XVII.
MAANALAISESSA KOPISSA.
Mutta samassa ovi avattiin ulkoapäin ja Harald astui sisään.
— Jää tänne, huusi hän, tuupaten herra v. Nitiä edellään ovelta, jää hetkeksi odottamaan, että näet tuon onnellisen, aavistamattoman sattuman käyvän toteen, jota äsken mainitsit. Taikka jää makaamaan siihen, mihin kaaduit. Vahinko ei suinkaan ole suuri.
Kädet nyrkissä ja suu vaahdossa oli v. Nit tiedottomana kaatunut kovalle kivilattialle, Haraldin kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.
Huone oli noin kolme metriä pitkä, kaksi metriä leveä ja korkea. Muita huonekaluja siinä ei ollut kuin vuode ja tuoli, pieni siirrettävä rautakamiini ja palava lamppu. Seinään oli taottu rautakahleet, joihin nainen kuin kahlekoira oli oikeasta kädestään kytketty. Kahleet olivat kuitenkin niin pitkät, että hän pääsi ovelle asti ja vielä sen ulkopuolellekin.
Nainen näytti tuskin olevan yli neljänkymmenen. Hän oli vielä ihmeen kaunis, sillä hänen kauneutensa näkyi olevan sitä laatua, johon ikävuodet yhtä vähän kuin kärsimykset ja surut sanottavasti vaikuttavat. Hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli kuitenkin muuttunut harmaaksi.
— Hän silmäili Haraldia katseella, jossa ei kuvastunut mitään pelkoa, pikemmin ihastusta, ja sanoi:
— Olet kai hyvä ja laupias henki. Olet niin rakkaan miesvainajani näköinen, että ehkä oletkin hänen henkensä. Sellainen kuin sinä hän oli nuorena.
— En ole mikään henki, vaan ihminen, joka olen auttava sinut pois täältä taikka sinun kanssasi kuoleva tänne nälkään.
— Mikä on nimesi?
— Minua nimitetään Harald Thalbergiksi.
— Vai hän sinä olet. Tuo, joka tuossa makaa, on sinusta kertonut. Olet rohkea nuorukainen… kuinka olet päässyt tänne?
— En tiedä, mutta kyllä silti osaan täältä ulos.
— Ja vietkö minut muassasi?
— Vien.
— Vai viet minut täältä, tuonne ulos, ulos, jossa päivällä aurinko paistaa taivaalla ja yöllä kuu ja tähdet! Vietkö todellakin? Kunpa et vain valehtelisi?
— Kuinka minä täällä voisin valehdella!
— Et valehtele, mutta sinä teet minut hulluksi! Oi, pääsenkö todellakin vielä ulos kuuntelemaan lintujen liverryksiä ja kirkonkellojen kuminaa, joka on rauhoittava sydäntäni! Metsän raitis tuoksu on minua virkistävä ja ihanat muistot tuudittelevat sieluni suloiseen lepoon… Mutta tiedätkö, kuka olen?
— Olet onneton, joka tarvitset apua.
— Oi, Jumalani, johon vielä luotan, vaikka olet sallinut minun joutua tällaiseen kurjuuteen, jota rakastan, siitä huolimatta, että niin monta kauheaa vuotta olen täällä kitunut… oi, Jumalani, älä salli turhan toivon minua pettää! Anna hänen tuossa saattaa minut tästä pimeästä asunnosta… Mutta osaatko edes täältä tien?
— Luulen osaavani. Ellen minä osaa, niin hän, joka tuossa makaa, on minua neuvova.
— Hän ei tahdo sitä tehdä.
— Hänen täytyy. Mutta tulen minä ilman häntäkin toimeen.
— Tiedätkö kuka olen?
— Ehkä kreivi Henningin puoliso?
— Tiedätkö ketä vastustat, viemällä minut täältä? Hän on häijy ja mahtava mies.
— Joskus täytyy pimeyden väistää vaikeutta. Olkoonpa vaikka mahtavampi kuin itse piru, joka on hänen sukulaisensa, niin olen voittava sekä hänet että kaikki hänen liittolaisensa. Hänellä on ehkä enemmän syytä peljätä minua kuin minun häntä… Ja nyt koetan päästää sinut kahleistasi.
Näin sanoen hän seinästä riuhtaisi irti kahleet, jotka niin monta vuotta olivat vastustaneet naisen ponnistuksia.
— Nyt huomaan olevani vapaa ja että täyttä totta aijot viedä minut täältä. Nyt vasta oikein sen käsitän. Mutta mihin minut viet?
— Vien sinut Ristilän päärakennukseen, omaan ullakkohuoneeseeni?
— Samanko katon alle kuin vapaaherra?
— Sinne juuri.
— Viet minut sinne, jota kaikista paikoista maan päällä eniten kammoon. Mutta näytäthän niin voimakkaalta, tyyneltä ja luottamusta herättävältä, että uskallan seurata minne tahansa vietkin… Mutta tämä tässä, mitenkä hänen käy?
— Hänet teljeän tänne… kuitenkin vain huomiseksi.
— Se on oikein, ettette häntä kauvemmin kiusaa. Sillä näistä kahdesta hänellä kuitenkin oli laupiaampi sydän.
— Voi, älkää jättäkö minua tänne, rukoili v. Nit, joka jo oli vironnut pyörryksistänsä, ehkä ei yksikään ihminen enään tule täällä käymään, niin että minun täytyy kuolla tänne nälkään. Ja jos pidätte sananne ja tulettekin huomenna minua noutamaan, niin ajatelkaa, että yksi ainoa yökin on täällä kauhea. Varmaankin se minut tappaisi.
— Yhteisen turvallisuutemme tähden sinun täytyy jäädä yhdeksi yöksi tähän huoneeseen, jossa oman turvallisuutesi takia annoit toisen ihmisen sekä yöt että päivät kitua monta kauheaa vuotta. Teenkö mielestäsi sinulle mitään vääryyttä?
Herra v. Nit yritti pyrkiä pakoon, mutta Harald sen huomasi ja lyödä läimähytti häntä olkapäälle, jotta lyhyt ja paksu mies meni miltei kaksinkerroin, huutaen surkeita äänellä:
— Älkää minua pahoin pidelkö, olenhan tykkänään teidän vallassanne. Minä olen vanha ja aseeton, te nuori, väkevä ja aseellinen. Taistelu ei voisi tulla kysymykseenkään.
Säästääksensä v. Nitiä ryhtymästä useampiin karkuyrityksiin, Harald siirsi oven eteen tuolin ja asettui sille istumaan. Herra v. Nit huomasi, ettei tässä auttanut mikään ja sanoi:
— No, lupaan siis jäädä tänne ja toivon, että myös te puolestanne pysytte sanassanne. Käyköön siellä maan päällä kuinka tahansa, parempi se kuin menehtyminen täällä.
— Onko tämä mies jollakin tapaa vaikuttanut teidän kohtaloonne? kysyi
Harald, kreivittäreen kääntyen.
— On, hän on ollut lankoni, vapaaherra Henningin kätyrinä. Se on surullinen juttu, jota ei voisi luulla todeksikaan, ja kuitenkin siinä on perää.
— Vast'edes saan ehkä joskus kuulla sen omasta suustanne, rouva kreivitär.
— Voi, kuinka tuo kreivitär-nimitys loukkaa korvaani! Kiduttajanikin joskus käytti sitä, tehdäkseen minusta pilkkaa. Älkää minua enää siksi nimittäkö, kutsukaa vain sinuksi… se kuuluu tuttavallisemmalta ja vilpittömämmältä. Kun on elänyt neljätoista vuotta maan alla ja kokenut mitä minäkin olen saanut kokea, ei tuollaisia korkeita arvonimiä enää voi pitää omanansa… Mitä sinä äsken sanoitkaan, Harald… sehän on nimesi. Kas, nyt minä sen muistan. Sanoit toivovasi kuulla joskus elämäkertani omasta suustani. Ymmärrän kyllä, että tahtoisit viedä minut niin pian kuin mahdollista näistä kosteista holveista ja käytävistä, mutta anna minun viipyä niin kauan, että lyhyesti ennätän kertoa elämäni vaiheet. Eihän tämä vankeuteni voi olla minusta mieluista… sen sinä hyvin ymmärrät… mutta ajattelenpa, että ehkä kuolen ilosta, päästessäni täältä ulkoilmaan… ja silloin surullinen elämäni tarina jäisi kertomatta… Ja vaikka en kuolisikaan ilosta, niin voisihan jotakin muuta tapahtua, joka ainaiseksi sulkisi suuni… Ja mistäpä löytäisinkään sopivamman paikan kertoakseni tuskistani kuin tämän, jossa seinät ovat todistajinani ja vieläpä tämä mieskin, joka tällä ratkaisevalla hetkellä ei uskaltane kieltää sitä, minkä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin…
Tässä keskeytti hänet herra v. Nit, joka niin hiljaa kuin olisi itsekseen puhunut, itseään soimaten sanoi:
— Heikko kun on, hänellä ei kuitenkaan enään ole mitään syytä sitä kieltää. Mutta — jatkoi hän reippaammasti — ehkä jossakin suhteessa voin teitä auttaakin, oikaisemalla sellaisia kohtia, joissa kentiesi erehdytte, koska en ole uskaltanut ilmoittaa teille totuutta, minä kun olen peljännyt tuota miestä, jonka kaikki liiaksikin hyvin tunnemme.
— Kuuntelet kai mielelläsikin kertomustani? kysyi kreivitär. Harald nyökkäsi myöntäen ja edellinen kertoi seuraavan tarinan.
XVIII.
KREIVITÄR HENNINGIN KERTOMUS.
Surkeaa on, kun ihminen, äkkiä kohottuaan alhaisesta ja halvasta säädystä rikkauden ja korkean arvon kukkuloille, jälleen vaipuu onnettomuuteen, johon verrattuina halpa syntyperä ja epäsuosiolliset ulkonaiset suhteet eivät ole miksikään luettavat. Niin oli minun laitani.
Isäni oli vain lukkarina tässä pitäjässä, vaikka häntä kutsuttiin kanttoriksi ja pidettiin herrana. Koska hän sitäpaitsi sen lisäksi, mitä oli saanut vanhemmiltaan periä, toimeliaisuudellaan oli päässyt jotenkin hyviin varoihin, niin hän eleli koko komeasti ja pidettiin häntä jonkinmoisessa arvossa, niin että hänet usein kutsuttiin parempiin herrastaloihin pitäjässä ja hän sai myös kunnian vastaanottaa säätyläisiä vieraikseen. Niiden joukossa, jotka ahkerammin meillä kävivät, oli nuori kreivi Henrik Henning, joka myös oli kaikista ylhäisin.
Vaikka vasta kävin neljättätoista, puheli hän usein minun kanssani, sanoen olevan paljon hauskempaa puhua minun kanssani kahdenkesken kuin muitten kuullen. Samoin oli minunkin laitani, vaikka tuskin sitä ymmärsin.
Isäni rupesi vähitellen aavistamaan, että kreivin alinomaiset vierailut tapahtuivat minun tähteni ja kreivin pidellessä kerran kättäni ja minua suudellessa, hän astui sisään ja vihastui kovasti. Vakavasti hän alkoi nuhdella kreiviä tällaisten rakkaudenosoitusten sopimattomuudesta tyttöä kohtaan, joka oli niin paljon alhaisempaa säätyä kuin hän. Niillä isäni väitti kreivin vain sitä tarkoittavan, että saisi vietellyksi kokemattoman lapsen, joka olisi ansainnut paremmankin kohtalon, hän kun oli hyvä tyttö ja aina oli osoittanut vanhemmilleen rakkautta, kuuliaisuutta ja kunnioitusta, niin ettei heillä ollut mitään syytä häntä moittia. Sitäpaitsi — lisäsi isä — nuo vanhemmat, Jumalan kiitos, olivat siksi varakkaita, ettei heidän puutteen pakottaminakaan tarvitsisi heittää tytärtään viettelijän syliin.
Tähän kaikkeen kreivi hyvin nöyrästi vastasi, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut se, joksi isäni sitä epäili, ja pyysi nyt minua vaimokseen. Isäni väitteisiin hän vastasi halveksivansa sydämen asioissa kaikenlaista säätyeroitusta, jättäen isäni määrättäväksi, naisiko hän minut kohta vai tulisinko ensin lähetettäväksi johonkin koululaitokseen. Isäni arveli, että tulevalta kreivittäreltä vaadittaisiin myös sivistystä, että hän kykenisi sellaisena esiintymään, ja valitsi siis jälkimäisen ehdotuksen. Minut siis lähetettiin parhaimpaan koululaitokseen Turussa; kulungeista kreivi maksoi kaksi kolmattaosaa ja loput pyysi isäni suorittaa. Kouluaikana kreivi ei käynyt minua tervehtimässä näin usein kuin olisin suonut, mutta siitä huolimatta hänen rakkautensa pysyi entisellään. Kun kahden vuoden kuluttua pääsin kotiin joululomalle ja kreivin yhtä ja toista minulta kysellessä saatoin siihen vastata, niin oi, kuinka olin iloinen! Ja vielä iloisemmaksi tulin, kun hän sanoi pitävänsä minua jo tarpeeksi sivistyneenä ja että kouluaikani nyt oli päättynyt.
Niin, hän ei ollut aikonut minua pettää, sillä jo viikkoa jälkeen loppiaisen vietettiin häämme. Miten saatoinkaan kuudentoistavuotiaana tuntea sellaista onnea! Koko olentoani hallitsi yksi ainoa tunne; se ei ollut kiitollisuutta, sillä sitä en ajatellutkaan, että kreivi oli minut tomusta korottanut; eikä se ollut ylpeyttä sen vuoksi, että kaikki minua luultavasti kadehtivat… ei, vaan koko olentoni huokui vain rakkautta. Vaikka olinkin maan päällä, tuntui ikäänkuin olisin ollut taivaassa.
Onneni oli suurempi kuin rohkeimmissa unelmissani olisin voinut ajatella, mutta se vielä lisääntyi. Tulin äidiksi. Tuntui ikäänkuin minulla olisi ollut kaksi sydäntä, toisella rakastin yhtä hellästi kuin ennenkin miestäni, toisella pikku poikaani, Henrikiäni.
Poikani ollessa noin puolen vuoden ikäinen, tapahtui jotakin, jota mieheni piti tarpeellisena, mutta minä… onnettomuutena. Kreivi Henrik Henningiä pidettiin yleensä hyvänä ja jalomielisenä miehenä. Eräs hänen tuttavistaan, joka oli köyhä ja jolla oli suuri perhe, tuli kerran pyytämään häntä auttamaan itseänsä. Asia oli sellainen, että hänellä Etelä-Ranskassa olisi ollut iso perintö nostettavana, mutta asianajajat osasivat niin hyvin metkuilla, ettei sitä luovutettukaan ja vaikeaksi olisi käräjöiminenkin näin kaukaa käynyt. Vieras pyysi nyt miestäni matkustamaan sinne, toivoen että hän kunnioitusta herättävällä esiintymisellään ehkä voisi vaikuttaa asianomaisiin. Toinen olisi näin rohkeasta pyynnöstä ehkä nauranut vierasta vasten silmiä, mutta mieheni piti sen aivan kohtuullisena ja lupasi ottaa hänen asiansa ajaaksensa.
Rakkaudessani koetin esiintuoda kaikellaisia esteitä. Ottamatta ensinkään puheeksi, mitä tuo luultavasti aivan turha matka tulisi maksamaan, rupesin ehdottamaan, että hän antaisi vieraalle tarpeelliset matkarahat ja antaisi hänen itse lähteä Ranskaan. Tähän mieheni vastasi, että arvo ja korkea sääty enemmän kuin rahat vaikuttaisi petollisiin asianajajiin. Vaikka hän ei sitä minulle ilmoittanut, niin kuitenkin luulen että jonkinmoinen ylpeys, pikemmin kuin seikkailunhalu, kiihotti häntä tähän yritykseen. Hänen ylpeytensä oli aivan toista lajia kuin muitten ihmisten ja hän piti sen suurena onnena, että köyhä perhe, joka ei voinut häntä muulla palkita kuin rukoilemalla hänelle Jumalan siunausta, tällä tavoin oli kääntynyt hänen puoleensa. Pitipä hän suurena kunnianakin että hän, rikas mies, oli saanut tilaisuuden auttaa köyhää lähimäistänsä. Hän päätti siis lähteä matkalle, vieläpä lahjoitti köyhälle vieraalle rahojakin.
Moni ehkä arvelee, että syyt tähän matkaan olivat jotensakin heikot, mutta siinä tapauksessa voi otaksua, että välttämätön kohtalo johti hänen askeleitaan.
Nähdessäni, etteivät mitkään esteet häntä taivuttaneet, pyysin edes itse päästä mukaan, mutta hän huomautti minulle merimatkan vaaroista ja vaikeuksista tänä kylmänä vuodenaikana, varsinkin pikku lapseni tähden, josta en millään muotoa olisi tahtonut erota.
Joulukuussa hän laivassa lähti matkalle ja minä jäin rannalle itkemään.
Luulin sydämeni pakahtuvan, mutta aikaa voittaen tukahutin kyyneleeni ja aloin elää toivossa. Ensi avovesillä hän oli arvellut palaavansa jälleen kotiin. Huvittelin opettamalla pikku poikaani kävelemään ja olin mielissäni, kun hän jo rupesi puhettakin tavottelemaan.
Aika kului ja toukokuu oli jo käsissä. Olin kyllä itsekseni arvellut, ettei hänen asiansa ottaisi niin kaikin puolin menestyäksensä kuin hän itse oli toivonut, mutta se, ettei häneltä vielä ollut tullut kirjettä, herätti minussa mitä suurinta levottomuutta. Hänen rakkauttansa minä en epäillyt, mutta olikohan hänelle tapahtunut joku kauhea ja aavistamaton onnettomuus?
Lankoni, vapaaherra Arvid, ei antanut minulle mitään lohdutusta, pikemmin hän pahoilla aavistuksillaan teki asian vielä pahemmaksi. Kesäkuun loppupuolella oli epätoivoni kiihtynyt korkeimmilleen, niin että minua jo ruvettiin pitämään mielipuolena. Jälestäpäin olen saanut kuulla, että vapaaherra kiihotti tätä luuloa.
Kaksi lääkäriä kävi minua tutkimassa. He ilmoittivat minussa olevan mielenvikaa, ja kun muutamat palkolliset todistivat, että toisinaan olin käyttäytynyt hurjasti ja väkivaltaisesti, erotettiin lapseni minusta ja minut lähetettiin Tukholman hourujenhoitolaitokseen. Kaikista rukouksistani ei ollut mitään apua ja vaikka koetin vakuuttaa, että minua vaivasi vain ääretön suru eikä mikään mielenvika, niin sitä ei oltu kuulevinaankaan… minut teljettiin kun teljettiinkin hullujenhuoneeseen. Ja kerron minä sen vieläkin: silloin en vielä ollut hullu, mutta kadotettuani sekä lapseni että vapauteni, minä vähitellen jouduin mielenhäiriöön.
Olin ollut kahdeksan vuotta hullujenhuoneessa, milloin täydellä järjellä, milloin sekamielisenä, kun eräänä päivänä näin edessäni… mieheni. Luulisipa, että tästä äärettömästä ilosta olisin ainaiseksi menettänyt järkeni, mutta kävikin ihan päinvastoin ja pian jälleen olin mieheni kanssa rakkaassa Ristilässämme.
Asia, minkä vuoksi hän lähti ulkomaalle, oli todellakin onnistunut. Suurin osa perinnöstä oli tuomittu maksettavaksi ja lähetetty Suomeen. Mutta paluumatkalla Marseillesta merirosvot ottivat hänet sekä koko laivan miehistön vangiksi. Algeria ei silloin vielä ollut Ranskan hallussa ja Välimerta oli hyvin vaarallinen purjehtia. Niinpä siis mieheni joutui kahdeksaksi vuodeksi orjaksi. Monta kirjettä hän oli lähettänyt sekä veljellensä että minulle, että tulisimme häntä sieltä lunastamaan, mutta arveli niiden joutuneen hukkaan ja sen luulon hän myös vei mukanansa hautaan. Vihdoin hän pääsi karkuun ja tuli Espanjan kautta Ranskaan ja Marseilleen, missä hänellä oli tuttavia, jotka varustivat hänet sekä rahoilla että vaatteilla.
Muuan seikka kuitenkin katkeroitti uutta onneamme; pikku Henrikimme ei enään ollut elävien joukossa. Muutamia kuukausia sen jälkeen kun minut oli viety hullujenhuoneeseen, oli vapaaherra Arvid matkustanut Saksaan ja vienyt muassansa pikku poikamme, joka oli kuollut Lyypekissä, niinkuin lääkärin todistukset osoittivat. Ollen itse hyvin suora ja jalomielinen, ei miehelleni johtunut mieleenkään, että olisi voinut toisin tapahtua.
Synnytin miehelleni vielä toisenkin lapsen, tytön, jolle annoimme nimeksi Helena. Mutta tätä onneamme ei pitkältä kestänyt. Vuoden kuluttua kuoli jalo aviokumppanini. Minä surin häntä äärettömästi, mutta järkeni sain kumminkin pitää. Saadakseni olla vapaana ja pitää luonani pikku tyttöni, koetin kaikin mokomin välttää, etten sekapäiseltä näyttäisikään. Tällä kertaa koetti myös vapaaherra Arvid kaikin tavoin lohduttaa ja viihdyttää minua; kävipä hän melkein joka päivä Ristilässä, keksien minulle kaikellaisia huvituksia. Pian kuitenkin huomasin, että hän sillä tarkoitti vain omaa etuansa, sillä vähän ajan perästä hän kosi minua. Minä hätkähdin, sillä hänen oma rouvansa eli vielä, mutta hän selitti, ettei hän koskaan ollut häntä rakastanut, vaan että hän nyt vain rakasti minua ja että lääkäri oli ilmoittanut, ettei hänen rouvallaan enään ollut pitkää elonaikaa jälellä. Kuinka tuo kaikki teki hänet inhottavaksi minun silmissäni ja rupesin jo aavistamaan, että hänen kaltaisensa ihminen pystyisi vaikka mitä pahaa tekemään. Ensin koetin häntä nuhdella ja neuvoa, mutta kun se ei auttanut, niin osoitin selvään ylenkatsettani. Pidin häntä syypäänä vaimonsa kuolemaan, mikä lääkärien ennustuksien mukaan pian tapahtuikin, ja kielsin häntä tulemasta silmäini eteen. Katse, minkä hän silloin loi minuun, oli niin kavala ja julma, että tuskin paholaisen katsetta voi kamalammaksi kuvitella.
Pian sairastuin kovaan tautiin ja olin aivan tiedottomana. Heräsin vasta tuntiessani, että kaksi miestä kantoi minua. Monien kummallisten käytävien kautta he toivat minut tähän maanalaiseen hautaan. En kyennyt vielä puhumaan enkä huutamaan. He jättivät minut sitten tänne aivan yksin.
Vähitellen virkosin täydellisesti ja aloin katsella ympärilleni. Mikähän huone tämä olikaan? Kylmä täällä ei ollut, sillä täällä oli kamiini, joka vielä oli aivan lämmin. Eikä ollut pimeäkään, koska tämä lamppu paloi silloinkin. Lattialla oli ruoankannin ja sen vieressä viinipullo. Siis ei minua aijottu tappaa nälkään.
Pian huomasin käteni olevan kytketyn näihin kahleisiin. Varmaankin olin jälleen hullujenhuoneessa, joka oli edellistä paljon kauheampi, tämä kun oli maan alla. Mutta mikähän kummallinen puku minulla oli ylläni? Nyt vasta huomasin sen kuolinpuvuksi.
Ovi narisi ja vapaaherra Arvid astui sisään. Pelko antoi minulle voimia ja minä kysyin, missä olin.
— Olet sellaisessa paikassa, josta et ikipäivinäsi pääse ulos. Olet Ristilän läntisen kylkirakennuksen alla. Näitä käytäviä eivät tunne muut kuin kaksi ihmistä, jotka myös voivat pitää ne salassa; kreivi tiesi niistä kuitenkin myös, mutta hän on kuollut.
— Ja minkätähden olen täällä?
— Jotta minä saisin täydellisen koston. Sinä et tuntenut häntä, jonka rakkauden hylkäsit, mutta nyt saat kokea, kuinka hän kostaa. Sinulta ei minun tarvitse mitään salata, koska et kuitenkaan voi minua vahingoittaa. Tiedä siis, että lääkkeisiisi sekoitin sellaista ainetta, joka vaikuttaa joko valekuoleman taikka täydellisen kuoleman. Toivoin edellistä ja niin kävikin. Olet jo haudattu eikä kukaan sinua enää kysy. Avatessani arkun huomasin, että vielä olit lämmin. Kovasti olin mielissäni, ja eräs hyvä apumies auttoi minua kantamaan sinut tänne. Saat nyt valmistautua jäämään tänne koko loppu-ijäksesi, jonka toivon kestävän kauvan, koska en tahdo kieltää sinulta sellaista, joka tavallaan voi tehdä elämäsi kylläkin hauskaksi. Koska vain tahdot, lämmitetään tämä rautakamiini, eikä öljyä lampustasi pidä koskaan puuttuman. Huvitellaksesi yksinäisyydessäsi saat lukea sanomalehtiä ja kirjoja, jos niin tahdot, hengellisiäkin. Ruokaa ja juomaa tulet saamaan yltäkylläisesti ja tämä katossa oleva ilmatorvi on tuottava sinulle raitista ilmaa. Sanalla sanoen, ei mitään, joka voi tehdä elämäsi mukavaksi, tule sinulta puuttumaan, ja sitäpaitsi minulla on nöyrä palvelija, joka suosiollisesti on luvannut tarpeen mukaan palvella sinua. Elinkautisen vankeutesi merkiksi tulet ainaiseksi olemaan kytkettynä näihin rautakahleisiin, jotka kyllä kestävät naisen ponnistuksia. Käsitätkö nyt, kuinka kostan?
— Kyllä käsitän, että olet itse paha henki. Mutta viimeisenä päivänä ei Jumala ole armollisesti sinua katsova. Silloin kahleesi tulevat olemaan minun kahleitani raskaammat ja lujemmat ja vieläpä sinua polttavatkin.
— Ei nyt huolita puhua siitä. Parempi, että ensin vähän voimistut. Sittemmin saamme huviksemme siitä keskustella, ellei meillä satu olemaan parempaa puheenaihetta. Hyvää yötä.
Mutta mitäpä noita hänen ilkeitä puheitaan muistelen.
Siinä kyllin, että hän pysyi sanassansa ja hänen kostonsa oli yhtä julma kuin viekkaasti keksitty. Siitä syystä vain hän ei kieltänyt minulta lämpöä ja valoa, ruokaa ja juomaa, että hän kauvan ja kylliksensä saisi nauttia kostostaan… Hänen kostonhimonsa ei ollut samaa laatua kuin rosvon, joka tyytyy tikarinpistoon… ei, hänen antamansa pistot olivat yhtä monet kuin hiekka jyväset meren pohjalla.
Rautakahleeni ovat, kuten näet, niin pitkät, että olen saattanut kävellä viisi askelta edestakaisin tässä huoneessa… Jotta en nimittäin sairastuisi ja kuolisi, hän antoi minun jaloitella… mutta käy näitä kahleita kierrellä kokoonkin… Mutta ei, en tahdo kertoa enempää… Päätä, mitkä rikokset lähimäistä kohtaan ovat julmimmat ja ilkeimmät… kuitenkaan et voi keksiä kauheampia kuin mitä hän on tehnyt minulle.
Tämä mies, joka istuu tässä minun vieressäni, oli hänen kätyrinsä ja sitäpaitsi minun nöyrä palvelijani…kaikessa muussa, paitsi siinä, mikä koski vapauttamistani.
Kuitenkin hänellä oli ihmisen sydän ja hänen käydessänsä täällä yksin, minulla joskus oli hänestä vähän hauskuuttakin.
Vapaaherralle tuotti oikein nautintoa, kun hän sai minulle kertoa kaikki ilkityöt, mitkä eläessänsä oli tehnyt. Pahan hengen tavoin hän ilkamoitsi tehdessään itsensä vielä inhottavammaksi sen silmissä, joka oli hänen vallassaan ja jonka tiesi jokaisen tällaisen kertomuksen perästä kammoksuvan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin ennen. Se ei tapahtunut siitä syystä, että hän olisi tuntenut mitään sisällistä tarvetta päästä tunnonvaivoistaan — sillä sellaisia hänellä ei ollut — vaan se oli julkean rosvon ylvästelemistä, joka tunnustaa rikoksensa, iloitaksensa siitä hämmästyksestä ja inhosta, minkä hän herättää, ja hänpä oli rosvoa vielä pahempi, sillä tämä tietää tunnustuksensa tuottavan hänelle rangaistuksen, mutta vapaaherra kerskaili ilkitöistään sellaiselle, joka ei ensinkään voinut häntä vahingoittaa, ei ainakaan tässä maailmassa.
Enkä minä ensinkään epäile niiden kertomuksien todenperäisyyttä, joita hän vähitellen minulle syötti. Hän oli polttanut kaikki kirjeet, jotka mieheni oli kirjoittanut Ranskasta ja sittemmin orjuutensa aikoina Algeriasta.
Pikku poikani ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli yksissä juonissa v. Nitin kanssa jättänyt hänet asumattomalle saarelle. Tämän pyynnöstä hän ei näet myrkyttänyt poikaa. Kuolemantodistukset, jotka olivat olevinaan lääkärin kirjoittamia, olivat myös kaikki vääriä.
Vapaaherra oli toivonut minun pian kuolevan, jotta hän itse saisi Ristilän haltuunsa. Kun mieheni sitten palasi, raukesi hänen kaikki toivonsa tyhjiin, sillä veljeänsä hän kumminkin piti jonkinmoisessa arvossa, taikka lieneekö hänessä ollut vähän veljellistä rakkautta, koska ei sanonut tahtoneensa saattaa häntä pois hengiltä. Tämä näyttikin olevan ainoa valokohta hänen mustassa sielussaan.
Mutta veljensä kuoltua heräsi hänessä jälleen halu päästä Ristilän omistajaksi, samalla kun hänessä syttyi jonkinlainen rakkaus minuun. Saavuttaaksensa tämän kahdenkertaisen tarkoituksensa, syötti hän vaimolleen, joka oli hyvin herttainen nainen, vähitellen kuolettavaa myrkkyä, joista hän vihdoin viimein kuoli. Mutta kun hänen juonensa ei kuitenkaan onnistunut, niin hän menetteli minun suhteeni niinkuin jo olen kertonut, ja pian sen jälkeen hän toimitti pikku Helenanikin maailmasta. Ja sillä tavoin hän, tuo rosvo, varas ja murhamies, pääsi Ristilän omistajaksi.
Tällaista lankoni kertoi minulle tämän lampun himmeässä valossa. Ja niinkuin jo vakuutin, minä luotan täydellisesti hänen kertomukseensa.
Lopettaakseni surullisen kertomukseni saan vielä mainita, että oltuani yli neljätoista vuotta täällä maan alla, tapahtui eräänä päivänä, vapaaherran viivyttyä tavallista kauemmin poissa… hänellä oli tapana käydä täällä aina kolmen päivän perästä ja hämähäkin työstä sekä illalla yltyvästä väsymyksestäni olin oppinut huomaamaan ajan kulun… hän viisi vuorokautta sitten taas tuli käymään. Nyt hän ei ilkkunut eikä nauranut, vaan näytti hurjalta ja vakavalta. Hän ilmoitti jo tarpeeksi kostaneensa, sanoen että paras aikani jo oli ohitse ja että oli parasta, että nyt valmistautuisin kuolemaan. Kysyessäni, minkä kuoleman hän oli minulle aikonut, hän vastasi: nälkäkuoleman. Hän vei muassaan ruoankantimen ja viinipullon.
XIX.
LISÄÄ KREIVITTÄREN KERTOMUKSEEN.
— Tässä on viinipullo, sanoi Harald, juokaa tästä virkistykseksenne.
Kysymättä mistä Harald oli sen saanut, kreivitär noudatti kehoitusta. Hänen juodessaan v. Nit toipui horrostilasta, johon hän tämän pitkän kertomuksen kestäessä oli vaipunut. Hän loi silmänsä kreivittäreen ja sanoi:
— Sanoittehan uskovanne, mitä lankonne kertoi teille ilkitöistään?
Eikö totta?
— Niin sanoin, sillä niin uskonkin.
— Mutta minäpä voin teille ilmoittaa, että — tässä herra v. Nit yht'äkkiä vaikeni, mutta sitten jatkoi tavalla, mikä osoitti hänellä olleen mielessä lausua jotakin vallan toista — että… vapaaherra itsekin on vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.
— Mitä tarkoitatte? kysyi kreivitär.
— Sanokaa, Jumalan tähden, mitä teillä on sanottavaa, kehoitti Harald.
— Kun asiaa oikein ajattelen, niin totuuden tunnustaminen ei enää voi tehdä tilaani pahemmaksi, sanoi herra v. Nit. — Tähän asti olen pelännyt vapaaherraa. Luulin, että jos olisin uskonut salaisuuteni kreivittärelle, niin hän kentiesi olisi ilmoittanut sen vapaaherralle, riistääksensä häneltä koston nautinnon. Älkää kuitenkaan silti luulko, että vain maallinen viisaus ja se, että pelkään vapaaherraa, pakottaa minut tunnustamaan totuuden, sillä niin kauan kuin olin hänen nöyrä orjansa, tunsin itseni kurjista kurjimmaksi, ja koetin päihtymisellä tukahuttaa omantunnon ääntä. Mutta nyt kun olen päättänyt ilmoittaa totuuden, tunnen sydämessäni iloa ja rauhaa, joita en ole pitkiin aikoihin kokenut. No niin, vapaaherra on kyllä itse vakuutettu kertomuksiensa todenperäisyydestä ja niin on myös kreivitär… mutta en vain minä. Sillä niin usein kuin se oli minulle mahdollista, en ollutkaan hänelle uskollinen.
— Mikä on totta ja mikä on valhetta? kysyi Harald.
— Kaikki muu on totta paitsi se, minkä hän kertoi kreivittären molemmista lapsista, Henrikistä ja Helenasta. Olin vapaaherran mukana hänen jättäessänsä minun neuvostani pikku Henrikin Rügenin länsipuolella olevaan asumattomaan saareen, jossa kätki hänet vuoren rotkoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että salaisessa kirjeessä ilmoitin asian eräälle miehelle, jota niillä seutuvilla pidettiin erittäin jalona ja hyväsydämisenä. Minulla on siis syytä luulla, että pikku Henrik tulikin pelastetuksi, mutta enempää en tiedä asiasta, koska en uskaltanut ruveta sitä tiedustelemaan.
— Kiitän teitä armeliaisuudestanne, vaikka tuskin on luultavaa, että kirjeenne mitään vaikutti. Mutta sitähän ei kuitenkaan voi tietää ja ehkä elää Henrikkini vielä. Entä kuinka te pelastitte toisen lapsen?
— Niinkuin tiedätte, oli vapaaherra määrännyt sen myrkyllä tapettavaksi ja hänellä oli niin kova kiire saada se heti pois hengiltä että, vaikka hän itse olikin poissa, käyttämällä meidän kesken tavallista merkkikirjoitusta, kirjeessä käski minun… sillä olinhan hänen orjansa… heti tappaa lapsen. Sitä en kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta en myöskään uskaltanut olla tottelematon. Päätin siis pettää häntä ja vaihetin elävän lapsen toiseen, jonka arvasin jo kuolleeksi, koska muutamia päiviä sitä ennen olin nähnyt sen olevan ihan kuolemaisillaan. Niinpä siis vieras lapsi haudattiin ja teidän lapsenne jäi sen sijaan elämään… ainakin toistaiseksi. On nimittäin kerrottu, että pikku Helena jonkun vuoden kuluttua katosi taikka varastettiin. Mitenkä tässä asiassa menettelin, saan toisella kertaa kertoa, mutta pääasia on kuitenkin, ettei lapsi silloin kuollut, kun vapaaherra oli määrännyt sen tapettavaksi.
— Se elää vielä, keskeytti häntä Harald. — Eikö se ollut valtatien varrella oleva torppa, jossa vaihetitte pikku Helenan toiseen lapseen?
— Oli, vastasi v. Nit kummastellen.
— Eikö se ole hoin puolenneljättä virstan päässä Ristilästä?
— Sen vaiheilla sinne taitaa matkaa olla.
— Ja eikö tuon torpan nimi ole Inttilä?
— On. Kaikkea maisteri näkyykin tietävän.
— Eikö pikku Helenalla ollut oikeanpuolisen olkapään alla kaksi isoa
H. H. kirjainta.
— Sitä en tiedä sanoa, vastasi v. Nit, mutta voihan se olla mahdollista.
Kreivittären silmät säteilivät, hänen puuttuessaan puheeseen:
— Mutta sen tiedän minä, joka olen lapsen äiti. Mutta kaikki sinä tiedät, sinä uljas ja jalo nuorukainen! Niin se oli, vaikka en muistanut sitä mainita. H, H.. Henrik Henning, Helena Henning… ymmärrättekö?… Voitteko käsittää, että minä, joka pelkäsin tulevani eroitetuksi lapsistani, olin siksi lapsellinen, että syövytyskivellä poltin nuo kirjaimet pojan vasemmanpuolisen ja tytön oikeanpuolisen olkapään alle. Ajattelinpa, niin en oikein tietänyt mitä ajattelin… se oli vain vaistomainen tunne. Siitä voisi vastaisuudessa lapset tuntea… lapsellinen olin, mutta enkö tehnyt kuitenkin viisaasti? Mutta jatkakaa, kertokaa minulle enemmän.
— Helena elää, vakuutti Harald vapisevilla äänellä. Kaikki on selviävä teille sekä koko maailmalle. Kummalliset ovat kohtalon vaiheet olleet… mutta Jumalan tiet ovat aina oikeat ja viisaat. Tyttärenne elää, Stella elää. Ettekö usko, kun sanon lapsenne vielä elävän?
— Totuushan puhuu silmistäsi, niin että täytyyhän minun uskoa. Mutta missä hän on, Helenani? Etkö nimittänyt häntä myös Stellaksi? Kuka on minulle puhunut eräästä Stellasta?
— Minä olen hänestä puhunut, vastasi v. Nit.
— Auttakaa minua muistamaan, huudahti kreivitär. Niin, nytpä muistan, että sinä hänestä kerroit. Näinkö lähellä hän on ollut minua… mutta entä jos se vain olisikin mielipuolen iloista hourailua! Tahdon ulos, minä tukehdun tänne. Vie minut pian, pian pois täältä, kuuletkos, Harald, sillä sehän oli nimesi?
— Harald se on ollut.
— On ollut, mitä sillä tarkoitat? Vaikka mitäpä siitä piittaan… vaikka oletkin pelastajani, niin enpä nyt jouda sinua ajattelemaan, en tunne edes kiitollisuutta… nyt kun tiedän saaneeni takaisin lapseni.
— Eikö teillä siis olekaan muuta kuin tuo yksi lapsi?
— Minulla on ollut, mutta tarkoitatko sitä, ettei ihminen koskaan voi olla aivan tyytyväinen? Pitäisikö minun mielestäsi nyt, kun olen saanut takaisin sekä vapauden että toisen lapseni… pitäisikö minun olla niin vaativainen ja kiittämätön Jumalaa kohtaan, että rupeaisin toista itkemään?
— Mutta entä jos se lapsi, jota et uskalla toivoa saavasi nähdäkään, olisikin sinua lähempänä kuin se, jonka tiedät vielä elävän? Jos Henrik olisikin sinua odottamassa, viedäkseen sinut tyttäresi luokse?
— Jälleen houkuttelet minua kuuntelemaan sanojasi ja siinä teet väärin… Enkö jo ole saanut onnea tarpeeksi osalleni?… Äänesi on muuttunut paljon lempeämmäksi, etkä enää katsele minua vieraasti kuin ensin. Ehkä kuitenkin tarkoitat jotain tuolla puheellasi, mutta sano mitä se on?
— Puhu Herran tähden suoraan, kehoitti vuorostaan herra v. Nit, jos sinulla on todistuksia, niin tuo ne esiin. Harald koetti tyyntyä ja sanoi vakavalla äänellä:
— Eikö tuo Rügenin saarella oleva mies, jolle ilmoititte kallion rotkoon jätetystä lapsesta, ollut lääkäri?
— Oli.
— Mikä hänen nimensä oli?
— Sitä en voi muistaa.
— Eikö se ollut Thalberg?
— Thalbergko? Niin, taisipa olla. Sama nimi kuin…
— Kuin minulla.
— Mutta onko todistuksia, päteviä todistuksia?
— Eiköhän tämä kirje riitä?
Näin sanoen Harald antoi v. Nitille pienen, nimettömän kirjeen. Kasvatusäitinsä kirjeen, jonka sisällä edellinen oli ollut, hän antoi kreivittärelle.
— Minun kirjoittamani tämä kirje on, sanoi herra v. Nit, eipä paljo puutu ennenkuin voin sanoa, että Jumala on valinnut minut hyvän välikappaleeksi.
Herra v. Nit laski vanhan kellastuneen kirjelapun kreivittären käteen Ja sai häneltä pidemmän kirjeen, jonka luettuaan hän alkoi vapista ja hänen hampaansa louskuivat ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti. Kreivitär taas istui kuin kivettyneenä, katsellen vain Haraldia, joka oli tyrskähtänyt itkuun.
Kuitenkin hän oli ensimäinen, joka taas ryhtyi puhumaan.
— Tässä ei auta häveliäisyys! Vilkaiskaapa, äiti, tätä paljasta olkapäätäni.
Kreivitär toipui jännityksestään, vaipuaksensa tiedottomana vuoteelleen. Mutta hänen vihdoin virotessansa seurasi kohtaus, jota ei käy kuvaileminen.
* * * * *
Rientäkää, rientäkää, kiiruhti herra v. Nit heitä. Antakaa rikoksellisen pian joutua oikeuden koviin kouriin. Käyköön minunkin kuinka hyvänsä, niin en ainakaan valita.
— Mutta poikani, sanoi kreivitär, eiköhän yksi yö käy tälle onnettomalle, joka ei ole siihen tottunut, yhtä pitkäksi kuin minulle kokonainen vuosi? Ei, Henrik, lähdetään kaikki kolme yhdessä tästä kamalasta paikasta. Tulkaa!
Nämä sanat lepyttivät heti Haraldin… kutsumme häntä vastedeskin tällä nimellä, koska hän sitä kantaessansa on herättänyt meissä myötätuntoa ja nimikin samalla on käynyt meille rakkaaksi, vaikka on ymmärrettävää, että hänen äitinsä mieluimmin nimitti häntä Henrikiksi. Vaikka se ei sopinut hänen aikeisiinsa ja sitäpaitsi voisi olla hänelle vahingoksi, niin hän nyt, kun äitinsä sitä pyysi, ei olisi jättänyt v. Nitiä tänne. Mutta tämä sekaantui itse asiaan, sanoen:
— Ei, rouva kreivitär. Luonteeni on vallan muuttunut, enkä nyt enään pelkää sitä, joka äsken herätti minussa kammoa. Jään tänne mielellänikin yhdeksi yöksi miettimään tarkemmin asioita, joita en moneen, moneen vuoteen ole uskaltanut ajatella. Lampunkin aijon sammuttaa, sillä en pelkää edes pimeyttä, koska toivon, että sen sijaan sisäinen valo sielussani paremmin pääsee loistamaan. Menkää vain, älkää minua estäkö; kun toiste näette minut, niin toivon, että asiat tuolla ylhäällä jo ovat melkein ratkaistut ja että paljon täällä alhaalla on muuttunut.
Niin valtavat kuin hänen tunteensa olivatkin, ei kreivitär poikineen kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä v. Nitiä, jonka kasvoissa ilmestyi sellainen hyvyys ja lempeys, että se loi aivan erityisen merkityksen hänen pienimpiinkin sanoihinsa.
— Ottakaa edes tämä viinipullo, sanoi Harald, onhan siinä jotakin ravintoa.
— En nyt, vastasi v. Nit, tahdon olla aivan yksin, enkä huoli siitäkään toveriksi, hän surullisesti hymyillen lisäsi.
— Siis hyvää yötä huomiseksi, sanoivat kreivitär ja Harald melkein yht'aikaa.
— Suokoon Jumala, että kaikki onnistuisi teille niin hyvin kuin minä soisin. Hyvää yötä, jatkoi v. Nit ja sammutti lamppunsa.
Toisille oli miltei vastahakoista eritä v. Nitin seurasta ja tuosta kolkosta huoneesta. Kun he jo olivat astumaisillaan tikapuille, kuiskasi kreivitär:
— Mutta entä jos vapaaherran päähän pistäisikin käydä täällä tänä yönä, vaikka hän ei olekaan luvannut. Kun hän täällä tapaa v. Nitin ja hänen uhrinsa on poissa, niin hän varmaan tappaa hänet.
— Niin oikein, äiti. Mutta eikö ulko-ovessa olekin kaksi avainta.
— En tiedä. Palatkaamme vielä takaisin tuohon elävien hautaan.
Ei kumpikaan olisi jättänyt toista ja siis he molemmat palasivat. Herra v. Nit ensin vähän hämmästyi, mutta kun hän kuuli syyn heidän palaamiseensa, niin vedet kiitollisuudesta kihosivat hänen silmiinsä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt ajatella, että se olisi voinut tapahtua muusta kuin sääliväisyydestä ja hellästä huolenpidosta, eikä suinkaan oman voiton pyynnöstä, koska sekä kreivittärelle että Haraldille olisi ollut vahingoksi, jos niin hyvä todistaja kuin v. Nit tulisi tapetuksi ennenkuin hän oikeudessa pääsisi todistamaan.
Jos v. Nit hetkisen olisi heitä epäillytkin, niin hän pian olisi huomannut erehtyneensä, Haraldin tarjotessa hänelle puolustukseksi joko pistoolinsa taikka metsästyspuukkonsa, kumman hän vain tahtoisi valita.
— Etkö ymmärrä pelätäkään, mies, hän sanoa tokaisi. Jos valitsen pistoolin, niin voisinhan, jos tahtoisin, ampua sinut ja päästä vapauteen.
— En ollenkaan pelkää, sanoi Harald, mutta saattoi tuskin olla itse itkemättä, kun salalyhdyn himmeässä valossa näki kyynelten vuotavan pitkin v. Nitin poskia.
— Näytpä kuitenkin ajattelevan jotakin hyvää minusta, sanoi v. Nit, koska et luule minua niin peräti ilkeäksi. Mutta etkö epäile minua heikoksi? Vaikka minulla ei olekaan muuta asetta kuin metsästyspuukko, niin voinhan sillä tappaa itseni, ellen muitakaan.
— En sitäkään pelkää, vakuutti Harald.
— Oi, kuinka tuntuu suloiselta, että minua pidetään edes jossakin arvossa, sanoi v. Nit puoleksi kuiskaten. Tuntuu ikäänkuin minussa heräisi uusi halu tulla paremmaksi ja sisäisesti väkevämmäksi… Ei, ystäväni, pidä sinä vain sekä pistooli että metsästyspuukko… kukapa tietää, etkö itse tarvitse niitä paremmin kuin minä. Mutta koska näytätte haluavan saada minut hyvään turvaan… vaikka en luulekaan vapaaherran enää tulevan tänne… niin annanpa teille hyvän neuvon. Ulko-oveen kuuluu kaksi avainta, joista toinen on ollut minun hallussani, toinen vapaaherran. Minun avaimeni on käännettävä ja menee lukkoon juuri kääntöpaikkaa myöten. Jos nyt katkaisee sen avainreikää myöten, minkä helposti kivellä voi tehdä, niin jää lukkoon niin suuri osa, ettei mikään muu avain siihen sovi, eikä kukaan muu kuin seppä saa ovea auki. Katkaise siis avain, niin olen täällä vapaaherralta hyvässä turvassa ja te saatte olla minusta huoleti.
— Kunnes viimeistään puolenpäivän ajoissa huomenna tapaamme toisemme, sanoi Harald ja läksi, kannattaen äitiään kainalosta.
Pelokkaana tämä nojautui häneen, heidän kulkiessansa kapean, mutkailevan käytävän läpi, josta hän kerran ennenkin, vaikka silloin tiedottomana, oli kulkenut. Heidän kuljettuaan sala-ovesta ja kun kreivitär siitä ovesta, joka vei huoneeseen, mistä Harald oli löytänyt ruoan jätteet ja jonka hän oli jättänyt selälleen, näki näin monen vuoden perästä jälleen taivaan tähdet, niin hän heikosti huudahti ja poikansa häntä yhä hellemmin kannattaessa jäi niitä katselemaan. Sitten he astuivat taas muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyen jälleen hetkeksi toiselle ja kolmannellekin ovelle, jotka myös kumpikin olivat avoinna. Mutta kun viimeksi iso ovi avattiin ja he saapuivat ulkoilmaan, niin kreivitär aivan tiedottomana vaipui maahan.
Nähdessään hänet sellaisena, Haraldille muistui mieleen mitä hänen äitinsä tuolla maan alla oli sanonut. Hän oli pyytänyt jäädä sinne siksi, kunnes oli ehtinyt kertoa surullisen elämäkertansa, koska luuli kuolevansa ilosta niin pian kun pääsisi ulko-ilmaan. Kuinka kauheaa, jos niin kävisi! Kadottaa äitinsä samassa kun oli saanut hänet takaisin! Saada ihmishenki pelastetuksi, nähdäkseen sen kohta jälleen sammuvan!
Nyt hänelle ei jäisi muuta jälelle kuin kosto, mutta sekin oli kehno lohduttaja.
Innoissaan Harald oli aivan unohtanut, etteivät hänen äitinsä ohuet vaatteet voisi suojella häntä yöpakkaselta, mutta nyt hän puki hänen ylleen päällystakkinsa. Ja hierottuaan lumella hänen valtasuoniaan ja ohimoitaan, äiti vähitellen hiljakseen alkoi tointua.
— Anna anteeksi, Henrik. Varmaankin tämä pyörtymiseni saattoi sinut hyvin levottomaksi.
— Mitäpä siitä! Olen taas niin iloinen, etten sitä muistakaan.
Hän tutki avainta ja huomasi sen sellaiseksi kuin v. Nit oli selittänyt. Sitten hän talutti äitinsä köysitikkaille ja kierrettyään rautakahleet, joihin äitinsä toisesta kädestään vielä oli kiinnitetty, niin korkealle köysitikkaihin kuin ne suinkin ulottuivat, hän rupesi nousemaan ylös tikkaita. Hänen päästyään ylös, asettui kreivitär hänen neuvostaan eräälle alimmaisista askelmista ja nyt hän ryhtyi hinaamaan häntä voimainsa takaa, vaikkakin varovasti, ylöspäin. Onnellisena ja hiljaa itkien äiti sitten vaipui hänen rintaansa vastaan, luullen jo olevansa täysin turvassa.
Niinkuin muistamme, oli Harald unohtanut sulkea kylkirakennuksen kolme ovea, mutta täällä hän ei unohtanut asettaa salaikkunaa paikoillensa, niin että se taas näytti samallaiselta kuin se oli ollut, ennenkuin herra v. Nit meni siitä alas.
Äitinsä Harald vei omaan huoneeseensa ja itse hän muutamaksi tunniksi meni makaamaan v. Nitin kamariin. Kello oli jo neljä aamulla, mutta kuitenkin hän riisuutui ja yritti nukkua, mutta pian kreivitär säikähtyneenä tuli häntä häiritsemään.
— Jos nukut, poikani, niin herää! Vapaaherra ei nuku, minä näin hänet akkunasta, jonka vieressä istuin tähtiä ihaillen. Tule omaan huoneeseesi, ehkä sinäkin saat hänet nähdä ja parasta lienee, että tämän yön olemme yhdessä. Tule!
— Tuollaisessa puvussa he liikkuvat, jotta ihmiset, jos sattuisivat näkemään, luulisivat heitä kuolleitten haamuiksi, joiden askeleita ei ole hyvä seurata, selitti kreivitär.
— Olen kyllä tullut sen tietämään, vastasi Harald, muistaen mitä Irene kerran oli hänelle kertonut, paitsi minkä itse oli nähnyt.
Haamu seisoi jo läntisen siipirakennuksen portailla, ollen neuvottomana kun hänen avaimensa ei sopinut lukkoon. Silloin kreivitär sanoi:
— Ei suinkaan hän aikonut katuvaisena käydä minua katsomassa, taikka tuodakseen minulle ruokaa ja juomaa… eihän toki, vaan nauttiaksensa vain tuskistani.
— Mutta entä jos sinne päästäisiinkin toista tietä! Silloin v. Nit olisi hukassa. Menenkö, äiti, tuota roistoa estämään?
— Älä ole milläsikään, poikani. Itse hän on sanonut, että siipirakennuksessa on vain yksi ovi, vaikka sen sisäpuolella päästään minun luolaani kahta eri tietä. Ja samaa v. Nitkin on vakuuttanut. Ole huoleti, poikani. Katso, hän rupeaa jo vitkalleen astuskelemaan tännepäin.
Pian kuului porstuan ovi hiljaa narisevan ja joku kuului astuvan portaita ylös. Hengittämättä molemmat kuuntelivat. Askeleet menivät Haraldin oven sivuitse ja kuuluivat kovempaa ullakolta.
— Hän menee v. Nitin huoneeseen katsomaan, onko hän siellä. On onni, että minulla on avain täällä… muutoin hän saisi siellä nähdä lakkini. Menenkö häntä vastaan ullakolle?
— Älä mene, poikani. Meidän ei tarvitse kammota päivän valoa. Älä anna kuuman veresi vietellä sinua sellaiseen, jota terve järkesi ja oma hyötysi ei voisi hyväksyä.
— Tahdon totella teitä, äiti, vaikka tuon kirotun läheisyys saa vereni kuohumaan. Mutta antaa hänen olla, onhan huomennakin päivä.
Askeleet kuuluivat nyt palaavan samaa tietä, mutta porstuan ovea ei enään avattu.
— Luultavasti häntä kummastutti, hänen nähdessään miten lukon oli laita, sanoi Harald. Ja nähdessään ett'ei köysitikkaita ollut päärakennuksen ulkopuolella ja että porstuan ovikin oli lukossa, niin hän siitä päätti, että v. Nit olikin huoneessansa, mutta joko nukkui, niin ettei kuullut hänen hiljaista koputustansa, taikka ei uskaltanut laskea häntä sisään, koska arvasi hänen käyneen koettamassa lukkoa, johon vahingossa oli jättänyt avainpuoliskonsa. Ja ehkä vapaaherra myös luulee v. Nitillä olevan muutakin syytä, jonka tähden hän ei laske häntä sisään… Mutta älkää pelätkö, äiti, varmaankin tuo kamala mies jälleen on paneutunut maata.
— Nyt kun sinä, poikani, olet luonani, en enää pelkää.
— Mikä peto olenkin, huusi Harald, lyöden otsaansa, kun en muistakaan, että äitini tarvitsee ruokaa ja juomaa!… Jos se olisi ollut joku vieras, niin, tuskinpa olisin sen unohtanut, mutta nyt…
Hän meni vaatesäiliöön ja toi sieltä matkaeväänsä, jotka vastoin hänen tahtoansa Helsingissä oli pantu hänen vaivoikseen, sekä pullon Medoc-viiniä.
— Tuo vain tänne, poikani. Viimeisinä tärkeinä hetkinä olen vallan unohtanut nälkäni, mutta nyt… tuo pian!… Ei, älä sytytä kynttilää, paistaahan tänne kuu.
Ja ahneesti niinkuin kaikki, jotka ovat nälkää kärsineet, kreivitär alkoi syödä, unohtaen hetkeksi poikansa, vapautensa sekä taivaan kuun ja tähdet. Lakattuaan syömästä, hän sanoi:
— Tee minulle mieliksi, Henrik. Hautakammiossani minulla oli hyvää aikaa nukkua. En siis kaipaa unta, mutta sinä, jolta pian kysytään voimia… paneudu tähän maata ja minä olen valvova sinua, niinkuin aikoja sitten valvoin kehtosi ääressä.
Harald teki niinkuin äitinsä pyysi. Väsyneenä valvomisesta, matkan rasituksista, rakkaudesta sekä moninaisista sieluntuskista ja mielenjännityksestä hän pian uupui levottomaan uneen. Mutta äidin silmät eivät väsyneet, hän kun vuoroin katseli taivaan tähtiä, vuoroin poikansa kasvoja, joihin aamunkuu loi himmeää valoansa.
Vähää ennen auringonnousua kreivitär herätti hänet. Joku kuului koputtavan ovelle.
— Käykää tänne piiloon, äiti, sanoi Harald. — Ei kukaan saa sinua vielä nähdä. Mutta ole huoleti, tämä on eräs ystävämme.
Hän avasi oven ja kalpeana ja säikähtyneenä Amalia astui sisään.
Hätäisesti hän kuiskasi:
— Näin vapaaherran ja herra v. Assarin yhdessä. Minun astuessani ohitse he vaikenivat, mutta mitä lienevätkään puhuneet, koska olivat niin hurjan näköiset! Hetki sitten meni Irene-neiti tänne ullakolle katsomaan vaatteita, jotka ovat siellä kuivumassa, ja minäkin olin mukana, vaikka palasinkin kohta alas. En kuitenkaan sulkenut pikku ovea jälessäni ja kuitenkin se nyt on lukossa. Pian, pian, maisteri kulta! Särkekää ovi… ottakaa tuo iso kivi, joka on ollut painona Irene-neidin kukkasilla, sillä paljailla käsillänne ette tule toimeen.
Pian, pian, auttakaa, pelastakaa!
Ja yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, Amalia hiipi tiehensä.
— Älkää pelätkö, äiti, palaan heti takaisin, lausui Harald, sieppasi aseensa ja riensi ulos.
XX.
HEIKKO SIELU, JOSSA ON TAIPUMUSTA HYVÄÄN.
Irene oli viettänyt unettoman yön. Hän oli toivonut Haraldin tulevan uudenvuodenaatoksi Ristilään ja vaikka muisti pyytäneensä häntä tulemaan vasta uudenvuodenpäivän aamuna, niin hän rakastavan naisen tavalla olisi suonut hänen tulevan vähän aikaisemmin.
Teemme kuitenkin hänelle väärin, jos luulemme tuon pettyneen toivon yksinään karkoittaneen unen hänen vuoteestaan. Ei, häntä vaivasivat sitäpaitsi synkät aavistukset jostakin uhkaavasta vaarasta, jonka Haraldin läsnäolo mahdollisesti olisi voinut torjua.
Edellisenä iltana kamarijunkkari oli osoittanut hänelle erinomaista kohteliaisuutta, yrittäen esiintyä niin miellyttävänä kuin mahdollista, onnistumatta kuitenkaan liikuttamaan hänen sydäntään taikka muuttamaan hänen päätöstänsä.
Hän nousi, odottamatta kamarineitsyttänsä, ja puki kiireesti vaatteet yllensä. Sitten hän otti kynttilänsä ja meni alas saliin, hakeaksensa sävelistä virvoitusta ja voimaa taikka saadakseen niistä edes vähän lohdutusta.
Ensin hän soitti erään Beethovenin säveltämän Andanten, joka aina oli häntä suuresti miellyttänyt, mutta nyt se ei häneen vaikuttanut, se kun tuntui liian ylevältä. Sitten hän soitti saman symfonian Scherzon, mutta sen sävelet tuntuivat hänestä liian häilyviltä ja epävakaisilta. Hän siirtyi soittamaan loppusäveltä, mutta huomasi pian, että se ei ollenkaan kelvannut. Kuitenkaan ei hän näin heti tahtonut hyljätä Beethovenia ja alkoi laulaa "Kaipaavan valssia", joka jo paremmin häntä miellytti, ja saman säveltäjän Adelaide vielä enemmän. Sitten hän jätti Beethovenin ja ryhtyi laulamaan ruotsalaista kansanlaulua: „Jag ser på dina ögon, Att du har en annan kär". Ensimäinen kertosäe ei miellyttänyt häntä niin suuresti kuin toinen: "Och när jag blir döder" j.n.e., jonka hän muutaman kerran lauloi uudelleen. Sitten hän lauloi Almqvistin "Björninnan", mutta koska se liiaksi liikutti hänen mieltänsä, niin hän äkkiä lakkasi, sanoen itsekseen:
— Kaikki lauluni muistuttavat kuolemata. Mitähän se tietää? Taikka senkö vuoksi tämä laulu näin minuun vaikuttaa, että Harald on sen minulle opettanut. Oi, Harald, Harald, tule Irenesi luo! Mutta et näy tulevankaan, vaikka tiedän, kuinka äärettömästi minua rakastat…
Vaikka hänen tunteensa olivat selvät ja vakavat, olivat hänen ajatuksensa kuitenkin epämääräiset ja sekavat. Jos joku olisi nähnyt hänet, kun hän istui siinä oikea käsivarsi tuolin käsinojalla ja nojaten päätään vasempaan käteensä, pitkät, ruskeat hiuksensa hajallaan, peittäen epäjärjestyksessä valkoista kaulaa ja pyöreitä olkapäitä… jos joku olisi nähnyt tämän kaiken sekä hänen ikävöitsevät, harhailevat katseensa, niin varmaankaan ei hän olisi tullut kysyneeksi, miksikä Irene tänään oli pukeutunut mustiin vaatteisiin. Hän olisi silloin huomannut, että tämä päivä oli aijottu kuolinpäiväksi… mutta kenelle?
Irenen noin istuessa astui Amalia sisään.
— Kuinka neiti tänään on noussut varhain ja jo kauvan soittanut ja laulanut niin kauniisti?
— Kuinka paljo kello lienee?
— En tiedä. Liisa kävi juuri viemässä kahvia herrain puolelle. Kai kello silloin lienee seitsemän.
— Olivatko he jo nousseet?
— Liisa sanoi vapaaherran vielä nukkuvan, mutta kamarijunkkari oli jo noussut. Olipa hän avannut oven salin viereiseen huoneeseen, muka kuunnellaksensa neidin laulavan.
— Älä joutavia! No, entä neiti Assar sitten?
— Hän nukkuu vielä makeasti.
Amalia olisi niin mielellään suonut, että hänen neitinsä olisi kysynyt, oliko eräs jo tullut, koska muisti Haraldin käskeneen hänen vasta silloin ilmoittaa hänen tulonsa, kun Irene suoraan sitä kysyisi… Neitinsä tähden piti Amalia Haraldia suuressa arvossa ja varmaankin hänellä oli mielessään joku iloinen ja hauska kuje. Amalia seisoi ikäänkuin kuumilla kivillä, odottaen että häneltä kysyttäisiin. Irene taas ei voinut tätä aavistaa, koska toinen ei kohta mitään maininnut, eikä hän kehdannut kysyäkään, koska luuli saavansa kieltävän vastauksen.
Tällainen oli neidin ja kamarineitsyen keskinäinen suhde. Toinen häpesi, taikka oikeastaan ei uskaltanut kysyä ja toinen ei voinut vastata, koska ei häneltä mitään kysytty.
Koska Irenellä siis ei enään ollut mitään sanottavaa, virkkoi Amalia:
— En tahdo kauemmin häiritä neitiä, koska huomaan, että tahdotte olla yksin. Heti kun tulin sisään näin, että olitte mustassa puvussa… miksi olette mustaan pukeutunut… ja asentonnekin tuossa tuolilla oli niin kummallinen… en ennen ole nähnyt teidän noin istuvan… se näytti niin surulliselta ja samalla ihmeen kauniilta… hänen olisi pitänyt saada teidät nähdä… Mutta häiritsenkö teitä?
— Suo anteeksi Amalia, kernaimmin olisin nyt yksinäni. Ota nuo hameet, jotka eilen pesit, ja levitä ullakolle vaatenuorille kuivamaan, vaikka tänään onkin juhlapäivä. Mutta pitele niitä kauniisti ja varovasti. Olet kai hyvin vääntänyt niistä veden, etteivät ne liiaksi jäädy.
Amalia poistui ja Irene istahti jälleen pianon ääreen soittamaan ja laulamaan. Nyt hän valitsi Haraldin sepittämän nimettömän laulun, joka tuuditti hänen sydämensä lepoon. Varmaankin se oli hänelle sopivin, koska hän ei edes tietänyt sitä laulavansa, niin täydellisesti suli hänen sielunsa yhteen sanojen ja nuotin kanssa. Parempaa sopusointua ei olisi voinut toivoa.
Hän oli vasta ehtinyt kolmanteen värsyyn, kun hän harmikseen näki v. Assarin huoneessa. Hän koetti kuitenkin sanoa niin tyynesti kuin mahdollista:
— Teidän pitäisi tietää, että tässä talossa on sellainen tapa, että naiset ovat erikseen kello kymmeneen asti, jolloin aamiainen syödään. Suokaa siis anteeksi, että tukkani vielä on aivan epäjärjestyksessä. En olisi voinut uskoa että te, jolle etiketti tähän asti on ollut niin tärkeä arvoinen, olisitte ensimäinen rikkomaan sen sääntöjä vastaan.
Kamarijunkkari ei ymmärtänyt muuta kuin että nämä sanat olivat tavallista keimailemista ja vastasi:
— Eipä ole ihme, että etiketti jääkin unohduksiin, kun rakkailta huulilta kuulee tällaisia säveliä. Ovi oli avoinna ja…
— Tiedän sen, keskeytti Irene.
— Enkä voinut olla kuulematta. Laulunne sitten houkutteli minua, niin etten muistanut kaikista säännöistä huolia.
— Tuo kuulostaa hyvin uskottavalta, sanoi Irene.
— Mitä laulua te viimeksi lauloitte? kysyi v. Assar, joka ei niin jyrkästi tahtonut ryhtyä asiaansa.
— Tällä laululla ei ole mitään nimeä.
— Kuka on siihen sepittänyt sanat ja nuotin?
— Sekä sanat että nuotti ovat saman henkilön sepittämiä.
— Mikähän on hänen nimensä?
— En tiedä.
— Te punastuitte. Siis ette puhu totta.
— Punastun siitäkin ja sen vuoksi, että olette niin utelias ja rohkenette kuulustella minua niinkuin lasta. Mutta jos välttämättömästi tahdotte tietää totuuden, niin voin sanoa, että tunnen tämän laulun sepittäjän ja että hän on minulle hyvin rakas.
Ollessaan näin kahdenkesken pelätyn v. Assarin kanssa Irene tunsi rohkeutensa kasvavan. Kamarijunkkari pureskeli huuliaan ja oli vähän aikaa vaiti, ennenkuin vastasi:
— Sen tiedän ja miehen nimen minä myös tunnen; se on…
— Harald Thalberg, keskeytti Irene, ikäänkuin ei olisi suonut hänelle iloa lausua sitä.
— Te siis todellakin rakastatte häntä?
— Häntä minä rakastan, häntä, enkä ketään muuta. Irene lausui nämä sanat sellaisella innostuksella ja lämmöllä ja silmät niin säteilevinä, ikäänkuin hänen edessään ei olisikaan ollut v. Assar, vaan hänen oma rakas Haraldinsa. Ja vaikka hän kauniilla silmillään katselikin v. Assaria, niin tämä tiesi, että niiden ilme ei ollut häntä varten. Jotensakin jäykästi ja tyynesti hän vastasi:
— Ymmärrän, että tahdoitte estää minua ensiksi ryhtymästä asiaan. Varmaankin ymmärsitte, että minä vain siitä syystä näin varhain olen pyrkinyt teidän puheillenne, että häiritsemättä saisimme keskustella meille kumpaisellekin hyvin tärkeästä asiasta. Tiedättehän, että tänään on uudenvuodenpäivä ja parempi on saada asia aikaisemmin ratkaistuksi, aamulla, kun ihminen vielä on virkeämpi, vaikka myöhempään vähän nolostuukin.
—Uudenvuodenpäivähän nyt on, huokasi Irene. — Siis tahdon puhua suoraan. Luulen kyllä, että rakastatte tuota maisteri Thalbergia… ja tiedän vielä enemmänkin… mutta mitäpä siitä, tarjoan teille kuitenkin nyt sydämeni ja käteni.
— Puheestanne ymmärrän, että luulette olevanne hyvinkin jalomielinen. Ja tavallisissa tapauksissa teidän menettelyänne voitaisiinkin katsoa jalomieliseksi. Mutta muistakaa, että minä rakastin häntä silloin ja rakastan vieläkin. Ennemmin joudun onnettomuuteen, häpeään ja kurjuuteen kuin menen jonkun toisen kanssa naimisiin. Onko jalomielistä erottaa minua hänestä?
— Mutta tehän ette koskaan voi päästä yhteen.
— Eikö ihmisellä ole vapaa tahto? Ja eikö hän tässä maailmassa saa tehdä kaikkea, mikä ei sodi Jumalaa ja esivaltaa vastaan?…
— Entä vanhemmat?… Heidät näytätte unohtavan.
— Eikö ihmisen pidä enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä? En näe mitään syytä, miksi emme me, Harald ja minä… Ja jos olisikin esteitä… niin mitäpä niistä… ennemmin olisin köyhä ja hyljätty, jos vain sydämessäni olisin onnellinen. Olisihan siinä lohdutusta kylliksi, kun tietäisin kärsiväni ainoastaan rakkauteni tähden ja hänen…
— Entä jos tuoni riistäisi hänet teiltä?
— Tuoniko?… Niin… silloin en jäisi hänen jälkeensä elämään. En tahtoisi silloin enään elää. Ymmärtäkää minua oikein… Ei… mitä sanonkaan… teette minut hulluksi tuolla puheellanne… Sanoinko, etten tahtoisi enään elää, jos kuolema veisi minulta Haraldin. Sanoin väärin. Tahtoisin elää häntä surrakseni. Sen Harald kyllä tietäisi ja näkisi. Hän ymmärtäisi, että suru olisi minulle rakas ystävä, kunnes minut korjaisi kuolema, joka olisi vieläkin rakkaampi.
Mielenliikutuksesta ja tästä innokkaasta puheesta uupuneena Irene pyörtyi tuolissaan. Kamarijunkkari ei uskaltanut häntä herättää, vaan jäi odottamaan, että hän itsestään virkoisi.
Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän toipui ja luoden silmänsä v. Assariin, joka ikäänkuin lattiaan juurtuneena oli jäänyt häntä katselemaan, hän hiljaa ja tyynesti kysyi:
— Joko nyt käsitätte, kuinka suuresti minä rakastan häntä?
Jos v. Assar olisi käsittänyt asian vain omalta kannaltaan, niin hän kentiesi olisi jättänyt sen siksensä, mutta vapaaherra oli kehoittanut häntä koettamaan parastansa houkutellaksensa Irenen omaksensa… vapaaherra ei näet tietänyt, että tämä jo oli toisen oma… ja hänen sisarensa taas oli yllyttänyt häntä, ettei hän saisi Ireneä armahtaa, eikä, jos hänen asiansa menestyisi huonosti, säästää vapaaherraakaan. Tämä kaikki muistui nyt kamarijunkkarin mieleen ja väärä ylpeys, joka niin usein on pahan kiihottaja, yllytti häntä yhä enemmän.
— Tiedän, että te rakastatte maisteri Thalbergia ja huomaan, ettette millään muotoa aijo suostua minun naimatarjoukseeni. No niin. Mutta muistatteko, mitä silloin viime kerralla sanoin isästänne, että hänen kunniansa ja ehkäpä henkensäkin riippuivat minusta. Käännyn nyt hänen puoleensa, kentiesi hän minua paremmin voi muuttaa mielenne. Ellei hän voi, niin uhraan hänet kostolleni. Kenen on täytynyt luopua kalliista helmestä, mikä jo on hänelle luvattu, hän varmaankin vihastuu ja hakee korvausta muualta. Kosto on oleva minulle korvauksena.
— Sanoittehan rakastavanne minua, sanoi Irene tyynesti ja vakavasti.
— Niin sanoin ja sanon sen vieläkin.
— Oikein täyttä tottako te sitä tarkoititte?
— Täyttä totta.
— Suokaa anteeksi, vaikka en usko rakkautenne minuun olevan mitään todellista rakkautta. Antakaa anteeksi vaikka väitänkin, että teillä tuon rakkautenne ohessa on kaikellaisia tuumia ja tarkoituksia, jotka eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä rakkauden kanssa. En viitsi niitä luetella, mutta Jumala, joka tutkii sydämet, tietää, mitä teillä nytkin on mielessänne. Tarjoatte minulle kätenne ja luulette menettelevänne hyvin jalosti, vaikka se ei olekaan muuta kuin välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä. Luulette rakkautenne todelliseksi ja kuitenkaan ette armahda minua ettekä itseänne, kun tahdotte kytkeä itseenne naisen, jonka rakkaudesta teillä ei ole pienintäkään toivoa, käsittämättä että sellainen ei millään muotoa voi tehdä teitä onnelliseksi, hänen surunsa kun alati loukkaisi teidän tunteitanne. Mutta jättäkää tämä, koska jo näytte luopuneen toiveistanne saada minut unohtamaan rakkauteni. Otan nyt puheeksi erään toisen asian, johon puheenne koston suloisuudesta antaa minulle aihetta. Vai tekö muka rakastaisitte minua todellisesti… te, joka käytätte niin julmia ja hurjia sanoja! Tiedättekö, kuinka kunnon mies teidän asemassanne tekisi? Omaa etuansa katsomatta hän käyttäytyisi jalosti ja ylevästi. Tyttärestä hän luopuisi, mutta… isän hän silti säästäisi. Vertaatte minua kalliiseen helmeen, josta kiitän teitä… mutta tiedättekö, että on olemassa helmi, joka on mitätöntä, pikku Ireneä monta vertaa kallisarvoisempi, ja se on tunto siitä, että tietää tehneensä hyvän työn ja saaneensa voiton omasta itsestään. Irenen sijasta saatte tunnonrauhan kalliin ja ihanan helmen. Eikö siinä ole korvausta tarpeeksi, eikö se ole suuri voitto? Ei, Emil v. Assar, olkaa hyvä, olkaa jalomielinen ja armahtakaa! Luopukaa Irenestä ja säästäkää hänen isänsä!
Olemme sanoneet, että kamarijunkkarilla oikeastaan oli hyvä sydän ja nyt hänessä syntyi ankara sisäinen taistelu. Hän riensi ulos vastaamatta sanaakaan Irenen anomukseen. Kevytmielisyydestään huolimatta hän oli hyvin hidasluontoinen, eikä siis näin äkkiä voinut päästä mihinkään päätökseen. Hän siis jätti Irenen yksin ja läksi ulko-ilmaan, voidakseen pitää ajatuksensa koossa. Se on kuitenkin luettava hänelle ansioksi, että hän päätti hetken kuluttua palata ja sisaren pahaa neuvoa kuuntelematta antaa vastauksensa. Itsessään hän tunsi, kuinka suuri valta tuolla sisarella oli häneen ja tiesi myös, että hän nyt kuten ainakin kehottaisi häntä siihen, mikä ei ollut hyvää. Siis hän tahtoi välttää kiusausta, toivoen voivansa omin neuvoin tehdä päätöksensä.
Hän oli kävellyt noin neljännestunnin lehdettömässä puistossa, tulematta vielä mihinkään päätökseen. Sillä välin oli päivä jo ruvennut valkenemaan.
— Aika kuluu, sanoi hän itsekseen, pian Emiliakin nousee ja Irenen ja hänen isänsä taitaa käydä huonosti. Olenko todellakin sellainen vetelys, etten omin päin voi mitään päättää?… Irenehän sanoi, että rakkauteni ei olekaan todellinen, ja siinä hän ehkä oli oikeassa, mutta kun hän sitten pyysi minua olemaan hyvä, jalo ja armahtavainen, niin tuntuipa niinkuin uusia tunteita olisi syntynyt povessani… ja luulenpa melkein, että voisin ruveta rakastamaan häntä puhtaasti ja täyttä totta… Niin, mitäpä hyötyä minulla on kostosta; rahaa kentiesi saisin muutamia satoja riksiä, mutta en mitään muuta; sillä kehnoja neuvoja Emilia on minulle antanut, parempi sittenkin on, että noudatan Irenen pyyntöä. Palaan sisään häntä lohduttamaan. Hän on minua kauniisti kiittävä ja onhan siinäkin jotain viehätystä…
Huomaamme siis, että kamarijunkkarissa oli tapahtunut jonkinmoinen muutos, josta tämä hyvä päätös oli syntynyt. Nopein askelin hän meni eteiseen ja oli juuri tarttumaisillaan salin avaimeen, kun vapaaherra, salista tullessaan, avasi hänelle oven.
— Sinullapa vasta näkyy kiire olevan, hymyili vapaaherra teeskennellen, etsitkö ketään?
— Etsin tytärtänne, Irene-neitiä.
— Suo anteeksi, mutta olethan jo tänään tavannut hänet. No, no, älä silti luule, että olen sinua vakoillut! Kysyin vain ilman aikojani Liisalta, missä sinä olet, ja hän sanoi nähneensä sinun tulevan eteiseen ja sieltä menevän saliin, jossa tiesi Irenen soittavan. Olette siis jo näin varhain nähneet toisenne. No, mitenkä asia päättyi?
Yleensä vapaaherra osasi aivan erinomaisella tavalla hillitä itsensä ja ollessaan eniten kiihoittunut, hän aina lasketteli joutavia. Vaikka kamarijunkkari ei viekkaudessa vetänytkään vertoja vapaaherralle, niin hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka utelias tämä oli. Ja vaikka olikin, niinkuin edellisestä tiedämme, tehnyt hyvän päätöksen, häntä kuitenkin huvitti pelottaa vapaaherraa. Hän muistutti tässä suhteessa poikaviikaria, joka puristaessaan toverinsa kättä, juuri ennenkuin lakkaa häntä kiduttamasta, puristaa entistä kovemmin.
— Se päättyi niinkuin jo edeltäkäsin olen teille ennustanut. Tout perdu.
Samassa Amalia sattui kulkemaan eteisen kautta ja huomasi, niinkuin jokainen toinenkin olisi tehnyt, kuinka vapaaherran kasvojen ilme muuttui, kuinka väri hänen poskillaan yhtenään vaihteli ja kuinka hän herkeämättä pureskeli huuliaan. Amalia oli jättänyt Irenen yksin, koska neiti v. Assar pukeutuessaan tarvitsi hänen apuaan, mutta nyt hän oli pistäytynyt katsomaan, eikö hänen oma neitinsäkin jo kaipaisi häntä.