»Otan kyiset kintahani,
Maanmatoiset vanttuhuni,
Joilla ruttohon rupean,
Amputautia tavotan;
Niin otan kokolta kourat,
Veren juojalta vekarat,
Linnulta lihan pitimet,
Havukalta haarottimet,
Joilla ma ruton rutistan,
Pelästytän perkelehen
Ristittyä rikkomasta,
Tehtyä teloamasta.
Vaan jos ei totelle tuosta,
Vääjänne väheäkänä,
Otan kourat kontiolta
Toiset kourat kuollehelta,
Joilla konnan kouristelen
Isketän pahan itikan,
Puskut pilvihin puserran,
Amputau'it taivahalle.
Sitte hän pitäen ristiä toisella kädellään tulen päällä ja toisella pikarin sanoi: »Kas niin, Alli, kysykää nyt, mitä minä poltan.»
»Mitä te poltatte tuossa ristissä?»
»Pakotukset, kuumeet poltan. Se on käsi kuivakohon, joka tähän haavan laitti; haava tää parantukohon, kuume kohta jäähtyköhön, niinpä totta kuin tään ristin minä nyt tulessa poltan sekä siunaan Maariaisen nimessä tämän pikarin ja myö tämän juomatilkan.»
Hän viskasi ristin tuleen ja sovitteli pikarin Yrjön huulille.
»No, johan hän juopi; silloin ei elämäkään ole kaukana. Nostakaapas ylös miestä, että osaa juoda.»
Sotamiehet nostivat sairasta ja hän joi aika kulauksen, silmät ummessa, mutta repäsi ne samassa auki sanoen:
»Ah! Tultako te minuun kaadatte? Ihan minä nyt kuolen.»
»Väkevää se oli, mitä saitte», sanoi Alli.
»Vahva pitää, eikä tässä ole aikaa kursailla», virkkoi Iikka. »Juokaahan vielä, ette te tästä kuole.» Ja Yrjö joi.
»Aivanhan koko kieli menee mukaan», sanoi hän väsyneesti.
»Ei sitä suinkaan muuta mene kuin nahka», lohdutteli Iikka. »Juokaa vielä kerta, niin kestätte kuin mies.»
»En, minä en voi.»
»Mitenkäs sitte voitte vastustaa venäläistä, kun hän tulee, jos nyt näin vähästä köntistytte? Juokaa, sanon minä.» Ja Yrjö joi taas. »Kas niin, koettakaa nyt nousta ja astua vähän.
Yrjö nousi ja yritti astua, mutta jalat eivät oikein kannattaneet; viimein rupesi astunta kuitenkin sujumaan ja hän sanoi vilkkaammin:
»Olihan tuo väkevää, vaan ehkäpä se sentään tekee hyvää. Tuntuu kuin eläviä käärmeitä lentelisi ruumiissani.» Ja hän vapisi kuin vilutaudin puistellessa.
»Mitenkä haava on. Pakottaako?»
»Koko sivua repii, mutta olkoon nyt huomiseksi, johan sain tehokasta lääkettä.» Hän aikoi lähteä, mutta Iikka pidätti häntä sanoen:
»Huomispäivää ei kukaan meistä ole vielä nähnyt. Paras on tehdä tänään, mikä ehditään. Alli saa hoidella minun pataani. Tulkaa pois tuonne reen luo, siellä ovat kaikki minun kompeeni.»
Toisia sotamiehiä tuli ja muuan heistä näytti vielä viluisemmalta ja kuihtuneemmalta kuin muut ja kiirehti niinkuin toisetkin.
»Ettekö itse juo ja vähän lämmittele odotellessanne?» kysyi Alli.
»Ei minulla ole aikaa. Kiulun pitää joutua pian sinne jäälle. Siellä on moni vielä jäykempänä kuin minä, mutta malttavatpa hekin.» Hän otti kauhan ja alkoi ammentaa.
»Aivan niin», vastasi tyttö, »tänään me emme saa tuntea nälkää eikä vilua. Mutta antakaas minun auttaa.» Hän otti kauhan miehen kädestä ja antoi hänelle pikarillisen lämmintä juomaa. »Juokaa tämä ja viekää terveisiä sinne jäälle, että me teemme heidän hyväkseen, minkä voimme.»
Sotamies otti pikarin ja joi, kiitti ja meni tiehensä.
»Eipä teilläkään ole ollut hyvät päivät», virkkoi toinen sotamies.
»Kolmatta vuorokautta nyt jo levähtämättä olette työssä.»
»Haudassa saadaan levätä, mutta meillä niinkuin teilläkin on nyt vain yksi asia mielessä. Nyt meitä kaikkia tarvitaan täällä eikä kukaan saa väistyä eikä väsyä.»
XXIV.
Sotilasten ilveilyä.
Antero tuli parin ratsumiehen kanssa ja heittäytyi maahan tulen viereen. Simo tuli toiselta puolen kiuluineen. Nähtyään Anteron sanoi Simo: »Vai olet sinä taas täällä.»
»Taasko? Mitä se sinuun koskee?»
»Ei minuun enempää kuin muihinkaan. Meidän pitäisikin kaikkien juosta tiehemme.»
»Sen kaiketi teemmekin vielä ennen iltaa, ja sentähden minä nyt kaikessa hiljaisuudessa huvittelen. Kuka uskaltaa panna vetoa, että Suomi ei enää ole Ruotsin omana?» Hän otti arpanappulat taskustaan. »Tulkaapas tänne, katsotaanpas, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläinen on maan herrana. Jos minä saan suuremman numeron, tapahtuu se pian, vaan muuten kestää vielä kauan.» Hän heitti nappuloita.
»Hillitse kieltäsi!» neuvoi Simo. »Joka sana, jonka puhut, lentää ilmaan, eikä sinun kätesi koskaan kasva niin pitkäksi, että sen saisit sieltä takaisin.»
»En minä sitä takaisin tavottelekaan.»
»Ei tuo tuon verran sanominen olekaan koko maailma», virkkoi toinen ratsumies, Aabel.
»Antero sanoo vain samaa, jota koko maa ajattelee», virkkoi toinen.
Simo katseli ympärilleen. »Jospa joku päälliköistä olisi täällä niin pääsisitte vielä ennen venäläisten tuloa riippumaan.»
Antero nauroi. »Ensi yö se pahin hirressä on, sanoi varas. Vaan jos suot meille hyvää, niin kerro kenraalille.»
Aabel hypähti maahan. »Ei sinun tarvitse niin kauaksi mennä, Simo. Kyllä minä voin yhtä hyvin näytellä kenraalia kuin kuka muu hyvänsä. Tule tänne selittämään valitustasi, minä olen Armfelt.»
Toinen ratsumies nousi. »Ja minä olen De la Barre.
Molemmat seisoivat rinnan. Antero meni heidän eteensä, mutta sysäsi sivu mennessään erästä jalkaväen miestä, joka tuli täyttämään kiuluansa. »Pois tieltä, talonpoika!» tiuskasi hän. »Etkö näe, että herrat pyrkivät helvettiin?»
Molemmat ratsumiehet kävivät istumaan reen laidalle ja Antero astui kumartaen heidän eteensä. Aabel, ollen muka Armfelt, alkoi kysellä:
»No, mitäs sinä tahdot?»
»Armollinen herra, minä olen vain köyhä talonpoika enkä ymmärrä mahtavain teitä. Sentähden minä kaikessa yksinkertaisuudessa kysyn, miten kauan ne mahtavain markkinat vielä kestävät, eikö maa ole jo myöty?»
»Ei, näetkös poikaseni, maa ei ole vielä myöty, sillä meillä on vielä jäljellä 4,500 miestä, jotka hulluudessaan uskovat kuningas Kaarlen vielä muistavan valtakuntaansa ja palaavan aikanaan. Minä varsin hyvin tiedän, ett'ei hän siitä huoli hituistakaan, vaan antaa meidän tulla toimeen, miten itse voimme; mutta meidän pitää antaa itsemme vihollisen teurastaa joka miehen, sitte laskemme oikein ilolla venäläiset maahan.»
»Ah, armollinen herra, minä en tahtoisi antaa itseäni teurastaa», sanoi
Antero muka kauhistuen.
»Niin, sinä kun et ymmärrä kunniaa; mutta sepä onkin elämää arvokkaampi.»
»No, sitte minä voin ymmärtää, että me juuri sen jäljestä olemme juosseet kaikki nämä vuodet.»
»Kylläpä näen, että olet yksinkertainen talonpoika, joka et ymmärrä asiaa; sentähden minä opetan nyt sinulle, että meillä alussa oli vähän muutakin, joka kruunupäisenä oli kunniaa korkeammalla, ja se oli Kaarle-kuningas sekä uskollisuus ja luottamus. Kuninkaalle me hurrasimme ja menimme kuoleman kitaan, hänen tähtensä me olimme vaiti ja näytimme iloisilta kun isät ja pojat meiltä vietiin pois taistelemaan vieraasen maahan ja meidän omat kotimme jätettiin turvattomiksi ja alttiiksi mahtavalle viholliselle, joka rajan takaa uhkasi. Me olimme kuin hurskaat lampaat, vaikka meidän rahamme ja leipämmekin vietiin, ja miksipä emme olisi iloiset? Ruotsalainenhan lupasi apua, jota ei koskaan tullut, ja kuningas antoi meille huonoimman miehensä neuvojaksi ja puolustajaksi. Mikä meillä oli hätänä, olihan meillä Lybecker.»
Antero hymyili vilkkaammin. »Ja hän oli reipas mies, joka möi villat pirulle ja piti itse muun saaliin, ja kun kuningas ja valtakunnan-neuvosto saivat meidät niin pitkälle ett'ei meillä ole enempää turvaa kuin karhulla ansassa, niin pysyvät he nyt siivosti poissa ja antavat venäläisen mielin määrin syödä meitä.»
»Niin, ja ne kyllä syövätkin, mutta näetkös, mitä enemmän me kärvennymme paistinvartaassa, sitä suuremman kunnian saamme, ja koska nyt kunnia on ainoa, mitä meillä on jäljellä, niin täytyy meidän pitää siitä kiinni ja olla kuin sankarit.»
Tyhmän tapaisesti ihmetellen katsahti Antero Armfeltin osaa näyttelevään ratsumieheen ja vastasi: »Ah, herra, miten ylevämielinen mies te olettekin, kun voitte nähdä itsenne ja koko maan joutuvan häviöön, tuntematta vatsan pakotusta, vaikk'ei se ole saanut muuta ravintoa kuin kunniaa.» Antero kääntyi toisen ratsumiehen puoleen, joka oli olevinaan De la Barre, ja jatkoi: »Oletteko tekin, herra, yhtä jalomielinen?»
»Miten sitä katsoo», vastasi hän. »Kunnia on hyvä, mutta viisaus vielä parempi, ja jos viisaus käskee kunnian pistäytymään piiloon, niin pitää sen totella eikä hypätä esiin ennen sopivaa aikaa.»
»Eikö nyt jo olisi aika päästää viisautta hallitukseen?»
»Minä olen jo kauan sitä vaatinut, mutta minun viisauteni on vielä vähän heikompi kuin esimieheni kunnia; siksipä olkoon entisellään, kunnes aika tulee. Missä kaksi on liiaksi, pitää toisen joutua pois tieltä.»
»Kumpaisenko pitää väistyä?»
»Heikomman.»
»Ja kumpiko on heikompi?»
»Joka on vähemmän viisas.»
»No, mitä sitte hyötyy se, joka voittaa?»
»Hän saa kunnian.»
»Eikö meillä sitte ole enää mitään muuta saatavana kuin kunniaa?»
»Miss' on järvi kuivana, siit' on vesi lopussa.»
»Eikä siinä ole apua kiululla ammentamisesta?»
»Ei, ei järvi siitä vähääkään täyty.»
»Entä kalat?»
De la Barren sijainen kohottihe suoremmaksi. »Se riippuu käskijästä; jos minä siinä virassa olisin, niin antaisin minä heidän hoidella itseään kuivalla pohjalla, niinkuin paraiten voisivat, mutta minun aseveljeni tahtoo meitä kantamaan vettä niin kauan, kuin jaksamme. Hän pitää kiinni kunniasta.»
Antero seisoi hetkisen miettien, vaan virkkoi sitte:
»Sanotaan sen kasvavan hyvin rehottavasti täällä Napuen lakeudella.»
De la Barren sijainen nyykäytti vähän päätään. »Rehottavasti se kasvaa kuin tappurakuontalo, ja siitä nyt meidän kaikkien pitäisi kehrätä itsellemme lanka, kyllin vahva, että kestää silmukaksikin vetää, jos siihen tartumme.»
»Aiotteko tekin kehrätä ja hirttää itsenne, herra?»
»En, poikaseni, minä en ole niin tyhmä. Minä puolustan viisautta; mutta ken ei yhdy minuun, hänelle minä jätän kunnian, ja jos kunnia ei antaudu vangiksi, niin mitä minä sille voin.»
»Te tarkotatte, että jos emme antaudu kunnian vangiksi, niin vangitsee meidät venäläinen.»
De la Barren sijainen hymyili hyvillään. »Kylläpä huomaan, ett'et olekaan niin tyhmä, kuin näytät.»
»Enpä tiedä», vastasi Antero, »onko se viisautta vaiko tyhmyyttä, mutta me köyhät talonpojat ajattelemme saaneemme kunniaa jo yllin kyllin, niin että nyt olisi viisainta jättää maa venäläiselle, sillä hän nyt kuitenkin on vahvempi, ja sentähden on voitto hänen puolellaan; mutta ken pitää voitosta kiinni, hänellä on toivoa aina saada jotakin.»
Simo virkkoi lähimmälle kumppanilleen: »Tuo pilkka halkasee sydämeni, en minä sitä enää jaksa kestää.» Ja hänen kumppaninsa, toinen jalkamies, vastasi: »Hän lörpöttelee maan myömisestä venäläiselle.»
Simo hypähti Anteron luo ja löi häntä tiuskaisten: »Koira!»
Samalla kertaa löi toinen jalkaväen mies De la Barren sijaista ja ivasi:
»Kellä on suuri suu, hänellä pitää olla myöskin leveä selkä!»
Ilveen aikana oli kokoutunut joukko sekä ratsu-että jalkamiehiä katselemaan ja heidän välillään alkoi hurja kahakka. Viimein jotkut ottivat Anteron kiinni ja alkoivat antaa hänelle selkään. Siihen hätään juoksi toiselta puolen Iikka ja toiselta Elias, mikäli kykeni.
»No, Herra armahda!» vaikeroi Iikka. »Onko hulluus nyt vielä tullut meidän kaikkien onnettomuuksiemme lisäksi? Mitä mies on tehnyt, kun ette anna hänen kuolla taistelussa?»
»Pahaa hän on tehnyt», vastasi Simo.
»Häntä rangaistaan syntisistä ajatuksista ja häpeällisistä, puheista», täydensi syytöstä toinen jalkaväen mies.
Iikka tunkeutui miesten väliin, huutaen: »Jättäkää tuomio Jumalalle, te miehet, älkääkä huoliko hänen puheistaan. Hampaathan ne on koiran aseet, ja ketä kauan on pidetty kuin koiraa, hän viimein oppii puremaan.»
»Niin», sanoi joku jalkaväen mies, »ja sentähden että piru asuu hänessä jo vanhastaan, pitää hänen nyt kuolla.»
Sotamiehet alkoivat uudestaan pieksää Anteroa, vaan toisia tuli hänelle avuksi, niin että hän viimein pääsi vapaaksi; ne jotka eivät vielä olleet käsin tappelussa, koettivat välittää ja sovittaa vihamielisiä riitelijöitä.
Aabel asettui suojellen Anteron eteen. »Jos jonkun pitää kuolla, niin kuolkoon joku niistä, jotka ovat saattaneet maan siihen tilaan, jossa se nyt on. Antero ei ole sanonut muuta, kuin mitä kaikki kansa puhuu koko maassa, ja jos tahdotte tietää, mitä puhutaan, niin kyllä minä sen sanon uudestaan. Harmaapartaisista ukoista aina kapalolapsiin asti kaikki huokailevat: Missä on kuningas? missä on kuningas? Jos hän, rakas kuninkaamme ei kohta palaa, niin saakaamme ennemmin rauha Venäjän vallassa kuin ikuisen helvetin kärsiminen Ruotsin kruunun turvissa. Kas niin, surmatkaa nyt minutkin ja kaikki muut, jotka ovat sanoneet samaa!»
»Koko ratsuväki on paholaisen vallassa», huusi ääni joukosta, »ja vie meidät kaikki turmioon!»
Elias oli nyt ehtinyt perille; kaikki väistyivät pois tieltä, kun hän astui väkijoukon keskelle ja sanoi: »Voi tätä päivää ja noita sanoja! Kyllähän olemme huokailleet ajan kovuutta ja valitelleet pahoja päiviä, mutta nyt vasta hätä oikein alkaa, kun olemme menettäneet toivonkin ja rupeamme pettämään uskollisuutta ja lupausta. Ankara on sodan aika, mutta kenenpä käsi on niin vahva, että hän voisi toimittaa rauhan maahan, ennenkuin Kaikkivaltias tahtoo? Kuka on niin vahva? Tulkoon hän esiin ja näyttäköön itsensä! Ei kukaan teistä astu esiin eikä kellään teistä ole sitä voimaa. Jumala yksin määräilee onnen hetket, hänellä yksin on myötäkäymisen avaimet; hän yksin ei kadehdi eikä pidä mielessään pahoja ajatuksia. Mutta minä sanon teille, että jok'ainoa, joka ei tee hänen tahtonsa mukaan, saa töistänsä palkan. Sitäkö kostoa te nyt haluatte, koska puhutte sen kuuliaisuuden ja uskollisuuden pettämisestä, jota olette vannoneet, ja toivotte ystävyyttä sen kanssa, joka tähän päivään asti on ollut niin meidän kuin myöskin isäimme ja heidän isäinsä vihollisena?»
»Eipä ennen tule parempia aikoja maahan!» vastasi Aabel.
»Osaatko sinä sitte niin tarkkaan taata, mitä tulee? Osaatko sinä punnita, mitä onnea on toisella, mitä toisella tiellä? Sitä sinä et osaa, mutta minä osaan sanoa sinulle ja teille kaikille, että ainoa voitto hänelle, joka pettää kuningastansa ja maatansa, on sama kirous, kuin ensimäiset esivanhempamme saivat toteltuaan käärmeen ääntä paratiisissa. Omantunnon rauha on pakeneva petollisuutta harjottavasta miehestä ja jättävä hänet alttiiksi kuluttavalle käärmeelle, joka yöt ja päivät raatelee synnintekijän sydäntä, antamatta hänelle edes sitäkään lohdutusta, että hänen petoksensa olisi tehnyt tilan paremmaksi muille, sillä kylmä on rauta pakkasessa, vaan vielä kylmempi vieras valta. Ja missäkähän arvossa tuo uusi maa meitä pitäisi, jos me petoksella heittäisimme jäähyväset vanhalle! Minä varotan teitä hänen nimessään, joka vallitsee elämän ja kuoleman, älkää raskauttako omiatuntojanne useammilla synneillä, kuin teillä jo on. Älkää sitä tehkö tänä hetkenä, kun olemme ijankaikkisuuden portteja lähempänä kuin milloinkaan ennen, nyt kun ei kukaan meistä tiedä, onko meidän joukossamme ketään, jolle ei hauta jo olisi valmiina.»
Aabel seisoi allapäin ja vastasi epäröiden: »En minä tarkottanut kuninkaan ja maan pettämistä, minä vain sanoin, että meille käy niin huonosti että koko maa joutuu häviöön, ell'ei kuningas kohta palaa.»
»Huono lintu olet, kun et jaksa kantaa omia höyheniäsi!» huusi Antero.
»Aina toki parempi sinua.»
XXV.
Armfelt.
»Hiljaa pojat!» kehotti Elias. »Katsokaa, kuka tuolla tulee!» Ja hän viittasi Armfeltiin päin, joka nyt juuri lähestyi.
Kenraali oli kuullut Eliaksen puheen ja kysyi: »Kelle te puhuitte?
Voitteko taata, että ne sananne olivat tarpeen?»
»Hallitus on kansan peili, ja missä se särkyy, siellä särkyy kaikki muukin. Tässä puheltiin kavalluksesta.»
Armfelt löi otsaansa. »Kavalluksestako? Onko mahdollista? Täällä, näiden keskellä? Näiden, joihin minä olen luottanut aivan viimeiseen asti!»
Elias katui ja sanoi rauhottaen: »Voittehan, teidän ylhäisyytenne, tehdä nyt, niinkuin monesti ennenkin. Monta ajattelematonta sanaa synnyttää tämä kurjuuden aika.»
»Mutta sen sanan haamukin on liiaksi.» Ja kenraali hyppäsi lähimpään rekeen, josta alkoi kovalla äänellä puhua:
»Ystävät ja aseveljet! Kuulkaa minua, minä tahdon tänä hetkenä puhua teille kaikille. Minun luottamukseni teidän miehuuteenne, teidän kunniantuntoonne ja uskollisuuteenne on ollut niin horjumaton, että minä ihan epäilemättä olen pitänyt tätä armejaa urhoollisimpana ja uskollisimpana maamme puolustajana, kuin Suomi olisi koskaan voinut mistään löytää. Minä olen katsonut suurimmaksi kunniakseni, että olen saanut olla teidän johtajananne, ja vaikka koko maailma olisi sanonut, että teidän joukossanne on edes yksi ainoakaan, joka kieltäytyisi seisomasta kuin mies viimeiseen asti, niin minä olisin vannonut sitä häjyksi valheeksi. Mutta nyt puhutaan meidän omassa keskuudessamme sanoja, jotka viittaavat sinne päin, että minä olisinkin ehkä ollut väärässä. Tässä on lausuttu helvetistä tullut sana: kavallus! Mitä pitää minun siitä sanoa? Mitä?»
»Vastatkaa itse puolestanne», sanoi Elias, »te jotka aloitte.»
Simo osotti Anteroa. »Tuohan se pani arpaa nappuloilla, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläiset omistavat Suomen.»
»Vai sinä, Antero! Senkö näköinen se kavaltaja on?» kysyi kenraali suruisesti tarkastellen syytettyä.
»Ei häneen ole luottamista!» huusi moni ääni.
»Sotakumppanit!» jatkoi Armfelt. »Se mies, joka nyt teidän päällikkönänne puhuu teille, ei ole aina ollut kenraali. Olen minäkin tavallisena sotamiehenä seisonut rivissä ja kantanut muskettia; sentähden tiedän minä yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä teistä, ett'ei kukaan rehellinen sotilas, ei häivinkään, tahdo palvella yhdessä sen kanssa, jonka sotilaskunniasta ei olla oikein varmat. Paljas epäluulokin ja epätietoisuus riittää tuottamaan häpeää ja kunnian menetystä koko joukolle. Minä pyydän siis kaikkia teitä, jotka olette tässä läsnä, yhdessä minun kanssani tutkimaan tätä asiaa ja tuomitsemaan nyt heti paikalla.»
»Antero», alkoi Simo, »sinä tiedät itse, mistä me sinua syytämme, puolusta itseäsi, jos taidat.»
Antero astui rohkeasti lähemmäksi. »Älkää pitäkö puheita!» sanoi hän hurjasti. »Ampukaa minut, niin onpahan yhtä huimapäätä vähempi maailmassa. Vielä minulla on jäljellä yksi, joka minua siunaa. Minä en pelkää!»
»Mitä olet tehnyt ja sanonut? Vastaa minulle rehellisesti!» pyysi
Armfelt.
»Minä mietiskelin kauankohan kestää vielä, ennenkuin venäläinen saa meidät.»
»Tiedätkö sinä siis, että hän meidät saa? Aiotko sinä auttaa häntä?»
»Minä sanoin, että hän voittaa meidät sentähden, että herroilla ei ole enää siunausta eikä menestystä kanssansa.»
»Sinäkö sitä siunausta sitte annat, koska sen tiedät?»
»Minä sanoin myöskin», jatkoi Antero, »että kenraali Armfelt pitää kiinni kunniasta ja kenraali De la Barre viisaudesta.»
»Niinpä tunnet meitä kylliksi sen verran, että tiedät, että me emme kumpikaan voi pitää kiinni molemmista. Entä sitte?»
»Ei minulla ole mitään muuta sanottavaa.»
Armfelt kääntyi toisten puoleen. »Siinäkö on koko syytös?»
Muuan sotamies vastasi: »Hän pilkkaa kuningasta ja päällikköjä ja puhelee maan myömisestä viholliselle.»
»Hm», sanoi kenraali, »vai olet sinä semmoinen mies. No, pojat, minkä tuomion me lausumme sellaisesta miehestä?»
Sotamiehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Viimein lausui joku: »Jos me varmaan tietäisimme hänen tarkottavan totta sanoillaan, niin tuomitsisimme hänet kuolemaan, vaan koska kukaan ei tahdo uskoa miehestä niin pahaa, kuin hänen sanansa osottavat, niin eläköön hän, vaan jalkaväki ei enää tahdo, että hän saisi pitää sen univormua. Ehkä hän kelpaa hevosväkeen.»
»Mitä meidän tarvitsee olla huonommat», huusivat ratsumiehet toiselta taholta. »Emme mekään ota vastaan Anteroa.»
»Siis kumppanien hylkäämä ja tämmöisenä päivänä!» sanoi Armfelt hitaasti. »Antero, sinä entinen asekumppani, nyt on musta tahra nimessäsi, ja omat kumppanisi ovat pyhkineet sinut pois luettelosta. Se on pahempi kuin kuolema. Kukapa olisi sitä luullut? No niin, te tiedätte että minun päiväkäskyni 20 päivältä syyskuuta 1713 on ehkä ankarampi kuin mikään sota-artikkeli; se tuomitsee säälimättä jokaisen, joka rikkoo; vaan tänään minä tahtoisin ennemmin vapauttaa kuin tuomita, sillä lähestyvä taistelu on juhlahetki, josta vielä monen sadan vuoden kuluttuakin puhutaan. Mitäs arvelette, pojat, jospa jättäisimme tuomion ja antaisimme Anteron marssia taisteluun pohjalaisten kunniarikkaassa, paljon kokeneessa univormussa ja näyttää katuvansa ajattelemattomia sanojaan sekä voittaa takaisin, mitä oli nyt juuri kadottamaisillaan?»
Taaskin neuvottelivat sotamiehet ja lausuivat viimein päätöksen: »Parempi on vapauttaa kuin tuomita; hän tulkoon meidän kanssamme, jos hän lupaa parantua.»
»Lupaatko kumppaneillesi elää ja kuolla kunnialla?» kysyi Armfelt.
»Mitäpä minun kunniastani!» vastasi Antero heittäytyen hangelle, jossa hän itki kovasti ja katkerasti.
»Nouse pois, Antero! Lupaa taistella meidän kanssamme uskollisesti ja rehellisesti, niinkuin tähänkin asti. Annapas minulle kättä.»
»Minun käteni on teille liian halpa!»
»Sotamiehen käsi, joka on rehellisesti suorittanut tehtävänsä, on yhtä hyvä kuin kenraalinkin. Anna nyt minulle kättä pantiksi, että kadut ja parannut.»
Antero ojensi melkein lapsellisesti pakkasesta punottavan kätensä ja kumartuen sitä tarkastelemaan sanoi: »Näettekö, se on aivan musta. Minua palelee niin hirveästi.»
Armfelt tempasi auki nuttunsa ja veti sieltä esiin pitkän villahuivin. »Kas tässä! Enempää minulla ei ole antaa. Jos tahdotte katsoa, ei teidän päällikkönnekään nutun alla ole parempia varustuksia eikä enempää kuin teilläkään. Eivätkä nuo saappaatkaan ole paremmat. Tästä irtosi pohja eilen, mutta nyt ei kukaan jouda paikkaamaan; minä vain käärin riepua jalkaani.»
Antero seisoi kahdella päällä, huivi kädessä, ja katsoi kenraalia. »Kääri vain se ympärillesi muistoksi Kaarle Kustaa Armfeltilta. Mielelläni minä lahjottaisin teille kaikille jotakin tämän hetken muistoksi, kun ehkä viimeisen kerran näin keskustelemme; mutta minulla ei ole enää muuta jäljellä kuin lämmin sykkivä sydämeni, joka on viimeiseen asti tekevä työtänsä Suomen ja sen kansan hyväksi. Siitä sydämestä minä nyt otan muutamia sanoja ja kiitän teitä kaikista niistä vuosista, jotka olemme eläneet yksissä taisteluissa ja vaaroissa saman lipun ympärillä. Me olemme tänä aikana oppineet kunnioittamaan ja pitämään toinen toistamme urhoollisina, rehellisinä miehinä. Me olemme kokeneet paljon, mutta saavathan muutkin kokea, vaikk'eivät saa niinkuin me kärsiä ja taistella suuren, pyhän asian puolesta; se on meidän kuolematon kunniamme. Elämän suuri pääasia ei ole, miten helposti on päästy kaikesta, vaan mitä varten on eletty ja miten uskollisesti on pyritty tarkotuksien perille. Uskollisuutta, pojat! Uskollisuutta niin vähissä kuin suurissakin asioissa. Eläköön kuningas!»
»Eläköön!» huusivat sotamiehet vastaukseksi.
»Eläköön Armfelt!» virkkoi Antero, juosten innoissaan esiin ja samassa tunkeutuivat kaikki kenraalin ympärille, ja riemun kaikuessa kohosi hän heidän käsissänsä ylös ilmaan.
De la Barre lähestyi ja katseli kummastellen tuota outoa näytelmää. Muutamia värähdyksiä näkyi hänen kasvoissansa, voimatta kuitenkaan tehdä niitä elävämmäksi; ne pysyivät synkkinä, ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi kalveten.
Sotamiehet huomasivat De la Barren tulon ja Aabel kysyi lähinnä seisovilta: »Emmekö hurraa myöskin De la Barrelle?»
»Se on teidän asianne», vastasi Simo. »Jalkaväellä ei ole mitään tekemistä sen miehen kanssa.»
»Olihan ratsuväkeäkin hurraamassa Armfeltille.»
»Entä sitte», virkkoi Simo, »kuningas kyllä tunnetaan kypärästään, ja osaatpa sinä itsekin erottaa heidät.»
Kenraalit ehtivät jo ohitse ja hurraaminen jäi sikseen.
»Mitä se melu merkitsi?» kysyi De la Barre.
»Se koski kavallusta, mutta toivoakseni oli kaikki vain pelkkää väärinkäsitystä.»
»Kavallustako!» ihmetteli De la Barre. »No niin, sepä toden totta olisikin luonnollinen päätös tästä kaikesta, eikä mikään äkkiarvaamaton ilmiö. Mielettömyys teidän ajatustanne ohjasi, kun vastoin kaikkien muiden neuvoa päätitte taistella tässä.»
Armfelt pysähtyi. »Haluaisitteko te yhä vielä Ilmajoen metsiin ja olisiko meidän ollut parempi taistella siellä?»
»Tietysti», vastasi De la Barre. »Siellä olisimme voineet tiheillä saarroksilla suojella itseämme. Täällä on kaikki avoinna, ja kun meillä on niin vähäinen voima vihollisen 20,000:tä vastaan, on tähän pysähtyminen hulluutta ja varma kuolema. Parempi metsääkin olisi vielä ollut Vöyrin solake.»
»Minulla on aivan päinvastainen vakuutus, sillä metsän hakkuu olisi enemmän vahingottanut ja väsyttänyt meitä itseämme kuin vihollista, kun, Jumala paratkoon! emme kuitenkaan ole kyllin voimakkaat saarroksia puolustamaan. Solakkeita on talvisaikaan yhtä vähän Vöyrissä kuin muuallakaan koko maassa, sillä kaikkihan nyt on tasaista ja tiet yhtä huonot kaikkialla. Vahvempi vihollinen ei kuitenkaan pidä lukua tiestä, vaan kulkee, mistä mielensä tekee, ja se pitää heikomman ottaa huomioonsa. Tuskin on meillä koko tällä puolella maata kolmeakaan luotettavaa solaketta, varsinkaan nyt, kun vihollinen on näyttänyt kykenevänsä kuljettamaan kokonaisia rykmenttejä järvien yli, niin että hän milloin hyvänsä voi piirittää meidät.»
»Tuohon», intti De la Barre, »minä en yhdy ollenkaan; vaan jos todellakin on niinkuin sanotte, olisi meidän vielä kerran pitänyt peräytyä ja odottaa kevättä, sillä jos mikään on raskasta, niin ainakin on tuo tahallaan meneminen teurastuspenkille tämän vähäisen voiman kanssa, jonka rohkeus ja kestävyys kärsimisissä kyllä on aivan verraton.»
Armfelt hymyili suruisesti ja sanoi: »Selvään kuuluu vieras noista sanoista, sillä ainoastaan se, joka ei koko sydämestään ole kärsinyt tämän maan kanssa, jaksaa ajatella, ett'eivät ne kärsimykset nytkään loppuisi. Hänen silmänsä ei näe, mikä kiihkeä halu elää joka sydämessä kuolettaa viimeinkin epävarmuus, joka jo kauan on rammannut jäseniemme viimeistä voimaa ja kiskonut sydämestämme viimeisenkin toivon. Me olemme jo kylliksi odotelleet ja peräytyneet, nyt seisomme tässä ja voitamme taikka kuolemme.»
»Te puhutte mahtivallan kieltä ja vaaditte kuuliaisuutta.»
»Minun ääneni on kansan ääni, minä tahdon samaa kuin se.» Armfelt otti taskustaan kirjeen ja avasi sen. »Tässä on sitä paitsi kuninkaan viimeinen ilmotus, jossa hän pyytää minua olemaan millään ehdolla väistymättä, vaan kestämään ja taistelemaan viimeiseen mieheen.»
De la Barre vastasi halveksivalla äänellä: »Hyvähän on olla herrana, kun jumaloidaan ja totellaan kuin kuningasta. Missä te astutte, siinä toivo vilkastuu ja siinä kasvaa rohkeus ja puolikuihtunut voima jälleen elpyy sekä nuorukaisissa että miehissä, ja luottamus teihin saa jokaisen luottamaan itseensäkin ja tulevaan aikaan.»
Armfelt katsahti iloisesti ylös sanoessaan: »Eihän se ole muuta kuin että kansa tuntee minua kohtaan samaa kuin minä heitä kohtaan. Yhdeksän vuoden ikäisenä poikana tulin minä tänne kotiseudustani Nevan tuolta puolen, isättömänä ja ilman muuta rikkautta kuin kaksi tyhjää kättä. Täällä minä sain leipää ja palkkaa», kertoi hän hymyillen, »sainpa hevosenkin ja ennen kaikkea luottamuksen omaan itseeni. Sitte minulle elämä opetti kaikenlaista vieraassa maassa, mutta jos luen kaikki yhteen, niin on se ennen kaikkea opettanut minut rakastamaan velvollisuutta ja tätä kansaa, joka pitää velvollisuutta korkeimpana kaikesta.»
»Tehkää, miten tahdotte, mutta vastatkaa myöskin seurauksista», vastasi
De la Barre tylysti.
Kenraalit saapuivat sen tulen luo, jossa Iikka keitti ja puuhasi. »Onko teillä kylläksi tarpeita haavotettuja varten, kun tarvitaan», kysyi Armfelt.
»Kyllä minä paikkailen ja sitelen, jos te vain säilytätte meidän paikkamme», vastasi vaimovanhus luottavasti.
»Onko teillä kylliksi siteitä kaikille, jotka verta vuotavina tulevat taistelusta?» kysyi Armfelt vielä.
»Eipä juuri liiaksi, mutta ei puutettakaan. Palttina loppui, mutta tässä on revittyä tuohta, pehmeätä kuin silkki. Tappuroita ja heiniä on myöskin sekä tervaa lisäksi, joka on kaikkein parasta. Jos Jumala suo meille elämää ja voiton, niin tulemme kyllä toimeen sillä, mitä meillä on.»
»Tiedättehän, mitä sankarimme kärsivät ja kestävät ja minä myöskin. Me tiedämme molemmat, ett'eivät he lellittele vaaraa; me tiedämme, minkä arvoiset he ovat taistelussa, ja sentähden minä luulen sen onnistuvan; sillä meillä on oikea asia ja sitä Jumala auttaa.»
Iikka katsahti synkän näköisenä ylhäiseen herraan. »Jumala on kyllä teidän kanssanne, herra kenraali, sillä te olette oikeudentuntoinen mies; mutta olihan Jumala paratiisissakin, vaan kuitenkin pääsi sinne käärme. Sen ne opettivat minulle nuoruudessani.»
Armfelt katsoi häntä kummastellen. »Tahdotteko ennustaa meille pahaa?»
Vaimovanhus nyykytti päätään paljon sanovasti ja vastasi: »Onni on uskotun, sentähden sen onnettomuus voittaa; mutta uskottomuus voi välistä olla onnellisempi kuin uskollisuus, sentähden minä en luotakaan onneen enkä myöskään usko, että siihen aina kannattaa luottaa sen, joka pelastaa itselleen onnen ainiaaksi.»
Armfelt kääntyi De la Barren puoleen. »Olikohan tuossa varotus? Mitä hän oikeastaan tarkotti?»
De la Barre nykäytti halveksivasti olkapäitään. »Minä en ymmärrä suomalaista, minusta hän on liian umpimielinen. Minun ranskalais-puolalainen vereni on liian lämmin, mieltyäkseen tämän maan kylmään ja kuivakiskoiseen äänilajiin.»
Armfelt jatkoi keskusteluaan Iikan kanssa. »Kuinka te muuten jaksatte täällä? Tämähän on jo kolmas yö.»
Iikka sulloi pataan vehreän olkilyhteen ja ammensi siihen enemmän lunta. »Vähäpä minusta, joka toimiskelen täällä lämminten tulien luona», sanoi hän, »huonommin ne voivat tuolla alhaalla jäällä.»
De la Barre kumartui tirkistelemään pataan. »Mitä tuo on? Keitetäänkö sitä hevosväen hevosille?»
»Siitä tulee viiniä niille, jotka lähtevät kuolemaan.»
»Viiniä hevosilleko?» kysyi De la Barre.
»Ei, herra, vaan niille jotka puolustavat maata ja teitä tänään. Mutta missä hätä pitelee kiinni tuopinkorvasta, siinä humala ja hunaja eivät kuohu yli laitojen. Paremman puutteessa on tämä kuitenkin kyllin hyvää, varsinkin näissä padoissa. Niissä on mehua katajanmarjoista, ja kun rauhallisissa asunnoissa on kyllin aikaa laittaa niistä juomaa, vähän jauhoja sekaan pannen, niin kelpaa se hääpitoihinkin; mutta tässä on kiire ja hätä, sentähden on se katkeraa ja heikkoa, mutta kuitenkin lämmittävää ja parempaa kuin paljas vesi.»
De la Barre osotti pataan, jonka vieressä he seisoivat. »Vaan entä tuo? Ovathan ne vehreitä olkia keskellä talvea. Eikö niitä keitetä hevosille?»
»Jos Jumala suo meidän elää huomispäivään, niin hevoset saavat sen keitetyn rehun, mutta ei ennen. Se on menneenkesäisten ohrapeltojen vihanta laiho. Ihmiset leikkasivat peltonsa, ennenkuin laiho pääsi tähkälle, sillä jos se kerran ehti valmistua, niin tiedettiin, että sen olisi kruunu ottanut, ell'ei sota ehtinyt sitä jo ennemmin hävittää. Sentähden he kätkivät oljet talveksi, keittääkseen niistä hädän hetkinä edes vähän voimaa. Sitä voimaa ei juuri kannata kehua, mutta täydestä se saa kelvata, varsinkin lapsille, kun taloista maito loppuu. Mutta kaikki mitä oli koottu ja säästetty monen peninkulman alalla, on nyt tässä. Äidit ovat riistäneet viimeisenkin aarteensa lapsiltaan, estääkseen edes muutaman päivän meidän sankarejamme kuolemasta nälkään ja paleltumasta.»
»Mitä heillä sitte itsellään on?»
»Ei mitään! Mutta isänmaa ennen kaikkea.»
»Entä jos he kuolevat nälkään meidän taistellessamme?»
»Niin kuolevat he onnettomuudesta, mutta vapaiden kuoleman. Ennen hauta Suomessa kuin orjuus vihollismaassa. Sentähden myöskin jok'ainoa panee viimeisen voimansa miekan kärkeen huomenna.»
De la Barre katsoi ihmetellen vaimovanhusta ja sanoi sitte Armfeltille: »Kummallinen maa ja kansa, jossa kaikki toisella kädellä työntää minua pois ja toisella kuitenkin pitää kiinni.» Ja Iikan puoleen kääntyen jatkoi hän: »Kun miehet kukistuvat, vetävät he kanssansa myöskin vaimot ja lapset kurjuuteen. Sotamiehen ei pitäisi saada kaikkea.»
Iikka oli vaiti, niinkuin ne sanat eivät olisikaan koskeneet häneen. Hän kaatoi pullosta viinaa pikariin ja tarjosi Armfeltille. »Ensimäisten pitää saaman parasta.»
Armfelt taputti vaimoa ystävällisesti olkapäähän. »Kiitoksia, minä juon pikarin teidän kanssanne, mutta en siitä pullosta; sen säästämme haavotetuille. Täyttäkää pikari meille kummallekin padasta!»
Iikka kaatoi viinan takaisin pulloon, täytti pikarin padasta ja antoi sen Armfeltille, joka juodessaan sanoi:
»Kiitos uskollisesta kumppanuudesta, Iikka! Jos Jumala suo meille voiton, niin kutsun teidät juomaan minun kanssani pikarin vihollisen viiniä, vaan jos joudumme tappiolle, niin emme ehkä enää koskaan näe toinen toistamme.»
Iikka nyykäytti myöntävästi päätään. »Kyllä mies tietää, missä on syntynyt, tietääpä myöskin, missä on elänyt, vaan missä kunkin hauta on, sitä ei kukaan tiedä. Jumala suojelkoon teitä, jalo herra!» Hän joi.
»Ettekö tarjoa pikaria myöskin De la Barrelle, urhoolliselle kenraalille, joka on niin kauan yhdessä meidän kanssamme nauttinut kaikkia iloja ja suruja?» kysyi Armfelt.
»Jos käskette, herra kenraali.»
Armfelt huomasi hänen kylmyytensä, vaan jatkoi: »Ystävyyden pikari on ystävällisesti tarjottava ja ystävyydellä otettava vastaan; ei sitä päällikkö voi käskeä.»