Iikka huuhtoi Armfeltin pikarin ja alkoi sitä täyttää, samalla puhuen vastaukseksi: »Perin harvoin päälliköt antavat ystävyyttä kuormastossa olijoille niinkuin minulle. Te olette kaikille yhtäläinen, jalo herra, mutta sentähden ei olekaan toista teidän vertaistanne.»
Hän ojensi pikarin De la Barrelle. »Tahdotteko, kenraali, juoda voittomme onneksi ja siksi menestykseksi, jota toivomme?»
Mutta De la Barre viittasi eittävästi. »Säästäkää niille, jotka ovat paleltumaisillaan tuolla jäällä. Kyllä sittekin ehdimme juoda voittomme kunniaksi, kun sen ensin saavutamme.»
Monta suksimiestä tulla, syöksähti esiin huutaen: »Venäläinen jalkaväki on lähtenyt Ilmajoelta liikkeelle tänne päin. Galitsin itse johtaa, ja kohta he jo ovat täällä.»
XXVI.
Napuen taistelu.
Armfeltin kasvot hiukan kalpenivat, hän huoahti syvään ja sanoi: »Hyvä, että tulevat! Jo onkin saatu kylliksi odottaa. Pärisköön rumpu! Kootkaa kaikki rukoukseen! Se on ehkä viimeinen hyvinkin monelle. Missä hevoseni?» Hän kääntyi De la Barreen päin, joka jo kiiruhti pois. »Kuulkaas, De la Barre, veljeni! Sananen vielä ennenkuin eroamme.»
De la Barre palasi Armfeltin luo ja hän jatkoi: »Mitä hyvänsä lienee mielessäsi piillyt minua vastaan, syystä tai syyttä, niin anna nyt minulle kättä sovinnossa, veljellisesti; kas tässä on minun käteni.»
De la Barre ojensi vaiti kätensä, mutta Armfelt ei tyytynyt sen puristukseen, vaan sanoi: »Miten kylmästi sinä kättä annat. Ennustaako se tien nyt loppuvan, jota olemme niin kauan yhdessä astuneet?»
De la Barre vastasi kylmäkiskoisesti: »Pitääkö nyt tyhmäin etuluulojen saada vallita miestä, joka johtaa tuhansia ja jota sekä ylhäiset että alhaiset alinomaa ylistelevät sotajoukkomme ensimäiseksi mieheksi?»
»Jää hyvästi!» sanoi Armfelt. »Ota vastaan tässä viimeiset sanani! Tulkoon kohtalomme millaiseksi hyvänsä, niin minä en koskaan, en hädässä enkä ilossa, unhota, että sinä olit aseveljeni.»
Liikutuksen tunne värähti De la Barren kasvoissa ja hän ojensi vielä kerran kätensä Armfeltille. »Te jätätte rehellisen nimen perinnöksi jälkeläisillenne», sanoi hän.
»Armfelt-suvun vaakunakilpi ei koskaan tahraudu», vastasi hän ylevästi.
De la Barre hymyili epäilevästi. »Tulevaisuus ei näyttele mitään ennen aikojaan. Puhukaa te vain omasta puolestanne.»
Armfelt aikoi niitä sanoja vielä vastustaa, mutta De la Barre viittasi jäähyväisensä ja riensi pois.
Ylipäällikkö kääntyi sotamiesten puoleen. »Kuulkaa, miehet, tunnussanamme on tänään: Jumalan avulla!» Ja hän hypähti ratsunsa selkään ja katosi näkyvistä.
Yö ja aamu olivat kuluneet, päivä alkoi pilvisenä; taivasta verhosivat raskaat, lyijyharmaat pilvet. Tuuli kiihtyi, kova tuisku alkoi. Tuskin kykeni erottamaan kättänsä silmäin edestä, ja pakkanen puristeli vielä tuntuvammin kuin edellisinä päivinä. Mutta nyt näyttivät väsyneet ja köntistyneet sotamiehet yht'äkkiä virkistyvän eikä sitä ollenkaan tuntevan. Niin oli, kuin tyttö oli tulen luona sanonut: nyt oli vain yksi asia ja nyt kaikkia ja jok'ainoata tarvittiin.
Rummut pärisivät kehottavasti, mutta vaikenivat taas; sen sijaan kuului virren veisuu, kaikki päät paljastuivat ja miehet sitte kumartuivat aseitansa vasten lyhyeen rukoukseen.
Se tuskin ehti loppua, kun jo uusia suksimiehiä syöksähti sanaa tuomaan. Lumi tuprusi heidän ympärillään ja he jo kaukaa huusivat: »Nyt ne tulevat kuin synkät pilvet, kymmentuhansia, kanuunat jyrisevät! Tuo tuli joka leimuaa takanamme, nousee Turpalasta! Sen venäläiset sytyttivät!»
Korkealle leiskuivat liekit palavasta kylästä, ja nyt sytyttivät suomalaiset itse Napuen, niin että liekit tuulessa levisivät huimalla vauhdilla. Pelloilla palavien talojen vieressä oli nyt taisteltava. Musiikkia kuului etempää ja sitte pari kanuunan laukausta. Viholliset tulivat pikamarssissa. Jalkaväen ensi linja marssi pitkin jäätä Napuen kylää kohti ja nousi pohjoisrannalle suomalaisten vasenta siipeä vastaan. Kohtapa jo ajoi ratsuväkikin metsästä. Palavista kylistä nouseva kuumuus oli lisännyt tuulen vauhtia; myrskyksi kasvaen ajoi se lunta ja savua vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin voivat edes raottaakaan silmäluomiaan. Taistelu tuli kuitenkin tulisemmaksi kuin missään ennen.
Heti kun ensimäiset kanuunain jymäykset kuuluivat, kantoivat muutamat sotilaat yhtä haavottunutta rekien luo, jossa naiset olivat valmiina ottamaan vastaan. »Pitäkää varanne! Tässä on alku, ja se on paha merkki enteeksi.»
Iikka kumartui haavoitettua tarkastelemaan. Hän oli kuollut ja vaimovanhus päivitteli: »Hän on piispan aatelis-ratsupoika! Pitikö hänen nyt ensinnä kaikista kaatua!»
»Niin», sanoi eräs kantajista. »Juuri hänen haavastaan onnettomuus huutaa meille pahaa ennettä, sillä hän ei kaatunut vihollisten hyökätessä, vaan meidän omasta leiristämme lentänyt kuula hänet surmasi.»
Iikka hämmästyi. »Niinkö todella?»
»Yhtä totta se on, kuin että hän tuossa makaa. Hän oli etuvartijana, kun venäläisen ratsuväen ensi osasto syöksähti esiin ja silloin jymähtivät meidän rautakanuunamme esikunnan majan vieressä, mutta ensimmäinen kuula ei ylettynyt viholliseen asti, vaan lensi suoraa päätä häneen, joka tuossa makaa.»
Syvään huoahten levitti Iikka ratsupojan päälle vanhan hevosloimen ja sanoi: »Hän on kuoleman oma, ja jos hän merkitsee taistelun päätöstä, niin olemme kaikki hukassa.»
»Vaiti pahan onnen korppi!» tiuskasi toinen sotamies. Älä ennusta pahaa ennen aikojaan, tai muuten minä kiskon kielen kurkustasi, ennenkuin se ehtii laimentaa ja himmentää katseet, jotka nyt pyrkivät voittoon.» Hän katsoi Iikan suruista muotoa ja jatkoi: »Joko te synkistytte, no antakaa anteeksi ja unhottakaa, mitä sanoin; mutta älkää puhuko semmoista. Kas tässä käteni, ollaan sovinnossa ja jääkää hyvästi.»
Sotamiehet riensivät pois taisteluun, joka kiihtyi tulisemmaksi joka hetki. Venäläinen voima oli mahtavan suuri, mutta kuitenkin työnnettiin se takaperin ja voitto näytti kallistuvan suomalaisten puolelle. He ponnistivat joka mies tänään kaikki voimansa, mutta monipa heistä myöskin kalpeni ainiaaksi. Niiden joukossa oli Israel Peldan. Hän taisteli pienen osaston johtajana, mutta haavottui ja kaatui. Hänen miehensä syöksivät ohitse ajamaan pakenevaa vihollista takaa, mutta kaatunut johtaja viimeisiä hengähdyksiään huoaten kielsi sanoen:
»Ei sinnepäin, pojat, pysykää hyvästi koossa ja pohjoista kohti suoraan keskelle taistelua! Meidän miehemme voittavat mutta tarvitsevat apua. Minä en tule kanssanne. Jääkää hyvästi sotakumppanit! Menkää te voittoon, minä lähden kuolemaan.»
Eräs sotamies kumartui hänen puoleensa sanoen: »Emmekö saa viedä teitä rekien luo, ehkäpä elämä vielä palaa?»
Mutta Peldan viittasi kiirehtien. »Vähäpä minusta lukua. Nyt jo kuolen.
Ei, nostakaa minua, tuolta kuuluu voittoriemu.» Hän pyöritti hattuaan.
»Hei Armfelt! Eläköön Suomi!»
Sankari ei jaksanut enää, hän putosi maahan ja kuoli nuoruutensa keväässä, ja uusia miesjoukkoja syöksyi hänen ylitsensä.
Suomalaisten vasenta siipeä ahdistettiin kovasti jo taistelun alussa, mutta se piti urhoollisesti puoliansa ja sai viimein apua. Oikea siipi, johon vihollinen ei ollut koskenut, komennettiin jään yli tulisimpaan kahakkaan, ja sitte venäläiset lyötiin kaksi kertaa takaisin ja heidän omat kanuunansa käännettiin heitä vastaan. Ne olivat jo kuitenkin naulatut ja sentähden kelpaamattomat.
Suomalaisjoukko juoksi Fieandtin johdolla ja huusi riemuiten mennessään:
»Eespäin, eespäin! Tänään on voitto meidän!»
Kapteeni Sising tuli heitä vastaan toiselta taholta vastaten: »Seis, seis Herran tähden! Missä on ratsuväki? Meidän selkäämme hyökätään pohjoisesta päin!»
Mutta toisaalta huudettiin: »Päinvastoin etelästä! Missä on De la
Barre?»
»Missä hän on? missä?» kuului joka taholta.
Stjernstedt riensi vasemmalta puolelta huutaen: »Herran tähden keskukseen, heti paikalla, sieltä pitää torjua ne, jotka ryntäävät etelästä päin! Jalkaväkeä ahdistetaan joka taholta, sillä De la Barre on kavalasti paennut ja hänen kanssaan on hänen väkensä pettänyt meidät.»
»Onko ratsuväki paennut?» kysyttiin joka taholta hätäillen.
»On», vastasi Flemming hengästyksissään, »kaikki paitsi turkulaiset.
Aksel Bure ja majuri Freudenfelt kaatuivat juuri nyt.»
Miehiä kaatui yhä enemmän molemmilla puolilla, suomalaisten päällikköjen rivi harveni harvenemistaan, ja viimein täytyi aliupseerin johtaa kolmea rykmenttiä. Häiriö eneni ja väki riensi eri tahoille. Viimein näkyivät suomalaiset hajallaan pakenevan ja huuto kuului: »Kaikki on hukassa! Mahtavampi voima voittaa, kavallus antoi meidät sen käsiin.»
Miihkali taisteli lippu kädessä ja sotamiehet seurasivat häntä. Pienoinen joukko harveni yhä enemmän ja yhä enempi vihollisia tunkeutui sen kimppuun.
Silloin ilmestyi siihen Armfelt: »Vartioikaa hyvästi lippua!»
Miihkali katsahti sinnepäin ja näki kenraalin miekka kädessä yksin taistelevan monia kymmeniä vastaan; hän näytti olevan hukassa. »Pelastakaa kenraali!» huusi Miihkali ja lähetti kumppanit pois luotansa.
Venäläiset ahdistivat, mutta suomalaiset seisoivat jäykkinä, ja vielä kerran hymyili onni heille, mutta ylt'ympäri piiritettyinä kukistuivat he viimein mahtavan voiman alle ja taistelu oli päättynyt tappioon.
Pimeys, lumipyry ja savu kietoivat kaikki tyyni läpinäkymättömään verhoon, peittäen niinhyvin toisten kuolintaistelun ja epätoivon kuin toisten pauhuisen riemunkin.
Heti kun meteli vähän tyyntyi, näkyi ruhtinas Galitsin yksinään ratsastelevan ja katselevan veristä taistelutannerta. Upseeri lähestyi ja ruhtinas sanoi hänelle: »Tässä makaa monta jaloa ja urhoollista sankaria, jotka ansaitsevat kunnioitusta; he täyttivät velvollisuutensa kuin miehet.»
»He taistelivat hurjasti, mutta meillepä se kuitenkin voitto jäi», vastasi upseeri voitonriemussaan.
»Mutta se on minulle vieläkin oikea arvotus», jatkoi ruhtinas, »sillä kaikki näytti jo niin pahalta meidän miehillemme, ja minä olin jo ihan valmis peräytymään. Meidän vasen siipemme ajettiin pakoon ja voitto oli jo aivan livahtamaisillaan suomalaisille, mutta silloin petti De la Barre paeten ratsumiehineen ja vieden voiton kanssansa.»
»Minkähän tähden hän lienee niin tehnyt?» ihmetteli upseeri.
»Jos hän olisi vain pysynyt levollisena ja poltellut rauhassa piippunsa loppuun, niin olisimme me joutuneet tappiolle», vastasi ruhtinas ja katseli kaatuneita, joita makasi mykkinä ja kalpeina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Monenlaisia tunteita liikkui hänen rinnassaan ja viimein hän sanoi vakavasti:
»Levätkööt rauhassa kaikki, jotka tässä makaavat! Heiltä ovat vaivat loppuneet ja päivän työ. Meidän on voitto, mutta kunniasta annamme mielellämme osan Suomen sankareille, joiden maine ei kuole.»
XXVII.
Sissien linna.
Talvi, kevät ja osa kesästäkin oli kulunut tuosta suuresta verisestä taistelusta Isonkyrön lakeudella. Kaikki oli Suomessa surun vallassa, hävitettynä ja murtuneena. Ei ollut niitä monta, jotka vielä kukistumatta jaksoivat kestää nykyistä tilaa ja toivoen katsella tulevaisuutta, mutta oli niitä kuitenkin. Miihkali Härkman oli yksi. Luottaen itseensä, kansaansa ja kuninkaaseensa oli hän vielä sittenkin, kun jo kaikki näytti olevan hukassa, koonnut luoksensa kaikki miehet, jotka vain tapasi, ja oli nyt valmiina kotiseudussaan uhraamaan viimeiset voimansa estäessään vihollista leviämästä yli koko maan. Viekkaasti ja urhoollisesti kävi hän rohkeain miestensä kanssa pikku sotaa vaikeakulkuisissa solakkeissa ja yksinäisten järvien rannoilla. »Vielä nykyään näytetään syvää kaivosta, jonka yli maantie kulkee siltaa myöten, ja sen sillan olivat he linnottaneet, se kun oli ainoa paikka vähintään kahdentoista peninkulman alalla pohjoisesta etelään mitaten, josta vihollinen olisi päässyt Jyväskylän puolelta tunkeutumaan Pihlajavedelle ja Virroille. Se paikka on aivan lähellä Keuruun kirkkoa, jossa Tarhianjärvi pistää lähelle Kelvenlahtea, joka taas on Kivilahtea myöten yhteydessä puolta kolmatta peninkulmaa pitkän Keuruunjärven kanssa. Kaivanto kaivettiin tuskin kymmentä syltä leveän kannaksen poikki ja kaikki veneet koottiin järvien itärannoilta länsipuolelle. Tässä paikassa Härkmanin pojat kauan hyvin urhoollisesti taistelivat.» Kaksinkertaisten, hirsistä ja mullasta tehtyjen vallien takana, joiden vahvistuksena oli kaksi pientä venäläistä kanuunaa, seisoi osa sisseistä yöt päivät vartioimassa ja suojelemassa linnotustaan ja muut sill'aikaa kuljeksivat vakoilemassa vihollista ja tekemässä hänelle niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Mutta venäläiset partiojoukkueet, joita näin alinomaa häirittiin, olivat nyt kokoutuneet yhteisin voimin kukistamaan talonpoikien voimaa ja rohkeutta. Tähän asti oli viholliset aina onnellisesti saatu torjutuksi, mutta suomalaisten vähäinen joukko yhä väheni, jota vastoin venäläisten miesluku yhä kasvoi. Nyt kuitenkin venäläisten huomio todenteolla kääntyi tähän, vaikkapa mitättömäänkin Suomen sisämaan linnotukseen.
Oli hiljainen ilta. Aurinko oli laskeutunut ja kuun ensi valo kimalteli järvien tyynessä pinnassa, Keuruun kirkossa ja koivuissa, joihin kaikki hävittävä sota ei ollut koskenut. Miihkali oli noussut vallille, joka oli tehty kummallekin puolelle sillan pohjoispäätä pitkin rantoja, ja katseli pitkään pyssyynsä nojautuen seutua. Kaikki oli rauhallista vihollisleirissä ja samoin suomalaistenkin. Ainoastaan vahtitalonpojat astuskelivat hiljaa edestakaisin, muu miehistö sai nyt ensi kerran moneen viikkoon levätä. Mutta heidän päämiehensä ei levännyt. Hänen katseensa tähystelivät tutkien joka taholle ja hän pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan. Tuohon rauhallisuuteen ei ollut luottamista, sen hän kyllä tiesi. Mutta hiljaisuutta kesti yhä ja se tyynnytti vähitellen kokeneen sotilaankin. Yö hämärtyi hämärtymistään, mutta valo kirkon ympärillä kehittyi loistavaksi ja korkea torninhuippu näytti kirkastuneelta. Vanhan temppelin sisusta, jonka viholliskäsi oli turmellut, ei näkynyt harmaiden muurien läpi; ainoastaan pois karistellut ikkunaruudut, joiden läpi linnut päivällä lentelivät, todistivat, että täälläkin oli ryöstelty ja raasteltu niinkuin kaikkialla muualla. Miihkali katseli kirkkoa kauan. Se ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin kauniilta eikä kunnianarvoiselta aina hänen lapsuudestaan asti, mutta siitäpä olikin vuosia kulunut ja paljon oli sill'aikaa muuttunut toisenlaiseksi. Itse hän vielä seisoi näköänsä voimakkaana, mutta kuitenkin oli sekä ruumis että sielu runneltunut. Vaarat ja ponnistukset, huolet ja murheet olivat kilvan häntä ransineet. Kuitenkin hän vielä oli voimissaan, vaan ei enää levollisempi kuin muutkaan koko maassa. Milloin velvollisuus hänelle soi hetkeksi lepoa, silloin heräsi hänen oma sisällinen elämänsä. Siellä hänen sydämessään, asui levottomia ajatuksia, pujahdellen ylös ajamaan häntä ulos maailmaan raskaihin toimiin, sekä sentähden raskaihin että niitä oli olemassa, että senkin tähden, että niitä ei ollut.
Hänen siinä seisoessaan ja katsoa tuijottaessaan liikkumattomana eteensä, lähestyi Elias ja asettui kumppanin viereen tähystelemään; mutta kun kaikki näytti levolliselta eikä Miihkali mitään sanonut, kysyi hän viimein:
»Mitäs tuolta kaukaa katselet, Miihkali?»
»Minä näen sen tien kulkevan tässä ohitseni, jota minä itse olen kulkenut aina lapsuuteni ajoista asti. Tästähän se tie juuri alkoi, läheltä kirkkoa, pappilasta, ja jatkui vähitellen kauas maailmaan pois toisiin seutuihin, vieden minut monenlaisiin kohtaloihin; mutta vaikka se onkin hyvin kierrellyt ylös ja alas ja milloin minnekin päin, niin tännepä se näyttää minut kerran vielä saattaneen.»
»Niin, täällähän sinä ensin aloit elää.»
»Minä aavistan, että olen täällä myöskin kuoleva.»
Se oli hyvin luonnollisen näköistä, mutta Elias kuitenkin vastusti lohdutukseksi sekä itselleen että kumppanilleen. »Miksipä juuri täällä? Olethan monesti ollut kuolemaa lähempänäkin kuin nyt.»
»Niin, sinä kyllä tiedät, että olen ollut lähempänä sitä kuin nyt. Olen istunut sidottuna turvattomana vankina keskellä vihollisia, joille julmuudessa ei ole vertaista Pohjolassa eikä koko maailmassakaan. Sinä tiedät, että minä olen kärsinyt kylmää ja nälkää yhtä paljon kuin kuka hyvänsä meistä. Minua ei ole rasittanut toisten johtamisen taakka ennen kuin tänä päivänä. Minä olen ollut vastuunalainen elämästä ja menestyksestä, voitosta ja tappiosta meidän keskellämme. Minä olin taistelukentällä ja näin kuoleman jo tavottavan minua, viedäkseen minut ainiaaksi. Olen nähnyt pahintakin, silmiäni räpäyttämättä, enkä ole askeltakaan peräytynyt rohkealta tieltä, jonka kerran valitsin. Minä en ole peljännyt enkä vavissut, en katunut enkä itkenyt sitä päivää. Mutta nyt ei ole enää niinkuin ennen. Juuri nyt tänä päivänä, tänä iltana vaivaa minua levottomuus, minua melkein vavistuttaa ja mieleni tekee väistymään pois sen tieltä, jota en näe.»
Joka sana oli totta, tiesi kyllä Elias, mutta tuohon mielialaan, jota tähän asti ei näkynyt Miihkalissa, tiesi hän luonnollisen selityksen ja sanoi rauhottaen:
»Eihän se ole kumma. Luonto ei voi edes semmoisessakaan miehessä kuin sinussa silmänräpäyksessä parantaa vammoja, joita on kauan kokoutunut ja jotka vielä kauemmin ovat vapaasti saaneet levitä ylt'ympäri. Sinun veresihän on juossut melkein virtanaan ruumiistasi näinä viime aikoina, kasvosi ovat kalpeat, valtimosi eivät syki voimasta, vaan kuumeen tulesta.»
»Ei minulla ole pahempaa hätää kuin kenellä hyvänsä muulla.»
»Me emme kärsi enempää kuin maa kärsii, mutta sentähdenpä onkin kaikki ympärillämme, koko tämä Pohjola, päässyt irti liitoksistaan. Luonto ilmottaa kamalan kauhunsa ihmeillä, jotka melkein ennustavat, että ajan valta on lopussa ja ijankaikkisuus aikoo tuoda tuomion suuren päivän.»
»Niin, kuule luonnon huokauksia ympäriltäsi, kuule ihmisten rukouksia, miten he pyytelevät säästämään, tulepa katselemaan yön hiljaiseen pimeyteen, niin näet enemmän kuin itse päiväkään näkee.»
Kun Elias ei siihen mitään vastannut, jatkoi Miihkali: »Minä seisoin katselemassa kirkkoa, kun sinä tulit. Minun sydämeni halusi rauhaan ja lepoon.»
Hän vaikeni ja katseli taas purjehtelevia pilviä kohti. Elias katsoi myöskin sinne päin, mutta ei nähnyt mitään, vaan kysyi viimein: »Mitä näet siellä? Mitä sinne niin tirkistelet?»
Miihkali muisti kumppaninsa ja vastasi: »Minä näin… Etkö sinä sitte nähnyt mitään, Elias?»
»Minäkö?» sanoi kumppani. »En, en minä mitään nähnyt. Mitä sinä näit?»
»Kummallista», sanoi Miihkali, vielä kerran katsoen ylöspäin. »Katso tuonne, ei, tuonne tornia kohti. Siellä minä näin, taikka ei, minä olin vaan näkevinäni vanhan isäni hopeanharmaan pään.»
»Sehän on vaan pilvi kuun valossa», vastasi Elias, saamatta sitä miksikään muuksi, ja ne sanat palauttivat Miihkalinkin todellisuuteen. Hän huomasi jo itsekin pettyneensä haihtuvaisesta pilvestä ja hänen äänensä kuului vähän surumieliseltä, kun hän vastasi:
»Mikäpä se muu olisi ollut, mutta se näkyy ilmaisee kuitenkin paraiten kaikesta, minkä arvoinen mies nyt on.»
»Vanhuksen ei olisi pitänyt koskaan sitoa sinua lupauksilla eikä ohjata pois sankarin uralta», sanoi Elias.
»Häntä älköön kukaan tuomitko, hän teki niin hyvin kuin ymmärsi», vastasi toinen.
Talonpoika, joka oli ollut vahdissa, vaan juuri päässyt vuorostaan, keskeytti heidän puheensa, astuen heidän luokseen ja sanoen »Petos hiiviskelee meidän keskellämme. Kaikki ei ole niin oikein, kuin pitäisi olla.»
»Mitä nyt?» kysyi Miihkali ja talonpoika jatkoi: »Meidän varastoihimme, jotka otimme venäläisiltä Längenmäellä, on taas koskettu ja toisen kerran on niitä vähennetty. Kaikki vaatteet ja kalliimmat kalut ovat nyt poissa teillä tietämättömillä. Jauhot vain ovat jäljellä, mutta eivät nekään koskematta.»
Miihkalin äsken niin väsynyt katse elpyi ja äänikin kaikui voimakkaalta niinkuin ennen, kun hän nyt sanoi: »Toden totta pitää löytyä sen, joka niin on tehnyt, ja mistä hyvänsä hän löytyy, pitää hänen kuolla!»
Talonpoika otti vanhaan vaatteesen käärityn kappaleen, joka hänellä oli ollut kainalossa, päästeli kääreen auki ja antoi pikku arkkusen Miihkalille sanoen: »Tämä uiskenteli vedessä rannalla. Rosvo näyttää paenneen Tarhian itärannalle päin ja pudottaneen tämän mennessään.»
Miihkali otti arkkusen ja hänen vahva kätensä näytti vavahtavan. Arkku oli lukossa, mutta hän tempasi veitsensä tupesta ja mursi kannen auki ja alkoi ottaa esille papereja, jotka olivat läpimärjät, vaan muuten vahingottumatta. Hän nosti vihkosen toisensa perästä ja luki ensi sivulta suurilla kirjaimilla piirretyn nimen: *Mitenkä Jumalan armahtava rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat isänmaansa edestä taistellessaan*. Sitte pani hän jälleen paperit arkkuun ja kannen kiinni sekä viskasi kaikki kauas ulos järvelle. Ilmassa aukesi kansi jälleen ja suuret irtonaiset lehdet lentelivät, kunnes viimein vaipuivat ja painuivat veden alle; mutta arkkunen ei painunut, se uiskenteli kansi auki vesivirran mukana. Miihkali katseli vaiti sen kulkua, vaan purskahti viimein naurun rehaukseen. Toiset katselivat häntä kummastellen ja viimein kysyi Elias:
»Mitä siinä oli?»
Miihkali vastasi: »Siinä oli sen kierroksen alku, jonka minä nyt olen astunut loppuun aina siitä asti, kun minä läksin vaeltamaan elämässä itsetietoisena. Kun ympyrän loppupiste sattuu yhteen alkupisteen kanssa, silloin on tiekin aivan valmis. Minun kiertokulkuni on valmis, loppu yhtyi juuri nyt alkuun. Minä olen kiertänyt, tehnyt oikein suuren kierroksen ja lopettanut samaan paikkaan, josta aloin. Mitä olemme tuolla kiertomatkalla voittaneet, tietää Jumala, minä en sitä tiedä, toden totta en tiedä ollenkaan!»
Elias otti häntä kädestä. »Tule lepäämään hetkeksi, minä rupean sinun sijaasi. Kaaduthan sinä, ennenkuin vihollisetkaan tulevat.»
»Minäkö kaadun tai käyn lepäämään nyt? Juuri nyt, kun kuulemme itse petoksen hiipivän keskellämme? Kuka se koira on, joka täällä käy rosvoamassa? Ei, koira on liian rehellinen nimi hänelle. Kuka se Juudas, se saatana on, joka rosvoelee meitä vielä viimeisessä hädässämmekin?»
»Niin kuka hän on? Kuka?» toisti Elias.
Vähän aikaa olivat kaikki vaiti. Sitte virkkoi talonpoika: »Eikö ole synti sanoa, mitä uskoo, jos se usko voi tuottaa syntistä epäluuloa jonkun raukan päälle, joka sitä ehkä ei kuitenkaan ansaitse?»
Miihkali katsoi häneen terävästi ja kysyi: »Mitä sitte luulet? Sano suoraan.»
Talonpoika jatkoi: »Minä luulen Anteron kävelevän täällä varastelemassa.»
»Se on mahdotonta! Eihän hän olekaan täällä», sanoi Elias.
Mutta talonpoika vastasi, niinkuin asiansa tarkkaan tietävä: »Olihan hän täällä auttamassa meitä kaivostyössä. Päivän seisoi hän toisensa perästä tuossa vasemmalla ja mätti lapiollaan multaa ja kiviä yhtä hyvin kuin me muutkin. Olihan hän meidän kanssamme silloin, kun tämä linna rakennettiin, ja koetteli sekä keihäitä että nuolia tiellä tuolla haudan toisella puolella. Muistelkaahan vain, kyllä te näitte itsekin hänet.»
»Niin, oli hän täällä, nyt muistan», sanoi Miihkali ja talonpoika jatkoi:
»Längenmäeltä hän tuli meidän kanssamme tänne samana päivänä, kun voitimme venäläiseltä saaliin, ja hän riemuitsi enemmän kuin kukaan muu. Laulelihan hän lakkaamatta tästä voitosta, joka meille tuotti rikkautta pitkäksi ajaksi.»
»Vai niin, hän, meidän Anteromme», sanoi Elias miettivästi. »Ehkäpä kyllä. Hänen tiensähän on jo kauan kulkenut alaspäin.»
»Ei häntä vielä saa tuomita; häntä on ensin kuulusteltava», sanoi
Miihkali.
»Hän pysyy siellä, jossa häntä ei voida kuulustella», vastusti talonpoika.
Miihkali ei tahtonut vieläkään uskoa niin uskomatonta; sentähden hän sanoi: »Missä hän ei minua kuule, siellä et sinäkään häntä näe; mutta tässä ei saa mitään umpimähkään uskoa, pitää tietää.»
»Minä luulen sitä sentähden», sanoi talonpoika, »että Antero on kahdesti käyttänyt meidän venettämme ja soutanut Tarhian yli itää kohti. Ensi kerran, kun hän palasi, löysin veneen pohjalta nämä rahat, jotka tietysti olivat pudonneet häneltä.»
Ja talonpoika antoi rahat Miihkalille, joka Eliaksen kanssa niitä katseli ja tunsi ne venäläisiksi. Mutta sill'aikaa talonpoika jatkoi: »Kun vene toisen kerran palasi, näin minä jauhoja sekä veneen pohjassa että myöskin kantajan seljässä, ja se kantaja oli Antero. Hän oli aivan valkoinen kuin mylläri.»
»Miksi ette sitä heti sanonut?» kysyi Elias.
»Kyllähän se olisi ollut sanottava, niin olisikin, mutta katsokaas, herra, minun päähäni ei mahtunut, että asia oli niin, kuin se oikeastaan oli. Kun minä näin hänen soutavan itään päin, niin ajattelin itsekseni, että Antero oli rohkea vakoilija, ja kiittelin häntä sydämessäni, sillä pelkuri hän ei ole koskaan ollut, muut asiansa olkoot miten tahansa. Minä olen vieläkin näkevinäni hänet istumassa veneessä ja hymyillen puhelemassa itsekseen, niinkuin ei syntiä ja häpeätä olisikaan olemassa.»
Talonpoika raapasi korvallistansa. Hänellä ei ollut muuta sanomista, mutta asia rasitti hänen mieltänsä.
Miihkali kysyi: »Kuinka on oikeastaan? Minusta tuntuu maa horjuvan. Onko kunniantunto kuollut? Ja voiko omatuntokin kuolla?»
»Ei», vastasi talonpoika, »omatunto ei voi kuolla».
»Niin», toisti Miihkali, »omatunto ei kuole eikä sitä voida kuolettaa.
Minä sen tiedän.»
Eräs vakooja lähestyi kiireesti. Hän oli ollut etempänä tiedustelemassa vihollisten asemaa ja palasi nyt ilmottamaan, mitä tiesi. Hän ensi sanoikseen virkkoi: »Ei nyt ole oikein asia.»
»Mitä tiedät?» kysyi Miihkali.
»Venäläinen pysyy niin hiljaa ja näkemättömänä tässä ympärillä, mutta vähän etempänä hänen rannastaan on vasta alkanut elämä ja liike. Hän on olevinaan kuollut ja kaukana, mutta nyt hän vasta näyttää oikein rupeavansakin elämään.»
»Mitä hän puuhaa?»
»Hän kaataa suuret alat metsää ja rakentaa täydessä puuhassa, mutta mitä, en tiedä oikein vielä, kaikki on vasta alussa. Jaakko tuli toiselta puolelta ja lörpötteli venäläisen saaneen tiedon meidän asemastamme, niin ett'emme muka enää ole turvassa, vaan saatamme joutua piirityksiin.»
»Hyvä», vastasi Miihkali, »saavatpahan sitte ainakin piirityslinjansa veriseksi. Käske Marttia», jatkoi hän vakoojalle, »panemaan toisen verran vahtia lisäksi. Minä sittemmin itse käyn vielä kaikkia katsomassa tänä yönä. Mutta te kaksi saatatte levätä. Hyvää yötä!» Ja hän viittasi sekä vakoojalle että vahdille, jotka molemmat läksivät levolle.
»Mene sinäkin lepäämään, Mikko», pyysi Elias. »Ethän sinä tätä kaikkea kestä; onpa ihan ihme, että sinä enää oletkaan meidän joukossamme.»
»Kyllä minä ehdin levätä haudassa. Siellä ei meitä enää häiritse mikään taistelu, hyvä veli.»
Elias katsoi vähän aikaa vaiti sotakumppaniansa ja virkkoi sitte lämpimästi: »Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla, niin kertoelee se sinusta.»
Ilo välähti Miihkalin kuihtuneista, kalpeista kasvoista ja hän kysyi: »Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla, niin se ei unhota minua; sano, uskotko sen? Vaikka minä olen ainoastaan tahtonut, vaan en jaksanut?»
»Siitä olen varma, sillä kansamme ei voi unhottaa sankareja, jotka ovat taistelleet, niinkuin Yrjö ja sinä.»
Miihkalin silmät tähystelivät, niinkuin olisi hän nähnyt jotakin kajastusta entisyydestä; hän sanoi: »Yksi olisi laulanut mielellänsä meidän teoistamme, sen tiedän varmaan, mutta häntä ei enää ole.»
»Häntäkö?» kysyi Elias. »Ketä? Ihan varmaan tarkotat Elinaa.»
»Elina ei laula sankarilauluja, hän kulkee vain hiljaista rauhan tietä.»
»Eikö hän? Kuka sitte laulaa sinun muistoasi?» kysyi Elias ihmetellen.
»Ei kukaan, ja vähäpä siitä. Kun kaikki muukin kukistuu kuolemaan, voinhan silloin minäkin vaipua unhotuksen hautaan.» Väsymystä ja surumielisyyttä kaikui hänen äänestänsä, mutta hän rohkaisihe ja jatkoi pontevasti: »Mutta ei, me emme vielä jouda kuolemaan. Kaarle-kuningas palaa tänne meidän luoksemme ja alkaa uusien, suurien voittojen ajan.»
XXVIII.
Historiallisia ristiriitaisuuksia.
Elias ajatteli kuitenkin toisin ja vastasi: »Jos tämä olisi alku eikä loppu, silloinhan meillä vielä olisi jäljellä toivo ja luja pohja; jos kuningas astuisi tähän meidän keskellemme, vaikkapa vain paljain käsin niin toisihan hän kuitenkin voimansa ja sankarillisuutensa meille lisäksi; mutta nyt on kaikki hukassa, kaikki, mitä on ollut; entisyys häviää ja nyt alkaa uusi, tuntematon olo, kasvanut meidän verestämme.»
»Mitä uutta sinä luulet näkeväsi?» kysyi Miihkali, tutkivasti katsellen kumppaniansa. »Minä en näe mitään muuta kuin sodan työt.»
»Silloinpa näet enemmän kuin minä. Minä en näe enää edes sotaakaan muuten kuin verisenä haamuna, joka tuolta kaukaa viittaillen häviää yöhön. Kaikki meidän entisyytemme on nyt loppunut tässä sodassa, joka mustapukuisena hirviönä on siepannut kynsiinsä kaikki ja kietonut suruharsoon. Mutta kukistettuna itsekin seisoo tämä kolkko kohtalo ja sota nyt oman hautansa partaalla. Meidän voimamme on lopussa, vähä tässä on enää apua taistelusta, ja mitä sen jälkeen koituu, elämäkö ja tulevaisuus vaiko ainoastaan kuolema meille ja koko maalle, kukapa sen osaa nähdä.»
»Hullua puhetta!» virkkoi Miihkali. »Lopettaako sota! Eikö taistella, eikö pitää puoliamme, kunnes Kaarle-kuningas pääsee palamaan ja johtamaan meitä, niinkuin ennenkin voittoihin!»
»Kunnesko Kaarle-kuningas pääsee palaamaan!» toisti Elias. »Sano minun sanakseni, siihen on vielä aikaa.»
»Katsokaamme me, jotka häntä odottelemme, ett'ei käy vielä pahemmin kuin täytyi käydä.»
Elias kysyi ihmetellen: »Jos nyt vielä ei ole pahin aika, niin milloinka sitte? Eikö koko Suomi ole jo erämaana? Eikö sotajoukko ole voitettuna ja hajotettuna? Kokkolaan on Armfelt koonnut kaikkein viimeisimmät jäännökset, kouran täyden miehiä repaleissa ja niin nälkäisinä, että sääret kalisevat liikkuessa. Siellä he ovat ilman aseita ja ilman toivoa. Mitä he ajattelevat ja mitä he odottavat, en tiedä, mutta tuskinpa vain kuningasta, joka yhä viipyy turkkilaisten seurassa ja jättää valtakunnan oman onnensa nojaan.»
»Jumala häntä auttakoon monissa huolissaan! Mitä sinun mielestäsi pitäisi meidän ja valtakunnan tehdä?»
»Ei mitään. Minun ymmärrykseni ei käsitä mitään ja sentähden minä taistelenkin kuin hullu ja suojelen vain turhaa tulevaisuuden varjoa, sillä mitään tulevaisuutta ei oikeastaan näy.»
Miihkali puristi kovemmin pyssyänsä ja vastasi: »Sinä teet itsesi sokeaksi, kun et tahdo mitään nähdä.»
Sanat kuuluivat etemmäksi kuin Eliakselle, ne kuuluivat Yrjöllekin, joka nyt tuli nopein askelin. Hänen oli lämmin astunnasta ja hän melkein läähätti. Vähän matkan päässä seurasi nuori vaimo, suruiset silmät säihkyvinä; häntä olisi voinut sanoa kauniiksi, jos hän olisi ollut vähemmin kuihtunut. Hänen vieressään astui joukko poikia, mutta hän ei näyttänyt heistä huolivan, sillä hänen katseensa oli kiintynyt miehiin ja hän kuunteli heidän puhettaan, niinkuin siitä olisi elämä tai kuolema riippunut. Täällä ei kukaan tuntenut vaimoa, mutta vahtitalonpojista muutamat tiesivät hänen olevan niitä harvoja, jotka vielä uskalsivat asua näillä seuduilla. He olivat tunteneet hänen miehensä ja sanoivat häntä Aution Rauhaksi. Täällä hänestä ei kukaan nyt välittänyt. Yrjö huusi jo matkan päästä vastaukseksi Miihkalin sanoihin:
»Tänään ei kukaan saa olla kuuro eikä sokea, päinvastoin pitäkäämme kaikki silmämme auki, sillä tässä on enempi kuin yksi asia katsottava ja pidettävä varalla.»
Miihkali seurasi sitä ajatussuuntaa, jonka juuri äsken puhellessaan
Eliaksen kanssa oli saanut, ja vastasi: »Minä katson ainoastaan yhtä
asiaa, ja se on velvollisuus; se velvollisuus on minulla miekassani. —
Missä asti kävit?» kysyi hän Yrjöltä.
»Korpilahdella asti.»
»Mitä kuuluu?»
»Kaikilla järvien rannoilla vilkas elämä. Shirikov veistätti lauttoja viidellätoista sadalla miehellä Belgorodin rykmentistä, alempana hoitelivat Boilshov ja Strelakov kahta rykmenttiä, ja Voronitsin rykmentiksi tunsin yhden joukon punaisista nutuista ja vehreistä viitoista, jotka loistivat kuin pihlaja syksyllä heidän noustessaan päivänpaisteessa maalle.»
»Tänne päinkö he pyrkivät?» kysyi Miihkali.
»Ei kukaan vielä tiedä, minne he pyrkivät, mutta arvattavasti kuitenkin tänne. Meidän kymmensylinen kaivoksemme on saanut suuren kunnian. Venäläiset ovat kertoneet Galitsinille, että me muka olemme rakentaneet itsellemme mahtavan linnan ja puolustaudumme nyt kuin karhut. He tahtovat saada meidät, pois tieltä, ja sentähden leikki taas kohta alkaa. Heille tulee apua joka päivä, ja jo nytkin saamme heistä joka mies osaksemme ainakin kolmekymmentä.»
»Tottahan sinä kutsuit miehiä kokoon pitkin tietä?»
»Kysy ennemmin, löysinkö, ketä kutsua. Koko tiellä näin ainoastaan ukkoja, vaimoja ja lapsia, enkä paljon edes niitäkään.»
Miihkali kyllä käsitti joka sanan todeksi, vaan kysyi kuitenkin: »Etkö nähnyt ollenkaan miehiä?»
»En muita kuin nelitoista-vuotisia poikia, mutta näinä aikoina kaikki valmistuu ennen aikojaan, kaikki jotka tapasin, seurasivat minua tänne.»
»Vai niin, vai kaikki nelitoista-vuotisetkin», toisti Miihkali.
Nyt astui vaimo esiin, kun näytti olevan aika hänenkin puhua, ja sanoi:
»Niin, kaikki ovat seuranneet teitä, mutta he ovat kaikki myllynkivinä riippuvat teidän kaulassanne viimeisenä päivänä. Heidän äitinsä syyttävät teitä Herramme Jumalan edessä ja kysyvät, millä oikeudella te riistätte heiltä lapset uhrattavaksi taistelussa, jossa ei enää ole toivoa. Niin kauan kun taistelu oli mahdollinen, antoi jok'ainoa, mitä hänellä oli. Minä olen kadottanut isän, kolme veljeä ja kaksi poikaa sodassa, eikä koko Suomessa ole ainoatakaan vaimoa, joka ei olisi jo ammoin antanut kaikkia rakkaimpiansa. Mutta nythän ei enää ole sota, meidän voimamme ovat perin lopussa, ja viholliset ovat luvanneet rauhaa ja armoa kaikille, jotka pysyvät hiljaa. Kyllähän elämää vielä voisimme kärsiä, ell'ei näitä kivekkäitä ja sissejä olisi; mutta he ovat maan kirous, he saattavat meidät kurjuuteen, josta yksin sotakin on meitä säästänyt. Oletteko te päällikkö, joka vaaditte kuuliaisuutta miehiltänne, ettekä tiedä, että huono sotamies on se, joka hylkää äitinsä ja karkaa pois hänen luotansa.»
Miihkali seisoi synkkänä kuin pimittävä pilvi. »Jos minä», sanoi hän, »olen vikapää kaikkeen pahaan, josta minua syytätte, ja jos minun mieheni ja minä olemme liikaa väkeä maassa, niin menkää venäläisherrojen luo ja sanokaa, millainen on asemamme ja miten vähäinen voimamme. He eivät suinkaan jätä teitä palkitsematta.»
Ne olivat jäykät sanat ja ne koskivat kovasti vaimoon, hänen siinä seisoessaan hädissään. Hän vastasi:
»Tahdotteko suruani lievittää riistämällä kunniani? Jos pyydän lastani takaisin, niin ei teillä sentähden ole mitään oikeutta syyttää minua kavalluksesta. Jos minä tahtoisin kavaltaa teitä, mikä olisi estänyt minua tekemästä sitä jo ammoin? Ettekö luule minun tietävän, että kenraali Osterman on luvannut maksun kaikkien teidän päästänne? Teistä maksetaan sataviisikymmentä ruplaa, teidän veljestänne yhtä paljo ja joka miehestä, joita te komennatte, neljäkymmentä ruplaa. Näettekö herra, yhdestä ainoasta miehestä saisin minä enemmän kuin minulla on ollut koko elinaikanani. Kaikki rakkaani olen minä kadottanut, yhtä en, vaan nyt tahdotte te riistää minulta senkin viimeisen. Minä en kuitenkaan kavalla teitä, mutta katsokaa noita, jotka tuossa seisovat ja vastatkaa omantuntonne edessä, onko oikein viedä lapsia taisteluun, josta ei ole enää mitään toivoa.»
Miihkali katsoi Yrjöön ja hän kääntyi lasten puoleen.
»Olenko minä houkutellut teitä tulemaan?» kysyi hän.
Joukosta astui esiin poika ja vastasi: »Ette, mutta kun puhuitte Suomen hädästä, silloin sanoin minä äidille, että minä lähden mukaan, ja kun minä sanoin lähteväni, läksi Antti, ja kun kaikki muut läksivät, niin Heikki ja Lauri karkasivat, kun heille ei hyvällä annettu lupaa tulla meidän kanssamme.»
Miihkali puhui pojille: »Kuulkaa lapset! Totta on, mitä tämä mies on sanonut. Suomi on hädässä, kuoleman hädässä. Totta on myöskin, että on kaunis kuolla taistelussa isänmaan puolesta. Mutta kaikista varmin tosi on, että tehdään suurta syntiä, jos kiittämättömyydellä ja tottelemattomuudella palkitaan isää ja äitiä. Ei ole se päivä iloinen, jolloin ihmisen pahat työt elävinä palaavat hänen silmiensä eteen ja huutavat: niin teit silloin ja niin teit silloin! Kun Jumala johdattaa mieleen, mitä luulimme jo ammoin unhottuneeksi ja haihtuneeksi, kun Jumala panee omat tekomme syyttämään meitä, silloin on pahempi, kuin jos kuolleet nousisivat haudoistaan. Menkää rauhassa kotiin, lapset, ja kasvakaa miehiksi äitienne silmäin edessä. Kotona opetetaan teille, millä tavalla paraiten palvellaan Jumalaa ja isänmaata. Menkää kotiin ja kasvakaa miehiksi, me sill'aikaa ajamme teidän asiaanne.»
Lapset olivat vaiti, mutta vaimo puhui heidän puolestaan. »Ah, herra», sanoi hän, »kenraali Osterman on sanonut, että te yksin olette enemmän arvoinen kuin viisikymmentä miestä muita, mutta sekin oli huono arvio, sillä teillä on viisas pää ja sitä paitsi vahva ja jalo sydän. Mutta miekan valta on loppunut Suomen miesten käsissä ja Venäjän kruunu tarjoaa rauhaa ja sopua meille. Pankaa pois aseenne älkääkä tehkö meitä vielä onnettomammiksi, kuin jo olemme.»
»Me taistelemme pyhimpien oikeuksiemme puolesta», vastasi Miihkali kolkosti.
»Koettakaa saavuttaa ne rauhallisilla keinoilla. Kaikkialla, missä pitäjien epäillään auttavan sissejä, harjotetaan julmuuksia, jommoisia ei ole koskaan ennen nähty. Armahtakaa viattomia naisia ja lapsia!»
Nämä sanat valuivat kuin kuuma, tukeuttava hiekka sissipäällikön päälle; hän vastasi huokaamalla: »Jumala minua armahtakoon!»
»Raskaat ovat ajat», jatkoi vaimo »mutta älkää antako surun laimentaa miehuuttanne. Jumala elää vielä ja hän ehkä viimein ojentaa väkevyytensä kilven ja suojelee kansansa ja maansa, koeteltuaan meitä ensin ja nähtyään meidän tehneen, mitä pitikin ja mitä jaksoimme. Jääkää hyvästi ja kiitoksia!»
Hän otti poikansa kädestä kiinni ja läksi ja muut pojat seurasivat häntä. Miehet katsoivat vaiti heidän lähtöänsä, mutta kun he ehtivät niin etäälle, ett'ei puhe enää heihin kuulunut, sanoi Miihkali Yrjölle:
»Ei sinun olisi pitänyt ottaa lapsia kanssasi.»
»Pojat itse tahtoivat tulla», vastasi Yrjö. »En minä heistä tiennyt, ennenkuin puoli matkalla, jossa he tavoittivat minut, ja äiti tuli kuin pilvistä pudoten juuri tuossa rannalla, kun läksimme tänne soutamaan. Hän ei sanonut minulle asiaansa eikä puhunut lapsillekaan, pyysi vain päästä päällikön luo. Mutta nyt muuta. Vaimo puhui totta: venäläiset ovat luvanneet meistä palkintoja, kyllä he nyt kaikin tavoin koettavat voittaa meitä.»
»Niin, he koettavat kaikin tavoin voittaa meitä», myönsi Miihkali.
»Senpätähden», sanoi Elias, »on aika koetella miehiä. Katso, mitä väkeä sinulla on ympärilläsi, ja katso pian, meillä ei ole liikaa aikaa.»
»Ei», sanoi Yrjö, »ei aikaa eikä paljo mihin luottaakaan. Koko maa pelkää kivekkäitä enemmän kuin sotaa, sillä jokaista sissien voittoa kostaa venäläinen viattomille. Brucen kuulutus leviää seudusta toiseen. Venäläisten päälliköt kehottavat kaikkia, jotka ovat peloissaan paenneet pois kodeistansa saloille, huoletta palaamaan asuntoihinsa ja ryhtymään rauhallisiin toimiinsa, sekä lupaavat, että mitä heidän on täytynyt maksaa venäläiselle armejalle, se maksetaan heille takaisin.»
»Se on tärkeä uutinen», sanoi Elias.
»Ei siinä vielä kaikki», jatkoi Yrjö, ottaen suuren paperin taskustaan ja antaen sen Miihkalille: »Katso itse ja arvaa; mitäs tästä mietit?»
Miihkali otti paperin, aukasi sen levälleen ja luki:
»Me PETREVS I:nen, Jumalan armosta, kaikkien venäläisten keisari» j. n. e.
Miihkali rutisteli paperin. »Tsaari Pietari ei kirjota minulle niin mitään.»
»Hän kirjottaa sinulle, minulle ja kaikille», vastasi Yrjö.
»Koskeeko se sitte kuningasta?»
»Koskee se kuningasta yhtä varmaan kuin meitäkin.»
Miihkali luki edelleen:
»Lähetämme täten Ruotsin asujamille, olkootpa he mitä säätyä tai missä varoissa hyvänsä, armollisen tervehdyksemme ja ilmotamme heille, mitenkä me tätä meidän ja Ruotsin kruunun välillä vielä kestävää sotaa useimmiten ja kaikenlaisilla keinoilla olemme hartaasti halunneet loppuun saattaa…»
Miihkali laski kätensä, jossa paperi oli, vaipumaan, katsoi kummastellen molempia kumppaneja ja sanoi:
»Miksi pitää valheen saada esteettömästi kävellä, niinkuin olisi rehellinenkin mies?»
»Lue edelleen!» kehotti Elias, ja Miihkali luki:
»niin … me sentähden ja varsinkin koska ylhäinen Jumala on lahjottanut niin suurta siunausta ja menestystä sekä niin onnellista edistystä, niin me, muistamatta pahaa, jota Ruotsin kuningas on hankkinut meidän isänmaatamme ja meidän omaa henkilöämme vastaan…»
»Ja tätä hän uskaltaa kuulutella täällä meidän keskellämme, jotka taistelemme ja kuolemme kuninkaan puolesta!» huusi Miihkali.
»Kaikkea uskalletaan, mitä kerran jaksetaan», virkkoi Elias. »Mutta luehan, niin kuulemme, mitä vielä uskaltavat.»
Miihkali oli vastahakoinen, vaan luki kuitenkin: »…jolle hän on aikonut tehdä samaa kuin hänen majesteetillensa Puolan kuninkaalle, olemme, Pultavan luona hänelle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, kenraali Meierfeldtillä esityttäneet kuninkaalle ja sihteeri Cederhjelmillä senaatille ja kaikille muille sangen kristillisesti rauhanehtomme, vaatien vain Karjalaa ja Viipuria!»
»Viipuria ja Karjalaa!» ännähti Miihkali, repien paperin palasiksi ja polkien niitä. »Nekö pois riistää! Ja tätä sinä niin varovasti kannat taskussasi ja näytät minulle, kuin olisi se kultaa!»
»Minä näytän vain, miten asiat ovat, nimitäpä sitä sitte miksi tahdot.»
»Mistä se on sinun käsiisi joutunut?»
»Minä sen sain Nordvikin Samulilta ja hän oli saanut vaasalaiselta Tapanilta; hänelle oli sen antanut Mullovius, jolle ruhtinas Galitsin oli lähettänyt monta kappaletta ynnä käskyn kuuluttaa seurakunnassa.»
»Mulloviuksen olisi pitänyt repiä se niinkuin minä.»
»Missä kaikki on loppuun ja kuolemaan asti raadeltu, siinä otetaan apu vihollisenkin kädestä», virkkoi Elias.
»Tarkotatko», kysyi Miihkali, »että rauhakin otetaan vastaan semmoisena, kuin valtakunnan vihollinen sitä tarjoaa?»
Kumppanin kiivaus ei hämmästyttänyt Eliasta, hän vastasi hiljaa, melkeinpä nöyrästi: »Minun asiani ei ole alkaa sotaa eikä tehdä rauhaa, minä olen ainoastaan halpa kivekäs, mutta jos vain maksaisi vaivan, niin kyllä menisin suurten herrojen luo ja koettaisin saada rauhaa aikaan.»
»Ja antaisitko pois Viipurin ja Karjalan?» keskeytti kumppanin puheen
Miihkali, jonka sydän oli vähällä pakahtua siitä ajatuksestakin.
»Ei niitä anneta, ne on jo otettu. Mutta jos Suomi lupaisi olla vast'edes käyttämättä aseita Venäjän valtakuntaa vastaan ja itse rauhallisena hoidella rauhaa sen rajalla, niin tottahan saisimme takaisin, mitä meiltä on riistetty. Me olisimme silloin todella siirretyt toiselle puolelle merta ja eläisimme itsenäisinä omassa maassamme.»
»Ja sen sanot niin levollisesti ja hiljaa ja niin kylmästi kuin olisi vain muuttaminen toisesta ladosta toiseen», vastasi Miihkali, »eikä edes linnastakaan».
»Ei linnaa vaihdettaisi, vaan kuningasta», vastasi Elias. »Me juuri olemme linna, josta Ruotsi ja Venäjä taistelevat. Mitä hyvänsä heillä on riidan aiheena keskenään, se kaikki selvitellään täällä, tässä Suomen maassa. Mutta kaksi kuningasta yhdessä linnassa tuottaa turmion kaikille, ketä on likitienoilla. Sen olemme kyllä saaneet kokea Suomessa ja saamme lakkaamatta kokea niin kauan, kun olemme Ruotsin itäisenä muurina, ell'emme sitä ennen vuodata vertamme kuiviin asti.»
Miihkalin silmät säihkyivät. »Vaikka olisin kuolleena haudassani, niin huutaisin sieltäkin: »Kirottu olkoon, joka niin puhuu!»
»Kiroa minua, jos tahdot», jatkoi Elias, »mutta tutki ensin, eivätkö sanani ole todet. Turusta kuuluu, että kuningas on kirjottanut kotiin valtakunnan herroille ja pyytänyt heitä kokoomaan vielä enemmän väkeä täältä ja ottamaan vielä enemmän veroa meiltä sodan tähden, ja neuvosherrat tottelevat niinkuin ennenkin, sehän jo vanhastaan tiedetään.»
»Missä kaikki on lopussa, ei sieltä mitään saada», vastasi Yrjö.
»Ei meidän loppumme ennen tule kuin oikeus lakkaa elämästä; minä odotan kuningastani ja hänen lakiansa», sanoi Miihkali, mutta Elias vastasi:
»Mitä se laki merkitsee, olemme jo nähneet, ja kauan olemme kokeneet, miten kurjuus alkaa siinä, johon laki loppuu. Jumala suokoon, että voisimme pitää kiinni oikeudestamme niiden edessä, jotka tarjoavat kättä sovinnon merkiksi. Tällä tavalla joutuu maa perikatoon niiden tähden, jotka ovat pettäneet meidät hädän hetkenä.»
»Luuletko onnea kasvavan petoksesta? Sinä olet petollinen mies ja sinun pitää kuolla!» ärjäsi Miihkali sivaltaen miekkansa, ja Elias olisi ollut kuoleman oma ell'ei olisi ehtinyt väistyä syrjään. Kohta seisoivat molemmat vastatusten taistelemassa. Miihkali hyökkäili alinomaa, mutta Elias ainoastaan torjui iskut. Vihdoin Yrjö löi miekan pois veljensä kädestä sanoen:
»Kaikkipa on jo nurin maailmassa, kun ystävyyskin kylvää vihaa ja rakkaus eripuraisuutta! Oletko, Mikko, sitte ihan unhottanut, mitä niin usein ja vielä äskettäin sanoit, että minä, veljesi, en ole sinulle rakkaampi kuin Elias, joka seisoo tässä edessäsi? Miksi niin nopeasti tuomitset häntä noista sanoistansa? Hän sanoi, mitä ajatteli, ja sinä sanoit, mitä sinä ajattelit, eikä kumpikaan teistä tavotellut omaa etuaan, vaan maan onnea, ja tarkoin katsoen, te molemmat pyritte saman tarkotuksen perille, vaikka eri teitä.»
Miihkali katsoi kysyvästi molempia kumppanejansa silmiin ja toisteli sitte hitaasti: »Eri teitä, mutta samanko tarkotuksen perille? Minä pyrin valoon, korkeuteen, vapauteen!»
»Niin mekin», virkkoi Yrjö.
»Niin, aivan niin», todisti Elias.
»Ja sen eteen me elämme ja kuolemme», lisäsi Yrjö.
Ilon valoa välähti Miihkalin kalpeille kasvoille, kun hän vastasi: »No niin, se ajatus on jo kauan piileskellyt minun sielussani.»
»Ymmärrämmekö sitte toinen toistamme?» kysyi Elias.
»Kyllä», vastasi Miihkali, »mutta suomalainen sotamies ei voi pettää kuningastansa. Sille tielle minä en lähde.»
»En minäkään aio pettää häntä», virkkoi Elias. »Mutta ell'et näkisi maailmaa kuumeen silmillä, jonka hehku polttaa näkösi, niin näkisitpä, että tämä nykyinen elämä on toivoton.»
»Mihin tahtoisit sitte itse ryhtyä?» kysyi Miihkali.
»Minulla ei ole korkeinta valtaa, mutta tuolla ylhäällä on hän, jolla se on. Hänen kirkkaudessaan on yksin aurinkokin pimeys, ja hänen käsiensä voima ohjaa maailmaa.»
»Tarkotatko Jumalaa?» kysyi Yrjö.
»Niin, minä odotan häntä ja hänen tulevaisuuttansa, mutta en enää kuninkaan. Me olemme kärsineet Herran käden alla, ja siitä me olemme oppineet viisaiksi ja tietäjiksi. Ken meistä tahtoo entisyyden nojalla katsella tulevaisuutta, hän on näkevä, että meidän jälkeemme tulevat sukupolvet ovat muistavat meidän veremme ja raivaavat itselleen toisen tulevaisuuden, kuin meillä on.»
Miihkalin kasvot synkistyivät; hän sanoi: »Ei kirkkoa unilla rakenneta. Tulkoonpa meille mikä tulevaisuus hyvänsä, niin venäläisen kanssa me emme kulje. Minä tunnen itäisen maan herrat ja tiedän, ett'eivät he huoli Jumalasta eivätkä paholaisesta.»
»Olkoot he, mitä ovat, ja olkaamme me, mitä olemme. Eri maat, eri tavat; ääni on linnun mukaan. Meidän pitää vain rohkeasti pitää kiinni siitä päivästä, joka meillä on elettävänä.»
»Seuraatko siis minua taisteluun?»
»Minun ystävyyteni kestää, vaikka itse kaatuisinkin.»
»Ystäväni ja veljeni, minä tarjoan sinulle sovintoa», sanoi Miihkali, ojentaen kätensä Eliakselle, joka siihen luottavasti tarttui, ja sill'aikaa sanoi Yrjö:
»Tämä hetki tehköön teidät vain varmemmiksi ja lujemmiksi ystäviksi, sillä nyt on päivä, jolloin koetellaan, mikä on lujaa ja mikä ei kestä.»
»Neuvotelkaamme miestemme kanssa!» sanoi Miihkali, mutta Elias vastusti:
»Ensin on kuitenkin neuvoteltava,» sanoi hän, »eikö tämä sota enemmän vahingota kuin hyödytä; sillä jos meidät saarretaan, joutuu silta venäläisten käsiin, ja kun he kerran sen saavat, on heille avoinna tie yli koko maan, ja silloin he ankarasti kostavat kaikille eläville. Mitä me silloin taidamme, kouran täysi väkeä. Me emme edes saa suojelluksi niitä, jotka kärsivät sissien tähden. Mitäs sinä sanot, Yrjö?»
»Kyllä maa pettää miehen, jos mies pettää maan.»
Miihkali seisoi muutaman silmänräpäyksen ajatuksissaan ja sanoi sitte vakavasti ja levollisesti:
»Lähde minun kanssani Ampialan harjulle, Elias. Käykäämme katsomassa, mitä voisimme saada aikaan kukkuloilla, jos he koettavat piirittää meitä täällä alhaalla. Yrjö olkoon sill'aikaa päällikkönä täällä. Jos onnellisesti pääsemme ylös, lyömme pari kertaa Jylhänkiveen; siitä arvaat, missä asti olemme.»
Siinä seudussa, jonne Miihkali aikoi lähteä, kohottaa Ampialan harju kivihuippunsa korkealle ilmaan, ja vuorella on monen sylen laajuinen paasi niin irrallaan, että jos mies astuu toiselle laidalle, kuuluu paukaus laajalti ylt'ympäri. Se oli Jylhänkivi. Veljekset tunsivat seudun lapsuutensa ajoista; Miihkalin ei tarvinnut tarkemmin selitellä kävelyänsä, hän vain lisäsi: »Kohta me palaamme ja sitte neuvottelemme elämästä ja kuolemasta. Tule, Elias, lähtekäämme!»
XXIX.
Kodittomat.
Korkean Ampialan harjun rinteellä oli tähän aikaan talonpoikaistalon raunioita, jonka asujamet olivat jo ammoin paenneet sodan jaloista ja jonka poltetut kartanot ja hävitetyt viljelykset olivat yhtenä niistä tuhansista todistuksista, jotka puhuivat ajan kauhuista ja suruista. Koskematta näytti säilyneen talon puoli-laho sauna ynnä siihen kuuluva, jotenkin tilava tupa, jonka suuri avonainen uuni osotti, että siinäkin etuhuoneessa oli ennen asuttu. Nyt se kuitenkin oli pitkät ajat ollut autiona aina eiliseen asti, jolloin kaksi naista ja monta lasta astui sinne. Ovea he eivät voineet sulkea jälkeensä, sillä se oli poissa, niin että lumi ja sade pääsivät vapaasti tekemään hävitystyötänsä. Naiset olivat Maija Liisa ja Elina ynnä Sakin lapset ja muita, joita he olivat tiellä turvattomina ja apua tarvitsevaisina tavanneet. Viholliset olivat hävitelleet Karkussa ja Pirkkalassa niinkuin muuallakin. Ei mitään säästetty, kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat henkeään pelastamaan ja pohjoista kohti kulkiessaan olivat nämä niinkuin monet muutkin ainoastaan töin tuskin tulleet toimeen tähän päivään asti. Pienoinen joukko pyrki Viitasaarelle, jossa Miihkalin isän sanottiin makaavan sairaana. Kauan oli kuitenkin siitä jo kulunut, kun Elina sen tiedon sai, niin että vanhus saattoi nyt jo ehkä olla kuollut.
Läpimärkinä sateesta ja väsyksissä astunnasta, he kuitenkin iloitsivat suuresti odottamatta löytäissään edes sen verran suojaa, ja kohta paloi liedessä lämmittävä valkea, joka valaisi koko tuvan ja paljon etemmäksikin avoimesta ovesta. Sen tulen johdatuksesta, joka muuten oli hyvin harvinainen näky autioilla saloilla, saapui seuraavana aamuna tupaan kaksi muuta vaeltajaa. Alli ja eräs vanha sotamies olivat näet äskettäin lähteneet Porista, jonne venäläiset olivat vieneet heidät muiden haavotettujen kanssa ja vaikka he vasta nyt olivat paranemassa Isonkyrön kovan päivän vaivoista, olivat he jo kuitenkin matkalla kotiseudulleen Kajaaniin, heidän kun täytyi kiiruhtaa, ehtiäksensä sinne ennen talvea. Ampialan tuvan suuresta liedestä loisti tuli heille ystävällisenä tervehdyksensä, he astuivat sitä kohti ja saapuivat viimein toisten, edellisenä iltana tulleiden luo. Tulijat ja vastaanottajat eivät tunteneet toisiaan. Ne hetket, jotka Alli oli viipynyt Pirkkalan pappilassa, olivat liiankin tarkkaan kuluneet tärkeämpiin toimiin, niin ett'ei ollut aikaa painaa muistiin vähäpätöisempiä asioita. Tuvassa yhtyneet ihmiset olivat kuin vieraita, niinkuin eivät olisi koskaan ennen nähneet toisiansa.
Mutta suuri yhteinen asia, isänmaan tulevaisuus ja suru sekä yhteinen vaara liittivät heidät kuitenkin ensi hetkestä asti yhteen. Kolmannelta taholta tullut mies näkyi joskus heidän seurassansa, mutta pian aina jälleen katosi. Se oli Antero, joka muista huolimatta hoiteli vain itseänsä. Hän näytti kaikista vähän kummalliselta ja Elina pelkäsi häntä, milloin hän itsekseen supisten oleskeli tuvassa. Aluksi huomasivat kaikki hänet heikkomieliseksi, mutta hiljaiseksi, jonka tähden hän sai elää omin päinsä. Nyt hän istui kokoon kyyristyneenä suurella risuläjällä lieden toisella puolella ja kohottihe vain silloin tällöin katsomaan tulen vieressä istujia. Alli ja Elina olivat menneet ulos ja sotamiesvanhus oli juuri saanut sidotuksi kylkensä, jonka venäläinen luoti oli reväissyt tuona viimeisenä veripäivänä. Nyt oli haava parannut, mutta luoti oli vieläkin ruumiissa ja vaivasi sotilasta kovin. Eräs akka oli hänelle antanut jotakin kipulaastaria ja sen asettelemisen oli nyt ukko saanut valmiiksi. Sitä tehdessään ja istuessaan tulen vieressä oli hän kertonut suuresta Isonkyrön taistelusta ja Maija Liisa oli istunut lähellä lasten kanssa kuuntelemassa. Ilta jo alkoi tulla, sotamies pani vanhan nuttunsa kiinni ja sanoi ikäänkuin päätökseksi:
»Tämän ja paljon muuta olen minä nähnyt, mutta sitä ei ymmärrä kukaan, ennenkuin itse kokee.»
Kaikki hänen kuulijansa olivat sekä sydämellä että silmillä seuranneet joka sanaa, ja nyt sanoi Maija Liisa: »Teidän sananne pimittävät sydämen kuin öiset pilvet, mutta loistaapa siitä kuitenkin lohdutusta, kun sanotte heidän kaatuneen sankareina.»
»He kaatuivat», vastasi sotamies, »sankareina, niinkuin pilvestä säihkyvät tulet, jotka sammuvat ja katoovat, mutta samalla musertavat ja kukistavat kaikki, mitä on esteenä niiden tiellä.»
Hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, mutta lapset huusivat: »Kertokaa vielä, kertokaa, kertokaa!» ja vanhus jatkoi:
»Voisipa riittää ihmisijäksi kertomista siitä, mitä on elettynä, mutta mieleni on suruinen ja minä jätän ennemmin kertomatta.»
Mutta lapset huusivat taas: »Kertokaa, kertokaa!»
Maija Liisa hymyili. »Surutonna kuuntelee nuori isien vaivoja, ja lasten kyyneleet ovat vain hymyä kokeneen miehen ilon rinnalla.»
»Niin on», vastasi sotamies. »Mutta kuunnelkaa, te lapset, tarinaa näistä ajoista ja kätkekää meidän surujemme kertomus niiksi päiviksi, jolloin uudet ihmispolvet astuskelevat Suomen maita, niin että entisyyden tuomio tekee oikeutta sille, mitä me tahdoimme, mutta emme voineet.»
Lapset eivät häntä ymmärtäneet, mutta tahtoivat kuulla yhä enemmän ja kehottelivat: »Kertokaa, kertokaa! Jutelkaa suuresta taistelusta! Kuinka sitte kävi? Ja Armfeltista!»
»Voitonriemun hälinä kaikuu vielä korvissani. Me riemuitsimme ensin, mutta onnettomuus piili takanamme. Vielä näkyvät silmissäni Napuen ja Turpalan kyläin liekit. Niiden punainen valo lensi kangasta pitkin. Hurjasti kohisi tuli ja savu tuprusi pitkin tasankoa mustana kuin kuoleman enne Suomen miehille, jotka seisoivat vastatuuleen. Synkät pilvet vetivät tuiskua ympärillemme, taivas pudotteli valkoisia lumenhöytyviä ja kaikki ajautui pyörteinä meidän rivejämme vastaan, uhaten tehdä meidät sokeiksi. Semmoinen oli ilma kotimaamme taistelukentällä ja sitä myöten syöksyi vihollinen kuin paisuva virta. Kuusituhatta miestä meitä oli, mutta venäläisiä kaksikymmentä tuhatta hyvissä aseissa ja kylläisinä eikä niinkuin me puolikuolleina ravinnon puutteesta.»
Synkkä oli kuvailu ja kolkosti lausui Maija Liisa: »Kauas on kuulunut miten te kärsitte. Taistelu ei ollut pahin vaiva eikä kuolemakaan. Moninkertaista rohkeutta teiltä sinä päivänä vaadittiin.»
»Ei kukaan pitänyt lukua vihollisten paljoudesta. Se ei ollut pahin vaara, sillä vähäinen on orjan voima ja kasakka taisteli täällä vieraassa maassa ja toisten käskystä. Mutta me seisoimme sydämestämme taisteluun kiintyneinä. Meillä oli kaikki alttiina ja kaikin voimin sitä ponnistettiinkin.»
Sotamies vaikeni taas, mutta lapset istuivat kaikki uteliaina häneen katsoen, ja viimein kysyi joku:
»Kuinka sitte kävi?»
»Vinkuen ajoi tuuli lunta ja savua meitä vastaan, ikäänkuin ruumisvirttä vaikerrellen, mutta me taistelimme ja voitimme. Silloin petti Labar ja vei väkensä pois. Toinen opasti vihollista kiertotietä meidän taaksemme. Sippola, Sippola, raskaaksi tulee sinulle tuomiopäivä!»
Maija Liisa huokasi: »Jumala olkoon meille kaikille armollinen!»
»Kertokaa vielä! Älkää vielä lopettako!» pyytelivät lapset, ja sotamies alkoi vielä kerran;
»Lujina kuin kalliot seisoivat meidän miehemme, mutta kalpenivat ja kaatuivat. Eivätpä kuitenkaan yksin. Niinkuin myrsky ajelee lehtiä syyspäivänä ja sekottelee punaisia ja keltaisia vielä vehreinä säilyneihin, niin sekotteli taistelu ystäviä ja vihollisia, nuoria ja vanhoja kuolemassa. Venäläisten veri virtanaan kasteli Suomen kenttää ja monta tuhatta ruumista huuhteli jokia mereen ilman hautausta. Meidän naisemme ovat pitkin kesää lavealti etsineet haudatakseen rakkaitansa, jotka he sinä päivänä kadottivat.»
Maija Liisa tunsi samaa kuin kaikki muutkin; silmiään kuivaillen sanoi hän: »Hongankin juuret joskus kuivavat, vaan Suomen kyyneleet eivät koskaan. Meidän surujemme tarina on täst'edes tuleva lauluksi, jolla lapsia nukutellaan.»
Sotamies katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena ja vastasi puoliääneen: »Kukapa muu näkee aikojen läpi kuin Hän yksin. Antaakohan hän vielä tulla päivän paistetta myrskyn jälkeen? Valkosinervät sumut nyt lepäilevät Isonkyrön tasangolla ja uus'kuu loistaen katselee kuvaansa joesta. Kaikki on autiota ja hiljaista siellä. Öiset tuulet puhaltelevat kankaalla ja sen kukkivassa kanervikossa käyskelevät ainoastaan vainajat kuulumattomin askelin.»
»Kävelevätkö kuolleet?» kysyivät lapset, silmät suurina.
»Sankarit haluavat oikeaan hautaan ja he tähystellen etsivät niitä, jotka kavalsivat maata ja riistivät meiltä voiton.»
»Löytävätkö he sitte ne kavaltajat?»
»Kyllä he ne joskus löytävät.»
Antero oli katsoa tuijottaen noussut yhä ylemmäksi. Nyt hän hyppäsi seisomaan keskelle lattiaa, sanoen kovalla äänellä: »Pitkä on matka sieltä tänne! Eivät he näe vesien yli.»
Sotamies kääntyi ja katsoen Anteroa kysyi: »Pitkäkö matka on sieltä tänne? Ja jos he näkevät tänne asti, löytävätkö he sitten täältä kavaltajan?»
Antero supisi itsekseen, niinkuin ei olisi kuullutkaan mitään: »Ihan musta, ihan musta. En minä se ollut, vaan Sippola.»
»Sippolako?» sanoi sotamies.
Antero seisoi yhä vielä omissa ajatuksissaan ja supisi, tietämätöntä, itselleenkö vain vaiko muidenkin kuultavaksi: »Labar se oli, vaan minun ei pitäisi olla syntynyt. Sippola se oli.» Hän peitti kasvonsa käsillään ja juoksi pois.
Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja sanoi: »Onko hänkin Juudas meidän keskellämme?»
»Hän on mielipuoli», vastasi Maija Liisa. »Eihän häntä maksa kuunnella. Arvattavasti hän on kärsinyt ja nähnyt kurjuutta enemmän, kun on jaksanut kantaa.»
Antero oli asuskellut tuvassa jo ennenkuin naiset siihen saapuivat. Maija Liisa oli heti alussa huomannut hänet vähämieliseksi ja nyt tunnusti sen sotamieskin.
»Kukapa», sanoi hän, »voikaan ihmetellä, jos ymmärrys himmenee tällaisina aikoina, kun kaikki pingottuu kireimmilleen. Aurinko menettää valonsa, maa vapisee ja ihminen on valmis myömään sielunsa autuuden pelkästä hetkisen kestävästä rauhan pisarasta.»
»Eikö vieläkään näy loppua kurjuudellemme?»
»Rauha on tulossa, mutta minkä arvoinen, tietää yksin Jumala.»
»Te tarkotatte, että rauha tulee sentähden, että me emme enää jaksa kestää taistelua.»
»Ei, me emme jaksaa enää. Ainakaan emme yksin.»
Maija Liisa huojutteli huolestuneena päätään. Lapset ymmärsivät jotakin tärkeätä siinä keskusteltavan ja tunkeutuivat yhä lähemmäksi tarkemmin kuullakseen.
»Ja rakas kuninkaamme, hän yhä viipyy vieraassa maassa», sanoi Maija Liisa. »Miten kauan siitä onkaan, kun hän hylkäsi meidät ja koko valtakunnan?»
Sotamies veteli savuja ja mietti. »Viisi vuotta ja vähä kuudetta, jos Jumala hänet vielä auttaa tänne takaisin, niin hän ei enää tunne koko maata eikä valtakuntaa, se ainakin on varmaa.»
»Niin, maa on hävitetty ja haaskattu, kansa surmattu, raadeltu ja piinattu, viety vankeuteen tai itse paennut Ruotsin puolelle. Katselkoonpa hän minne hyvänsä, niin kaikkialla näkee hän vain kuoleman tuskaa, surua ja kurjuutta.»
»Jospa hän vain edes muistaisi meitä ja palaisi tuomaan rauhan siunausta?» huokasi sotamies.
»Kyllä hän ihan varmaan tulisi, jos vain pääsisi», arveli Maija Liisa, kykenemättä ymmärtämään muuta kuin että kuningas tietysti rakasti kaikesta enemmän omaa valtakuntaansa. »Mikähän suuri ja tärkeä tehtävä häntä siellä pidättänee. Mitenkä luulette meille viimein käyvänkään täällä? Ruotsista ei ole mitään toivomista ja venäläisiltä tulee vain kuolema. Mitähän vielä lienee kokematta?»
»Se on Jumalan kädessä. Me olemme tehneet, mitä olemme voineet ja mitä meidän piti tehdä; nyt Herra pitäköön huolen muusta.»
»Rauhan hän antakoon meille, rauhan!» sanoi Maija Liisa. »Ihmiset ovat väsyksissä kuolemaan asti.»
Ulkoa rupesi kuulumaan laulua. Elina siellä tuli tietä myöten pitkin harjun juurta. Risutaakka selässä astui hän tupaa kohti. Hän ei ollut nyt käynyt kaukana, mutta kuitenkin niin loitolla, että hyvin tunsi seudun ja talonpaikan. Niillä seuduin hän lapsena usein oli leikitellyt Miihkalin ja hänen veljensä kanssa. Kaikki oli nyt hävitettynä ja surun vallassa, mutta iloinen muisto toisensa perästä nousi kuitenkin mieleen, ja ne katselivat niin lapsellisen raittiisti häntä silmiin, että hän hetkiseksi unhotti kaikki, mitä siitä asti oli kokenut. Hänen mielensä keveni ja nuoreni, niin ett'ei hamasta miehen lähdöstä asti ollut tuntunut niin suloiselta. Hän ikäänkuin aavisti, että he kohta tapaisivat toisensa, ehkäpä jo tässä kohtaa, ja se tunne kehittyi ajatuksiksi ja sanoiksi, ja hän lauloi siitä, mitä tunsi:
»Oi, missä sä viivyt mun kultani viel'?
Mä kaipaan ja toivon sua tänne.
Enkä minä tiedä sun oloas, en teitäs,
En, missä sä lienet ja kuljet.
Tule jo! tule jo! Tule, tule, tule, tule jo, jo, jo!»
Tuvassa olijat kuuntelivat, ja Maija Liisa tunsi heti äänestä jo laulajan Elinaksi, joka kohta astuikin tupaan. Hän heitti taakkansa entiseen risuläjään ja sanoi melkein iloisesti:
»Tämänpä pitäisikin jo riittää ylihuomiseen asti ja sitte kyllä saamme lisää.»
»Lisääkö?» toisti Maija Liisa. »Emmehän me tänne jääkään ainiaaksi.
Minun mielestäni pitäisi meidän lähteä jo huomenna edelleen.»
»Huomennako?» kysyi Elina, katsoen sotamieheen, ikäänkuin toivoen, että hänkin pyytäisi kauemmin viipymään, mutta hän vastasi:
»Vaaroja on kaikkialla ympärillämme; sitä parempi siis, mitä sukkelammin täältä pääsemme pois.»
»Niin minustakin», vahvisti Maija Liisa.