Erik Wegenerin sisu nousi, mutta hän hillitsi itsensä.
— Ja sitten se käski sanoa, — lopettaa isäntärenki, —… tiedä häntä, ilkeänkö sanoakaan… niin, että eipähän koske köyhään.
Erik Wegenerin hampaat kirskahtivat yhteen ja kopea sana pyörähti hänen huulillaan. Isäntärenki saisi mennä takaisin Hannukselaan heti, tuossa paikassa. Mutta samalla hän muisti, mikä hän on niin omissa kuin Hannukselan ja kaikkien muidenkin silmissä: vaivainen, köyhä raukka, joka yritteli muiden hyväksi. Olkoonpa, ettei omasta syystä. Ja häneen meni ennen tuntematon nöyryyden ja kiitollisuuden tunne. Hänen piti rypistää kulmansa ja puristaa huulensa yhteen, ettei toinen huomaisi, että häntä itketti.
Rahat tarvittiin Peuraniemessäkin kovin kipeästi.
XIV
Alkaa kesä kallistua syksyksi ja koivujen lehdet käyvät entistä tummemmiksi ja valmistautuvat kellastumaan. On vain kysymys päivistä. Peuraniemeen on tullut agronoomi, joka päiväkaudet isännän kanssa arvioi ja suunnittelee. Kuuluu olevan isännän, herran, entisiä vanhempia koulutovereita, Arvo Helin nimeltään. Heinä on tehty ja elonleikkuuta ajatellaan. On Peuraniemessä nyt komentoa, on totisesti.
Ja muutamana päivänä tulee metsäherra. Kulkee viikkokaudet metsissä, räknää ja rateerailee ja on tärkeän näköinen. Kaikki vain yhteen rytäkkään. On se, Peuraniemen nuori herra, liemessä, harvoin kotona näkyy ja sanoja on silloinkin vähän, ja käynti kumara ja miettiväinen. Löivät koko suvun surut Peuraniemen nuoren herran niskaan, löivät pitkän ilon perästä.
Mutta tulee niitä suruja enemmänkin. Katsokaapas, Gunilla-neidillä, ylpeällä tyttärellä, on myöskin salaisuutensa, hienot salaisuutensa, josta eivät äiti ja sisar saa osaa. Nyt hän ei enää lue runokirjoja, ei kirjoita kirjeitä, sillä niihin ei enää tule vastausta, ei maalaa tauluja, sillä värit ovat kalliita eikä hänen ylpeytensä salli rasittaa veljeä, eikä istu flyygelin ääressä, sillä sen on sisar vallannut. Vaan illanhämyssä hän menee jokirantaan ja katselee sen sameaan, syvään veteen, joka hitaasti, ikäänkuin varoen ja suuria salaisuuksia säilytellen virtaa eteenpäin. Ja kun hän aikansa on seisonut jokirannassa, kiipeää hän hameitaan kannatellen takaisin puistoon ja istuu siellä, sen kaikkein syrjäisimmässä sopessa, lehtimajassa, missä palveluksensa suorittanut myllynkivi tekee pöydän virkaa.
Näin hän tekee koko syyskesän, ja muutamana iltana hän kohtaa Esterin, Peuraniemen emännän, Hannukselan tyttären. Ensin hän aikoo kiiruhtaa syrjään ja antaa tietä, mutta muuttaakin sitten jostakin mielijohteesta päätöksensä.
— Iltaa, — sanoo hän, niinkuin olisivat tuttavia, jotka jo päivemmällä ovat tavanneet kerran.
Ilta alkaa jo hämärtää, eikä hän huomaa, kuinka Hannukselan tyttären hiukan esiinpistävä alahuuli värähtää ja silmäluomet rävähtävät ikäänkuin että "saapa nähdä, mitä sieltä nyt oikein tulee". Hannukselan tytär on koko sen ajan, minkä on Peuraniemessä emännöinyt, odottanut.
Mutta Gunilla-neiti puhelee hiljaisella ja lempeällä äänellä ja ikäänkuin jollakin tavoin masentuneena.
— Te viihdytte sentään täällä? — kysyy hän. — Vaikka täällä on niin surullista.
Hannukselan tytär katselee kotoaan vilkkuvaa tulta ja vastaa, että tietystihän hän viihtyy. Ja kenties suruistakin päästään joskus.
— Uskotteko te todellakin? — kysyy Gunilla-neiti.
— Uskon.
— Mutta siihen kai menee kovin kauan?
— Mahdollisesti siihen menee kauan.
Ja Hannukselan tytär katselee taas kotoaan vilkkuvia tulia. Nyt on kaksi muuta kirkkaampaa ikkunaa alakerrassa. Tupakamarin ikkunat. Isä on tullut sisälle, istuvat äidin kanssa ja puhelevat. Lempeä kiilto nousee Hannukselan tyttären silmiin, ja Gunilla-neiti, joka nyt ensi kerran tarkkaa Hannukselan tytärtä läheltä, on sitä mieltä, että nuo kasvot ovat kauniit ja rauhalliset. Joskus, ajattelee hän, ne voivat olla kuin äsken kuolleen kasvot.
— Sitten kai te olette hyvin onnelliset, — jatkaa hän.
Hannukselan tytär naurahtaa väkinäisesti, niinkuin näyttää.
— Minä luulen, että me nyt jo olemme onnellisia, — vastaa hän.
— Kaikesta huolimatta?
— Niin.
Se on nyt Gunilla-neidin osa. Hän saa kuulla, että "me nyt jo olemme onnellisia". Hän tulee liikutetuksi, ja kyyneleet alkavat virrata pitkin poskia. Hannukselan tytär katsoo häneen ihmetellen ja vetäytyy kuoreensa.
— Suotta itkette, — sanoo hän. — Minulle ainakaan ette ole mitään tehnyt, jota en jo olisi antanut anteeksi.
Kuta enemmän Gunilla-neiti katselee veljensä vaimoa, sitä rajumpina tunkeutuvat etualalle hänen omat, salaiset mietteensä. Ja kuta selvempinä ja rajumpina ne esiin purkautuvat, sitä vuolaammiksi paisuvat kyynelvirrat. Lopuksi hän purskahtaen heittäytyy veljensä vaimon, puoleksi tuntemattoman ihmisen kaulaan.
— Älkää nyt, — sanoo Hannukselan tytär. — Ei se kannata.
Mutta Gunilla-neiti nyyhkii ja purskuttaa.
— Minä olen niin onneton, niin onneton, kuiskaa hän toisen kaulaan.
Ei Hannukselan tytär saata irtautuakaan hänestä. Silittää kättä ja koettaa keksiä sanoja.
— Suotta, — puhuu hän, — teette itsenne onnettomaksi. — Sellaista ei kannata surra, sanoo hän taas hetken kuluttua asiallisesti, Frans Erikssonia ajatellen. — Hyvä, että menee.
Se on nyt Hannukselan tyttären, veljen vaimon, kylmä ja harkittu mielipide. Mutta toisella on omat, salaiset syynsä, usein esille tulevat ja laadultaan varsin yleiset, mutta jokaisen uuden henkilön kohdalla uudet ja häpeälliset. Ja hän nyyhkyttää yhä. Hänen sydämensä on ruvennut vuotamaan ja se vuotaa yli äyräittensä.
— Oi, te ette tiedä kaikkea, — nyyhkyttää Gunilla-neiti.
Hannukselan tytär arvaa ja hätkähtää. Kasvojen piirteet kovenevat, ja kovenee myöskin jotakin hänen sisässään: vai jo minä nyt kelpaisin rippi-isäksi. Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa lientyvät, povi värisee ja kyynel nousee hänenkin silmänurkkaansa. Eihän tuo toinen häneltä mitään tahtonut, itki vain omaa surkeuttaan.
— Mitäs… — sanoo hän jäykästi, mutta puristelee kädessään olevaa kättä. — Ettehän te ole ensimmäinen ettekä ainoa… Kun kerran tulee, niin kannettava on. Eikä teidän kunnianne, sanoisinko, riipu siitä asiasta…
Näin puhuu Hannukselan tytär miehensä sisarelle ja kiertelee hänen kanssaan pitkän illan pimeätä puistoa. Puhelee hiljaa ja järkevästi kuten vieraalle ihmiselle ja kuitenkin samassa harvaan ja sydämellisesti kuin vanhimmalle ja rakkaimmalle ystävättärelleen.
— Älkääkä nyt suotta päiviä itseänne kiusatko älkääkä ennen aikojaan antako muiden huomata… Kyllä minä koetan järjestää…
Kiertelevät pitkin iltaa ja puhelevat, ja kun Gunilla-neiti menee ylös, on hän tyyni ja rauhallinen ja kiitollinen. Hänhän oli monet pitkät illat katsellut eteenpäin virtaavaa, mustaa vettä.
Mutta kun Erik Wegener saa kuulla asiasta, kirkaisee hän raivosta, puristaa päätänsä ja syöksyy ovesta ulos.
— Herra Jeesus! Tämä vielä kaiken kurjuuden kruunuksi!
Vasta puolen yön seutuvilla hän tulee takaisin. Hän on silloin rasittunut ja kalpea, ja otsa on hikinen ja hiukset takussa aivan kuin hän olisi tehnyt raskaan päivätyön, mutta muuten hän on väsyneen rauhallinen. Mikäpä Gunilla-raukkakaan oli muuta kuin ihminen ja oma sisar, myötätuntoa tarvitseva vielä lisäksi. Esteri oli ollut aivan oikeassa.
XV
Frans Eriksson on rikkaan miehen ainoa poika, ja hänellä on siis niinsanottua tulevaisuutta. Mutta hänen naimiskaupastaan Gunilla Wegenerin kanssa ei voi tulla mitään. Sehän on selvää.
Oikeastaan hänen matkansa Peuraniemeen on aivan tarpeeton, sillä siellä tiedetään jo kaikki se, mikä on välttämätöntä tietääkin, vaikk'ei hän itse ole mitään selvää ja lopullista ilmoittanut. Hän on vain vaiennut. Mutta kun hän nyt on lähtenyt liikkeelle, on se tapahtunut kahdestakin syystä. Ensinnäkin hän tuntee pientä omantunnon kolkutusta povessaan ja toiseksi hän hinnalla millä tahansa tahtoo pelastaa maineensa. Hän on neuvotellut vanhempiensa kanssa ja hän on opetellut läksynsä ulkoa, mutta siitä huolimatta hän tuntee epämääräistä pelkoa ja levottomuutta, kun hän lähestyy Peuraniemen pääportaita ja alastonta lasiverantaa. Lopuksi hän kuitenkin voi ottaa vakavan ilmeen, melkeinpä hymyilläkin itsekseen. Tyhmyyksiä ja harha-askeleitahan tapahtuu elämässä kaiken lopultakin niin paljon. Sitä paitsi… kun tällainen piinallinen tapaus… hän tulee aineellisesti avustamaan Gunillaa niin paljon kuin voi.
Erik Wegener ei ollut itsekseen kuvitellut, että hän enää koskaan näkisi Frans Erikssonia. Kun hän nyt näkee hänen rauhallisesti kävelevän Peuraniemen puistokujaa päärakennusta kohden, menee häneen jäätävä kylmyys ja hänen ensi aikomuksensa on kylmästi palauttaa hänet ovelta. Mutta kun Frans Eriksson sitten astuu sisään, on Erikillä ladattu revolveri valmiina taskussa ja hän ajattelee: kettu menee suoraan satimeen.
Kohtauksesta ei muodostu myrskyisää eikä erikoisen draamallistakaan.
Frans Eriksson kumartelee syvemmin kuin samanikäiselle tai nuoremmalleen olisi tarpeellistakaan, hymyilee hiukan hämmentyneesti ja pyytää anteeksi vaivaamistaan, melkeinpä olemassaoloaan. Sitten hän alkaa lukea ulkoläksyään, mutta kuta pitemmälle hän pääsee, sitä selvemmin hän alkaa huomata, että hän nyt on joutunut väärälle asialle.
— Vai niin, — sanoo Erik Wegener, kun hän on lopettanut. — Vai niin te olette aikonut järjestää asian.
— Niin, tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
— Miksi ette pyytänyt tavata sisartani, vaan minua.
— Tarkoitin… otaksuin helpommaksi näin. Ajattelin, että sitten, kun me ensin olemme keskustelleet, sitten kolmisin…
— Vai niin. Mutta silloin kun te solmitte välinne sisareni kanssa, ei minua tarvittu. Eikä myöskään silloin kun te hänet viettelitte.
Frans Eriksson kalpeni.
— Teillä on kyllä oikeus puhua minulle noin, — myönsi hän.
— Te myönnätte sen, ja se on hauskaa kuulla. Mutta koska te nyt tahdotte kuulla minun mielipiteeni asiassa, niin minulla on vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen on: vihille! Toinen on tämä.
Erik Wegener veti esiin revolverin ja laski sen eteensä pöydälle.
— Kun näin teidät ikkunasta, — jatkoi hän, — ajattelin ensin yksinkertaisesti käskeä teidät ovesta ulos, niinkuin lurjuksille on tapana tehdä. Mutta se olisi ollut turhaa ylpeyttä ja sitäpaitsi vääryys sisartani kohtaan. Teidät kyllä potkitaan nytkin ovesta pihalle, mutta sitä ennen lausuu pappi muutaman sanan, tahdoittepa te tai ette ja tahtoipa sisareni tai ei.
Sulhasmiehen kädet vapisivat huomattavasti, mutta hän koetti koota rohkeutensa.
— Suokaa anteeksi, — sanoi hän vaisulla äänellä, — mutta minä luulen teidän tietävän, mikä seuraus murhasta on.
— Tiedän. Lainsäädäntömme ei ole niin pitkälle kehittynyt, että se katsoisi tällaista tapausta lieventäväksi asianhaaraksi, niinkuin muistelen Ranskan rikoslain tekevän, mutta minä kärsin seuraukset kernaasti. Suokaa anteeksi tekin, mutta minä en luonnostani ole varsin puhelias. Te siis valitsette jälkimmäisen?
Erik Wegener veti hanan vireeseen.
Nyt ei Frans Eriksson tiennyt, oliko hän tekemisissä viisaan vaiko hullun kanssa. Hän oli aikaisemmin tuntenut erään Erik Wegenerin, lakitieteen ylioppilaan, hiljaisen ja rauhallisen miehen, jolla kyllä oli iloiset, odottavat silmät, mutta joka päästi ilonsa valloilleen vain kaikkein lähimmässä toveripiirissä. Tämä Erik Wegener, joka kylmästi punniten veti revolverin hanan vireeseen, oli kokonaan toinen mies. Frans Erikssonia peloitti ja kammotti.
— En ota tätä askelta omasta tahdostani, — sanoi hän.
— Kenen sitten?
— Sukuni.
— Teidän ei kannata puhua suvusta.
— Niin, — teidän käsittääksenne. Isäni…
— Suokaa anteeksi, herra Eriksson, — nyt on vain kysymys kahdesta vaihtoehdosta.
Erik Wegener otti revolverin pöydältä, ja Frans Eriksson teki valintansa.
— Tietysti minä valitsen edellisen, — sanoi hän ja koetti hymyillä.
— Omasta tahdostani minä tietysti en…
— Älkää jatkako. Olkaa sensijaan hyvä ja kirjoittakaa kirje kirkkoherranvirastoon.
Asia oli saatu alkuun, ja loppu sujui itsestään.
Frans Eriksson kirjoitti.
— Joko minä nyt saan mennä? — kysyi hän sitten.
— Ette kai. Te jäätte Peuraniemeen kolmeksi viikoksi.
Ja Frans Eriksson jäi. Peuraniemen yläkerrassa oli hylätty ja puoleksi unohdettu nurkkakamari, jota neljäkymmentä vuotta sitten oli käytetty kunnallisneuvos-vainajan mielipuolta luutnantti-veljeä varten, joka sinne oli kuollutkin. Se oli kaikin puolin lämmin ja mukava huone, paitsi että ovi oli kaksinkertainen, nurkat pyöristetyt ja ikkuna tiheällä, mutta kodikkaaksi nikkelöidyllä ristikolla varustettu. Sinne saatettiin Frans Eriksson, ja sen vastalauseen vapauden riistämisestä, jonka hän oli aikonut esittää, tukahdutti hän alkuunsa. Ajankohta ei nyt ollut sellaiselle otollinen.
* * * * *
Erik Wegener puhui, ja hänen vaimonsa puhui, mutta Gunilla-neiti vain itki.
— Mutta ymmärrä nyt, lapsi rakas, — sanoi Esteri, — että tällainen järjestely on kaikkein paras.
Gunilla-neiti tahtoi kuitenkin toisin. Antaa Fransin mennä. Hän ei tahtonut häntä enää nähdä.
— Rakastatko sinä häntä vielä? — kysyi veli synkästi, ja vaimon kasvot punastuivat.
— Voi, en, en.
Pitkiä, hiljaisia minuutteja. Sisar itki, ja vähältä ettei itkenyt
Esterikin, Hannukselan tytär.
— Tässä ei ole kysymys muista eduista kuin siitä, että lapsesi saa laillisen isän.
Sanat olivat Erik Wegenerin, mutta ääni tuntui vieraalta. Silloin sisar antautui.
— Tehkää mitä tahdotte, — sanoi hän.
Ja neljännellä viikolla oli kaikki valmista. Kirkkoherra oli utelias ja tuli itse toimittamaan vihkimisen. Hän oli samalla aikonut puhua muutamia lohduttavia ja rohkaisevia sanoja nuorelle isännälle ja hänen vaimolleen, mutta ne jäivät sanomatta. Molemmissa oli jotakin niin ynseää, että vanha kirkkoherra tunsi itsensä noloksi ja neuvottomaksi. Morsian itki koko ajan ja vastasi epäselvästi kysymyksiin, sulhanen oli valkea kuin ruumis ja vapisi. Ja todistajina olivat sisäkkö ja isäntärenki. Moista vihkimistä ei kirkkoherra kuunaan ollut toimittanut. Ihme ei ollut, että hän, missä vain sopiva tilaisuus oli, siitä kertoi.
Tuskin oli kirkkoherra saanut kunnollisesti onnitelluksi ja hyvästellyksi, kun jo Erik Wegener osoittaa vastatehdylle aviomiehelle ovea.
— Olkaa hyvä! — sanoo hän.
Frans Eriksson seisoo kivettyneenä paikallaan, huulet vavisten, nuori rouva nyyhkii edelleenkin ja menee yläkertaan.
— Se on valmis nyt, — jatkaa Erik Wegener ja avaa oven salvasta. —
Olkaa hyvä.
Peuraniemen vävy ei esittele vastalauseita, tahdottomasti hän antaa palvelijattaren auttaa päällystakkia ylleen.
— Näinkö minun pitää mennä? — kysyy hän.
— Niin. Mutta teillä on tilaisuus kirjoittaa. Hyvästi nyt!
Ovi avautuu ja sulkeutuu, ja ulkona puhaltelevat syystuulet.
— Ehkä sinä teit hänelle väärin, — sanoo Esteri.
— Tein niinkuin olin luvannut.
* * * * *
Syystuulet heittäytyvät tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi.
Oikeastaan ne ovat alkaneet jo viime viikolla ja niitä jatkuu
yhtämittaisesti. Nyt on keskiviikko ja huomenna, torstaina, otetaan
Peuraniemeen se suuri, kahdeksattasadantuhannen markan kiinnitys.
On nyt puheenaihetta pitäjällä ja lienee Hannukselallakin yksinäisyydessään miettimistä.
XVI
Kerran Erik Wegener pysähtyi ja alkoi tarkastella itseään. Joskus, keskellä kiireisiä töitä ja suunnitteluja, hän oli tullut pysähtyneeksi saman kysymyksen eteen, mutta antanut sen mennä menojaan, vieläpä sitä menoa auttanutkin. Hänellä nyt ei kerta kaikkiaan ollut aikaa sellaiseen. Hän oli kuin kello, joka on vedetty käyntiin ja joka käy, kunnes veto loppuu. Hän niinkuin kaikki muutkin ihmiset.
Minkä tähden, miksi?
Ei pidä filosofeerata asioita, joita ei kykene tajuamaan. Moni on siitä tullut hulluksi. Hän, Erik Wegener, on kai astunut valjaisiin isänsä kunnian vuoksi ja oman kunniansa vuoksi. Ja vaimonsa ja omaistensa vuoksi myöskin. Se on hänen velvollisuutensa, eikä siitä sen enempää. Maailmassa tapahtuu kaikki sittenkin auttamattoman johdonmukaisesti.
Näin hän oli sivuuttanut kysymykset, joita moni olisi pitänyt varsin tärkeinä ja suuriarvoisina.
* * * * *
Kun hänen ajatuksensa nyt, tällä kertaa, alkoivat askarrella niissä neljässä vuodessa, jotka olivat kuluneet, vaikuttivat ne enemmän tunteisiin kuin järkeen. Hän tunsi jonkunlaista salaista, ylitsepursuvaa riemua, joka vain odotti tilaisuutta saadakseen tulla ilmi. Mielikuvitus toimi ja maalaili, ajatukset hypähtelivät asiasta toiseen kuin juopuneen. Että kaikki tulisi menemään näinkin hyvin, sitä hän ei ollut osannut kuvitella, vielä vähemmin järjellisesti ajatella. Neljä vuotta yhtämittaista työtä, kaikki mennyt kuin edeltäkäsin määrätyn kaavan mukaan, tarvitsematta kertaakaan suunnitelmasta poiketa ja tarvitsematta kertaakaan kärsiä ylimääräisiä nöyryytyksiä.
Mikä hän sitten oli? Sitä hän ei osannut täsmällisin sanoin määritellä. Viidettä vuotta sitten oli hän ollut nuorukainen, joka juuri oli tullut mieheksi. Hän rakasti rytmiä ja musiikkia, tunnelmia ja kukkien tuoksua. Hän ei ajatellut, vaan hän haaveili, kuvitteli mielessään kaiken sen, minkä toivoi tapahtuneeksi tai paremminkin: tapahtuvan. Niin hän oli haaveillut omasta tulevaisuudestaan, niin itsestään ja Hannukselan tyttärestä. Sitten oli muuttumisprosessi alkanut. Sen lähtökohta oli ensimmäinen kohtaus Hannukselan isännän ja hänen välillä, se hänelle nyt selveni. Hän oli silloin vaipunut haaveelliseen suruun, mutta joka tapauksessa se oli saanut hänet ajattelemaan elävää elämää. Isän kuolema ja toinen kohtaus oli ikäänkuin ravistanut hänet hereille ja antanut hänelle määrätyt tehtävät käteen. Kuoleman olisi ensi kädessä pitänyt herättää surua, ja kai hän oli surrutkin, niinkuin hyvän isän kuolemaa surraan, mutta joku voima hänen sisässään toimi ja suunnitteli oman mielensä mukaan, eliminoiden murheen ja poistaen ulkonaisen tylsyyden, jonka suru tavallisesti joksikin aikaa surijaan tuo. Tämä sisällinen voima, jolle hän ei keksinyt nimeä, oli pakottanut hänet tekemään toisen ratkaisevan käyntinsä Hannukselaan, harmajaan linnaan, tämä sama voima oli kannustanut häntä, kun hän viileässä pankkihuoneistossa tyynesti ja asiallisesti päätteli Peuraniemen huimaavista veloista, ja tämä sama voima ajoi häntä nytkin. Missä sen alkujuuri oli, sitä hän ei, kuten sanottu, saattanut itselleen eritellä. Ehkäpä se kaikki vain oli haaveilua, joka, sen sijaan että olisi askarruttanut mielikuvitusta ja istuttanut häntä joutilaana, pani hänet liikkeelle. Niin, ehkäpä se todellakin oli ainoastaan sitä.
Ulkona oli räiskyvä pakkanen. Ihmiset olivat jo aikoja sitten menneet levolle, mutta hän istui tässä yksin ja mietti ajallisia asioita ja siinä välissä myöskin ajattomia. Tässä oli hänen edessään kirje. Se oli Frans Erikssonilta, ties kuinka mones jo järjestyksessä. Äänensävy sama kuin ennenkin: puolittain uhitteleva, puolittain nöyrä. Hän, Frans Eriksson, oli menetellyt väärin, häntä oli yllytettykin. Hän rakasti sentään kaunista vaimoaan, jolle hän aiheettomasti oli tuottanut kärsimyksiä, ja lastaan, jota ei ollut nähnyt. Oli aina rakastanut. Eikö hän saisi tulla katsomaan. Olihan hänellä sitäpaitsi laillinen oikeus. Ellei tähän tulisi vastausta, rupeaisi hän hakemaan avioeroa.
— Ruvetkoon, Herran nimessä! — ajattelee Erik Wegener.
Mutta jos sovinto on mahdollinen, auttaa hän Erik Wegeneriä, missä voi. Hänhän ei ollut toiminut omasta aloitteestaan.
— Näyttäköön teossa, älköönkä kulutelko aikaansa kirjoittelemalla, — miettii Erik Wegener edelleen ja pistää kirjeen laatikkoon, mutta jatkaa heti: — Eihän hänellä sentään ole muuta tekemistäkään kuin miettiä sitä yhtä asiaa.
Erik Wegener päätti vieläkin olla vastaamatta. Oikeastaanhan ei asia häntä enää liikuttanutkaan, sillä vihkimisen jälkeen hän oli antanut lopun sisarensa hoidettavaksi. Ja Gunilla-siskosta hän ei saanut selvää. Hän oli Esterin apuna taloudellisissa askareissa ja vaali lastaan, jonka nimeksi oli pantu Erik. Asia ei tullut koskaan puheenalaiseksi, ja milloin keskustelu sitä kaukaakin sivuutti, poistui Gunilla-sisko. Hän ikäänkuin suri ja häpesi, mutta kumpaa hän teki enemmän, siitä ei veli ottanut selvää. Toisinaan sisar nimellisen miehensä kirjeisiin vastasi, toisinaan ei. Saattoi olla jotakin uudelleen syntymässä, saattoi myöskin olla lopullisen lopun alkua.
Toisin Sigrid, nuorempi sisar. Eloisa, iloinen luonne, jonka suurin suru oli flyygelin mahdollinen menettäminen, ei ollut viihtynyt yläkerrassa jouluunkaan asti, jonne hän oli seurannutkin vain jonkunlaisesta yhteistunnosta. Hän oli ruvennut pian kaipaamaan alas, "ihmisten joukkoon", ja että vanhempi sisar oli ehtinyt aikaisemmin, siihen, kuten jo tiedämme, oli omat omituiset syynsä. Mutta Sigrid oli kuin itsestään seurannut heti jäljessä ja muuttunut Esterin sokeaksi ihailijaksi.
"Oikeastaan minä jo ihailin sinua ennen kuin Erik", oli hän selittänyt, "mutta eihän sellaista sovi näyttää".
Ja kuin selitykseksi äkilliselle tunteenpurkaukselleen ja ällistyttävälle totuudenrakkaudelleen hän liitti:
"Se johtuu siitä, näetkös, että sinä aina osaat olla juhlallisen ja totisen näköinen niinkuin nunna. Ja pitää suusi kiinni."
Se nyt oli selvää ja väärentämätöntä Sigridiä.
Veljeä hymyilytti, kun hänen mieleensä yksinäisyydessä tulivat nämä asiat, hymyilytti elämän meno kokonaisuudessaan ja sisaren touhu. Mutta sitten tuli hänen mieleensä seikkoja, jotka tappoivat hymynhäiveen.
Äiti. Äiti ei ollut lausunut Esterille yhtään sanaa ensi tapaamisen jälkeen ja tuli harvoin näkyviin yläkerrastaan. Mutta äiti on auttamattomasti väärässä, sanoivat pojan kaikki vaistot. Eikä hän millään tavalla ruvennut rakentamaan yhdyssiltaa eikä syventynyt äidin katsantotapaan ja -kantaan. Hän tunsi, että se on mahdotonta, ja toiseksi hän tunsi, ettei neljännellä käskyllä ole tässä vähintäkään sanansijaa. Mutta joskus hän oli kauhukseen huomannut, ettei hän ollut äidin olemassaoloa muistanutkaan eikä ottanut häntä lukuun suunnitelmissaan.
— Aluksi oli äiti aiheettoman ylpeä, — päätti hän. — Ja sitten äiti yksinäisyyteensä tottui tai ei tahtonut, väärästä ylpeydestä, luopua siitä. Mutta hän tulee kyllä, hän tulee kyllä, kun näkee, mihin koko meidän työmme tähtää.
Ja lopuksi hänen ajatuksensa liitelivät harmajaan linnaan ja kaikkeen, mikä sen kanssa oli yhteydessä. Oliko olemassa jonkunlainen sotatila Hannukselan ja Peuraniemen välillä? Olikohan hän kenties eräissä suhteissa tehnyt väärin Hannukselan asujamia kohtaan? Viime kysymykseen hän nyttemmin rauhallisesti saattoi vastata kieltävästi. Jo silloin, viidettä vuotta sitten, oli hän ollut tietoinen siitä, että ulkonaisesti hänen tekonsa kylläkin näyttäisi harkitsemattomalta, mutta että vääryyttä siinä ei saattanut löytää. Ne harvat kerrat, jotka hän oli Hannukselan isännän jälkeenpäin kohdannut, olivat tuottaneet ilmeistä vastenmielisyyttä Hannukselalle. Hän oli muistanut, missä suhteissa hän on Hannukselaan, hänen sydämensä oli ruvennut tykkimään kiivaammin ja veri oli ajautunut päähän, ja siinä ohessa hän oli huomannut, että Hannuksela, jos oli tilaisuutta, mieluummin oli niinkuin ei huomaisi häntä kuin vastasi hänen kunnioittavaan, miltei nöyrään tervehdykseensä. Joskus se oli käynyt hänen sisulleen ja hänen ylpeytensä oli herännyt, mutta sitten hän oli vaistonnut Hannukselan ajatuskannan: hän oli vienyt hänen ainoan tyttärensä köyhyyteen ja surkeuteen ja hän sai sen, minkä ansaitsikin. Ei mitään muuta. Sotatila oli siis Peuraniemen ja Hannukselan välillä olemassa, ja ennenkuin hän, Erik Wegener, siitä kunniallisesti selviytyisi, vaadittiin vielä paljon pitkiä päiviä ja unettomia öitä. Mutta niitä hän uhraisi niin kernaasti.
Näin miettii Erik Wegener elämänsä juoksua, ja yhä pitemmälle ehtii
yö. Öljy kuluu vähitellen lampusta loppuun, mutta sitä hän ei huomaa.
Hän antaa ajatustensa kerrankin vapaasti liidellä, saahan niitä,
Jumala paratkoon, keskittää ja vaivatakin. Jo aamusella se on edessä.
Eikä hän huomaa, kuinka sivuovi aukeaa ja hänen vaimonsa astuu sisään. Istuu vain ja miettii ja antaa savukkeen hiljakseen palaa loppuun.
— Mutta miks'et sinä jo mene nukkumaan? — kysyy Esteri. — Vai onko taas joitakin… ikävyyksiä?
Mies säpsähtää ensin, mutta sitten valtaa hänet lämmin, viihdyttävä tunne.
— Ei toki. Istun tässä vain muuten, — vastaa hän ja asettaa vainionsa istumaan sohvaan.
Hiljaisuutta. Molemmat tarkastelevat toisiaan, ja vaimon poskipäille nousee ohut puna.
— Tarkastelin sinua lampunvalossa, — virkkaa hän. — Sinä olet vanhentunut ja tullut melkein kovan näköiseksi.
— Hm…
Miehen on vaikea keksiä vastausta, vaikka hänen ajatuskoneistonsa onkin taukoamattomassa käynnissä. Tuo tuossa, tuo rakas, Esteri, mitä hän mahtaneekaan ajatella ja sulkea itseensä? Nyt on yö, ja ajatukset ovat herkimmät ja hempeimmät.
Vaimo oivaltaa miehensä ajatukset, ja vastaus soinnahtaa kuin itsestään.
— Missä sinä olet, siellä on minunkin hyvä olla, — sanoo hän katsoen miestään suoraan silmiin. Vanhempani antavat kyllä joskus anteeksi sen, mitä on anteeksiannettavaa. Mutta se yksi asia minua vaivaa…
Mies arvaa, mistä on kysymys. On kuin sähkövirta kävisi läpi hänen ruumiinsa, joka hetkeksi tuntuu menettävän tajuntansa, veri nousee päähän, poven alla palaa, ja kädet vapisevat. Molempien hengitys salpautuu ja käy sitten hitaasti ja raskaasti, melkein läähättäen.
— Ei, — vastaa hän raskaasti ja kuin ponnistaen viimeiset voimansa.
— Peuraniemi on vielä velassa, ja ajattele, jos juuri silloin…
Erik Wegeneriä ajatus kammottaa ja hurmaa. Pakkanen paukkuu nurkissa, ja hän menee ulos tähtikirkkaaseen yöhön. Kun hän nyt katselee välkkyilevää taivaankantta, tuntuu kaikki mainen pyrkimyksilleen kovin pieneltä ja vähäpätöiseltä, pieneltä Peuraniemi suunnattomine velkoineen, pieneltä joen takana kirkasta taivasta kohden kohoutuva harmaja linna, pieniltä ihmiset arkisine touhuineen ja kaikkein pienimmältä hän itse vähäpätöisyydessään. Taivas kaareutuu mustanpuhuvana ja välkkyilevänä ja korkeana, mutta eivätkö sittenkin tähdet ole täällä lähempänä kuin muualla, olkoonpa, etteivät meidän pyrkimyksemme noita tuolla ylhäällä liikuttaisikaan.
XVII
Ja niin tapahtui, että kunnallisneuvoksetar Wegener eräänä aamuna tuli alas. Se tapahtui kevätaamuna, heti aamiaisen jälkeen.
Erik Wegener tuli omituisella tavalla liikutetuksi puhutellessaan äitiään. Hän ei ollut varhemmin pannut merkille niitä muutoksia, joita äidissä viiden vuoden kuluessa oli tapahtunut. Nyt, kirkkaassa auringonvalossa, pienen pienten tomuhiukkasten leijaillessa valkeassa valojuovassa, nuo muutokset näkyivät entistä selvemmin ja räikeämmin. Kuukausi sitten, viikko sitten, eilen ei Erik Wegener vielä ollut niitä ulkonaisia muutoksia huomannut, nyt ne yht'äkkiä, aivan kuin yöllä tulleina, murheellisina ja räikeän alastomina astuivat silmien eteen. Illalla puhuttelet parhaissa voimissaan olevaa jäykkää, ylpeätä ihmistä, aamulla näet saman ihmisen, mutta hän on silloin vanhus, avuton, nöyrtynyt, vanhanaikaiset vaatteet huonosti sopien jollakin tavoin lyhistyneelle vartalolle. Ja kuitenkin olivat muutokset tapahtuneet päivä päivältä, vähitellen, asteittain.
Kunnallisneuvoksettaren tuloa ei ollut kukaan ilmoittanut, hän ilmestyi hiljaa ovelle, painoi sen kiinni jäljessään ja astui sisään. Hän näytti olevan outo ympäristössään ja loi kysyvän — pojasta näytti: pelästyneen — katseen ympärilleen. Kädessä oli hänellä surukirje.
— Häiritsenkö minä sinua? — kysyi hän hiljaisella äänellä, valmiina, niinkuin näytti, vetäytymään takaisin ja tulemaan sopivampaan aikaan.
Pojan olo tuli entistä tukalammaksi ja tuskallisemmaksi. Seisoa tässä ja ottaa vastaan kuin vieras ihminen — oma äitinsä.
— Ei suinkaan, — huudahti hän melkein hätäytyneesti ja talutti äitinsä istumaan. Kuinka mamma nyt tuollaista…
Seisoa tässä ja ottaa vastaan oma äitinsä keksimättä edes yhtään ystävällistä sanaa. Asuttu samojen seinien sisäpuolella, ollaan äiti ja poika, eikä tiedetä toinen toisestaan. Viisi vuotta! Jos joku tulisi häneltä kysymään, kuinka äiti on ne viettänyt, niin hän ei voisi antaa selvää ja tyhjentävää vastausta. Hän on tehnyt muodolliset velvollisuutensa, mutta onko hän koskaan edes kysynyt, tarvitseeko äiti mitään!
Kunnallisneuvoksetar istuu ja hypistelee kirjettä käsissään. Hänen on jostakin syystä vaikea puhua, ja tarkkaavaisempi näkijä voisi huomata, että hän taistelee liikutusta vastaan.
— Veljeni… enosi, piti minun sanoa, — aloittaa hän, — on kuollut ja minä menisin kernaasti…
Hän ei voinut sanoa sanottavaansa loppuun, vaan purskahti itkuun. Ja itku valtasi pojankin. Hän ymmärsi niin täydellisesti äidin kyyneleet, jotka pitkän aikaa patoutuneina nyt pääsivät valloilleen, ymmärsi aseman nöyryyttävyyden ja ymmärsi senkin, ettei äiti saanut pyyntöä huuliltaan: Minä menisin kernaasti hautaamaan veljeni, mutta minä tulin kysymään, sallivatko sinun asiasi. Ja poika heittäytyi polvilleen äitinsä eteen niinkuin lapsena, jolloin hän hänelle uskoi pienet ja suuret murheensa, kätki päänsä hänen syliinsä ja hoki:
— Anna anteeksi…
Mutta äiti silitteli hiljaa ja lempeästi hänen hiuksiansa, niinkuin ennenkin, ja vastasi:
— Ei niin, Erik, sillä sinä ja vaimosi olette molemmat oikein tehneet, vaan minun on saatava anteeksi…
Hannukselan tytär ei ratkea rajuun itkuun. Hänen povensa vain nousee ja laskee, kyyneleet valuvat kirkkaana virtana pitkin poskia alas kaulalle ja puserolle, ja hän painaa päänsä anoppinsa rintaa vasten.
— Älkää minun takiani itkekö, — sanoo hän, — minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, vaan päinvastoin pyydettävää. Olisihan minun pitänyt lähestyä, mutta en ole oikein tiennyt, kuinka…
Mutta kunnallisneuvoksetar itkee yhä. Hellyys, kauan aikaa pidätetty, on päässyt valloilleen.
Kuinka paljon on Esteri saanut kärsiä hänen takiansa? Ja tämä kärsimys vielä muiden lisäksi!
— Ettehän te ole minulle mitään pahaa tehnyt, — vastaa Esteri ja vetäytyy hiljaa ja huomaamatta omaan kammioonsa.
Tämä päivä valaa suurta sopusointua ja rauhaa yli koko Peuraniemen. Aurinko paistaa ulkona, ja sisällä on lämmintä ja aran tunnelmallista. Sanoja puhutaan, mutta niitä puhutaan enemmän muodon vuoksi, harkiten ja soveliaasti valiten. Ja kunnallisneuvoksetar huomaa, että salissa ovat vanhat Wegenerit ja molemmat Gyllenmarckit puolisoineen vielä paikoillaan, mutta häneltä pääsee huokaus, kun hän näkee, miten paljon kaikki on muuttunut. Siinä huokauksessa on kuitenkin yhtä paljon iloa siitä, että hän taas on tässä huoneessa, että hän taas on kotonaan, ja toivoa siitä, että ehkä kaikki tulee ennalleen, kuin auttamattomasti menneen suremista.
* * * * *
Mutta Soiluan ruukilla on vanha parooni Gyllenmarck, kunnallisneuvoksettaren veli, kallistanut päänsä ikuiseen lepoon. Ja niin näkevät pitäjäläiset senkin, että vanha kunnallisneuvoksetar ja Peuraniemen nuori emäntä yhdessä lähtevät pitkälle matkalle Soiluaan tehdäkseen vainajalle viimeisen palveluksen. Joku näkee vielä senkin, että Hannukselan isäntä tullessaan asemalle menijöitä vastaan nopeasti kääntää hevosensa syrjätielle, aivan kuin olisi aikonutkin sinne mennä, välttääkseen kohtaamasta tulijoita.
Kymmenen vuorokauden kuluttua he palaavat. Kunnallisneuvoksetar on masentunut ja vakavan näköinen. Mitään hauskoja uutisia hänellä ei ole kerrottavana. Soilua tulee auttamattomasti joutumaan vieraille, Constantinissa ei ole miestä sitä pitämään. Jo hautajaispäivän iltana oli hän antanut valtuudet toiselle ja matkustanut jonnekin, minne, sitä hän ei ollut kenellekään kertonut.
— Se siis oli viiden sukupolven kokoaman omaisuuden loppu? — pääsi pojalta tahtomatta katkerasti.
* * * * *
Se, mitä hänelle, kunnallisneuvoksettarelle, laillisesti kuului, se tulee huomenna kahdessa suljetussa rautatievaunussa. Soiluan velkojat olivat joka tapauksessa tulleet tyydytetyiksi.
— Minusta näytti niiden kasvoista, että liiaksikin, — pisti Esteri väliin.
— Ei kai serkkuni muuten olisi hallintoa luovuttanutkaan, — vastasi hänen miehensä. Mutta ne mamman tavarat pitää huomenna muistaa haetuttaa asemalta. Ehkä onkin paras, että menen sinne itse valvomaan.
— Ne ovat melkein kaikki tarpeettomia, väitti kunnallisneuvoksetar, — niin että epäilen, tokko meille niistä on mitään hyötyä. Vaikka hyvin arvokkaitahan ne kyllä ovat.
— Ah, mamma saa olla huoletta, — naurahti poika rohkaisevasti. — Me saamme nyt Peuraniemestä irti, mitä välttämätöntä on. Meidän ei ole pakko mistään luopua.
Kunnallisneuvoksettaren silmissä kiilsi kyynel.
— Ja on minulla sitten muutakin, mutta siitä kerron huomenna, — lopetti kunnallisneuvoksetar.
Illalla, kun muut jo olivat levolla, kertoi Esteri miehelleen:
— En eläissäni ole nähnyt niin komeata paikkaa kuin se Soilua.
— Komeahan se on, — myönsi mies.
— Ja ajattele: kaikki pantiin puhtaaksi! Mutta vaikka niin meni kaikki, tuli äidillesi, paitsi tavaroita, vielä kymmeniätuhansia, ellei satatuhatta markkaa rahaa.
— Kuinka se on mahdollista! — huudahti Erik Wegener kalveten. — Ne olisi pitänyt luovuttaa serkulleni.
— Isäsi oli aikoinaan, naimisiin mennessään, jättänyt ne sinne jotakin kuittia tai velkakirjaa tai sellaista vastaan. Se velkojain asiamies ne rahat äidillesi antoikin.
— Vai niin, — sanoi mies kuivasti ja hiukan vaivaantuneesti.
— Ei äitisikään sitä muuten olisi tiennyt, jatkoi Esteri. — Isävainajasi kai ei ollut koko asiasta koskaan maininnut, ja muutenkin kai oli unohtunut koko juttu.
— Hm…, — hymähti mies syviin mietteisiin vaipuneena.
Koko maailma oli täynnä odottamattomuuksia ja yllätyksiä. Iloisia, jos surullisiakin. Hän sai ruveta uudelleen penkomaan mahdolliset ja mahdottomat säilytyspaikkansa.
Kolmantena päivänä hän kyseenalaisen paperin löysi. Se oli muutamassa hylätyssä korissa, joka oli sullottu täyteen kannettomia lastenkirjoja, pääty-ullakon perimmäisessä sopessa; vanhuuttaan kellertävä paperi varustettuna parooni Gyllenmarck-vainajan isän kankealla nimikirjoituksella ja sinetillä.
Ah, kuinka pilkusta pilkkuun isä vainajan tapaista, niin herttaisen ylimielisen välinpitämätöntä!
Peuraniemen velka oli siis taasen vähentynyt.
XVIII
Pitäjä oli kuin henkeä pidätellen pysähtynyt seuraamaan Peuraniemen vaiheita ja sitä näkymätöntä taistelua, jota Peuraniemen nykyinen omistaja kävi, eikä mielipiteitä eikä ennustajia puuttunut.
— Sillä tavoin vaimonkin otti, — sanottiin. Mutta kyllä Hannuksela sen keikauttaa.
— Mitäs se, Hannuksela, vävyään keikauttaisi.
— Eipä kylläkään muuten, mutta se Hannukselan sisu. Ei se ikinä anna anteeksi.
Jämähti sitten Peuraniemeen se huikea, kahdeksattasataatuhatta käyvä kiinnitys, ja pitäjä hölmistyi. Kaksi edellistä kuoletettiin kyllä, mutta ne olivat kuin pisara meressä.
— Kyllä nyt tuli Peuraniemen lähtö, ennustettiin.
Ja niin varmoja oltiin siitä "lähdöstä", että tiedettiin jo edeltäkäsin sanoa, kuka huutajakin tulevassa huutokaupassa tulisi olemaan. Hyvä on, että Peuranientäkin opetetaan. Onkin oltu niin kekkavia ja herroja, ettei päälle ole tahtonut uskaltaa katsoa. Kuljettu niin, ettei ole nähty muuta kuin tapuli ja taivas.
— Mutta eiväthän peuraniemeläiset ole kuunaan kenellekään mitään pahaa tehneet, — väittää joku vastaan. — Mukavia ja kansanomaisia ihmisiä ovat olleet, vaikka ovatkin kuuluneet isoisiin.
— Isoisia ja kansanomaisia! Joo, saa sitä nyt sanoa. Mutta kyllä sen oli heti niiden miinistä ja naaman ilmeestä nähnyt, että me sitä tässä jotakin olemme.
— Kussa haaska on, sinne korpit kokoontuvat, — sanoi miettiväisesti Mäenpään herastuomari, jolla oli ollut lyhyt ja tyhjentävä keskustelunsa Hannukselan isännän kanssa.
— Kyllä Peuraniemessä nyt ollaan huonoja, jatkoi hän ja sytytti silmät muljollaan piippunsa mutta eipä pidä mennä sorkkimaan liian aikaisin. Ei tiedä kuinka päin ne asiat kaiken lopuksi kääntyvät.
Ja ikäänkuin huutomerkiksi tukeville mielipiteilleen herastuomari kaiken lopuksi toisti Hannukselan sanat:
— Perkelettäkös teitä muuten Peuraniemen asiat liikuttavat! Ei kai teistä kukaan ole saamassa, ellei antamassakaan. Kyllä ne sen varan ovat pitäneet. Taidetaan paremmin olla annon puolella, ellen väärin luule.
Saattoihan Mäenpään herastuomari sen puolesta olla vähin oikeassa. Mutta siinä nyt menivät vuosisadan vanhat mööpelit ja taulut ja kalleudet. Niin että kyllä sitä, niinkuin sanotaan, lopuksikin on itku pitkästä ilosta. Ja mitä vielä tulleekaan menemään, sitä ei kukaan voinut edeltäkäsin sanoa.
Ennustajat ja profeetat joutuvat häpeään. Peuraniemestä ei enää mene mitään. Huutokauppaa eli avisuunia ei tule. Mutta sensijaan kuulutetaan muutamana sunnuntaina Peuraniemen vanhin tytär ja se tehtailijan poika, josta jo oli kerrottu, ettei hän enää aio Peuraniemen tyttärestä huoliakaan. Pappilan keittiön kautta pääsee kylälle livahtamaan huhu siitä, kuinka kuulutus oli otettu ja kuinka vihkiminen toimitettu ja kuinka sulhanen heti sen jälkeen oli saanut lähteä tiehensä, vaikka juna lähti vasta seuraavana aamuna. Kievarissa oli maannut yön.
— Ei tainnut siitäkään sulhasen rikkaudesta Peuraniemelle, hyötyä lähteä.
— Ei, mutta mahtinsa on Peuraniemen pojalla köyhänäkin. Mars vain vihille ja sillä hyvä.
— Joo. Ja kertovat, että se sulhanen perältäkin olisi jäänyt, mutta Peuraniemen poika oli sanonut, ettei sinua tässä enää tarvita, ja melkein niinkuin ajanut ovelle. Viia kertoi, itse oli auttanut palttoota päälle. Ei edes rouvaansa ollut saanut hyvästellä.
— Sillä tavalla.
Jos Erik Wegenerin ja Peuraniemen osakkeet pitäjäläisten silmissä jollakin tavoin olivat laskeneet, niin ne vähitellen alkoivat nousta. Syytä ei voinut tarkemmin määritellä. Hänet nähtiin harvoin ja silloinkin vain ohimennen, vielä harvemmin hän kenenkään kanssa ryhtyi puheisiin. Jotakin synkkää, alakuloista ja ennen aikojaan vanhentunutta hänessä vain oli.
Hannukselan tyttärestä, Peuraniemen emännästä, ei tiedetä senkään vertaa, sillä hänet nähdään vielä harvemmin. Muuttunut hän ei ainakaan ole. Samanlainen on kuin ennenkin. Jos sisällä jotakin liikkuneekin, niin syrjäinen sitä ei ainakaan pysty huomaamaan. Mutta sehän onkin aina ollut Hannukselan haltijain luonteen peruspiirteitä.
Sortuva Peuraniemi alkaa pitäjäläisten silmissä kuin uudelleen syntyä. Ennen oli Peuranientä asuttu ylhäisen välinpitämättömästi, oli tehty sen verran kuin oli suvaittu, ja voudit olivat levänneet kilpaa väen kanssa. Nyt siellä kävi kaikki kuumeisella kiireellä ja aivan kuin näkymättömän käden ohjaamana. Peuraniemen tilukset eivät suotta olleet laadultaan pitäjän parhaita, ne oli vain laiminlyöty, kun oli hyvin eletty muutenkin. Mutta Peuraniemen poika pani väkeä kydöille ja saroille. Mistä hän otti rahat niiden maksamiseen, sitä ei kukaan osannut arvata eikä kukaan tiennyt, että hän vietti unettomia öitä, kiristi hampaansa yhteen ja ummisti silmänsä omille ja lähimpiensä kieltäymyksille.
— Nousee se, Peuraniemi, nousee.
Ja nousihan se. Kahden vuoden kuluttua oli meijeriin tuotu maitomäärä noussut kaksinkertaiseksi, ja sitä mitä kaupunkiin vietiin, ei kukaan ruvennut laskemaankaan. Ihmetellen kerrottiin pitäjällä, että jo taas lisättiin Peuraniemessä karjaa ja taas otettiin pari piikaa ja yksi renki lisää. Yleensä väki meni Peuraniemeen kernaasti. Palkka oli kyllä hiukan vähäisempi kuin muualla, mutta munteeringit olivat paremmat, ruoka oli parempi ja kohtelu täsmällinen ja hyvä. Ei huomannut olevansa velkaisessa talossa. Tee omana aikanasi vaikka mitä, mutta talon aikana työtä niin että paikat natisee.
Kaikenlaista uuttakin ne siihen Peuraniemeen keksivät, niinkuin sen sian- ja kananhoidonkin. Olihan tuota nyt ennenkin, mutta ei paremmissa taloissa ollut ennen kuin omiksi tarpeiksi. Nämä nyt möivätkin. Rahaa sitä vain kaikella tavalla piti kääriä kokoon. Mutta tarvittiinkinhan sitä Peuraniemessä, ei sen puolesta.
Entä kuinka on Peuraniemen kunnallisverojen laita? Maksetaan, mutta maksetaan kun ehditään. Peuraniemestä ei koskaan, niinkuin Hannukselasta, tuoda koko määrää yhdellä kertaa, vaan maksetaan joka kannossa määrätty osa eikä sitäkään ennen kuin viime tingassa. Kai hänellä rahoja, tietenkin, on sen verran aina takanaan, mutta piimittää muuten vain ehtiäkseen niitä vuoden varrella käyttää omiin hommiinsa. Korkojahan vain kasvavat. Ei se Peuraniemen poika suotta ole kirjojansa lukenut.
Niin seuraa pitäjä taukoamattomalla harrastuksella Peuraniemen edesottamisia, mutta mitään ehdottoman varmaa he eivät saa tietää. Täytyy tyytyä vain siihen, mitä syrjästäpäin kuulee. Ja vähitellen, mutta varmasti, alkaa Erik Wegener, johon he ovat suhtautuneet kuin kysymysmerkkiin, saavuttaa heidän hiljaisen kunnioituksensa.
Niinpä he sitten kolmantena keväänä näkevät, kuinka Haapakosken rannalle aletaan vedättää hirsiä ja kuinka kaupungista tullut rakennusmestari siinä kulkee, mittailee, viittilöi ja suunnittelee. Haapakoski kuuluu Peuraniemen nautintoihin ja on viisi kilometriä kirkolta rannikolle päin. Siinä se on kohissut jo iankaikkisesti metsäisten kumpujensa välissä, jotka minuutiksi katkaisevat laakean yksitoikkoisuuden. Siinä se on kohissut muutamine satoine hevosvoimilleen, eikä sillä ole ollut muuta merkitystä kuin että pitäjän nuoret ovat korkean veden aikana tehneet huviretkiä sen rannoille ja tanssineet kalliolla.
— No mitäs siihen nyt sitten?
Rakennusmestarin aika on täpärällä ja hän luo pikaisen syrjäsilmäyksen uteliaihin. Sitten hän taas mittailee ja viittailee miehilleen.
— Mylly ja kotitarvesaha, — vastaa hän.
— Jaa.
Uteliaat kohentelevat piippujaan ja kokoontuvat yhteen ryhmään.
— Ja pirun kiirekin sillä kuuluu olevan, virkahtaa rakennusmestari ohimennen.
— Vai kiirekin vielä. Peuraniemen isänt… tuota… herrako se…?
— Sepä juuri.
— Ja rahat sillä vain riittää?
— En ole heitä kysellyt. Käski rakentaa ja minä rakennan. Kylläpähän maksun saa.
— Niinpä vain. Urakallako se?
— Urakalla.
Hiljaisuutta uteliaiden joukossa. Aurinko on jo melkoisen korkealla ja hanget kimaltelevat. Piipuista ja sikareista tupruaa savu entistä sakeammin.
— Taitaa tulla kalliskin?
— Kun ei ole lupa puhua.
Rakennusmestari hymähtää ja loittonee. Hänellä on paksu, punainen niska, ainainen pieni hymynhäive suupielessä ja raskasta riuskuutta meiningeissä. Ensin oli Erik Wegener tullut hänen luokseen ja esittänyt asian. Pitkiä miettimisiä ja laskemisia. Kannattaako vai eikö kannata? Tietysti sen täytyi kannattaa. Pitäjällä oli vain kaksi vesimyllyä, ja laudat täytyi kiskoa kahden pitäjän takaa, ellei joku katsonut paremmaksi maksaa junarahtia ja tuottaa kaupungista. Haapakoski oli sovelias paikka, vaikka olikin hiukan syrjässä kirkolta. Kaikilta pitäjän kulmilta melkein yhtä pitkä matka ja helppo pääsy ulkopitäjistäkin. Työtä tulee olemaan enemmän kuin tarpeeksi, sillä pitäjät ovat suuret ja viljelykset laajat.
"Kas vain, että herra on tämän kaiken huomannut", oli hän, rakennusmestari, tullut maininneeksi.
"Tuli äkkiä mieleeni. Kerran, poikasena, kuulin isä vainajan puhuvan asiasta, mutta siihen kai se sitten jäi."
Nyt teki vain enää rahoittamiskysymys kiusaa. Peuraniemen herra oli ollut niin asiaan innostunut, ettei ollut koko kysymystä tullut tarkemmin ajatelleeksikaan, kysymystä, joka sittenkin oli kaikkein tärkein. Rakennusmestari oli huomannut, että Erik Wegener oli tuon kysymyksen edessä, säpsähtänyt. No, eihän tuota kalveta tarvitse, on tuollaisia asioita ennenkin saatu järjestymään. Ja taas mietitään ja harkitaan ja tuumaillaan, ja Peuraniemen herran raskas leuka lepää nyrkkiä vasten, mutta silmät loistavat. Rakennusmestarikin, syrjäinen, näkee, että ajatus toimii ja mielikuvitus rakentaa.
"Se on rahan arvoinen, se koskikin", oli Erik Wegener sanonut.
"On. Syntihän se on, että se tyhjään ilmaan kohisee."
Mutta viimein oli Peuraniemen herran katse ikäänkuin kirkastunut loisteessaan. Aloittaa työt vain vaikka kolminkertaisella voimalla. Rahakysymyksen täytyy, on pakko järjestyä. — No, mikä siinä sitten on. Ikkunastaan oli rakennusmestari nähnyt, kuinka Erik Wegener suoraan kadun yli oli mennyt pankinjohtaja Törnroosin taloon eikä päivänvalon aikana tullut sieltä pois. Vasta seuraavana päivänä tuli hän tekemään kirjallista sopimusta ja heti sen allekirjoitettuaan löi määrätyn summan pöytään. Oli sillä sisua, oli kerrakseen, ja tässä hän, rakennusmestari nyt kulki ja toteutti sen aivoissa syntynyttä suunnitelmaa.
Katseleva ryhmä ei ollut vielä hajaantunut.
— Hyötyä se Peuraniemen herra meinaa, sanoo joku.
— Ei kai se vahingokseen tätä rakennuta, virkahtaa rakennusmestari.
— Eipä tietenkään. Pian se rupesi kyntensä näyttämään.
— Sanos… Ja rahat vain saa heltiämään irti. Mistä sitten saanee?
— Herrat ovat yhtä luuta kuin suden selkä.
— Ei ole uusi viisaus. Mutta me tämän rustingin saamme lopuksi maksaa.
Rakennusmestarin silmät kiiluvat, ja hän sytyttää pitkän, mustan sikarin.
— No ette vahingoksenne ainakaan maksa, minkä maksanette, — sanoo hän hiukan terävästi. — Ettekä ole tainneet vahinkoon muutenkaan tulla ainakaan Peuraniemen takia.
Taas se sama juttu.
— No ei, ei sen puolesta, — sanoo äskeinen puhuja, Ala-Mikkolan isäntä, kuin anteeksi pyytäen. — Muuten vain tulin sanoneeksi. Meinasin, että kaikkea se keksiikin. Ei ole tullut vahinkoa, elleipä suuresti hyötyäkään.
— No nyt ainakin hyödytte.
— Taitaa niin olla.
— Varmasti.
Rakennusmestari menee taas valvomaan alkavia töitä, ja uteliaat alkavat hitaasti kävellä maantielle. Mutta puheensorina ja väittely yltyvät ja kiivas keskustelu kantautuu maantieltä työmaalle asti.
* * * * *
Kerros kerrokselta kohoaa uusi rakennus, ja jo aletaan paikalle vedättää koneita ja muita vehkeitä. Silloin, muutamana kesäiltana, kävelee Mäenpään herastuomari Peuraniemeen. Pitkin kevättä on isäntien kesken käyty keskusteluja, ja niiden keskustelujen perusteella kääntyy nyt Mäenpään herastuomari harkiten ja arvokkaasti valtatieltä Peuraniemen puistokujalle.
Hän ei ole koskaan aikaisemmin Peuraniemessä käynyt ja hän tuntee kasvavaa uteliaisuutta lähestyessään suurta, monipäätyistä päärakennusta.
Erik Wegener on kotosalla ja juo kahvia vaimonsa kanssa. Parhaimmalla tahdollaankaan ei Mäenpään herastuomari saata keksiä Esterissä mitään masentunutta ja alakuloista, niin häärää kuin emäntä ainakin omassa talossaan, tekee lyhyen tervehdyksen kättä antamatta ja poistuu.
Eipä ettei hiukan häkelly Mäenpään herastuomari. Hän on aikonut esittää asian vertaisesti, noin ikäänkuin hiukan auttaakseen Peuraniemen nuoria haltijoita, antaisi kautta rantain ymmärtää, — hiukan sukujakin ollaan Esterin kanssa, ollaan pikkuserkku äidin kanssa, — mutta kun Esteri poistuu, menevät Mäenpään herastuomarin tuumat vähän sekaisin. Hän ei tunne oloaan vertaiseksi ja kodikkaaksi eikä saata heittäytyä sohvan nurkkaan, jonka olemassaolon hän jo edeltäkäsin oli aavistanut, haastelemaan harvakseen ja vertaisesti ja tuttavallisesti. Liekö tuo sitten Esterin mukana tunkeutunut harmajan linnan henki tännekin, — mukava mies oli kunnallisneuvos-vainaja ainakin puhutella, — vai liekö tämä sitten sitä Peuraniemen henkeä.
Erik Wegener on ystävällinen ja tarjoaa tupakkaa. Kahviakin tuo palvelustyttö. Mikäs herastuomarin on liikkeelle pannut?
Herastuomari juo kahviansa ja selittää asiaansa. Oli tullut tänne puhumaan vähän siitä myllylaitoksesta.
— Ja mitä siitä sitten?
Katseleepa poika, saakutti, kuin eversti-vainaja ikään. Sitä se olikin, nyt herastuomari sen huomaa. Toimita asiasi ja lähde kävelemään.
Niin, siitä myllylaitoksesta. On tässä pitkin aikaa ollut puhetta kylänmiesten välillä, että jos herra hyvinkin luovuttaisi sen osakeyhtiölle. Tulisi halvemmaksi ja paremmin niinkuin yhteiseksi hyväksi.
Juuri jotakin tämäntapaista Erik Wegener oli odottanutkin. Hänen sydämensä hytkähtää ilosta.
— Mutta eihän koko laitos edes ole valmiskaan, sanoo hän tyyntyen.
— Eipä kylläkään, mutta…
— Ja kun se joskus valmistuu, niin ei sillä ketään aiota nylkeä.
Esteri on tullut huoneeseen ja istuutunut pöydän toiseen päähän.
Seuraa tarkasti, mistä on kysymys.
— Tietäähän Mäenpää, — puuttuu hän keskusteluun, — ettemme voi myydä mitään kiinteätä, Peuraniemi kun on kiinnitetty.
Se tässä nyt tuli. Mäenpäällä meni jauhot suuhun, mutta Erik Wegener pelasti tilanteen.
— Katsoppas, — sanoo hän vaimoonsa kääntyen, — sitten se olisi mahdollista, jos me vuokraisimme palstan kosken rannalta mylly-yhtiölle. Sitä ei mikään kiellä tekemästä.
— Aivan sitä minä tarkoitin, — innostuu Mäenpää uudelleen, — vaikk'en älynnyt sitä heti sanoa. Ja toisekseen: mahtaneeko teillä enää pitkää aikaa olla rasitusta kiinnityksistä.
— Kyllä niistä on, — naurahtaa Esteri, mutt'ei lainkaan alakuloisesti, mikäli herastuomari pani merkille.
Asia on nyt toimitettu, mutta vastaus on saamatta. Erik Wegener miettii hetken, mutt'ei pääse mihinkään päätökseen.
— Me nyt mietimme asiaa vaimoni kanssa, lopettaa hän, — ja annamme siitä kyllä sitten tiedon.
Mäenpää poistuu hiukan ristiriitaisin tuntein. "Mietimme vaimoni kanssa!" Sellaista kuin on komento Hannukselassa, sellaiseksi muuttuu Peuraniemessäkin. Olisi saanut Hannuksela olla kärpäsenä katselemassa, niin vähemmän mulkoilisi korkeudestaan. Se nyt on se, ellei noiden ainakin joskus käy hyvin.
Kun laitos on ollut toiminnassa vuoden, syntyy sopimus. Erik Wegener on vain tahtonut nähdä ja ottaa selvän siitä, tuottaako se, minkä verran ja minkälaiset ovat mahdollisuudet. Hän matkustaa kaupunkiin ja neuvottelee pankinjohtaja Törnroosin kanssa, ja pankinjohtaja on pelkkää rakastettavuutta ja taputtaa häntä isällisesti olalle. Pankki on luottanut Erik Wegeneriin eikä ole tehnyt siinä lainkaan väärin. Ei tarvitse ollenkaan kantaa huonoa omaatuntoa, vaikka ottaakin kolmesataa prosenttia ja siitä huolimatta jää pääosakkaaksi. Yritys oli kerta kaikkiaan helkkarin hyvästi suunniteltu ja kannattavaisuus tarkasti laskettu.
— Sanoin tässä eräänä päivänä johtaja Gallelle, että olisipa kunnallisneuvos-vainaja keksinyt sen esimerkiksi kymmentä vuotta aikaisemmin, — lopettaa hän.
XIX
Lunkreeni, Björklöfin iloinen ja kielevä metsänostaja, oli saapunut paikkakunnalle ja majaili kievarissa. Lunkreenilla oli taskut täynnä rahaa ja valtuuksia ja kapsäkki täynnä pulloja ja asiapapereita ja pullot täynnä konjakkia, ja selvää siis on, ettei Lunkreenilta seuraa puuttunut. Eikä Lunkreenin seurassa tarvinnut ikävissään olla, istui vain ja kuunteli ja otti ryypyn silloin tällöin, kun tarjolla oli, kyllä juttua tuli. Eloisa, pullea mies oli Lunkreeni ja hyvässä maineessa siitä, ettei ollut ketään pettänyt eikä juksauttanut. Ei se ryyppyjään millään vääryyden meiningillä tarjonnut eikä ruvennut edes kauppakirjoja päihtyneen kanssa tekemään. Björklöfin firma tahtoi olla tekemisissä vain selvien miesten kanssa.
Nyt olivat ajat sellaiset, selitti Lunkreeni, että jos tahtoo metsäkauppoja tehdä, niin ne on sitten tehtävä heti. Aleneva kurssi pitkin linjaa, pitkin linjaa. Ellei nyt tee, niin on paras jättää tekemättä muutamaksi vuodeksi.
— Saattaahan se niin olla, — vakuuttivat isäntämiehet, joilla ei ollut metsää myytäväksi asti.
Joo, niin se on. Ja kun hän, Lunkreeni, oikein puhui asiansa puhki, niin hän oli tullut Peuraniemen sydänmaan palstan takia. Olivat konttorissa sanoneet, että "menepäs nyt, Lunkreeni, ja osta se pois. Ja Suonperän palsta kaupanpäällisiksi, jos saat."
— Onhan sitä Peuraniemessä metsää, vakuuttavat ne, jotka ovat tuntevinaan asian. Taitaa olla enemmän kuin Hannukselassa.
— Saattaa olla saman verran, ellei enemmänkin, — myöntää Lunkreeni. No, mitäpäs hän, tekee työtä käskettyä, kun sillä viralla kerran on. Olivat rateerauttaneet silmämitalla metsän, ja olihan hän, Lunkreeni, sen itsekin nähnyt. Mitäs minä siitä maksan? kysyy. Ja herrat miettimään, räknäämään ja funteerailemaan. Ann' mennä kaksisataatuhatta ja jos lujalle ottaa, niin hiukan päälle. Mutta ei yli kahden ja viidenkolmatta.
Kuulijat katsahtavat toisiinsa. Vai on Peuraniemessä todellakin sellainen metsä?
— No ettekö tuota tiedä? Onko koskaan otettu muuta kuin mitä halkoja omiksi tarpeiksi? Hä!
— Eipä tottakaan.
Hänpä, Lunkreeni, lähtee sitten matkalle. On hyvissä toiveissa, saattaa Peuraniemen herra hyvinkin olla myyntipäällä, ymmärrättehän? Metsän hinta on viidessä vuodessa noussut kaksinkertaiseksi; ei olisi viisi vuotta sitten kannattanut myydä, mutta nyt tulee apu taloon kuin taivaasta. Niin hän ajatteli ja ajeli Peuraniemeen niinkuin ainakin jeppe, joka tuo hyvän vuoden tullessaan. Tiesi, että rahaa kyllä tarvitaan.
— Kyllä se tiedetään. Mutta lieneekö niillä enää kovinkaan paljon velkaa?
Kyllä sitä vielä vaivaksi asti oli. Eipä noilla ole ollut varaa lapsiakaan tehdä.
— Jos lie muualla vika? — nauraa joku.
— Haist'! Kolmensadantuhannen vaiheilla sitä oli. No, Lunkreeni ajaa taloon. Ei ole isäntä kotosalla, aamulla lähti kaupunkiin. No entäs emäntä tai rouva, miksi häntä nyt sanoisi. Tuleepa siihen sitten rouvakin, Esteri, joka Lunkreenista on lapsuudestaan asti ollut kuin tammikuinen kuu: rötköttää siellä korkealla taivaalla sinisenä ja valkoisena, että älä tule. — "Mitä asiaa?" kysyy. Tekee vähän kipeää vanhalle sydämelle, kun ei edes istumaan käsketä.
— Se on se Esteri aina ollut vähän sitä sorttia.
Käsketään toki Hannukselassa istumaan ja vähän poristaankin. Se tekee pahaa sydämelle, kun sitä on aina mukamas kunniallisten ihmisten kirjoissa kulkenut eikä kenellekään vääryyttä tehnyt, ettei edes istumaan käsketä.
Ja ohimennen Lunkreeni pyyhkäisee kyyneleen silmästään.
— Eihän se Lunkreeni kellekään…, — myönnetään, — mutta se on nyt se Esteri sellainen, ja kova on ollut hänenkin koulunsa.
Saattaa olla, mutta sittenkin. Hän, Lunkreeni, koettaa kuitenkin selittää asiaansa, ja toinen seisoo kuin kilometripatsas. Ei edes istu. Kyllähän hänelläkin, Lunkreenilla, on sen verran hunööriä ja käytöstä, ettei istu, kun ei toinenkaan. — "Ei meiltä myydä", vastaa viimein, "kyllä me sitten kauppaamme, kun tahdomme myydä". — Puhuukin jäykästi kuin joku fortepianon ylä-ääni. Saa sitä nähdä vaikka millaista. Mutta hän on sentään kanssa oppinut asioimaan elämän varrella yhtä ja toista ja joutunut tekemisiin ihmisen jos ihmiskuvankin kanssa. Heittäytyy leikkisäksi ja puhuu järkeä ja sanoo, että jospa sentään vielä tulisi herran kanssa puhumaan. Mitäs pirkuletta? — "Ei se siitä muutu", vastaa, "kyllä minä tiedän". — Lunkreeni tietää kuitenkin olevansa oikealla asialla, ja jopa hän viimein heläyttää päävaltinkin: Kyllä isännekin, sanoo, nyt möisi. Eipä, ettei muutu kuunväri Peuraniemen rouvan kasvoissa, mutta piti, pitipä vain suoristaa itsensä. — "Saattaisi kylläkin", kilahduttaa takaisin, "mutt'emme me nyt ainakaan tällä tiedolla". — Niin että sillä tavalla sen reisun kävi. Eivätpä olleet monasti Lunkreenin asiat sillä tavalla käyneet.
— Se on se Hannukselan tyttären kohta myöskin sellainen, — selittää kuulijoista joku, — ettei sitä minnekään riitingeistään pääse, olipa asia kulloinkin mikä tahansa.
— Mutta väärin teki, pirun väärin, — kiivastui Lunkreeni. — Yhdellä vedolla olisi paikannut kaikki asiansa, mutta melkein ulos ajoi. Mutta tiedättekö, mitä minä teen?
— Mistäpä me tietäisimme.
— Menenpä Hannukselan ukon puheille ja sanon, että puhu nyt hiidessä järkeä tyttärellesi ja vävyllesi. Menen kuin menenkin.
— Taitaa olla turhaa. Ei Hannuksela heidän asioihinsa puutu eikä sekaannu. Ja muutenkin on heihin vähän sydämistynyt, se naiminen kuin oli hänelle vähän vastenmielistä. Kyllä on parasta, että Lunkreeni jättää sen reisun tekemättä, saattaa käydä kuten Peuraniemessäkin.
— Ei käy, ollaan sitä siksi usein Hannukselan kanssa juttusilla oltu. Ja vaikkapa ei tykkäisikään, niin eihän tuo purematta nielaise.
— Mutta kyllä minä luulen, — lopettaa Lunkreeni, — että se lopultakin on vain mielissään, kun sukukunta hoitaa asiansa.
— Niin, emme me tiedä, Lunkreeni tekee kuinka tahtoo. Ei osaa kieltää, ei käskeä. Pikemmin kieltää.
Mutta Lunkreeni on sen sortin miehiä, joka on tottunut toimimaan ripeästi, ja hän lyö siis kämmenpohjallaan pullon korkin kiinni ja laittautuu matkaan. Onhan hän kuullut niistä Hannukselan ja Peuraniemen välisistä asioista, mutta eihän sitä nyt niiden takia koko ikäänsä kuin sakaalit ja orankutankit ja rokotiilit… Paljaan vekselimiehen se hänenkin tyttärensä otti, ja hän, Lunkreeni, pani vastaan niin vietävästi, mutta huomasi lopulta, että oikea mies oli sekin. Oikealla asialla, perin oikealla asialla tuntee olevansa vanha, hyllyvä Lunkreeni, eikä hän siinä vaivalloisesti kämpiessään Hannukselaa kohti saata käsittää, kuinka taivasta tavoitteleva ero on hänen maailmankatsomuksensa ja Hannukselan maailmankatsomuksen välillä.
Kovin on Hannukselan isäntä vanhentunut Lunkreenin mielestä sitten viime näkemän, vanhentunut ja käynyt rasittuneen näköiseksi. Kumarammiksi ovat käyneet jykevät hartiat ja entistä valkeammaksi teräksenharmaa tukka, mutta kulmakarvat ovat säilyttäneet entisen mustan värinsä ja leveä alahuuli on entistä enemmän lerpallaan peittäen kokonaan allensa ohuen ylähuulen. Ja hiljaa ja asiallisesti juttelee Hannuksela niinkuin ennenkin, lausuen sanan silloin, toisen tällöin syvältä tulevalla äänellään, jossa on metallin sointu. Juttelee ja luo välissä huomaamattoman, pitkän syrjäkatseen puhuteltavaan.
— Aivan kuin ennenkin, — ajattelee Lunkreeni, ja hänen intonsa, asiallisuutensa ja uskonsa oikeaan asiaansa laimenee jonkun verran.
Muuttunut on emäntäkin. Hiuksiin on tullut runsaasti harmajaa, ja hidas käynti on tullut entistäkin vaivalloisemmaksi. Lunkreenin tulee melkein sääli katsellessaan emäntää, jonka piirteissä alakuloisuuden ilme on käynyt entistä voittavammaksi.
Entinen järjestys ja komento on suuressa Hannukselassa, ja kylmä, sinertävä huonerivi herättää Lunkreenissa saman tunnelman kuin aina ennenkin. Hannukselan haltijat tietävät sen nähtävästi itsekin ja koettavat voimiensa mukaan pitää seuraa vieraalle, mutta eihän se tahdo sujua, ei. Ja entistä vähemmän näkyy isännällä ja emännällä olla toisilleen sanottavaa.
Lunkreeni on mies, joka on tottunut toimittamaan asiansa ripeästi ja ponnella, mutta kun hän nyt istuu Hannukselan tupakamarin sohvalla ja katselee viereisen huoneen nurkassa seisovaa vanhanaikaista kassakaappia, menee häneen vähitellen, mutta voittavasti nolouden ja painostuksen tunnelma ja hän tajuaa, että hän innoissaan on tunkeutunut väärään paikkaan oikeine asioineen. Olivat kuin olivatkin kievarissa olleet miehet oikeassa. Miten lieneekin hän, Lunkreeni, tullut vähän ryypyksissään näin väärin harkinneeksi.
— Metsäkaupoissako se Lunkreeni liikkuu? — kysyy Hannuksela.
— Niissäpä minä, kuten ennenkin.
— On tainnut tulla tehdyksi myöskin.
— Eipä.
Keskustelu katkeaa hetkeksi. — Eipä taida olla meilläkään myytäväksi asti, — sanoo sitten Hannuksela vilkaisten emäntäänsä.
Lunkreeni osaa sen virren jo vanhastaan ulkoa. Ei ole ollut ennen eikä ole nytkään. Tuskin taitaa koskaan tullakaan.
— Antaa metsän kasvaa, — vastaa hän, — paremmaksihan vain käy, kun ei liian vanhaksi pääse eikä keloittumaan. Vaikka korkeathan ne hinnat nykyisin ovat.
— Voivat olla.
— Korkeat.
Ja Lunkreeni nielaisi sylkensä, ennenkuin jatkoi, mutta päätti sitten, että menköön nyt.
— Kolmattasataatuhatta oli määrä Peuraniemen nuorelle patruunalle tarjota.
Lunkreeni huomasi, että Hannukselan poskilihakset nytkähtivät ja silmäluomet rävähtivät, ja ajatteli, että jo nyt sittenkin taisi tulla…! Emäntä nousee ja menee pirtin puolelle ja tuo tullessaan kahvitarjottimen.
— Jaa — koko Peuraniemen metsästä? kysyy Hannuksela viimein.
— Ei, vaan ulkopalstasta.
Hannukselan koko olemus kuvastaa tyyneyttä.
Hän puhuu peuraniemeläisistä kuin hänelle vieraasta, yhdentekevästä väestä.
— Onpa se metsän hinta noussut, — päättää hän lyhyesti.
— Huipussaan on, vaan ei lähtenyt sillä.
Lunkreeni pääsee nyt oikealle alalleen, kertomiseen, ja hän innostuu ja lämpenee huomaamattaan.
— Ei lähtenyt, — jatkaa hän ja kertoo seikkaperäisesti käyntinsä
Peuraniemessä. — En minä nuorta patruunaa tavannutkaan, vaan rouva
sanoi, ettei sitten likikään. Kyllä me sitten itse ilmoitamme, sanoi.
Vaan mistiin laski.