— Sitä päätöstä et tule katumaan.

Renki luuli tuon kysymykseksi ja vastasi:

— Katumaanko? En, vaikka sen kautta joutuisin kuinka suureen häpeään tahansa, niin en sittenkään katuisi. Mitäpä tästä lyhyestä elämästä ja mitä on elonaikamme täällä, verrattuna ijäisyyteen, joka kestää ijankaikkisesti!

Nyt pastori oikein ymmärsi, kuinka Jumala iloitsee syntisestä, joka itsensä parantaa, koska hänkin, joka oli vain ihminen, taisi niin iloita.

— Annanko itseni ilmi maalliselle esivallalle? Neuvokaa, pastori, mitä minä teen!

Jos pastori vähänkin olisi häntä siihen kehoittanut, niin tämä mies olisi näyttänyt, ettei hän pelännyt maallista häpeää ja häväistystä, voittaaksensa sen sijaan taivaan ilon.

Mutta pastori ajatteli, että jos renki menisikin antamaan itsensä ilmi, niin sillä ei olisi mitään voitettu. Jos puuttuu todistuksia, niin ei ihmisen oma tunnustus riitä häntä tuomitsemaan, ja jos saataisiinkin sen verran perustusta, että nyt kysymyksessä oleva mies huomattaisiin syylliseksi, niin todistukset kuitenkin olisivat siksi vaillinaisia, ettei itse viettelijää niiden nojalla saataisi kiinni. Tässäkin vanha sananparsi siis toteutui: pienet varkaat hirtetään ja suuret lasketaan menemään.

Pastori ei ollut oikein selvillä siitä, pitäisikö pahantekijän, saadakseen rauhan Jumalan ja oman itsensä kanssa, myös julkisesti tunnustaa rikoksensa. Mutta koska tämä kysymys on tärkeämpi ja siihen on niin vaikea vastata, ettei joka mies pystyisi sitä selittämään, niin jätämme sen siksensä. Totta vain on, että pastorin tuli renkiänsä niin suuresti sääli, ettei hän siitäkään syystä olisi kehoittanut häntä antamaan itseänsä ilmi.

Kentiesi riippui tämä hänen mielipiteensä yhtä paljon varovaisuudesta kuin säälistäkin. Samoin kuin hän hiljan oli varoittanut torpanvaimoa toistaiseksi olemaan salaisuuttansa ilmoittamatta, niin hän nytkin itseksensä harkitsi, että jos renki antaisi itsensä ilmi, niin kävisi entistä vaikeammaksi saada todistettua murhayrityksen todellinen toimeenpanija syypääksi. Viekkaudestaan huolimatta oli hän kuitenkin kiedottava omiin pauloihinsa, sillä ainakaan hän ei rengin kanteen johdosta tulisi tuomituksi, kävisipä vain entistä varovaisemmaksi.

Oltuaan vaiti hetken, jolloin kaikki nämä ajatukset varjokuvien tapaan seurasivat toinen toistaan hänen sielussaan, pastori jälleen ryhtyi puhumaan:

— Tärkein asia on, että pysyt hyvässä päätöksessäsi ja, upottaen vanhan
Aatamin, rupeat uudeksi ihmiseksi.

Renki katseli häntä kummastellen. Siis ei hän pyydäkään kostaa, hän ajatteli.

— Jumalan avulla koetan sen tehdä, vastasi hän, tarkoitan, etten aijo sotia Jumalan hengen armovaikutuksia vastaan… Jos arvelette ettei minun autuaaksi tullakseni tarvitse tunnustaa seurakunnalle rikostani ja antautua maallisen oikeuden tuomittavaksi, niin onhan pastori minusta yhtä hyvä kuin seurakuntakin ja teille minä tunnustan niinkuin jo olen tehnyt sen Jumalalle sekä olisin valmis koska tahansa tunnustamaan maallisen oikeuden edessä. Jotakin vielä puuttuu tästä tunnustuksesta, mutta suoran ja vilpittömän sen tulee olla. Salassa oleva rikos on tuotava ilmi, perkeleen välikappale, tuo ilkeä petturi ja viettelijä on paljastettava, jotta viattomat ja turvattomat tietävät häntä varoa. Tuo korkeasukuinen konna on Ristilän vapaaherra.

Juuri sitä pastori lienee aavistanutkin. Renki jatkoi:

— Tästä hetkestä alkaen koetan, niin kauan kuin voimani riittävät, kaikin puolin suojella sitä, jonka hiljan aijoin… Ikäänkuin uskollinen koira olen valvova, ettei susi pääse tunkeutumaan lammashuoneeseen.

Sivumennen tuli eräs ajatus pastorin mieleen: "Mitenkähän olisi, jos tämä renki, vapaaherraa pettääkseen ja saadakseen hänet kiinni, vielä tarjoutuisi häntä auttamaan?"

Mutta samassa hän jo hylkäsi tämän ajatuksen. Sehän olisi samaa kuin heittää ihminen, joka jo on joutunut hyvien vaikutuksien alaiseksi, yhdestä synnistä toiseen. Sillä synti on valehdella konnallekin.

Parasta siis jättää asia Jumalan haltuun. Vaikkei hän ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi, johtui nyt yht'äkkiä eräs suunnitelma hänen mieleensä. Stellaa suojellakseen hänen sopisi pyrkiä toiseen, kaukaiseen paikkaan. Eihän häntä sopinut moittia siitä, että tyttö oli hänelle kallis ja ettei hän mielellään olisi häntä kadottanut!

Mutta eiköhän kaukaisessakin paikassa vaara voisi olla tarjona?
Eivätköhän pahat juonet osaisi sinnekin?

* * * * *

On suurenmoista ja kunnioitusta herättävää, että pappi sanan voimalla saa ihmisen katumaan ja tunnustamaan syntinsä, jota terävämielinen tuomarikaan ei aina voi. Ehkäpä hyvä sana voi vaikuttaa rikoksellisen sydämeen pehmittävästi, kun sitä vastoin lain ankaruus ja pelotukset sitä vain paaduttavat.

Pastorilla olisi siis ollut syytä riemuita tästä päivästä. Mutta niin suuri suru, kuin samana iltana häntä kohtasi, oli tuskin koskaan ennen häntä kohdannut.

Olemme kertoneet Stellan oppineen sen verran suomea, että ymmärsi mitä renki polvillaan, pää lattiaan painettuna, tunnusti. Mutta vaikka pastori muulloin oli ollut suuresti mielissään kuullessaan kasvattinsa joskus ymmärtävän jonkun suomenkielisen sanan, niin hän ainakin tänä iltana olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos Stella ei koko asiasta olisi ymmärtänyt yhtään mitään. Ymmärrettävää on, että kävi niinkuin pastori oli aavistanutkin. Stellan taudista heikontuneet hermot eivät voineet kestää tällaisia kohtauksia.

Tauti muuttui toisellaiseksi. Valtasuoni, joka jo oli sykkinyt jotensakin tasaisesti, muuttui epäsäännölliseksi ja alkoi kovasti tykyttää. Kuume kiihtyi kiihtymistänsä ja sairas rupesi kovasti hourailemaan. Pastorin toivo hänen paranemisestaan oli peräti rauennut.

Vuorottain Regina ja hänen isäntänsä valvoivat lemmikkinsä sairasvuoteen ääressä. Vanha emännöitsijä itki ja nyyhkytti, mutta pastori ei voinut edes itkeä. Jos kyynelistä on mitään lievitystä, niin sitä ei ainakaan suotu hänelle. Pahinta aavistaen ja veri pelosta hyytyneenä hän jäykkänä kuin kivipatsas istui vuoteen vieressä.

Stellan sekavista hourailuista hän tuontuostakin tuskansekaisella ilolla huomasi, kuinka suuri sija hänellä oli tytön sydämessä.

XII.

VANHOJA ASIOITA, MUUAN LÄÄKÄRI Y.M.

Enemmän kuin koskaan ennen olisi lääkäri nyt ollut tarpeen. Mutta voidakseen olla ihan varma tämän tulosta, päätti pastori itse lähteä kaupunkiin, koska ei enää uskaltanut luottaa kirjeen vaikutukseen.

Niin kauan kun oli pimeä ja yötä kesti, ei hänellä vielä ollut niin suuri hätä saada lääkäriä, eikä hän myöskään olisi hennonnut jättää sairasta tyttöä. Mutta marraskuun aamun ensimäiset auringonsäteet synnyttivät kuitenkin, niin himmeät kun olivatkin, hänen rinnassaan voimaa ja uskallusta. Kaikeksi onneksi oli aamu myös jäähdyttänyt Stellan tulikuumaa otsaa, jotta hän sai nauttia virkistävää unta, jota eivät mitkään unennäöt häirinneet. Pastori painoi suudelman hänen otsalleen ja pakottautui väkisinkin poistumaan huoneesta, antaen järjen saada mielettömästä hellyydestä voiton.

Ohimennen hän poikkesi Ristilään pyytämään Haraldia kysymään vapaaherralta lupaa olla Stellan luona niin kauan, kun hän itse viipyisi poissa. Tosin Haraldin lääketieteelliset tiedot eivät olleet minkään arvoiset, mutta pastori katsoi mahdolliseksi, ettei Stella eläisikään, kunnes hän palaisi kaupungista, ja piti Stellankin vuoksi parempana, että rakas ystävä olisi hänen kuolinhetkellään saapuvilla.

Ymmärrettävissä on, että vapaaherra mielellään suostui tähän pyyntöön.
Olisihan ollut liian julmaa, miltei mieletöntä sitä evätä.

Saatuaan tämän tietää, pastori lähti matkalle. Luontokin näkyi olevan täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisten tunteittensa kanssa. Ilma oli aivan tyyni ja sakea sumu peitti auringon kokonaan. Pihlajasta varisivat viimeiset lehdet ja nurmi oli kuihtunut ja kellastunut. Elämää tuokin oli olevinaan, mutta voi, kuinka kaikki kuitenkin näytti kolkolta ja elottomalta!

Mutta hänen katsellessaan alati vihannoivaa katajapensasta, viheriäisiä puolanvarsia ja luodessaan katseensa pitkiin kuusiin ja mäntyihin, noihin pohjolan metsien muhkeihin havupuihin, joiden väri pysyy aina viheriäisinä, heräsi hänessä toivo, joka ulottui haudan toisellekin puolelle.

Puolenpäivän aikaan hän saapui perille ja tapasi lääkärin muutamain hyväin seuratoverien kanssa päivällispöydässä. Muutamat kaatuneet viinipullot osoittivat mistä syystä pöytävieraitten naamat niin punaisina hohtivat.

Tohtori Kinin oli tosin pastori Ortmanin ylioppilastoveri, mutta ystävyksiä eivät he silti olleet koskaan olleet. Erilaiset pyrinnöt olivat siihen syynä sekä se, että he niin aivan eri kannalta käsittivät asioita.

Tohtori oli köyhän torpparin poika. Yhdeksänvuotiaana hänellä oli onni päästä erään vanhan lääkärin juoksupojaksi. Tämä vanha herra oli hyvin lystikäs mies, jolle ei mikään maailmassa tuntunut mahdottomalta. Eräänä päivänä hän näki pikku Mikon hyvin vakavana tirkistävän pöydällä olevaa kiinapulveria.

— Tiedätkö, poika, mikä se on?

— Tiedän kyllä, vastasi poika, lääkettä se kai on, sellaista joka väliin tappaa ihmisen.

Tämä vastaus oli vanhalle, leikkisälle tohtorille mieleen. — Ehkä sinäkin haluaisit päästä lääkäriksi, kysyi hän, katsoen poikaa suoraan silmiin.

— Miksi en. Eihän siinä olisi mitään pahaa.

— No, koetetaanpa tehdä sinusta lääkäri. Sillä en minäkään näe siinä mitään pahaa.

Poikanulikka ajatteli itsekseen, että kelpaisi sitä päästä papiksikin, koska hänellä ikäisekseen oli hyvin kova ääni, niin että hän usein oli saanut selkäänsäkin, herätettyään aamusilla laulullaan talon piiat heidän makeasta unestaan. Oli nimittäin pientä vihaa Mikon ja näitten välillä ja varmaan voimme sanoa, että se oli jälkimäisten syy. Herrasväen piiat eivät yleensä pidä pienistä juoksupojista… Luonnostaan Mikko ei ensinkään ollut kostonhimoinen, mutta olipa hänelle joskus johtunut mieleen, että juuri tuolla äänellään, jolla hän oli heitä suututtanut, hän ehkä vastaisuudessa saisi heitä masentaa ja nöyryyttää. Tietysti tämä tulevaisuuden kuvitelma oli mitä läheisimmässä yhteydessä mustan papinpuvun ja leuvan alle asetetun liperin kanssa. Mutta kun vanha tohtori nyt tahtoi tehdä hänestä lääkärin, niin poika heti oli valmis heittämään koko papillisen uran siksensä. Hän ajatteli itsekseen näin: "Koska ukko itse oli lääkäri, niin tahtoo hän tehdä minustakin lääkärin. Jos nyt väkisin tahtoisin papiksi, niin hän ei tekisi minusta sitä eikä tätä." Näin hän ajatteli, ja tyhmempiäkin ajatuksia voisi yhdeksänvuotiaalla poikanulikalla olla.

— Mutta jos teette minusta tohtorin, arveli poika, niin minusta kai tulee herra. Mutta herroillahan on aina liikanimi.

— Sellaisen sinä kyllä pian saat. Pannaan sinulle tuon lääkkeen nimi,
Kinin.

— Sama se. Jos elän, kunnes tulen lääkäriksi, niin kaikki luulevat minua hyvin taitavaksi, koska minulla on lääke nimenäkin. Mikko Kinin, sehän kuuluu oikein komealta.

Vanha tohtori ei tyytynyt vain lupauksiin. Samana vuonna kun hän kuoli, oli hänellä ilo nähdä kasvattipoikansa päässä tohtorinhattu.

Tohtori Kinin oli hyvin suosittu seuramies. Vaikka hänen pilapuheensa joskus olikin hiukan raakaa, niin hänelle annettiin anteeksi, koska hän näytti hyvää tarkoittavan ja hänen naurunsa sitäpaitsi tuli niin sydämen pohjasta, että se houkutteli muutkin nauramaan. Hänen vartalossaankin oli jotain, joka yhdessä hänen pienten kokkapuheittensa kanssa herätti naurua, ilman että hän silti itse oli tämän naurun esineenä. Varreltaan hän oli lyhytläntä ja paksu, jollaisiksi yleensä lääkäreitä, majureja ja rovasteja kuvaillaan.

Siitä huolimatta, että oli näin suosittu seuramies, tohtori Kinin kuitenkin usein oli saanut rukkaset. Kerran oli hän sattunut kosimaan sellaista, joka jo ennestään oli salakihloissa, toisen kerran erästä tyttöä, joka ei voinut häntä sietää, koska hän tuon tuostakin tuoksui väkeviltä, kolmannen erästä, joka ei sellaisesta välittänyt, mutta jonka mielestä tohtori sen sijaan oli hiukan talonpoikamainen eikä tarpeeksi runollinen. Meidän kesken sanottuna olikin tässä moitteessa perää, sillä ainakin hänen rakkautensa oli hyvin käytännöllistä laatua. Yleensä hän oli kokeellinen mies, joka ei uskonut muuta kuin sitä, jota kävi käsin tavottaminen.

Arvattanee, että tohtori tyynin mielin ja ilman erityistä surua kärsi nämä pienet vastukset. Hän ajatteli vain, että tuhannet nuoret ja kauniit tytöt… hän piti, kumma kyllä, vain nuorista… aivan kernaasti olisivat hänet ottaneet, joten hänellä ei siis ollut paheksumisen syytä, vaikka olikin sattunut kosimaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.

Esitettyämme tohtorin, lienee paikallaan, että esitämme hänen pöytäkumppaninsakin. Niistä tahdomme vain mainita, että toinen oli pitkä, laiha, keski-ikäinen ja kaljupää tuomari, toinen kauppias, joka kolmasti oli tehnyt vararikon ja tämän johdosta niin vaurastunut, että häntä jo pidettiin upporikkaana. Siitä huolimatta hän vielä eli poikamiehenä, jota naima-ijässä olevat naislukijani tuskin antanevat hänelle anteeksi.

Tuomarikin oli vielä naimaton ja nämä kolme vanhaapoikaa haasteli vapaasti ja sujuvasti kaikellaisista asioista, kertoen erittäinkin tapauksia entisiltä nuoruuden ajoiltaan. Näitä kertomuksia keskeytti milloin lasien hauska kilinä, milloin iloiset naurunremahdukset. Mitä jälkimäisiin tulee, lienee hauska, tietää, että tohtori nauroi eniten omille sukkeluuksilleen, tuomari taas, joka oli olevinaan nokkela, koetti puhuessaan pysyä vakavana, mutta kauppias nauraa hohotti yhtä paljo, olipa hän itse taikka jompikumpi toisista sattunut sanomaan jotakin hauskaa. Tästä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään johtopäätöksiä heidän eri luonteittensa suhteen; he olivat vain sellaisia kuin ihmiset yleensä ovat.

Tuomari oli vastikään lopettanut pienen, jotensakin arveluttavan, vaikka hauskan jutun ylioppilasajoiltaan. Naurettuaan aikalailla, tohtori tyhjennettyään lasinsa, sanoi:

— Te, lakimiehet, olette hauskaa väkeä. Mahtaa tuntua mukavalta tuomita rikoslain mukaan muita rangaistavaksi, kun vain pääsee sovelluttamasta sitä omaan itseensä. Varsinkin sen hauskimpia pykäliä, joita en kuitenkaan tunne.

Tuomaria näytti hiukan hävettävän, mutta kuitenkin hän tyytyväisesti naurahti. Sitten hän sanoa tokaisi:

— Entä herrat lääkärit sitten! He kyllä osaavat neuvoa muille raittiutta, mutta itse he, piru vieköön, eivät suinkaan sylje lasiin.

— Mitäpä niistä, puuttui puheeseen kauppias, — mutta mitä te sanotte papeista? Nehän vasta osaavat saarnata ja varoittaa, mutta itse eivät sitä usko, ainakaan eivät elä Jumalan sanan mukaisesti.

Kaikki papit tuntuivat näet kauppiaasta vastenmielisiltä siitä asti, hänen toisen vararikkonsa jälestä, kun yksi heistä, joka oli saanut vähän vihiä siitä, kuinka se oli tapahtunut, ei voinut olla koskettamatta saarnassaan kysymyksiä, jotka ihmeellisesti antoivat aihetta varoituksiin tässä suhteessa. Kuitenkin kauppias hiukan hätkähti, kun heti, hänen hyökättyään pappien kimppuun, eräs heistä astui huoneeseen.

Yleensä tohtori Kinin oli vähän ylpeänluontoinen, mutta tuota vikaa ei huomattu, kun hän oli hiukan ryypiskellyt, koska hän aina silloin oli niin alhainen kuin kuka hyvänsä. Ehkä hän selvällä päälläkin olisi alhaisesti kohdellut halpaa maalaispappia, nyt hänessä ei ainakaan huomannut mitään ylpeyttä. Päinvastoin hän halaili ja suuteli pappia ja oli olevinaan entisestään hänen kanssansa hyvinkin hyvä ystävä, vaikkeivät heidän välinsä silloin olleet olleet läheskään niin tuttavalliset kuin tohtorin käytöksestä päättäen olisi voinut luulla.

Siksi ei tarvitse luulla hänen olleen juovuksissa… viini oli häntä vain virkistänyt ja saattanut hänet hyvälle tuulelle.

Pastori Ortman ilmoitti asiansa ja tohtori lupasi olla valmis häntä seuraamaan niin pian kuin päivällinen oli päättynyt ja lääkkeet, joita varten hän heti istahti kirjoittamaan reseptiä, oli tuotu apteekista. Tämä reseptin kirjoittaminen kävi niin nopeasti, että siitäkin huomasi hänet hyvin harjaantuneeksi. Pastorille olisi kuitenkin ollut enemmän mieleen, jos hän kauemmin olisi asiaa harkinnut.

— Kas niin, veikkoseni, älä ensinkään kursaile, vaan käy tähän viereemme istumaan. Onhan linnunpaistia vielä jälellä, eikä viinistäkään, Jumalan kiitos, ole mitään puutetta.

Eipä liene syytä moittia pastori Ortmania, vaikka hän surustaan huolimatta suostuikin tohtorin tarjoukseen. Ruumiin ja sielun toimitukset ovat näet kuitenkin kaksi eri asiaa.

Pian oli keskustelu jälleen saatu vireille ja pastorikin otti siihen osaa, koska ei voinut olla sitä tekemättä ja murheet ja ajatukset sitäpaitsi ovat aivan eri asioita. Heikkoluontoiset ihmiset eivät saata puhua muusta kuin siitä, joka heillä on mielessään, mutta niiden joukkoon pastori ei kuulunut.

Muun muassa tuomari sattui kertomaan viimeisistä käräjistä, joita hän oli ollut pitämässä. Anteeksiannettavaa on, että hän kernaimmin puhui omista virkatoimistaan, ja muiden käräjäjuttujen joukossa myös tuli maininneeksi, että hänellä äskettäin oli ollut käsiteltävänään erään italialaisen nuorallatanssijan asia, ja oli hän selvien todistuksien nojalla saanut hänet tuomituksi murhasta ja kaikellaisista ilkeistä juonista. Miehen nimi oli Jeromio.

— Jeromio?… huudahti pastori Ortman.

Tuomari huomasi saaneensa hänestä tarkan ja innostuneen kuulijan ja alkoi siis juurtajaksain selittää asiaa.

Jeromion omat toverit, jotka myös ammatiltaan olivat nuorallatanssijoita, olivat tehneet häntä vastaan ilmiannon. Seurueeseen oli kuulunut Stella-niminen tyttö, joka oli kihloissa erään nuoren ilveilijän kanssa, jonka nimi oli Guilielmo. Ajaessaan eräänä yönä samoilla rattailla Jeromion kanssa, oli tämä Stella kadonnut. Tämä oli ensimäinen syytös. Siihen Jeromio vastasi, että valepuvussa esiintyvät ratsumiehet väkivallalla olivat tytön ryöstäneet, josta seurueen muut jäsenet eivät tienneet mitään, koska hän itse Stellan kanssa oli ajanut viimeisenä. Todistajat, jotka kaikki ymmärsivät ruotsia, mikä paremmin, mikä huonommin, ja joista jotkut heidän passistaan huomattiin Ruotsissa syntyneiksikin, vastasivat tuomarin kiertelevään kysymykseen, oliko syytetyllä tapana ajaa aina jälestäpäin, ettei sitä koskaan ennen ollut tapahtunut. Päinvastoin hän aina ennen oli ajanut edellä, koska hän seurueen johtajana piti itseänsä kaikkia toisia parempana. Epäilivät hänen nyt tehneen sen, voidakseen pakottaa tytön tunnustamaan, oliko hänellä ja hänen sulhasellaan aikomuksena edelleen jäädä seurueeseen, vai eikö.

Tuomarin mielestä tämä jo oli tarpeeksi raskauttava syy tekemään hänet epäilyksen alaiseksi. Mutta toinen syytös oli vielä tepsivämpi. Seurueen jäsenten saavuttua majataloon ja kauan odotettua, tuli myös vihoviimein Jeromio, mutta yksin. Stellan katoamisen hän oli silloin selittänyt samalla tavalla kuin nyt oikeudenkin edessä. Mutta ei kukaan heistä tahtonut oikein luottaa hänen sanoihinsa, ei ainakaan Guilielmo, joka toisia enemmän oli tyttöön kiintynyt. Hän haukkuikin Jeromiota vasten silmiä roistoksi ja murhamieheksi, josta seurasi, että tämä tikari pystyssä hyökkäsi hänen päällensä. Muut riensivät kuitenkin apuun ja ase otettiin häneltä pois. Nytpä ilveilijät selvästi huomasivat Jeromion olevan niitä miehiä, joita on pidettävä tarkasti silmällä, sillä hän oli sekä kostonhimoinen että viekas ja kavala.

Seura oli jakaantunut kahteen eri joukkoon, joista toinen piti Jeromion, toinen Guilielmon puolta. Viimemainittu oli todellakin houkutellut joukkoansa luopumaan Jeromiosta ja, Guilielmo johtajana, muodostamaan uuden seurueen. Mutta ennenkuin tämä pantaisiin toimeen ja vaikka tiesikin sen vaaralliseksi, häntä huvitti ottaa selkoa, tahtoiko Jeromio vielä saada hänet hengiltä.

Hän houkutteli siis erästä innokkainta, joskin salaista ystäväänsä mielistelemään kaikin tavoin Jeromiota, ikäänkuin hyvinkin pitäisi hänestä. Paremmin onnistuaksensa tämä kelpo lailla panettelikin Guilielmoa ja oli häntä kovasti vihaavinansa.

Menipä hän niinkin pitkälle viekkaudessaan, että Jeromiolle ilmoitti teeskentelevänsä Guilielmon ystäväksi, voidakseen saada selon tämän aikomuksista. Hän oli siis olevinansa Jeromion vakoilija, vaikka olikin Guilielmon, ollen yhtä haavaa sekä rehellinen että petollinen.

Rinaldo — se oli hänen nimensä — oli tällä juonellaan voittanut sen, että sai milloin tahansa jutella Guilielmon kanssa, herättämättä Jeromiossa epäluuloja.

Jeromio meni kuin menikin ansaan, eikä voinut luulla Rinaldoa muuksi kuin todelliseksi ystäväkseen. Siis hän ehdotti, että he yhdessä tappaisivat Guilielmon niin pian kun sattuisi sopiva tilaisuus. Eikä hän pitänyt suurta väliä sen sopivaisuudestakaan; pääasia vain oli, että Guilielmo saataisiin pois hengiltä. Kun hänellä oli puolellaan Rinaldo, joka, häntä itseään lukuunottamatta, oli seurueen etevin taituri, niin taisi hän olla vakuutettu siitä, etteivät toverit, vaikka jotain epäilisivätkin, kumminkaan uskaltaisi ryhtyä heitä syyttämään, koska heidän olemassaolonsa yksinomaan riippui heistä molemmista.

Tätä tilaisuutta ei tarvinnut kauvan odottaa. Koska seuralla ei ollut erityistä menestystä kaupungissa, päätettiin esiintyä tievarrella olevissa suuremmissa kirkonkylissä. He yrittivät siis ensimäisessä ja menestyivät hyvin. Suomalainen rahvas yleensä pitää tämmöisistä huvituksista, joita se yhteisellä nimellä kutsuu ilveilyksi. He jäivät siis muutamaksi päiväksi kylään, jossa pian olivat kuin kotonansa.

Guilielmo ja Rinaldo sopivat nyt keskenänsä, että jälkimäinen luulotteli Jeromiolle, että Guilielmo jo oli unohtanut Stellan ja nyt mielisteli erästä pulskaa talonpoikaistyttöä, joka asui vähän matkan päässä kirkonkylästä. Pistoolit ladattuina he siis asettuivat erääseen maantien varrella olevaan viidakkoon väijymään. Mutta heidän siinä odottaessaan vaihettikin Rinaldo oman pistoolinsa Jeromion pistooliin. Tämä seisoi nimittäin selin häneen, eikä humalassa ollen huomannut mitään, varsinkaan kun jo oli jotensakin pimeä. Rinaldon pistoolissa ei nimittäin ollut luotia. Muutamia Guilielmon ystävistä oli myös kutsuttu paikalle todistajiksi.

Jeromion tulisi ampua ensiksi ja, ellei hän osaisi paikalle, vasta sitten Rinaldon. Toinen pistooli olisi sitten asetettava Guilielmon käteen, ikäänkuin hän olisi itse ampunut itsensä.

Astuessaan hiljakseen viidakkoa kohden Guilielmo ei ymmärtänyt asemaansa vaaralliseksi, sillä yhtä vähän kuin Rinaldo tiesi hänkään aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jeromio ei tyytynyt siihen, että puun juurelta, jossa oli väjyksissä, tyynesti olisi vihollistansa tähdännyt, vaan, ennenkuin Rinaldo ennätti häntä estää, hän hurjistuneena syöksyi suoraa päätä Guilielmoa vastaan ja laukaisi pistoolinsa. Pelkästä latingista, joka sattui häntä ohimoon, Guilielmo parka kuolleena sortui maahan, joutuen niinmuodoin oman rohkeutensa ja uteliaisuutensa uhriksi.

Tietysti Rinaldo ja hänen ystävänsä heti vangitsivat Jeromion, joka mielellään olisi pötkinyt pakoon, nähtyään joutuneensa hänelle viritettyyn ansaan. Oikeudessa hän roiston tyynellä hävyttömyydellä tunnusti olevansa syypää tähän viimeiseen murhaan ja sitäpaitsi edelliseenkin, jonka ensin oli kieltänyt, myöntäen todistajien epäluulot oikeiksi ja vielä ilmoittaen, että hänellä tytön suhteen oli ollut riettaita aikomuksia. Kun tyttö ei tahtonut näihin suostua, oli hän aikonut käyttää väkivaltaa, mutta nopeasti lähestyvien rattaiden kolina oli, paha kyllä, häntä pelottanut, jolloin hän ei tietänyt parempaa neuvoa kuin viskata tyttö suohon, jonne hän luultavasti jäikin.

— Mutta ettekö ollut hänen isänsä? oli tuomari kysynyt.

Syytetty oli hiukan miettinyt ja tirkistänyt erästä todistajaa, joka kävi kalpeaksi. Jeromio näytti ajattelevan, että olisi hauskaa vetää toinenkin kanssansa onnettomuuteen ja vaikka tälle ei määrättäisikään yhtä kovaa rangaistusta kuin hänelle itselleen, niin tulisi hänelle kuitenkin jotakin. Hän siis kertoi poikenneensa erään läsnäolevan todistajan kanssa noin neljä-, viisitoista vuotta takaperin erääseen torppaan janoansa sammuttamaan. Torpan aseman hän tiesi hyvin tarkasti selittää, muistaen niiden kestikievaripaikkojen nimetkin, joiden puolivälissä se sijaitsi, ja kertoen laajasti kaikki asiaan kuuluvat pikku seikatkin. Hän muisti sanoa senkin, että torppa oli tuon ison suon läheisyydessä, johon hän oli tytön upottanut… Todistajan kanssa, jonka hän mainitsi nimeltään, oli hän mennyt torppaan juomaan. Ovi oli ollut selällään ja tuvassa he tapasivat vain nukkuvan lapsen. Ihastuneina sen kauneuteen päättivät he sen varastaa, koska toivoivat tulevaisuudessa ansaitsevansa sillä paljon rahaa. He panivat heti päätöksensä toimeen ja veivät mukanansa lapsen, jolle aikaa voittaen opettivat ammattinsa.

— Voiko hän myös näyttää tunnustuksensa todeksi? kysyi pastori.

— Kyllä, sillä hän oli haastanut neljä todistajaa, joista yksi oli ranskalainen, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kaikki he olivat seurueen vanhempia jäseniä, noin neljänkymmenen ikäisiä. Viimeksi syytetty mies tunnusti kaikki ja pyysi armoa, jonka hän saikin, paitsi että hänelle tuomittiin vähän rahasakkoja. Toveriensa todistuksen mukaan hän oli hiljainen ja siivo mies, jonka Jeromio uhkauksilla oli saanut vietellyksi rikokseen. Viimeksimainitulle tietysti tuomittiin kaikkein korkein rangaistus… ymmärrättehän.

Tuomarista tuntunee omituiselta, kun hänellä on edessään moisia päällekantajia ja todistajia, arveli tohtori nauraen.

— Täytyyhän ainakin murha-asioissa tyytyä sellaisiin, mitä sattuu olemaan saatavissa, vastasi tuomari. — Olihan näillä sitäpaitsi täydelliset papinkirjat ja kristityitä he myös olivat.

— Onko siis selvästi todistettu, että tuo nuori tyttö, jonka Jeromio heitti suohon, on läheisestä torpasta varastettu lapsi?

— Käräjäkirjat sen selvästi osoittavat ja niiden mukaan voidaan myös löytää torppa. Ihme kuinka te, joka olette pappi, olette niin halukas kuuntelemaan tätä juttua, aivan kuin olisitte lakimies.

— Tämä asia onkin minulle hyvin tärkeää laatua.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä enemmänkin, mutta hän ei uskaltanut, koska hänen mieleensä muistui Ristilän vapaaherra.

* * * * *

Hämärän aikana hän tohtorin seurassa saapui synkkään kotiinsa.

Tohtori pudisti päätänsä ja sanoi, ettei ollut suurtakaan toivoa nuoren neidin paranemisesta. Hän lupasi kuitenkin jäädä seuraavaan aamuun, nähdäkseen oliko käsittänyt asian oikein.

Ilta kului niin hauskasti kuin tällaisessa tilaisuudessa oli mahdollista. Tosin ei Haraldin eikä pastorin seura ollut varsin elähyttävää, mutta siitä huolimatta tohtorin hilpeä luonne vaikutti, että hänellä oli kylläkin hauskaa.

Aamu koitti ja tohtori pysyi sanassaan, ilmoittaen, ettei enään ollut ensinkään syytä toivoa. Tiesipä hän määrätä ajankin, jolloin Stella oli kuoleva. Sitten hän läksi, ollen pahoillaan, ettei häntä ollut tultu noutamaan muutamia tunteja aikaisemmin.

Pastori ei antautunut epätoivoon, mutta hän oli aivan mykkä, jäykkä ja ikäänkuin turruksissa. Henkeään vetämättä hän kuunteli sairaan hengitystä, kestikö sitä vielä, katsellen kauhistuneena kuinka hänen pienet hyppysensä peittoa hypistelivät. Sitähän aina pidetään kuoleman merkkinä ja pastori muisti äitivainajansakin muutamia tunteja ennen loppuansa tehneen samoin, niin että siitäkin syystä hän piti Stellan kuoleman aivan varmana asiana. Sitä hän kuitenkin toivoi ja rukoili, että sairas ennen kuolemaansa edes muutamaksi tunniksi lakkaisi hourailemasta. Olisihan niin suloista nähdä hänen silmistään, että hän vielä oli tullut tuntoihinsa, saada vielä kerran puhua hänen kanssansa ja kuulla hänen suustaan sanoja, joihin ei sekautunut kuumeen vaikuttamaa hourailemista. Pastori olisi niin sydämestään suonut hänelle rauhallisen ja ihanan lopun.

Mutta sairas ei vain selvinnyt ja kuolemaakin turhaan odotettiin. Oli jo neljäs vuorokausi siitä, kun tohtori lähti ja toista oli kulunut siitä, jonka hän oli määrännyt sairaan kuolinpäiväksi. Tämä ei kuitenkaan herättänyt pastorissa mitään toivoa, koska hän vanhastaan tiesi lääkärien pikemmin tällaisissa tapauksissa panevan aikaisemman kuin myöhäisemmän ajanmäärän.

Irenekin oli tullut Stellaa katsomaan. Vaikka Harald ei ollut sitä kertonut, niin hän kuitenkin muilta oli saanut kuulla syyn tähän tautiin, mikä oli herättänyt hänessä kauhua. Itkien hän istui Stellan vuoteen vieressä ajatellen, että olisi parempi, jos hän itse saisi kuolla ja Stella jäisi elämään.

Yht'äkkiä Stella avasi silmänsä, jotka eivät enään olleet kuumeen himmentämät, vaan kirkkaat ja lempeät, vaikkakin raukeat. Heikolla äänellä hän sanoi:

— Vai olet sinä täällä, Irene kulta. Mutta miksi itket?

Irene pidätti kyyneliään ja koetti näyttää iloiselta.

— Minkä vuoksi Irene itkee?

— Minua itkettää nähdessäni sinut, pikku Stellani, noin laihana ja kalpeana.

— Hyi sinua, Irene, joka tahdot ystävääsi pettää! Itket, koska luulet minun pian kuolevan. Eikö totta?

Koska Irene ei mitään vastannut, katsellen vain lempeästi Stellaa, niin tämä suloisesti hymyillen jatkoi:

— Sinä luulet minun kuolevan, mutta tiedätkö mitä minä ajattelen?
Luulenpa, että rupean elämään.

Irenen lempeissä, syvämielisissä silmissä oli epäilevä, kysyvä ilme.

— Niin, luulenpa jääväni elämään. Ethän sinä antaisi minun kuolla, ja
Haraldkin kyllä minua kaipaisi… mutta Erkki kaikista eniten. Sanopas
Reginalle, että menee häntä noutamaan.

Pian tuli pastori huoneeseen ja kiinnitti katseensa Stellaan ikäänkuin olisi tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä, saadakseen siitä koko ijäkseen lohdutusta. Näyttipä ikäänkuin hän yhdellä siemauksella olisi tahtonut tyhjentää onnen maljan pohjaan, ollakseen lopun ikäänsä kaikkea onnea vailla.

— Kai sinä, Erkki, samaten kuin Irenekin, luulet minun kuolevan?

— Luulen, vastasi pastori. Totuus oli hänestä parempi kuin tyhjät lohdutukset, jotka eivät kuitenkaan tuota lohdutusta Kumminkin hän iloitsi nähdessään Stellan jälleen täydellä järjellä ja tunsi itsessään pyhää voimaa valmistaaksensa häntä, jos hän itse sitä vaatisi, kuolemaan.

Hiven hänen entistä veitikkamaisuuttaan ilmestyi Stellan kasvoihin, hänen sanoessaan:

Nyt olen kuitenkin eri mieltä Erkin kanssa! Olen jo sanonut sen
Irenelle, Luulenpa, että jään elämään.

-— Miksi Stella sellaista luulee? kyseli pastori, johon nämä sairaan sanat eivät ensinkään tehneet miellyttävää Vaikutusta, koska ne herättivät hänessä tyhjän toivon ja siten alkoivat maahan kukistaa sitä kieltäymyksen temppeliä, jonka hän vaivoin oli saanut rakennetuksi ja johon jo oli alkanut tottua.

— Koska näin unta. Näin kolme… tiedäthän mitkä ne olivat… jotka olivat päättäneet, että heitä tottelisin. Ja mitä he minulta tahtoivat? Että jäisin eloon. Minusta tuntui mahdottomalta olla heitä tottelematta, kun he niin lujasti olivat sen päättäneet. Ja heidän valtansa oli niin suuri, että saattoivat panna toimeen mitä olivat päättäneet. Heidän päätöksensä mukaan minun piti toipua… minun piti totella ja elää.

Yhä enemmän hiipi pettävä toivo pastorin sydämeen, mutta häneen se koski niin kipeästi, että hän painoi päänsä käteensä. Myöskin Irenen sydämessä oli toivo syttynyt, mutta koska naisen sydän on toivon tyyssija, niin se hänessä vaikutti vain miellyttävästi.

Seurasi pitkä äänettömyys. Vihdoin puhkesi Stella puhumaan ja hänen äänensä ei enää kuulostanut niin heikolta kuin ensin:

— Niin, uskokaa vain minua! Uniin en kuitenkaan niin varmasti luota… Mutta, Irene, menepä sanomaan Reginalle, että tahtoisin ruokaa. Minun on nälkä.

Maalliset sanat soivat joskus niin ihanasti kuin taivaallinen soitto! Ilosta itkien Irene riensi ulos. Pastorin sydämessä oli kieltäymyksen temppeli jo maata myöten purettu ja toivon temppeliä juuri alettiin rakentaa. Kuitenkin hän vedet silmissä sanoi:

— Sinä et voi elää. Tämä maailma olisi sinulle liian köyhä ja ahdas.
Parempi vain sinulle, että kuolet, Stellani!

Näin puhuessaan pastori ei oikein tietänyt mitä sanoikaan, eikä Stellakaan sitä käsittänyt. Hänen silmänsä vilkastuivat, kun hän vastasi:

— Mutta minä tahdon elää. Maailma tuntuu ihanalta, kun tietää olevansa rakastettu.

Ihmisluonteessa on kummallisia vastakohtia. Pastorin sydämessä tuntui jälleen niin tyhjältä ja kolkolta, sillä toivon rakentama tuulentupa oli sortunut maahan, ilman että sen sijalle oli mitään uutta pystytettävää. Surun suloiset kyyneleet muuttuivat yhä katkerammiksi, kunnes niiden lähde kuivui vallan tyhjiin.

— Ymmärrän kyllä mitä ajattelet, sanoi Stella, mutta luuletko, että kuolemaisillaan oleva ihminen voisi tuntea tällaista elämän halua? Ei, toisellaiselta mahtaa silloin kaikki tuntua. Jumala ei sallisi tämmöisiä tunteita, jos nyt ottaisi minut luoksensa… Ja näetkös, Erkki, että saatan itkeäkin. Eihän kuolevaiset itke, vai oletko koskaan nähnyt kuolemaisillaan olevan itkevän?

Stella hymyili niinkuin joskus ennenkin kyyneltensä lomaan ja uudelleen syttyi toivo pastorin rintaan.

Sairas pyysi häntä koettamaan valtasuontansa. Se ei tykyttänyt liian kovasti eikä liian hiljaa, ei liian verkalleen eikä liian nopeasti. Sykkipä ihan kuin terveellä ihmisellä.

Irenen tuotua kauralientä nisuleivän kanssa, söi Stella sitä halusta, pyytäen enemmänkin, mutta kun hän olisi vieläkin ottanut, niin ei sitä enää hänelle annettu. Silloin Stella ikäänkuin vähän kiukuissaan pudisti pientä päätään, mutta sitten hän hymyili ja kysyi:

— Ettekö vieläkään usko, että jään elämään? Eihän kuolevainen tahtoisi ruokaa, ei ainakaan niin paljon kuin minä. Ei, terve minä jo olen, paitsi että olen vähän väsynyt.

Se miltei kevytmielinen tapa, millä nuo sanat lausuttiin, vakuutti pastorille kaikkea muuta enemmän, että sairaan tila ei enään ollut niin vaarallinen.

Niin, hänen taudissaan oli tapahtunut onnellinen käänne, jota ei mitenkään voi selittää. Hän toipui siitä huolimatta, että lääkäri oli hyljännyt kaiken toivon, olisipa ikäänkuin uhallaan toipunut, vaikka tämä olisi koko ajan istunut hänen vuoteensa vieressä.

Oli yksi, joka melkein yhtä paljon kuin pastorikin, iloitsi Stellan parantumisesta. Se oli Heikki-renki, joka kahdenkertaisesti oli ollut syypää hänen sairauteensa, ensimäisen kerran tahallaan ja toisen ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että jos Stella olisi kuollut, ei hän olisikaan voinut saada syntiänsä anteeksi. Mutta nyt hän riemuitsi ja itki ilosta.

JÄLKIMÄINEN OSA.

IRENE.

XIII.

UUSIA JUONITTELUJA.

Haraldin aika oli Ristilässä kulunut jotenkin samalla tavalla kuin ennenkin. Stellan siellä oltua hän ei yön aikana ollut nähnyt eikä kuullut mitään erinomaisempaa. Alati hän kuitenkin jännityksellä odotti tapahtuvan jotakin, josta saisi aihetta ruveta ahdistamaan talon kunnotonta haltijaa. Pastorilta hän oli saanut kuulla kaikki, mitä jo tiedämme Stellasta, ja hän oli myös puolestansa kertonut sen vähän, minkä tiesi. Tämän johdosta kävi hänen asemansa yhä jännittävämmäksi ja itsekseen hän oli melkein päättänyt jäädä Ristilään kotiopettajaksi niin kauaksi, kuin vapaaherra vain tahtoisi häntä pitää, kunnes hän huomaisi jotakin, joka selvittäisi hänelle tämän sekaisen vyyhdin. Vaikka olikin tullut tänne vain yhdeksi lukukaudeksi, niin hän vapaaherran ehdotuksesta oli luvannut jäädä kokonaiseksi vuodeksi ja luultavasti vapaaherra mielellään pitäisi hänet vielä kauemminkin huomattuaan, että hänen poikansa olivat luvuissaan edistyneet hyvin ja Irene laulussaan vielä enemmän.

Enemmän kuin tämä jännitys ja uteliaisuus pidätti häntä Ristilässä kuitenkin Irene. Hänen läheisyytensä, kun hän tiesi hänen alati olevan tavattavissa, lyhensi Haraldilta monta pitkää tuntia, joita hän ei muuten olisi saanut kulumaan. Vain Irenen vuoksi hän mielellään olisi jäänyt vaikka koko ijäkseen Ristilään ja sitäpaitsi hän epäselvästi aavisti, että hänen armaansa myös voisi joutua vaaraan ja kaivata hänen suojelustaan. Olisihan suloista saada häntä varjella!

Soittotunnit olivat nyt, kuten ennenkin, onnellisimmat. He eivät vielä olleet virkanneet sanaakaan rakkaudesta, mutta heidän laulaessansa yhtyivät heidän sielunsa vielä suloisemmaksi sopusoinnuksi kuin heidän sävelensä. Ken olisi heidät nähnyt, heidän liidellessään sävelten ja rakkauden siivillä aavistamattomissa, autuaallisissa avaruuksissa, hän varmaankin olisi rukoillut, että kohtalo varovasti kohtelisi heidän nuoruuttaan ja kauneuttaan, eikä unohtaisi, että heidän sielunsa varmaankin olivat yhtä kauniit.

Sanotaan rakkauden olevan ihanimmillaan ennenkuin se on lausuttu julki, ja niin oli heidänkin rakkautensa laita. Molemmissa se oli yhtä haavaa syttynyt, eikä siinä ollut minkäänlaisia, lempivissä niin tavallisia vaiheita, heissä kun rakkaus välistä näyttää heikkenevän, esiintyäksensä jälleen sitä kiihkeämpänä. Heidän rakkaudessaan ei ollut mitään tuulenpuuskia, ei mitään heilahduksia, vaan niinkuin kulma anastaa sitä suuremman tilan, kuta enemmän sen sivuja tasaisesti pidennetään määrätyn suhteen mukaan, niin johdonmukaisesti kasvoi heidän rakkautensakin.

Yksinäisyyttä Ristilässä häiritsi vain joskus jonkun vieraan tulo. Vapaaherraa, pidettiin sekä ylpeänä että ahneena, mutta siinä ei kuitenkaan ollut syy, miksi läheisyydessä asuvat herrasperheet niin harvoin kävivät Ristilässä, jossa heitä päinvastoin kohdeltiin hyvin kohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Asia oli vain se, ettei kukaan oikein voinut häntä sietää. Hän herätti ihmisissä jonkinlaista pelkoa, häntä kartettiin, epäiltiin ja kentiesi halveksuttiinkin. Perheenisät tuskin olisivat tulleet käyneiksi Ristilässä tavallisilla velvollisuusvierailuilla, elleivät heidän tyttärensä niin mielellään olisi tahtoneet tavata "herttaista Irene-neitiä". Ja nuorten herrojen oli laita ihan samoin, sillä kernaasti hekin tahtoivat nähdä kaunista tyttöä ja ehkä päästä hänen kanssansa pakinoimaankin.

Kamarijunkkari von Assar oli kuitenkin silloin tällöin jonkun viikon oleskellut Ristilässä Olipa hän taas ollut siellä kokonaisen viikon, eikä nyt yksin, sillä hänen seurassaan oli kaksi naista. Toinen oli hänen sisarensa, neiti Emilia v. Assar, toinen nuori, kuudentoistavuotias ruotsalainen tyttö, nimeltä Adéle Hassel.

v. Assarin perhe oli oikeastaan kotoisin Suomesta, mutta oli jo siksi kauan asunut Ruotsissa, että oli siellä kokonaan kansalaistunut ja puhuikin sitä ruotsia, jota siellä puhutaan, mikä suuresti eroaa siitä, mitä täällä puhutaan.

Koska he olivat orpoja, oli kamarijunkkarilla tuo tärkeä toimi olla sisarensa opastajana ja holhoojana. Adélen äiti ei ollut viitsinyt tulla Ristilään, mutta neiti v. Assar oli mielestään aivan sopiva hänelle "esiliinaksi", jota ei kenenkään mieleen juolahtanut ruveta epäilemään. Neiti v. Assar oli nimittäin Adélea yhtätoista vuotta vanhempi, josta huomaa hänen jo jättäneen ensimäisen nuoruudenijän taaksensa ja siis todennäköisesti olevan tarpeeksi vakava.

Syy, minkä vuoksi neiti v. Assar oli tullut iloisesta Ruotsista meidän synkkään maahamme, ei suinkaan ollut se, että hänessä olisi herännyt halu nähdä niitä seutuja, joissa oli viettänyt lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa ajat — sillä häntä ei ainakaan vaivannut koti-ikävä — vaan pikemmin ollakseen seuralaisena rikkaan tehtaanisännän Hasselin rouvalle, jonka oli tehnyt mieli nähdä Suomea, ja toimiakseen hänen oppaanansa. Ellei tahdo olla häijy, niin voi sanoa, että hän oli tullut meren yli tervehtimään Suomessa asuvia sukulaisiaan, eikä suinkaan siinä tarkoituksessa, että jotensakin kypsyneellä kauneudellaan, joka ei enää Ruotsissa tehnyt tarpeellista vaikutusta, hankkisi itselleen miehen.

Emilia-neiti nautti veljensä luottamusta suuremmassa määrässä kuin sisarusten kesken on tavallista. Hänen veljensä oli esimerkiksi uskonut hänelle kaikenlaisia hävyttömiä tapauksia pelipöytien äärestä, ravintoloista ja vielä oudommistakin paikoista, ja vaikka se oli olevinaan vain heidän kesken sanottu, niin ei kumpikaan pitänyt siitä niin suuresti lukua. Ei siis ihme, että hän tunsi veljensä mieltymyksen Ireneen, mikä mieltymys ei suinkaan ollut niin vakava, ettei veli aivan helposti olisi voinut lohduttautua, tarvitsematta ampua kuulaa otsaansa.

Hän tiesi senkin, että veli, ilmoittamalla joitakin pieniä salaisuuksia, voisi pakottaa Irenen antamaan myöntävän vastauksen.

Emilia ei suinkaan ollut välinpitämätön tämän asian suhteen, joka ehkä oli hänelle vielä suuremmasta arvosta kuin hänen veljelleen. Paitsi että veljellä oli palkka, oli hän vanhemmiltaan perinyt kaksi kertaa niin paljon kuin sisar, joten hän tuli paljon paremmin toimeen kuin tämä, jolla oli tuskin enemmän pääomaa kuin että hän töintuskin pelastui olemasta "köyhien tyttöjen" kirjoissa. Jos veli nyt naisi Irenen, niin olisi syytä toivoa että hän, joka oli niin hyväntahtoinen, jakaisi hyvyyksiään sisarellensakin, jonka isänsä kuoltua oli täytynyt kieltäytyä monesta koristuksesta ja monista huvituksista, joita korkeasäätyisten tyttäret saavat nauttia. Ja hyvät naimiskaupat nämä olisivatkin, sillä olihan Irene nuori ja kaunis, rikas ja ylhäistä sukua.

Sitä hän myös uskoi ja toivoi, ettei hänen veljensä tarvitsisi ryhtyä mihinkään pakkokeinoihin, sillä sisarelle anteeksi annettavassa sokeudessaan hän piti veljeänsä erinomaisen miellyttävänä miehenä. Mutta ellei Irene vapaaehtoisesti suostuisi, niin hänet oli pakotettava. Tässä suhteessa Emilian omatunto ei ollut ensinkään arka ja rakkaudesta hänellä oli omat mielipiteensä, hän kun ei koskaan ollut todellisesti rakastunut, vaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Samaa mieltä lienevät myös kaikki vanhat tädit, rouvat ja naineet miehet, joiden tunteet vanhuuttaan ovat laimentuneet.

Neiti v. Assarin kysyessä joku aika sitten veljeltään, miksi tämä ei täyttä totta ryhtynyt toimeen, vaikka tiesi, kuinka edullinen tämä naimiskauppa kaikin puolin olisi, oli veli vastannut jo monesti aikoneensa kosia, mutta ratkaisevalla hetkellä oli aina tuntunut ikäänkuin hän ei olisi saanut ääntä kurkustaan, joten asia oli täytynyt jättää tuonnemmaksi. Emilialle oli nyt pistänyt päähän seurata veljeänsä Ristilään, ei suinkaan suositellaksensa häntä Irenelle, johon puhemiehen kiitokset, siitä päättäen, mitä hän oli hänestä kuullut, eivät suinkaan vaikuttaisi, vaan läsnäolollaan häntä rohkaistakseen, keksiäkseen mukavimman ajan ja tilaisuuden, pannakseen sopivammat sanat hänen suuhunsa sekä tarpeen vaatiessa antaakseen hänelle hyviä neuvoja. Tietysti hän menettelisi niin viisaasti, ettei veli huomaisi olevansa hänelle mistään kiitollisuudenvelassa.

He olivat jo oleskelleet viikon Ristilässä, eikä v. Assar vieläkään ollut ilmoittanut asiaansa, yhtä vähän kuin hänen sisarensakaan oli katsonut tarpeelliseksi vielä ryhtyä „päärynnäkköön". Hän oli vain kaukaa pitänyt „vihollista" silmällä ja tullut siihen johtopäätökseen, että jos hänen veljensä asia ei ottaisi menestyäksensä, niin siihen ei olisi muuta estettä kuin — talon kotiopettaja, maisteri Thalberg.

Vaikka Emilia ominaisuuksiensa puolesta ei ollutkaan erittäin lahjakas, oli hän kuitenkin nainen ja siis sekä veljeänsä että sukkelapäistä vapaaherraa havaintokykyisempi ja oli huomannut Irenen joskus arasti ja kartellen, mutta kuitenkin hellästi katselevan Haraldia.

Siitä hän oli ymmärtänyt, että vaara uhkasi siltä taholta. Hän ei voinut kieltää, että Harald oli pulska mies. Tosin hän ikäisekseen näytti melkein liian vakavalta, mutta se vain kaunisti häntä. Hänen innostuessaan säteilivät hänen ruskeat silmänsä ja hänen puhuessaan herätti Emiliassa kummastusta se, että nuori mies, joka oli nähnyt niin vähän maailmaa ja joka oli saanut vain kirjallista opetusta, kuitenkin milloin leikillisesti, milloin totisesti osasi puhua niin vakuuttavasti ja hauskasti, että se aina miellytti. Ja hänen laulaessansa Emilia ei voinut ymmärtää, kuinka hän keskinkertaisella äänellään osasi niin suuresti viehättää kuulijoitansa.

Kaikki tämä vaikutti, että hän rupesi arvailemaan yhtä ja toista. Hän sanoi itselleen:

— Varmaankin Irene on vähän ihastunut tuohon kotiopettajaan ja siitä syystä käyttäytyy Emiliä kohtaan vähän kopeasti. Mutta siksi ei liene mitään syytä peljätä. Kuinka sitten lienee maisteri Thalbergin laita; ainakaan en hänessä ole huomannut mitään erityistä ihastusta, mutta voinhan pettyä. Paljon olisi jo sillä voitettu, jos saisi hänet aivan välinpitämättömäksi. Entä jos minä… Irenehän onkin vain maalaistyttö, joten hänellä ei liene suurtakaan viehätysvoimaa. Mutta mitäpä juolahtaakaan mieleeni… no niin… miksi ei! Eihän hänestä olisi minulle mieheksi, mutta ajankuluksi… joku suukkonen silloin tällöin… eihän se tekisi mitään. Ja entä jos hänestä ajan pitkään voisi koitua jotain suurtakin. No, mikä nyt taas pälkähtikään päähäni… ajankuluksihan minä vain…

Hän ei olisi itsellensäkään myöntänyt, että hänen vaatimuksensa olivat supistuneet sitä mukaa, kun hänelle oli ikävuosia karttunut. Seitsemäntoistavuotiaana hän vain ajatteli ylimyksiä!

Kuinka kiusallisia nuo ikävuodet ovatkaan tytöille, varsinkin turhamaisille tytöille! Seitsemäntoistavuotiaana he kovasti halveksivat samanikäistä poikanulikkaa; kahdenkolmatta ikäisenä eivät suuresti välitä kahdenkymmenen ikäisestä nuorukaisesta… mutta seitsemänkolmattavuotiaana kelpaa heille kyllä kolme vuotta nuorempi mies. Seitsemäntoista ikäisestä poikanulikasta ei vielä ole mihinkään, kahdenkymmenenvuotiaasta ei vielä ole tietoa, mikä hänestä tulee, mutta puolivälissä kolmenkymmenen oleva mies on jo mikä hän on — taikka ei mitään.

Turhamielisyydessään Emilia jo toisena päivänä päätti houkuttelemalla anastaa Haraldin sydämen. Kaikkia mahdollisia apukeinoja hän olisi käyttävä hyväkseen, niin hyvin keikailemista ja maailmankokemustansa kuin myös sulojaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään ruma ja vastenmielinen nainen.

Mutta turhaa on ampua lyijynuolella timanttilevyyn. Etkö tiedä, miten käy? Painostaan huolimatta se, kärki katkaistuna, tupsahtaa maahan. Voi sinua, pehmeä lyijynuoli-parka!

Harald huomasi, että ruotsalainen neiti, joka alussa oli esiintynyt hyvin ylhäisesti, yht'äkkiä oli muuttunut äärettömän kohteliaaksi. Hän ei tiennyt mitä siitä ajattelisi ja mihinkä se johtaisi, mutta ainakin se häntä miellytti ja laskemalla leikkiä neiti v. Assarin kanssa, koetti hän haihduttaa valtavia tunteitaan.

Eräänä päivänä Irene tällaisessa tilaisuudessa äkkiarvaamatta tapasi hänet ja katseli häntä surullisesti. Harald huomasi sen ja tunsi tehneensä pahasti.

Niin hyvä kuin Irene olikin, oli hänellä kuitenkin taipumusta mustasukkaisuuteen ja hän tunsi sydämessään katkeraa tuskaa. Ihminen hän oli ja maasta kotoisin, eikä siis ilman vikoja, mutta jalo ja puhdas Jumalan luoma kuva hän kuitenkin oli.

Pahan hengen herättämä ilkeä halu pakotti Haraldin jatkamaan tätä kehnoa pilaa. Oi, mikä katala olento mies kuitenkin onkaan!

Olemme jo maininneet, että hän tällä tavoin koetti haihduttaa tunteitansa, niin kehno keino kuin se olikin. Mutta päätarkoitus hänellä, kumma kyllä, oli sama kuin Emiliallakin. Pysyen aivan erillään armaastansa tahtoi hän rohkaista v. Assarin mieltä, koska arvasi tämän jo aikovan kosia oikein todenteolla, joko sitten tulisi saamaan myöntävän vastauksen tai rukkaset. Harald ei ainakaan tahtonut olla hänen tiellään ja tässä suhteessa hän käyttäytyi jalosti ja omaa etuansa katsomatta, rakastaen Ireneä ilman mitään sivutarkoituksia. Jos hänen turhamielisyydellään oli jotain osaa tuossa hänen lepertelyssään Emilian kanssa taikka hän sillä oli mitään tarkoittanut, niin se ainakin tapahtui hänen tietämättänsä. Ja voimmepa vakuuttaa, ettei hän saanut tunteitansa haihtumaan, vaikka hän sitä oli koettanut, ja toisinaan se tuotti hänelle suurta tuskaakin.

Pantuaan ilman aikojaan alkuun tämän leikin, jonka hän, ainakin mitä häneen itseensä tuli, luuli semmoisena pysyvän, Emilia jo muutaman päivän kuluttua huomasi todeksi vanhan ruotsalaisen sananlaskun, joka sanoo: joka toiselle kuopan kaivaa, putookin siihen itse. Leikki oli muuttunut täydeksi todeksi, josta ei ollut tietoa, mitenkä se päättyy. Emilia alkoi tutkia sydäntään ja miltei pelästyi.

— Onko mahdollista, sanoi hän itsekseen, että hän on voinut saada sellaisen vallan minuun?… Ja jos niin on… rakastaakohan hänkin… minua?… Se ei suinkaan ole mahdotonta, vastasi hänen itserakkautensa.

Päätarkoitus, minkä tähden hän oli seurannut veljeänsä Ristilään, ei silti jäänyt häneltä unohduksiin ja asiaa tyynesti harkittuaan hän luuli huomaavansa, että nyt olisi sopivin aika panna se täytäntöön. Siitä hän keskusteli veljensä kanssa, mutta hämmentynyt kun oli, hän luultavasti ei osannut panna sopivia sanoja hänen suuhunsa, eikä myös sattunut valitsemaan oikeaa paikkaa ja aikaa. Eikä siitä liene syytä häntä soimata, hän kun juuri oli huomannut, että rakkauden nuolet olivat sattuneet hänen omaan sydämeensä.

Irene oli salissa yksinään. Hän oli juuri lakannut harjoittelemasta erästä duettoa Taika-ampujasta, jonka hän ensimäisellä laulutunnilla tulisi laulamaan yhdessä Haraldin kanssa. Emil v. Assarin astuessa sisään, hän parastaikaa näytti hakevan jotakin eräästä nuottivihosta, jota hän hätäisesti selaili.

Kamarijunkkari ei esiintynyt aivan yhtä ylpeästi kuin ennen ja hänen poskensa olivat tavallista kalpeammat.

— Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen, alotti hän äänellä, joka hieman vapisi.

— Ei se mitään tee, vastasi Irene, aikani kyllä muulloinkin riittää tällaisiin. Mutta kas kuinka olette kalpea! Ettehän liene sairas?

Tuota v. Assar ei odottanut eikä hänellä ollut mitään vastattavaa. Kävipä hän vielä entistään kalpeammaksi, ryhtyessään ranskankielellä puhumaan:

— Kuulkaa minua, neiti, pyydän että hetkisen kuuntelisitte mitä minulla on sanottavaa… Varmaankin olette huomannut tunteeni ja arvannut, minkä vuoksi olen hyljännyt nuoruuden ilot ja huvitukset, oleskellakseni niin usein täällä maaseudun yksinäisyydessä. Se on tapahtunut sen tähden, että täällä olen tavannut tytön, joka kauneudessa ja ymmärryksessä voittaa kaikki muut tytöt, joita muualla olen nähnyt. Niin se on, kaunis neiti. Ainaiseksi te olette valloittanut sydämeni ja nyt lasken sen jalkainne juurelle siinä rohkeassa toivossa, ettei tämä tunnustukseni olisi teille aivan vastenmielinen.

Tähän Irene ei vastannut mitään, jonka tähden v. Assar jatkoi:

— Te ette vastaa mitään, kaunis neiti, ja minkä tähden? Olenko ansainnut tällaista kohtelua?

— En vastaa, koska en tiedä, mitä vastata. Ja kuitenkin ymmärrän, että minun täytyy vastata.

Emil v. Assar ei suinkaan ollut mies, jolta olisi puuttunut maailmankokemusta ja esiintymiskykyä. Ellei hänen sydämellänsä olisi ollut mitään osaa tähän rakkaudentunnustukseen, niin hän kentiesi olisi onnistunut paremmin. Hän, joka ei oikeastaan koskaan ollut rakastanut, rakasti nyt niin puhtaasti ja voimakkaasti kuin hänen kaltaiselleen miehelle oli mahdollista, ja jouduttuaan näin pois tasapainostaan ja ihan outoihin oloihin, niin hän ei osannutkaan niin mielitellä ja taitavasti kierrellä kuin muuten ehkä olisi voinut. Sillä rakkaus, joka muutamiin luonteisiin vaikuttaa kiihoittavasti ja elähyttävästi, vaikuttaa toisiin joskus masentavasti ja uuvuttavasti. Että v. Assar vaistomaisesti piti itseään viimemainittuun luokkaan kuuluvana, huomaa jo siitäkin, että hän niin kernaasti noudatti sisarensa neuvoja.

Tämän asian kävi kuitenkin niinkuin useinkin käy, kun joku on oppinut ulkoa jonkun puheen tai sellaisen. Sattuu nimittäin usein tapauksia, jotka vaikuttavat, että ulkoa opittu ei sovikaan siinä tilaisuudessa. Tähän asti kamarijunkkari oli menestynyt kutakuinkin, mutta Irenen vastaus oli sen laatuinen, ettei hänen ulkoaoppimansa tähän sopinut, ja hän hypisteli kauan hansikastansa ennenkuin sai keksityksi miten jatkaisi:

— Älkää peljätkö, neiti. Vastatkaa edes jotakin.

Kosijan yhä lisääntyvä hämmennys oli vaikuttanut Ireneenkin ja hädissään hän hermostuneesti selaili edessään olevia nuottilehtiä. Mutta mieltänsä rohkaisten hän pian uskalsi katsoa kiusaajaansa silmiin ja vastasi:

— Teidän tunnustuksenne on tosin minulle hyvin imarteleva.

— Oi, kaunis neiti, sanoi v. Assar ja olisi sanonut vielä enemmänkin, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa ja hänen kalpeat poskensa lensivät tulipunaisiksi. Irene katseli häntä miltei säälien. Mutta Emil v. Assar luuli tuon katseen osoittavat vain myötätuntoisuutta, ellei vielä parempaakin. Tämä suuressa määrässä rohkaisi häntä ja jälleen muistuivat hänen mieleensä muutamat sanat:

— Teidän tulee siis vastata suoraan, onko minun onnistunut teissä herättää samallaisia tunteita kuin te olette herättänyt minussa.

Se naislukijoistani, joka joskus on ollut tilaisuudessa antamaan rukkaset, on luultavasti huomannut, ettei se ole mikään hauska tehtävä. Luulenpa jokaisen tytön koettavan lykätä sen niin kauaksi kuin mahdollista. Mutta jos hän on hyvä ja jalomielinen eikä tavallinen, turhamielinen kiemailija, niin hänen totuudentuntonsa ennen pitkää pääsee voitolle ja hän pelkää herättävänsä vähänkään toivoa miehessä, jota hän ei voi rakastaa. Ja jos hän vielä lisäksi on rakastunut johonkin toiseen, niin sitä vähemmin hän tahtoo antaa aihetta turhaan toivoon, koska silloin samalla pettäisi rakkautensa.

Irenellä oli siis nyt se ikävä tehtävä suoritettavanaan, että hänen täytyi lausua totuus, vaikka se tuntuikin tukalalta.

— Olisinpa suonut, ettei tunnustuksessanne olisi ollut lainkaan perää, koska minä puolestani en ensinkään voi rakastaa teitä, vastasi hän siis.

Tämä vastaus ei kuitenkaan vaikuttanut v. Assariin niin ankarasti kuin se ehkä olisi vaikuttanut moneen muuhun. Jotenkin tyynesti hän muuttaen menettelytapaa sanoi:

— Kun se ei voi tapahtua tänään, tapahtuu se ehkä huomenna. Onnellinen avioliitto ei kaipaa tuollaista kiihkeää rakkautta, josta puhutaan romaaneissa ja runoelmissa. Molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja ystävyys ovat aivan riittävät ja tälle perustukselle ovatkin useimmat avioliitot rakennetut.

— Mutta vähän aikaa sitten väititte tunteittenne minua kohtaan olevan kokonaan toista laatua kuin nuo laimeat, joiden nyt sanotte riittävän avioliiton onnelliseksi tekemiseen, huomautti Irene.

Kamarijunkkari ei odottanut tällaista väitettä, hän kun luuli kierrelleensä asiaa hyvinkin taitavasti. Hänen viimeksi lausutut sanansa olivat tosin osa sisaren opettamasta läksystä, mutta koska ne sattuivat jotenkin sopimattomaan paikkaan, niin antoivatkin ne aihetta yllämainittuun vastaukseen, jonka vaikutusta ivallinen ilme Irenen kasvoissa vielä oli omiansa lisäämään. Tuossa tuokiossa v. Assarin tyyni rohkeus haihtui ja hädissään hän änkytti muutamia sanoja, joihin hänen sisarellaan tuskin oli mitään osaa. Niillä hän yritti selvittää, että hänen rakkautensa tosin oli ystävyyttä hellempi, mutta jos Irenen laita ei ollutkaan samoin, niin siitä ei olisi mitään estettä heidän avio-onnelleen.

Närkästyksestä Irenen posket punottivat hänen vastatessaan:

— Jos olen oikein käsittänyt sananne, niin te arvelette meidän voivan tulla avioliitossamme onnelliseksi, vaikka minä en rakastaisikaan teitä, niinkuin te minua. Mutta minä en usko, että tuollaisessa puheessa on mitään perää. Eikö sellaisen naisen pitäisi halveksia itseänsä, joka antaisi kytkeä itsensä mieheen, jota ei voisi rakastaa? Ja eikö hän tekisi väärinkin tuolle miehelle, eikö hän ansaitsisi hänen ylönkatsettaan, palkitessaan niin huonosti hänen rakkautensa? Olisiko oikein ottaa vastaan rakkautta, kun ei ole muuta antamista sijaan kuin ystävyyttä?

— Siihen minä kuitenkin tyytyisin, se olisi minulle aivan tarpeeksi, vastasi kamarijunkkari puoliksi vakuutettuna. Ainakin hänen silmänsä osoittivat hänen puhuvan totta.

— Joko olen käsittänyt väärin teidän sananne taikka te ette ollenkaan ole ottanut minun onneani kysymykseen, vastasi Irene, ja loukatusta ylpeydestä sekä myös jostakin ylevämmästä tunteesta hohtivat hänen poskensa tulipunaisina ja silmänsä säteilivät hänen lisätessään:

— Mutta niin heikko kuin tyttö onkin, niin ei mikään maallinen eikä jumalallinen valta voi pakottaa häntä uhrautumaan tuolle väkevälle ja itsekkäälle olennolle, jota nimitetään mieheksi. Niin, vaikka voisinkin tehdä teidät onnelliseksi… jota en kuitenkaan usko, koska se kuulostaa niin mahdottomalta… jos varmaan luottaisin siihen, niin en kuitenkaan panisi omaa onneani alttiiksi uhrautumalla teidän tähtenne. Sekä sydämeni että järkeni hylkäisi sellaisen teon, ja näin itsekkäitä me naisetkin voimme olla!

Irene vaikeni ikäänkuin olisi hän mielestänsä mennyt liian pitkälle, mutta kun ei kamarijunkkari mitään vastannut, hän, vakava ja samalla lempeä ilme tummansinisissä silmissään, hiljaa jatkoi:

— Olen ehkä tullut sanoneeksi liian paljon ja koskettanut asioita, jotka kentiesi käyvät yli naisen ymmärryksen. Minun ei olisi pitänyt sanoa muuta kuin mitä totuus vaatii minua sanomaan. Minä en rakasta teitä, enkä siis voi ruveta vaimoksenne. Unohtakaamme tämä ikävä hetki ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja antakaa minulle anteeksi, että ennen kaikkea annan arvoa totuudelle.

Katsoessaan Irenen kauniita silmiä, joihin kyyneleet vähitellen alkoivat nousta, syttyi kamarijunkkarissa taistelu itsekkäisyyden ja jalomielisyyden välillä. Jos hänen rakkautensa olisi ollut puhdas ja uhrautuva, niin jalomielisyys olisi saanut voiton, mutta nyt siihen sekaantui kaikellaisia maallisia etuja, josta luonnollisesti oli seurauksena, että itsekkäisyys pääsi kuin pääsikin voitolle. Aikaisempi hämmennys antoi sijaa koston ja vihan tapaiselle tunteelle, joka pani hänen suuhunsa sanoja, mitkä eivät olleet hänen sisarensa opettamia.

— Sanoitte, ettei mikään maallinen taikka taivaallinen valta voi pakottaa heikkoa naista menemään naimisiin, sanoi hän. — Mutta entäpä jos nyt kuitenkin olisi olemassa sellainen valta… olkoon vain inhimillinen… joka voisi pakottaa teidät avioliittoon sen miehen kanssa, joka hyljättynä ja pilkattuna seisoo tässä teidän edessänne, uskaltaen vielä rohkeasti katsoa teitä silmiin?…

— Sellaista valtaa ei voi olla olemassa. Mitä te tarkoitatte tuolla kauhealla puheellanne?

Irenen näin puhuessa hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi kuin kuningattaren ja kyyneleet katosivat hänen silmistään, jotka suuttumuksesta säkenöitsivät. Tämä ei kuitenkaan säikähyttänyt v. Assaria, joka ilkkuen vastasi:

— Ajatelkaapa, että on olemassa tyttö, joka, kieltäytymällä tekemästä tuota pientä uhrausta, mikä johtaisi avioliittoon, saattaa mitä suurimpaan vaaraan sen, jota hänen on kiittäminen hengestään. Ja ajatelkaapa, ettei vain ole kysymys siitä, jota luultavasti ylevämielisyydessänne pidätte joutavana, niinkuin raha ja tavara, vaan että nyt voi tulla kysymykseen hyvä maine ja kunnia, ehkäpä henkikin. Mitä siitä sanotte?

— Ja noilla sanoillanneko tarkoitatte minua ja suhdettani teihin? sanoi
Irene kauhistuneena, vaikka ylpeydestä osasi sen salata.

— Sitä juuri tarkoitan. Sanani koskevat teitä ja minua ja vielä erästä kolmattakin henkilöä.

— Mutta sanokaa, Jumalan tähden, onko niissä edes yhtään perää?

— Olen puhunut aivan totta, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

Irene oli usein kuullut v. Assarin kevytmielisesti vannovan, mutta huomasi hänen nyt puhuvan täyttä totta ja kävi kalpeaksi. Kamarijunkkari käytti hänelle edullista tilaisuutta hyväkseen ja kuiskasi tytön korvaan:

— Tehän ymmärrätte, että tarkoitan isäänne.

— Tietääkö hänkin siitä? kysyi Irene koneentapaisesti.

— Tietää.

— Silloinpa… silloin — Irene änkytti ja peittäen kasvonsa kädellään hän horjuen nojautui pianoon.

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Uhkaavana hän näki edessään isän ja muitakin kauheita näkyjä; näki kuinka häntä, turvatonta raukkaa, väkisin pakotettiin. Veri seisahtui hänen sydämensä ympärille ja hän oli vähällä tukehtua. Tämä oli v. Assarille sopiva hetki, eikä hän ensinkään empinyt.

— Silloinpa, sanoi hän, ikäänkuin jatkaaksensa mitä Ireneltä oli jäänyt sanomatta — silloinpa ymmärrätte, etten ole joutavia puhunut, että on olemassa valta, joka…

Tuon puheen kestäessä Irene kameleontin tapaan jälleen äkisti muuttui. Puna nousi taas hänen poskilleen, hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi ja ihmeellisen kirkas valo loisti hänen silmistään. Keskeyttäen v. Assarin hän sanoi:

— Tapahtukoon mitä tahansa, niin en kuitenkaan pakosta mene teidän kanssanne naimisiin. Uhatkoon mikä vaara hyvänsä minua tai ketä tahansa maailmassa… teidän vaimoksenne en ainakaan rupea. Nauttikaa vapaasti voitostanne ja tehkää kaikkea pahaa mitä voitte.

Näin päättelläät sanat tämän nuoren ja hennon tytön suusta eivät voineet olla herättämättä mitä suurinta hämmästystä kamarijunkkarissa, joka tästä viimeisestä hyökkäyksestä oli odottanut peräti toista seurausta, ja kestipä kauvan ennenkuin hän sai mitään sanotuksi. Väri hänen poskillaan vaihteli alinomaa, eikä hän rohjennut katsoa Ireneä silmiin. Vihdoin hän näennäisesti tyynenä sanoi:

— Voittehan puhua ajattelemattomuudesta ja punnitsematta niin tarkoin sanojanne, joita ehkä vast'edes kadutte. Siksipä annan teille miettimisen aikaa, eikä niin aivan lyhyttäkään… se saapi kestää uudenvuoden päivään asti.

— Kiitän hyväntahtoisuudestanne, vaikka pidänkin tuota miettimisaikaa aivan turhana, vastasi Irene.

— Ennen uutta vuotta en siis tahdo vaivata teitä puhumalla rakkaudestani ja tunteistani, vaan olen sulkeva ne omaan sydämeeni. Ja nyt jätän teidät yksin.

Näin sanoen kamarijunkkari poistui. Hän ei mennyt sisarensa luokse, joka Adélen ja pikku Ullan kanssa istui toisessa huoneessa, vaan läksi ulos raitista ilmaa hengittämään. Ja kylläpä olikin tarpeen saada tällaisen kohtauksen jälkeen olla vähän aikaa yksin.

Sitä ei kuitenkaan hänelle suotu, sillä häntä vastaan tuli vapaaherra, joka oli ollut peltojansa tarkastamassa. Kamarijunkkari ei voinut välttää hänen seuraansa, ja pian olivat he joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Kamarijunkkari oli kuitenkin liian ylpeä kertoakseen, miten hänen asiansa Irenen luona oli päättynyt, taikka lieneekö jonkinmoinen hellyyden tunne estänyt häntä antamasta tytärtä alttiiksi hurjaluontoisen isän kiivaudelle, ennenkuin hänen määräämänsä miettimisaika, jonka kestäessä hän toivoi Irenen muuttavan päätöksensä, oli kulunut loppuun.

Kamarijunkkarin mentyä pääsivät Irenessä valloilleen kaikki ne tunteet, jotka hän ylpeydestä väkisin oli tukahuttanut, ja yksinäisyydessä antoivat kyyneleet hänelle lievitystä. Hän istahti pianon ääreen, laski koskettimille kätensä ja painaen niihin kasvonsa purskahti itkuun. Hänen huomaamattansa astui Harald saliin, tullaksensa soittamaan, mutta vetäytyikin hämmästyneenä muutaman askeleen takaperin.

— Pelkäättekö itkevää tyttöä? kysyi Irene, koettaen nauraa, mutta ettekö näe, että jo olen lakannut itkemästä.

— Enpä luule nähneeni tätä kauniimpaa näkyä. Irene ei ollut häntä ymmärtävinään, vaan sanoi:

— Mitä, onko kaunista nähdä minun itkevän? Olettepa häijy… ette edes kysy, minkä takia itken. Soisinpa, että olisitte vähän uteliaampi.

— Teidän kyyneltenne syytä minä pelkään, enkä suinkaan itkevää tyttöä.

— Muistatteko, että kerran tässä samassa paikassa kertoessani teille… jotakin… että silloin sanoin teidän olevan ainoan, jolle voisin sellaista kertoa. Sen tähden soisin, että nyt olisitte vähän uteliaampi.

— Utelias minä olenkin. Kuuntelen tarkasti ja kiitollisuudella. jokaisen sanan olen kätkevä…

Irene katseli häntä kauniilla silmillään, mutta samassa loi ne maahan ja näytti ikäänkuin miettivän.

— Olen kovasti utelias, sanoi Harald.

— Vai olette. No, olipa kerran tyttö, jota tahdottiin pakottaa naimisiin miehen kanssa, jota hän ei voinut rakastaa. Ellei hän suostuisi, niin kosija uhkasi ilmoittaa salaisuuksia, jotka olivat sen laatuisia, että saattaisivat sen, jota hänen oli kiittäminen hengestään, mitä suurimpaan vaaraan sekä kunnian ja tavaran että hengen puolesta. Ja tytölle kävi selväksi, että niin oli, mutta hän vastasi…

— Mitä hän vastasi, keskeytti Harald.

— Hän vastasi, että kohtaisipa mikä tahansa häntä taikka ketä toista henkilöä maailmassa hyvänsä, niin hän ei kuitenkaan antaisi pakottaa itseänsä sellaiseen avioliittoon… Ymmärrättehän.

— Tyttö vastasi oikein, sanoi Harald tyynesti.

— Teette minut hulluksi ilosta. Niinkö te sanoitte vai ettekö? Lausukaa vielä nuo sanat.

— Tyttö vastasi oikein.

— Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sillä… minä olin tuo tyttö.

— Lujamielinen, jalo tyttö, kuinka rakastankin sinua.

— Rakastatko, mitä… en ymmärrä… otsaani polttaa… päätäni pyörryttää. Teet minut hulluksi… mitä sanoitkaan?

— Lempeä, suloinen tyttö, minä rakastan sinua.

— Oi, älä niin puhu, sillä… Ketä tarkoitit?

— Ireneä.

— Ireneäkö… Häntäkö sinä rakastat?

— Rakastan sinua elämässä ja kuolemassa, Ireneni.

— Ja lupaatko olla minulta kysymättä?

— Lupaan.

— Kuinka oletkin hyvä. Suot Irenellesi onnen tunnustaa kysymättä:
Harald, rakastan sinua.