Hän istahti pianon ääreen ja itse säestäen lauloi laulun, jonka sisällön jo arvaa nimestäkin. Se oli "Yksinäisen tytön suru."
Haraldin ääni ei ollut erikoisen kaunis ja laulaessaan hän ei noudattanut minkään erityisen laulamistaidon sääntöjä, mutta osasi hyvin hallita ääntänsä ja lauloi intomielisesti ja tunteellisesti kuin sävelet olisivat nousseet suoraan hänen sydämestänsä. Näin hän ihastutti kuulijoitansa enemmän kuin moni, jolla on parempi ääni ja joka on enemmän harjoitellut.
Syystä kysyttänee, kuinka vapaaherra tiesi Haraldin osaavan soittaa ja laulaa. Asian laita oli niin, että hän, hakiessaan sanomalehti-ilmoituksilla lapsilleen opettajaa, erityisesti oli maininnut, että semmoinen olisi otollisempi, joka osaisi myös opettaa laulua pianon säestyksellä. Vastauksessaan Harald myönsi harrastavansa soitantoa ja lupasi antaa tässä aineessa opetusta kaksi tuntia viikossa. Ja tähän hän suostui sitä kernaammin, kun arvasi tätä opetusta annettavan vapaaherran vanhimmalle lapselle, Irene neidille, josta hänellä kulkupuheitten mukaan oli jonkunmoinen epäselvä käsitys. Harald piti jo ennestään nuorista naisista, eikä siis katsonut heidän opettamistansa ylen rasittavaksi. Työtä se tosin oli, mutta ehkäpä hauskaakin.
Laulun päätyttyä parooni kiitti ja sanoi, että sellainen, joka itse laulaa niin kauniisti ja taidokkaasti, on varsin sopiva muita opettamaan.
— Se on vanhin lapseni, joka tulee hyötymään teidän opetuksestanne. Hän on jo neljä vuotta soittanut ja edistynyt hyvin, mutta ei liene vielä yrittänyt laulaa.
Irene ei virkkanut mitään, vaikka hänellä tässä olisi ollut sopiva tilaisuus puhua. Varmaankin, ajatteli Harald, hänen isänsä on ylen ankara eikä hyväksy sitä vapautta ja suloista tuttavallisuutta, joiden tulisi vallita vanhempain ja heidän lastensa välillä. Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, vapaaherra Ireneen kääntyen kysyi:
— Kuinka on, lapseni, oletko koskaan laulanut?
Hän oli puhuvinaan hellästi, mutta Haraldista se tuntui teeskennellyltä.
— Olen koettanut laulaa muutamia yksinkertaisia lauluja, sellaisia joita käy laulaminen kolmisointuisesti. Siinä kaikki.
Puhuessa Irene aluksi oli katsonut isäänsä, mutta pelosta siirtyi hänen katseensa muualle, ensin Haraldiin ja sitten pikku Ullaan.
Ääni, jonka Harald nyt ensi kerran kuuli, kuulosti hänestä ihmeen suloiselta. Olipa ikäänkuin hän äänestä olisi oppinut tuntemaan tuon helläluontoisen, viattoman ja haaveellisen olennon.
Herra v. Nit, joka tosin syötäessä oli lörpötellyt yhtä ja toista, mutta sittemmin istunut aivan ääneti, katsoi nyt sopivaksi puuttua puheeseen, vaikka hänen kielensä ei tahtonut oikein hyvin kääntyä suussa:
— Kuulepa, veli Henning… herra parooni kai olisi pitänyt sanomani, mutta mitäpä sillä väliä! Enkö minä hoksannut, että kotiopettaja myös voi olla soittoniekka? Enkö minä sillä kertaa taistellut koko seuraa vastaan, jonka mielestä puhuin pelkkää roskaa. Minä Ptolemaeus Seth von Nit sanoin, tiedättekös, näin: Ilmoita vain sanomalehdissä, ettei olisi vahingoksi, vaikka opettaja osaisi soittaakin ja voisi opettaa nuorta herraa… hm, hm… neiti Ireneä laulamaan ja säestämään pianolla. Tytöllä on hyvä ääni, olenpa usein kuullut hänen portaita juostessaan laulaa hyräilevän ja se on, jumala paratkoon, pehmittänyt syntisen sydämeni. Ja se onnistui; tänne on tullut nuori mies, joka, paitsi että hän on korkeasti oppinut ja toivottavasti hyväntapainen, myös pystyy tajuamaan soittoa ja vieläpä opettamaan sitä muillekin. Niinpä niin, sen minä sanon, että siihen herra pystyy, herra, joka on niin kovin tuon nuoruuden ystävän näköinen… hm, hm .. niin, mikä hänen nimensä taas olikaan?
Vapaaherra, joka naurahtaen oli kuunnellut tätä pitkää puhetta, nyrpisti sen lopulla alahuultansa ja loi von Nitiin vihaisen katseen, mikä vaikutti, että mies nousi tuoliltaan ja kumartaen poistui huoneesta. Hänen mentyään vapaaherra hymyili ja sanoi:
— Maisteri näkee, että meillä on talossa tuollainen vanha veitikka, joka silloin tällöin mielellään ottaa naukun, eikä aina osaa pitää suutansa kiinni. Tämä liiallinen lörpöttely on useinkin minua suututtanut, mutta koska hän nuoruuteni aikana on tehnyt minulle suuria palveluksia, olen päättänyt kärsiä hänen vikojaan… niin, minulla ei ole edes sydäntä kieltää häneltä väkijuomia. Olen tuuminut näin: koska miesparka on niihin niin mieltynyt, niin miksikä kieltäisin niitä häneltä? Ja nyt toivon maisterin ymmärtävän syyni.
Harald kumarsi myöntäen. Kamarijunkkari v. Assar kääntyi Irenen puoleen, pyytäen että hän vuorostansa soittaisi. Irene meni pianon luo ja valitsi nuottivihkojensa seasta erään, jota rupesi selailemaan, mutta pani sen jälleen pois, ikäänkuin olisi katsonut vääräksi pitää sitä avoinna, koska taisi nuotit ulkoa.
Kappale, jonka hän nyt soitti, oli Andante Triosta Op. 97, josta muuan
Beethovenin ihailijoista on sanonut, että sanat siihen ovat Göthen
Faustissa.
Tapa, jolla hän soitti, lämmitti Haraldin sydäntä ja vahvisti käsitystä, jonka hän oli saanut, kuullessaan nuoren tytön puhuvan.
— Näytte eniten suosivan Beethovenia, koska aina soitatte hänen sävellyksiään, huomautti kamarijunkkari.
— Niin teenkin, vastasi Irene.
— Soittakaa meille jotain iloisempaa, se olisi kyllä tarpeen. Kello tulee pian kaksitoista, aaveitten aika.
Ja Irene soitti yhden Adamin kehnoimmista kappaleista. Kamarijunkkari oli mielissään ja taputti käsiänsä.
Sitten erottiin ja Harald läksi ullakkokamariinsa. Portaitten ylipäässä vapaaherra saavutti hänet ja sanoi:
— Tästä saatte avaimen. Tahdon sanoa teille asian suoraan. Kuten näette, tämä ovi vie ullakolle ja sitä paitse herra v. Nitin huoneeseen, joka on rakennuksen toisessa päädyssä. Nyt on herra v. Nit sellainen mies, että hän liiaksi ryypiskeltyään usein yöaikaan, jos hänelle on pistänyt jotain päähän, syöksyy huoneestaan ja alas portaita, mellakoiden ja herättäen koko talonväen, ja teitä hän kaiketikin tulisi eniten häiritsemään. Senvuoksi pyydän maisteria sekä oman itsenne että meidän takia tällä avaimella joka ilta lukitsemaan tämän pienen oven ja sitäpaitsi vetämään salvan eteen, se kun on samalla puolella kuin avainkin. Voisin kyllä itsekin sen tehdä, estääkseni v. Nitiä pääsemästä alas. Mutta olen heti tahtonut saada teidät kotiutumaan ja voisihan tapahtua, että joskus yöllä tai aamupuoleen tekisi mielenne pistäytyä herra v. Nitin luona… täällähän, nähkääs, sanotaan kummittelevan… no, no, minä lasken vain leikkiä, ja saattaisihan teillä muutenkin olla syytä liikkua. Nuorella miehellä on usein kaikellaisia kummallisia päähänpistoja, niin että oma huone tuntuu hänestä liian ahtaalta. Mutta täällä teillä on tämä avara, sileälattiainen ullakko, jossa yönaikana saatte jaloitella. Mutta jättäen pilan siksensä, on kuitenkin totta, etten millään muotoa tahtoisi teljetä teitä huoneeseenne ja täällä teillä ainakin on tilaisuus liikkua vapaasti ylimmässä kerroksessa. Ainoa, joka ei pääse ulos, on herra v. Nit, mutta jos hänelle jotain sattuu, niin maisteri kai herää huudosta, niin että menee pelastamaan tuon vanhan pilkkakirveen.
Tultuaan kamariinsa alkoi Harald tarkemmin miettiä illan tapauksia. "Miksikähän vapaaherra on niin kohtelias minulle, onkohan se siitä syystä, että olen tuon nuoruudenystävän näköinen, vai lieneekö ulkomuotoni niin arvokas?" ajatteli hän itsekseen. Harald oli tosin luonnostaan vakava, mutta samalla hiukan lapsellinenkin, joten ei ole ihmettelemistä, vaikka tällaiset ajatukset johtuivatkin hänen mieleensä.
Myöskin sitä hän ihmetteli, miksikä veltto ja kiltinnäköinen v. Nit oli noin teljettävä. Mutta samassa hänelle juolahti mieleen, ettei hän varmaankaan tiedä koko asiasta, ja jos hän joskus turhaan olikin yrittänyt päästä ulos, niin luultavasti hän jo aamulla oli sen unhoittanut.
Hänen viimeinen ajatuksensa oli Irene. Hän ei tiennyt mitenkä asianlaita oli, mutta hänestä tyttö tuntui hyvin onnettomalta. Ja. unissaan hän näki milloin Irenen, milloin Stellan ja lopulta molemmat yht'aikaa. He olivat istuvinaan nurmikolla, puistossa olevan hautakiven vieressä, ja itse hän istui kivellä, pitäen käsiään kumpaisenkin pään päällä. Hänestä tämä oli tuntuvinaan niin autuaalliselta, mutta pian häiritsi häntä vapaaherra, joka oli kurkistavinaan erään puun takaa. Ja siihen Harald heräsi.
V.
LUKU, JOSSA MUUN MUASSA PUHUTAAN TÄTYRUOHOISTA.
Seuraavana päivänä pidettiin poikain tutkinto, jossa vapaaherra sekä molemmat toiset herrat olivat saapuvilla. Tämä tapahtui Haraldin ehdotuksesta, koska hän vapaaherran läsnäollessa tahtoi ottaa selkoa oppilaittensa tiedoista, ennenkuin ryhtyi heitä opettamaan, voidakseen erotessaan osoittaa missä määrin he olivat hänen aikanansa edistyneet, aivan kuten talonvoutikin, näyttääksensä että tahtoo menetellä rehellisesti, toimeensa ryhtyessään yhdessä isännän kanssa tekee luettelon talon työkalustosta.
Ikäisikseen eivät pojat tiedoiltansa suinkaan olleet huonoimpia. Puoleen vuoteen heillä tosin ei ollut ollut varsinaista opettajaa, mutta kuitenkin olivat he pitäneet muistissaan, mitä olivat oppineet, koska herra von Nit vapaaherran pyynnöstä tuontuostakin oli heidän kanssansa kerrannut, mitä he ennen olivat lukeneet.
Mutta lukijaamme ehkä liiaksikin kyllästyttäisi, jos me perinjuurin rupeaisimme selittämään kaikkia Haraldin opettajatoimeen kuuluvia yksityisseikkoja. Siinä kyllin, että hän pian oli siihen perehtynyt ja toimitti iloisesti ja halukkaasti tehtävänsä sekä vapaaherran että oppilaittensa tyydytykseksi.
Itsestään selvää on, että laulutunnit olivat hänestä vieläkin hauskemmat. Vaikka hän ei noudattanutkaan mitään määrättyjä sääntöjä, oli hänellä kuitenkin oma keksimänsä suunnitelma, jota paremmin osasi sovittaa muita opettaessa, kuin milloin itse harjoitteli. Seurauksena oli kuitenkin, että Irene, jolla oli erinomaisen suuri taipumus soitantoon, ennen pitkää oli siihen niin perehtynyt, ettei enään olisi kaivannutkaan opetusta. Sitä hän ei kuitenkaan olisi itsellensäkään myöntänyt, kentiesi vaatimattomuudesta, hän kun ei ollenkaan tuntenut omaa etevyyttänsä, taikka ehkä senvuoksi, että laulutunnit olivat hänestä niin hauskat.
— Olisitteko hyvä ja antaisitte minulle sen laulun, jonka lauloitte ensi iltana, pyysi Irene erään laulutunnin päätyttyä.
— Kirjoitan mielelläni siihen nuotit, koska te pidätte siitä. Teen sen oikein kernaasti.
— Osaatteko siis omasta päästänne kirjoittaa nuotteja siihen, mitä te soitatte? Mikä tuon laulun nimi on?
— Yksinäisen tytön suru.
— Yksinäisen tytön suru! Sanat minä jotensakin hyvin muistan, mutta kirjoitattehan nekin minulle. Kuka on ne sepittänyt?
— Eräs ylioppilastoverini kirjoitti sen nimenomaan minulle, vaikka hän ei muuten vaadikaan runoilijan nimeä.
— Hän on ehkä iloinen ja onnellinen, vaikka kirjoittaakin sellaista. Sepä on kummallista! Tunteista ja mielikuvituksesta johtuu, että voidaan asettua muiden tilalle. Mutta kuka on sepittänyt nuotin tuohon lauluun?
— Minä.
— Vai tekö, sanoi Irene, nyökäyttäen somasti ja kiitollisesti päätään.
Sitten hän uteliaasti katseli Haraldia. Lapsellinen kun oli, hän usein, mieltyessään johonkin soittokappaleeseen, olisi tahtonut tietää, millainen sen säveltäjä oikeastansa oli. Niinkuin kaikki, jotka ovat mieltyneet johonkin taiteeseen, ovat tottuneet kunnioittamaan tuon taiteen ylimyksiä, minkä kunnioittamisen syytä taiteeseen nähden välinpitämättömät henkilöt eivät käsitä eivätkä voi aavistaa, niin oli Irenekin ajatuksissaan kuvitellut, että säveltäjässä pitäisi olla jotakin erityistä, joka kohotti hänet muitten ihmisten yläpuolelle. Hänen mielestänsä! Harald tosin oli erilainen kuin muut, mutta tunne, minkä hän hänessä herätti, oli pikemmin se, että hän tunsi olevansa hänen kanssansa saman hengen lapsia. Ja ujosti häntä tarkastettuaan hän näytti ajattelevan: vai tuollainen se säveltäjä onkin!
Kamarijunkkari von Assar kierteli Ireneä niin innokkaasti ja uutterasti, että Harald alkoi epäillä hänellä olevan jonkun muunkin syyn viipymiseen Ristilässa kuin pelkkä terveydenhoito. Koska Harald ei ollut sellainen ihminen, joka läsnäolollaan olisi tahtonut estää kahta rakastavaa olemasta kahdenkesken, niin hän ei tunkeutunut heidän seuraansa, vaan jätti kernaasti sijansa v. Assarille, toivottaen hänelle hyvää menestystä. Ja olisi hänen erilläänpysymiseensä voinut olla toinenkin syy, se että hän vain oli kotiopettajana talossa ja v. Assar sitä vastoin, joka oli aatelismies, aivan kuin kotonansa. Mutta sitä Harald ei tullut ajatelleeksikaan, tahtoipa vain kaikin tavoin edistää v. Assarin hankkeita, kunnes ne onnistuisivat taikka hänelle annettaisiin rukkaset. Aivan varma asiasta Harald ei kuitenkaan ollut, sillä tapahtuuhan varsin usein, että nuoret miehet ilman vakavia aikomuksia juoksevat nuorten naisten perässä. Olipa asia miten tahansa, mutta ainakin hän pysytteli erillään.
Joskus kuitenkin tapahtui, että hän sattumalta joutui kahdenkesken
Irenen kanssa.
Lupauksensa pitäen Harald hyvin usein kävi Ortmannin luona. Paitsi että tarpeeksi pitkä kävelymatka häntä virkistytti, oli hänelle mieluista nähdä, kuinka nopeasti Stella edistyi ja kuinka jalosti ja hellästi hänen vanhempi ystävänsä kohteli tyttöä. Tämä oli jo oppinut tuntemaan uskonnon totuuksia ja hänen näköpiirinsä oli kuudessa viikossa äärettömästi laajennut. Valtava virta oli vihdoinkin murtanut tokeensa.
Eräänä iltana — se oli heinäkuun viimeinen päivä — hän, palatessaan kappalaistalosta, tunsi sekä ruumiin että sielun puolesta olevansa tavallista virkeämpi ja astui reippaasti kotiin päin. Mutta puistoon tultuaan hän jäi katselemaan tuota harmaata linnaa, jonka nimen Stella oli antanut Ristilän kartanolle. Hän oli jo niin tottunut tähän paikkaan, ettei se enään tuntunut hänestä kamalalta. Mutta nyt — joko sitten sielu, ollessaan virkeimmillään, on alttiimpi ulkonaisille vaikutuksille, taikka lieneekö kirkonkellojen kumea ääni yht'äkkiä muuttanut hänen mielensä — ainakin hänestä nyt tuntui ikäänkuin tuo vanha kaksikerroksinen ja jyrkkäkattoinen päärakennus kaarevine ikkunoineen olisi kertonut hänelle niistä moninaisista suruista ja pahoista himoista, jotka vuosien kuluessa olivat jäytäneet sen asukkaita, kaikista juonista ja vehkeistä, joita sieltä oli keksitty ja pantu toimeen. Tuntuipa hänestä ikäänkuin rakennus olisi ruvennut elämään, alkanut lähestyä häntä, ja hänen rintaansa ahdisti ikäänkuin painajainen olisi häntä vaivannut.
Mutta samoin kuin ne, jotka taistelevat kauheaa unennäköä vastaan ja ovat jo tukehtumaisillaan, mutta suurimmassa hädässään heräävät ja jälleen virkoavat, niin kävi Haraldinkin. Hän toipui ja, astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin, katsahti ylös ja näki — Irenen.
Matkustaja, joka on eksynyt kolkkoon metsään ja joutunut jo vallan epätoivoon, mutta ennenkuin laskee väsyneen päänsä sammaltuneelle kivelle lepäämään, vielä yrittää astua muutaman askeleen ja äkkiä näkee edessään ihanan laakson ja siinä ihmisasumuksen… niin, kenelläpä on syytä iloita, ellei hänellä! Samoin Haraldillakin, hänen äkkiarvaamatta nähdessään Irenen.
Tämä istui Henrik Henningin hautakivellä ja hänen kädessään oli kokoonkääritty paperi.
Harald olisi tuskin voinut katkaista äänettömyyttä ja Irene puhuikin ensiksi.
— Tullessanne huomasin teidät. Näin teidän jäävän asuinrakennusta katselemaan, ikäänkuin olisitte sitä odottanut. Mitä te ajattelitte?
— En tiedä; en tainnut ajatella juuri mitään. Mutta nyt, nähdessäni teidät näin perin läheltä, nyt minä ajattelin… niin, enpä nytkään mitään ajatellut.
— Sanokaa kuitenkin mitä ajattelitte.
— Ajattelin samaa kuin se, joka yöllisen myrskyn jälestä näkee pilvien hajaantuvan antaaksensa sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ehkä en mitään ajatellut, mutta mieleni muuttui iloiseksi.
— Tehän imartelette.
— Tämän yhden ainoan kerran vain… Mutta, jatkoi Harald, muuttaen kiireesti puheenaihetta — mitä kirjettä tässä hautakivellä lueskelette?
— Tätä, vastasi Irene ja viattomasti hymyillen kääri auki pari Haraldin kirjoittamaa nuottilehteä, joissa paitsi "Yksinäisen tytön suru" nimistä laulua myös oli joitakin muita hänen sävellyksiään.
— Nythän te vuorostanne imartelette minua, naurahti hän.
Ikäänkuin karkoittaaksensa tuon luulon Irene äänellä, joka koetti olla välinpitämätön, vastasi:
— Tahdoin oppia kaikki sanat ulkoa. En ennestään niitä osannut.
Irene yritti kiemailla, sillä hänpä oli nainen. Kuitenkin hän kovasti punastui, koska tiesi valehdelleensa. Sanat hän osasi aivan hyvin; hän oli niin usein niitä, laulanut, että jo aikoja sitten oli oppinut ne ulkoa.
Tytön punastus ja suloinen kainous vaikuttivat Haraldiin, niin että hän nyt vasta huomasi hänet ihanaksi. Ja samassa hän myös ymmärsi, ettei hänen edessänsä ollut enkeli, vaan ihminen, johon inhimilliset tunteet vaikuttavat, jonka mieltä toisen ihmisen rukoukset liikuttavat, jota saamme katsoa lempeästi silmiin… ja odottaa vastausta.
— Onko teistä hauskaa istuskella tällä hautakivellä?
— On, koska itsekin tahtoisin olla kuollut. Vainajat varmaankin ovat meitä paremmat ja parempi heidän on ollakseen.
— Serkkunneko hän oli, joka on tähän haudattu?
— Serkkuni oli, ja soisinpa että… niin, soisinpa hänen elävän. Varmaankin hyvin pitäisin hänestä. Ehkäpä rakastaisinkin, jatkoi hän, veikistellen yhtä miellyttävästi kuin äskenkin ja hänen poskilleen nousi jälleen kaino puna.
— Mutta olen kuullut kerrottavan, ettei hän ole kuollut Suomessa, vaan sukulaisten luona ulkomailla.
Miespalvelija sekä kamarineitsyt olivat tuontuostakin kertoneet Haraldille kaikellaisia pahoja huhuja vapaaherrasta ja muun muassa myös maininneet pikku Henrik Henningin. Yleensä Harald ei pitänyt tyhjistä ja todistamattomista juorupuheista, mutta koska vapaaherra ja ensi hetkestä oli tuntunut hänestä vastenmieliseltä, niin hän ei hänen suhteensa yhtä tarkasti pitänet kiinni tästä mielipiteestään, vaan kuunteli yhtä halukkaasti näitä kertomuksia kuin lapset, jotka jännityksellä kuuntelevat hoitajansa kertomia inhoja satuja.
Vaikka nämä huhut yksityiskohdissaan hiukan erosivatkin toisistaan, olivat ne kuitenkin pääasiassa yhtäpitäviä ja kuuluivat näin:
Vapaaherran vanhempi veli oli kreivi ja hänen nimensä oli Henrik. Hän oli uljas ja ylevämielinen herra, joka oli ylpeä ylpeille, mutta nöyrä alhaista säätyä oleville sekä kaikin puolin hyvä ja antelias. Tässä suhteessa hän oli veljensä vastakohta, tämän joka koko ikänsä oli ylimyksiä liehakoinut, mutta sen sijaan polkenut ja sortanut alhaista kansaa. Henrik, vanhempi veli, oli Ristilän omistaja, kun sitä vastoin nuoremmalla, Arvilla, joka silloin oli kapteeni, oli vain muutamia Ristilään kuuluvia taloja hallussaan. Nyt sattui niin, että vanhempi veli rakastui alhaista sukua olevaan nuoreen tyttöön, jolle Jumala oli suonut sekä kauneutta että suloutta ja, huolimatta nuoremman veljensä nuhteista, hän menikin hänen kanssansa naimisiin. He tulivat onnellisiksi ja heille syntyi poika, jolle annettiin nimeksi Henrik. Jonkun ajan kuluttua täytyi kreivin tärkeitten asiain tähden matkustaa kauas ulkomaille ja kun hän viipyi kauvan yli määräajan, eikä tullut kirjettäkään, joka olisi ilmoittanut, oliko hän hän enää edes hengissä, vai oliko jo kuollut, niin nuori kreivitär pani tuon niin pahaksensa, että joutui mielenvikaan ja vietiin hullujenhuoneeseen. Nuorempi veli alkoi nyt huolehtia pikku Henrikistä ja hänen sanottiin pitäneen lasta hyvänä. Näyttipä siltä, ettei hän voinut tulla pojatta toimeen, koska hän matkustaessaan kerran Saksaan, vei kaksivuotiaan lapsen mukanansa. Vapaaherra palasi sieltä ystävänsä von Nitin seuraamana, mutta lapsen sanottiin kuolleen Lyypekissä ja vapaaherralla oli näytettävänä lääkärin kirjoittama todistus sen taudin laadusta, johon lapsi muka oli kuollut. Kuitenkin luullaan, ettei lapsi ole kuollut luonnollista kuolemaa, vaan että se on surmattu taikka jätetty jollekin asumattomalle rannikolle. Ainakin ovat sekä kertojat että monet muutkin ullakolla ja pihassa kuulleet huokauksia ja kummallisia ääniä, jotka ovat puhuneet asumattomasta saaresta sekä maininneet yhtä ja toista muutakin, josta on saatu syytä arvella jos jotakin. Selvänä asiana pidettiin, että surmattu poika siellä huokaili ja kummitteli, ja sanoivatpa kertojat nähneensä aaveitakin. — — — Pikku vainajan muistoksi oli parooni kuitenkin pystyttänyt hautakiven.
Monen vuoden kuluttua palasi sitten takaisin lapsen isä, kreivi Henrik, ja se vaikutti niin hänen rouvaansa, että hänen aivonsa heti selvenivät ja he rupesivat uudelleen elämään onnellista elämää Ristilässä, jolloin heille syntyi tyttö, joka ristittiin Helenaksi. Mutta puolen vuoden kuluttua lapsen isä kuoli ja äiti tuli jälleen mielipuoleksi surusta, joka vihdoin viimein vei hänet hautaan. Ja ruumiina hänen sanottiin olleen yhtä kaunis kuin eläessänsäkin. Nyt vapaaherra tuli pikku Helenan holhoojaksi, mutta ennenkuin oli elänyt täyttä kahtakaan vuotta, kuoli myös lapsi, vaikka hoitaja väitti sen, silloin kun hänet ajettiin talosta pois, vielä olleen niin terveen ja reippaan, ettei siinä ollut sairauden hiventäkään. Ja tällä tavoin vapaaherra sai haltuunsa sekä Ristilän että kaikki muut maakartanot.
Irene kalpeni kuullessaan Haraldin muistutuksen ja vastasi:
— Sanoin väärin; hän ei ole tänne haudattu, vaan tämä on hänen muistokivensä.
Irene oli siis tahtonut pitää Haraldilta salassa, ettei Henrik ollut tänne haudattu. Olikohan Irenekin tunnottomilta palkollisilta saanut kuulla kaikellaisia arveluja? Taikka miksi hän kalpeni, epäilikö hän omaa isäänsä?
Harald oli pahoillaan, että oli tullut kajonneeksi näin kipeään ja arkaluontoiseen asiaan. Hän koetti korvata ajattelemattomuutensa muuttamalla heti puheenaihetta.
— Mitä pidätte auringosta, joka laskee tuonne kummun taakse?
— Pidän aurinkoa onnellisena, sitä kun aina rakastetaan, tulipa se minne tahansa.
— Onko rakastettuna oleminen siis niin suuri onni?
— Onhan toki… suurin onni, mitä maailmassa voi olla.
— Tarkoitatte ehkä, että silloin ei tekisi mieli kuolla?
— Juuri sitä tarkoitan. Kun tietää olevansa rakastettu, niin haluaa myös elää. Mutta miksi tuollaista kysyitte?
— Kysyinpähän vain arvelematta, sillä mitään tarkoittamatta, ja… suotteko anteeksi?… Samallaisia kysymyksiä teidän olisi sopinut tehdä minulle ja minä ehkä… olisin voinut vastata samoin kuin tekin.
— Mutta tehän olette mies. Onhan miehelle koko maailma avoinna, mitäpä hän siis ikävöisi kuolemaa, vaikkei häntä rakastettaisikaan!
Mitähän Irene tarkoitti tuolla "rakastettu" sanallaan ja kuinkahan laajassa merkityksessä hän sen käsitti? Siitä tyttö itsekään tuskin olisi voinut saada selkoa ja parasta oli, ettei Harald kysynyt sitä häneltä. Selvästi hän kumminkin huomasi, että tyttö kaiken ikänsä oli kaivannut hellyyttä.
Nyt seurasi kotvan äänettömyys, jonka kestäessä Irene haaveillen katsoi maahan ja Harald kävelykepillään löi poikki muutamia tätyruohoja, joita tässä paikassa kasvoi oikein kosolta. Havaitessaan tämän Irene pisti hienon kätensä kepin eteen, varjellaksensa kukkaa, joka nyt vuoroonsa oli tulemaisillaan katkaistuksi. Nuhdellen, ehkäpä samalla ystävällisesti hän katsahti ylös Haraldiin ja sanoi:
— Antakaa niiden olla; niiden on niin hyvä olla ja varmaankin tahtovat ne mielellään elää, kun ympärillään näkevät sukulaisia ja ystäviä, jotka rakastavat heitä.
Tässä hän ikäänkuin malttoi mielensä, mutta tunteet valtasivat hänet ja äänellä, jonka vieno surumielisyys syvästi liikutti Haraldin sydäntä hän huudahti:
— Ystäviä, niin, sellaisiahan minulla ei ole… ei ainoatakaan.
Hiljaa ja empien Harald häntä lohdutteli:
— Kukkasethan ovat ystäviänne ja sävelet siskojanne. He teitä ymmärtävät.
Katseella, jossa ilmeni kiitollisuutta ja surua, jopa veitikkamaisuuttakin, Irene vastasi:
— Pitäisi teidän toki ymmärtää, etten suinkaan ole niin eetterinen olento, että niihin tyytyisin.
Tämä suora vastaus huvitti Haraldia niin, että hän yhdessä Irenen kanssa nauroi oikein sydämellisesti.
— Maisteri luultavasti tulee pastori Ortmanin tyköä, eikö totta? Hän on kai kertonut, että kävin hänen luonaan rippikoulua. Se oli ihana aika, paras koko elämässäni. Silloin hän tuntui minusta ikäänkuin Jumalan lähettämältä ystävältä. Miksi ei hän enään ole käynyt täällä? Eihän isä ole koskaan ollut hänelle epäkohtelias.
Nyt Harald kertoi kaikki, mitä lukija jo tietää Stellasta. Siitä Irene ei ollut kuullut enempää kuin että pastori oli ottanut luokseen köyhän ja turvattoman tytön ja että hän nyt kasvatti häntä kuin omaa lastaan. Haraldin lopettaessa kimmelsi ilon kyyneleitä Irenen silmissä. Ihaillen hän katseli Haraldia ja huudahti:
— Varmaankin Jumala erityisellä tavalla rakastaa teitä, koska on valinnut teidät näin jalon tarkoituksen välikappaleeksi… Tahtoisin mielelläni nähdä tuon Stellan, ehkä saisin hänestä ystävän. Teidän täytyy toimittaa niin, että saan hänet tavata.
— Eiköhän teidän sopisi käydä sen miehen luona, joka on valmistanut teidät Herran pyhälle ehtoolliselle? Vai olisikohan isällänne mitään sitä vastaan?
— Varmaankin olen paha lapsi, koska kernaammin olisin salaa sinne mennyt… Mutta te olette oikeassa; eihän isälläni sovi olla mitään sitä vastaan. Ja yksin minä menenkin sinne — hän jatkoi äänellä, joka osoitti mitä hän tarkoitti: sinä et ainakaan saa tulia mukaan.
He kuulivat askeleita ja Irene nousi hautakiveltä. Tien mutkasta kamarijunkkari tuli näkyviin.
— Kas, tämäpä vasta on romantillista, hän huudahti, hautakumpu on ollut teillä yhtymäpaikkana!
Kamarijunkkari ei tarkoittanut mitään pahaa näillä sanoillaan, mutta koska jo se, että täytyi hänet nähdä, tällä hetkellä tuntui Haraldista vastenmieliseltä, hänellä kun vielä olisi ollut niin paljon Irenelle sanottavaa, niin vielä enemmän häntä harmitti se, mitä hän puhui.
— Jos te olisitte ollut minun sijassani ja minä odottamatta olisin nähnyt teidät neiti Irenen kanssa tämän hautakiven luona, niin tuskinpa vain olisin nähnyt siinä mitään romantillista.
Melkeinpä Irene näiden sanojen johdosta oli hyvin tyytyväinen häneen. Kamarijunkkari sitä vastoin ei tietänyt, miltä kannalta ne oikein olivat käsitettävät, eikä tiennyt, sopisiko suuttua, vai ei. Sanoipa vain:
— Maisteri laskettelee luullakseni arvoituksia.
— Jos niin on, vastasi Harald kohteliaasti, niin pyydän anteeksi ja lupaan vast'edes parantaa tapani.
Tiedämme, ettei Harald läsnäolollaan tahtonut estää kamarijunkkarin mahdollista edistymistä. Mutta nyt, kun hän itse oli tullut häirityksi ja hänellä siis oli vanhempi etuoikeus, niin hänen ei myöskään sopinut erota seurasta. He alkoivat siis kävellä toinen toisella, toinen toisella puolella Ireneä ja lähestyivät kartanoa, puhellen mitättömistä asioista.
Astuessaan sisään he tapasivat vapaaherran ja herra v. Nitin istumasta vierekkäin vilkkaasti keskustellen, edellinen aivan punaisena kasvoiltaan ja jälkimäinen kalpeana. Luultavasti vapaaherra ei ollut kuullut heidän tulevan, koska oven auetessa ikäänkuin hämmästyneenä hyppäsi ylös, eikä enää virkannut mitään v. Nitille. Sivumennen mainittakoon, että nyt sattui olemaan tämän raitis ilta, joita hänellä oli kolme viikossa. Vapaaherra ei näet nähnyt hyväksi suoda hänelle hänen mielijuomaansa muulloin kuin sunnuntaisin ja sen lisäksi vielä joka toinen päivä viikossa.
Harald oli ennenkin välistä tavannut vapaaherran ja v. Nitin keskustelemassa, niinkuin näytti, jostain hyvin tärkeästä asiasta. Mutta muiden läsnäollessa osoitti vapaaherra tätä "nuoruudenystäväänsä" kohtaan mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Oliko se sitten ylpeyttä, vai eikö siihen pikemmin ollut joku pätevämpi, salainen syy?
Tultuaan hauskaan huoneeseensa, joka tuntui sitä hauskemmalta, koska hän kokonaan sai pitää sitä omanansa, opetus kun näet tapahtui poikain huoneessa, Harald otti piippunsa ja alkoi astuskella edestakaisin lattialla. Siinä juolahti hänen mieleensä vapaaherran ja v. Nitin keskinäinen suhde. Miksi vapaaherra, jota yleensä pidettiin saiturina, joksi Haraldkin oli hänet huomannut — sillä kun hän kotiopettajalle antoi jotensakin hyvän palkan, riippui tämä ehkä siitä, ettei hän muutoin olisi sellaista saanut — miksikä hän maksutta, jopa komeastikin elättäisi tuota herra v. Nitiä, hän, jonka sanottiin nylkevän omia alustalaisiansakin? Miksi, ellei hän olisi ollut hänelle kiitollisuudenvelassa jostain heidän nuoruudessaan tapahtuneesta tärkeästä palveluksesta ja siis oli jollakin tavoin hänen vallassaan ja hänestä riippuvainen.
Tätä mielessään hautoen Harald edestakaisin kävellessään poltti pari kolme piipullista tupakkaa. Mihinkään varmuuteen hän ei tullut eikä päässyt epäluuloja pidemmälle. Hyvin mielellään hän kuitenkin olisi selvittänyt tämän sotkuisen vyyhdin, jos vain olisi saanut päästä kiinni.
Kyllästyneenä turhaan miettimiseen, hän vihdoin viimeinkin pani piippunsa pois ja, juotuaan lasillisen vettä, valmistautui levolle.
Yleensä Harald hyvin pian uupui uneen, joten ei hänen koskaan tarvinnut turvautua unettavaan lukemiseen. Mutta nytpä ehtoopäivän tapaukset pitivät häntä hereillä. Hän muisteli Stellaa ja Erkkiä sekä heidän keskinäistä hyvää väliänsä, johon hänkin oli osallinen. Mutta pian nämä muistot haihtuivat ja hän näki Irenen, sellaisena kuin hän hienossa ja ohuessa, vaaleansinisessä hameessaan, Haraldin kirjoittama nuottivihko kädessään, oli istunut hautakivellä. Hän muisteli, kuinka tyttö oli punastunut ja miltä hän kalvetessaan oli näyttänyt. Hän muisti, kuinka surulliselta Irenen ääni oli kuulunut, hänen sanoessaan: — Ystäviä, niin, sellaisia ei minulla ole — ei ainoatakaan. Hän muisti niin selvästi, kuinka Irene, milloin hienosti kiemaillen sanoi liian vähän, milloin luonnonlapsen jalolla avomielisyydellä puhui liiaksikin. Ja yht'äkkiä hänelle johtui mieleen: "varmaankin olen ainoa, jolle hän on sellaista puhunut". Hän tahtoi hyljätä tämän ajatuksen, pitäen sitä turhamaisen sielun keksimänä, mutta se ei onnistunutkaan, se palasi kohta jälleen takaisin.
Silloin hän tunsi ikäänkuin kiitollisuutta ja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomana ja samalla onnellisena.
— Oi — kuiskasi hänessä sisällinen ääni — jospa minusta tulisi se, jolle hän sanoo enemmänkin kuin minkä hän nyt sanoi minulle! Jospa hän voisi sanoa minulle: Rakastan sinua enemmän kuin kedon kukkasia, viheriäistä nurmea ja sinistä taivasta!
Mutta tuon ihanan kuvitelman takaa kurkisti taas — Irenen isä.
Nähden milloin kamalia, milloin ihania näkyjä, hän vihdoin muistojensa ja toivojensa tuudittamana vaipui unentapaiseen horrostilaan, jossa epäselvät ajatukset ja mielikuvat vielä kiihkeämmät kuin hänen hereillä ollessaan taistelivat keskenään. Vaikeroiva ääni ja kumeat askeleet herättivät hänet horroksista.
Hän nousi sängyssään istualleen, ollakseen varma siitä, että olikin valveilla. Hereillä hän oli ja ääni sekä askeleet olivat myös todelliset.
Yleensä Harald ei ollut herkkä pelkäämään, mutta nyt hän tunsi verensä jonkinlaisesta pelosta hyytyvän. Vaistomaisesti hän sieppasi vesipullon ja joi siitä muutaman aika siemauksen. Kylmä vesi virkisti häntä, hän nousi ja viskasi ylleen vähän vaatteita.
Astuttuaan muutaman askeleen hän jäi kuuntelemaan. Kuului ikäänkuin joku olisi ollut mitä kovimmassa hädässä. Hän oli ottamaisillaan kynttilän, mennäksensä ullakolle katsomaan, mikä siellä on. Mutta kun hän vielä tunsi jonkinmoista pelkoa, joi hän vieläkin lasillisen vettä, mikä ei kuitenkaan enää tahtonut auttaa.
Silloin muistui hänen mieleensä että hän hiljattain omia vieraitaan varten oli tilannut kaupungista vähän "väkeviä" ja että oli käskenyt palvelijattaren viedä korin vaatesäiliöön. Hänen ollessaan ystäväinsä luona, oli kaupungista ehkä jo palattu.
Hän meni siis vaatekammioon katsomaan. Ainoastaan ohut lautaseinä oli tämän ja ullakon välillä ja tänne kuului voihkiminen ja astunta vielä selvemmin. Nyt hän ei kuitenkaan joutanut kuuntelemaan, vaan alkoi etsiä pullokoria. Muutaman minuutin etsittyään hän löysikin sen. Palvelustyttö oli asettanut sen erääseen komeroon ja, luultavasti estääksensä sitä näkymästä, heittänyt sen päälle jonkun verhon.
Harald sieppasi punssipullon ja otti siitä kelpo kulauksen. Nyt hän mielestään uskalsi astua huoneestaan ullakolle. Mukaansa hän otti metsästyspuukon sekä ladatun revolverin, siltä varalta, että käytäisiin hänen kimppuunsa.
Juuri kun hän oli tarttumaisillaan avaimeen, kuuluivat askeleet lähestyvän. Jälleen hän otti aika siemauksen, koska edellinenkin hänen mielestään oli häntä rohkaissut.
Ja tällä toisella oli sellainen vaikutus, ettei se ainoastansa lisännyt hänen rohkeuttansa, vaan myös viekkauttansa ja älykkäisyyttään. Nyt hän huomasi, että olisi parempi mennä ullakolle hiljaa ja ilman kynttilää. Ja niin hän tekikin.
Vaikkei Harald uskonutkaan niin sanottuja kummituksia, niin hän ei kuitenkaan jyrkästi hyljännyt sitä luuloa, että niitä mahdollisesti voidaan nähdä. Itse hän kumminkin kernaimmin olisi ollut niitä näkemättä, niin ettei ole ihmettelemistä, vaikka hän kokikin ulkonaisilla keinoilla rohkaista mieltänsä.
Kuljettuaan kahden oven läpi, seisoi hän nyt ullakolla.
Sitä valaisi vain kaksi ikkunaa, ja koska oltiin ihan heinäkuun lopussa, niin Harald ei voinut nähdä sanottavasti mitään. Kuitenkin hän erotti valkoisen tai harmahtavan haamun, joka surkeasti voivotellen, raskain askelin astuskeli edestakaisin. Harald, joka ei enään ensinkään pelännyt, asettui erääseen nurkkaan, josta saattoi hyvin sekä nähdä että kuulla.
Seisottuaan siinä pari minuuttia hän juuri oli menemäisillään tuon haamun luo, saadakseen sen joko katoamaan taikka jotain puhumaan, kun se yht'äkkiä purskahti naurunsekaiseen itkuun ja kuiskasi:
— Sieluni on ikuisesti kadotettu, pelastuksesta ei ole toivoakaan.
Toinen ääni vastasi:
— Sielusi ei ole ikuisesti kadotettu, jos suostut häpeälliseen rangaistukseen. Antaudu maallisen esivallan käsiin ja tunnusta rikoksesi.
— Sitä en voi. En uskalla.
Ja tuo harmaa haamu alkoi jälleen huoata, itkeä ja vaikeroida. Astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin seisoi se aivan Haraldin vieressä ja kuiskasi:
— Mitä sinä, musta aave, ajattelet?
— Ajattelen sinun olevan onneton, koska olet rikoksellinen, vastasi
Harald kuiskaten.
— Sinä siis tiedät kaikki.
— Olen lähetetty sinua kiduttamaan. Enkö siis kaikkea tietäisi? Mutta etkö luule voivasi korvata jotain siitä pahasta, minkä olet tehnyt?
— Naisen tuolla hautaholvissa voisin ehkä pelastaa. Mutta hän, joka jätettiin autiolle, asumattomalle saarelle, kuinkahan hänen lienee käynyt ja tyttö, joka vaihdettiin ja katosi… heitä en enää voi auttaa.
— Auta edes sitä, jota voit auttaa, vastasi Harald yhä kuiskaten.
— Mutta etkö sinä, joka olet henki, voisi häntä auttaa?
— Me henget emme voi auttaa teitä ihmisiä muuta kuin varoituksilla.
Eikä hän kaipaa mitään varoituksia, koska hän on hyvä.
Näin sanoen Harald sattui vähän liikahtamaan. Säikähtäen haamu kimakasti kirkaisi ja kaatui tiedottomana lattialle.
Harald riensi kamariinsa noutamaan kynttilää. Palatessansa hän näki von Nitin, suu vaahdossa ja nyrkit kiinni puristettuina, makaavan ullakon lattialla.
Hän oli puettuna hyvin omituisiin ja ihmeellisiin vaatteisiin ja päässä hänellä oli eriskummallinen musta lakki, jossa oli sarvet ja muita koristuksia. Jos Harald nyt olisi ollut sillä tuulella, että häntä olisi naurattanut, niin hän varmaankin olisi purskahtanut nauruun, sillä niin hullunkuriselta v. Nit näytti kynttilän valossa. Hän muistutti jotensakin mehiläishoitajaa, joka ammattipukuunsa puettuna menee mehiläisparvea kokoamaan.
Harald mietiskeli itsekseen, olisiko parempi pitää, v. Nitin tointuessa tulta kynttilässä, vai ei. Jälkimäinen oli sittenkin hänestä parempi — parasta vain ettei v. Nit tietäisikään Haraldin nähneen häntä sellaisessa puvussa. Harald kasteli hänen ohimoitaan vedellä ja niin pian kun hän alkoi vähän liikkua, sammutti kynttilän ja huudahti:
— Herra v. Nit, mikä teitä vaivaa?
— Voi maisteriko se onkin, v. Nit vastasi ja nousi seisomaan. Suokaa anteeksi, olen varmaankin teitä häirinnyt, mutta väliin tapahtuu että käyn unissani.
— Kyllä vähän säpsähdin, mutta eipä ole hätää, kun se ei sen vaarallisempaa ollut.
— Hyvää yötä, herra maisteri.
Harald ymmärsi, että toinen kuiskaava ääni myös oli v. Nitin. Unissakävijänä tämä unentapaisessa horrostilassaan luuli olevansa kaksi eri henkilöä, ja samalla tapaa kuin unessa yksi henkilö joskus on olevinaan monta eri ihmistä, vaikka todellisuudessa onkin vain yksi, niin oli myöskin herra v. Nit muuttanut äänensä sen henkilön ääneksi, jonka kanssa oli keskustelevinaan.
Niin kummalta kun se kuuluukin, tapahtui kuitenkin, että Harald kamariinsa palattuaan heti riisuutui ja vaipui uneen, näkemättä ollenkaan unta.
VI.
TÄRKEÄHKÖ LUKU.
Irene oli jo monena päivänä aikonut pyytää isältään lupaa käydä pastori Ortmanilla, mutta joko hän pelkäsi isää taikka hämärästi aavisti, että syy tuohon hänen haluunsa tavata entistä opettajaansa voisi olla toinen kuin hän itse luuli, hän ei vielä ollut uskaltanut sitä tehdä, vaikka jo kauan oli miettinyt, keksiäksensä siihen sopivan tilaisuuden.
Eräänä päivänä Irene vähän ennen määrättyä laulutuntia, joka oli kello kahdestatoista yhteen, istui salissa soittaen "Lied ohne Worte" nimistä, ihmeen kaunista kappaletta, jonka säveltäjä, Mendelsohn-Bartholdy, tämänlaatuisilla sävellyksillä on musiikin alalla raivannut, joskaan ei varsin laajaa, niin kuitenkin uuden uran. Vapaaherra oli kuuntelemassa ja näytti Haraldin astuessa sisään hyvin innostuneelta. Tätä tilaisuutta tahtoi Irene käyttää hyväkseen, osaksi sen takia, että Haraldin läsnäolo rohkaisi hänen mieltänsä ja osaksi siitä syystä, että sävelet olivat saattaneet hänen isänsä paremmalle tuulelle. Ja hän olikin oikein arvannut, että tämä, Haraldin ollessa saapuvilla, olisi myöntyväisempi.
— Kuulkaapa, isä, alotti hän äänellä, jonka koetti saada rohkeaksi, pastori Ortman kuuluu ihmetelleen, etten tänä vuonna, kuten joskus ennen, ole käynyt hänen hauskassa kodissaan häntä tervehtimässä.
— Sitä hänellä ei ole syytä ihmetellä, vastasi vapaaherra, sehän riippuu siitä, että olet tullut vanhemmaksi eikä se siis enää käy laatuun.
— Mutta olisiko siinä sitten mitään pahaa, että joskus kävisin sen luona, joka on valmistanut minut pyhälle ehtoolliselle? Sopisiko kenenkään sitä moittia?
— Sopisi kyllä. Asemasi maailmassa ei salli sinun tehdä kaikkea, mikä käy laatuun lapselle. Sinähän olet jo täysikasvuinen nainen.
— Mutta hän on pappi ja sitäpaitsi hengellinen opettajani.
— Entä sitten! Papit eivät aina ole parhaimpia. Vapaaherra ei ollut aivan väärässä, samoin kuin hänen tyttärensä ei ollut aivan oikeassa, mutta tuo paroonille omituinen pilkallinen alahuulen nyrpistys vaikutti, että Haraldia puolueettomampikin kuulija olisi pitänyt sitä aivan vääränä, että parooni kielsi tyttäreltään näin viattoman huvituksen.
Vapaaherra vilkaisi Haraldia, joka samalla sattui katsomaan häntä. Haraldin levollinen ja tutkiva katse lienee vaikuttanut, että parooni jälleen puuttui puheeseen sanoen:;
— Mutta miksei pastori Ortman tule tänne, jos häntä niin suuresti haluttaa nähdä rippilastansa? Silloinhan hän saisi halunsa täytetyksi!
Pahoillaan näistä sanoista vastasi Irene niin tyynesti kuin saattoi:
— Hän kai arvelee, ettei isä välitä hänen seurastaan, koska häntä ei puoleen vuoteen ole tänne kutsuttu. Niin minä ainakin luulen.
Silmäten syrjästä Haraldia, parooni, luullen herättävänsä hänessä kunnioitusta, röyhkeästi vastasi:
— En tosin paljon välitä hänen seurastaan, sillä en oikein tiedä, mitä minulla olisi häneltä opittavaa.
Ikäänkuin ei olisi kuullut noita sanoja vastasi Irene:
Tai ehkä aika hänen mielestään niin tarkoin kuluu tuon turvattoman tytön kasvattamiseen, jonka isä tietää hänen ottaneen taloonsa, ettei hän jouda kyläilemään.
— Niinpä kai, ilkkuen virnisteli vapaaherra, kentiesi hän on niin innostunut tuon nuoren ja luultavasti kauniin tytön opettamiseen, ettei malta jättää häntä yksin hetkeksikään.
— Mutta voihan tapahtua, pikku Irene, jatkoi vapaaherra oltuaan hetken ääneti, että täällä kotona joku kaipaa sinua vielä enemmän kuin mitä vierailusi miellyttäisi pastori Ortmania.
Selvästi vapaaherra tarkoitti näillä sanoilla v. Assaria, ja Irene punastui, mutta tämä punastus ei johtunut kainoudesta. Isä käsitti sen väärin, luullen tyttärensä joutuneen hämilleen. Kääntyen Haraldiin hän kysyi:
— Maisteri kai on tuonut tyttärelleni terveisiä pastori Ortmanilta ja koettanut ajaa hänen asiaansa?
— Niin on, vastasi Harald aluksi välinpitämättömästi, mutta jatkoi sitten vähän kiivaammin: — mutta en kenenkään muun asiaa, siihen vapaaherra saa luottaa. Ainakaan minä puolestani en ole aikonut pyrkiä neiti Irenen seuraan.
Samassa hän kuitenkin huomasi ehkä menneensä liian pitkälle ja sanojansa oikaisten lisäsi:
— Tarkoitan vain sitä, ettei neiti Irene pastori Ortmanin seurassa kaipaakaan muuta seuraa.
— Suotta te suututte, koska näytte käsittävän sanani toiselta kannalta kuin olen tarkoittanut, vastasi parooni mielistellen.
Harald punastui, huomatessaan kiivastuneensa. Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin vapaaherran sanat olivat saaneet hänet hämmentymään.
Haraldin suuttumus teki vapaaherraan merkillisen vaikutuksen. Se loukkasi hänen aatelisylpeyttään, enemmän hänen tyttärensä kuin hänen itsensä takia, kun hän, ajatteli näin: tuo mies luulee voivansa käydä vaaralliseksi tyttärelleni, koska tahtoo pysyä hänestä erillään. Hän luulee olevansa hyvinkin etevä, mutta minäpä näytän, etten pidä häntä lainkaan vaarallisena. Juuri hän saa saattaa Irenen sinne.
Toinen syy, minkä vuoksi vapaaherra salli Haraldin ja Irenen olla kahdenkesken, oli se, että hän tahtoi saada v, Assarin mustasukkaiseksi, kiihoittaaksensa tällä tavoin hänen rakkauttansa ja pakottaakseen hänet ratkaisevaan päätökseen. Vapaaherra olisi hyvin mielellään suonut, että v. Assar olisi nainut Irenen.
On usein huomattu, että isät eivät ymmärrä tyttäriänsä, eivätkä ollenkaan aavista, kuinka heidän sydämensä laita on. Niinpä vapaaherra Henningkin ihan todella uskoi v. Assarin tehneen hänen tyttäreensä syvin vaikutuksen. Ellei se ollut rakkautta, vaan pelkkää mielikuvitusta, niin se oli vapaaherrasta jokseenkin yhdentekevää Olipa hän itse saanut kaksikin vaimoa, joiden rakkaudesta, kuten hän sittemmin huomasi, ei ollut paljoakaan tietoa, mutta eipä hän niittäkään ollut rukkasia saanut.
Ja jos vapaaherra olisi aavistanut, että jokin vaara Haraldin puolelta uhkaisi, niin tämä vaara vain lisääntyisi, jos hän koettaisi estää häntä olemasta kahdenkesken Irenen kanssa. Päinvastoin menetellessään hän toivoi voittavansa samalla kertaa kaksi etua, nimittäin että kiihoittaisi v. Assaria ja samalla tekisi Haraldin vaarattomaksi. Sitäpaitsi tällainen menettely paremmin sopi yhteen hänen aatelisylpeytensä kanssa.
Syystä voidaan epäillä, etteivät nuo tuumat olleet järkeviä. Hienoja ne kyllä olivat olevinaan, mutta…
Vapaaherra oli kyllä oikeassa siinä, että alkava rakkaus kasvaa sikäli kuin sitä koetetaan estää, ja se myös pitää paikkansa, että vanhemmat, kohtelemalla välipitämättömästi henkilöä, johon heidän tyttärensä on mieltynyt, saavat jälkimäisen tunteet sammumaan. Mutta tämä edellyttää, että vanhemmat ja tyttäret rakastavat toisiaan, mikä ei Ireneen nähden koskaan ollut juolahtanut vapaaherran mieleenkään.
Vapaaherran puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, että isällä voi olla tyttärestään suuri vastus, jos tämä on sattunut rakastumaan sellaiseen mieheen, jota isä ei voi suosia. Jos tämä tekee esteitä, niin rakkaus saa niistä vaan kiihotusta, ja ellei se sitä tee, niin se siitä huolimatta kasvaa kasvamistaan. Mikäpä silloin tulee isä-paralle neuvoksi! Parasta olisi, että isä olisi siksi viisas, ettei sekaantuisi sydämen asioihin, eikä sellaisistakaan isistä, Jumalan kiitos, ole lainkaan puutetta.
Oltuaan hetken ääneti, jolloin yllämainitut ajatukset nuolen nopeudella liikkuivat vapaaherran mielessä, hän jälleen puuttui puheeseen, sanoen iloisesti ja miltei veitikkamaisesti:
— Koska niin kernaasti menisit tervehtimään hengellistä opettajaasi, joksi häntä nimität, niin en tahdo panna vastaan. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettet mene yksin, vaan että maisteri Thalberg aina seuraa sinua.
Tällä kertaa vapaaherra ei näyttänyt tarkoittavan mitään pahaa, sillä ainakaan Harald ei hänen äänestään huomannut, että hän olisi tehnyt hänestä pilkkaa.
Mutta aivan eritavoin tämä lupaus vaikutti Haraldiin ja Ireneen.
Edellinen punastui ja katsoi vapaaherraa tutkivasti silmiin, kun taas
Irene loi katseensa maahan ja — kalpeni.
Myöhemmin Harald hyvin selvästi muisti tuon kalpenemisen ja hänen mieleensä juolahti, että se kentiesi oli jonkin aavistuksen tai toivon vaikuttama.
— Nyt lienee aika alottaa laulutunti, koska kello näkyy jo olevan ylitsekin ja minun on siis poistuttava. Näin sanoen vapaaherra otti hattunsa ja keppinsä ja läksi viheltäen alas portaita.
Laulutuntien aikana käyttäytyi Harald vakavasti, miltei juhlallisesti. Hän ei virkkanut sanaakaan, ei tehnyt ainoatakaan muistutusta, joka ei olisi kuulunut asiaan.
Tällä tunnilla harjoiteltiin uutta laulukappaletta, Don Juanin ja Zerlinan duettia: Là ci darem la mano. Harald tahtoi, että se laulettaisiin italiankielellä, koska sanat millään muilla kielillä eivät hänen mielestään kelvanneet mihinkään.
Vaikka Irene ei ymmärtänyt italiankieltä, niin hän kuitenkin lauloi ikäänkuin olisi hyvinkin ymmärtänyt, ehkäpä paremminkin.
VII
STELLA JA IRENE.
Stella istui vanhan Reginan kamarissa ja leikkeli tämän kanssa papuja.
— Ovatko nämä nyt kyllin ohuita ja tarpeeksi vinoon leikatuita? kysyi hän.
— Kelpaavathan nuo, vastasi Regina asiantuntijan tavalla.
— Niitä ei saisi sanoa kuutioiksi, vaan viipaleiksi, huomautti Stella.
— Ainakin keittokirjoissa niitä sellaisiksi nimitetään ja samoin keittiöissäkin.
— Vai niin, vastasi Stella hiukan nolostuneena, mutta nähdessään, kuinka Regina oli olevinaan mahtava, hän purskahti sydämelliseen nauruun.
— Ellen pitäisi niin paljon Stella neidistä niin todellakin suuttuisin.
— Oikein minä pelkäisin, jos Regina vihastuisi. Muistan kyllä, kuinka ensi päivinä ajattelin, teidän ollessanne vielä niin äreä: kunpa ei tuo vain tosissaan minuun vihastuisi! Nyt ei enään ole syytä näin ajatella, koska en vielä ole nähnyt teitä vihan vimmassa.
— Niin, myöntää täytyy, etten ensi aluksi oikein tahtonut teitä sietää, kun te silloin puhuitte niin kummallista kieltäkin. Ja ajattelin minä pastoriakin: mitähän ihmiset rupeaisivat sanomaan, kun hän on ottanut taloonsa näin nuoren tytön? Mutta en ole kuullut seurakuntalaisten sanovan siitä muuta kuin hyvää; ovat kai ymmärtäneet, että pastori on sen tehnyt Jumalan-pelosta ja ihmisrakkaudesta ja ovat vielä entistään runsaammin tuoneet hänelle ruokavaroja ja muita tuomisia. Näkyvät ajatelleen, että ken holhoo turvatonta, häntä ovat myös hänen lähimäisensä velvolliset auttamaan.
Oli vielä tärkeämpikin syy, jonka johdosta Regina ei ensi aluksi sietänyt Stellaa. Hän näet pelkäsi tämän jollain tavalla sekaantuvan hänen emännöitsijäntoimiinsa ja anastavan häneltä vallan. Mutta kun hän huomasi, että Stella päinvastoin näkyi pyrkivän hänen suosioonsa ja sitäpaitsi joutohetkinään sekä keittiössä että kanakopissa ja vielä muuallakin koetti kaikin tavoin olla hänelle avuksi, ottaen hänen neuvoistaan vaarin, niin hän pian jopa mielistyikin tyttöön.
— Kumpi on Stella neidistä parempi: suurustaa turkinpavut maidolla, vaiko vedellä?
— Vedellä suurustettuina niissä on hienompi maku.
— Mutta onhan maito paljon parempaa kuin vesi.
— Onhan viinikin vielä parempaa kuin maito, mutta miltä maistuisi, jos papuja suurustettaisiin sillä?
— Olettepa aika veitikka! No, ehkä pavut maistuvatkin paremmalta vedessä keitettyinä. Sellaisina pastorikin pitää niistä enemmän. Hänen isä- ja isoisävainajansa muistaakseni tahtoivat syödä niitä maidolla suurustettuina. Mutta nykyajan ihmisillä lienee toinen maku kuin meillä vanhanaikaisilla.
— Ehkä Regina jo antaakin lomaa Stella neidille, ehdotti pastori, katsellen ystävällisesti vanhaa palvelijatarta.
— Kuinka pastori viitsii noin puhua, vastasi tämä, ikäänkuin minä olisin mikäkin itsevaltias talossa!
— Tiedättekö, että Regina on latinankieltä ja merkitsee kuningatarta.
— No, silloinpa annan pastorille luvan viedä tyttö muassaan. En häntä enää tarvitse.
Niinkuin näkyy, oli Regina luonteeltaan leikkisä, mikä vanhemmissa palvelijoissa tuntuu hyvin hauskalta, eikä ole ensinkään haitaksi.
Stellan asetuttua istumaan pienen lukupöydän ääreen vastapäätä pastoria, oli tämä sanomaisillaan hänelle jotakin, mutta luodessaan katseensa häneen hän sen kokonaan unohti, katsellakseen vain tyttöä hellästi ja herkeämättä.
— Miksi te minuun tuolla lailla tuijotatte?
Pastori, joka jo aikoja sitten oli jättänyt nuoruuden ijän taaksensa, tunsi kuinka hänen poskensa tuon viattoman kysymyksen johdosta alkoi kuumottaa. Ehkä tunsi hän omassatunnossaan piston ja huomasi, ettei olisi pitänyt tyttöä "tuolla lailla" katsella. Ja kun hän ei heti tullut vastanneeksi, lisäsi Stella:
— Olitte sen näköinen, kuin olisitte aikonut kysyä minulta jotakin.
— Niin aijoinkin. Eilen lupasit tänään vastata kysymykseen, jonka silloin sinulle tein. Mistä se johtui, että jo ennestäänkin osasit vähän lukea ja kirjoittaa?
Stella näytti käyvän hämilleen ja vastasi:
— Nähdessäni ilveilijäseurueen ilmoituslehtisiä, pyysin aina jonkun joukosta lukemaan ne minulle ääneen. Sillä tavoin sain vähän vihiä kirjaimista ja tavuista. Lyijykynällä yritin sitten mukailla painetuita kirjaimia, joka ehkä oli jonkinlaista kirjoittamisen alottamista. Pitkälle en kuitenkaan ehtinyt, niinkuin itse näette.
— Kuitenkin niin pitkälle, että jo ilokseni kuulen sinun puhtaasti ja selvästi lukevan samaa kirjaa, jota minun vielä muutama päivä takaperin täytyi lukea sinulle ääneen. Aiota siis, lapseni, siitä mihin viimekerralla lopetit.
Selvällä, heleällä äänellään Stella alkoi lukea uudesta testamentista, kunnes tuli tähän värsyyn: "Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä eivätkä niitä, eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te ole paljoa enempi kuin he?"
Tähän Stella pysähtyi ja katsoi pastoriin surullisesti.
— Itseäsikö tuota lukiessasi ajattelit? kysyi tämä.
— Itseäni. Oliko se väärin?
— Eihän se ole väärin, jos ihminen sitä tehdessään ajattelee sielunsa tilaa ja tuntee kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Jotakin sellaista se kai oli?
— Ja eiköhän tuo kiitollisuuden tunnekin tullut Jumalalta? Eikö kaikki hyvä, mikä meissä liikkuu, Vapahtajan ansiosta tulekin Häneltä? Mutta pahaan olemme itse syypäät, se johtuu syntisestä luonnostamme ja esivanhempiemme lankeemuksesta.
Stella oli hyvin halukas selvästi käsittämään pastorin opetuksia ja kertaamalla hän näin tahtoi tutkia, oliko hän ymmärtänyt ja muistissaan säilyttänyt, mitä hänelle oli opetettu.
Eikä pastori kauvan tahtonut vaivata häntä samalla aineella, vaan vaihteli, antaen hänen milloin lukea, milloin kirjoittaa. Sillä välin keskusteltiin ja tehtiin pieniä kävelyretkiä.
Muutaman luvun luettuaan Stella yht'äkkiä sanoi:
— Tiedättekö, mitä nyt ajattelen? Oi, jospa uskaltaisin sen sanoa!
— Tarvitseeko sinun pelätä veljeäsi ja ystävääsi?
— Niin, tahtoisin niin mielelläni nauttia armopöydässä siunattua viiniä ja leipää. Menisin niin kernaasti Herran pyhälle ehtoolliselle.
— Miksi menisit?
— Koska en sitä ennen mielestäni ole Jumalan lapsi. Tuntuu ikäänkuin olisin vain pakana. Mutta jos saisin maistaa… oi, sallikaa minun mennä ripille!
Pastori oli ääneti ja mietti asiaa. Silloin Stella jatkoi:
— Ette vastaa mitään. Mutta olettehan itse sanonut, että ollakseen mahdollinen käymään Herran pyhällä ehtoollisella, ei vaadita muuta kuin uskoa.. Ja minä uskon.
Näin sanoen hän luottamuksella kohotti päätään, hänen kasvonsa säteilivät ja näyttivät kirkastetuilta.
Nähdessään hänet tuollaisena, ei pastori enään empinyt ja hänenkin kasvonsa kirkastuivat.
— Huomaan olleeni väärässä, sanoi hän. Aijoin ensin antaa sinun oppia katkismuksen ulkoa sekä muutaman kerran lukea läpi raamatun historian ja muita hyödyllisiä kirjoja. Mutta huomaan sinulla jo olevan tarpeelliset tiedot ja onhan sinulla usko, mikä on kaikkia kirjoja parempi. Niinpä siis, Stella, en tahdo kieltää sinua tyydyttämästä sydämesi halua. Päinvastoin minä, joka herran armosta olen sielunpaimenesi, kehoitan sinua notkistamaan polvesi Herran alttarin juurella.
Näin sanoen hän laski kätensä Stellan pään päälle, rukoillaksensa hänelle Jumalan siunausta. Mutta äkisti hän veti sen pois.
— Minkä vuoksi noin äkisti veditte kätenne pääni päältä, tiedusteli
Stella. Enkö mielestänne olekaan sellainen kuin minun pitäisi olla?
— Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut, vastasi pastori hänelle harvinaisella kiivaudella, sinähän olet — hän aikoi jatkaa, mutta saikin sanotuksi vain: Stella.
Tapa, millä pastori hillityn tunteen koko voimalla lausui tuon nimen, vaikutti että Stella aran tutkivasti katsoi häntä silmiin.
— Mitä tarkoitatte?
— Saat kyllä ehtoollisessa nauttia siunattua leipää ja viiniä, mutta minä… niin, joku toinen saa jakaa ne sinulle. Minä en voi sitä tehdä.
Pastori ei tahtonut kaunistella asioita omalletunnolleen. Hän tunsi itsessään, että jos hän nyt menisi Herran ehtoollista jakamaan, niin hän pettäisi mestarinsa, jolle oli vannonut uskollisuutta, koska enemmän ajattelisi armon välikappaleiden nauttijaa kuin pyhää toimitusta.
— En ymmärrä, miksi toisen tulee se tehdä. Selittäkää se minulle.
— Kentiesi joskus tulevaisuudessa. Nyt en voi. Mutta sinullehan se on yhdentekevää. Kun Herra puhuu, niin ihmisestä ei ole väliä.
— Suokaa anteeksi. Tiedän, että kaikki, mitä sanotte ja teette on hyvä ja oikein, enkä enää kiusaa teitä kysymyksillä.
— Lähdetäänkö nyt hiukan kävelemään maantielle ja kirkolle päin?
— Kirkolle päin mennään… Mutta miksi ette enään kulje kanssani käsitysten, niinkuin teitte ensi aikoina?
Vähän mietittyään pastori vastasi:
— Koska et enään ole sama Stella kuin silloin… Näetkö tuossa puussa linnun, joka laulaa niin kauniisti?
— Näenhän minä sen, tuon herttaisen linnun. Mikä sen nimi on?
— Keltasirkku. Ehkä ottaisit sellaisen huoneeseesikin, jotta usein saisit kuulla sen visertävän?
— En muuta kuin joiksikin päiviksi. Sitten laskisin sen jälleen ulos, sillä varmaankin linnut ulkona laulavat kauniimmin kuin sisällä.
— Puolivälissä Ristilästä näkyy tuolla tulevan joku herra ja nainen.
— Herra on Harald ystävämme. Mitä pidätte hänestä?
— Miksi sitä kysyt, lapseni? Olen sangen usein häntä kehunut. Entä sinä itse, pidätkö sinä hänestä?
— Tiedättekö, mitenkä laitani oli ensi viikkoina! Minun oli Haraldia niin kovin ikävä, koska silloin pidin hänestä paljon enemmän kuin teistä. Mutta nyt… vaikka pidänkin hänestä yhtä paljon kuin ennen, niin en kaipaa häntä enää samalla tavalla, koska pidän teistäkin ja rupean päivä päivältä yhä enemmän pitämään.
Nuo sanat kuullessaan pastorin sydän ankarasti sykähti. Hän luotti niihin ja inhimilliset tunteet valtasivat hänet. Hän ei voinut sille mitään, että Stellan sanat tuottivat hänelle suurta iloa.
— Kas, tuossa he jo näkyvät tulevan ja Harald tuijottaa vain maahan.
Eiköhän se lienekin Irene neiti, joka on hänen mukanaan?
— Hän se on. Astutaan vähän reippaammin, niin sitä pikemmin saat nähdä
Irene neidin.
Herrat esittelivät kumpikin naisensa, mainiten heidät vain heidän ristimänimiltään.
Ulkonäöltään nämä tytöt olivat hyvin erilaiset. Stellalla oli tumma, vähän kihara tukka ja ruskeat silmät. Irenen silmät olivat tummansiniset, ja hänen pitkät, paksut hiuksensa olivat aivan sileät otsan kohdalta ja palmikoidut, kun sitä vastoi Stellan lyhyeksi leikattu tukka vapaasti liehui tuulessa. Stellan kasvojenpiirteet olivat säännölliset ja plastilliset ja hänen hienomuotoinen nenänsä muodosti yhdessä otsan kanssa melkein suoran viivan, koko kasvot kun muutenkin olivat aivan kreikkalaismalliset. Irenen otsa oli Stellan otsaa sekä korkeampi että kaarevampi, mutta muuten hänen kasvonsa olivat tuota epäsäännöllistä lajia, joka todistaa, että sulot joskus voivat olla muodosta aivan riippumattomat.
Heidän kasvojensa ja silmiensä ilmeet erosivat myös suuresti toisistaan. Stellan totisenakin ollessa ilmestyi kuitenkin hänen ruskeihin silmiinsä jotakin iloista, ujostelematonta ja miltei veitikkamaista, kun sitä vastoin Irenen hymyillessäkin huomasi hänessä jotakin hiljaista surumielisyyttä. Ensinnämainitussa surumielisyys pysyttelihe vain pinnalla ja sen takana piili luonnonlapsen vilkas hilpeys. Irenen huulet saattoivat hymyillä, mutta hänen tummansinisissä silmissään ilmeni haaveksivan naisen surumielisyyttä.
Niin riippumaton on ihmisluonne, että se kaikista kohtalon vaiheista huolimatta pysyy samana. Niinpä Stellakin, vaikka oli viettänyt luonnonlapsen seikkailurikasta elämää, kuitenkin oli osannut estää kaihomielisyyden pääsemästä, niinkuin Ireneen nähden oli tapahtunut, luonteensa vallitsevaksi puoleksi.
Molemmat tytöt eivät tervehtiessään suinkaan noudattaneet vapaaherra v. Kniggen "Seuratapoja", mutta silti emme tahdo halventaa sen nimisen kirjan arvoa, vaikka mainittu seuramies itsekin toisinaan olisi poikennut sen säännöistä.
Kumpikin tyttö näytti iloisesti hämmästyvän ja kumpaisenkin silmät näyttivät sanovan: vai tuollainenko sinä oletkin! Kumarruksesta ei ollut puhettakaan, mutta empien ja verkalleen he tarttuivat toistensa käteen.
Epämiellyttävälläkin maailmannaisella on aina jotakin sanottavaa. Jos Irene olisi ollut tällainen, niin hän ensin muutamalla sanalla olisi kääntynyt isännän puoleen, lausuen ilonsa siitä, että sai nähdä hänet näin terveenä siihen verraten, mitä hän heidän viimeksi tavatessaan toisensa oli ollut, ja ehkä piloillaan maininnut jotakin siitä, että hänen taloonsa oli kertynyt lisää väkeä y.m.
Irene tunsi sisäistä vetoa Stellan puoleen ja sama oli tämänkin laita edelliseen nähden. Mutta he eivät keksineet sanoja sitä ilmoittaaksensa ja ikäänkuin ujostelivat toisiansa.
Molemmat miehet nauttivat tuota katsellessaan kumpikin tavallaan, mutta pastori ehkä enemmän. Hän oli näet perin kiitollinen siitä, että Irene näytti huomaavan Stellan miellyttäväisyyden.
Irene, joka juuri kuin noiduttuna oli jäänyt paikalleen seisomaan, havahtui vihdoin hajamielisyydestään ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, herra pastori
— Ymmärtääkseni pyydätte anteeksi sitä, joka on minulle hyvinkin mieluista. Mutta mitä me jäämme tänne seisomaan! Menkäämme pappilaan, jonka seinäin sisäpuolella luullakseni paremmin tutustumme kuin tässä maantiellä.
— Minäkin olen samaa mieltä kuin sinä, veli hyvä, sanoi Harald. — Seinät, joiden sisäpuolelle olemme suljetut, ikäänkuin pakottamalla pakottavat meidät tuttavuuteen, kun sitä vastoin luonnon suuruus ja äärettömyys vieroittaa mielemme kaikesta pienestä, yksityisestä ja tuttavallisesta.
Voitaisiin sanoa aivan päin vastoinkin. Ja todella luulenkin, että esimerkiksi kirjailijat yleensä väittävät luonnon enemmän kehottavan tuttavuuteen kuin helteiset suojat, joksi he niitä nimittävät. Mutta sellaiset asiat, joita vaaratta voidaan käsittää monelta eri kannalta, ovat jätettävät jokaisen ratkaistettaviksi oman mielensä mukaan, niin kuin kukin parhaaksi näkee.
— Ellet olisi maininnut tuota sanaa vaaratta niin olisin sanonut sinun olevan Ignatius Loyolan oppilaita, naurahti Harald.
He olivat päässeet pois maantieltä ja punaiseksi maalattu veräjä, joka oli sulkeutunut heidän taaksensa, lienee vaikuttanut, etteivät tytöt enää katselleet toisiansa niin arasti. Mutta käytyään istumaan mukavaan sohvaan Stellan huoneessa, jonne tämä puoleksi ilveillen oli osoittanut tien, Irene sanoi:
— Nyt jo uskallan puhua…
— Mutta en vain minä, vastasi Stella ujosti, ehkäpä samalla veitikkamaisesti.
Molemmat tytöt purskahtivat sydämelliseen nauruun, joka heti teki hyvän vaikutuksen. Viattomat ja kokemattomat lapset voivat hilpeällä naurulla useinkin saada aikaan enemmän kuin vanhemmat ihmiset pitkillä ja järkevillä keskusteluillaan.
Herrat olivat siirtyneet pastorin huoneeseen, joka oli porstuakamari erityisine sisäänkäytävineen, saadakseen siellä rauhassa tupakoida sekä myös antaaksensa tytöille aikaa tutustua toisiinsa.
Pastori kertoi Haraldille, mitä äsken oli Stellan kanssa puhellut. Mutta kun hän myös tuli maininneeksi, että toinen pappi tulisi tätä ripittämään ja hänelle ehtoollista antamaan, niin Harald rupesi tiedustelemaan syytä siihen.
— Etkö sitä voi arvata? — kysyi pastori.
— Rakastatko häntä?
— Rakastan.
Harald myönsi hänen siinä tapauksessa menettelevän oikein. Olipa hän kerran kuullut nuoren papin jotensakin kevytmielisesti kertovan antaneensa Herran ehtoollista nuorelle tytölle, jota hän rakasti. Pappi oli myös siinä tilaisuudessa tehnyt selkoa tunteistaan, jotka olivat olleet hyvinkin maallista laatua.
Hiukan arveltuaan Harald yht'äkkiä sanoi:
— Mitäpä syytä minulla olisi pitää sinulta salassa sellaista, jonka ehkä itsestäsikin aavistat? Minäkin olen rakastunut…
— Keneen?
— Ireneen.
Tämä nimi nosti painon papin sydämeltä, jota hänen kuullessaan tuon ainoan sanan minäkin oli ruvennut kovasti ahdistamaan. Hän ei kuitenkaan rohjennut katsoa Haraldia silmiin, kun pelkäsi hänen huomaavan, kuinka kiitollinen hän oli.
— Ireneen, niinpä niin, puhui Harald ikäänkuin itsekseen — vaikka en vielä täydestä sydämestäni häntä rakasta, mutta…
— Mutta vaikka kuitenkin hänen äänensäkin saa sydämesi vavahtamaan, arveli pastori nauraen.
— Ja ehkäpä Stellan pelkät askeleetkin saavat sinun sydämesi kovemmin sykkimään, vastasi Harald puolestansa leikillisesti.