Yleensä Harald oli luonteeltaan iloisempi kuin pastori, mutta tämä oli sen sijaan syvempi ja haaveellisempi. Heidän välillänsä oli melkein samallainen erotus kuin Irenen ja Stellan välillä: Harald muistutti enemmän jälkimäistä ja pastori edellistä. Siksipä sopivatkin Harald ja Irene niinkuin myös Erkki ja Stella paremmin yhteen. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.
— Ymmärräthän sen itsestäsikin, kuinka minulle on mieleen, että asiat ovat kääntyneet näin päin, sanoi pastori. Mutta tunnustapa, veikkoseni, eikö sinusta aluksi tuntunut, ikäänkuin olisit ollut mieltymäisilläsi Stellaan?
— Sitä en usko. Ensi hetkestä pidin häntä ikäänkuin sisarenani ja semmoinen hän vastedeskin on minulle oleva. — Ja vaistomaisesti aavistaen, että toinen kuulisi sen mielihyvin, hän jatkoi:
— Niin, jos olisin ollut sinun sijassasi, niin kentiesi silloin olisin rakastunut Stellaan.
Pastori huomasi, mitä hän sillä tarkoitti ja vastasi:
— Mokomakin veitikka! Mutta tahdonpa suoraan tunnustaa sen sinulle. Tulin hyville mielin, kun sanoit rakastavasi Ireneä ja pitäväsi Stellasta kuten sisaresta, mutta salaa iloitsin myös siitä, että olisit voinut rakastuakin häneen… Enpä ole koskaan ennen rakastanut enkä sellaista ajatellutkaan. Mutta luuletko miehen voivan rakastua toiseenkin kuin siihen, joka näin äkisti on valloittanut hänen sydämensä?
— Luulen varmasti.
— Ettäkö voi rakastua vielä toisenkin kerran?
— Luulen. Olenpa minäkin tätä ennen kerran rakastanut erästä tyttöä, joka nyt… makaa mustassa mullassa.
— Ja oliko rakkautesi silloinkin yhtä puhdas kuin nyt?
— Puhdas oli, vastasi Harald vakavasti, milt'ei kiivaasti — niin puhdas kuin rakkauteni koskaan voi olla. Mutta täydellisesti puhdas… Oi, Erkki, veljeni ja ystäväni, onpa mielikuvitukseni toisinaan saanut minut kauhistumaan. Olen silloin epäillyt sydämeni puhtautta.
Pastori ei tuohon virkkanut mitään ja kumpikin pisti piippuunsa. Sitten hän vaihtoi puheenaihetta:
— Kuinka maailmassa kaikki on kummallista! Ei kumpasellakaan meistä enää ole isää eikä äitiä elossa. Tuskin on sukulaisiakaan, ei ainakaan sellaisia, jotka suuresti meistä välittäisivät. Ja ystävistä taitaa olla melkein yhtä suuri puute. Mutta täällä, tämän matalan katon alle suljettuna, on kaikki, mitä maailmassa eniten rakastamme, mikä, vaikka kaikesta muusta olisikin puute, vaikuttaa sen, että tunnemme olevamme rikkaita. Tuskin voin käsittää, että tällä kädelläni saatan ulottua tuohon seinään ja sanoa: ainoastaan sinä erotat minut Stellasta.
Puhuessansa pastori kiihtyi kiihtymistään, mutta tämä ei vaikuttanut
Haraldiin, koska hänkin tunsi ihan samoin.
— Ei tämä kelpaa, sanoi Harald näennäisesti tyynenä. Mennäänpä vähän jaloittelemaan. Tarvitsemme raitista ilmaa ja sopiihan samalla vilkaista kurjia peltojasi.
Ja he läksivät.
Palatkaamme Irenen ja Stellan luo, jotka sillä aikaa olivat ennättäneet sen verran tutustua, että jo sinuttelivatkin toisiansa. Stella sanoi:
— Tiedätkö mitä, Irene…
— Mitä?
— Että Irene on kaunis nimi, yhtä kaunis kuin sinä itsekin olet. Jo nimestäkin tietää, millainen sinä olet.
Stella rupesi taputtelemaan ja hyväilemään Ireneä ja sai palkkioksi suudelman. Nyt he olivat jo aivan kuin vanhat tuttavat.
Yht'äkkiä Stella kysyä tokaisi:
— Mitä pidät Haraldista?
Irene punastui ja kun hän tunsi sen, niin hän punastui vielä enemmän. Olipa onni, ettei kukaan muu sitä nähnyt kuin Stella, joka ei siitä tehnyt mitään johtopäätöksiä. Kun Irene ei vastannut, niin hän jatkoi:
— Mikset vastaa? — kysyin, mitä pidät Haraldista.
— Mitäkö hänestä pidän? No niin, hän on kylläkin mieleiseni, vastasi Irene. Hän oli joutunut pahaan pulaan, kun ei uskaltanut tunnustaa koko totuutta, vaikka kyllä mielellään olisi sen tehnyt.
— Olisiko sinusta mieluista, jos hän kiertäisi kätensä sinun kaulaasi, kuten minä nyt teen? kysyi Stella tuolla lapsellisella uteliaisuudella, joka ei häikäile tehdä välistä hiukan kiusaakin.
— Mutta sinähän likistät kaulaani liian kovasti, huomautti Irene, ajattelematta, että hänen sanansa sopi tulkita kahdella eri tavalla.
— Sinä siis tahtoisit, että se olisi ollut Harald, riemuitsi Stella pieniä käsiään taputtaen.
Irene oli pahoillaan, että Stella oli tullut tällaiseen johtopäätökseen, jonka syystä hän ei vielä itsekään ollut täysin selvillä. Ja hän alkoi itkeä.
Sen nähdessään rupesi Stella itkemään vielä enemmän kuin toinen.
— Suo anteeksi, pyysi hän, olen ollut paha. Hetken vain olemme olleet yhdessä ja kuitenkin olen ollut niin häijy, että olen saanut sinut itkemään.
— Et sinä ole ollut häijy. Itse minä olen paha ja ilkeä. Olisin niin mielelläni sinun sijassasi. Soisin olevani köyhä, turvaton tyttö, joka sinun tavallasi on löytänyt hyvän kodin, lämpöisen pesän, jossa lintu saa levätä.
Stella muisti värsyn, jonka hiljan oli taivaan linnuista lukenut.
Itkien hän sanoi:
— Olen onnellinen.
— Sinulla on kaksi ihmistä, jotka pitävät sinusta, mutta kukapa pitää minusta?
— Harald.
— Niinkö luulet?
— En luule, koska tiedän sen. Siitä minä sen tiedän, että hän ei voi olla sinua rakastamatta. Se on minusta aivan selvää.
— Tämä on varmaan sinun kaappisi, kysyi Irene, väkisinkin tahtoen katkaista keskustelun, joka kuitenkin oli hänelle niin mieluinen.
— Minun se on, vastasi Stella ja sen muistaessaan hän niin suuresti riemastui, ettei muistanut edes kiusoitella Ireneä siitä, että tämä oli kääntänyt puheen muihin asioihin. Hän meni kaapin luo, avasi erään laatikon ja veti sieltä muutamia hameita esille.
— Sanopa, Irene, mikä näistä on somin. Näetkö tämän sinisen, se on paras, koska se on eniten maksanut. Minulle olisi annettu silkkihamekin, mutta minäpä en enää välitä silkkipuvuista. Olen kyllästynyt silkkiin ja koristuksiin, ne kun muistuttavat entisiä aikoja. Sanohan nyt, Irene, mikä on somin, tämä sininen vaiko tuo harmaa tiibettinen, vaiko ehkä tuo villamusliininen? Minulla ei ole muuta kuin yksi karttuunihame, mutta sen sijaan viisi puuvillahametta. Lasken näet mukaan senkin, joka on ylläni.
— Se on kaikista somin, joka nyt on ylläsi, vastasi Irene hymyillen.
— Sinä olet samanlainen kuin Erkki, sillä niin hänkin sanoo. Ja jos puen ylleni toisen, niin hän sanoo samoin.
Hän ei tahdo selittää minulle asiaa, niin se on.
Irene ymmärsi asian paremmin, mutta ei puhunut mitään. Ei hänkään viitsinyt selittää sitä Stellalle.
Hänen kerran kiittäessään pastoria uusista vaatteistaan, tämä ei voinut olla myöntämättä, että hänen tulisikin kiittää Haraldia. Lukija muistanee, että pastori ja Harald, keskustellessaan Stellan puvuista, olivat puhuneet suomea, jotta Stella ei ymmärtäisi. Mutta nyt hän kuitenkin oli saanut tietää, kuka ne oli antanut.
Irene huomautti:
— Sanoit, että olisi annettu, siis ei pastori yksin ole näitä antanut, vaan myös…
— Harald. Häntä sinä kai tarkoitit, ja hänen antamiaan ne ovatkin.
— Mitkä ovat pastorin antamia ja mitkä Haraldin?
— Kas, kuinka olet utelias! Erkki kertoi, että Harald oli antanut jok'ainoan. Kai hän itsekin olisi ne antanut, mutta ehkä Haraldilla silloin sattui olemaan… enemmän rahoja. Ja Stellan täytyi nauraa, kun näin käytännöllinen ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.
— Taikka kenties pastori tahtoi suoda hänellekin antamisen ilon. Sillä mielellään hän kumminkin antoi.
Irenestä oli mieluista, että Harald oli kaikki antanut, ja tarkasti hän rupesi hameita tutkimaan, sanoen:
— Tuo harmaa varmaankin kaunistaa sinua eniten.
— Mutta näetkö tämän valkoisen, sanoi Stella äkisti. Se ei ole ollut vielä ylläni; säästän sen, kunnes menen ensi kerran ripille.
Ja nyt hänen veitikkamaisuutensa ja lapsellinen hilpeytensä väistyi vakavuuden ja ilon tieltä, joissa tosin lapsen mieli myös ilmeni, ehkäpä puhtaammassa ja hartaammassa muodossa. Hän kertoi pastorin arvelleen hänellä jo olevan tarpeelliset tiedot, voidakseen mahdollisesti nauttia Herran pyhää ehtoollista. Siitä hän ei mitään maininnut, ettei pastori itse tulisi häntä ripittämään, mutta tuohon pyhään toimitukseen verraten se olikin vain sivuasia. Stellan mieleen muistuivat pastorin sanat: Jumalan puhuessa kaikki muu raukeaa mitättömäksi.
— Oi, kuinka selvästi minä muistan sen päivän, sanoi Irene ja hänen tummansiniset silmänsä säteilivät ilosta, ikäänkuin se olisi ollut eilen tahi tänään. Se oli ihanin päivä elämässäni, sillä Vapahtaja asui silloin sydämessäni.
Innostuksella Stella häntä kuunteli. Sitä, minkä Irene kertoi kokeneena, ei hän vielä ollut kokenut, mutta hänkin toivoi saavansa pian maistaa samaa autuutta. Tämä toivo ilahutti hänen sydäntänsä, jota mikään maallinen rakkaus ei vielä ollut saastuttanut, hän kun oli rakastanut vain Jumalaa.
Kotvan he vielä keskustelivat hengellisistä asioista, kunnes sanat eivät enää riittäneet ilmaisemaan heidän tunteitansa ja heidän täytyi palata jokapäiväisiin oloihin.
Pastorin ja Haraldin astuessa sisään, he heti huomasivat, että tytöt jo olivat kuin vanhoja tuttuja, mikä tietysti miellytti heitä.
— Näetkö, etten enään ollenkaan pelkää Ireneä, sanoi Stella. Enkä enää sano häntä neidiksikään.
Näin sanoen hän pienillä, valkoisilla käsillään taputteli Irenen hienoja, punaisia poskia, tekipä sen melkein läimäyttämällä, mutta soma tuota oli katsella.
Jos Irene olisi ollut parikymmentä vuotta vanhempi, niin häntä olisi voinut luulla hyväksi äidiksi, jota hänen hemmoteltu tyttärensä nuhteita saatuaan koettaa lepyttää. Mutta nyt hän Haraldista näytti nuorelta naiselta, jota hänen viaton ja kokematon nuorempi sisarensa koettaa jonkun erehdyksen johdosta lohduttaa ja viihdyttää.
Sekä pastori että Harald olivat niin kiintyneet tuota katselemaan, ettei kumpikaan tullut puhuneeksi mitään. Stella itse, joka oli kuvaelman päähenkilö, katkaisi myös äänettömyyden. Istuen hiljaa ja levollisena Irenen vieressä, hän ikäänkuin itsekseen puhuen virkkoi:
— Ihmeellistä, että ensimäinen samanikäinen tyttö, jonka kanssa olen tullut tekemisiin, on sellainen, että kohta saatoin häneen tutustua ja pitää hänestä.
— On vieläkin merkillisempää, jos tämä ensimmäinen myös tulee olemaan ainoa, josta voit pitää, sanoi Harald.
— En ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta ehkä Irene sen ymmärtää. Mutta,
Irene, miksi et puhu mitään?
— Olemme tässä herrojen poissa ollessa tarkastaneet Stellan hameita, sanoi Irene, joka ujoudessaan ei oikein tietänyt, mitä olisi sanonut.
Harald rupesi puhumaan ilmasta, mikä aihe ei tänään tuntunut niinkään joutavalta, koska helteinen kuumuus ja mustat pilvet eivät ennustaneet hyvää.
Stella pyysi Ireneä katsomaan hänen lemmikkejänsä. Ensiksi menivät he kanakoppiin, sillä sellainenkin oli kappalaistalossa. Siellä hän näytti, mistä kukosta ja mistä kanoista hän eniten piti, ja sitten siirryttiin navetan puolelle, jossa ihmeteltiin kaunista vasikkaa, jolla oli valkoinen tähti otsassa. Stella nosti sen etujaloista pystyyn ja pisti kätensä sen suuhun. Lapsista näet on aina hauskaa antaa vasikkain imeä kättänsä. Mutta Stella meni niinkin pitkälle, että suuteli vasikkaa, jolle tämä näytti olevan niin mieluista, että se alkoi juosta ja hypellä tuolla hauskalla tavalla, joka on vasikoille ominainen.
Surumielin Irene tuota katseli. Alituinen kaihomielisyys oli estänyt häntä ottamasta osaa lapsuusajan viattomiin iloihin.
— Kuinka oletkaan onnellinen! ajatteli hän Stellaa katsellessaan.
— Tänään olen Irene-neidin opas, sanoi Harald tyttöjen palattua, ja vaikka täällä olisi hauska viipyä vieläkin, niin meidän kuitenkin täytyy lähteä, koska rajuilma varmoista merkeistä päättäen pian on tulossa.
Irene ei vastannut, vaan otti kiltisti saalinsa ja alkoi hankkia lähtöä.
Pastori, joka myös ennusti myrskyn puhkeavan, oli käskenyt valjastaa hevosen viheriäisiksi maalattujen yhdenistuttavien kääsien eteen, koska ei katsonut sopivaksi vaatia vieraitaan jäämään yöksi.
Pian oli sanottu hyvästi ja kiesit läksivät liikkeelle. Poika, jonka piti tuoda hevonen takaisin, ei mahtunut kapealle taka-istuimelle, vaan kulki jalan, milloin juosten, milloin kävellen jälessä. Sillä vaikka pilvet nousivat yhä korkeammalle, ajoi Harald vain hiljaista hölkkää.
Nuoren, miellyttävän naisen kyytimiehenä olemisessa on aina jotakin viehättävää, vaikka ei olisikaan häneen rakastunut, saatikka sitten, jos jo tuntee itsessään selviä lemmenoireita.
Paljoa ei matkalla puhuttu, mutta Harald oli mielissään siitä, että Irene aina vastatessaan puoleksi käänsi kasvonsa häneen päin, heittäen harson syrjään, jotta hän hyvin voi katsoa häntä silmiin. Eikä hän siksi ollut niin iloinen, että Irene täten tahtoi osoittaa hänelle kohteliaisuutta, vaan siksi, että hän sai katsella hänen ihania kasvojaan.
Ukkonen jylisi jo jotensakin lähellä, mistä Harald sai syytä kysyä, peloittiko häntä.
— Muulloin olen kyllä pelännyt, mutta en nyt.
Tämä vastaus miellytti Haraldia kahdesta syystä.
Ensiksikään hän ei pitänyt naisista, jotka pelkäsivät ukkosta, ja toiseksi hänen itserakkautensa selitti tämän vastauksen hänen toiveilleen mitä suotuisimmalla tavalla.
Kiesien pysähtyessä portaitten eteen, alkoi sataa ryöpyttää ja puhkesi myrsky, joka yksinkertaisessa mahtavuudessaan yleensä vaikuttaa katsojaan valtavammin kuin monimutkaisimmatkin murhenäytelmät.
Kylmästi ja ylhäisesti vapaaherra otti heidät vastaan.
— No, mitenkä tuo mainio vierailunne päättyi?
— Hauskemmin kuin se, joka ei ole ollut sellaisissa mukana, osaa aavistaakaan. Toivonpa Irene neidin olleen siihen tyytyväisen.
— Tyytyväisenkö? Oi, se on liian vähän sanottu!
— Tuo löytölapsiko sinua niin huvitti.
— Hän juuri. Oikein rupesin hänestä pitämään.
— No, kuinka pitkälle tuttavuutenne kehittyi?
Isänsä kanssa kahden Irene tuskin olisi uskaltanut tunnustaa tällaista asiaa, mutta Haraldin läsnäolon rohkaisemana hän vastasi:
— Me jo sinuttelimmekin toisiamme.
Se ei johtunut harhaan suuntautuneesta isänrakkaudesta, ettei vapaaherra yleensä antanut tyttärensä seurustella kaikellaisten ihmisten kanssa, vaan pelkästä ylpeydestä, kun hän oli Irenen isä.
— Vai sinä, ärjäsi hän vihoissaan, mutta samassa salama leimahti ja kuului niin kauhea ukkosenjyrähdys, että vapaaherra sortui lattialle.
Kamarijunkkari v. Assar, joka myös oli saapuvilla, sanoi:
— Näin salaman iskevän vasempaan siipirakennukseen, mutta kuitenkin sitä sytyttämättä.
— Vai vasempaan? ihmetteli herra v. Nit.
— Entä sitten, vastasi vapaaherra vaivoin tointuen, mitä se meihin kuuluu? No niin, Irene. Minä en ole mikään sellainen pedantti, että tahtoisin säätää lakeja nuoren tytön välittömille ja arvaamattomille päähänpistoille. Saat siis mielesi mukaan häntä sinutella. Ymmärrän kyllä, että täällä maaseudulla ajankuluksi tarvitset samanikäistä leikkikumppania ja, niinkuin jo sanoin; en kiellä sinua häntä sinuttelemasta.
— Kiitoksia, isä, vastasi Irene, jota tällainen aulius hämmästytti, varsinkin kun hän äsken oli pelännyt kiivasta kohtausta.
Haraldiakin tällainen odottamaton muutos kummastutti. Hän luuli sen ukkosenjyrähdyksen vaikuttaman säikähdyksen vaikutukseksi, että vapaaherra näin oli muuttanut mieltänsä. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä, että tämä näin viekkaasti osasi puolustaa asiaa, josta äsken oli niin silmittömästi suuttunut. Mutta hän näkyi olevan sellaisia ihmisiä, jotka kameleontin tapaan muuttavat väriänsä ja osaavat viisasteluilla salata aikeitansa.
Illallinen syötiin erityisettä ruokahalutta ja perästäpäin vapaaherra ehdotti, että Harald vähän laulaisi, rauhoittaaksensa niitä, jotka pelkäsivät ukkosen voimaa.
— Ukkosen käydessä en tahdo laulaa, vastasi Harald.
— Vai niin. No, jokaisellahan on omat mielipiteensä. Entä sinä, Irene, tahdotko sinä laulaa?
— Ukkosenilmalla en voi laulaa.
— Hänelle joka ei voi annetaan kernaammin anteeksi kuin sille joka ei tahdo. Siis meidän on tyytyminen ukkosen tarjoamaan musiikkiin.
Jos joku toinen olisi tämän lausunut, olisi se ehkä Haraldia miellyttänyt, mutta vapaaherran suussa se kuulosti herjaukselta.
Irene istui vähän loitompana, pikku Ulla sylissään. Harald otti tilaisuudesta vaarin ja kuiskasi hänelle:
— Älkää pelätkö. Muistakaa… — mutta samassa hän vaikeni.
Sitten hän toivotti hyvää yötä ja alkoi vitkalleen nousta ylös portaita, mennäkseen ullakkokamariinsa. Viimeisellä askelmalla pysähytti hänet v. Nit.
— Olisiko maisteri hyvä ja tulisi minun huoneeseeni? Minun olisi silloin parempi olla, koska suoraan sanoen pelkään ukkosta. Salamat leimahtavat eteläpuolella, joten olisi sopivampi istua minun huoneessani.
Harald ei ollut ennen käynyt herra v. Nitin huoneessa, koska ei kutsumatta ollut tahtonut sinne mennä ja kernaasti hän nyt suostui häntä seuraamaan.
Vanhan juopon huone näytti hyvin siivottomalta, siellä kun ei ollut minkäänlaista järjestystä. Vaatekappaleita ajelehti hujanhajan, yksi siellä toinen täällä, vieläpä sängyn alla; peili oli tuolilla, eikä vuodetta ollut pitkään aikaan korjattu. Kirjakaapin ovien päällä riippui vanhoja, hiestä kellastuneita sukkia ja lattialla makasi vesipullon vieressä katkonaisia, Voltairen ja Lafontainen romaanien osia, mikä kaikki näytti hyvin vastenmieliseltä. Sen ohella tuntui huoneessa tympäisevä väkijuomien haju, jota ei edes tupakan savu ollut haihduttamassa, koska herra v. Nit käytti tupakkaa ainoastaan nuuskan muodossa, pitäen myös joskus pikanellia suussaan.
— Suokaa anteeksi tämä siivottomuus, herra maisteri, mutta minun ikäiseni vanhapoika ei kaipaa sen parempaa. Tämän madeirapullon ääressä voimme unohtaa, että huone ei ole kovinkaan hyvässä järjestyksessä.
Siitä huolimatta, taikka ehkä juuri siitä syystä, että oli tullut huomanneeksi hänen salaperäisen suhteensa vapaaherraan, Harald, tavattuaan von Nitin ullakolla kummittelemassa ja kuultuaan, mitä hän unissakäydessään puhui, oli ruvennut pikemmin häntä surkuttelemaan kuin pelkäämään ja inhoamaan. Ja näin ollen hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ryhtyi pitämään hänelle seuraa.
Väkijuomien nauttimisesta on se hyvä tai paha seuraus, että yleisistä ja arvottomista asioista siirrytään keskustelemaan yksityisistä ja mieskohtaisemmista. Harald, joka ei ollut ehdottomasti raitis, vaikka ei mikään juopottelijakaan, kesti väkijuomia paremmin kuin v. Nit, osoittamatta kuitenkaan vähemmän avomielisyyttä kuin tämä.
Huomaamatta kääntyi puhe onneen ja onnettomuuteen, kuinka edellinen ilman ihmisen omaa ansiota hymyilee toisille, kun taas toiset jäävät siitä aivan osattomiksi, vieläpä joutuvat syyttömästi onnettomuuteenkin. Onnelliset ovat kadehdittavia, onnettomat surkuteltavia.
— Mutta jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, mitä hänestä on ajateltava ja kuinka hänen suhteensa on meneteltävä? kysyi v. Nit.
Harald ei ollut koskaan pitänyt n.s. opettavaisista kertomuksista lapsille, koska niissä siveysoppi yleensä on hyvin arveluttavaa laatua. Äskettäin oli hän kieltänyt nuorempaa oppilastansa, pikku Solmua, lukemasta erästä kirjaa, koska sitä silmäillessänsä jo alussa oli tavannut kertomuksen, jonka sisältö oli lyhyesti sanoen seuraava. Eräs isä oli kieltänyt lapsiaan menemästä pimeässä lyhdyttä ulos. Yksi pojista ei kuitenkaan totellut: hän lankesi ja vahingoitti toisen silmänsä, niin että tuli silmäpuoleksi. Mutta ei siinä kyllin. Sitäpaitsi hän "kilteiltä" sisaruksiltaan alinomaa sai nuhteita: „Jos olisit isää totellut, niin sinun ei olisi käynyt, niinkuin nyt kävi. Tottelemattomuus vanhempia kohtaan on tosin suuri vika, mutta yllämainitun kirjan tekijällä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, että on paha suurentaa onnettoman kuormaa, moittimalla häntä siitä, jota hän ei enää voi auttaa, ja että nuo kiitit lapset siis olivat todellisia hylkiöitä.
Tämä kertomus johtui samassa Haraldin mieleen ja hän vastasi ystävällisesti:
— Jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, vaikka siihen olisikin ollut syynä jotakin vielä pahempaa kuin ajattelemattomuus ja äkkipikaisuus, niin meidän kuitenkin täytyy surkutella sellaista ihmistä… juuri hänen onnettomuutensa takia.
— Mutta entä jos tämä onnettomuus juuri onkin törkeitten rikoksien synnyttämä omantunnon tuska?
— Sitä onnettomampi on hän, jonka täytyy sitä kärsiä ja sitä suurempi oikeus hänellä on vaatia lähimmäiseltään sääliä ja myötätuntoisuutta. Hänen onnettomuutensa syy olkoon meille sivuasia ja itse onnettomuus pääasia. Eikö siinä kyllin, että hän on onneton, pitäisikö meidän vielä tutkia sen syytä?
Nämä suorat sanat, jotka lausuttiin jalon sielun hyvyydellä ja lempeydellä, tekivät herra v. Nitiin omituisen vaikutuksen. Hän nojasi päänsä käsiinsä ja vaipui äänettömyyteen, mikä tuntui sitä merkillisemmältä, kun hän jo oli juonut puolet madeirapullosta.
— Hyvää yötä, herra v. Nit, sanoi Harald.
— Kiitän nöyrimmästi tästä hauskasta hetkestä. Au revoir!
VIII.
IRENE STELLAN SIJALLA.
Kului muutamia viikkoja ilman muuta huomattavaa, kuin että Harald ja Irene päivä päivältä katsoivat toisiansa lempeämmin silmiin ja että Harald oli muuttunut entistään vielä harvapuheisemmaksi. He tapasivat toisensa vain soittotunneilla taikka käydessään tervehtimässä ystäviään pappilassa. Tosin v. Assar taudinkohtauksen takia oleskeli kaupungissa, saadakseen siellä lääkärinhoitoa, mutta siitä huolimatta menetteli Harald samoin kuin sitä ennenkin, tahtomatta liian usein jäädä kahdenkesken Irenen kanssa, joko hän sitten pelkäsi vapaaherran rupeavan epäilemään tyttärensä ja hänen välillään jotakin läheisempää suhdetta, jota Harald itsekään ei rohjennut toivoa ja jonka mahdollisuus täytti hänen sielunsa synkillä taistelun ja onnettomuuden aavistuksilla — taikka lieneekö hän käyttäytynyt täten, suojellaksensa sekä Ireneä että itseänsä joutumasta kovan kohtalon kolhittavaksi.
Oli tullut se päivä, jolloin Stella saisi notkistaa polvensa armon alttarin juurella.
Rukouksissaan hän myös lapsellisesti oli anonut, että tämä päivä tulisi olemaan kirkas ja kaunis. Pitäen kanssapuhetta Jumalan kanssa, hän oli anonut: ellei tällainen rukous kelpaa sinulle, Jumalani, niin ilmoita se tunnossani. Mutta hänen omatuntonsa ei vaivannut häntä ja rauhassa hän lopetti viattoman rukouksensa.
Ja päivä olikin ihana ja kirkas. Se oli syyskuun alussa.
Pastori Ortman saarnasi, mutta toinen pappi oli jakamassa Herran ehtoollista.
Emme tahdo ryhtyä erittelemään Stellan tunteita, sillä niistä on yleensäkin vaikea kertoa, saatikka sitten nyt. Kuitenkin Harald ja Irene kyllä huomasivat, mitä hänen sielussaan liikkui.
Yksin, kuten oli tullutkin, palasi Stella kotiin. Kirkkoväki, joka enimmäkseen oli herrasväkeä omasta ja naapuripitäjistä sekä sellaista talonpoikaiskansaa, joka oli ymmärtävinään ruotsia, jäi katselemaan tuota ihanaa rippilasta sekä antoi hänelle tietä. Ompelijarouva, joka myös oli saapuvilla, ihmetteli jälleen itsekseen: "merkillistä, kuinka hän on jonkun näköinen, jonka olen nähnyt ennen". Mutta ketä Stella muistutti, se jäi kun jäikin rouvalta selittämättä.
Astuessaan omaa tietänsä, ikäänkuin olisi kuulunut toiseen maailmaan, ei Stella huomannut, mitä huomiota hän herätti kirkossaolijoissa. Hän ei ollenkaan ollut itkenyt. Hänen kasvoistaan loisti taivaallinen ilo, kehottaen enemmän hartauteen kuin itkeväin kyyneleet.
Yksin, niinkuin oli tullutkin, ajoi myös Irene kotiansa. Harald lähti molempain pappien seurassa kappalaistalolle ja palasi kotiin vasta myöhään illalla.
* * * * *
Vapaaherra oli saanut kuulla, että pastori Ortmanin kasvattitytär oli kaunis. Tämä sekä vaihteleva seikkailuelämä, jota tyttö tätä ennen oli viettänyt ja josta vapaaherra myös oli kuullut huhuttavan, herättivät hänessä halun saada nähdä hänet. Eräänä päivänä hän siis sanoi Haraldille:
— Maisteri on niin usein käynyt pastori Ortmanilla, mutta hän ei kertaakaan täällä. Vaikka hänellä olisikin jotakin minua vastaan, niin teidän tähtenne hänen kuitenkin pitäisi rohkaista mielensä, tehdäkseen meille sen kunnian, että tulisi vierailemaan.
Vapaaherra arvasi aivan oikein, ettei pastori oikein voinut häntä sietää, eikä siitä syystä tullut. Hän siis naurahti ivallisesti ja pureskeli alahuultaan. Mutta kun Harald ei heti vastannut, niin hän jatkoi:
— Eikö hän voisi pariksi tunniksi irrottautua herttaisesta holhotistaan, jonka sopisi jättää vanhan emännöitsijän turviin?
— Miksi ei sitä voisi tehdä, vastasi Harald, joka ei viitsinyt panna vastaan.
Vapaaherra, joka tällä kertaa olisi suonut, että häntä olisi vastustettu, alkoi uudelleen.
— Mutta jos pastorin mielestä tuon vanhan sivistymättömän naisen seura yhtenä iltapäivänä voisi jollakin tavoin olla nuorelle naiselle vahingoksi…
— En luule pastori Ortmanin olevan sitä mieltä, keskeytti Harald.
Ikäänkuin ei olisi kuullut jatkoi vapaaherra:
— Täydellä syyllä pastori ehkä tahtoo käyttää joka tunnin ja minuutin holhottinsa sivistyttämiseen ja eikö hänen siis sopisi… eikö kävisikin laatuun, että hän toisi hänet mukanansa tänne? Vai eikö hän uskalla.
Kun Harald vain katsoi vapaaherraa suoraan silmiin, eikä heti vastannut, niin tämä jatkoi:
— Tai ehkä pastorin mielestä liian lyhyt aika on kulunut siitä, kun tyttö kävi ensi kerran ripillä. Mutta…
— En usko, että sekään on syynä, keskeytti Harald uudelleen, eihän silti sovi muuttua erakoksi — hän melkein kevytmielisesti lisäsi, ikäänkuin aavistaen, mitä vapaaherralla oli mielessä sanoa ja antaen hänelle sanat suuhun.
— Tai ehkä ei tyttö hänen mielestään vielä ole tarpeeksi perehtynyt seuraelämän tapoihin. Mutta tällaiset luonnonlapset esiintyvät usein paremmin kuin me tavalliset ihmiset, jotka teemme kaikkea matkimalla isää ja äitiä sekä muita esikuvia, ja jos he joskus vähän eroavatkin muista, niin se vain tekee heidät miellyttävämmiksi ja kiihottavammiksi. Mutta tästä päättäen maisteri ehkä luulee tuon tytön tulon olevan minulle suuremman arvoisen kuin itse pastorin tulon?
Vapaaherran lopettaessa juuri tähän ja kun hän oli lausunut tuon minulle-sanan perin pontevasti, niin Harald erehtyi hänen suhteensa niin suuresti, että luuli vapaaherran muka asettuneen hänen asemaansa, niinkuin hän äsken vapaaherran ja vastasi senvuoksi:
— Minun on myönnettävä, että pidän pastori Ortmanin kasvattitytärtä suuressa arvossa.
Vapaaherra vastasi melkein niin kuin asia oli:
— Saan kiittää tuosta tunnustuksestanne, joka pelasti minut uskomasta, että kentiesi epäilette minua. Mutta olin vähällä jättää erään asian koskettamatta — jatkoi hän muuttaen leikillisen puhetapansa totisemmaksi. — Tyttärenikin näkyy niin mieltyneen tuohon leikkitoveriin, että tämä hänenkin vuoksensa on tervetullut. Pyydän maisteria hyväntahtoisesti viemään minulta pastori Ortmanille terveiset, että hän olisi hyvä ja tulisi käymään täällä sekä että hän kaikin mokomin toisi holhottinsa mukanaan.
Nämä viimeiset sanat vapaaherra lausui hyvin veitikkamaisesti, ikäänkuin saattaaksensa Haraldin hämilleen, koska tämä muka puoliksi oli antanut siihen aihetta. Tämä vapaaherran epäluulo oli Haraldista hyvin mieluinen, ja siis tämä keskustelu, jonka kestäessä kumpikin viekastelemalla koetti toistansa eksyttää, päättyi molemminpuoliseen tyytyväisyyteen. Harald ajatteli Irenen huvittamista, vapaaherra vain omaa itseänsä. Tosin Haraldissakin liikkui joitakin itsekkäämpiä tunteita, mutta koska nämä olivat vähemmän selviä ja jotensakin epämääräisiä, niin ainakin tällä kerralla jätämme ne sikseen.
* * * * *
Harald toimitti vapaaherran asian sillä seurauksella, että pastorin epäröinti Stellan suhteen haihtui ja hän päätti tämän kanssa käydä Ristilässä. Mitä Stellaan tulee, niin hän vähän kammoksui tuota harmaata linnaa, vaikka tunsi sinne salaista vetovoimaakin.
Matkalla he tavallisuuden mukaan vilkkaasti ja innokkaasti keskustelivat toinen avomielisesti kysellen, toinen lempeästi vastaten. Välistä pastorikin vuorostaan teki jonkun kysymyksen ja Stella vastasi.
Mutta sikäli kuin he lähestyivät Ristilää, menetti Stella kyselyhalunsa eikä pastorinkaan tehnyt mieli puhua. Heidän tultuaan puistoon, Stella kuitenkin, oltuaan kauvan ääneti, ryhtyi jälleen puhumaan:
— Niinkuin ehkä huomasitte, tuntui mieleni niin oudolta, nähdessäni tuon kivirakennuksen yhä lähenevän. Mutta nyt, kun se on aivan edessäni ja me jo olemme puistossa, niin se yht'äkkiä alkaa tuntua minusta aivan tutulta. Uskallanpa sanoa, etten enään pelkää ollenkaan.
— Samoin on vaarankin laita. Kun se vielä on kaukana, emmekä tiedä mitä laatua se on, niin pelkäämme enemmän kuin silloin, kun se on meitä lähellä ja me olemme saaneet siitä selvän käsityksen.
— Ymmärrän kyllä, että puhutte vertauksin. Taikka… ettehän toki tarkoita että täällä olisi joku vaara tarjona?
Pelokkaasti Stella katsahti ystäväänsä, joka tämän katseen lumoamana unohti vastata. Eikä se ollutkaan tarpeen, sillä tuolla jo Irene tuli heitä vastaan, ollen ikäänkuin rauhoittavana vastauksena Stellan arasti kysyvään katseeseen. Unohtaen pelkonsa rientää Stella hänen luoksensa, tarttuu hänen käsiinsä ja syleilee häntä. Irene suutelee hänen kaulaansa ja silloin pälkähtää heidän päähänsä suikata suutakin.
Oli keskiviikkopäivä, jolloin Irenellä oli ollut soittotuntinsa, mihin hän oli niin suuresti innostunut, ja siis oli hänellä nyt kaunis päivänsä. Jos pastori olisi ollut puolueeton katselija, niin hän olisi ollut kahdenvaiheilla, kumpaisenko julistaisi kauniimmaksi.
— Tiedätkö, Irene, että tämä kolkko puisto vaikutti minuun lopen ahdistavasti, mutta heti kun näin sinut, haihtui kaikki tuollainen. Kuinka hauskaa olikaan, että tulit meitä vastaan. Mitenkä satuit tulemaan juuri nyt?
— Minähän odotin teitä, kun puolenpäivän aikaan kuulin sen Har… maisteri Thalbergilta, ja tulin tänne lehtimajaan odottamaan.
— Varmaankin tämä on oma lehtimajasi ja kai sinä useinkin istut täällä.
Erkki, eiköhän mennä sinne hetkeksi lepäämään?
Sopivampaa olisi ollut mennä ensin vapaaherraa tervehtämään, mutta pastori ei hennonut evätä Stellalta näin viatonta pyyntöä. Irenen puolelta olisi myös ollut kohteliaampaa pyytää vieraitaan astumaan sisään, mutta hän jäi niin mielellään ystäväinsä kanssa ulos lehtimajaan. Hän tunsi jonkinmoista vaistontapaista pelkoa esitellä isänsä ja Stella toisilleen. Tai lieneeköhän hän odottanut, että Haraldkin tulisi puistoon vastaanottamaan odotettuja vieraita. Jos niin kävisi, niin sopisihan heidän neljän ensin viettää muutamia hauskoja hetkiä lehtimajassa, ennenkuin siirtyisivät synkkään ja juhlalliseen salonkiin.
Mutta Haraldia ei näkynyt, ei kuulunut ja pastorin täytyi muistuttaa, että oli jo istuttu täällä kolme neljännestuntia ja että jo oli aika mennä talon isäntääkin tervehtimään.
Noustessaan ylös portaita Stella kalpeni ja vapisi huomattavasti.
— Oi, kuinka minun tekee pahaa, sanoi hän — jäädään tähän hetkiseksi.
Näettekö, kuinka vapisen?
Hellästi ja ihmetellen pastori ja Irene katselivat häntä. Pian hän kuitenkin toipui ja sanoi hymyillen:
— Minä, nähkääs, ensi kerran eläessäni käyn vieraissa!
Sitten hän keveästi juosta sipsutti jälelläolevat portaat ja nyt tultiin salonkiin. Vapaaherra ei ollut siellä, mutta askeleita kuullesssan hän omista huoneistaan pian saapui sinne.
Pastorin tervehdykseen hän vastasi hyvin kohteliaasti, mutta kun ensinmainittu tarttui Stellan käteen esittääksensä hänet, niin olisipa kelvannut katsella vapaaherraa! Hän kalpeni ja häntä alkoi miltei puistattaa. Ellei pastori olisi ollut niin ällistyksissään, niin vapaaherra olisi hänestä muistuttanut kiinnisaatua rosvoa. Stella oli ulkona, ennenkuin näki vapaaherran, kalvennut ja vapissut, mutta oli jo aivan tyyni. Nyt oli vapaaherran vuoro kalveta ja vapista.
— Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, sanoi vapaaherra irrottauduttuaan lumouksesta, joka muutamaksi sekunniksi oli hänet vallannut — pastorin holhokki, Stella neiti… sehän on hänen nimensä… muistuttaa ulkonäöltään niin ihmeellisesti erästä nuoruudenystävää, joka oli minulle hyvin rakas, oi, ehkäpä liiankin rakas… Minussa on yleensä se heikkous, mikä luultavasti riippuu ylen vilkkaasta mielikuvituksesta, että usein olen huomaavinani yhdennäköisyyttä rakkaitten vainajien ja sellaisten henkilöiden välillä, jotka näen ensi kerran. Maisteri Thalberg, joka, paha kyllä, ei satu olemaan saapuvilla sitä todistamassa, muistaa kyllä, kuinka hänet ensi kerran nähdessäni ällistyin. Niin kovin kuin nyt en kuitenkaan silloin hämmästynyt.
Irenekin muisti kyllä, kuinka Haraldinkin ulkomuoto silloin oli hämmästyttänyt sekä hänen isäänsä että herra v. Nitiä, joskaan se ei ollut koskenut edelliseen niin omituisesti kuin tällä kertaa, se täytyi Irenen myöntää. Tuota heikkoutta, jonka vapaaherra puolustuksekseen mainitsi, ei Irene kuitenkaan sitä ennen koskaan ollut huomannut, vaikka vapaaherra oli kertonut siitä niinkuin se olisi ollut jotakin hyvin tavallista, ja sitä Irene ei voinut käsittää.
Taitavammin ja kevyemmin kuin edellisestä päättäen olisi sopinut odottaa, käänsi vapaaherra nyt puheen muihin asioihin. Hän ja pastori kiintyivät pian keskustelemaan maanviljelyksestä, hallan panemasta viljasta ynnä muusta semmoisesta, mutta heti kun Harald ilmestyi saliin, ei kauvan viipynyt, ennenkuin vapaaherra poistui seurasta.
Ensin hän astuskeli edestakaisin kukkatarhassa, joka oli aivan salin ikkunain alla, josta hyvin saattoi nähdä, kuinka hän milloin katkaisi jonkun tuoksuvan kukkasen, milloin suvaitsi nyhtäistä irti jonkun rikkaruohon, tirkistäen sillä välin puutarhan pystö-aitaa tutkiaksensa, olisiko muutamain säleitten välinen aukko ehkä niin suuri, että porsaat pääsisivät tunkeutumaan siitä sisään. Mutta kun hän huomasi, että nämä, kyllästyneinä turhiin ponnistuksiinsa, röhkien vetivät päänsä pois, hän näytti rauhoittuvan ja läksi pois kukkatarhasta.
Mutta sitten hän hiljaa nousi herra v. Nitin ullakkokamariin. Tämä oli vastikään ryhtynyt juomaan totiansa. Vapaaherran silmät iskivät tulta ja hän sanoa tokaisi:
— Eipä juuri usein haluta käydä siivottomassa, haisevassa huoneessasi ja vanhastaan kai tiedät, etteivät asiat silloin ole hyvällä tolalla.
— No, sano sitten pian, mikä lempo nyt taas on hätänä!
— Pistäydypä alhaalla vilkaisemassa pastori Ortmanin kasvattitytärtä. Mutta sen sanon sinulle: älä joudu hämillesi, tai ainakaan et saa sitä näyttää, vaikka hän liiaksi olisikin maanalaisen tuttavamme näköinen… Älä minua noin katsoa töllistele, eihän se mitään hyödytä. Ota aika kulaus ja lähde alas.
Herra v. Nit näytti vähän säikähtäneeltä eikä häntä näyttänyt haluttavan mennä. Mutta vapaaherran kehoituksesta hän otti vieläkin kulauksen ja rohkaisi mielensä.
— Poistu sieltä niin pian kuin suinkin sopii, mutta älä aivan heti, ja palaa sitten tänne. Minä jään tänne odottamaan. Onneksi olkoon!
Tehtyään salissa kumarruksensa, jolloin ei hämmästynyt yhtä silmittömästi kuin vapaaherra, koska edeltäpäin tiesi olla varuillaan ja sitäpaitsi konjakkiryypyistä oli saanut rohkeutta, hän vähäksi aikaa jäi puhelemaan ja palasi sitten huoneeseensa, jossa vapaaherra läpitunkevin katsein otti hänet vastaan.
— No, mies, mitä ajattelet?
— Mitäpä muuta, kuin että minäkin huomasin tuon yhdennäköisyyden. Suuri se kyllä on, mutta olisipa se voinut olla suurempikin.
— Älä sotke asiaa! Sanon sinulle, Ptolemaeus Seth v. Nit, että tuo yhdennäköisyys on niin selvä kuin se ikinä voi olla. Juuri sellainen hän oli nuoruudessansa.
— Entä sitten! Mitä sillä tarkoitat?
— Sanon sinulle suoraan: olet minut pettänyt.
— Tästä yhdennäköisyydestäkö sen päätät?
— Olisiko siinä mitään ihmeellistä? Muistathan, että minä, nähdessäni koti-opettajan, jo hieman rupesin epäilemään sinua, mutta kun sittemmin johtui mieleeni, ettei sallimus koskaan niin taitavasti pystyisi kumoamaan ihmisen suunnitelmia, niin hylkäsin tuon epäluulon. Eikä edellinen yhdennäköisyys sitä paitse olekaan niin suuri kuin tämä jälkimäinen; tiedäthän mitä tarkoitan. Sillä Stella on niin selvästi tuon elävältä haudatun näköinen, että, vaikka minulta puuttuukin todistuksia, varmaan tiedän, että olet minut pettänyt.
— Koska sinulla ei ole todistuksia, niin olet myös väärässä.
— Vai sillä tavalla, mies, nytpä olet joutunut kiikkiin! Käsität asian heti vakavalta kannalta, lyömättä sitä ollenkaan leikiksi.
— Olet itse puhunut niin vakavasti, ettei näytä olevan syytä ruveta laskemaan leikkiä.
v. Nitin näin vastatessa kuulosti hänen äänensä epävarmalta ja pelokkaalta. Mutta kun vapaaherra raivostuneena tarttui hänen kaulukseensa ja häntä lujasti pudistellen kiljaisi: — olet syyllinen! — niin v. Nit entistä tyynemmin vastasi:
— Syytön, aijoit kai sanoa!
— Älkäämme sanoja saivarrelko, sanoi vapaaherra, joka jo oli irroittanut kätensä v. Nitin takinkauluksesta — sanon vain, että olet minut pettänyt.
— Hyvä olisi, jos niin olisin tehnyt, vastasi v. Nit — mutta — lisäsi hän empien — mutta enpä ole sinua pettänyt.
— Voi, miksi viivyinkään silloin poissa kokonaisen, kuukauden! Syytä siihen minulla tosin oli, mutta hölmö olin, kun luulin lapsen siinä ajassa muuttuneen niin, ettei sitä enään olisi voinut tuntea. Silloin oli talvi, mutta en tullut ajatelleeksi, että kasvot pakkasella hyvin säilyvät. Olisin voinut ottaa lapsen arkusta ja näyttäen sitä sinulle sanoa: sinä petit minut! Parempi olisi ollut, etten olisi luottanut sinuun, sinä arka ja pelkurimainen omantunnon-mies, joka olet liian kehno, ollaksesi hyvä, ja liian pelkuri, ollaksesi konna.
Vapaaherra oli aluksi puhunut ikäänkuin itsekseen, mutta sitten hän kiihottui kiihottumistaan, niin että viimeisiä sanoja lausuessaan hän hurjilla ja tutkivilla silmillään oli säikähyttämäisillään v. Nitin kuoliaaksi. Tämä koetti kuitenkin pitää puoliansa ja vastasi niin tyynesti kuin suinkin osasi:
— Vieläkin vakuutan sinulle, että nämä epäluulosi ovat pelkkiä houreita.
— Vai houreita! ja kuitenkin sinun epävarma äänesikin todistaa sellaista luuloa vastaan. Etpä edes saata katsoa minua suoraan silmiin! Et vain, mokomakin hempeämielinen pelkuri, sinä pelastit lapsen vaihettamaila sen toiseen, joka oli kuollut, eikö totta?
— Se ei ole totta; tuo onneton yhdennäköisyys johtaa sinut harhaan.
Ikäänkuin ei olisi tuota kuullut ja niinkuin jo olisi ollut aivan varma asiasta, vapaaherra yhä jatkoi:
— Entä mitä luulet olevan seurauksena tuosta tyhmyydestäsi? Olisit seurannut neuvoani ja antanut tuon mainion hapon vaikuttaa, niin lapsi olisi päässyt tämän maailman vaivoista ja tullut autuaaksi, sanoi vapaaherra pilkallisesti naurahtaen — silloin olisimme molemmat olleet turvassa, sillä yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Mutta kun noudatit omaa tyhmää mieltäsi, elää lapsi, ehkä saattaakseen meidät turmioon. Sillä sattuma voi toimittaa hänelle monta todistusta asiasta. Et varmaankaan hyvää työtäsi tehdessäsi muistanut Oidiposta, Kyyrosta ja muita lapsia, jotka kuolemaan määrättyinä kuitenkin teioittajiensa armosta ovat jääneet elämään ja myöhemmin kostaneet niille, jotka olivat heidän kuolemaansa tahtoneet. Sellaiset tapaukset eivät johtuneet sinulle mieleen, minä sitä vastoin pidän niitä mahdollisina.
— Luuletko aivan tosissasi, että tuollaiset tarinat sopivat tähän? Suotta sinä turhia pelkäät. Lapsi, jota tarkoitat, meni sen tien, vakuutti herra v. Nit, ollen asiastansa aivan varma.
— Sinä olet kaksinkertainenkin konna: ensin otit suorittaaksesi sellaista, jota pidit vääränä, ja sitten rikoit lupauksesi.
v. Nit ajatteli itsekseen, että se tekee oikein, joka rikkoo sellaisen lupauksen, ja että hän siinä tapauksessa tuskin onkaan konna. Näin hän ajatteli, vaikka ei uskaltanut sitä sanoa. Vapaaherra jatkoi:
— En viitsi pitemmälti puhua syyllisyydestäsi tai kuunnella, mitä sinulla olisi puolustukseksesi sanottavaa. Olen vain vakuutettu, että sinä olet minut pettänyt. Mutta ainakin nyt sinun täytyy minua totella. Kummituspuvussasi pitää sinun yöllä kello kahdentoista aikaan hiljaa hiipiä siihen huoneeseen, jossa Stella tulee makaamaan. Ilmapuntari on melkoisesti laskenut, nyt jo vähän sataa tihuuttaa ja pian puhkeaa myrsky raivoamaan. Pyydän vieraitamme jäämään yöksi ja toimitan asian niin, että Stella saa yösijansa siinä huoneessa, jossa on sala-ovi ja joka muutoinkin on sopivin vieraita varten. Maisterin mentyä levolle, menen itse avaamaan pienen oven, jonka olen pyytänyt häntä pitämään lukittuna, estääkseni sinua unissasi siitä kulkemasta. Sitten pistäydyt huoneeseeni saamaan sellaiseen nesteeseen kastetun pensselin, joka ei tapa heti paikalla, vaan vitkalleen ja varmasti. Tällä pensselillä sivelet tytön kauniita huulia ja sitten palaat samaa tietä kuin olet tullutkin. Jos hän sattuisi olemaan hereillä ja näkemään sinut, niin hän joko pelosta käy puhumattomaksi, jolloin aivan hyvin voit toimittaa tehtäväsi, taikka hän kirkaisee, jolloin sinun tyhjin toimin on peräytyminen, joutumatta kuitenkaan mihinkään vaaraan, koska hän tietysti luulee sinua aaveeksi. Jos onnistut, saat palkkioksesi suurimman Ristilään kuuluvan talon.
Kun v. Nit ei kohta vastannut, vaan aikoi tarttua lasiin, esti vapaaherra hänet siitä:
— Seis, mies! Tuo ei tällä kertaa tule kysymykseen, sehän pilaisi koko suunnitelman. Ymmärrätkö?
— Ymmärrän kyllä, että sinä olet kaikista paholaisista pahin. Pelkästä epäluulosta, koska tuo nuori, viaton tyttö sattuu olemaan erään toisen näköinen, tahdot hänet murhata. Ja jotta et itse joutuisi vaaraan, käytät minua aseenasi. Mutta minä en ryhdy sellaiseen.
— Silloin sinusta jo tästä päivästä alkaen tulee keppikerjäläinen
— Jos minusta tulee kerjäläinen, niin samalla sinäkin joudut vankilaan.
Minulle se jo silloin onkin yhdentekevää.
— Oma tunnustuksesi sekä todistukset, mitkä sinulla on tarjottavana, eivät riitä saattamaan minua, vaan yksistään sinut vankeuteen. No, suostutko suunnitelmaani?
Herra v. Nit ei vastannut, vaan näytti miettivän asiaa. Mutta samassa kun vapaaherra silmänräpäykseksi käänsi päänsä pois, sieppasi toinen rommipullon ja ennenkuin vapaaherra ennätti tempaista sen hänen kädestään v. Nit oli jo ehtinyt ryypätä siitä pitkän kulauksen. Vapaaherra ällistyi niin, ettei ensi aluksi saanut sanaakaan suustansa. Herra v. Nit, johon tuo juovuttava juoma jo oli vaikuttanut, niin että hänen puheensa oli vain epäselvää lepertelyä, sanoi mokeltaen:
— Nyt en enää pysty mihinkään, vaikka kuinka tahtoisin. Ymmärrättekö, herra vapaaherra?
Tämä huomasi hänen todellakin olevan niin humalassa, ettei enää kelpaisi mihinkään. Mutta peläten, että hän ehkä kuitenkin kykenisi asian ilmoittamaan taikka asianomaista varoittamaan, otti vapaaherra pullon ja, kallistaen sen v. Nitin suuhun, sanoi:
— Näen kyllä, ettet enää kelpaa mihinkään. Parasta siis, että hotkaiset loputkin. Toinen kulaus ehkä maistuu ensimäistä vielä paremmalta.
— Niinkuin sanoin, änkytti v. Nit — ensimäisen ryypyn otin hyvää sillä tar… tarkoittaen… en suinkaan sinun tar… tarkoitustasi varten, hm, hm… älä sitä luu… luulekaan. Tämän otan, koska se mais… maistuu niin mai… mainion hyvältä.
Pian hän nukkui kuin kivi. Sen nähdessään vapaaherra mutisi:
— Nyt et kykene mihinkään. Makeaa unta!
Hän palasi kukkatarhaan ja katkaisten erään syyskukan puhui itsekseen:
— Tämän annan Stellalle. Edellinen suunnitelmani olisi ollut parempi, mutta kelpaa se tämäkin.
Tihkusade oli muuttunut rankkasateeksi ja hän läksi sisään vieraittensa luokse.
* * * * *
Vapaaherran läsnäolo oli vaikuttanut kaikkiin vastenmielisesti. Hänen mentyään tuntui ikäänkuin kivi olisi vierähtänyt heidän rinnaltaan.
Harald ja Irene lauloivat dueton. Pastori ja Stella istuivat vierekkäin kuunnellen ihastuneina laulua. Tietämättänsä Stella puristi pastorin kättä.
Kuinka tämä silloin tunsikaan olevansa onnellinen! Kuitenkaan ei hän vastannut tytön kädenpuristukseen.
Laulun päätyttyä Stella sanoi:
— Ennen maailmassa… niin, Erkki sen kyllä tietää… osasin minäkin vähän näppäillä kitaran kieliä ja se on niiltä ajoilta ainoa asia, jota ilolla muistelen. Toimittaisitteko minulle sellaisen soittokoneen? Eihän se soi yhtä kauniisti ja täyteläisesti kuin piano, mutta laulun säestykseksi sen sävelet sopivat melkein yhtä hyvin, vaikka kuulostavatkin surullisemmilta.
Pastori, joka oli hyvin mieltynyt soittoon, vaikka ei itse ollut sitä harjoittanut, ei tähän saakka ollut siitä Stellan kanssa keskustellut. Mutta nyt hän oikein innostui, kuvitellessaan kuinka ihanaa olisi kuulla Stellan laulavan kitaran säestyksellä ja lupasi heti hankkia sellaisen. Sillä vaikka Stella olisi pyytänyt häneltä vieläkin tarpeettomampaa kapinetta, niin hän ei olisi hennonut sitä kieltää.
— Harald kyllä opettaa sekä Erkkiä että minua laulamaan ja hänen tullessaan sitten Irenen kanssa meille, me laulamme heille, niinkuin he nyt ovat laulaneet meille. Eivätkä he ensinkään naura, vaan vieläpä kiittävätkin meitä!
Harald oli mielissään siitä, että Stella halusi Erkin laulutoverikseen. Ei hän oikein käsittänyt syytä siihen, mutta iloiseksi ainakin muuttui hänen mielensä. Erkkikin oli onnellisen näköinen ja myhäili.
Irene ehdotti, että mentäisiin puistoon kävelemään, mutta sitten vasta surulla huomattiin, että taivas oli mustassa pilvessä ja että jo satoikin. Täytyi siis jäädä sisään odottamaan, kunnes sade mahdollisesti lakkaisi.
Kaunis ilma oli pettänyt pastorin, niin ettei hän kotona ollut tullut sanoneeksi, että häntä lähetettäisiin hevosella noutamaan, jos sattuisi sade tulemaan. Eikä hänen tehnyt mieli pyytää hevosta vapaaherraltakaan, koska tiesi hänet hyvin araksi hevostensa puolesta. Kun vapaaherra sisälle palattuaan suvaitsi ehdottaa, että he jäisivät sinne yöksi, niin ei siis hänellä eikä Stellalla ollut mitään sitä vastaan.
Loppu iltaa kului erittäin hauskasti. Vapaaherra esiintyi niin kohteliaasti ja huvittavasti, että hänen läsnäolonsa ei enää tuntunut ensinkään painostavalta. Stella ei tullut hyväksi ystäväksi ainoastansa pikku Ullan ja Solmun, vaan myös Aleksin kanssa, vaikka tämä, kuten kaikki neljän-, viidentoista vaiheilla olevat pojat, suuresti ujosteli nuoria naisia. Stella käyttäytyi niin iloisesti ja kainostelematta, ikäänkuin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään, mikä suuri ero oli hänen oman, tietämättömän syntyperänsä ja näiden lasten korkean sukuperän välillä. Ja varmaa on, ettei hän tullut sitä muistaneeksikaan.
Itse vapaaherrakin näytti mieltyneen Stellaan, niin että tarjosi hänelle äsken katkaisemansa kukkasen. Mutta nyt ei Stella käyttäytynytkään aivan luontevasti, koska ensin kysyvästi vilkaisi pastoriin, ennenkuin otti sen vastaan.
Vapaaherra huomasi sen ja sanoi:
— Ettehän toki pelkää minua! Vai kuinka, Stella neiti?
— En juuri pelkääkään.
— Vastauksenne ei ainakaan ole ylen imartelevaa laatua, naurahti vapaaherra ja kääntyi puhelemaan pastorin kanssa.
Illallisen syötyä pastori ja Harald läksivät ullakkokamariin. Vapaaherra oli näet otaksunut pastori Ortmanin parhaiten viihtyvän siellä, ja niin olikin laita.
— Näetkö, mitä minulla on tässä? sanoi Harald ja veti esille laatikon, jossa oli kitara.
— Oikeinpa Stella arvasi, koska näytät osaavan tuotakin soittaa.
Tarkoitatko, että hän ensi aluksi saisi tämän lainaksi?
— Joksikin ajaksi vain, vastasi Harald hymyillen. Pastori ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja nyökkäsi myöntäen päätään.
Samaan aikaan tytötkin hiljakseen pakinoivat keskenänsä. Siihen otti tuon tuostakin osaa rouva Orrberg, jonka huone oli aivan Irenen huoneen vieressä ja jolla oli tapana aina illallisen syötyä keventää talouspuuhista ja piikojen huolimattomuudesta väsynyttä mieltään, kertomalla milloin niistä, milloin nuoruutensa ajoista. Toisinaan hänellä kuitenkin oli hauskempaakin tarjottavatta, koska hän oli vähinsä lueskellut ja vieläkin sunnuntai-iltapäivisin lueskeli romaaneja, vaikka ei kerrallaan saanut monta sivua luetuksi, niin että yhden kirjan lukeminen joskus kesti kokonaisen vuoden.
— Vai sinisessä kamarissa sinä tuletkin nukkumaan, sanoi Irene — ja ihan yksin.
— Luuletko minun pelkäävän? vastasi Stella. Onhan sinun ja minun huoneeni välinen ovi avoinna ja vielä ovi rouva Orrberginkin huoneeseen.
— Tarkoitatte kai vapaaherrattaren huonetta, huomautti rouva Orrberg, joka oli hyvin arka vapaasukuisen herrasväkensä arvosta ja piti sitä loukkauksena, kun Stella oli sanonut "minun huoneeni". Eikä hän vielä ollut oikein selvillä siitä, miltä kannalta Irenen tuttavallinen suhde Stellaan olisi käsitettävä.
— Mutta entä jos sänkyvaatteet olisivat nihkeitä, niin että voisit kylmettyä, Stella hyvä! Anna minun maata siellä, minä olen kestävämpi.
— Niinkö luulet, vastasi Stella hymähtäen. Et siis näy muistavan kaikkia niitä vaivoja, joista olen sinulle kertonut ja kuinka kaikin puolin olen saanut kärsiä. Sellaiseen minä olen paremmin tottunut kuin sinä, jatkoi hän, hiukan ylvästellen muistoistaan, jotka muutoin tavallisesti saattoivat hänet murheelliseksi.
— Mitä turhia te kinastelette! Eikö neiti Irenen ole parasta maata omassa sängyssään pikku Ulla neidin kanssa ja Stella neidin siellä, missä hänelle on sija valmistettu. Kun minä olen pitänyt siitä huolen, ei kenenkään tarvitse pelätä nihkeitä liinavaatteita.
Rouva Orrbergin oli vapaaherra käskenyt valvoa järjestystä, johon myös kuului, ettei Irenen ja Stellan sallittaisi harjoittaa sellaista vallattomuutta, että he toisten nuorten tyttöjen tapaan saisivat koko yön turhia lörpötellä.
— Mutta sinähän nukut ensi yötä täällä, väitti Irene — ja luultavasti pelkäät olla yksinäsi, vaikka ovi minun huoneeseeni onkin avoinna. En soisi sinun pelkäävän.
— Aikooko neiti saattaa koko talon pahaan huutoon, vai oletteko todellakin niin arka, että pelkäätte, nukkuessanne ensi yötä vieraassa paikassa?
Enemmän rohkaistuna Irenen hänelle osoittamasta ystävällisyydestä kuin rouva Orrbergin nuhdesaarnasta, oli Stella jo siirtymäisillään siniseen huoneeseen, kun pikku Ulla, joka keskustelun aikana oli herännyt ja ääneti sitä kuunnellut, äkisti nousi sängyssä istumaan ja sanoi:
— Minä tahdon nukkua Stellan kanssa. Pidän kyllä kauheasti isosta siskostakin, mutta hänen kanssansahan aina saan maata. Nyt tahdon nukkua Stellan kanssa.
— Niin saatkin, pikku Ulla. Kas niin, Stella, riisu nyt ja suutele minun sijastani Ullaa. Vaikka voinhan itsekin sen tehdä. Hyvää yötä!
Rouva Orrbergilla, joka ehkä pelkäsi vapaaherraa vielä enemmän kuin rakasti Ireneä, ei enään ollut mitään sanomista, kun hän näki Irenen näin päättävästi käyttävän pikku Ullan päähänpistoa hyväkseen. Arvelipa hän sitäpaitsi, ettei vapaaherra saisi sitä tietää, koska hän aikoi kieltää tyttöjä siitä kertomasta.
Yleensä Stella vaipui uneen hyvin pian, saatikka sitten nyt, kun hän oli kävellyt niin pitkän matkan. Kotona hän tavallisesti paneutui maata jo yhdeksän ja kymmenen välillä, ja nyt oli kello jo kymmenen. Pian hän näki unta kauniista, valkoisista enkeleistä, jotka olivat hänen vieressään nukkuvaa pikku enkeliä vielä ihanammat.
Irene ei saanut unta yhtä helposti. Hän ei ennen ollut maannut tässä huoneessa, jossa hänen äitinsä oli kuollut. Sellainen muisto ei ole omiansa unettamaan, ei ainakaan sellaisena yönä kuin tämä. Oli juuri ollut täysikuu, mutta kun taivas oli pilvessä, ei kuutamostakaan ollut suurta apua. Ulkona satoi ja tuuli vonkui ja humisi. Salamat tuon tuostakin himmeästi valaisivat huonetta, jonka ikkunat olivat peitetyt paksuilla verhoilla.
Irene makasi siis hereillään, muistellen kaikellaisia pieniä ja mitättömiä asioita, jotka kuitenkin olivat hänelle suuren arvoiset. Muistipa hän senkin kerran, kun Harald oli sanonut että hänestä Irenen nähdessään tuntui ikäänkuin yölliset pilvet olisivat antaneet sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ja Irenen silloin sanoessa: Te imartelette minua, hän oli vastannut: vain tämän ainoan kerran. Tämä vastaus oli lrenelle niin mieluisa, kun se todisti hänen täyttä totta tarkoittavan. Ja lupauksensa hän oli uskollisesti pitänyt, sillä sittemmin ei hän ollut häntä imarrellut. Mutta miten lienee ollutkaan, Irene oli kuitenkin pahoillaan siitä ettei hän ollut rikkonut lupaustansa. Tyttö olisi niin mielellään suonut, että hän vieläkin olisi häntä imarrellut.
Tämä pani hänet miettimään ja hän kysyi itseltään: rakastanko häntä? Tuota samaa oli hän usein ennenkin kysynyt ja saanut vastaukseksi empivän: en. Mutta tällä kertaa tykytti hänen sydämensä entistä kovemmin ja nyt hänen täytyi samaan kysymykseen vastata myöntäen. Ja sitä seurasi toinen kysymys: rakastaakohan hänkin minua? Kainosti hän vastasi tähän kysymykseen: kenties!, ja ikäänkuin asia sillä olisi ollut taattu hän miltei tietämättänsä teki vielä kolmannenkin kysymyksen: Pääsemmeköhän koskaan nai…? Mutta samassa hänen mieleensä muistui v. Assar ja hän säikähti. Hän muisti vielä isänsäkin ja pelästyi yhä pahemmin. Ihanat tuulentuvat, joita hän niin kevyesti ja vaivattomasti oli rakennellut, sortuivat samassa maahan.
Sydämen ankara sykintä pani hänen ajatuksensa sekaisin ja hänen päänsä oli täynnä epäselviä mielikuvia. Sänky esirippuineen tuntui hänestä haudalta, johon hän oli elävältä haudattu. Tämä ajatus oli vähällä tukahuttaa hänet, hän hyppäsi pois vuoteesta, puki ylleen ohuen yöpuvun ja meni lähimmän akkunan luo. Saadakseen vähän enemmän valoa huoneeseen hän veti rulla-akuttimen ylös ja istahti akkunan viereen, haihduttaaksensa ajatuksiaan pilvien ja salamain katselemisella.
Mutta kun se ei onnistunut, siirtyi hän toisen akkunan luo, kiertämättä kuitenkaan akutinta ylös. Hän vain pisti pienen päänsä akkunan ja akuttimen väliin ja alkoi katsella ulos niinkuin äskenkin. Ja nyt se onnistui paremmasti.
Ensin hän kuitenkin kuunteli viereisissä huoneissa makaavien hengitystä ja erotti selvästi jokaisen hengityksen erikseen. Vaikka rouva Orrberg makasi kauempana kuin muut, kuului hänen hengityksensä kovemmin kuin toisten, sillä hän kuorsasi nukkuessaan. Pikku Ullan hengityksen Irene tunsi hyvin: se kuulosti hiljaiselta ja ikäänkuin vähän sortuneelta. Stella taas hengitti hiljaa ja tyynesti.
Stellasta ajatukset väkisinkin siirtyivät Haraldiin, mutta kun samassa salama leimahti, valaisten taivaanrannan tulipunaisella hohteella, niin hän taas unohti Haraldin ja rupesi harkitsemaan tuon luonnonilmiön syytä ja alkuperää. Irenen fysiikan-tiedot eivät suinkaan olleet perinpohjaisia, mutta hän oli kuitenkin joskus lukenut jonkin kirjasen, jossa näitäkin asioita kosketeltiin.
Hän muisti jonkun sanoneen tämän välähdyksen johtuvan sangen etäällä tapahtuneesta ukkosenpurkauksesta, jonka jylinää emme kuule, mutta jonka hohteen erotamme tummalla yötaivaalla. Toiset arvelevat, että salaman saavat aikaan ilmassa palavat ainekset, joko sähkön vaikutuksesta tai ilman sitä. Kumpi käsitys lienee oikea? Luulta, että milloin toinen, milloin toinen on oikeassa.
Nyt hän kuuli Stellan hengittävän vähän kovempaa. Irene siirtyi pois akkunasta ja asettui istumaan sen vieressä olevalle tuolille. Stella puhui unissaan:
— Se sopii mainiosti. Harald ja Irene.
Noin hän varmaankin oli puhuvinaan pastorille. Ja kuinka se olikaan
Irenestä mieluista!
Kauvan hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa iloita niistä suloisista tunteista, joita Stellan unissaan puhuminen hänessä herätti, sillä kohta sen jälkeen hän oli kuulevinaan, että jotakin ovea hiljaa avattiin. Hän katsahti sinnepäin, mistä tämä ääni kuului, ja näki huoneen perimmäisessä nurkassa seinän avautuvan.
Huone oli pitkä ja kapea nurkkahuone, jossa oli kolme ikkunaa, mitkä kaikki olivat pidemmällä seinällä, joka oli osa rakennuksen päädystä. Tähän kuuluivat myös nuo toisessa kerroksessa olevat kaksi makuuhuonetta, joista jo olemme puhuneet. Sänky oli lyhyemmällä seinällä, mikä taas oli osa rakennuksen pääsivua. Irene istui siis sen akkunan vieressä, joka oli lähimpänä Stellan makuuhuonetta. Ja viistoon hänestä hän nyt näki seinän ikäänkuin aukenevan.
Aukosta astui sisään haamu, joka sai hänen verensä hyytymään. Ulkomuodoltaan se voitti kaikki pahat peikot ja aaveet, joista hän lapsuudessaan oli kuullut kerrottavan. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena Irene istui loukossaan, voimatta huutaa tai liikahtaa paikaltaan. Hän voi kuitenkin katsella ja silmillänsä seurata aaveen liikkeitä, sillä ikkunasta, jonka akuttimen hän oli kiertänyt ylös, tuli sen verran valoa, että hän saattoi erottaa kaikki.
Haamu astui vuoteen luo ja, vedettyään verhot syrjään, näytti hakevan sieltä jotakin. Sitten hän veti verhot jälleen sängyn eteen ja näytti olevan kahdenvaiheilla, mitä nyt olisi tehtävä. Yht'äkkiä valaisi salama huoneen ja nyt se huomasi Irenen, joka oli istunut piilossa pimeässä nurkassa. Nopeasti se lähestyi tuota valkoista esinettä, jonka se oli havainnut.
Mutta silloin Irene tointui. Yhdellä harppauksella hän syöksyi Stellan huoneeseen. Ovi, jonka hän paiskasi jälestään kiinni, pelasti hänet kaikesta vaarasta, kun sen avain oli hiljakkoin kadonnut.
Kovasti kirkaisten vaipui Irene pyörtyneenä lattialle. Nyt vasta hän oli voinut huutaa.
— Mitä siellä, mikä on hätänä? kysyi unenhorroksissa rouva Orrberg — oliko se Irene neidin ääni? Mitä on tapahtunut?
— Ei mitään muuta, kuin että näin pahaa unta, vastasi Irene, virottuaan tainnoksistansa.
— Enkö varoittanut teitä sinne menemästä? Kun tiesi olevansa niin perin arka, niin mitä tarvitsi ryhtyä sellaiseen! Oma syy, kuka käski mennä!
— Tule tänne meidän viereemme, Irene kulta! Mahdumme kyllä, yksi kummallekin puolelle pikku Ullaa, kuului Stellan ääni.
Irene ei vastannut heti, vaan näkyi miettivän. Vihdoin hän vastasi:
— Niinkuin tahdot, Stella! Mutta sinun täytyy maata seinän puolella.
— Koska sinä tottelet minua, niin minäkin tottelen sinua, vastasi
Stella.
Väsymys, joka aina seuraa suurta mielenliikutusta, vaikutti, että Irene ennen pitkää vaipui syvään uneen.
* * * * *
Irene heräsi kuitenkin ennenkuin Stella, joka, valvottuaan tavallista hiukan myöhempään, nyt aamulla veteli unia sitä pidempään. Surumielin Irene katseli häntä ja Ullaa, jotka niinkuin kaksi enkeliä makasivat siinä vierekkäin.
Sen, että rouva Orrberg jo aikoja sitten oli noussut, ymmärtänee jokainen emäntä, joka suvaitsee lukea tätä kertomusta. Kukaan ei siis huomannut, että Irene jo kello seitsemältä poistui huoneesta.
Rohkeasti hän astui huoneeseen, jossa alkuyöstä oli maannut, ja kauan tutkittuaan hän löysi pienen salaoven. Vaikka hän usein oli ollut tässä huoneessa, niin ei hän koskaan ennen ollut sitä huomannut, mikä osoitti, että tämä salaovi oli hyvin taitavasti seinään sovitettu.
— Siis se ei ollutkaan mikään aave, arveli Irene itsekseen — sellaiset eivät tarvitse ovia. Ihminen se vain oli.
Hänen täytyi mennä muutaman huoneen läpi, ennenkuin tuli saliin. Kaikki pahat ajatukset poistaaksensa, hänen teki mieli soittaa.
Saliin tultuaan hän kummastukseksensa näki Haraldin, joka oli tullut porstuanpuoleisesta ovesta. Irene ei tietänyt, että Harald oli pyytänyt vapaaherralta luvan saada joka aamu kello seitsemästä kahdeksaan, ennenkuin hänen opetustuntinsa alkoivat, tulla alas saliin soittamaan.
— Näytte ihmettelevän, että minä olen täällä. Jo neljänä päivänä olen ollut täällä joka aamu.
— Sitä en ole kuullut. Tulin tänne samassa tarkoituksessa kuin ehkä tekin… tulin soittamaan.
— Siitä syystä kai olitte niin epäkohtelias, että jätitte vieraanne yksin?
— Hän nukkuu vielä.
— Mutta olen kuullut, ettette koskaan nouse näin varhain. Miksikä nyt?
— Älkää olko niin utelias, sanoi Irene, silmäillen nuottilehteä.
— Vain tämän yhden ainoan kerran, vastasi Harald.
Kuullessaan tämän vastauksen, joka muistutti hänelle erästä toista kertaa, Irene tunsi veren nousevan poskilleen. Hän joutui siitä hämilleen ja aikoi rientää pois salista, mutta Haraldin rukoileva ääni esti hänet menemästä.
— Älkää nyt vielä menkö. Älkää toki, hyvä Irene neiti!
Haraldin ääni oli niin rukoileva ja neidiksi puhutteleminen, joka muutoin tavallisesti poistaa kaiken tuttavallisuuden, vaikutti Ireneen kummallisella tavalla, vaikka se ei ollut edeltäpäin mietittyä.
— Eihän teillä olekaan minulle mitään sanottavaa, sanoi hän, koettaen kääntää asian leikiksi, koska Harald ei näyttänyt aikovan katkaista äänettömyyttä.
— Ei olekaan. Mutta jos uteliaalla kysymykselläni vähänkään loukkasin teitä, niin pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi.
— Ei, ei, enhän minä sitä tarkoittanut, vastasi Irene. Vastustamattoman halun pakoittamana hän sitten jatkoi:
— Onkohan mielestänne siinä mitään pahaa, että nuori tyttö, jolla ei tähän asti ole ollut ketään, johon turvautuisi, hädässään uskoutuu sellaiselle, johon hän voi luottaa? Näen silmistänne, että vastaatte: "ei". Mitä minulla on sanottavaa, ei kentiesi ole niinkään tärkeätä, mutta ainakin olette te ainoa, jolle uskallan sen ilmoittaa. Toivon, että minua oikein ymmärrätte ja… annatte minulle anteeksi.
Ja nyt kertoi Irene yön tapaukset, Iisäilemättä mitään, kertoen asian sellaisenaan ilman selityksiä ja arveluja.
Harald tarttui hänen käteensä, puristaen sitä lämpimästi, ja kun hän tiesi pastorin pian tulevan hänen soittoaan kuuntelemaan, niin hän palasi ullakkokamariinsa,' jotta hänen ei tarvitsisi soittaa, kun se ei nyt häntä haluttanut. Pastori istui piirrellen paperille erästä nimeä, jota hän näytti Haraldille. Mutta kun tämä ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, niin pastori kysyi, mitä hän nyt ajatteli.