Pitkä ja suloinen suudelma vahvisti heidän liittonsa. Ei mikään heitä häirinnyt ja jos joku olisikin sattunut tulemaan huoneeseen, eivät he kuitenkaan olisi eronneet toisensa sylistä.
Tästä hetkestä alkaen oli heidän tulevaisuutensa määrätty. Nyt olivat he saaneet selityksen omaan olemassaoloonsa, ja vaikka heidän ympärillään oli hämärää ja heidän kohtalonsakin oli pimeä, niin heidän sydämissään kuitenkin oli kirkasta ja valoisaa.
XIV.
KAKSI KARKELOIVAA PARIA.
Jotta emme kokonaan jättäisi joulun ja uudenvuoden välistä aikaa kuvailematta, tahdomme kirjoittaa muistiin muutamia hajanaisia piirteitä.
Pienessä pappilassaan nautti pastori Ortman sitä iloa, että päivä päivältä näki Stellan voimistuvan, mutta siitä huolimatta kalvoi häntä salainen murhe, jota hän ei voinut kenellekään ilmoittaa, ei ainakaan Stellalle. Hän näet alati pelkäsi uutta murhayritystä. Tosin Heikki renki kulki vartioiden ikäänkuin uskollinen koira ja oli monesti hyökännyt jonkun pensaan tai kannon kimppuun, luullen sitä vaanivaksi ihmiseksi… mutta hänestä ei ollut suurtakaan turvaa. Pastori oli itsekin ryhtynyt kaikellaisiin varokeinoihin, mutta mitäpä apua niistä, kun oltiin tekemisissä viekkaitten, salaisten murhamiesten kanssa!
Pimeän ja kolkon yön jälkeen hän eräänä aamuna löysi portailtansa tahallaan muutetulla käsialalla kirjoitetun kirjelapun. Se kuului näin:
"Kunnioitettu Herra Pastori!
Voin ymmärtää, kuinka levoton olette viimeisen tapauksen johdosta. Siinä suhteessa saatan kuitenkin rohkaista mieltänne. Minun on onnistunut uskotella sille henkilölle, joka pelkäsi, että Stella olisi joku toinen, ettei niin ole laita. Minulta hän ei koskaan salaa ajatuksiaan ja olen varma siitä, että hän nyt on luopunut ilkeistä aikeistaan. Älkää peljätkö mitään Stellan suhteen.
Tuntematon ystävä".
Olipa tämä kirje nyt tullut keneltä tahansa… tietysti pastori eniten epäili erästä henkilöä… niin se ainakin vaikutti rauhoittavasti ja hän päätti kokonaan jättää Stellan elämän ja kuoleman taivaallisen isänsä huostaan, ollen vakuutettu siitä, että hänen huolenpitonsa ei sallisi lapsen, jonka askeleita hän niin monissa vaiheissa ja vaaroissa oli ihmeellisesti johdattanut, päättävän niin kauhealla tavalla nuorta elämäänsä. Pastori ei huomannut, että hänen käsityksensä oli samanlainen kuin ihmisten yleensä on… Heidän mielestään Jumalan muka pitäisi pitää huolta siitä, että viaton jo tässä maailmassa pääsee voitolle, eivätkä he tyydy siihen mitä haudan toisella puolella tapahtuu… Sellaisia me ihmiset olemme, kun vaadimme että jumalallinen oikeus suorastaan sekaantuu asioihimme!
Rehellisenä miehenä pastori mikäli mahdollista tahtoi saada selon Stellan syntyperästä. Tosin se oli häntä pelottanutkin, koska Stella luultavasti oli liian korkeaa sukua, sopiaksensa hänelle vaimoksi, jota hän rohkeudessaan kuitenkin oli sydämestään toivonut. Hänen kosketellessaan kerran tätä asiaa oli Stella lempeästi nuhdellen hänelle vastannut: — Olet paha, kun noin Stellaasi epäilet. Tapahtukoon mitä tahansa, niin aina olen pitävä sinua tarpeeksi ylhäisenä minulle, sillä olenhan vakuuttanut rakastavani sinua. Minun silmissäni sinä, Erkki, olet kaikista ylhäisin koko maailmassa.
Näin sanoen tyttö lyödä Iäimähytti häntä huivillaan, siten haihduttaen hänen lapselliset epäilyksensä. Stella ei välittänyt muusta kuin sielun ylevyydestä.
Kun Harald joskus Irenen kanssa kävi pappilassa, niin ne olivat mitä onnellisimpia hetkiä heille kaikille neljälle. Tosin on kyllä autuaallista olla kahden kesken armaansa kanssa, mutta kun vielä lisäksi on seurassa kaksi toista rakastavaista, jotka myös ovat ystäviämme ja ymmärtävät meitä, niin tuottaahan se oloissamme suloista vaihtelua.
Ristilässä Harald ja Irene vähitellen olivat muuttuneet varovaisemmiksi kuin mitä he viimeksi heidät tavatessamme olivat. Kuitenkaan eivät he voineet estää sitä, että neiti v. Assar kerran heidän huomaamattansa oli nähnyt heidän suutelevan toisiansa. Kovasti nolostuneena hän heti vetäytyi pois, ymmärtäen kohta mitenkä asian laita oli ja selvillä siitä, ettei hänellä eikä hänen veljellään enään ollut suurtakaan toivoa. Ilkeä mustasukkaisuus täytti koko hänen sydämensä ja hän päätti, ettei ainakaan säästä lreneä. Hän koetti kuitenkin, niin hyvin kuin osasi, hillitä itseänsä.
Kummallinen ja mutkallinen ajatus johtui hänen mieleensä. Hän sekä hänen veljensä olivat kutsutut viettämään joulua erään serkun, rouva Arendalin luo, joka asui maalla, kahdentoista peninkulman matkan päässä Ristilästä ja aivan Helsinkiin vievän valtatien varrella. Hänelle Emilia nyt kirjoitti, pyytäen häntä kutsumaan luoksensa myös neiti Irene Henningin sekä Ristilän kotiopettajan, maisteri Thalbergin. Kauneudellaan ja suloudellaan edellinen kyllä olisi herättävä kunnioitusta maalaistytöissä ja jälkimäinen oli hauska, nuori mies, josta olisi iloa sekä vanhoille että nuorille. Tällaiset suositukset olivat omiansa vaikuttamaan serkkuun, sen Emilia aivan varmaan tiesi.
Kun olemme sanoneet tätä ajatusta mutkikkaaksi, niin meidän on myönnettävä, että sen syyt olivat aivan yhtä kierteleviä. Näyttääpä ikäänkuin Emilia ei ensinkään olisi pitänyt väliä rakastavaisten erottamisesta, koska tämän kutsun kautta antoi Haraldille tilaisuuden olla alinomaa Irenen rinnalla. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta hän piti sen sivuseikkana, ottaen huomioon vain päätarkoituksen.
Tämä päätarkoitus olikin kahtalainen. Hän tunsi aivan hyvin veljensä, joka oli luonteeltaan hyvin tulinen ja rakastui helposti. Emilia oli kuullut, että siinä pitäjässä, jossa hänen serkkunsa asui, sekä myös naapuripitäjissä oli hyvin kauniita tyttöjä, joihin hänen veljensä ehkä voisi mielistyä ja unohtaa Irenen. Sellaista ei voisi tapahtua, jos Irene olisi mukana ja hän alati näkisi hänet.
Emilia tiesi myös, ettei kamarijunkkari ollut mikään häijy ihminen, koska hän usein oli osoittanut, että hänellä oli hyvinkin hyvä sydän. Ja saadakseen hänet pysymään Ireneä koskevassa päätöksessään, ei mikään olisi niin tepsivä keino kuin yllyttää häntä mustasukkaisuuteen. Senvuoksi Haraldin täytyisi tulla mukaan.
Mutta olipa vielä toinenkin syy, jota Emilia ei olisi itselleenkään myöntänyt, mutta joka kuitenkin oli hänestä siksi tärkeä, että… jos se vain olisi käynyt laatuun… hän olisi kaikin mokomin toimittanut Haraldille kutsun, vaikka toiset eivät olisi tulleetkaan. Hän näet rakasti Haraldia kiihkeästi, eikä voinut elää hänestä erillään. Aivan varmaan hän tiesi, ettei tämä tulisi ilman Ireneä, mutta ennemmin hän suostui kärsimään mustasukkaisuuden tuskia kuin luopumaan Haraldin seurasta.
Emilian toiveet toteutuivatkin… Harald ja Irene saivat kumpikin kutsun ja lupasivat tulla, eikä vapaaherrakaan pannut vastaan. Haraldille soveltui tämä matka mainiosti, koska hän muutenkin oli aikonut omissa asioissaan matkustaa Helsinkiin.
Oli mainio rekikeli ja matka kului hauskasti. Kun ajettiin kyydillä ja illalla oli kirkas kuutamo, saavuttiin perille ennen yötä. Oikeastaan kamarijunkkarin olisi pitänyt siskoineen istua toisessa reessä ja Haraldin kyyditä Ireneä ja pikku Adélea, josta meillä tässä kertomuksessa on ollut hyvin vähän tietoja annettavana, mutta toisinaan tehtiin tästä poikkeus, niin että Harald joutui istumaan esimerkiksi Emilian vieressä, jolle oli pistänyt päähän aina istua samassa reessä.
Joulunpyhinä pidettiin sitten yleiset tanssiaiset, joihin oli oikein pääsymaksukin. Siellä Harald tanssi Irenen kanssa, mutta hänen otsansa oli synkissä pilvissä ja turhaan Irene koetti karkoittaa hänen totisuuttaan.
— Harald, sanoi hän, koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin saattoi, miksi olet noin surumielinen? Katsopa, kuinka minä olen iloinen.
— Sinua minä ilokseni katselenkin. Niinhän teurastajakin katselee karitsaa, sen hyppiessä iloisena laitumella, houkutellaksensa sitä luoksensa. Mutta sinä, Irene, olet jo teurastettu karitsa, vaikka elätkin. Minä olen myrkyttänyt sinun elämäsi.
— Ei, sinun kauttasi on elämäni tullut jonkin arvoiseksi. Nyt sillä vasta on suuri ja ääretön arvo!
— Irene, kuinka jalomielinen oletkaan! Paras olet kaikista.
— Nyt pidän sinusta, kun noin puhut. Olen niin kovasti mielissäni, kun sinä minua kehut.
Katsoessaan Irenen tummansinisiin silmiin Harald unohti huolensa. Mutta
Irenen ääni herätti hänet:
— Pidätkö lupauksesi? Palaatko Irenesi luo ennenkuin…
— Ellen ehdi päivällä, niin tulen yöllä. Uudenvuodenpäivän aamuna olen
Ristilässä.180
— Uudenvuodenpäivä, voi tuota kauheaa päivää! voivotteli Irene. Tanssiessani äsken hänen kanssansa, hän muistutti sitä minulle. Mutta sinun turvissasi minä en pelkää… en toki!
— Vai muistutti? Mokoma katala konna, joka ei ymmärrä, ettei hän ensinkään sovi Irenen mieheksi! Tahtoo, kurja, kytkeä kauneutesi… ainoa, johon hän tietää panna arvoa… omaan kehnoon ja surkeaan olentoonsa. Mutta sitä hän ei saa tehdä, ei vaikka hänellä olisi liittolaisenaan sisarensa ja vieläpä…
— Herkeä jo, Harald, pyysi Irene, käyden kalpeaksi.
— Olen vaiti, koska sitä pyydät. Mutta lupaukseni pidän. Älä pelkää, Ireneni, ole huoleti, valkoinen, kaino kyyhkyseni! Sinun puolestasi ja sinun kanssasi voin seisoa koko maailmaa vastaan. Käsilläni kantaen pelastan sinut kaikista vaaroista, vaikka olisi vielä vaikeampiakin esteitä voitettavina kuin tällaiset joutavat.
Kaikkina aikoinahan rakastajan nuorekas ylimielisyys on miellyttänyt hänen lemmittyänsä ja Irenekin katseli ihastuneena Haraldia, ikäänkuin tämä olisi pystynyt vaikka mihin.
* * * * *
Kamarijunkkarin päähän oli pälkähtänyt tanssia tämä tanssi sisarensa kanssa.
— Kas, kuinka silmäsi alati seuraavat tuota yhtä ja samaa paria, huomautti sisar.
— Entä miten on omien silmiesi laita? Eikö niilläkin ole taipumusta katsoa vain samalle taholle, kiusotteli kamarijunkkari häntä.
— Etkö ymmärrä syynä siihen olleen sen, että tahdoin nähdä, oliko se Irene, jota sinä alinomaa tähystelit. Sinä siis oikein täyttä totta rakastatkin häntä?
Tästä voi ymmärtää, että Emilia vain tahtoi kiihottaa veljeänsä.
— Josko rakastan! Kuinka sinä, joka olet olevinasi sellainen isoviisas, saatatkin sellaista kysyä. Rakastan häntä? Häntä minä, saakeli soikoon, rakastankin, jotta oikein on pääni pyörällä.
— Älä puhu niin kovaa, Emil. Pitkin seiniä istuu rouvia ja neitosia, joilla on tarkat korvat.
— Niistä minä viisi… vaikka voinhan sinua totellakin. Mutta rakastunut olen, jotta riittää!
— Olet niin kummallinen, Emil, ja puhutkin niin oudosti. Ethän toki liene vähän…
— Vähän päissänikö? En ainakaan ole aivan selvä. Ja rakastunut minä kumminkin olen.
— Ja kuitenkin olet kahden vaiheilla, mitenkä menetellä silloin uudenvuodenpäivänä, jonka niin juhlallisesti panit määräpäiväksi.
— Niin, hän näetkös ei rakasta minua, ja ellen ennen olisi sitä tietänyt, niin täällä ainakin olen sen huomannut. Hyvät ystävät ovat sitäpaitsi avanneet silmäni. Hän rakastaa, paha kyllä, toista ja ikävintä on, että se on tuo kirjatoukka, jonka kanssa hän parastaikaa tanssii.
— Mitä varten se on ikävintä?
— Enpä tiedä. Ehkä sentakia, että kaikki naiset pitävät häntä niin miellyttävänä.
— Vai pitävät? sanoi Emilia, kiinnittäen rintaneulansa paremmin. Mutta puhutaanpa, Emil, ranskaa.
— Tämä maalaisherrasväki ei liene hyvillään, jos puhumme kieltä, jota tuskin yksi sadasta heidän keskuudessaan ymmärtää. Mutta antaa mennä!
— Eihän heidän sovi sitä paheksua, vaikka tanssikumppaninsa kanssa puhuukin kieltä, jota he eivät ymmärrä… Mutta miksi et, Emil, pane aijettasi täytäntöön?
— Koska hän ei rakasta minua.
— Kas, kuinka äkkiä olet muuttunut romantilliseksi!
— Eikä se olisi jalomielistäkään.
— Oletpa olevinasi pyhä! Mutta usko minua, tytön haaveet haihtuvat pian. Ja ajattelepa kaikkia niitä etuja, joista olet luopumaisillasi! Itsepä sanoit, että hän on nuori, rikas ja kaunis.
— Mutta jos hän ei annakaan itseänsä pakottaa. Silloin suotta teen hänet onnettomaksi. Tunnen kyllä millainen on hänen isänsä.
— Olkoonpa niin, että häntä täytyisi pakottamalla pakottaa… sama se.
Mistä olet saanut sellaisen käsityksen, ettei hän anna itseään pakottaa?
— Sanon sen sinulle kahdenkesken, koska tiedän, ettet petä luottamustani. Sain sen kuulla serkultamme, rouva Selma Arendalilta. Asia oli sellainen, että toissapäivänä olin, kuten tiedät, vähän humalassa… täällä maaseudullahan pidetään kunniana tyrkyttää väkisinkin kaupunkilaisille kaikellaisia syötäviä ja juotavia, ja minä, joka olen heikontunut terveysvesien juonnista niin…
— Niinpä siis olit vähän humalassa. Mutta eihän kertomus siihen pääty?
— Ei, hiisi vieköön, tuskin se on alkanutkaan. Niin, näetkös, pälkähti päähäni uskoa hänelle suhteeni Ireneen, joten hän siis tietää siitä melkein yhtä paljon kuin minä ja sinäkin. Ja tänään hän vuorostansa uskoi minulle erään salaisuuden. Mutta en tiedä, kerronko sen sinulle… se olisi väärin.
— Kuinka arkatuntoiseksi oletkaan tullut! Äsken sanoit voivasi luottaa minuun ja nyt puratkin lupauksesi.
— No, no, en minä niin turhantarkka ole! Tänään Selma, näetkös, tuli sanomaan, että jos tahdon olla hänen ystävänsä, niin minun pitää luopua kaikista aikeistani Irenen suhteen. Vastasin, etten ikimaailmassa sitä tee, ellei ole pätevää syytä, miksi sitä minulta vaaditaan. Silloin hän, tietysti varovaisesti ja empien, kertoi, että Irene joko eilen taikka tänään — päivää hän ei maininnut — oli tullut hänen huoneeseensa ja, heittäytyen polvilleen, sanonut ettei hän enää ollut kelvollinen oleskelemaan hänen kattonsa alla, koska muka oli rikkonut vieraanvaraisuuden pyhää lakia vastaan… Äkisti hän kuitenkin näytti ikäänkuin katuvan tunnustustaan… olipa hypännyt ylös ja painaen käsillään otsaansa kaatua romahtanut laattiaan. Siinä oli hän sitten valittanut ja voivotellut, sanoen tehneensä kahdenkertaisenkin rikoksen… ensin vieraanvaraisuutta ja nyt taas tunnustuksellaan rakkauttansa vastaan. Selma, joka on niin hyvä ihminen, koetti turhaan häntä lohduttaa, mutta se onnistui heti eräälle toiselle vain yhdellä silmäyksellä… hänelle, joka nyt tanssii tuossa hänen kanssansa… Sellainen tämän asian laita nyt on… Minulle Selma sanoi: — Jos sinulla on ihmisen sydän, niin älä käy mustan varjon tavoin heidän välilleen. Luovu kaikista vaatimuksistasi, ja jos tämä uhri tuntuu sinusta vaikealta, niin etsi lohdutusta puhtaasta omastatunnostasi. Näin puhui Selma ja tämä pehmitti ja liikutti sydäntäni.
Tanssi oli päättynyt ja Emilia veti veljensä erääseen nurkkaan. Kauvan mietittyään hän vihdoin sanoi:
— Myönnän kyllä, että Selma puhui kauniisti ja liikuttavasti… mutta voihan katsella melkein joka asiaa maailmassa kahdelta eri kannalta, ja siis tätäkin. Selma käsitti sen romantilliselta puolelta. Hän uskoo ijäiseen rakkauteen täällä maan päällä, uskoo, että muutamat ihmiset ovat toisiansa varten luodut ja etteivät he voi tulla onnellisiksi kenenkään muun kanssa. Mutta minä en sitä usko.
Emilian sydämeen pisti niin kummallisesti hänen näin puhuessansa, mutta hän jatkoi heikommalla äänellä:
— Mutta mitäpä tällaisia selittelen, koska en kuitenkaan pysty sitä tekemään ja sinä tunnet sitäpaitsi jo ennestään mielipiteeni tässä asiassa. Mitä tuohon hairahdukseen tulee… jos se todellakin on tapahtunut… niin olisihan Irenellä syytä kiitollisuuteen, jos tahtoisit hänet naida… pelastaaksesi hänet… no niin… voisittehan sittekin tulla onnellisiksi.
— Mutta minua et ollenkaan ota lukuun?
— Toivon, ettet ole ylen tarkka ja turhamainen…
— Niinkö tarkka, tarkoitat kai, etten huolisi hänestä?
— Niin, sillä minusta se olisi hyvin päätöntä.
— No, ehkä oletkin oikeassa. Moni on nainut leskenkin ja se on vielä pahempaa.
Sisar nauroi oikein sydämellisesti tälle veljensä pilapuheelle. Kuitenkaan tämä ei vielä kokonaan kulkenut hänen talutusnuorassaan, sillä hän sanoi:
— Sanoit, että Irenellä olisi syytä kiitollisuuteen minua kohtaan, mutta kuinka se olisi mahdollista, minä kun erottaisin hänet siitä, jota hän rakastaa? Ei, ainakaan vapaasta tahdostaan hän ei minusta huoli.
— Silloin hänet on pakotettava, vastasi Emilia nauraen niin luontevasti, ikäänkuin ei koko asia olisi ollut suuremman arvoinen kuin rintaneula, jota hän jälleen hypisteli.
— Se olisi hänelle kuitenkin suuri uhraus ja Selman mielestä olisi halpamaista pakottaa hänet siihen.
— Etkö muista, mitä jo sanoin tästä asiasta? Samaa sanon vieläkin, ja muista se ei olisi mikään niin erittäin suuri uhraus. Mutta jos niin olisikin, niin eikö sinun olisi samoin laita, jos olisi päinvastoin ja eikö jokaisen etupäässä tule katsoa omaa parastansa?
— Tarkoitat kai, että jompikumpi kuitenkin tulee kärsimään ja kysyt, miksi sen juuri pitää olla minä?
— Sitä minä juuri tarkoitan. Tässä asiassa sinulla näkyy olevan niin kankea käsityskyky kuin konsanaan koulupojalla. Oikein tyrkyttämällä olen saanut sinut ymmärtämään.
— Ehkä olisikin minulle parasta, etten ymmärtäisi näinkään paljon.
— Vielä yksi asia, Emil. Hän on syvästi loukannut sinua, sanoen sellaista, jota en luule yhdenkään naisen vielä sinulle sanoneen. Eikö sinussa ensinkään ole ylpeyttä? Voitko olla siitä mitään piittaamatta? Ja eikö kostonhimo ollenkaan sinua viehätä?
Huomaamme, että tähän asti kätkössä olleet pahat intohimot yhtäkkiä olivat muuttaneet Emilian viekkaaksi ja pahajuoniseksi naiseksi. Viisaasti hän oli jättänyt viimeksilausutut sanat lopuksi, koska tunsi veljensä jotensakin turhamieliseksi ja siis oli syytä yllyttää hänen ylpeyttään, ellei muuten saisi häntä mukautumaan.
Nämä sanat tekivät v. Assariin tarkoitetun vaikutuksen, mutta kuitenkin hän ei vastannut mitään, huokasi vain syvään. Emilia jatkoi:
— Huomenna puhutaan asiasta vielä. Lienee parasta että nyt jätät minut.
Sattuikin niin onnellisesti, että keskustelu päättyi, juuri kun Emilian sanat olivat tehokkaimmin vaikuttaneet, mutta tämä ei tapahtunut hänen ansiostaan, niin älykäs kuin hän muuten olikin. Asian laita oli suoraan sanoen niin, että hän näki Haraldin vilkaisevan häneen ja toivoi hänen tulevan hänelle jotain puhumaan.
Niin kävikin. Harald katseli häntä tutkien ja sanoi:
— Onpa täällä Suomessa harvinaista nähdä veljen ja sisaren keskinäiset välit näin hyviksi. Teidät voisi luulla kihloissa olevaksi pariksi.
Haraldin näin puhuessa Emilia kalpeni. Kuitenkin koetti hän hymyillä.
— Onko siinä mielestänne mitään väärää?
— Ei suinkaan, paitsi jos tämä rakkaus on teeskenneltyä eikä sitä osoiteta kotona, vaan ainoastaan vieraitten nähden.
— Niin, voihan sellaistakin tapahtua. Minäkin tunnen sellaisia sisaruksia. Mutta eihän siinä muuten ole mitään pahaa, vaikka sisarukset näin seurustelevatkin?
— Mitäpä pahaa siinä olisi, elleivät vain panettele muita, vastasi
Harald välinpitämättömästi.
— Ettehän tuolla meitä tarkoittane?
— Mitäpä syytä minulla siihen olisi, hyvä neiti.
XV.
VIISI VUOTTA VANHA KIRJE.
Haraldin isä oli ollut piirilääkärinä Rügenin saarella.
Yleensä lääketieteen oppilaat ovat iloisempaa ja vallattomampaa väkeä kuin olisi syytä odottaa ihmisiltä, jotka antautuvat niin vaikeaan, tärkeään ja miltei surkeaan toimeen. Sellainen oli tohtori Thalbergkin nuoremmalla ijällään ollut, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta tunteellisimpia, vilpittömimpiä ja jaloimpia miehiä maailmassa. Leikillisyyttä ja vakavuutta voi näet kyllä esiintyä samassa henkilössä.
Lääketieteen kandidaattina ollessaan Kustaa Thalbergin päähän pälkähti kerran pistäytyä Suomea katselemaan ja tämä maa tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja tarunomaiselta.
Täällä hän sai nähdä tytön, joka häntä miellytti. Tyttö oli köyhä sekä alhaista sukua, mutta hyvä ja kaunis. Romantillinen kun oli, Thalberg ei vaatinutkaan enempää. Heidän suhteensa ei venynyt pitkiin, hän rakasti tyttöä ja tyttö häntä. He menivät kohta naimisiin, vaikka hänellä ei ollut mitään virkaa eikä rahoja, tuskin enemmän kuin ne, mitkä olivat hänen taskussaan. Tyttö seurasi häntä, jättäen isänmaansa, sukulaiset ja ystävät, ottaaksensa osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Tosin heidän toimeentulonsa ensimäisinä kahtena vuotena oli jotensakin vaikeaa, mutta elettiin sitä kuitenkin pahanpäiväisesti, niin ettei ollut erityistä puutettakaan. Ruotsalainen sananparsi kyllä sanoo, että "kun köyhyys astuu sisään ovesta, lentää rakkaus ulos ikkunasta", mutta voidaanhan sanoa päinvastoinkin, että "kun rakkaus astuu sisään ikkunasta, lentää köyhyys ulos ovesta."
Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin Suomessa olevat sukulaiset saivat tiedon perheen lisääntymisestä. Ainakin kului neljä vuotta, ennenkuin tohtorin anoppi suureksi ilokseen sai kantaa iso-äidin nimeä. Vuotta ennen oli hänen tyttärensä käynyt Suomessa eikä siis voisi tulla kysymykseenkään, että hän jälleen näin pian tulisi käymään, vaikka mummo olisikin halusta nähnyt tyttärensäpojan, jonka syntymistä hän niin sydämestään oli toivonut. Hän oli torunut tytärtäkin siitä, ettei tällä ollut lasta, jota hän olisi saanut hemmotella.
Muuten tämä mummo oli hyvin kummallinen ja itsepäinen ihminen. Hän ei ollut koskaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana eikä olisi sieltä liikkunut, vaikka hänelle olisi luvattu mitä tahansa. Sen hänen tyttärensä kyllä tiesi, eikä nytkään kutsunut häntä luokseen, koska ei tahtonut eukkoa suotta kiusata.
Haraldin ollessa viiden vuoden ikäinen, kuoli hänen hyvä isänsä. Surevalla leskellä ei enää ollut mitään, joka olisi sitonut hänet tähän vieraaseen maahan ja hän muutti siis takaisin Suomeen.
Varoja hänelle kumminkin oli jäänyt sen verran, että ne riittivät pojan kasvatukseen. Aikaa voittaen tästä tuli ensin ylioppilas ja sitten maisteri. Tosin hänelle ei koskaan annettu ylen korkeita arvolauseita, koska hän oli luonteeltaan jotenkin miettiväinen, jota moni pitää laiskuutena. Poikanulikkana hän kerran oli saanut nuhteita opettajaltansa siitä, ettei hän, jolla oli nim hyvä pää, koulussa jättänyt kaikkia toverejansa jälkeensä. — Minun mielestäni, vastasi poika rohkeasti, sen, jolla on hyvä pää, on vaikeampi pysytellä heidän rinnallaan kuin päästä luokalla heidän ohitsensa. — Tästä vastauksesta opettaja huomasi hänellä olevan hyvän sydämen, eikä enää häntä torunut.
Haraldin käydessä kahtakymmentä oli hänen mummonsa jo kuollut ja äiti, joka kauvan oli ollut kivulloinen, myös muuttanut manalan majoihin. Kuolinvuoteellaan hän antoi pojalle kirjeen, jota hän ei saisi avata ennenkuin olisi viisikolmatta täyttänyt. Holhoojaa ei hän ensinkään määrännyt hänelle, mutta hän itse valitsi sellaisen, jolle uskoi omaisuuden muuttamisen rahaksi ja jolle antoi kirjeen talletettavaksi. Niin nuori kuin olikin, hän kuitenkin tiesi, että ihminen on heikko ja olisi siis voinut tapahtua, että hän ennen äidin määräämää aikaa olisi avannut kirjeen.
Ottaaksensa vastaan tuon kirjeen sekä sen vähän, mitä hänen perinnöstään vielä oli jälellä, hän nyt oli matkustanut pääkaupunkiin.
Uudenvuodenaattona hän koputti pastori Ortmanin ovelle ja tapasi tämän salissa Stellan ja Reginan seurassa. He istuivat juuri syömässä riisiryynipuuroa, sillä niin patriarkaaliset tavat täällä vielä oli, että Reginakin tällaisina juhlapäivinä sai istua samassa pöydässä herrasväen kanssa.
Stellan hauskuudeksi oli myös kuusi sytytetty palamaan. Haraldin astuessa saliin Stella taputti käsiään ja huudahti:
— Katsopa, Erkki, tuossa tulee yksi, joka on vielä joulukuustakin parempi. Kuinka olemmekaan sinua kaivanneet, Harald! Luulin jo, ettei matkasi ikinä päättyisi onnellisesti, mutta nytpä kuitenkin olet täällä.
Harald katsoi häntä surullisesti.
— Mikä sinua vaivaa, Harald, onko sinun ikävä?
— Kuinka minun teitä nähdessäni ikävä olisi, varsinkin kun kumpikin näytätte voivan hyvin?
Stella oli jo täydellisesti toipunut taudistaan, niin ettei hän enään ollut laiha ja kalpea. Kentiesi oli hän vähän lihavampikin kuin ennen tuota surkeaa päivää. Pian hän jo oli täydellisesti kehittynyt neitonen.
Nähdessänsä hänet tuossa niin ihanana kuin enkeli sekä viattomana ja iloisena kuin lapsi, olisi Harald, jos hän nyt ensi kerran olisi hänet nähnyt ja hänen sydämensä vielä olisi ollut vapaa, epäilemättä kiihkeästi häneen rakastunut. Mutta tällä kertaa hänellä oli vallan toista mielessään.
Nähdessään Haraldin ja Stellan siinä vastatusten, kumpaisenkin niin kauniina kuin kuva, ettei tiennyt oliko Harald kauniimpi mieheksi tai Stella naiseksi, Erkki taas itsekseen ihmetteli, ettei Haraldia oltukaan suotu Stellalle, vaan hänet itse, joka oli kaikkea kauneutta vailla. Melkeinpä pisti hänen vihaksensa, ettei Harald rakastanut Stellaa, vaikka hän sydämessään olikin siitä kiitollinen.
— Mutta silmäsihän ovat niin surulliset… sitä ei voi kieltää. Oi, jospa tietäisit mikä päivä tämä on Erkille ja minulle! Etkö näe, että minulla on ylläni valkoinen puku ja luuletko, että ilman aikojani olen siihen pukeutunut?
Harald ei vastannut, katselipa vain vuorotellen heitä kumpaistakin.
Lapsen kärsimättömyydellä Stella jatkoi:
— Etpä ole utelias, koska et edes kysy mitään. Se ei ole ollenkaan minulle mieleen. — Ja oltuaan hetken kainoudesta aivan hämillään, hän reippaasti jatkoi:
— Niin, tiedätkös, tänään kysyin Erkiltä, ottaisiko hän minut vaimokseen. Oikein totta kysyinkin. Ja tiedätkö, mitä hän vastasi, tuo häijy Erkki? Hän vastasi: "Täytyy kai ottaa, koska niin tekee mielesi, oma Stellani". Ellei noita kahta viimeistä sanaa olisi ollut, niin se olisi ollut hyvin pahasti vastattu, eikö totta? Ja kun vielä kysyin, milloin se tapahtuisi, niin hän taas oli olevinaan hyvinkin mahtava ja sanoi, että se ei voisi tapahtua ennenkuin puolen vuoden perästä. Ehkä hän ajatteli, etten vielä osannut ja tietänyt niin paljon kuin olisi pitänyt tietää… ja siinä hän varmaankin on oikeassa. Taikka lieneekö hän muistanut kesäkuun seitsemättätoista päivää, jolloin saavuin hänen luoksensa!
Näin puhuessansa Stella käyttäytyi hyvin veitikkamaisesti, huitoen miellyttävästi käsillään ikäänkuin konsanaan nuoralla tanssiessaan ja katsellen Erkkiä kauniilla, henkevillä silmillään, ikäänkuin pyytääkseen vanhemmalta ystävältään vallattomuuttansa anteeksi. Kun tuo keimaileminen tapahtui aivan vaistomaisesti ja hänen tietämättänsä, niin se myös teki sitä suuremman vaikutuksen. Erkki vallan ihastui ja palkitsi hänet hellällä suudelmalla.
Tämä kaikki vaikutti niin vanhaan Reginaan, että hän purskahti itkuun. Kuten jo olemme kertoneet, oli Stella hänen suuri lemmikkinsä, mutta mitä hän oikeastaan itki, sitä emme suinkaan tiedä sanoa.
Haraldinkin mieli oli kuohuksissa, mutta hänen tuli jo kiire lähteä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet muassaan hänen omaan huoneeseensa.
Täällä tapahtui peräti toisellainen kohtaus. Keskusteltuaan vähän aikaa molemmat miehet itkivät. Toinen ei nuhdellut toista, pikemmin lohdutti ja surkutteli. Itkivät miehen heikkoutta ja naisen rakkautta.
* * * * *
Ajaessaan nykyänsä niin yksinäisen puiston läpi, Harald oli hyvin mielissään ja hänen sydämensä iloisesti vavahti, kun hän ajatteli pian olevansa Irenen kanssa saman katon alla. Kaukaa oli hän jo nähnyt valon hänen huoneestansa ja lähemmäksi tultuaan näki, kuinka se äkkiä sammui. Kaikki oli pimeää, toinen valkea toisensa perästä oli sammutettu ja koko rakennus näytti nukkuvan. Harmaa linna näytti nukkuvan kuolon raskasta unta, herätäksensä pian uuteen elämään.
Tuota Harald ei kuitenkaan ajatellut, koska tuo vanha rakennus ei enään pitkiin aikoihin ollut herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti hupsu ajatus. Hän käski kyytipojan hevosineen ja kehnoine rekineen palata takaisin jo puistosta. Kyytirahan oli hän jo kappalaistalolla maksanut, mutta antoipa hän vielä juomarahatkin, päästäkseen kuulemasta pojan jupinaa. Poika oli kovasti ihmeissään, mutta totteli kuitenkin. Harald otti matkalaukkunsa ja kantoi sen itse portaille. Sitten hän meni Irenen ikkunan edustalle ja alkoi siinä astuskella edestakaisin.
Tämä tapahtui melkein vaistomaisesti, ikäänkuin hän ulkonaisestikin olisi tahtonut osoittaa sydämensä halun saada tyttöä suojella ja varjella. Niin leijonakin kiertelee luolansa ympärillä ja samoin kotka lentelee pesänsä ja poikasiensa lähellä.
Noin tunnin ajan hän näin käveli edestakaisin, kuohuvien tunteittensa valtaamana. Oli ikäänkuin hän olisi tahtonut hillitä palavaa haluansa päästä jälleen saman katon alle, jossa Irene lepäsi.
Vihdoin hän päätti koettaa päästä sisään. Tultuaan ennen näin myöhään kotiin, oli hänellä aina ollut avain muassaan. Kuitenkin oli vapaaherra ollut niin kohtelias, että oli neuvonut mille ikkunalle olisi koputettava, jos avain sattuisi unohtumaan. Hän koputti siis hiljaa erästä alikerrassa olevaa ikkunaa, eikä kauvan viipynyt ennenkuin raskas porstuan ovi varovasti aukaistiin.
— Tulet niin myöhään, että minun on jo kovasti uni, kuului naisen ääni nuhtelevan.
— Onko Amalia hyvä ja valaisee minua kynttilällä huoneeseeni?
— Herrajestas, maisteriko se onkin! Tulen heti, kun vain saan hiukan vaatteita ylleni.
Harald ei ollut sillä tuulella, että olisi ruvennut tekemään mitään johtopäätöksiä. Saatuaan enemmän vaatteita ylleen, tuli Amalia pian, palava kynttilä kädessään. Hänelle oli myös annettu Haraldin huoneen avain. Astuessaan tuon pienen oven ohitse, joka vei ullakolle ja herra v. Nitin huoneeseen, Harald ei voinut olla huomaamatta, että se nyt oli avoinna, ja tämä herätti hänet siitä uneksumisen tilasta, johon hän oli vaipunut.
— Vai niin, ajatteli hän, minunko tähteni vain tätä ovea pidetäänkin suljettuna, jottei v. Nit unissaan käydessänsä herättäisi minussa mitään epäilyksiä?
— Odotettiinko minua tänä ehtoona, kysyi hän Amalialta.
— Odotettiin ja vapaaherra antoi minulle maisterin huoneen avaimen, jotta pääsisin sinne siivoamaan ja sijaa tekemään. Illallispöydässä vapaaherra kuitenkin sanoi… enpä tiedä, sanonko sitä lainkaan… niin, hän kuului sanovan: "näyttää siltä kuin ei meidän vielä tänä iltana tarvitsisi nähdä maisteria täällä". Ja silloin Irene-neiti kalpeni.
Pyhäinmiesten päivästä Amalia oli ollut Irenellä kamarineitsyenä. Hänellä oli tosin pienet vikansa, sillä meidän tulee muistaa, että naispalvelijaraukoilla yleensä on enemmän kiusauksia kuin muilla ihmisillä, mutta kuitenkin hän oli hyvä tyttö, joka äärettömästi piti nuoresta neidistään. Sitäpaitsi hän oli ainoa, jolle Irene oli jotakin uskonut… Irene poloisella kun ei ollut parempaa uskottua kuin köyhä palvelustyttö.
— Onko kamarijunkkari täällä? kysyi Harald.
— On, ja hänen sisarensa myös. Heistä en ollenkaan pidä. Adéle neiti ei ole täällä.192
Kun Harald ei vastannut mitään, vaan tuijotti ääneti eteensä, jatkoi puhelias palvelustyttö:
— Riisuessani illalla neitiä — neiti Assar, nähkääs, ei makaa samassa huoneessa — niin, riisuessani neitiä, joka vasta näinä viime aikoina on sallinut minun riisua itseänsä, hän purskahti itkuun ja antoi minulle tämän pienen kultasormuksen muistoksi, kehuen minua hyväksi ja kuuliaiseksi tytöksi. Nähdessäni hänen itkevän, alkoi minuakin itkettää, sillä vaikka olenkin vaan piikatyttö, niin onhan minullakin sydän. Kysyin, miksikä hän juuri nyt antoi tuon muiston, hän vastasi, että hän varmaankin luuli huomenna kuolevansa, ellei — niin, mitäpä sitä salaan — ellei maisteri Thalberg pian tule. Maisterista hän vain pitää, eikä tuosta kamarijunkkarista, joka on niin kiusallinen ja on olevinaan niin hieno ruotsinmurretta pajattaessaan.
Harald olisi jo ennenkin keskeyttänyt puheliaan tytön lörpötyksen, ellei tämän kertomus olisi niin suuresti kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta tytön poiketessa tästä miellyttävästä puheenaineesta, hän kohta sanoi:
— Pyytäisinpä sinulta, Amalia hyvä, pientä palvelusta. Jos vapaaherra aamulla kysyy, olenko tänä yönä tullut, niin vastaa: ei. Ainoastaan Irene-neidille, jos hän kysyy, saat ilmoittaa totuuden, hänelle eikä kenellekään toiselle.
— Vaikka en tiedäkään syytä, niin arvaan, että tarkoitatte neidin parasta ja toivon Jumalan antavan minulle tämän pienen hätävalheen anteeksi. Lupaan siis valehdella vapaaherralle… mutta luultavasti hän vast'edes saa sen tietää ja silloin olen onneton.
— Mutta hän ei saa sitä tietää. Mennessäni puolenpäivän aikaan alas, sanon tulleeni vasta aamulla porstuan oven aukaistua ja että jo puistosta palautin kyytimiehen. Matkalaukku kädessäni nousin sitten hiljaa ylös portaita, kenenkään huomaamatta, koska vielä oli pimeä. Huoneeni oven sanon avanneeni tällä toisella avaimella, jonka erehdyksestä olin vienyt muassani.
— Hyvin maisteri osaakin valheita lasketella! Mutta entä jos kuitenkin joutuisin kiinni?
— Luultavasti vapaaherra ei kysy sinulta, mutta jos kysyisikin, niin vastaa niinkuin olen sinua neuvonut. Jos hän panee sinut lujille, niin saat syyttää minua, että minä houkuttelin sinut valehtelemaan. Silloin joudumme molemmat pulaan. Tyydytkö siihen?
— Miksi en, kun se tapahtuu hyvässä seurassa, vastasi Amalia niin miellyttävästi kuin mikäkin hieno maailman nainen.
— Mutta jos jokin vaara uhkaa neitiäsi, niin tulet salaa minulle ilmoittamaan.
— Kernaasti tulenkin. Mutta entä jos joku olisi kuullut, kun avasin porstuan oven?…
— Mutta mitenkä sitten selittäisit asian, jos olisi kuultu sinun avaavan oven, enkä minä olisikaan tullut?
Amalia ymmärsi, että Harald häntä piikitteli ja punastui.
— Tarvitseeko maisteri vielä jotakin? hän käsi lukossa kysäsi.
— En. Siinä kyllin, että muistat, mitä olen sinulle sanonut.
Se, että Amalia antoi vietellä itsensä valehtelemaan, ei ole niinkään kummallista, jos muistaa, että palkolliset hyvin mielellään tekevät pieniä kepposia sellaisille isännille ja emännille, joita eivät oikein voi pitää arvossa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että jos hän valheellaan edistäisi Irene-neidin parasta, niin se pikemmin olisi luettava hänelle ansioksi kuin päinvastoin. Pikemmin meillä on syytä ihmetellä sitä, että Harald alentui viettelemään toista ihmistä valehtelemaan… hän kun yleensä oli luonteeltaan niin suora. Mutta hän oli nyt joutunut sellaiseen tilaan, että pani kaikki alttiiksi Irenen, taikka oikeammin sanottuna, heidän keskenäisen rakkautensa hyväksi.
Miten olikaan, mutta Harald ei voinut mitään sille, että hän luuli von Assarin panevan uhkauksensa toimeen ja piti siis uudenvuodenpäivää hyvin tukalana Irenelle. Hän antaisi tämän kuitenkin kestää tulikokeen, ennenkuin astuisi häntä puolustamaan, sillä hän epäili omaa rohkeuttaan ja mielenlujuuttaan, ennenkuin oikein kova hätä olisi häntä rohkaissut. Ehkä hänen läsnäolonsa myös olisi lykännyt asian lopullisen ratkaisun tuonnemmaksi… mutta hän tahtoi saada sen nyt kohta päätetyksi. Siksipä hän aikoi pysyä vaikka koko päivän huoneessaan, jos tarve niin vaatisi, ja sitten olla niinkuin olisi tullut päivää myöhemmin. Niinkuin muistamme, lupasi Harald kamarineitsyelle tulla jo aamupäivällä alas. "Aamuhetki kullan kallis", sanotaan sananparressa ja hän oli melkein vakuutettu siitä, että jos ei kamarijunkkari jo edellä puolenpäivän tekisi hyökkäystä, niin se siltä päivältä jäisi tekemättä. Harald kyllä muisti, että kamarijunkkarin ensimmäinen yritys oli tapahtunut iltapäivällä, mutta tähän verrattuna se olikin ollut vain leikkiä.
Mutta kertomuksemme alkaa jo venyä pitkäpiimäiseksi. Pääasia on, että Harald, niinkuin jo sanottiin, päätti pysyä koko päivän huoneessansa. Näkymättömänä hän sieltä Amalian välityksellä saisi tiedon kaikesta mitä talossa tapahtuisi, ollen samalla sekä läsnä että poissa. Hän olisi melkein kuin saalistaan vaaniva leijona.
Mitä hän oikein tekisi ja miten esiintyisi, sitä hän ei nyt ajatellut. Mutta siitä hän mielestään oli varma, että tehokkaisiin toimiin hän ainakin ryhtyisi.
Tämä hänen pieni juonensa ei suinkaan ollut kauan edeltäpäin harkittu, vaan tuokion synnyttämä. Sen sijaan, että peräti olisi joutunut tunteittensa valtaan, hän, astuttuaan Ristilän seinien sisäpuolelle, muuttui paljon käytännöllisemmäksi kuin oli ollut ulkosalla.
Yksin jäätyään hän istahti pöydän ääreen ja avattuaan jotenkin tyynesti äitivainajansa antaman kirjeen, luki seuraavan:
"Hellästi rakastettu Haraldini!
Eroan maailmasta siinä uskossa, ettei Haraldini riko viimeistä tahtoani vastaan. Olet siis jo täyttänyt viidennenkolmatta ikävuotesi, jolloin jo lienet niin vanha ja vakava, ettei totuus, jonka pian saat tietää, sinua liiaksi masenna. Jos ennen olisin sen sinulle ilmoittanut, niin se ehkä olisi ehkäissyt toimintaasi, olisit ehkä ruvennut sureksimaan sitä, johon olet vallan syytön. Sillä nuorukainen on kuitenkin paljon hellätuntoisempi ja peräti toisen laatuinen kuin mies.
Niin, totuus on tuotava ilmi. Velvollisuuteni sinua kohtaan, jota niin suuresti rakastan, vaatii sen minulta.
Olimme olleet viisi vuotta naimisissa, eläen silloin samoin kuin sittemminkin onnellisesti. Tosin kaipasimme lapsia, mutta se ei kuitenkaan estänyt meitä olemasta onnellisia. Kun kerran puoliksi leikillä, puoliksi tosissani soimasin itseäni siitä, etten ollut synnyttänyt miehelleni perillistä, niin hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Lasten tuottama onni voi kyllä olla suuri, mutta minä en kaipaa toista onnea kuin mikä minulla jo on; sinä olet minulle kylliksi, oletpa minulle kaikki kaikessa." Jos mieleni välistä olisikin ollut hiukan surullinen, niin hän tuollaisilla sanoilla sai minut jälleen iloiseksi. Ja niin me elimme onnellisina.
Eräänä iltana istuimme hauskassa asunnossamme Rügenin saaren kauppalassa, kun postiljooni astui sisään tuomaan kirjettä. Saman kirjeen näet tässä. Lue se!"
Harald luki tämän vanhan, kellastuneen kirjeen ja häntä pöyristytti, koska käsiala oli hänelle tuttu:
"Herra tohtori! Olen kuullut teitä kehuttavan hyväksi mieheksi ja nyt voitte pelastaa ihmishengen. Tutkituttakaa pieni karisärkkä, joka on etelässä tuosta pitkästä ja kapeasta saaresta, mikä vasemmalla näkyy kauppalaan. Sieltä löydätte luolasta, jonka suu on melkein kokonaan kätkössä, pienen lapsen. Eräs konna on kätkenyt sen sinne ja toinen konna, joka on edellisestä riippuva, on ilmoittanut asian teille. Turhaa on, että koetatte meitä kuulustella. Saatuanne tämän kirjeen, olemme jo lähteneet Stralsundista, jonne sitäpaitsi olemme väärällä passilla saapuneet.
Hyvää tarkoittava konna."
Kestipä kauan, ennenkuin Harald lakkasi pitelemästä polttavaa otsaansa ja kykeni jatkamaan lukemista:
"Tutkittuamme kauan tuota kivisärkkää, löysimme vihdoin luolan ja sen perimmäisestä päästä noin kahden vuoden ikäisen poikalapsen, jonka kädet olivat sidotut ja suu tukittu liinalla, jotta sen itkua ei kuultaisi. Näin avuttomana sinä makasit siinä, sillä sinä oletkin, oma Haraldini, löytölapsi.
Kaikki Rügenissä tiesivät, että olit kasvattipoikamme. Yhdelle minä kuitenkin pilanpäiten ilmoitin sinut omaksi lapseksemme — ja se oli äidilleni. Alussa se oli vain leikintekoa, mutta vähitellen se muuttui täydeksi todeksi. Kirjeissään eukko näet ilmaisi niin suurta iloa, etten malttanut sitä häneltä riistää. Ja kun isäsi kuoltua — anna anteeksi, että häntä siksi nimitän — muutin takaisin Suomeen, niin annoin sinun täällä käydä omasta pojastani, ja kun sinä kasvoit hyvin hitaasti, niin et myöskään ollut liian iso sen ikäiseksi, minkä sanoin sinun olevan. Eivät edes seurakunnan papit tietäneet, miten asian laita oikeastaan oli, sillä niille minä ilmoitin kadottaneeni sinun kastetodistuksesi, eivätkä he asiaa sen pitemmälti tutkineet. Tämä petos oli synti, mutta minä tein sen rakkaudesta sinuun. Toivon Jumalan antavan sen minulle anteeksi.
Oletko, Harald, koskaan tiennyt että vasemman olkapääsi alapuolella on lähellä käsivartta ihoon poltettujen kirjainten arpi? Se on tapahtunut jo ennenkuin tulit meille ja nuo kaksi kirjainta, kaksi suurta H. H:ta, luultavasti vieläkin näkyvät. Ehkä Jumalan avulla niistä voit saada selkoa syntymäperästäsi.
Tässä seuraa muutamia todistuksia, joista näet että olen puhunut totta. Jotkut nimet ovat niin nuorten henkilöitten kirjoittamia, että niiden omistajat vielä lienevät elossa.
Ja nyt hyvästi, oma rakas Haraldini. Olen rakastanut sinua niinkuin omaa poikaani ja sen sinä myös olet ansainnut, koska aina olet ollut taipuvainen hyvään. Jumala vast'edeskin varjelkoon sinua kiusauksista, vaaroista ja rikoksista.
Erään asian olin unohtamaisillani. Määräsimme uudenvuodenaaton sinun syntymäpäiväksesi, mutta luultavasti olet puolitoista vuotta vanhempi.
Ole onnellinen, Haraldini!
Kasvatusäitisi."
Voi sattua, että ihminen tärkeinä hetkinä, onnettomuuksien ja suurien elämänmuutoksien sattuessa osoittaa ihmeellistä levollisuutta, mikä ei riipu huolettomuudesta eikä piittaamattomuudesta, vaan on jotakin vallan toista. Se on Jumalan kylvämä hyvä siemen, joka kantaa meissä runsaan hedelmän.
Harald otti peilin ja tutki sen avulla olkapäätänsä. Lähellä kainaloa hän jotenkin selvästi saattoi erottaa kirjaimet. Hän ei ennen ollut niitä nähnyt, oli vain tiennyt, että siinä oli arpi, eikä mitään muuta.
Nyt hänen mieleensä muistui, mitä pastori Ortman oli kertonut Stellasta. Kumpaisessakin heissä oli siis samat kirjaimet, joita heillä luultavasti ei ollut syntyessään, vaan jotka oli jälestäpäin piirretty. Haraldia alkoi pöyristyttää, eikä häntä enää ihmetyttänyt, miksi hän ei rakastunut Stellaan, vaan Ireneen. Teemme hänelle kuitenkin väärin, jos sanomme, että hän täyttä totta oli tuota oudoksunut, sillä olihan Irene niinkuin osa hänen sielustaan. Kuitenkin hän muisti mitä oli puhunut Erkin kanssa silloin, kun Irene ja Stella ensimäisen kerran tapasivat toisensa. Olihan hän sanonut pitävänsä Stellasta kuin sisaresta, myöntäen kuitenkin, että hän ehkä, ellei olisi tutustunut Ireneen, olisi voinut rakastua häneen. Nyt hän sydämestänsä kiitti Jumalaa, joka ei sallinut sellaisen kauhean onnettomuuden tapahtua.
Näinä viimeisinä päivinä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli kironnut rakkautensa Ireneenkin. Nyt hän ei enää sitä tehnyt. Vaikka se tuottikin hänelle tuskaa, että hän tiesi väärinkäyttäneensä tuon rakkauden, niin hän kuitenkin kiitti Jumalaa sen todellisuudesta.
Monenlaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Ensin ne olivat selviä ja koossa pysyviä, mutta muuttuivat vähitellen hajanaisiksi ja epäselviksi. Hän tunsi halua katsella pilviä ja sinistä taivasta ja sammutti kynttilän, siirtyen ikkunan viereen istumaan.
Päivällä oli ollut suoja, joten oli hiukan satanutkin, mutta illemmällä pilvet alkoivat hajaantua ja nyt yösydännä oli taivas kirkas ja tähtiä täynnä. Tähtien kirkas valo tuotti lepoa Haraldin sielulle ja hänestä ne tuntuivat vanhoilta tuttavilta.
Hänen tuli paha olla nähdessään toisen tähden toisensa perästä himmenevän; vielä ei hän olisi antanut päivän koittaa. Mutta samassa hän naurahti, kun huomasi erehdyksensä. Kuu, joka oli vähenemässä, oli noussut ja siitä kävi Haraldille selväksi, miksi kaikki pienemmät tähdet olivat kadonneet. Hän ryhtyi katselemaan kuuta, mutta koska se hänen mielestänsä ei korvannut noita pieniä tähtiä, jotka se valollaan oli saanut vaalenemaan, niin hän loi silmänsä kauniiseen Kalevanmiekkaan ja sai siitä lohdutusta. Tuntuipa ikäänkuin se olisi ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja mitkä surut painoivat hänen mieltänsä.
Vaikea on sanoa, kuinka kauvan hän näin oli istunut akkunan ääressä tähtitaivasta ihaillen, kun häntä äkkiä häirittiin.
Hän näki pihalla häämöttävän jotakin valkoista.
XVI.
LÄNTINEN SIIPIRAKENNUS.
Kuusta näkyi vain kolmasosa ja sitäkin peitti juuri hopeainen pilvenhattara. Harald saattoi siis hyvin epäselvästi erottaa, mitä tuolla alhaalla pihalla liikkui, mutta siitäkin vähästä hän tuli vakuutetuksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt saman näyn. Kaikki hänen haaveensa haihtuivat ja tuossa tuokiossa hän jälleen muuttui teräväjärkiseksi ja toimeliaaksi mieheksi.
Hän näki haamun avaavan läntisen siipirakennuksen oven ja luuli kuulevansa lukon rasahtavan. Kun hän oli kuullut, että tuo rakennus oli asumaton, niin tämä seikka herätti hänessä mitä suurinta huomiota. Hän pukeutui päällystakkiinsa, varustautui metsästyspuukolla ja pistoolilla ja pistettyään pieneen salalyhtyynsä tulen, riensi hiljaa ullakolle. Tällä kertaa hän ei tuntenut mitään pelkoa, joten ei kaivannut väkijuomiakaan kiihottimeksi.
Tultuaan pienestä ovesta ullakolle, hän pysähtyi v. Nitin oven taakse kuuntelemaan. Sieltä ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän avasi oven. Huone oli tyhjä.
Mutta mitä tietä herra v. Nit oli päässyt ulos?
Harald luotti tarkkaan kuuloonsa ja tiesi, ettei hän ollut mennyt tavallista tietä porstuan oven kautta. Taikka olikohan hän ollut poissa illasta asti? Oli miten oli, niin Harald kuitenkin päätti seurata hänen jälkiänsä ja oli juuri menemäisillään alas porstuaan, kun huomasi seinässä aukon, jota ei ollut ennen nähnyt. Se oli pienen ikkunan kokoinen ja oli luultavasti osa siitä salaikkunasta, joka oli samassa rivissä kuin von Nitin huoneen kaksi ikkunaa. Tämä sala-ikkuna olisi siis avattava. Harald meni sitä tutkimaan ja huomasi niin olevan. Aukkoa ei näkynyt ullakolle, koska taajasti suljettava luukku, jota ei voinut seinästä erottaa, esti sitä näkemästä.
Ikkunan pielessä riippui kahdesta rautakoukusta köysitikkaat. Harald tutki niitä ja ne näyttivät kestävän. Tämä tie olisikin ehkä mukavampi kuin porstuan ovi, joka kaikesta varovaisuudesta huolimatta aina rasahti. Varovasti hän astui köysitikkaille.
Saapuessaan läntisen siipirakennuksen ovelle, hän ilokseen huomasi, että avain oli lukossa. Koska tämä ovi oli vastapäätä sitä päärakennuksen päätyä, jossa paitsi Haraldin omaa ikkunaa ei ollut muuta kuin salaikkunoita ja hänen siis ei tarvinnut peljätä urkkijoita, niin hän hätäilemättä jäi tutkimaan avainta. Se oli hyvin kirkas, joten näki, että sitä oli usein käytetty.
Tultuaan oven sisäpuolelle, Harald oli kahdenvaiheilla, jäisikö siihen haamua odottamaan, vai astuisiko eteenpäin. Kun jälkimäinen oli hänestä mieluisampaa, mutta kun hän samalla pelkäsi joutuvansa tänne suljetuksi, niin ettei enään pääsisikään takaisin ulkoilmaan, niin hän koetteli, eikö ovi sisäpuoleltakin olisi suljettava. Näytti niin olevan ja nyt hän väänsi oven lukkoon, saadakseen haamun valtaansa. Sitten hän alkoi katsella ympärillensä, minnepäin oikeastansa olisi käännyttävä.
Hänen edessänsä oli käytävä, joka kulki pitkin rakennuksen pituutta, ollen sen keskivälissä. Kummallakin puolella oli kuusi ylösmentävää, joista kukin vei eri huoneeseen. Tässä oli jotakin kasarmin tapaista, paitsi että kasarmissa jokaisella eri huoneella ei ole erityistä pientä käytävää, joka yhtyy suureen. Nämä pikkukäytävät kohosivat ylöspäin, muodostaen jotensakin jyrkän mäen. Harala ajatteli, että tämä pitkä käytävä kummallisine, kahteentoista eri huoneeseen kohoavine pikkukäytävineen päivällä näyttäisi oikein komealta, mutta näin yönaikana se teki todellakin kamalan vaikutuksen. Kuitenkaan hän ei säikähtänyt, poikkesi vain yhteen noista pikkukäytävistä, yrittämään sopisiko ulko-oven avain tämänkin huoneen lukkoon. Tästä huomaa selvästi, että Haraldin luottamus hyvään onneensa tämän yön kuluessa oli melkoisesti paisunut, kun hän saattoi edes ajatella jotakin niin hullua, kuin että ison oven avain olisi tähän sopinut. Huomatessaan, ettei se käynytkään, hän naurahti omaa tyhmyyttään ja alkoi voimainsa takaa painaa ovea. Se aukeni kamalalla jysähdyksellä, johon kaiku pitkästä käytävästä vastasi.
Hän seisoi kohtalaisen isossa huoneessa, joka oli täynnä vanhoja huonekaluromuja, joihin sekä kuu että salalyhty loivat kummallisen valon. Nopeasti hän poistui täältä ja meni yrittämään toiselle, pääkäytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle. Tämäkin ovi antoi myöten ja hän astui samallaiseen huoneeseen kuin edellinenkin oli. Kun kuu ei paistanut tänne, niin hän lyhdyllään tarkasti tutki kaikki paikat. Muuta täälläkään ei ollut kuin ränstyneitä huonekaluja ja kaikellaista vanhaa romua. Vieläkin hänen teki mieli yrittää ja umpimähkään hän kuun puoleiselta puolelta valitsi viidennen oven.
Tämä ovi kesti paremmin hänen ponnistuksensa, mutta se vain kiihotti Haraldia. Viimein hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja jotensakin luja lukko lohkesi puusta. Kovasti rämähtäen ovi lensi selälleen.
Tämä huone oli kalustettu samaan tapaan kuin kaksi edellistäkin ja nolostuneena Harald aikoi poistua, kun kuun heittämä varjo antoi hänelle aihetta tutkia muutamien päälletysten kasattujen tuolien alla olevaa esinettä.
Se oli neljä-osastoinen ruoankannin. Alimmaisessa osastossa oli ryynipuuroa kastekkeen kanssa, sen päällä olevassa kalahakkelusta, kolmannessa linnunpaistia ja neljännessä jonkun jälkiruoan tähteitä, jota Harald luuli vasikkahyytelöksi. Aivan varmaan hän ei voinut sitä siksi sanoa, koska ei ollut sanottavasti perehtynyt siihen kemian lajiin jota keittiössä kysytään, ja koska sitä paitse kysymyksessä olevat ruokalajit olivat jo vähän pilaantuneetkin. Sen hän kumminkin huomasi, että tämä ei ollut ollut mikään huono päivällinen ja että herkkusuullakin olisi ollut syytä olla siihen tyytyväinen. Harald luuli muistavansa, että hän noin viikko takaperin päärakennuksessa oli syönyt tällaisen päivällisen. Vai täällä kylmillään olevassa rakennuksessakin siis on ruokaa tarjona, hän ajatteli. Sen hän kumminkin huomasi, ettei syöjällä näyttänyt olleen hyvää ruokahalua, taikka kentiesi hänelle ei ollut sitä tarpeeksi annettu.
Ruoankantimen vierestä hän löysi pienen viinipullonkin. Maistaessansa hän huomasi viinin olevan vanhaa ja hyvää, ehkäpä liiaksi vedellä sekoitettua. Pullon hän vei muassansa muistoksi.
Muuten hän tutki huoneen hyvin tarkasti, toivoen löytävänsä lasku-oven tai jotakin muuta salaperäistä. Mutta kun se ei onnistunut, niin hän istahti huojuvalle sohvalle ja alkoi miettiä mitä nyt olisi tehtävänä ja minnepäin käännyttävä.
Silloin hän luuli kuulevansa kaukaista ääntä, ikäänkuin jotain surkeaa puhetta. Tuo ääni oli niin heikkoa, ettei kukaan muu kuin Harald olisi sitä kuullut. Eikä edes hänkään ollut aivan varma asiasta, mutta jos se todellakin oli ihmisen ääni, niin se tuntui nousevan lattian alta. Mutta kuinka hän sinne pääsisi?
Hän laskeutui jälleen isoon käytävään ja käveli sen päähän asti. Tässä oli maalatut ikkunat, yksi oikealla ja toinen vasemmalla. Hän ryhtyi heti tutkimaan vasemmanpuolista, joka samoin kuin oikeanpuolinenkin oli taajaan koristettu napeilla ja muilla koristeilla, jotka kaikki olivat vain maalattuja. Ilman aikojaan hän alkoi painaa jokaista tuollaista nappia, eikä hän ollutkaan monta koettanut, ennenkuin sattui yhteen, joka oli vaskea, vaikka se oli ihan toisten näköinen. Hänen sitä painaessaan ovi taikka ikkuna meni hänen hämmästyksekseen kiinni, se kun oli ollut vähän raollaan, vaikka hän sen nyt vasta huomasi, kun se oli jo liian myöhäistä.
Häntä harmitti, että hän niin sanoaksensa oli laskenut voiton käsistään. Metsästyspuukollaan hän löi napin viereen ja ilokseen huomasi, ettei hänen edessänsä ollut kiviseinä, vaan ulkopuolelta kalkittu ovi Puukollaan hän nyt moniaita kertoja löi seinään, saadakseen napin irti, ja toisinaan niin syvään, että puukko vartta myöten tunkeutui puuhun. Hänen hetken aikaa noin jatkettuaan, nappi lähtikin irti, josta seurasi, että ovi paukahti auki, satuttaen häntä kovasti rintaan. Tämä tapahtui napista irroitetun potkaisimen vaikutuksesta.
Nyt Harald näki edessään jotensakin kapean, mutkaisen käytävän, joka ei läheskään kulkenut niin jyrkästi alaspäin kuin nuo pikkukäytävät ylöspäin. Kummallisinta oli, että tämä tuntui vievän oikeaan, joten Harald siitä ymmärsi olevansa toisinaan aivan rakennuksen perustuksen ulkopuolella. Mutta kun käytävä yhä vain kääntyi oikeaan, niin hän luuli jälleen joutuneensa rakennuksen alle. Noin sadan kyynärän päässä tämä ympyränmuotoinen käytävä päättyi, antaaksensa tilaa kahdelle tikapuulle, joista toinen vei ylös-, toinen alaspäin.
Niinkuin Herkules tiehaaraan, jäi Haraldkin tähän seisomaan, ja melkeinpä häntä vähän peloitti laskeutua niin syvään, että näkemänsä haamu, josta hän ei tiennyt missä se oli, helposti voisi vuorostansa teljetä hänet maan alle, mikä ei suinkaan olisi hauskaa.
Tekisimme Haraldille vääryyttä, jos luulisimme tuota pelkoa kauvan kestäneen. Hänen halunsa tunkeutua yhä eteenpäin karkoitti kaikki muut tunteet. Mutta kumpia tikapuita hän alkaisi astua? Tämä kapea käytävä oli jo laskeutunut siksi syvään, ettei ääni, jonka hän oli ollut kuulevinaan, olisi voinut kuulua sitä syvemmältä. Siinä arvellessaan hän jälleen kuuli puhetta ja nyt paljoa selvemmin kuin edellisellä kerralla. Oli hyvin vaikea tietää, kuuluiko ääni ylhäältä vaiko alhaalta, sillä kaiku näissä maanalaisissa käytävissä voi helposti pettää korvaa. Hän päätti siis umpimähkään ensin koettaa toisia tikapuita ja, ellei hänen yrityksensä onnistuisi, sitten toisia. Hän valitsi alaspäin johtavat tikapuut, mutta jottei antaisi kenellekään tilaisuutta käyttää toisia tikapuita pakenemiseen, Harald tarkemmin tutki niitä ja huomasi niiden olevan irti otettavat. Sen hän hyvin varovasti tekikin, asettaen ne alaspäin laskeutuvien tikapuitten viereen, koska niille ei ollut mutkaisessa käytävässä tilaa. Ja nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi kahdeksan kyynärän korkeudelta hypätä alas, yhtä vähän kuin kukaan ilman tikapuita pääsisi sinne ylös.
Ryhdyttyään tällaisiin varokeinoihin, Harald rohkeasti laskeutui alaspäin ja saapui pian soikeaan, kaarevakattoiseen huoneeseen. Se oli ihan tyhjä ja kostea maa oli siinä lattiana. Ensin hän oli pitänyt sitä maanalaisena käytävänä, mutta pian hän huomasi sen pikemmin kellariksi. Jos siinä oli perää, mitä muutamat väittivät, että Ristilän läheisyydessä ennen muinoin oli ollut luostari, niin tämä luultavasti oli joku sen hautaholveista, josta ihmisen luut ja ruumisarkut oli tyhjennetty. Tätä Harald ei kuitenkaan joutanut tarkemmin tutkimaan, koska yhä selvemmin alkoi kuulua ihmisääniä. Hän astui peremmälle huoneeseen ja näki oikeanpuolisessa seinässä oven, joka oli jätetty auki. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Tuosta ovesta hän tuli pieneen käytävään, joka, samoin kuin maan päällä olevat pikkukäytävätkin, kohosi ylöspäin. Hän astui hiljaa eteenpäin ja tuli toiselle ovelle, jonka oli juuri avaamaisillaan, kun hän yht'äkkiä, ollessaan aivan perillä, säpsähti ikäänkuin sähköiskun kohtaamana.
Heleä naisen ääni kuului vaikeroitsevan:
— Ette vastaa mitään. Annatte minun siis kauhealla tavalla kuolla tänne nälkään. Te ette tahdo minua pelastaa. Arvelette, ettette uskalla. Oi, kuinka olettekin julma!
Oltuaan hetken vaiti, ääni jatkoi:
— Ja kuitenkin kiitän teitä, että salaa olette hiipinyt tänne, kiitän noista muutamista korpuista, jotka toitte, sekä pienestä vesitilkasta. Eikö ihminen olekin kurja olento! Niin kauan kun minulla täällä oli yltäkylläisesti ruokaa ja juomaa, en saattanut olla niitä maistamatta, vaikka tiesin surkean elämäni siten pitkistyvän… kuitenkin melkein olisin suonut, ettei minulle olisi tuotu ravintoaineita… ja nyt kun olen tuomittu kuolemaan nälkään, nyt kun jo olen puolikuollut, nyt iloitsen muutamasta korpunmurusesta ja vesitilkasta. Oi, Jumala, opeta minua kärsivällisyyteen, opeta minua nälän tuskissakin ylistämään sinua!
Miehen ääni kuului nyt kysyvän:
— Onko hän todellakin täyttänyt uhkauksensa, eikö hän ole käynyt täällä sitten kun hän vei pois ruoan ja viinin?
— Yhden kerran hän kävi, se oli luultavasti viime yönä… vaikka mitenkäpä minä tiedän erottaa yön päivästä? Silloin minä polvillani kerjäsin häneltä ruokaa, mutta tuo julmuri vain nauroi, sanoen käyvänsä nyt viimeisen kerran minua katsomassa, nauttiakseen tuskistani. Oikein hän on pahahenki ihmisen haahmossa!… Mutta mitä te itkette… häneen verraten olette kuin enkeli. Paras olette kaikista, mitä olen nähnyt tässä elävän ihmisen haudassa.
— Paras lienen, koska ette ole nähnyt muita kuin minut ja hänet.
Teette minusta vain pilaa.
— En tee pilaa; ettekö olisi enkeli hänen rinnallaan… hän on ilkeä ja julma, te taas hyvä luonnostanne, ehkäpä heikko ja pelkurimainen… Taikka kentiesi ette sitä olekaan, ehkä kuitenkin tahdotte minut pelastaa ja saattaa päivän valoon… Pudistatte päätänne… jo ymmärrän… ette uskalla. Luulette hänen kostonhimonsa olevan niin suuren, ettei hän armahtaisi itseänsäkään, saattaaksensa turmioon sen, joka uskaltaisi ehkäistä hänen pahoja juoniansa.
— Niin luulenkin. Minä joutuisin silloin hautaan, joka olisi tätä tuhat kertaa julmempi. Minun täytyy ajatella itseänikin.
— Mutta entä jos erehdytte? Voisimmehan paeta ja kerjäämällä elättää itseämme, eikö totta? Ja te tekisitte hyvän työn, joka poistaisi suuren syntivelan omastatunnostanne? Eikö niin olisi parempi?
Vastausta ei tullut, sillä hyvä ja paha taistelivat keskenänsä. Paha pääsi kuitenkin voitolle, niinkuin heikossa ihmisluonnossa tavallisesti tapahtuu, ja mies kuului vastaavan:
— En uskalla viipyä kauemmin. Jos joku onnellinen, aavistamaton sattumus voi teitä auttaa, niin olkoon niin.
Minä en voi sitä tehdä.
Näin sanoen hän tarttui avaimeen, jättääksensä ainaiseksi sen, joka oli tuomittu nälkään. Hän oli tuntenut, kuinka kovaa oli taistelu pahan ja hyvän välillä, eikä hän enää olisi tahtonut sitä kokea… tahtoipa hän kokonaan estää hyvän sydämessänsä pääsemästä mahdollisesti voitolle.