XXXIII.
Tunnustus.
Alli ei huomannut edes Kaskan poismenoakaan. Hän katseli kauas avaruuteen, ikäänkuin odotellen apua näkymättömyydestä ja lausui hiljaa itsekseen: »Sielumessu, sielumessu!» Viimein tunkeutui hänen sielunsa kapina ilmi, ja melkein tajuamattansa, mitä teki, alkoi hän puoleksi unhottuneen laulun, jota oli hänen lapsuutensa aikana laulettu Pohjois-Suomessa:
»Oi, suuri Herra Jumala,
Armahda tuskiani!
Sä olet mailman auttaja,
Sä olet ainoani.
Sun valtas voittaa kuoleman,
Sä voitkin meitä pelastaa
Viel' kadotuksen reunalta.»
Laulu kaikui Miihkalin korviin, hänen seisoessaan kellarin suulla puhelemassa Kaskan kanssa; hän läksi ulos. Kaska huomasi sen ja sanoi: »Minun mielestäni olisi teidän parempi maata rauhassa tämä vähäinen aika kuin mennä kuuntelemaan vanhoja lauluja.»
»Ei», vastasi Miihkali, »kyllä minä menen. Täällä on niin umpinaista, että täällä on vaikea tulla toimeen.»
»Tehkää miten tahdotte, oma asiannepahan on.»
Kaska siirtyi syrjään ja Miihkali läksi. Hän astui suoraan Allin luo ja seisatti hänen eteensä. Alli hypähti seisomaan hänen tullessansa, mutta istuutui jälleen; kumpikaan ei virkkanut mitään. Viimein nousi hän uudestaan. Silloin Miihkali veti puukon tupestaan, pani sen Allin käteen ja paljasti rintansa, sanoen:
»Ota henkeni, jos tahdot! Se on ollut maamme omana, mutta sellaisena, kuin nyt olen, en minä enää sitä hyödytä. Synti rasittaa raskaasti minua. Jos tahdot sovinnoksi surmata minut niin tee se.»
»Te olette jo uhrattu», vastasi Alli tukehtuvalla äänellä.
»Oman mielenikö tuomiosta? Olen!»
»Ei, vaan minun tuomiostani!»
»Sinä et voi rangaista minua niin ankarasti, kuin itse tahtoisin. Ja kuitenkin, vaikka tätä rangaistusta olisi nyt kuluneena aikana joka hetki näytetty minulle tulevaisuudentajuna, niin, sen tiedän varmaan, se ei olisi tehnyt minua toisenlaiseksi, sillä minä rakastan sinua, Alli, enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Jos tämä rakkaus on synti, niin olen tehnyt syntiä, mutta pettänyt minä en ole sinua.»
»Kun olitte toisen oma ja tiesitte, mikä rangaistus tulee tämmöisestä synnistä, miksi ette sitte säästänyt itseänne ja minua?»
Miihkali katsoi häntä. »Vähänpä tiedät, miten todella rakastetaan, jos luulet rangaistuksen pelon saavan ketään peräytymään. Ja kaikkein vähimmin ajattelin minä itseäni, sillä maamme oli minulla kaikki kaikessa, mutta sinä minua pidit voimissani ajan verisellä merellä. Yksi ainoa katseesi, yksi kädenpuristus antoi voimaa koko päivän vaivoihin, ja kun sinä kiitit minua siitä, mitä tein, silloin tunsin itseni kyllin väkeväksi taistelemaan koko maailman mahtia vastaan. Ja ett'en minä yksin ollut onnellinen, näin sinun loistavista silmistäsi. Kaikki entisyys oli unhottuneena takanani, minulla ei ollut mitään entisyyttä eikä mitään tulevaisuutta, mutta minä elin valon ja varjojen maailmassa. Sinä olit valona näyttämässä minulle tietä, sinä sait minut tyytymään kaikkeen siihen pimeyteen, joka tätä aikaa synkistyttää? Nyt seison tässä menettäneenä kaikki tyyni. Sinä et ehkä usko, mitä nyt sanoin, mutta elä vielä vähän aikaa, niin huomaatpa sanani tosiksi. Kerran kyllä käsität, että minä kunnioitin sinua enemmän kuin ketään muuta ja rakastin sinua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Minä uhrasin itseni sinun tähtesi.»
»Ah, jospa en koskaan olisi lähtenyt kotoani valoisasta Pohjolasta.»
»Sano, että annat minulle anteeksi!» pyysi Miihkali.
»Antakaa minun puhua kaikki», vastasi Alli, »ja päättäkää sitte, kummalla meistä on enempi anteeksi annettavaa.»
»Jospa minulla olisi edes yhtään.»
»Nämä sanat olisitte saattaneet sanoa minulle siihen aikaan, kun minä tyttärenä iloitsin isäni kodissa, kun äitini minua hellästi hyväili ja kun minä huolettomasti leikin sisarusteni piirissä. Suloinen kuin aamurusko oli nuori mieleni. Pohjolan valoisa kesä ei ole niin kirkas, kuin minun sieluni oli nuoruuden aikana. Niinkuin koivu kasvaa korkeiden pihlajain suojassa, tietämättä vielä mitään myrskyistä ja aivan aavistamatta vielä kesäajan kuumuutta, niin kului minunkin nuoruuteni onnessa ja toivoni oli raitis. Mutta, niinkuin tiedätte, ilo muuttui äkisti, surun myrskyt kaatelivat kaikki ympäriltäni ja minä seisoin kuin oksaton ja lehdetön puu palolla, josta kaikki muu oli palanut tuhaksi. Poissa olivat nuoruuteni aikaiset tuet, poissa kaikki, mikä oli ollut rakasta ja kallista. Valo oli pimennyt yöksi ja epätoivoksi; kaipauksessa ja surussa ei ollut edes sitäkään lohdutusta, että omaiseni olisivat päässeet kuoleman rauhaan. Miten minä ponnistelin, etsin ja taistelin, te kyllä tiedätte, mutta Jumala yksin on nähnyt ja lukenut, mitä minä sill'aikaa kärsin. Senköhän tähden hän viimein satutti teidät minun tielleni ja minut teidän tiellenne? Tahtoikohan hän antaa minun sydämeni vielä aavistaa elämän iloa ja sitäköhän varten minun annettiin teidän silmillänne katsella korkeinta, mitä elämässä on, sitä, joka lepyttää meidät vaikeuksille? Sitäköhän varten, vaiko vain minun raskaan kohtaloni tekemiseksi vielä raskaammaksi, niin että saisin kärsiä kaikkein raskainta?»
»Anna minulle anteeksi, Alli!» pyysi Miihkali, mutta Alli jatkoi:
»Ihanana seisoitte te minun nuoren mieleni näkyvissä niinkuin aurinko kahden sadepilven välillä ja niinkuin kuun loiste järven pinnalla, koko muun maailman ollessa pimeyden verhossa. Ah, Miihkali, voimakkaasti käytitte te miekkaa taistelun päivinä, teidän äänenne kaikui kirkkaana sotilastemme rivien läpi ja maamme miehet tottelivat teidän kehottavia sanojanne. Mutta lempeänä seisoitte voitetun sivulla, eikä turvattomain veri ole koskaan tahrannut teidän miekkaanne. Jalolta näytitte te minusta silloin, mutta vielä jalommalta yksinäisessä teltassa, kun yhdessä luimme raamattua, ja jaloimmalta silloin, kun puhuitte totuuden kieltä ja opetitte, mikä elämässä oli arvokkainta rakastaa ja henkensäkin uhrauksella kannattaa. Totisena kuin totuus itse seisoitte taistelussa, totisena ja uskollisena turvana kaikkea pahaa vastaan, mitä on rauhassa. Luottamus teihin oli minulla rauhana, voimana ja toivona hädässä. Tiedättekö nyt, mitä minulle annoitte ja minulta jälleen otitte?»
»Tiedän.»
»Kun täällä näin, mitä äsken näin, ja kuulin äskeiset sananne, silloin musteni silmissäni maailma ja sieluni muuttui mustaksi. Syntisiä ajatuksia tunkeutui sydämeeni ja ne puhuivat mahtavasti koston lohdutuksesta. Tahtomattani kuljin, mihin tuskan huumaavat henget minua veivät, heittäydyin metsän pimeydessä maahan ja rukoilin, niin että sydän oli pakahtua, ja kyynelettömät silmäni tähystelivät taivasta toivotellen, että Jumala antaisi sinulle surua ja hätää ja tuskaa ja ottaisi kätensä pois sinulta koko elinajaksesi eikä koskaan enää soisi sinulle iloa. Katso, käteni ovat vielä punaiset, niin kovasti minä niitä puristin yhteen, kun panin ne ristiin ja rukoilin pahaa, surua ja tuskaa sille, jota olen rakastanut.»
Miihkalia melkein pyörrytti, ja hän tarttui Alliin käsiin. »Alli, minä rakastan sinua yli kaikkea ja olen niin tehnyt ensi hetkestä asti, kun sinut näin. Mutta korkeammalle rakkauttani olen kuitenkin asettanut omantunnon vapauden, sentähden en ole sinulle sanonut kaikkea.»
Alli seisoi myöskin melkein menehtyneenä ja sanoi vain hiljaa: »Synti lepää meidän päällämme!»
»Tulkoon se vain minun päälleni», vastasi Miihkali. »Minun kätenihän sinut eksytti.»
»Mutta minun sydämeni toivotteli synnin rangaistusta ja kirousta sinun elämällesi. Anna minulle anteeksi! Ah, sinä et tiedä, miten oli. Oli niin hirmuisen hirmuista ja on vieläkin; minähän olen riistänyt kaiken ilon ja onnen sinulta. Antakoon Jumala anteeksi ja sovittakoon, mitä me surkuteltavat raukat olemme rikkoneet!»
»Älä itke, Alli. Ei tässä ole apua kyynelistä. Ottakaamme turvaksemme se voima, joka meillä vielä on jäljellä, ja etsikäämme häntä, joka on tie, totuus ja elämä, joka arvaa meidän heikkoutemme ja jonka, armo voi vielä palauttaa eksyneet. Uhratkaamme päivät, jotka meillä vielä on jäljellä ja turvatkaamme Suomelle se, mikä elämässä on korkeinta ja parasta. Ehkäpä hän, joka kaikki sovittaa, kuulee katumuksemme ja viimein antaa meille isänmaan povessa levon suureen tuomiopäivään asti ja sitte tuomitsee meitä lempeästi.»
»Uskotko niin?» kysyi Alli katsoen kyyneleisillä silmillä häneen.
»Minun täytyy luottaa siihen, jaksaakseni kantaa elämää. Mutta kohtahan nämä hetket loppuvat; minun täytyy palata väkeni luo. Seuraa silloin minua!»
Taas katsoi Alli kysyvästi Miihkaliin, ja hänen kalpeat kasvonsa hiukan punastuivat, kun hän kysyi: »Minäkö?»
»Alli, minä en jaksa mennä yksin.»
»Jos äitini ja isäni nyt näkisivät meidät, kieltäisivät he minua lähtemästä sinun kanssasi, sen tiedän varmaan. Älä pyydä minua korjaamaan syntiä synnillä.»
Miihkali seisoi vaiti, pää kumarruksissa. Alli kysyi viimein: »Mitä mietit?»
»Että sinä olet ennenkin ollut meistä vahvempi.»
XXXIV.
Sissien viimeinen taistelu.
Kaska riensi ulos heidän luoksensa: »Kuulitteko?«
»En. Mitä?» kysyi Miihkali.
»Kuunnelkaa! Ettekö kuule mitään?» Kaska heittäytyi korvalleen kuuntelemaan maasta ja hypähti heti jälleen seisomaan. »Niin, kyllä ne tulevat! Kumartukaa maahan, niin kuulette.»
»Mitä sitte?» Ja Miihkalikin painoi korvansa maahan, vaan hypähti heti jälleen ylös. »Myrsky on tulossa!»
Alli oli myöskin kuunnellut ja ymmärtänyt äänen. »Se kuuluu pohjoisesta päin», sanoi hän.
»Missä miehet ovat? Minun täytyy joutua pois!» huudahti Miihkali.
»Taivaan nimessä, niin, joutukaa!» sanoi Kaska. »Ja Elias kun makaa!» lisäsi hän vielä, rientäen kellariin.
Miihkali otti Allia kädestä. »Anna minulle anteeksi nyt ja ijankaikkisesti! Ja hyvästi! Minä tunnen, että nyt menen kuolemaan.»
»Anna minun sitte jäähyväisiksi siunata sinun muistoasi.»
Kaska ja Elias tulivat juosten ulos ja heidän jäljissään naiset.
»Ääni lähenee lähenemistään. Kellariin kuuluu jo selvään ammunta», sanoi Elias, ja Kaska lisäsi: »Kuuluuhan jo täällä ulkonakin: se on kuin tuhansien ratsumiesten pauhu.»
»Minä pelkään, että kaikki vastarinta on turha vaiva», sanoi Elias Miihkalille. »Ethän sinä enää saa miehiämme kootuksi, jos heidät kerran on hajotettu.»
»Koettaa voin, mutta koettamatta en voi jättää.»
»Anna minun kuolla kanssasi!» pyysi Elina.
»Jää sinä eloon ja koeta löytää onnea. Sinä voit vielä hyödyttää elämälläsi, vaan minä ainoastaan kuolemalla.» Hän pusersi nopeasti Elinan kättä ja sanoi Maija Liisalle: »Auttakaa Elinaa ja jääkää hyvästi!»
Maija Liisa itki. »Mitä varten teidän tarvitsee syöstä itseänne ja miehiänne kuolemaan, kun ei enää ole voiton toivoa?»
»Kukapa meistä arvaa, mikä on tarpeen?» vastasi Miihkali.
Sotilaat riensivät pois ja naiset menivät jäljestä näkemään vielä viimeisen vilahduksen heistä. Mutta Elias katsahti taaksensa ja huusi vakavasti ja käskevästi:
»Palatkaa takaisin Herran tähden!»
Pois riensivät miehet pohjoista kohti. Miihkali oli ehtinyt edelle ja juosten joudutti menoaan. Sodan hälinä kuului yhä lähempää ja viimein joitakuita suomalaisia sotilaita juoksi häntä vastaan, jäljissä vihollisia. Viisi venäläistä syöksyi näkyviin, mutta Miihkalin tarkka luoti kaatoi jo matkan päästä kaksi, kolmannelta halkasi pään hänen miekkansa ja muut kaksi pakenivat. Miihkali seurasi pakenevia ja saapui kohta erään oman miehensä luo, joka oli kuolemaisillaan vetäytynyt suuren männyn alle.
»Oletteko vielä elossa, Marttila?» kysyi hän. »Koettakaa kertoa, mitä on tapahtunut siitä asti, kun minä läksin.»
Kuoleva sotilas vastasi: »Kaikki on tapahtunut ja kaikki on hukassa. Venäläiset tulivat pitkin Keuruun järveä Kivilahteen ja hyökkäsivät päällemme kuin ampiaiset niityllä kesäpäivänä. Ampiala koetti muutamien miesten kanssa suojella selkäämme, kun taistellen tunkeusimme vihollisrivien läpi. Hän taisteli kuin mies, vaan nyt hän jo on kaatunut ja kalvennut ainiaaksi nuoruutensa paraassa kukoistuksessa.»
Marttilan ääni sammui. Hän nojasi päätään metsän sammaleiseen kiveen ja sulki silmänsä; kuolon huokaus puhkesi hänen kylmenevästä rinnastaan. Miihkali luki hiljaa rauhan rukouksen sankarin sielulle ja riensi edelleen. Elias ja Kaska olivat kulkeneet toista tietä, vaan hekin kohtasivat omaa väkeä hajalla pakenemassa, muiden joukossa Yrjönkin, joka huomattuaan Eliaksen huusi kovalla äänellä:
»Seis, miehet! Pysähtykää! Missä on Miihkali?»
»Eikö hän ole täällä? No, sitten hän rientää leiriin.»
Mutta Yrjö vastasi: »Täällä häntä ei ole ja vielä vähemmin hän pääsee leiriin, sillä siellä on kaikki lopussa ja hukassa.»
»Piiritettiinkö meidät sitte?»
»Venäläiset tulivat», kertoi Yrjö, »ratsu- ja jalkaväkeä tuhansittain. Me tunkeuduimme heidän riviensä läpi, mutta moni jäi taistelukentälle ainiaaksi. Heidän joukossaan oli Ampialakin. Hänen ylpeä sielunsa itki, kun meidän täytyy paeta, mutta hän ei väistänyt, hän seisoi muutamien miesten kanssa kuin tulimuuri, suojellen meitä, joiden täytyy väistyä. Mutta missä on Miihkali?»
»Me erosimme emmekä tiedä hänestä sen enempää, hän ehti paljon meitä edelle.»
Toisia sotamiehiä tuli eri tahoilta ja Kaska sanoi ennen tulleille:
»Ehkäpä nuo tietävät enemmän kuin me.»
Joku huusi heille: »Hoi, pojat! Missä on Miihkali?»
Muuan talonpoika vastasi: »Sitähän kaikki kyselevät, vaan vastausta en ole keltään kuullut.»
»Eikö hän tullut sinua vastaan?» kysyi Elias. »Ehkäpä hän on rientänyt leiriin.»
»Ei», virkkoi toinen, »kyllä hän on täällä päin, siellä on kaikki hukassa, tulta ja savua vain on leirin paikalla. Sinervämäen luona koetimme uudestaan vastustaa, mutta meidän joukkomme ei järjestynyt; venäläisiä oli liian paljo. Kaikki sankarillisuus oli turha vaiva.»
»Onkohan sitte Miihkalikin hukassa?» kysyi Kaska suruissaan.
»Hänen kätensä oli tänään heikko», sanoi Elias, »ja kasvonsa kalpeat.
Suokoon Jumala, ett'eivät olisi vanginneet häntä elävänä.»
»Suuret palkinnot oli luvattu hänen päästänsä. Liian hyvä hän olisi kuolemaan muuten kuin sankarin tavalla!» kuului ääniä joukosta.
Torven ääntä ja huutoa kuului kukkulalta. Miihkali astui sieltä nopeasti alas pienoisen joukon kanssa, jonka oli ehtinyt koota ympärilleen. Hän oli pistänyt punaisen vyönsä miekkansa kärkeen ja kantoi asettansa pystyssä, niin että kapea vyö liehui kuin sotalippu aamutuulessa.
»Tuolla hän on! Tuolla! Miihkali! Vieläkö elät nähdäksesi meidät täällä suruun vaipuneena?» huusivat miehet alhaalta ja Miihkali vastasi:
»Kyllä minä elän ja tapaan teidät surun vallassa.»
»Ei tässä juuri enää taida olla toivon varaa», sanoi Kaska, mutta toinen ääni vastasi:
»Missä sydän vielä sykkii sankarien rinnassa, siellä on aina toki toivoakin. Näytä meille tietä, Miihkali, niin me seuraamme sinua! Eikö niin miehet?»
Mutta synkän näköisenä vastasi Miihkali: »Jumala ei tahdo suoda meille voittoa. Tähän päivään asti olen ilolla koonnut teitä ympärilleni, vaan nyt pelkään Herran olevan teitä vastaan minun tähteni. Sentähden ei pidä olla kellekään häpeäksi, jos hän valitsee toisen päällikön, eikä kenenkään pidä uskaltaa häväistä minua siitä, että minä päästän teidät vapaaksi. Menkää rauhassa ja valitkaa itsellenne toinen päämies.»
Mutta kuului vastustavia ääniä: »Ei, ei niin! Teidän pitää pysyä meidän kanssamme! Vai onko täällä ketään, joka toisin ajattelee? Hän astukoon kohta esiin!»
»Parempaa päällikköä emme koskaan saa.»
Miihkali vastasi: »Katsokaamme kaikkia sen verran valoisena ja pimeänä, kuin todella on. Kun me Isonkyrön taistelun jälkeen vähän hengähdimme ja kivekkäinä kokouduimme tänne maata puolustamaan, silloin huomasimme Tarhianjärven kannaksen siksi paikaksi, joka paraiten soveltui meidän aikeillemme. Me kaivoimme ja linnotimme itsellemme tänne paikan, me kestimme kauan ja vallitsimme seutua, mutta nyt on se paikka menetetty. Mistä ei ennen kukaan päässyt luvatta ohi, se paikka on nyt vihollisella ja siitä tie avoinna sen kulkea läpi koko maan. Meidän valtamme on loppunut Suomen sydämestä.»
»Mutta ei heidän pidä saada rauhaa nauttia siitä voitosta?»
»Ei, ei yhtään rauhaa yöllä eikä päivällä. Maa on meidän!» sanoivat miehet joka taholta.
»Tahdotteko kaikki samoin?» kysyi Miihkali.
»Tahdomme!» vastattiin raikkaasti.
»Hyvä, jos kaikki olemme yksimieliset», jatkoi päällikkö. »Långström ja Kärkisudd taistelevat pohjoispuolella ja Löfving tekee parastansa etelässä; koettakaamme me sitte Jumalan nimessä kestää sisämaassa.»
»Eikö niin, miehet, me seisomme eikä kukaan väisty?» kysyi joku ja toiset vastasivat:
»Kyllä me seisomme niin kauan, kun hengissä pysymme.»
»Kiitos urhoollisuudestanne, sotatoverit!» sanoi Miihkali. »Se kirkastaa kuin lämmittävä aurinko miehen vaipuvaa rohkeutta. Pysykäämme siis vielä kerran yhdessä ja taistelkaamme kuin miehet Ruotsin kuninkaan ja Ruotsin lain puolesta ja turvatkaamme niitä Suomelle!»
»Maa on meidän, kirkko ja laki ovat myöskin meidän, eikä kukaan saa niitä meiltä ryöstää!» kuului miesten joukosta.
Koko tämän ajan oli Elias seisonut yksin ja vaiti. Nyt kysyi hän kolkosti: »Sallitaanko yksinäisenkin puhua?»
»Tässä ei mikään sido vapaata miestä», vastasi Miihkali ja Elias jatkoi:
»Minä seisoin voimakkaana ja luotin itseeni niin kauan, kun koko maa katseli meihin toivolla ja luottamuksella. Nyt maa itse vetäytyy pois ja pyytää Jumalalta itselleen armoa semmoisesta avusta, kuin me sille annamme. Mutta missä kansan usko ja luottamus ei ole tukena, siinä on kaikki hukassa. Meidän lippumme ei enää kulje voittoon, vaan kuolemaan, vietäköönpä sitä minne päin hyvänsä.»
»Tosin», vastasi Miihkali, »maa kärsii ja sille kostetaan meidän voittomme. Mitä vastaatte siihen, miehet?»
Eräs vanhimmista vastasi: »Eihän nälkäistä nukuta eikä surulle kannata nauraa, mutta minä sanon niinkuin teidän veljenne Yrjö, sankareista sankarillisin: Toden totta maa pettää miehen, jos mies pettää maat. Kaikkien, jotka täällä elävät, täytyy kärsiä meidän kanssamme tulevaisuuden tähden.»
Toinenkin astui nyt esiin, sanoen: »Eipä sovi miekan levätä niin kauan, kun meillä on käsiä sitä liikuttaa.» Ja kolmas lausui: »Tietysti on sotilaan velvollisuus taistella maansa puolesta niin kauan, kun on voimia jäljellä.»
Mutta Elias pysyi kuitenkin omassa ajatuksessaan. »Suuret sarvet ovat härjän kunnia, ja kun sankarit taistelevat, vapisee pelkuri, mutta kullakin työllä on oma aikansa: ken ei huoli viisauden neuvoista, saa vuodattaa verensä hulluuden miekkaan.»
»Sodan ammatti on meidän työmme, ja missä velvollisuudesta luovutaan, siinä ei ole onneakaan!» huudettiin hänelle vastaan.
Nyt oli jo Miihkalin päätös valmiina. »No, Jumalan nimessä sitte!» sanoi hän. »Vuodata vielä vähän aikaa vertasi meidän kanssamme, oma maamme! Rukoilkaa, miehet, Jumalaa, ett'ei hän, jolla valta on, ottaisi henkeämme niinkuin vaipuvia aaltoja, joista ei jää mitään merkkiä jäljelle. Heittäkööt nämä myrskyt rannalle ijankaikkisuuden ja katoomattomuuden siemenen niille, jotka meidän jäljissämme huokaillen ja ikävöiden astuskelevat Suomen maita! Eespäin kukkuloille!»
Miihkali kääntyi etelää kohti ja miehet seurasivat häntä Ampialan korkealle harjulle päin. Mutta eivätpä he ehtineet pitkälle, kun jo kasakoita ja jalkaväkeä syöksyi heidän päällensä. Vaikka suomalaiset sankarit olivatkin väsyneet ja liian vähälukuiset mahtavaan viholliseen verraten, pääsivät he taistelemalla kuitenkin rivien läpi, mutta siinäpä myöskin kaatui toinen toisensa jälkeen, niin että viimein olivat ainoastaan Härkmanin pojat ja Elias jäljellä. He koettivat paeta läheiseen torppaan, mutta siinä oli ainoastaan sauna säilynyt hävitykseltä; siihen he nyt pyrkivät. Viholliset ajoivat heitä takaa. Joka hetki oli kallis, mutta yht'äkkiä loppuivat Eliaksen voimat. Monesta haavasta vuotaen verta vaipui hän maahan, sanoen: »Älkää minun tähteni viipykö, rientäkää vain eteenpäin, minä en enää jaksa.»
Sanaakaan virkkamatta kumartui Miihkali, Yrjö auttoi, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli Elias kätkettynä vesakkoon. Siellä Miihkali vielä kerran ojensi hänelle kätensä, sanoen viimeiset jäähyväiset ja viime terveiset Elinalle. Samoin antoi Yrjökin kättä, ja sitte veljekset riensivät edelleen. Jo olivat he perillä, Miihkali oli jo saunassa ja Yrjö oli kumartumassa ovesta sisään, vaan silloin eräs venäläinen, joka oli pistänyt hopealuodin pyssyynsä, laukasi häntä kohti. Luoti osui, lävisti vasemman rintakehän ja pysähtyi selkään. Venäläinen riemuitsi: »Pyhä Nikolai kuuli rukoukseni! Vihitty luoti tarttui. Nyt on tuo haavottumaton voitettuna!» Mutta eipä siihenkään vielä taistelu päättynyt, vaikka pikku sauna oli jo piiritettynä. Iskuja sateli ovella ja musta veri juoksi virtanaan sekä hyökkääjäin että puolustajain haavoista. Yrjön käsi oli hervakka, mutta Miihkali taisteli kuin mies ja kaatoi vielä viime hetkenään monta; vaan herposivatpa viimein hänenkin voimansa. Tukeuttava savu ympäröi hänet, viholliset olivat sytyttäneet saunan tuleen. Pimeä oli öinen taivas, kuu ja tähdet olivat kadonneet, mutta Ampialan harjun töllistä levisi kamala, punertava valo avaruuteen. Palavia tuohia lenteli ympäri ilmassa, kunnes viimein katto putosi ja sitte kaikki näytti vain sammuvalta roviolta.
Kaukana täältä seisoi kaksi kalpeata haamua, suruisesti ja vavisten katselemassa tuota punaista valoa, joka loisti yötaivaan tummalla reunalla. Ne olivat Alli ja Antero. Murheen tavalla hymyillen otti mielipuoli Allia kädestä ja osotti tulta kohti, supisten: »Ihan musta, ihan musta!» Mutta äkisti näytti hänen hämmentynyt ymmärryksensä palaavan, sillä kauhuissaan näytti hän vielä toistamiseen tulta ja huudahti tuskaisesti: »Katso, katso! He palavat! Härkmanin pojat!» Ja samassa hän syöksyi juoksemaan pois kukkuloille päin. Häntä ei enää koskaan sen jälkeen nähty.
Alli ei pitänyt lukua hänestä, mutta hänen huutonsa oli kuitenkin tunkeutunut hänen sieluunsa. Kasvot kalpeina ja jäykistyneinä huusi hän: »Miihkali!» ja läksi juoksemaan tulta kohti. Levottomuus joudutti hänen askeleitansa, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun vastaan sattui venäläinen upseeri, paljas miekka kädessä. Upseeri pilkkaili: »Kun tapaatte Ivan Petrovitsin taivaan valtakunnassa, niin tervehtikää häntä ja sanokaa, ett'ei hän kuollut kostamatta», ja työnsi miekan hänen rintaansa! Alli kaatui kuoliaana maahan. Upseeri riensi edelleen miesjoukkonsa kanssa.
Sodan melske oli vaiennut; kuoleman hiljaisuus vallitsi saloseudussa. Kosteat yön sumut olivat vielä paikoillaan, vaikka uusi aamu jo sieltä täältä alkoi niitä heikosti hajotella. Hetki hetkeltä valkeni taivaanranta yhä enemmän; sen liekitsevä puna kultasi luontoa yhä laajemmalti.
Valon ja pimeyden sillä lailla taistellessa istui Elina suurella kivellä kellarin suulla, lapset hänen vieressänsä. Vuorokausi oli kulunut siitä, kun hän jäi yksin. Nyt seisoi Elias verta vuotavana hänen edessään ja kalpeana; eipä monta ollutkaan jäänyt eloon viime taistelun miehistä. Hän sanoi:
»Minä tuon teille Miihkalin viimeisen tervehdyksen. Hän ei enää ole elävien joukossa.»
Sureva vaimo ei saanut sanaa suustansa. Hän vain kysyvästi katsoi surusanoman tuojaan ja Elias jatkoi:
»Kun minä uuvuin, puristi puolisonne minun kättäni, sanoen: jos sinä jäät eloon, niin koeta päästä pois täältä; kaikki taistelu on nyt turha. Meillä ei ole enää toivoa, vaan jos tapaat Elinan, niin auta häntä ja pyydä häntä antamaan minulle anteeksi.»
»Mitäpä minulla on hänelle anteeksi annettavaa? Sekö, että hän pyysi minua elämään?»
»Hän pyysi teitä elämään maamme tähden.»
»Mitä minä raukka voin?»
Elias viittasi lapsiin, jotka leikkivät hänen ympärillään. »Tuossa on
Suomen tulevaisuus turvattomana ja auttamattomana. Antakaa minun auttaa,
Elina.»
»Minun voimani ovat lopussa ja loppuun on Suomikin nääntynyt.»
»Ei», vastasi Elias, »ei vielä ole kaikki lopussa, Herra vain kääntää meidän kohtalomme kirjanlehteä.»
Elina istui, katsoa tuijotellen vain, niinkuin ei olisi kuullut hänen sanojansakaan. Hän oli tuolla kaukana näkevinään Miihkalin verisen haamun kehottamassa häntä kantamaan elämän taakkaa. Hän näytti oikein viittailevan. Palasikohan Miihkali vahvistamaan rakkauden työtänsä ja maansa tulevaisuutta, tämän maan, jonka eteen hän oli elänyt ja kuollut, vai palasiko hän rukoilemaan apua Elinalta vai oliko hänellä muuta mielessä? Ei kukaan sitä selittänyt.
Elias katsoi hetkisen vaiti murheellista vaimoa ja sanoi sitte uudestaan: »Ei kaikki vielä ole lopussa.»
Elina katsahti Eliakseen, jonka sanat tulivat kuin vastaukseksi hänen sielunsa syvimpään kysymykseen, ja nyt hän ymmärsi, mitä Miihkali tahtoi. Koko nuoruutensa rakkauden innolla katsoi hän rakkaimpansa haamua, ja se muisto antoi hänelle voimaa unhottaa kaikki paitsi nykyhetkeä; hän tahtoi vielä haudan tuolla puolenkin ilahuttaa häntä, jota oli niin sydämmestänsä rakastanut.
»Katsokaa, Elias, miten hän viittaa tuonne tulevaisuutta kohti! Hän tahtoo sitä.» Ja Elina ojensi kätensä tuota silmiensä luomaa harhakuvaa kohti, mutta sumu haihtui ja sen kanssa hävisi kuvakin.
Silloin Elina nousi hitaasti, ojensi kätensä Eliakselle ja sanoi nousevaan aurinkoon katsahtaen: »No, Herran nimessä sitte, Miihkalin tähden, alkakaamme tehdä työtä uutta aikaa varten. Mitä rakkaus on kylvänyt ja vielä kylvää, se ei koskaan kuole!»
SISÄLLYS.
Siv. 1. Häiden valmistelut…………………3. 2. Kutsumattomat vieraat………………7. 3. Nuorikot…………………………14. 4. Huonoja uutisia…………………..24. 5. Karkulaiset………………………41. 6. Tuul'ajolla………………………50. 7. Huimapää…………………………54. 8. Kirkkoherra………………………63. 9. Pappilassa……………………….69. 10. Arpa heitetty……………………84. 11. Varusteluja……………………..91. 12. Äiti ja poika……………………96. 13. Luotien valanta…………………107. 14. Lähtö………………………….117. 15. Lybeckerin päämaja………………127. 16. Sotaneuvottelu………………….136. 17. Kansaa…………………………147. 18. Venäläiset tulevat………………161. 19. Pälkäneen kirkolla………………176. 20. Vankien aikeet………………….188. 21. Ruhtinas Galitsin……………….198. 22. Vapaaksi päästetyt………………210. 23. Ambulansi………………………217. 24. Sotilasten ilveilyä……………..227. 25. Armfelt………………………..235. 26. Napuen taistelu…………………248. 27. Sissien linna…………………..254. 28. Historiallisia ristiriitaisuuksia…265. 29. Kodittomat……………………..279. 30. Kaksi naista……………………290. 31. Kavallus……………………….302. 32. Jälleen näkeminen……………….309. 33. Tunnustus………………………325. 34. Sissien viimeinen taistelu……….331.