Elinan rohkeus laimeni laimenemistaan, mutta sitä ei kukaan tullut huomanneeksi. Sotamies jatkoi:
»Jo Ikaalisissa puheltiin Keuruun sisseistä, ja missä he liikkuvat, siinä turvattomille kostetaan heidän voittonsa.»
Maija Liisaa rupesi pelottamaan. Emäntäänsä katsoen kysyi hän:
»Emmeköhän lähde täältä jo huomenna? Vai mitä te sanotte, rouva Elina?»
Elina purskahti itkuun. Nyt hän viimeinkin oli Keuruulla, Miihkalin kotiseudussa, jonne oli niin hartaasti ikävöinyt koko matkan, mutta nyt jo huomenna piti lähteä edelleen, tapaamatta ketään, joka olisi voinut ilmottaa hänelle, mitä hän hartaimmin tahtoi tietää. Vaan vaara oli suuri ja sentähden hänkin vastasi:
»Tehkää, miten tahdotte! Minä en jaksa astua etemmäksi. Mutta mitä sitte tulee lapsista, tietää yksin Jumala. Minä olen ottanut liian suuren edesvastauksen niskoilleni.» Ja hän itki vielä katkerammin.
Eräs lapsi meni hänen luoksensa ja kysyi: »Onko täällä vaarallinen olla?»
Toinen vielä pienempi tuli myöskin pyytelemään. »Älkää itkekö noin, venäläiset kuulevat ja tulevat tänne.»
Elina otti lapsen syliinsä. Kaikki muutkin kokoutuivat kyselemään: »Onko täällä-olo vaarallinen? Mitä tulee?»
»Ei tänne muuta tule kuin uni ja yö; meidän pitää kaikkien ruveta nukkumaan», vastasi Elina, pyyhkien pois kyyneliänsä.
»En minä tahtoisi nukkua. Ei minua ollenkaan nukuta! On niin ikävä nukkua!» huusivat lapset kilpaa.
»Minä tahtoisin mielelläni kuulla kuninkaasta», virkkoi joku.
»Kuningas ja kaikki hyvät lapset jo nukkuvat.»
»Olen minäkin hyvä.»
»No, tule sitte, niin minä laulan sinulle kuninkaasta», sanoi Elina, ottaen pienimmän lapsen syliinsä. Muut tulivat niin lähelle, kuin pääsivät, ja laulu alkoi:
»Niin iloinen kuningas metsässä on
Ja se seurue, jota hän johtaa.
Se loistaa kuin tähti, on suruton,
Vaikka petos jo monessakin hohtaa.
Oi, herra kuningas,
Pysy hyvin varoillas,
Älä usko jokaista, ku tutkii mieles kasvoistasi
Oi, katso vaaraasi,
Se uhkaa pianki!
Metsässä sinua niin paljo kohtaa.»
Lapset seisoivat vaiti vielä laulun loputtuakin. Olivat he sen kuulleet jo montakin kertaa, mutta nyt ei Elina ollut pitkään aikaan laulanut; sentähden joka sana kuului heistä yhtä merkilliseltä, kuin he olisivat ne nyt vasta ensi kerran kuulleet. Kysymyksiä sateli Elinalle aivan sekaisin niin paljo, että niihin oli mahdoton vastatakaan.
»Oliko se meidän kuninkaamme? Onko hän nyt metsästämässä? Onko siellä pimeässä metsässä vaarallista? Olemmeko mekin metsässä? Onko täälläkin vaarallista?»
Laulu kasvoi kasvamistaan, kuninkaan vaiheet muuttuivat pakolaisten omiksi vaiheiksi; lapset rupesivat toinen toisensa jälkeensä pelkäämään; niinpä ei auttanut muu neuvo kuin uusi laulu. »Ei täällä ole ollenkaan vaarallista», lohdutteli Elina. »Nyt minä laulan toisen laulun, jossa ei ole pimeää metsää.»
»Niin, mutta kuninkaasta! kuninkaasta!»
Ja uusi laulu alkoi:
»Äitini käski mun, kun olin pieni,
Ruhtinastani rakastaa.
Ja tuohonpa olkohon sullakin mieli,
Kun vuodet varttasi vahventaa.
Nyt ruhtinas ajaa ja unta hakee,
Ja mieluisa ois hälle unelma makee,
Vaan se liitää, lentää
Poies vaan ja entää
Meille, meille pirtin ovesta.»
XXX.
Kaksi naista.
Uusia kysymyksiä yritti satelemaan, mutta Elina lauloi laulua aina alusta uudestaan yhä hitaammin ja hiljemmin, kunnes sylissä oleva lapsi painoi silmänsä kiinni ja kaikki muutkin pitkillä haukotuksilla ilmaisivat olevansa nukkumaisillaan. Uni oli todellakin tullut tupaan. Elina viittasi vanhempia lapsia pysymään hiljaa ja vei nukkuneen lapsen makaamaan saunan lautasille. Maija Liisa toi jäljestä toisen ja jäi pienoisten luo.
Vanhemmat lapset saivat luvan leikitellä vielä vähän aikaa ulkona, mutta kauas he eivät saaneet mennä.
Yksin jäätyään meni Elina heti sotamiehen luo ja kävi istumaan hänen viereensä. »Tunsitteko Miihkali Härkmania?» kysyi hän.
»Minä tulin hänet tuntemaan Isonkyrön taistelun edellisenä päivänä, mutta hänen sankarinimensä tunsin minä jo kauan ennen.»
»Sitte pitää teidän kertoa minulle, mitä tiedätte hänestä. Koko päivän on tehnyt mieleni kysellä, vaan eihän se ole käynyt päinsä, kun on ollut niin paljo ympärillä muita. Luuletteko hänen vielä elävän?»
»Ei, hän ei ole enää elossa. Tosinhan tuolla Ikaalisissa kerrottiin hänen veljeinensä nyt olevan johtamassa näitä Keuruun sissejä, mutta se ei ole totta, sillä omin silmin näin, miten hän suojeli porilaisten lippua ja kaatui sen kanssa.»
»Kaatuiko hän taistelussa?»
»Hän kaatui Isonkyrön lakeudella. Minä näin hänen katseensa viimeisessä taistelussa, ja näin hänen sielunsa hädän. Hänen kädessään heilui miekka ja hän raivasi kaikki pois tieltä, vaan viimein kaatoi kuolema hänet itsensä; ei häntä enää ole.»
Elina istui kalpeana ja hänen äänensä kuului vain hiljaiselta kuiskaukselta, kun hän sanoi:
»Siunattu olkoon hänen sielunsa ja siunattu hänen muistonsa.»
Sotamies katsoi häntä säälivästi. »Raskaan surun olen tuottanut teille sanoillani, sen kyllä huomaan», sanoi hän.
Mutta Elina ei vastannut mitään. Hän nousi ja meni ulos. Hän tahtoi olla yksin ja kävi istumaan seinäviereen lähelle rappuja. Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja oli pahoillaan, että oli tuottanut surua, mutta hänkin oli väsyksissä, ja kun nyt ei ollut mitään tekemistä, paneutui hän pitkälleen leveälle, seinään kiinni tehdylle penkille ja nukkui. Kaikki oli hiljaista ja yön tapaista autiossa talossa. Ei hisaustakaan kuulunut, ennenkuin astunta metsän reunassa ilmaisi Allin tulon. Hänellä oli jousi ja nuolia toisessa kädessä ja pari teiriä toisessa. Nähtyään Elinan niin kankeana ja kalpeana istuvan ulkona, sanoi hän osanottavaisesti:
»Älkää siinä istuko, rouva Elina, ilta on viileä.»
»Ei siitä lukua, ei minun ole kylmä.»
»Tulkaa kuitenkin sisään», jatkoi Alli, »te näytätte niin väsyneeltä ja suruiselta. Enkö saa auttaa teitä?»
»Kiitoksia, mutta en minä tarvitse apua», vastasi Elina, tutkivasti katsellen Allia, kun hän siinä seisoi lintuinensa.
»Miksi te minua noin katselette?» kysyi viimein Alli.
»Minä mielelläni pyytäisin teiltä jotakin, jos uskaltaisin.»
»Josko uskaltaisitte?» toisti Alli. »Miksipä ette? Mutta mitähän minulla olisikaan antaa teille?»
»Vaihtaisitteko pukua minun kanssani?»
»Pukuako vaihtaa? Varsin mielelläni! Mutta miksi sitä tahdotte? Onhan teidän omanne paljon kauniimpi.»
Heillä oli todella jotenkin samanlainen puku, kansanpuku kummallakin, vaan Elinan oli loistavampi.
»Teidän leninkinne on musta, enkä minä tahtoisi enää pitää näin kauniita värejä», sanoi Elina.
Alli katsoi häntä tutkivasti. »Miten te olette kalvennut ja itkenyt!
Teillä on varmaankin hyvin suuri suru.»
»Niin, minulla on suuri suru.»
»Onko ken kuollut?»
»Minä olen kadottanut rakkaimpani.» Elina otti esille kaksi sormusta, jotka hänellä riippuivat nauhasta kaulassa, ja sanoi pistäessään niitä sormeensa: »Tämä on meidän kihlasormuksemme ja tämän hän antoi minulle, kun meidät vihittiin. Tähän asti minä olen säilyttänyt niitä kaikelta vahingolta, mutta nyt koristakoot ne kättäni ja näyttäkööt koko maailmalle, että minä olin hänen omansa. Nyt vasta oikein tunnen, miten rakkaat ne ovat minulle. Katsokaas, Alli, vaikka hänet otettiin minulta pois, niin on hän kuitenkin minun omani, ja minä olen hänen vielä haudan toisellakin puolella. Nämä sormukset todistavat, että me lupasimme ja vannoimme sen Herramme edessä; sentähden se liitto pysyy ijankaikkisesti.»
»Niin, niin, kyllä se niin on.»
Elina jatkoi: »Nyt on hän poissa eikä koskaan palaa; sentähden minusta tuntuu suloiselta lohdutukselta, kun saan jättää tämän kirjavan pukuni, jota olen pitänyt, odotellen vielä kerran saavani nähdä hänet tässä maailmassa.»
Alli ei vastannut mitään, vaan laski pois käsistään kaikki ja riisui vaatteensa. Elina teki samoin, ja tuota pikaa oli vaihto tapahtunut.
Elina kävi jälleen istumaan, vaan katsoi ylöspäin ja sanoi: »Miten sydämmestäni teitä kiitän. Tuntuu suloiselta levolta sielulleni, kun saan pukea ruumiini mustaan; tuntuu melkein ilolta tehdä jotakin hänen muistollensa.»
Alli ei katsonut Elinaan päin, vain eteensä, kun vastasi: »Teillä on suuri suru ja kuitenkin olette onnellinen siitäkin.»
»Onnellinenko suuresta surusta? Sitä ei voi kukaan.»
»Eikö ole onni, että saatte koko maailman nähden surra häntä, joka teiltä on otettu pois?»
»Tottahan saa niin surra kuka hyvänsä», vastusti Elina kummastellen.
»Miksi asian katsoo.»
»Jos teillä on sama suru kuin minulla, niin ettehän mielellänne olisi antanut pois mustaa pukuanne?»
»Oh, ei niin, vaan samapa se. Kun minä näin hänen kaatuvan, musteni minulle koko maailma, ja monta viikkoa kului, ennenkuin tunsin jälleen elämää itsessäni. Sitte virkistyin ja aloin elää uudestaan. Ensimäinen pukuni silloin oli sinipunainen; nyt se johtui mieleeni, silloin en sitä ajatellut.»
Hän ei huokaillut eikä vuodattanut kyyneliä, mutta kuului suru kuitenkin äänen kaiusta.
»Kaatuiko hän taistelussa?» kysyi Elina.
»Hän kaatui Isonkyrön lakeudella», vastasi Alli hiljaa.
»Siellähän Miihkalikin kaatui.»
»Oliko teidän miehenne nimi Miihkali?»
»Oli, eikö se ole kaunis nimi?»
Allin huulilla värähti hymy; hän vastasi: »Minusta pitää miehen, jolla on se nimi, olla voimakas ja jalo mies.»
»Ja hyvä», jatkoi Elina, »ja viisas ja uskollinen kuolemaan asti.
Semmoinen mies ei voi rakastaa kuin yhtä ainoata koko elinaikansa. Ah,
Alli, miten suloista on tietää hänen rakastaneen minua aina
lapsuudestaan asti ja ihan varmaan myöskin elämänsä loppuun saakka.»
»Oliko sinunkin miehesi nimi Miihkali ja sanoiko hän…»
»Ei hän ollut minun mieheni», keskeytti Alli, »eikä hän koskaan sanonut rakastavansa minua, mutta minä tiedän sen kuitenkin; hän minua suuresti rakasti, kyllä minä sen tiedän.»
»Mistä sen tiedät, mitä hän ei koskaan sanonut?»
»Hän ei koskaan puhunut, että me kulkisimme elämämme tietä yhdessä; hän ei näyttänyt ajattelevan semmoista päivää; mutta hän tahtoi, että läksisimme yhdessä kuolemaan. Hän ei koskaan puhunut rakastavansa minua, mutta hän valvoi ja suojeli minua, niinkuin enkeli suojelee lasta, ja hänen silmänsä huomasi vaaroja minun tielläni, jossa en itse niitä nähnyt. Hän uhrasi paljon minun tähteni; sitä hän ei olisi tehnyt, ell'ei olisi rakastanut minua.»
»Hän oli jalo mies», sanoi Elina, katsoen osanottavasti Alliin.
»Semmoisia ei ole monta», vastasi Alli. »Hän oli mahtava taistelussa, hänen kätensä ei koskaan vavissut vaarassa. Vielä olen näkevinäni, miten tuuli heilutteli tuuheaa tukkaa hänen päivettyneille poskillensa ja miten hänen silmänsä leimusivat kuin revontulet. Nyt on meillä kaikki yhden iskun varassa, oli hänellä tapana sanoa. Elämä on niin lyhyt, Alli, tehkäämme työtä silloin, kun vielä taidamme. Eikä hän silloin olisi koskaan tahtonut laskea minua pois luotansa.»
»Ja nyt on kaikki lopussa niin sinulta kuin minultakin. Vielä minun kuitenkin on vaikea käsittää, ett'ei Miihkali enää koskaan palaisi. Minä olen odottanut sitä ja siihen luottanut aina siitä asti, kun hän läksi, ja tänään odotin minä häntä niin varmaan, kuin emme olisikaan koskaan olleet erossa.»
»Se ajatus on niin suloisesti hiiviskellyt pitkät ajat mielessänne ja silloin vasta vähitellen opitaan käsittämään todellisuus.»
»Ei, ei se tullut vähitellen, vaan yht'äkkiä. Hän sanoi sen niin kerrassaan, tuo vanha sotamies.»
»Voi se kuitenkin tulla toisella tavalla, kuin ukkonen, niin että siitä huumautuu ja lankee pyörryksiin. Silloin tuntee itsensä ensin väkeväksi, paljon väkevämmäksi kuin myötäkäymisessä, mutta sitte pettää kaikki ja sitte…»
»Mitä sitte?»
»Parempi on olla siitä puhumatta. Ei sitä kuitenkaan voi sanoin kuvata; mutta siitä hetkestä on ihmisen sydän kuollut, vaikka hän vielä astuskelee elävien joukossa. Minä sen tunnen.»
Elina oli juuri vastaamassa, kun jymeä paukahdus kuului kukkuloiden metsästä. Moninkertainen kaiku kertoi jysäyksen ja ehdottomasti kysäsivät molemmat naiset:
»Mikä se oli?»
Vaan ennenkuin he ehtivät vastata kysymykseensä, juoksivat lapset pyydellen: »Emmekö saa ottaa teidän joustanne ja nuolianne? Me ampuisimme niillä.»
»Nuoliani minä en anna, vaan jousen saatte. Paavo katsokoon, ett'ei se turmellu; hän hankkikoon teille myöskin nuolia. Mutta etemmäksi kuin suuren kiven taa ette saa mennä, ja kun teitä huudetaan, pitää teidän heti palata.»
Lapset hyppivät ilosta ja juoksivat pois.
Jymähti taas. Omituinen ääni kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta. Naiset kuuntelivat ja katsoivat kysyvästi toinen toiseensa.
»Minä tiedän, mikä ääni se on», sanoi viimein Elina. »Tuolla, ei varsin kaukana, on suuri paasi, joka kumahtaa tällä tavalla, kun ihminen astuu sen laidalle. Sitä sanotaan Jylhänkiveksi; minä näin lapsena sen, ja silloin paimenet antoivat sillä merkkiä taloihin, milloin joku vaara uhkasi tai milloin he olivat kotiin tulossa.»
»Mutta ken sieltä nyt antaa merkkejä, sillä muuta se ei voi olla», sanoi
Alli, nousten seisomaan. »Ei tämä ole leikkiä.»
»Ei, ei se ole leikkiä», myönsi Elinakin, tullen vielä kalpeammaksi.
Maija Liisa oli myöskin kuullut omituisen äänen ja riensi ulos sotamiehen kanssa, jonka oli kovasti pudistelemalla saanut hereille.
»Minä koetan ottaa selkoa asiasta», sanoi sotamies.
»Te uskallatte liian paljon, jos viholliset ovat niin lähellä», varotti
Maija Liisa tuskissaan. »Yksinäinen mies pian joutuu perikatoon.»
»Jos Jumala tahtoo, niin joudun, vaan muuten sanon vain, että ken on nähnyt niin paljon kuin minä, hän kyllä metsässä selviää yhtä hyvin kuin orava ja kettukin. Mutta pahempi on teidän muiden säilymisenne.»
»Niin on, hyvä Jumala, ja mihinkä me panemme lapset? vaikeroi Maija
Liisa.
»Kellari on turvallisempi kuin tupa», sanoi Alli, hän kun oli tarkkaan katsellut kaikki. »Sinne meidän nyt pitää piilottua.»
»Missä se on?» kysyi sotamies.
»Täällä», näytti Alli, astuen muutamia askelia ja häviten näkyvistä suurten kivien taa, joiden väliin oli kasvanut sanajalkoja ja vesakkoa niin tiheäksi seinäksi, ett'ei ollenkaan näkynyt kellaria niiden takaa. Se oli kaivettu syvälle harjuun; lautaseinät olivat vielä jotenkin eheät. Kohta palasi Alli ja sotamies vuorostaan meni tarkastelemaan paikkaa. Piilopaikaksi se kyllä sopi, muuta ei käynyt sanoa, mutta yksi asia häntä ei miellyttänyt, se nim., että Antero oli sinne ehtinyt ennen häntä, joten hänkin siis tiesi sen piilopaikan. Sotilas ei kauan arvellut, vaan päästi vyöltään remelin ja sitoi Anteron kädet selän taa ja pani hänet maahan makaamaan. Naiset olivat sill'aikaa noutaneet sisältä makaavat lapset, toimittaakseen heidät heti turvaan. Heitä vastaan astui sotamies ulos kellarista.
»Kellari on hyvä», sanoi hän, »mutta vartioikaa hyvästi Anteroa. Minä sidoin hänet, sillä ei siihen mieheen ole luottamista. Ei hän vielä ole niin hullu, että voisimme olla huoletta hänestä ja hänen hulluudestaan.»
»Rouva Elina on koko ajan peljännyt häntä», sanoi Maija Liisa.
»Minä kyllä vartioin häntä», sanoi Alli. »Paras on meidän kaikkien ajoissa piilottua, sillä jos venäläisiä liikkuu täällä, niin ei kukaan arvaa, milloin he näkevät meidät.»
»Huudanko minä lapset pois leikkimästä?» kysyi Maija Liisa.
»Olkoot vielä vähän aikaa ulkona», vastasi sotamies. »Kellari on kostea, kyllä he vielä ehtivät siellä homehtua. Mäeltä kuuluva ääni tuli niin etäältä, ett'ei vaara vielä ole tässä. Kirveen minä otan kanssani, ja jos kaikki on tässä likitienoilla rauhallista, palaan minä pian.»
»Mitähän näemmekään, ennenkuin aurinko toisen kerran laskeutuu? Tämä rauhallisuus on kuin hetkinen ilman levähdys ennen myrskyä.»
»Jospa Jumala antaisi sen murtaa meidät ainiaaksi», vastasi Elina. »Tämä ajalehtiminen milloin minnekin on kuin loppumaton kuolontaistelu, pahempi kuin kuolema itse.»
»Meren ympäri pääsee purjehtimaan, vaan ei onnettomuutensa ympäri. Toivo kuitenkin sulostuttaa elämän ja lyhentää pitkät päivät. Toivokaamme aina!»
»Toivoa!» toisti Elina. »Kaukaisten merien takaa palaa mies, vaan ei hautakummun alta. En minä enää mitään toivo.»
»Haudan kautta vanhurskas menee Herransa iloon», huokasi Maija Liisa, »ja jospa me kaikki siellä kerran tapaisimme toisemme. Mutta teidän ei pidä surra eikä haaveksia kuolemaa, vaan pitää kiinni elämästä ja niistä, jotka teitä tarvitsevat täällä.»
»Täällä minua ei kukaan muu tarvitse kuin lapset ja te olette heidän turvanansa; kohtahan sitä paitsi ovatkin kaikki surmattuna Suomesta tai viedyt vangiksi taikka ovat he itse paenneet.»
»Kyllä minä tiedän paitsi lapsia yhden, joka elää ja tarvitsee teitä», sanoi Maija Liisa, nyykäyttäen päätään paljo sanovasti.
»Kukapa minua enää tarvitsisi?» kysyi Elina välinpitämättömästi.
»Yksi, joka on kauan muistellut teitä, niinkuin Jumalan enkeliä, joka kerran luotti teihin, joka sitte on surrut teitä ja joka olisi antanut henkensä teidän edestänne. Sen minä kuulin jo ammoin sitte.»
»Mitä te loruatte! Ei semmoista ole olemassa.»
»Minä tunnen hänet», jatkoi Maija Liisa, »ja tiedän, että hän elää, ja te tunnette hänet myöskin.»
Elinan kasvoissa väri vaihteli. Hän astui Maija Liisan eteen ja hänen äänensä kuului tukeutetulta ja vapisevalta, kun hän sanoi: »Ettehän te pettele minua. Te ette voisi niin puhua, ell'eivät sananne olisi totta. Miihkali elää, sanokaa, elääkö hän?»
Maija Liisa säikähti ja huudahti: »Ah, enhän minä häntä tarkottanut.»
Elina katsoa tuijotti vanhukseen. »Ettekö tarkottanut häntä? No, oletteko sitte aivan mielettömänä? Miten julma te olette!» Hän pakahtui itkemään. »Menkää pois minun luotani! Tiedättehän, että hän on kuollut!»
»Niin, hän on kuollut eikä palaa enää. Minä tarkotin toista. Antakaa minun kertoa kaikki.»
Mutta Elina ei tahtonut kuulla mitään; hän vain vastasi: »Ei, ei, te olette julma! Kun susi hyppää ja saa kiinni saaliinsa, niin repii se sen pala palalta eikä sen raaka luonto huoli mitään kyynelistä. Tahdotteko tekin olla kuin peto ja raadella rikki minun sieluni, kun noin sekottelette valetta toteen ja viskelette petollisia sanojanne lohdutukseksi ja avuksi; mutta kun minä hukkuvan tavalla tartun niihin kiinni ja toivon jo olevani pelastettu, silloin te tempaatte kaikki pois ja syöksette minut takaisin syvyyteen.»
Maija Liisa yritti puhua ja puolustaa itseänsä, vaan Elina jatkoi:
»En, en minä huoli kuulla mitään! Joll'ette olisi niin vanha ja joll'ette olisi auttanut äitiäni minun hoitelemisessani, niin enpä toden totta koskaan antaisi teille anteeksi.»
Hän kääntyi selin Maija Liisaan ja siirtyi pois lehtipuiden taa. Samassa kuului lasten iloisia ääniä ja he kaikki juoksivat hänen ympärilleen. Paavon kädessä kiilsi Elinan häätuoppi, toinen lapsi näytti kaunista silkkiliinaa ja kolmannen kädessä kiilsi kaksi kirkasta hopearuplaa.
»Katsokaas, mitä me löysimme!» huusivat he kilpaa.
Elina otti tuopin. »Mistä ihmeestä te tämän löysitte?»
»Tuolta kuopasta, suuren männyn alta!» vastasi Paavo, silmät ilosta loistavina.
»Antero istui siellä eilen», sanoi toinen. »Ja hän heitteli meitä kivillä ja kävyillä ja nauroi», kertoi kolmas. »Yksi kivi oli näin suuri ja se tuli ihan jalkani viereen.»
Nyt Maija Liisakin tointui ja sanoi: »Onhan tuo teidän häätuoppinne, rouva Elina! Ja tämä on minun kirkkohuivini! Hän tempasi sen käteensä. »Suuri taivaan Jumala, mitenkä se on tänne joutunut? Se jäi sinne arkkuun kaiken muun kanssa, mitä minulla oli. Kelläpä oli aikaa niitä korjata, kun henki oli pelastettava. Ja nyt on huivi tuossa! Kas, miten ne ovat repineet kaunista reunaa! Kuka Herran nimessä on käynyt ryöstelemässä Pirkkalassa ja tuonut saaliinsa tänne asti?» Hän kääntyi lasten puoleen. »Mistä te löysitte tämän? Missä on kuoppa?»
»Tuolla, tuolla!» huusivat lapset.
»Katsokaas, Maija Liisa!» sanoi Elina, näyttäen kädessään tuoppia. »Tunnetteko meidän häätuoppiamme? Meillä, siellä kotona on käyty ryöstelemässä, niinkuin muuallakin.»
Kuoleman kauhu valtasi Maija Liisan, kun hän ajatteli kaikkia vaaroja, jotka olivat olleet niin lähellä heitä; sentähden hän nyt sydämensä pohjasta sanoi: »Jumala olkoon kiitetty, että pääsimme sieltä hengissä!»
»Niin, Jumala olkoon kiitetty!» sanoi Elinakin. »Mutta minkähän tähden he ovat haudanneet aarteensa tänne Keuruun salolle?» lisäsi hän kummastellen.
»Kuoppa on suuren männyn juurien alla», selitti yksi lapsista.
»Ettekö tekin lähde katsomaan?» kehotteli Maija Liisa. »Mennään lasten kanssa katsomaan.»
XXXI.
Kavallus.
»Minä näytän tietä. Minä osaan sinne. Osaan minäkin!» riemuitsivat lapset. »Mutta nyt tulee Antero kanssa, ja sitte hän ehkä viskelee meitä oikein suurilla kivillä, kun näkee meidän menevän hänen kuopallensa. Katsokaas, hän pyrkii mukaan», sanoi joku, kun huomasi hupelon riitelevän Allin kanssa kellarin suulla.
»Päästä minut! Minä lähden ulos!» kiisteli Antero.
Alli seisoi hänen vieressään epätietoisena. »Jos lupaatte olla taipuvainen, niin pääsette ulos.»
»Mitä minä huolin teistä! Ei kukaan muukaan tottele. Minä lähden ulos!
Minun pitää päästä! Herrat odottavat, olen minäkin herra.»
»Oletteko herra?» kysyi Alli, jotakin sanoakseen.
Anteron ääni muuttui yhä rukoilevammaksi. »Tuolla sisällä on niin pimeä ja paha olla. Päästäkää minut!
»Päästäkää hänet ulos!» pyysi Elina. »Lapset pitää jo viedä sisään yöksi, vaan minä en uskalla niin kauan, kun Antero on siellä.»
Alli ja Antero tulivat ulos. Anterolla oli kädet selän taa sidottuna; hän katsoi taaksensa ja koetti irrottaa niitä.
Elina meni Allin luo näyttämään tuoppia. »Katsokaa, tämän löysivät lapset metsästä.»
»Ja tämän huivin», sanoi Maija Liisa näyttäen ryöstettyä aarrettaan.
»Kyllä siellä vielä voi olla paljo muutakin», vakuuttivat lapset.
»Viekää te lapset kellariin, Maija Liisa», kehotti Elina. »Heidänhän pitäisi jo nukkua.» Hän sanoi hyvää yötä heille kaikille ja lapsijoukko poistui kellariin.
Antero astui lähemmäksi ja katsoi tuoppia.
»Aivan musta! sanoi hän, surumielisesti katsoen läsnäolijoihin.
»Itse olet musta, pahan onnen lintu!» tiuskasi Maija Liisa. »Sinäkö tämän varastit?»
»Mistäpä hän olisi sen saanut», arveli Alli, »ei, se ei voi olla mahdollista.»
»Lapset ovat nähneet hänet kuopan luona, jossa kaikki oli», vakuutti Maija Liisa, jonka mielestä Antero kyllä kykeni tekemään mitä pahaa hyvänsä.
»Päästäkää auki side!» pyysi Antero.
»Emme me uskalla», vastasi Maija Liisa jyrkästi.
Antero katsoi häneen äkäisesti. »Mitä uskallat. Olkaa vaiti! Ette te mitään tiedä.» Hän kääntyi rukoilevasti Allin puoleen: »Päästäkää te side auki!»
Alli kumartui häneen päin ja sanoi hiukan salaperäisesti: »Minulla on vähän puhuttavaa teille.» Mutta Antero ei siitä välittänyt, vaan kääntyi Elinaan päin, joka oli vaieten katsonut häntä.
»Mikä teidän silmiänne vaivaa, kun ne minua noin katsovat? En minä ole mikään piikkisika enkä huuhkajakaan. Menkää tiehenne!»
Sitte hän heti sanoi Allille: »Päästäkää irti minun käteni!»
Alli viittasi naisia menemään syrjemmäksi ja kävi istumaan vanhan, kaatuneen puun rungolle sekä veti Anteronkin istumaan viereensä.
»Päästäkää irti!» pyysi hän taas.
»Minua on kovasti kielletty; en tiedä, uskallanko.»
»Päästäkää auki remeli, se vaivaa minua niin kovin. Minun sieluni on musta.»
Mutta Alli istui liikahtamatta. »Sanokaa minulle ensin, mistä te saitte sen tuopin ja huivin ja venäläiset ruplat.»
Antero nyökkäsi päällään, mutta ei kuoppaa kohti. »Tuolta. Ihan musta!»
»Mistä?»
Antero nyökkäsi uudestaan: »Tuolta.»
»Miten te ne saitte?» kysyi Alli edelleen tutkien.
»Minun ei olisi pitänyt syntyä. Sielu on musta.»
»Mistä te ne saitte?»
»Minä tunnen kaikki herrat ja olen hyvin onnellinen. Minä tunnen kaikki.»
Alli katsoi häntä vielä uteliaammin. »Mitkä herrat? Ovatko ne suomalaisia vai venäläisiä?»
»Kaikki. Minun ei olisi pitänyt syntyä.» Hän kumartui eteenpäin ja sanoi viekkaasti ja salaperäisesti hymyillen: »Minä otin kaikki tyyni. Tuonne!» Hän nousi ylös. »Päästäkää irti side! Minun pitää lähteä.»
»Me lähdemme yhdessä», vastasi Alli, uskaltamatta päästää häntä näkyvistä. Sitä paitsi hän myöskin toivoi saavansa selkoa hänen piilopaikastaan. »Odottakaahan vähän», sanoi hän ja juoksi sanomaan toisille, mihin aikoi lähteä, ja riensi takaisin. Antero sill'aikaa istui jalkojaan katsellen ja supisten itsekseen:
»Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Ihan musta.»
Allin palattua sanoi hän: »Minä näin herran.»
»Älkää pelätkö herroja, eivät ne meille pahaa tee.»
»Päästäkää irti kädet!»
»Tuletteko sitte näyttämään minulle, mistä te saitte aarteenne?»
»Tuolta!» nyökkäsi Antero.
Alli päästi hänen kätensä, ja kun ne olivat irti, ojensi hän ruumistansa ja polki jalkaa. »Nyt minun pitää lähteä», sanoi hän viimein.
»Tulkaa nyt näyttämään, mihin olette kätkenyt tavaranne.»
Hiljaa ja taipuvaisesti astui Antero sinne päin, jonne oli viitannut, ja
Alli seurasi ääneti jälestä.
Mutta ylempänä mäillä astuskeli sotamies varovasti. Merkit olivat lakanneet niihin kahteen iskuun, jotka olivat jymähtäneet. Kaikki oli hiljaa, niin hiljaa, kuin ainoastaan syvässä salossa voi olla. Liiaksi luottamatta siihen astuskeli ukko joka askeleella kuunnellen ja tähystellen. Viimein kuuluikin heikosti etäältä ihmisääniä. Sotamies hiipi vesakkoon ja kumartui piiloon. Kahden miehen astuntaakin saattoi jo erottaa ja heidän puheensa läheni. Viimein jo kuuluivat sanatkin aivan selvään, mutta ne eivät olleet vieraita tai vihollisia; tulijat olivat omia kotimaan miehiä, niinkuin heidän puheensakin: Miihkali ja Elias. Kun sotamies yht'äkkiä ja kuulumattomasti ilmestyi heidän eteensä, tarttuivat he molemmat hämmästyen miekkaansa; vaan hetipä sissit jo tunsivat kumppanin ja Elias huudahti iloisesti: »Kas, Kaska!» Olipa kuin he olisivat kohdanneet ilon ilmi elävänä. Tervehdittiin ja lausuttiin ilmi iloa molemmin puolin, seliteltiin, mitenkä oli tultu tässä yhteen sattumaan, ja nyt Kaska kuuli Jylhänkiven jymäysten olleen merkkinä Yrjölle ja muille sisseille, että vakoojat olivat onnellisesti päässeet sinne asti. Kaska puolestaan kertoi, mitenkä hän oli yhdessä Allin kanssa matkalla Porista Kajaaniin ja miten he täällä olivat tavanneet Elinan sekä pyysi miehiä lähtemään naisia tervehtimään. Sissit eivät olisi tarvinneetkaan sitä kehotusta. Talon paikka oli Miihkalille ennestään tuttu ja nyt hän aikoi käyttää kellaria viimeisenä luotettavimpana turvapaikkana, jos sissit alkoivat peräytyä tänne päin. Alas laskeutuessa sanoi Kaska Miihkalille:
»Kalpea olitte silloin, kun teidät viimeksi näin, vaan vielä kalpeampi olette nyt.»
»Minä en ole nukkunut moneen yöhön, vielä vähemmin päivillä.»
»Surut kalventavat enemmän kuin vaivat», sanoi Elias, »ja huolet tekevät miehen harmaaksi ennen aikojaan. Jos ajattelemme, mitä Miihkali on kokenut, niin on ihme, että hän vielä elää.»
»Minulla on vielä jotakin tekemättä, koska Herra on säästänyt minua», vastasi Miihkali.
Vähän aikaa astuivat he vaieten ja kukin omissa ajatuksissaan. Viimein sanoi Kaska: »Jättiläistyön te olette tehneet täällä, niin pieni joukko ja niin lyhyessä ajassa.»
»Kun hätä on neuvomassa ja hyvää tahtoa on, niin kyllä se käy», arveli
Elias.
»Jos päälliköillä olisi ollut sama mieli kuin kansalla, niin olisipa nyt aivan toisin moni asia.»
»Niin todellakin», virkkoi Miihkali, »toisin olisi sekä entiset että nykyiset, vieläpä tulevatkin asiat.» Ja niin alkoivat he puhella siitä koko Suomen kansalle tyhjentymättömästä aineesta, kunnes saapuivat talon sijalle.
Vesakon edessä, joka peitti kellarin suuta, istui Maija Liisa mummo. Hän oli saanut lisähuolen, kun hänen kirkkohuivinsa oli ainiaaksi turmeltuna ja Tavastien muistituoppi niin huonossa kunnossa, ett'ei siinä näkynyt rahtuistakaan entisestä kiillosta. Nyt kun hänellä oli aikaa ja rauhaa lapsilta, koetti hän edes vähän sitä puhdistella. Pesten ja hangaten tuoppia esiliinansa nurkalla iloitsi hän, kun vähänkin työ onnistui. Siinä puuhassaan hän ei huomannut miehiä, ennenkuin he kaikki kolme seisoivat aivan hänen edessänsä. Hänellä ei ollut aikaa nähdä, ystäviäkö he olivat vaiko vihollisia; hämmästyksissään hän oli näkevinään vain venäläisiä. Hänen vanhat jalkansa eivät kannattaneet, hän oli kuin äkisti rampautunut; pääsemättä pakoon heittäytyi hän viimein polvilleen ja rukoili puoli tukahtuneella ja vapisevalla äänellä: »Armoa!»
»Nouskaa ylös, Maija Liisa!» sanoi Miihkali. »Ettekö te enää tunne minua?»
»Ettekö te olekaan kuollut, herra?»
»En, en minä kuollut ole, kyllä minä elän ja olen nyt tässä.»
»Jumala meitä armahtakoon!» toivotteli Maija Liisa noustessaan, »sitä minä en olisi koskaan uskonut. Antakaas minun suudella kättänne.» Ja ilosta itkien suuteli hän Miihkalin kättä ja nutun helmaa. »Ja te olette herra Elias! Teidät minä ensin tunsin, mutta minä tiesinkin teidän olevan elossa, vaikka teidän sanottiin palelluttaneen jalkanne.» Ja hän suuteli Eliaksenkin nuttua. »Mitähän rouva Elina sanoo? Ah, herra Miihkali, teidän rouvanne asuu tuolla sisällä ja hän juuri nyt itkee teidän kuolemaanne. Kerrottiin teidän kaatuneen Isonkyrön taistelussa eikä hän tahdo ollenkaan huolia lohdutuksesta. Jos hän nyt tulee ulos ja yht'äkkiä näkee teidät, niin kuolee hän pelkästä ilosta.»
»Sanokaa hänelle, että minä elän», pyysi Miihkali ja Maija Liisa läksi.
»Oletteko te nainut mies?» kysyi Kaska ihmetellen.
»Olen.»
»Sitä ei ole kukaan tiennyt enkä minäkään», sanoi Kaska oudoksuen.
»En minäkään», toisti Miihkali hajamielisesti.
Sotamies ihmetteli vielä enemmän. »Kuulitteko?» kysyi hän Eliakselta. »Hän sanoi: en minäkään. Eiköhän hänen päässänsä ole vähä vikaa; koko tien on hän tähystellyt, niinkuin ei olisi oikein selvillä.»
»Eikä se olisi ihmekään», sanoi Elias. »Kun veri juoksee pois ruumiista, tulee pää heikommaksi ja yhä tyhjemmäksi, ja silloin ei järjelle jää mitään tukea, ymmärrättehän. Ihan niinkuin herne tyhjässä pallossa. Jos palloa puistellaan, lentelee herne seinästä toiseen, niin että kaikuu, ja kun puhutellaan heikkovoimaista ihmistä, niin hän kyllä vastaa, mutta se on tyhjää ääntä, sillä päässä ei ole verta, nähkääs, ja semmoinen mies on hän.»
He olivat siirtyneet syrjemmäksi, mutta turhaan, sillä ei Miihkali heitä enää ollenkaan huomannut; hän istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei huomannut mitään eikä siis Elinaakaan, joka ulos tultuaan levottomuuden sekaisella ilolla katseli ympärilleen ja huomasi ensin Eliaksen, vaan ei tämän veljeä.
»Eihän häntä näy!» sanoi hän pettyneenä. »Maija Liisa, näitteköhän vain oikein? Ettehän toki petelle minua.»
»Tuossahan hän on!» vastasi vanha palvelija.
XXXII.
Jälleen näkeminen.
Miihkali nousi hitaasti, astui Elinaa vastaan ja kysyi: »Elina, etkö sinä enää tunne minua?»
Elina juoksi hänen luoksensa ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Miihkali suuteli häntä vaiti. Elina syleili miestänsä vielä kerran ja kääntyi sitte Maija Liisaa hyväilemään.
»Katsokaa», riemuitsi hän, »Miihkali on täällä! Elämäni ilo on palannut! Ah, te ette tiedä, ette tiedä! Häntä olenkin ikävöinyt niin kovasti, ett'eivät vuoret suinkaan paina maata niin raskaasti kuin tämä ikävä. Mutta nyt hän on täällä, minun luonani. Jospa tietäisitte iloni, mutta ei kukaan, ei kukaan sitä tiedä eikä ymmärrä paitsi Jumala, joka on nähnyt minun suruni.»
»Miten ilo nuorentaa ja kaunistaa!» sanoi Maija Liisa. »Tehän olette nyt aivan kuin toinen ihminen.» Ja Maija Liisa itsekin oli kuin toinen ihminen; hänen vanhoista kasvoistaan ei ollut näkynyt semmoista ilon loistoa sitte nuoruuden päivien.
»Paljon olemme saaneet kokea, Elina», sanoi Miihkali.
Ne sanat palauttivat vanhan palvelijan tajuunsa, niin että hän huomasi sanoa toisille miehille: »Lähtekäämme sisään. Teidän pitää kertoa minulle herra Miihkalin pelastumisesta, ja sill'aikaa saavat he rauhassa puhella.» Hän meni kellariin ja miehet katosivat myöskin sinne.
Elina otti Miihkalia kädestä. »Nyt me emme enää koskaan eroa.»
»Älä pyydä minua jäämään, minun täytyy mennä pois.»
»Poisko vielä uudestaan? Ei, ei! Onhan täällä muita, joita ei niin paljoa kaivata kuin sinua ja jotka eivät niin paljoa voi vaikuttaa taistelun alkupuolella kuin sinä. Lähetä heidät sijastasi.»
»Itse kukin paraiten tietää, mihin kelpaa, ja minä tiedän paremmin kuin kukaan, että rauhalliset toimet nyt yhtä vähän sopivat minulle kuin minäkään niihin.»
Elina katsoi katsomistaankin häntä. »Miten olet muuttunut synkän ja aivan toisen näköiseksi, kuin ennen olit», sanoi hän. »Tukkasi on harmaa! Minä huomaan silmistäsi, suustasi ja kaikesta, miten paljon olet kokenut.»
»Kaikki me olemme kokeneet, sinä ja minä ja kaikki, mitä elävää on
Suomessa!»
He olivat käyneet istumaan vierekkäin ja Elina sanoi ajatuksissaan: »Niin, niin, on oikein ihmeellistä, miten paljon elämä jaksaa kukistumatta kestää. Milloinkahan tulee parempi aika?»
»Kohta», vastasi Miihkali vakavasti, »kohta joko valkenee ja me saamme kuninkaan kotiin taikka on kaikki hukassa. Moni jo nyt uskoo, ett'ei enää ole mitään toivoa.»
»Onko maa antautunut?»
»Voimat ovat lopussa. Kivekkäät vielä liikkuvat hätyyttämässä vihollista, mutta meillä ei ole millaistakaan armejaa, ja liian heikot me olemme ryhtymään ratkaiseviin toimiin.»
»Mitä sitte puhut taisteluun palaamisesta?» Vähäsen toivoa oli välähtänyt Elinan mielessä, mutta pianpa se sammui, kun Miihkali vastasi:
»Kun minä läksin sinun luotasi, vannoin silloin voittavani taikka kuolevani. Voitto yhä vielä pysyy piilossa, mutta minä etsin sitä kuolemaani asti.»
»Niin, niin», vastasi Elina, »ensimäisen lupauksesi olet aivan unhottanut. Rauhan ja sanan palvelija on siirtynyt miekan ja taistelun mieheksi. Mutta minä en sinua moiti, itsehän paremmin tunnet asiasi.»
»Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat, ja sinä päivänä, kun minä paljastin miekkani, otettiin sana minulta pois. Nyt minä en enää sitä löydä. Ammatti, jonka itse valitsin, on sysännyt syrjään pakotetun toimen, mutta mitä etemmäksi tarkotusperä hälvenee, jota varten olen taistellut, sitä enemmän voimani vähenevät. Minun sieluni ikävöi lepoa ja sovintoa.»
»Anna elämän sovittaa, mitä elämä on rikkonut», pyysi Elina. »Älä etsi ennenaikaista kuolemaa, jos kaikki voiton toivo on haihtunut.»
Miihkali ei näyttänyt huomaavan Elinan sanoja, sillä hän puhui ikäänkuin ajatuksissaan: »Korkeimman käsi on ohjannut minun askeleeni tänään tänne sinun luoksesi. Anna minulle anteeksi, Elina!» Hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
»Mitäpä minulla olisi anteeksi antamista sinulle, jota niin suuresti rakastan!»
Lapset tulivat juosten. He olivat nukkuneet kosteassa kellarissa, vaan heränneet miesten tulosta. He pysähtyivät ihmetellen katsomaan, kun näkivät Miihkalin istuvan Elinan vieressä.
»Kenen kaikki nuo lapset ovat?» kysyi hän.
»Turvattomia ja yksinäisiä kuin taivaan linnut.»
»Ja miten sinä olet heidät löytänyt?»
»Kysy, miten puoloja metsästä löytyy. Minä olen poiminut heitä kaikkialta, missä vain on sattunut.»
Hän viittasi iloisesti: »Katsokaas, lapset, tässä on ystäväni, josta olen puhunut ja jota olen ikävöinyt ja surrut. Tulkaas tänne! Rakastakaa häntä kaikki, kaikki! Rakastakaa minuakin!»
Lapset lähestyivät ja Elina jatkoi, hyväillen vetäessään heitä yksitellen luoksensa: »Nämä ovat olleet minun lohdutukseni ja minun tulevaisuuteni sill'aikaa, kun sinä olit poissa. Kun suru on raadellut sydäntäni, olen minä ajatellut: nämä kasvavat toisen ajan varalle ja saavat iloisempia päiviä. Ja kun tunsin heikkoutta ja horjuvaisuutta hyvänteossa, olen aina ajatellut: nämä oppivat minun vioistani tulemaan paremmiksi.»
»Opeta heidät tulemaan itsesi kaltaisiksi, paremmiksi he eivät voi tulla. Sinä osaat rakastaa ja osaat antaa anteeksi; sitä minä toivon ja siihen luotan.»
Lapset olivat jo juosseet kellarin suulle leikkimään, ja nyt kuului
Maija Liisa huutavan heitä takaisin.
Mutta metsästä päin lähestyi Alli Anteron kanssa toisten huomaamatta. Äkkiarvaamatta nähdessään Miihkalin pysähtyi hän katselemaan häntä juuri sinä hetkenä, kun Miihkali toisen kerran otti Elinan käden suudellakseen sitä moneen kertaan.
»Anna anteeksi! anna anteeksi!» pyyteli hän.
Elina kiersi kätensä miehensä kaulaan ja vastasi:
»Minulla ei ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, mutta anna sinä anteeksi, että minun rakkauteni tahtoisi niin mielellään pitää sinua elämässä ja minun luonani.»
Miihkali suuteli häntä ja Alli katsoi heitä kuin kuolemaa. Hän astui pari askelta, mutta maa tuntui horjuvan hänen allansa, niin että hänen täytyi nojautua puuhun. Antero seisoi vieressä ja osotti hymyillen istujoita. Silloin Elina huomasi Allin ja riensi hänen luoksensa. Miihkali hypähti seisomaan, mutta ei astunut askeltakaan, katsoi vain katsomistaan. Viimein sentään riensi hänkin sinne.
Ja miten iloisesti Elina kääntyi häneen päin ja sitte taas jälleen kuvana seisovaan tyttöön: »Alli, Miihkali elää! Hän on tässä! Katsohan, tämä on minun mieheni!»
»Se ei ole totta!» vastasi Alli.
Elina otti Miihkalia kädestä. »Hän ei tahdo uskoa, että sinä elät ja että minä sain sinut jälleen. Ah, tuskinpa sitä osaan itsekään oikein käsittää. Mutta totta se kuitenkin on. Vastaapas, Miihkali, sano Allille, että me olemme mies ja vaimo.»
»Me olemme mies ja vaimo.»
Alli katsoi hetkisen, horjahtui ja kaatui tunnottomana maahan. Antero katsoi häntä suruisesti, pää kumarruksissa.
»Minun sieluni on musta», supisi hän.
»Me pelotimme, häntä», sanoi Elina. »Hän oli kuullut sinun kaatuneen Isonkyrön kentällä, ja nyt hänestä kaiketi tuntui, kuin olisi nähnyt haudasta nousseen kummituksen. Ah, ehkäpä hän myöskin ajatteli, mitä hän itse on kadottanut.»
Miihkali seisoi hämillään. »Meidän täytyy … pitäisi … se on … auta häntä, Elina, minä en voi.» Hän istuutui etemmäksi muista ja itkeä nyyhki kuin lapsi.
Elina juoksi kellariin ja palasi heti Maija Liisan ja miesten kanssa, sanoen: »Tuossa hän on. Meidän pitää koettaa saada hänet henkiin.»
»No, johan minä sanoin», vastasi Maija Liisa. »Kuka käski hänen mennä yksin Anteron kanssa. Kuka nyt takaa, ett'ei hän ole noiduttu ja onneton ijäksensä. Lapsi raukka! Vettä hänen pitää saada. Tuokaa vettä! Hän on kuin kuollut.»
Kaska toi vettä hatussaan, mutta Maija Liisa ei tyytynyt. »Kaatakaa pois!» sanoi hän. »Eihän tyttö voi juoda hatusta, kun hän nyt tuommoisena on.» Ja hän meni itse talon rappeutuneelle kaivolle, otti siitä vettä Elinan häätuopilla. Pian Alli heräsikin ja nousi istumaan, vaan kaatui uudestaan.
Antero oli levoton, hänkin tavallaan, ja kumartui pyörtyneen puoleen, sanoen: »Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä.»
Maija Liisa tiuskasi äkäsesti hänelle: »Älkää siinä loitsiko enempää pahaa hänelle, kuin jo olette saanut aikaan! Mikähän tytöllä on? Viekäämme hänet kellariin, että saamme häntä rauhassa hoidella.» Alli kannettiin sinne ja Elina meni sinne myöskin, sanoen: »Voi miten onneton hän on, tyttö parka!»
Mutta Antero otti tuopin maasta, meni Miihkalin luo, joka istui aivan liikkumatta, ja sanoi: »Armollinen herra, te olette hyvin onnellinen ja ihan musta. Minunkin sieluni on musta.»
Miihkali katsahti häneen. »Onneton, mitä sinä täällä teet ja mitä tahdot?»
»Minun ei olisi pitänyt syntyä.»
»On paljon muitakin, joiden ei olisi pitänyt syntyä.»
Antero hymyili viekkaasti ja sanoi: »Jos maailma olisi oikea, niin vääryys olisi oikeus, eikä oikeus silloin olisi vääryys, mutta en minä ollut se, vaan Sippola.»
Elina palasi heidän luoksensa ja Miihkali kysyi häneltä: »Milloin tämä onneton tuli tänne?»
»Hän oli täällä ennen meitä», vastasi Elina. »Hän näyttää täällä kuljeksineen jo kauankin ja löytäneen kätköjä. Mutta hänen sielunsa on pimennyt eikä hänellä näytä olevan rauhaa. Hän on hullu.»
»Hulluko! Niin, työmme seuraavat meitä.»
»Sodanko töitä tarkotat?» kysyi Elina.
»Kavaluuden työt. Kun omatunto polttaa sielua, kuihtuu ymmärrys.
Siinähän on jäänyt tuomio Herrallemme.»
Miihkalin ja Elinan puhellessa sulloi Antero tuopin täyteen hiekkaa ja sammalia ja ojentaen sen Miihkalille sanoi: »Katsokaa, ihan musta, ihan musta.»
Elina otti pikarin ja kääntyi Miihkaliin päin. »Katso, tämän ja muutakin ovat lapset löytäneet metsästä. Arvattavasti ovat venäläiset raastaneet sen Pirkkalasta, vaan miten se on joutunut tänne?»
Miihkali otti tuopin. »Kurkien häätuoppi! Niin, meidän häätuoppimme.»
»Vaan miten se on joutunut tänne?»
»Me voitimme venäläisten kuormaston Längelmäellä ja otimme heidän saaliinsa. Siinä oli paljon suomalaisista kodeista ryöstettyä tavaraa ja myöskin tämä tuoppi. Joku, luultavasti Antero, on ollut petollinen ja varastanut meiltä suurimman osan.»
Antero katsoa tuijotti Miihkaliin. »Minun sieluni on musta, ihan musta, ihan musta.» Hän kääntyi ja meni itsekseen supisten metsään.
Elina katsoi murheellisena hänen jälkeensä ja sanoi: »Kohtapa hänen synneistään tuli kosto. Ehkä katumus ja suru ovat riistäneet häneltä ymmärryksen.»
»Ehkä. Toinen ei voi mitata, mitä toisen mielessä kytee.»
Elina tyhjensi tuopin ja pyyhki pois tomun, sanoen: »Miihkali, koska Jumala on niin ihmeellisesti antanut meidän löytää toisemme ja tämän pikarin, josta ensi kerran joimme toistemme onneksi miehenä ja vaimona, niin täyttäkäämme se vielä kerran ja juokaamme yhdessä.»
Hän otti tuopin täyteen vettä ja joi sanoen: »Miihkali, minä juon nuoruutemme ja lapsuutemme rakkauden muistoksi. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi, jos minun sanani eivät ole olleet semmoiset, kuin olisi pitänyt, silloin kuin sinä läksit minun luotani pois taisteluun. Ole varma, että ne sanat kyllä ovat puolestaan kostaneet. Kiitetty olkoon Jumala, kun nyt saan sanoa sinulle, että se hetki on raskaasti rasittanut minun mieltäni yöt päivät.»
Hän joi vielä kerran ja antoi sitte tuopin Miihkalille.
»Sinä olet Jumalan enkeli ja liian hyvä minulle», vastasi Miihkali juodessaan, mutta silloin kuului vieno kilahdus, kultarengas katkesi tuopin ympäriltä, kädet, jotka olivat pitäneet sitä koossa, olivat irtautuneet ja palaset putosivat maahan.
»Minäkö sen nyt tein? Anna anteeksi, Elina!»
»Älä sano alinomaa tuota anna anteeksi, se kuuluu, kuin olisi sinulla kuoleman synti sydämelläsi.»
Miihkalin ei tarvinnut vastata, sillä Alli tuli juuri ulos ja Elina meni osanottavaisesti häntä vastaan, kysyen: »Mitenkä nyt voit, pikku Alli raukka?» Elina yritti syleillä häntä, mutta tyttö työnsi kylmästi ja jäykästi pois.
»Surkuttele itseäsi», sanoi hän.
Miihkali nousi ja astui askeleen heihin päin, sattumalta katsellen Allia silmiin.
»Älä tule lähelle minua», torjui Alli. »Minä en tahdo nähdä sinua!» Ja hän riensi pois metsään päin.
»Alli raukka», virkkoi Elina. »Sinä muistutat hänelle liian paljon sitä, jonka hän on kadottanut. Suru saa hänet mielettömäksi.»
Maija Liisa ja miehet tulivat nyt myöskin ulos, mutta Miihkali ja Elina eivät heitä huomanneet. Käsitysten astuskelivat he edestakaisin pitkin metsän reunaa.
Maija Liisa katseli heitä iloiten ja sanoi muille: »Nuo kaksi ovat nyt iloisimmat ja onnellisimmat koko Suomessa.»
»On minullakin yksi odottamassa, jos hän enää lienee elossa», vastasi
Kaska. »Minä toivon, että Jumala suo meidän nähdä toisemme.»
Maija Liisa kääntyi Eliaksen puoleen, sanoen: »Toivosinpa teidän voivan sanoa samaa, herra Elias, mutta te taidatte olla yksin.»
»Yksin olen ja yksin olen ollut koko elinaikani. Kolmen vuoden ijässä olin, kun äitini kuoli, ja ihmiset sanoivat hänen kuolleen ankarista päivätöistä Surunlinnassa. Muutamien vuosien kuluttua herätti isäni minut eräänä yönä, sanoen: Nouse pois, Elias, sanomaan minulle hyvästi; minä nyt lähden sotaan. Ja hän meni eikä koskaan palannut. Mutta minua kuljetettiin talosta taloon, kunnes kasvoin sen verran, että omin neuvoin tulin toimeen. Siitä asti ei ole kukaan minua odottanut eikä kaivannut.»
Kaska oli siirtynyt etsimään soveliasta sammalta piippuunsa eikä siis kuullut, kun Maija Liisa sanoi: »Puhelivathan ne ihmiset minkä mitäkin teistä Elinan häiden aikaan.»
»Mitä minä huolin ihmisten loruista!»
»No, no, älkäähän pahastuko. Ette te siltä olisi huonompi mies. Kukapa ei mielellään tahtoisi ystävää?»
Elias leppyi ja vastasi melkein surumielisesti: »Ah, Maija Liisa, ette tiedä, miltä tuntuu tuo ajelehtiminen aina lapsuudesta asti ilman kotia ja turvaa ja löytämättä edes yhtään, jolle voisi kertoella kaikki, mikä on rasittanut tai hyvittänyt mieltä koko elinajan. Kaikkialta, missä vain kuljeksin, etsin rauhaa ja kotia. Minulla ei ole koskaan sitä ollut.»
Elina ja Miihkali palasivat heidän luoksensa, ja Miihkali kysyi: »Mitä arvelet, Elias, eikö meidän pitäisi kohta jo palata?»
»Kyllä minä olen valmis», vastasi hän.
Maija Liisa löi ihmeissään kätensä yhteen, huudahtaen: »Ilmanko ruokaa ja lepoa! Sanokaa te, rouva Elina, ett'eivät he saa niin lähteä. Meillä on koko joukko paistettuja lintuja, ja sitä paitsi onhan nyt pimeä yö. Mihinkä te nyt menisitte. Odottakaa toki, kunnes päivä rupeaa valkenemaan.»
Elias katsoi Miihkalia ja sanoi: »Sinä kyllä näytät tarvitsevan lepoa, mutta jos et sitä saa täällä, niin et sitä saa sielläkään.»
»Kun olen kestänyt tähän asti, niin kyllä kestän vielä loppuunkin.»
»Entä jos kaadut väsymykseesi, ennenkuin loppu tuleekaan?» jatkoi Elias.
»Parempi teidän on levätä täällä kuin kaatua kesken tielle», sanoi
Kaska, joka nyt oli myöskin palannut muiden luo.
»Miksi ette pyydä herra Miihkalia viipymään, rouva Elina?» ihmetteli
Maija Liisa.
»Minun pyyntöni», vastasi Elina, »tietää ja kuulee hän sanomattakin. Minä olen ehkä pyydellyt häntä enemmän, kuin olisi pitänytkään. Mutta minä vielä pyydän kerran, ehkäpä viimeisen: viivy täällä huomisaamuun!»
»No niin, minä viivyn», vastasi Miihkali hitaasti.
»Jumala olkoon kiitetty niistä sanoistanne», sanoi Maija Liisa. »Tulkaa minun kanssani, Kaska auttamaan minua sisällä. Olisipa kuitenkin ollut hirveätä, jos he eivät olisi mitään maistaneet meillä.»
Kaska ja Maija Liisa riensivät kellariin ja toiset istuutuivat lähelle sen suuta. Elina katsoi rukoilevasti Miihkalia silmiin ja sanoi: »Sinun pitää viipyä täällä mielelläsi eikä ainoastaan pakosta.»
»Toivokaamme, ett'ei meidän tarvitse sitä katua», vastasi hän.
»Paras pitää hyvänään kaikki, niinkuin on. Tulevaisuus on Jumalan kädessä ja hän tietää, ett'emme nyt voi tehdä toisin», sanoi Elias.
Ne sanat johtivat Elinan mieleen miesten toimet ja hän kysyi:
»Kohta me eroamme taas, enkä minä vielä tiedä vähintäkään teidän puuhistanne tai mitä on tulossa.»
»Tuossa istuu Keuruun miesten päällikkö ja etevimpänä heistä mainittakoon hänen veljensä. Koko Suomi horjuu ja kukistuu idästä puhaltelevan kuuman myrskyn voimasta, mutta Keuruun seutu ei vielä tunnusta itseään voitetuksi.»
»Mutta», vastusti Elina, »kouran täysi miehiä voitetussa maassa, mitä te saatte aikaan? Kohta teidät voitetaan, niin että joudutte turmioon.»
»Pitää vain voittaa aikaa», sanoi Miihkali, »ja viivyttää vihollista niin kauan kun voimme. Kun Kaarle-kuningas palaa, tottahan silloin keksitään neuvoja, ja hänen voimansa kasvaa kaksinkertaiseksi, kun hän näkee meidän pysyneen hänelle ja valtakunnalle uskollisina viimeiseen asti.»
»Jumala suokoon hänen palata pian!» huokasi Elina. »Minusta vain näyttää kaikki apu tulevan nyt liian myöhään. Minä pelkään onnen luopuneen meistä ainiaaksi.»
»Jos velvollisuus pettää, luopuu onnikin», vastasi Miihkali.
»Miten onnelliset te miehet olette», virkkoi Elina, »te voitte rakennella suuria aikeita ja toteuttaa ne. Me naiset voimme ainoastaan ikävöidä ja itseksemme toivoa olevamme teidän kaltaisia, mutta meidän täytyy samalla tukeuttaa ne ajatukset, jotka ovat meille liian korkealla. Ja kuitenkin, miten mielellämme antaisimmekaan osamme kaikkeen siihen, joka on suurta ja ylevää.»
»Älkää surko», vastusti Elias, »naisen osaa elämässä, rouva Elina, tai hänen hiljaista vaikutusalaansa. Kun tarkoin katsotaan, niin hiljaiset pyrinnöt ne enemmän vaikuttavatkin kuin kaikki huudot.»
Elina ei tiennyt, pitikö hänen uskoa noita sanoja. Hän katsoi kysyvästi
Miihkaliin, joka sanoi:
»Niin, niin, kyllä se on niin. Kun miekka putoaa meidän rauenneesta kädestämme ja meidän työmme päättyy, silloin elää ja kukoistaa teidän työnne tulevien aikojen varalle.»
»Jos me silloin vielä elämme, niin lähinnä Jumalaa kiittäkäämme niitä, jotka ovat turvanneet maata ja meitä.»
»Mitä me olemme puolustaneet, sitä te rakastakaa ja hoitakaa», lisäsi
Miihkali. »Siitä riippuu koko tulevaisuus.»
Elina katsoi häntä silmiin. »Se on oleva minulla lohdutuksena, kun sinä olet poissa ja minä istun yksinäni erämaassa, ajatellen, että sinä et ehkä koskaan enää palaa. Mutta uni ei anna minun sielulleni rauhaa, ennenkuin sinä näyttäydyt, niin että minä tiedän, missä olet, ja kun sinä tulet, tervehdin minä sinun varjoasi, niinkuin yksinäinen vaeltaja tervehtii loistavaa tähteä, joka pilkuttaa öisten pilvien välistä.»
Miihkali vastasi: »Suru kasvattaa suuria ajatuksia ja Jumala antaa sinulle voimaa ne toteuttaa. Lupaa kestää elämää, lupaa säästää voimiasi, siitä riippuu tulevaisuus; Herra on sinun kanssasi.»
»Jospa sinäkin olisit!»
Maija Liisa tuli kutsumaan sisälle. »Illallinen on valmiina, älkää viipykö.»
Kaikki nousivat ja menivät sisään. Mutta taivaan rannalta näkyi nousevan kuun reuna ja mitä pitemmälle yö kului, sitä laajemmalti kirkasti se lempeällä valollaan metsien hämärää. Kaikki oli hiljaa ylt'ympärillä, ainoastaan Antero leikitteli risuilla, joita hän selällään maaten viskoi ylös ja otti jälleen kiinni. Sitte nousi hän ja nojasi selin suureen kiveen sekä supisten repi havuja oksista, joita riippui hänen päänsä päällä.
»Ihan musta, ihan musta», mutisi hän, kun Alli hitaasti lähestyi metsästä päin ja istuutui kivelle vähän, matkan päähän kellarin suusta. Kädet olivat hänellä jäykkinä sylissä ja silmät puoli ummessa. Sillä lailla hän istui hetkisen, mutta viimein kuului astuntaa. Kaska tuli. Nähtyään tytön kalpeana katsoa tuijottavan, meni sotamies hänen luoksensa ja kysyi:
»Miksi istutte täällä? Teitä kaivattiin sisällä; me pelkäsimme teidän joutuneen johonkin onnettomuuteen.»
Alli katsoi yhä häneen, vastaamatta mitään. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen sotamiehen sanoja.
»Mitenkä te voitte?» kysyi Kaska edelleen. »Oletteko sairas vai onko säikäys vienyt teiltä ymmärryksen?»
»En tiedä. Kaikki ajatukseni seisovat, mutta en minä ole kipeä. Mitä pitää minun tehdä? Onko tässä vaara tulossa? Sanokaa vain, sillä tänä yönä minä jaksan paljon.»
»Menkää levolle, te olette työskennelleet yli voimienne.»
Alli oli noussut seisomaan, mutta istuutui nyt jälleen, ja äsken niin kurjannäköiset kasvot muuttuivat vähitellen sangen murheellisiksi. Kaska ei tiennyt mitä ajatella hänestä; hän aikoi jo lähteä tiehensä, vaan silloin Alli osotti Anteroa ja sanoi: »Katsokaas tuota! Hän istuu ja pieksää itseään. Näettekö, miten hän repii oksia ja nauraa omalle surullensa? Miksi on hän syntynyt maailmaan? Määrääköhän Herra onnea toiselle ja onnettomuutta toiselle samana päivänä? Kun tuo Antero istui äitinsä polvella, silloin ei hän aavistanut, mitä pojalle oli tulossa, eikä poika aavistanut sitä itsekään.»
»Sitä ei kukaan tiedä edeltäpäin», arveli Kaska. »Mutta kuka käski häntä tekemään vääryyttä?»
»Kukapa tietää hänen sitä tehneenkään, ja jos hän on tehnyt, kuka voi sanoa hänen tienneen sen olleen väärin?»
»Moni talonpoika», sanoi Kaska, »kertoi hänen olleen hyvän ystävän Sippolalle, ja saattaapa olla hyvinkin mahdollista, että hän astui Sippolan jäljissä sitä tietä, jota myöten Sippola opasti venäläisiä hyökkäämään meidän selkäämme Isonkyrön taistelussa. Eikä Antero siltä olisi pahempi kuin De la Barre, joka pakeni koko ratsujoukon kanssa jättäen meidät pulaan; mutta kun kavalletaan maa vihollisille, niin tietäkööt kavaltajat samalla, että se on pirullinen teko ja ett'ei sielu siitä suinkaan voi odottaa mitään iloa.»
»Käykö niin kaikille, jotka kavaltavat?»
»Kyllä se on kaikki merkittynä taivaallisen Isän kirjoissa ja se maksetaan heille ilman meidän rukouksiamme.»
»Ikuisella kadotuksellako?»
»Niin, niin», arveli Kaska. »En minä ole oppinut kirjataitoa, mutta sen verran toki tiedän, että ijankaikkinen kadotus on ijankaikkinen.»
Alli kumartui ja peitti kasvonsa käsillään.
»Miksikä tuosta rupeatte niin kovin suremaan?» sanoi Kaska. »Eihän Antero ole ainoa semmoinen, mutta moni pääsee myöskin Herran iloon, ja sinne pääsette ainakin te, Alli, tehän olette vielä niin nuori ja viaton.»
Alli nousi. »Ah, enpä suinkaan, en läheskään! Ettekö tiedä ketään pyhää miestä tai vaimoa, joka taipuisi rukoilemaan tai pitämään sielumessua niiden edestä, jotka ovat kuolleet? Minä tarvitsisin semmoisen. Ettekö tiedä ketään?»
Kaska mietti vähän. »Miehillä ei ole kellään nyt aikaa semmoisiin toimiin ja vähäpä niitä on, jotka siihen kykenisivätkään, koska ei ole enää pappeja maassa. Naisista en myöskään tunne ketään, ell'ei juuri rouva Elina sopisi. Mutta, kuten jo sanoin, te olette vielä liian nuori ja viaton, ollaksenne semmoisessa sielunhädässä, ja muuten sanotaankin nykyään sielumessua vain paavin vehkeiksi ja tyhjiksi loruiksi, joista ei ole mitään apua.»
»No mikä sitte auttaa?»
»Minä olen taitamaton mies», arveli Kaska, »enkä tiedä muuta kuin että niin täytyy käydä, kuin käy. Jumala antakoon anteeksi, pitäisihän kyllä asiaa enemmän miettiä ja kysellä muiltakin, mutta onko siihen nyt ollut aikaa?»
Alli ei vastannut mitään. Kaska sentähden viimein palasi sisään.