Kreivitär oleskeli vuorotellen molempain lastensa luona, ja hänen oli vaikea sanoa, kumpaisessako paikassa hän viihtyi paremmin. Samoin kuin muuttolinnutkaan eivät tiedä sanoa, onko heidän parempi olla etelässä vaiko pohjolassa, mutta siitä huolimatta kuitenkin muuttavat edestakaisin, samoin kreivitärkin oleskeli milloin toisen, milloin toisen lapsensa kodissa, tietämättä kumpaisen pitäisi parempana. Oltuaan noin viikon ajan Henrikin luona, tuli hänen niin ikävä Helenaa, että hän olisi kuollut, ellei olisi saanut häntä tavata. Ja oltuaan viikon Helenan luona, alkoi hän jälleen kaivata Henrikkiänsä.
Sekä hänen omat lapsensa että miniänsä ja vävynsä osoittivat myös äidille suurempaa rakkautta ja hienotunteisuutta kuin vanhempain ja lasten kesken yleensä on tavallista. Jos hän olisi halunnut vaikka mitä, niin he jo edeltäkäsin olivat sen arvanneet ja kaikki neljä he kilvan koettivat sulostuttaa äitinsä jälelläolevia päiviä. Kreivittärelle se tuotti mitä suurinta huvitusta ja vaihtelua, kun hän sai keskustella milloin yhden, milloin toisen kanssa, koska kaikki nämä hänen lapsensa suuresti erosivat toisistaan, ollen kuitenkin kaikki yhtä hyviä, miellyttäviä ja kelpo ihmisiä.
Kesäkuun yhdeksästoista päivä oli Stellalle oikea juhlapäivä, sillä silloin hän täytti kuusitoista ja sitäpaitsi se oli hänen hääpäivänsä. Emme voi kuvailla, kuinka ihana hän oli morsiamena, ja huhu hänen erinomaisesta kauneudestaan oli houkutellut useita kaupunkilaisiakin tekemään pienen huvimatkan nähdäkseen hänet. Morsiamen suloinen kainous ja pieni viaton ylpeys olivat vielä omiansa lisäämään hänen kauneuttansa, niin ettei katsojilla lainkaan ollut syytä katua uteliaisuuttaan. Mutta palatkaamme hänen äitinsä luo.
Vaikka siis kreivittären onni oli niin suuri, ettei hän olisi voinut parempaa toivoakaan, niin hän kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän riutui. Mitä ei neljätoistavuotinen oleskelu maanalaisessa hautakammiossa voinut matkaansaattaa, sen sai aikaan vapaus, auringonvalo ja ääretön onni. Hänen hermonsa eivät kestäneet tätä pikaista muutosta pimeydestä päivänvaloon, kurjuudesta aavistamattomaan onneen. Tämän onnen ylenpalttisuus jäyti hänen elinvoimiaan ja hiljensi sydämen tykytystä. Tässä eivät auttaneet lääkärit eivätkä mitkään varokeinot, sillä se oli kuoleman tautia. Kreivitär hymyili hiljaista, taivaallista myhäilyä, lääkärin ilmoittaessa, että hänellä ei enään ollut monta päivää elettävänään, ja hän tunsi itsessään, että tämä ei tällä kertaa erehtynyt.
— Henrik, rakas poikani, sanoi hän kuolevaisille ominaisella, raukealla äänellä, yleensä on yhdentekevää, mihinkä paikkaan ihmisen viimeinen leposija valmistetaan, ja sen minäkin kyllä tiedän. Älä kuitenkaan, poikani, pidä äitiäsi liian lapsellisena, vaikka hän pyytää sinulta jotakin. Älkää kuoltuani viekö minua perhehautaan, vaan haudatkaa hautausmaahan. Yksinäni en kuitenkaan tahdo siellä levätä, vaan maatkoon rakas aviokumppanini saman kiven alla. Häntä rakastin elämässä, häntä olen myös rakastava kuolemassa! Tätä minä pyydän teiltä kaikilta ja olen varma, ettette ole viimeistä tahtoani noudattamatta.
Kreivittären kuolema oli ihana. Hänen neljä lastansa sulkivat hänen silmänsä ja hautasivat hänet sinne, mihin hän itse oli määrännyt, hänen miesvainajansa viereen.
XXIV.
LYHYT LUKU, JOKA VOISI OLLA LYHYEMPIKIN.
Kreivitär jätti jälkeensä melkoisen perinnön, sekä kiinteää että irtainta omaisuutta. Vaikka Harald ei suinkaan ollut varma siitä, oliko sisarkin oikeutettu saamaan yhtä suuren perintö-osuuden kuin veli, niin hän kuitenkin nyt, kun hänellä itsellään oli perittävää, poikkesi entisistä mielipiteistään. Erkki ja Stella miltei väkisin pakotettiin ottamaan vastaan yhtä paljon kuin Harald ja Irene. Ristilä jäi jälkimäisten haltuun ja useat muut maakartanot joutuivat Stellan osalle.
Hyvästä sydämestään Harald lahjoitti vapaaherran lapsille, jotka myös olivat Irenen sisaruksia, noin kolmannen osan omaisuudestaan, ollen eteenpäin niinkuin ennenkin heidän opettajansa. Pastori Ortman taas luovutti kolmannen osan Stellan perinnöstä yliopistolle, käytettäväksi apurahaksi nuorille taiteilijoille, määräämättä sitä kuitenkaan jaettavaksi hänen nimellään, koska hänestä oli yhdentekevää, tiesivätkö ihmiset lahjoituksen antajan nimen, kunhan siitä vain oli hyötyä. Siksipä ei tiedetäkään, kuka on lahjoittanut nämä apurahat, joita on kokonaista kolme, mikä on sitä kummallisempaa, kun ne eivät suinkaan ole pieniä, vaan päinvastoin hyvinkin runsaita ja siis hyvin tervetulleita niille, jotka niitä saavat.
Toisen kolmanneksen pastori määräsi kaikellaisiin hyviin tarkoituksiin, joista mainittakoon pitäjänmakasiini sekä seurakunnan kirkkoon hankitut urut, jotka nekään eivät komeile antajansa nimellä.
Mitä jälellä olevaan kolmanteen osaan tulee, sen hän piti heitä itseänsä varten. Eikä ole syytä kadehtia heiltä ja heidän tulevilta lapsiltaan tätä sievää omaisuutta, jos ajattelemme, ettei monikaan olisi tehnyt sitä, minkä pastori Ortman teki. Eläessänsä hän jo jakoi omaisuudestaan muille, kun sitävastoin useimmat ihmiset tuskin kuollessaankaan malttavat luopua kurjista rahoistaan.
Lienee helppo arvata, että Irene ja Stella käsittivät nämä asiat samalta kannalta kuin heidän miehensäkin. Ennenkuin tekivät määräyksensä, olivat Harald ja Erkki myös keskenänsä perinpohjin keskustelleet näistä asioista, kysyen toinen toiseltaan neuvoa, niin että kumpikin oli aivan tyytyväinen toiseen. Ainoastaan siitä syntyi vähäistä kinaa, kun Harald myös olisi pitänyt itseään varten vain kolmannen osan perinnöstänsä. Pastori vastusti puolestaan tätä ajatusta, koska Haraldilla siinä tapauksessa tulisi olemaan paljon vähemmän kuin hänellä, jonka kappalaisen tulot melkein nousivat yhtä korkealle kuin tuon kolmannen osan korot tulisivat olemaan. Mutta niinkuin asiat nyt sovitettiin, tulivat kumpaisenkin vuotuiset tulot olemaan jotensakin saman suuruiset.
— Jos sinulla tulisikin olemaan vähän enemmän, niin vaatiihan kreivin-arvosi, että elät muhkeammin kuin minä, joka olen vain halpa maalaispappi, sanoi Erkki nauraen.
— Etkö siis aijo hakea toista paikkaa? kysyi Harald. Aijotko todellakin ijäksesi jäädä tähän seurakuntaan?
— Miksi en jäisi, ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä itsekin.
Pilanpäiten sinä vain minua kiusaat.
— Leikkiä minä laskenkin, sillä totta puhuakseni en silti luule, että täälläkään jätät lahjojasi käyttämättä. Jos olisin sinun tilallasi, niin toivoisinpa voivani menetellä samoin kuin sinä.
— Älähän, veli kulta, huoli tehdä siitä niin suurta asiaa, vaan pidä sitä järkähtämättömänä päähänpistona, johon luontainen hitauteni sekä haluttomuuteni kumarrusmatkoihin ehkä ovat syynä.
— Nimitä sitä miksi tahdot, väitti Harald, asia on kuitenkin sama. Tunnen sinut niin hyvin kuin jos lukisin avatusta kirjasta. Ja sinä arvannet, kuinka minun tulisi ikävä, jos sinä muuttaisit täältä pois.
— Kumma kyllä, etteivät, nuo aviosiipat voi täyttää koko sydäntämme, koska siinä on sijaa ystävillekin, pilaili pastori.
Stella, joka samassa tuli huoneeseen, virkkoi siihen:
— Kostaakseni saan ilmoittaa, ettet sinäkään, ukkoseni, ole minulle kaikki kaikessa, sillä on minunkin sydämessäni tilaa ystäville, jopa vanhalle harmaalle kissallekin, pikku varsalle, karitsoille ja lehmille.
— Yhdestä asiasta minulla kuitenkin on syytä torua pikku eukkoani, sanoi Erkki. Tiedätkö, Harald, ettei hän suuresti edisty kitaransoitossa.
— Kuinka tuo Erkki onkaan? häijy ja vaativainen. Hän ei katso sitä miksikään, että jo osaan jotensakin hyvin näppäillä kitaran kieliä, paitsi että laulankin kyllä sievästi, vaan sen lisäksi hän vielä tahtoo minua opettelemaan nuottejakin aivan perinpohjaisesti. Vaikka hän sanoo minun muutoin kyllä olevan hyväoppisen, niin en tahdo saada niitä päähäni, ne kun ovat niin kiusallisia.
— Syy siihen lieneekin minun, keskeytti Harald, koska en ole viitsinyt niitä oikein tyrkyttämällä pikku siskolleni opettaa. Siis saat torua vain minua, hyvä lankomies!
— Saattaa niin olla, vastasi tämä, ja minun täytynee tyytyä siihen, mitä hän osaa. Jos hän joskus soittaa väärin, niin suukkosilla hän pian saa minut lepytetyksi.
— Ja kuta huonommin soitan, sitä useammin meitä haluttaa kuulla jotakin parempaa, ja silloin aina lähdemme harmaaseen linnaan Haraldin ja Irenen luokse.
— Olen torunut Stellaa siitä, että hän vielä usein, vaikkapa leikillä, mainitsee Ristilää tuolla nimellä. Hän on luvannut minulle parannusta, mutta nyt se taas häneltä unohtui.
— Anna anteeksi, Harald, äläkä suutu sisareesi, vaikka sitä siksi nimitinkin. Lupaan, etten enää niin tee. Antakaa molemmat anteeksi!
Näin sanoen hän lempeästi ja rukoilevasti katsoi heitä silmiin.
XXV.
KATKENNUT KITARANKIELI JA SAMMUNUT ELÄMÄ.
Todellakin kadehdittava on se mies, jolla on niin kaikin puolin kelvollinen ja toimelias vaimo kuin pastori Ortmanilla oli. Vaikka hän kyllä osasi antaa arvoa tälle onnelleen, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän pikemmin tunsi itsensä onnettomaksi kuin onnelliseksi. Hän piti näet tätä onnea siksi ylenpalttisena, ettei hän mielestänsä olisi sitä ansainnut ja hän alkoi epäillä sen kestävyyttä. Suudelmillaan ja hyväilyillään Stella kuitenkin aina sai tuon hänen pelkonsa karkoitetuksi, niin että hän jälleen sai rohkeutta elää.
Olemme huomanneet Stellan herkkätuntoiseksi, mutta hän ei ollut mikään pilalle hemmoteltu nainen. Nyt hänestä oli tullut mitä toimeliain emäntä, joka aamusta iltaan saakka puuhasi keittiössään ja vähitellen siirsi kaikki vanhan Reginan taloustoimet omille, nuorille hartioilleen. Hän koetti perinpohjaisesti perehtyä myöskin karjanhoitoon, pitäen tarkkaa vaaria, paljonko tuli lehmästä voita j.n.e. Jopa oli hän siksi vireä, että piti työväen toimintaakin silmällä ja oli pyytänyt mieheltään luvan saada kirjoittaa muistiin, mitä rengit kunakin päivänä vuodessa olivat tehneet.
Hänestä ei sovi sanoa, että hän tuhlasi aikansa lukemiseen, mutta sen voin kuitenkin vakuuttaa, että hän usein käytti siihen paljon aikaa. Kullakin työllä on aikansa, sanotaan, ja Stella osasi aivan erinomaisesti noudattaa tätä viisasta sääntöä, osoittaen mitä selvimmällä tavalla, että tarkkuus taloustoimissa aivan hyvin sopii yhteen ylevämpien rientojen kanssa.
Noin vuosi sen jälkeen kun he ovat viettäneet häänsä, ilmoittaa pieni kehto ja siinä näkyvä pikkuinen, soma lapsenpää, että Stella on saanut nauttia äidin onnea. Hän on jo entisissä voimissaan ja on sydämestään kiittänyt Jumalaa, kaikkien hyvien lahjojen antajaa, tästä uudesta onnesta, rukoillen lapselleen sekä ajallista että ijankaikkista onnea.
Kuitenkin tapaamme nuoren ja onnellisen äidin istumassa nukkuvan lapsensa kehdon ääressä, itkien katkerasti. Kitara on hänellä sylissään ja näyttää siltä kuin syyttäisi hän sitä kyyneleistänsä. Erkki tulee huoneeseen ja miltei säikähtää nähdessään Stellansa itkevän. Hän laskee hellästi kätensä hänen päänsä päälle, kysyen mikä häntä vaivaa.
— Niin, tiedätkö, olen ruvennut niin kummia haaveilemaan! Irenen käydessä täällä eilen, hän näytti minusta niin raukealta ja läpikuultavalta kuin mikäkin hengetär. Puna hänen poskillaan oli niin heleää ja vaihteli yhtenään. Hän näpähytti tämän kitaran kieliä ja silloin tapahtui että h.-niminen, joka muuten on uusimpia kaikista, eräästä paikasta kiertyi auki, niin että kieli siltä kohdalta kävi pienemmäksi. Ajattelepa, mitä siiloin juolahti mieleeni! Päätin jättää kielen samaan viritykseen, ja jos se kestäisi vuorokauden, niin en enää kiinnittäisi mitään huomiota koko asiaan. Mutta juuri ennenkuin tulit, se helähtäen ritkahtikin poikki ja sen vuoksi minä itken. Odotan sinulta, Erkki, lohdutusta!
— En ollenkaan pidä siitä, että Stellani on noin taikauskoinen! Mitä yhteyttä on tuon lapsellisen mielijohteesi ja ihmisen elämän ja kuoleman välillä?
— Kuinka oletkaan hyvä, kun samalla sekä nuhtelet että lohdutat minua! Oikeastansa se tällä kerralla ei olekaan taika-uskoa… sillä minä en usko Irenen sen vuoksi kuolevan, että tuo kieli katkesi, en suinkaan! Mutta sanonko sinulle, Erkki, miten tämän asian laita oikein on? Juuri sen vuoksi, että tämä kieli, jonka panin koetteelle, ei voinut kestää edes vuorokauttakaan, tulin muistaneeksi Ireneä, joka hänkin näyttää niin heikolta. Ja kun ajattelen, että hän mahdollisesti kuolee pian… niin onko ihme, että itken? Tämä luulo ei ole ilmasta temmattu, vaan sen on synnyttänyt Irene itse, sellaiselta kuin hän nykyään näyttää, ja sitäpaitsi tuo hänen alinomainen rykimisensä, jonka ei sanota ennustavan mitään hyvää.
— Jumala on elämän ja kuoleman herra, sanoi Erkki. Sitäpaitsi lääkäri kuuluu vakuuttaneen Haraldille, ettei Irenen tauti ole vaarallista laatua, vaan että se menee pian ohi. Mutta lääkärikin saattaa erehtyä ja voi käydä niin, ettei Irene elä vanhaksi… Mutta mitäpä siitä! Meidän täytyy nöyryydellä kantaa surumme ja kiittää Jumalaa, joka sillä, niin katkeralta kuin se tuntuukin, on tahtonut pelastaa meitä lankeemasta äärettömän onnemme takia ylpeyteen ja muihin suuriin synteihin.
— Näetkös nämä rautakahleet, kysyi Stella, etkö usein ole nähnyt minun niitä katsellessani itkevän? Eikö siinä jo ole kylliksi, että äitini kuoli, eikö se suru jo ole opettanut minulle, että tämä maailma ei ole mikään taivas, että täällä ei ole muuta kuin kärsimyksiä odotettavana? Pitääkö Irenenkin vielä kuoleman, enköhän sitä vähemmälläkin uskoisi? Äiti on kuollut, ja jos tuoni riistää meiltä Irenenkin, niin enpä voi olla ajattelematta: pian Harald myös kuolee, ja Erkki ja kaikki muut… ja minä vain jään tänne yksin suremaan.
Stella itkeä nyyhkytti yhä katkerammin, eikä Erkki hennonnut häntä häiritä, mutta niin pian kun hänen itkunsa vähän herkesi, otti hän seinältä kreivitär-vainajan muiston, rautavitjat, ja laski ne Stellan käteen, sanoen:
— Helena!
Kreivitär oli tavallisesti maininnut lapsiaan heidän oikealla nimellään. Kun nyt Erkkikin kutsui häntä Helenaksi, antaen hänelle samalla äitivainajansa kantamat rautakahleet, niin hän hyvin ymmärsi, mitä miehensä sillä tarkoitti ja sanoi kyyneleittensä lomaan hymyillen:
— Tapahtukoon mitä tahansa, niin toivon kuitenkin, että Jumala antaa minulle kärsivällisyyttä nöyrästi sitä kestääkseni, jotta en joudu epätoivoon.
— Suokoon Jumala meille myös kiitollisuutta, lisäsi Erkki, jotta onnettomuudessa ja kärsimyksissäkin voisimme kiittää häntä kaikesta hyvästä. Ja opettakoon hän meitä kiittämään surun päivistä ja murheen pitkistä vuosista, onnettomuuksista, jotka elämämme tiellä meitä kohtaavat, mutta jotka opettavat meitä pitämään arvossa rauhallista onneamme ja toivomaan tulevan elämän ihanuutta.
Samassa pikku poika heräsi, mutta ei ruvennut itkemään, nauroi vain, kun äiti otti hänet syliinsä. Isäkään ei voinut olla pitämättä tätä onnellisena enteenä.
Stella oli saanut määrätä pojalle nimen ja vaikka hänestä oli yksinkertaista nimittää lapset vanhempain, sukulaisten ja kummien nimellä, niin hän kuitenkin itse antoi esikoiselleen nimeksi Harald Erik Henrik. Silloin lapsen isä oli sanonut:
— Aika veitikka olet, kun panit pojalle noin hassun nimen. Mutta odotapa, tyttöseni, jahka vielä synnytät miehellesi tytönkin, niin annan sille nimen, joka ontuu ainakin yhtä pahasti kuin sinun antamasi nimi. Hänen nimensä olkoon Helena Irene Stella.
— Älä koskaan enää kutsu minua tytöksesi, muista se!
Näin oli Stella vastannut ja siihen nyt jätämme heidät. Jos heille on syntynyt useampia lapsia kuin yksi, niin on luultavaa, että joku niistä on saanut Erkin mainitsemat nimet.
Tyytykäämme siihen, että tiedämme Erkin ja Stellan olevan onnellisia ja että tuota onnea näkyy heillä vastedeskin kestävän. Vaikka heidän taivaallansa onkin ollut pilviä, niin nämä eivät kuitenkaan ole sitä kokonaan peittäneet, vaan niiden lomitse on taivas siintänyt vain sinisempänä ja kirkkaampana. Ja samoin kuin pilvenhattarat illansuussa tavallisesti hajaantuvat ja katoavat, niin toivokaamme, että heidänkin taivaallansa, silloin kun heidän elämänsä kääntyy illanpuolelle, ei tule olemaan muuta kuin valoisia, läpikuultavia pilviä, joiden takaa ijankaikkisuuden kirkkaat, loistavat tähdet pilkottavat.
* * * * *
Käykäämme vielä kerran Ristilän puistossa, jossa tapaamme Irenen istumassa aivan yksinänsä Henrik Henningin hautakivellä. Ken ennen olisi tuntenut Irenen, olisi sanonut hänen paljon muuttuneen, mutta ken ei ennen olisi häntä nähnyt, olisi säikähtäen väistynyt syrjään, vakuutettuna siitä, että satukirjat, joista hän ennen lapsena oli lukenut metsän-neidoista, sinipiioista ja muista tarunomaisista ketteräjalkaisista olennoista, olivatkin puhuneet totta.
Irene heilutti ensin hiljakseen päivänvarjoaan, mutta otti sitten taskustaan päiväkirjansa ja alkoi puhella itsekseen:
— Tänään juuri kaksi vuotta takaperin minä ensi kerran näin Haraldin. Kuinka elämäni sitä ennen olikaan pimeä, synkkä ja kaikkea iloa vailla, mutta sen jälkeen, oi kuinka valoisaa, rikasta ja täynnä iloa! Vähän aikaa taaksepäin minusta vielä olisi tuntunut niin kauhealta kuolla näin rakastettuna, varsinkin koska itsekin rakastan näin äärettömästi… mutta nyt ovat asiat toisin. Jokaisella hengenvedolla tunnen kuoleman lähestyvän, mutta nyt se ei enää minua kammota ja ilomielin riennän sitä vastaan. Haraldia minä kuitenkin kaiholla muistelen. Hän on sureva minua… oi, liiaksikin. Hänen taakkansa minä niin mielelläni kantaisin… oi, jospa saisin viedä sen muassani taivaaseen, niin ilolla surisin hänen sijassansa. Mutta se ei käy päinsä ja sen vuoksi kuolema ei olekaan minulle niin tervetullut kuin se muutoin olisi… Mutta jos Harald on sellainen, joksi häntä luulen, niin toivonpa hänen muistavan, että tämä lyhyt aika maan päällä ei ole mitään ijankaikkisuuteen verrattuna. Hän on ajatteleva jälleennäkemisen autuutta ja muistava, että hänen Irenensä uskollisesti seuraa kaikkia hänen askeleitaan, iloiten nähdessään kuinka Jumala häntä rakastaa. Kärsivällisesti on Harald vaeltava synkkää tietänsä, katse tähdättynä taivaallista kotiansa kohden.
Näin ajatellessaan Irene kuuli askelia, jotka nyt kuten ainakin saattoivat hänen sydämensä sykähtämään ja mielensä innostumaan. Harald lähestyi.
— Eiköhän ilma näin illalla jo käy liika viileäksi, sanoi hän, tässä tuon sinulle saalin, kääri edes se ympärillesi. Mitenkä laitasi on, armaani? Miksi olet pyrkinyt yksinäisyyteen ja tullut tänne kylmälle kivelle istumaan?
— Minusta tuntuu ikäänkuin voisin vähän paremmin. Pistos ei enää niin suuresti vaivaa ja hengittäminenkin käy helpommin. Kysyit, miksi olen pyrkinyt yksinäisyyteen. Siksi, että tänään on kaksi vuotta siitä, kun näin sinut ensimäisen kerran. Nämä vuodet ovat olleet onnellisia, liiaksikin onnellisia. Tässä on päiväkirja, jota tyttönä kirjoittelin… Nyt en enää pidä päiväkirjaa, se tulisi liian yksitoikkoiseksi, ei olisi muuta kirjoitettavaa kuin onnestani ja Haraldista, yhä vain Haraldista. Nyt minua huvitti lukea, mitä seitsemäntoista vuotiaana olin sinusta kirjoittanut.
— Nähdessäni sinut tuossa kivellä, oma Ireneni, muistuu mieleeni, että sinulla oli ylläsi sininen hame sekä tuo sama saali, joka nytkin on hartioillasi, silloin kun ensiksi sinuun ihastuin ja minulle alkoi käydä selväksi, että rakastin sinua. Ja minä muistan päivänkin: se oli heinäkuun viimeinen päivä.
— Minä en silloin vielä ymmärtänyt, että rakastin sinua. Kuitenkin olen siltä päivältä kirjoittanut muistikirjaani näin: ”Hän tuli kävellen pappilasta ja minä näin hänet jo kaukaa. Aijoin nousta kiveltä, jolla istuin, ja lähteä, mutta tuntuipa ikäänkuin joku olisi minua pidättänyt ja minä jäin kun jäinkin paikalleni. Tultuaan puistoon, Harald — mitäpä minä tässä päiväkirjassani häntä maisteriksi nimittäisin! — Harald jäi ikäänkuin maahan juurtuneena seisomaan, katsellen Ristilän päärakennusta juuri kuin jotain outoa olisi liikkunut hänen mielessään. Mutta minut nähdessään hän kävi hyvin iloiseksi. Puhuin hänelle jotain, jota en enää itsekään muista, ja hän vastasi imarrellen. Sitä en kuitenkaan viitsi kirjoittaa kirjaani, koska tahdon sen unohtaa. Puhelimme sitten vielä vähän aikaa ja siitä muistan vain sen, että toruin häntä, kun hän kepillään löi poikki tätyruohoja. Samassa tuli sinne eräs, jota en voi sietää.”
Heidän yhdessä luettuaan nämä sanat päiväkirjasta, Irene jatkoi:
— Tästä huomaat, rakas Haraldini, että jo silloin pidin sinusta, vaikka en itse ymmärtänyt sitä, nuori ja kokematon kun olin. Nyt sen jo tiedän ja uskallan Jumalan edessä ja näiden kainojen kukkasten ja muhkeitten, vakavien puitten läsnäollessa vakuuttaa, että sydämestäni rakastan sinua ja että olen äärettömän onnellinen. Eihän tuo ole sinulle mitään uutta, mutta suutele minua kuitenkin vastaukseksi, armaani.
Irenen rinta alkoi rajusti kohoilla, Haraldin pitäessä häntä hellästi sylissään. Irenen jälleen vähän toinnuttua, niin että hän saattoi paremmin hengittää, hän hiljaa sanoi:
— Ehkä et sallisi minun näin paljo puhua, koska luulet sen vahingoittavan minua. Tahdon kuitenkin vielä vastata kysymykseesi, miksi olen tullut tänne kylmälle kivelle istumaan.
Hän taukosi hetkeksi puhumasta, jotta ei antaisi miehelleen, jonka sylissä yhä vielä lepäsi, syytä nuhteisiin. Tämä, joka ymmärsi mitä hän tarkoitti, suuteli häntä, hymyillen lempeästi.
Irene jatkoi:
— Tulin tänne istumaan, koettaakseni miltä tuntuisi istua sillä kivellä, jonka alla tulen pian lepäämään. Sillä yhtä minä sinulta pyydän, Harald: älä vie minua isoihin, muhkeihin hautaholveihin, vaan hautaa minut tähän puitten ja kukkasten keskelle, jossa Irenen on paljo parempi maata. Olkoon tämä myös hautakiveni, sillä muuta en kaipaa. Eikä siinä tarvitse olla minun nimeäni, parempi, että siinä on hänen nimensä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Olkoon siinä edelleenkin vain Henrik Henning, jonka sydämen tiedän seuraavan minua hautaan. Nyt olen sanonut sinulle sanottavani ja tiedän, ettet koskaan sitä unohda.
— En armaani, huudahti Harald, älä puhu haudasta! Vielä on rakkaudelle jäävä monta ihanaa päivää. Kesän lämmin ilma on sinua vahvistava ja syyskuussa lähdemme etelämaihin, missä sinä yhä enemmän virkistyt, niin että pian parannut täydellisesti. Sinulla on vielä syytä toivoa terveyttä, onnea ja rakkautta, miksi siis puhut kuolemasta ja hautaamisesta… Mutta miksi noin surullisesti myhäilet?
— Sinä ajattelet maallista tulevaisuutta, minä taivaallista.
— Oi, miksi noin puhut, oma, ainoa armaani? — kysyi Harald äänellä, jonka koetti saada tyyneksi, mutta joka epätoivosta vapisi.
— Tahdon uskoa sinulle jotakin, Harald, joka on yhteydessä tuon hirveän tapauksen kanssa, josta emme koskaan ole puhuneet… koska muutenkin niin hyvin ymmärrämme toinen toistamme… ja koska se on minua lohduttanut että hän, jonka julmista kourista silloin pelastit minut, ei ollutkaan isäni. Mutta tiedätkö, että silloin ensimäisen tautini jälestä välistä tunsin samallaisia taudinoireita kuin nytkin. Tuntui niinkuin veri äkisti olisi noussut rintaani ja kurkkuuni, niin että olin tukehtumaisillani. Suo anteeksi, että salasin sen sinulta; en tahtonut saattaa sinua levottomaksi, varsinkin koska toivoin sen menevän ohitse. Ja niin kävikin, etten toukokuusta tammikuuhun asti tuntenut mitään kipua. Mutta sitten vilustuin… ja siitä alkaen olen itsekin huomannut, kuinka olen ruvennut riutumaan ja tullut heikoksi ja voimattomaksi. Pidätkö vääränä, että puhun suoraan, riistäen sinulta kaiken toivon? Enkö siis saisikaan puhua haudasta?
Mies ja nainen olivat ikäänkuin vaihettaneet luontoa. Irene puhui juhlallisella levollisuudella kuolemasta ja haudasta. Harald kuunteli häntä peläten ja vavisten, virkkamatta sanaakaan. Surullisesti hymyillen Irene jatkoi:
— Ollessamme pappilassa ja minun nähdessäni Stellan lapsen, kävi melkein vähän kateekseni. Tulin ajatelleeksi: "Ehkä Harald rakastaisi minua vielä enemmän, jos minäkin olisin synnyttänyt hänelle lapsen." Pian kuitenkin hylkäsin tämän ajatuksen, sillä olethan vakuuttanut, ettei mikään maailmassa voisi lisätä sinun rakkauttasi. Mutta sitten minulle taas johtui mieleen: "Olisihan lapsi saanut olla muistuttamassa Haraldia minusta."
Hiljaa ja niinkuin itsekseen puhuen Harald vastasi:
— Lasta sanotaan rakkauden pantiksi, mutta kaipaako meidän rakkautemme mitään vahvistusta? Sanot, että lapsi olisi joutanut olla sinusta muistuttamassa… mutta mitäpä minä muistoista, kun Irene kerran on poissa? Mitä ne minua hyödyttäisivät!
— Tulet siis elämään vain toivossa, Haraldini. Eikö totta?
* * * * *
Irene heikkeni heikkenemistänsä; hän sairastui kuumeeseen, joka pani hänen poskensa punaisina hehkumaan. Mutta mikäli eronhetki lähestyi, hän tätä viimeistä hetkeä varten näytti kokoavan kaikki voimansa, ollakseen niin hyvä ja miellyttävä kuin mahdollista, ja hänen rakkautensa loi ihanan hohteen tälle hänen elämänsä illansuulle.
Harald koetti unhoittaa tulevaisuuden, eläen vain nykyhetkeä varten ja muistuttaen ihmistä, joka kesän päivinä ahmien nauttii luonnon ihanuutta, tahtoen miltei väkisin pidättää ajan juoksua, estääksensä syksyn ja hävityksen lähenemistä, mutta nähdessään sen mahdottomaksi, tuntee itsensä äärettömän onnettomaksi. Ja samoin oli Haraldinkin laita.
Onko kukaan lukijoistani kokenut tuota tuskaa, kun tuntee sydämen, jota hellästi on rakastanut, hiljakseen lakkaavan sykkimästä, kun päivä päivältä huomaa valtasuonen tykinnän heikkenevän, kun painaessaan tätä rakasta olentoa rintaansa vastaan, joka kerran täytyy itsekseen ajatella: kentiesi yhden kuukauden, viikon tai päivän perästä tämä Jumalan luoma, jota nyt pidän sylissäni ja joka vielä elää, ajattelee ja rakastaa, voi olla kankea, eloton ruumis.
Näytti kuitenkin siltä kuin Irene elokuun alkupuolella olisi vähän toipunut. Erkki ja Stella olivat Ristilässä käydessään kovasti iloinneet ja lohduttaneet Haraldia, kehottaen häntä toivomaan parasta.
Irene sanoi jaksavansa nyt hyvin kuulla soitettavan ja pyysi Haraldia laulamaan hänelle jotain. Harald jätti väliovet auki ja meni pianon säestyksellä laulamaan erästä kaunista laulua.
Laulettuaan ensimäisen värsyn loppuun, oli hän kuulevinaan itseänsä heikosti huudettavan. Hän kuunteli ja kuuli nyt selvästi ensin nimen Henrik ja sitten taas Harald. Hän riensi Irenen luo.
Tämä teki jo loppua, eikä tahtonut kuolla yksin. Kun ei Harald hänelle vastannut, niin hän kuolemantuskissaan oli noussut vuoteeltaan ja tullut häntä hakemaan. Punainen verivirta osoitti, mistä hän oli kulkenut. Häntä oli kohdannut verensyöksy.
Hän yritti puhua, mutta kun hän ei sitä voinutkaan ja tunsi kuoleman lähestyvän, niin hän toisella kädellään osoitti kaulaansa ja toisella Haraldia, ikäänkuin olisi tahtonut häneltä jotakin kysyä. Harald nosti hänet syliinsä ja kantoi vuoteelle, kuiskaten jotakin hänen korvaansa. Nyt hän hymyili ihanasti kuin autuaat henget ja osoitti kädellään sinnepäin, missä muistokivi oli. Harald laski toisen kätensä hänen sydämellensä ja, kietoen toisen hänen kaulaansa, suuteli häntä, kunnes kuolema oli hänet vapauttanut.
Hänen sydämensä oli lakannut sykkimästä ja huulet tuntuivat kylmiltä… Kuolleen kylmyys vaikutti Haraldiin, niin että häntä vilutti sielua myöten.
* * * * *
Kreivi Henrik Henningillä on kaikki, mitä ihmiset pitävät onnena. Sekä herrasmiehet että talonpojat pitävät häntä arvossa ja moni kadehtii häntä, kun hän on korkeaa sukua, rikas ja uljas. Köyhät kunnioittavat ja siunaavat häntä, koska hän on antelias ja oikeutta noudattava, eikä katso omaa etuansa. Hänellä on ystäviä, jotka tarjoavat hänelle neuvoja ja lohdutusta, eikä hänen tarvitsisi olla ilman rakkauttakaan, jos hän vain siitä välittäisi. Hänellä on taivaan tähdet, jotka viihdyttävät hänen sydäntänsä, raitis ilma ja aaltojen loiskina, jotka haihduttavat hänen suruansa, sävelet antavat hänelle lohdutusta ja kukkaset levittelevät hänen ympärilleen tuoksuansa… siniset tätyruohot heiluvat tuulessa, ilahuttaen häntä kauneudellaan. Hänellä on sanalla sanoen kaikki, mitä ihmissydän voi pyytää… yksi häneltä kuitenkin puuttuu ja se on… Irene.