Emäntä liikahtelee tuolillaan ja rupeaa solmimaan kengännauhoja. Isännän ohimosuonet tykyttävät ja kasvot alkavat punoittaa, mutta hän kuuntelee kuitenkin rauhallisesti.
— Entä jos ei ollut halua myydä, — sanoo hän Lunkreenin lopetettua.
— Itsepähän asiansa parhaiten tietävät.
— Eivät ne tähän asti ole mistiin laskeneet, — pääsee emännältä melkein väkinäisesti, ja hän näyttää itsekin hämmästyvän sitä, että oli tullut puhuneeksi.
— Eivät ne senkään parempaa hintaa saa mistään, — vahvistaa
Lunkreeni. — Eivät Töttermanniltakaan.
— Niin, en minä ainakaan osaa sanoa, — vastaa Hannuksela.
Lunkreeni huomaa, että on tarkoituksetonta jatkaa keskustelua siitä asiasta. Peuraniemen asiat nyt eivät millään tavalla hipaise Hannukselan yksinäisiä, tuntemattomia asianhaaroja. Tuossa istuu isäntä ja miettii jotakin, jota ei Lunkreeni eikä kukaan muukaan pysty arvaamaan. Ja emäntä istuu myöskin ja miettii ja on välinpitämättömän näköinen, mutta syrjäinenkin saattaa huomata, että hänen on jossakin suhteessa raskas ja vaikea olla. Nyt hän liikahtaa tuolillaan ja aikoo sanoa jotakin, mutta peruuttaa sitten aikomuksensa ja pysyy vaiti. — Mitähän se oikein olisi sanonut? — ajattelee Lunkreeni. — Mutta emäntä nousee ja menee hakemaan toisen kupin kahvia. Ehkä sieltä nyt tulee, — ja tuleekin.
— Hyvinkö ne näyttivät…, aloittaa emäntä asettaessaan tarjottimen pöydälle. Isäntä heittää emäntään silmäyksen, jossa kuvastuu kieltoa, moitetta ja vihaa, mutta ajatus painaa nähtävästi emäntää niin, että se purkautuu esiin kuin pakosta. Hänen on itsensäkin vaikea sanoa sanottavaansa loppuun, mutta hän sanoo kuitenkin.
— Hyvinkö ne näyttivät, — kysyy hän hiljaisella äänellä ja vähä väliä katkaisten sanansa, — hyvinkö ne näyttivät voivan siellä… Peuraniemessä?
— Mikäpäs niillä, — vastaa Lunkreeni. Miehinen mies näkyy se nuori patruuna olevan.
— Niinpä se… Oli kai Esteri sen, niin sanoakseni, aikaisemmin huomannut.
Ällistyttävä ja painostava hiljaisuus, jolloin jokainen ikäänkuin odottaa jotakin äkillistä ja ennenkuulumatonta tapahtuvan. Isäntä luo vaimoonsa ihmettelevän, tuiman silmäyksen; hetkisen näyttää siltä, kuin hänkin aikoisi jotakin sanoa, mutta sitten hän nousee ja lähtee huoneesta.
Ja pian lähtee Lunkreenikin. Hän älyää, että Hannukselan jokapäiväisessä elämässä on nyt jotakin auttamattomasti mennyt hetkeksi epäkuntoon ja että hänkin, Lunkreeni, on siinä välittömästi osallisena. On parasta, että ajoissa lähtee, ennenkuin tuntee itsensä liikanaiseksi. Se on nyt sillä tavalla Hannukselassa, harmajassa linnassa, eikä se siitä muutu. Ja hän kättelee emäntää ja käskee sanoa terveisiä isännälle, mutta emäntä puristaa huulensa yhteen, estääkseen silmäluomia pettävästi värähtämästä. Sitä ei Lunkreeni kuitenkaan ehdi huomaamaan.
Niinpä hän, taaskin toimittamattomin asioin, saa tallustella kievariin takaisin. Humalakin, toimintaan innostava, on auttamattomasti laskenut, ja Lunkreeni ajattelee alakuloisesti tämän maailman asioita, joista piru ottakoon selvän. Niin hän kulkee ja mietiskelee ja tuntee itsessään, että jos nyt olisi ukkospilviä, niin kyllä ne nyt kiertelisivät harmajaksi linnaksi sanottua.
XX
Pankinjohtaja Törnroos kuolee, ja muutamana päivänä ajaa Peuraniemeen hänen seuraajansa, pankinjohtaja Saarstedt. Hänen vierailuunsa, vaikkakin se sattuu helakan kirkkaana heinäkuun päivänä ja vaikka sitä tavallaan on odotettukin, ei satu peuraniemeläisille sopivaan aikaan. Herra Saarstedt on kirjoittanut, ja Peuraniemestä on herra Saarstedtille asianmukaisesti vastattu, siitä ei ole ollut mitään tulosta ja nyt tulee herra Saarstedt itse.
Erik Wegener ja hänen vaimonsa ovat juuri näihin aikoihin alkaneet, niin sanoaksemme, jollakin tavoin elää. He laskevat: kahden vuoden kuluttua on kaikki selvää, ja he hurmautuvat tästä ajatuksesta niin, etteivät he uskalla ajatella loppuun. Senjälkeen on painajainen Peuraniemestä poissa, senjälkeen voidaan ruveta suunnittelemaan tulevaisuutta, senjälkeen alkaa elämä. Ja Erik Wegenerin totiset kasvot käyvät kirkkaammiksi, hänen askeleensa käyvät joustavammiksi, ja joskus hän laskee leikkiä ja on iloinen. Hän ikäänkuin nuortuu, repii ajatuksensa irti ympäröivästä ja antaa mielikuvituksen työskennellä niinkuin joskus silloin, kun hän Esterin kanssa elokuun iltoina kuljeskeli autiolla maantiellä. Onhan hän tehnyt työtä kätensä verille, kestänyt koettelemukset ja häpeän, ja ensimmäinen iloinen pysähdyspaalu häämöttää jo matkan päässä. Ja Esterinkin poskipäillä väreilevät toisinaan hymykuopat ja hän kätkee päänsä miehensä rinnalle: Herra Jumala, että tämä joskuskin loppuu. Nyt on kesän korkein aika, ja koko Peuraniemen seutu säteilee hiljaista onnea ja tyytyväisyyttä. Onpahan aikoinaan uhkunut muutakin.
Silloin tulee pankinjohtaja Saarstedtin ensimmäinen kirje: pankki tahtoo saatavansa heti.
Erik Wegener säpsähtää ja piilottaa kirjeen laatikkoonsa. Mutta pian hän rauhoittuu ja vastaa, ettei käy. Sensijaan hän tekee eräitä vastaehdotuksia.
Vastaus ei viivy kauan. Pankki pysyy vaatimuksessaan, sillä tilanne rahamarkkinoilla on levoton. Sitäpaitsi on velkakirjassa selvä määräys siitä, että "pankki voi, jos se tarpeelliseksi katsoo, kuukauden irtisanomisaikaa noudattaen" j.n.e. Ja pankki katsoo sen nyt tarpeelliseksi.
Nyt Erik Wegener kiroaa synkästi ja viettää unettomia öitä. Mitä hän on tehnyt, että Jumalan häntä näin piti rankaiseman? Eikö hän ollut ollut nöyrä, eikö hän ollut tehnyt työtä tarpeeksi, oliko hän elänyt ylellisesti, vaikka hänellä ja hänen vaimollaan tuskin oli kunnollisia vaatteita yllä? Vai johtuiko tämä siitä, että hän oli sydämessään liian aikaisin iloinnut?
* * * * *
Pankinjohtaja Saarstedt on pieni, keskilihava, tummaverinen herra, jolla on mustareunaiset kakkulat nenällä ja pikkukaupunkilaista itsetietoisuutta käytöksessä. Hänen puhetapansa on kimeää, ärhentelevää, koleerista, ja Erik Wegeneristä hän kosteista, ruskeista silmistään asti muistuttaa rakkikoiraa, joka uljaasti käy heikompansa kimppuun ja ärhentelee suuremmallekin matkan päästä. Jos elefantti vaivautuisi tätä rakkikoiraa potkaisemaan, niin se tuntisi itsensä ylpeäksi, mutta elefantin potkun puutteessa se tyytyisi kernaasti tavallisen juoksukoirankin puremaan, voidakseen vetäytyä nurkkaan vikisemään kärsimäänsä vääryyttä ja hautomaan kostoa.
— Merkillinen sekoitus venäläistä kupetsaa ja juutalaista koronkiskojaa, — ajattelee Erik Wegener. — Kuinka maailmassa ne ovat voineet tämän löytää jostakin pikkukaupungista ja panna tuomari Törnroosin seuraajaksi!
— Minä olen tunnollisesti suorittanut kuusisataatuhatta jo vuotta ennen aikaansa, — sanoo hän ääneen, — ja minusta olisi kohtuullista, että saisin suorittaa loputkin sovitulla tavalla. Eihän se ole kuin hiukan yli sadantuhannen.
— Niin-niin, — ehättää johtaja Saarstedt, — mutta mitä teillä on maailmalla?
— Maailmalla! — tokaisee Erik Wegener hiukan kiihtyneesti. — On sekin puhetapaa! No jos minulla maailmalla sattuisi jotakin olemaankin, niin se ei ole estänyt teitä saamasta omaanne, vieläpä yli odotusten.
— Sitäpaitsi olette saanut apua muualta. Esimerkiksi siinä myllyjutussa.
— Millä tavoin?
— Elleivät pitäjäläiset olisi tulleet avuksenne, olisitte menettänyt lopunkin.
Ensin Erik Wegener raivostuu, mutta sitten hän purskahtaa pitkään nauruun. Herra Saarstedtin silmävalkuaiset muljahtavat ja suu käy niinkuin hän aikoisi sanoa jotakin.
— Kyllä te nyt nauratte, — sanookin hän viimein.
— Suokaa anteeksi, mutta minä en todellakaan muuta voi. Te järjestätte huonosti tiedustelunne.
— Jaa-jaa. Se on minun asiani.
— Aivan niin, mutta älkäämme puhuko siitä. Te olette siinä asiassa väärässä ja sillä hyvä. Pankki tahtoo siis saatavansa tai oikeammin: te tahdotte, huolimatta johtaja Törnroos-vainajan ja minun välisestä sopimuksesta…
— Se sopimus ei sido minua.
— Sallikaa minun puhua loppuun. Rehellisesti puhuen vaatimus tuntuu yllätykseltä eikä tahdo soveltua suunnitelmiini.
— Konjunktuurit vaativat sitä.
— Eivät suinkaan teidän pankkinne konjunktuurit riipu yhdestä sadastatuhannesta.
— Kuka tahansa saattaa sanoa niin. Yksi sanoo tuhannesta, toinen sadasta, kolmas viidestäsadasta, neljäs sadastatuhannesta.
— Te olette epäilemättä oikeassa, — myönsi Erik Wegener miettiväisenä. — Emmekö voisi sopia jostakin muusta, minulle edullisemmasta ehdosta?
Pankinjohtaja Saarstedt huiskautti kädellään.
— Edullisemmasta! — toisti hän kärsimättömästi ja melkein huutaen. — Eivätkö tähänastiset ole olleet kyllin edullisia? Eikö pankki ole osoittanut vallan suurenmoista kärsivällisyyttä teidän kanssanne! Ja yhä te vain tahdotte armoa armon jälkeen…
Erik Wegener hypähti seisoalleen kalpeana vihasta.
— Herra! — karjaisi hän ja löi nyrkin jämähtäen pöytään. — Ajatelkaa, mitä puhutte ja siivotkaa suunne huoneessa, joka toistaiseksi on minun. Ja nyt: mars, ulos!
Pankinjohtaja Saarstedt käpertyi palttinanvalkeana sohvan nurkkaan eikä näyttänyt älyävän, mistä on kysymys.
— Ulos, herra! — kajahti toisen kerran.
— Herra Wegener, — sanoi pankinjohtaja odottamattoman säyseästi, — te ette tiedä mitä puhutte.
— Se ei auta enää! Mars nyt tai minä autan!
Apua ei tarvittu. Kalpeana ja vihansekaisesta pelosta vavisten riensi pankinjohtaja Saarstedt melkein juosten portaita alas ja sitten maantielle. Erik Wegeneriä harmitti, että pari renkiä sattui tapauksen näkemään.
— Mitä se oli? — kysyi Esteri.
— Loppu siitä summasta on maksettava kolmen viikon kuluessa.
— Ja sinä esiinnyit noin?
— Enhän minä aiheetta… tietystikään.
— Et kai. Mutta, — Esteri meni surulliseksi, — mistä me nyt rahan otamme? Ehkä sen metsän sittenkin olisi saanut myydä. Hyvä Jumala sentään!
— Älä sure, ehkäpä selviää.
— Niin, mutta sittenkin. Miksi juuri nyt…
— Ihminen päättää, Jumala säätää. Meidän osamme on nyt tällainen. Viitsitkö sanoa, että valjastavat hevosen. Ehdin juuri ja juuri päiväjunalle.
XXI
Peuraniemen herra kiiruhtaa portaita alas porraspäässä odottaville rattaille, mutta on lennähdyttää kumoon herrasmiehen, joka mietteissään ja hitaasti kiipeää portaita ylös. Tulija on Frans Eriksson.
— Elävän Jumalan nimessä! — huudahtaa hän raivokkaasti, tuntiessaan miehen. — Mitä te täältä etsitte?
Tulija vetäytyy pelästyneenä kaidepuuta vasten aivan kuin toinen tahtoisi häntä lyödä.
— Älkää tehkö minulle mitään, — änkyttää hän pelästyneesti. — En minä huonoissa tarkoituksissa tule. Minä selitän.
— Selitätte!
Tuhannet ajatukset risteilevät Erik Wegenerin päässä. Ensin tuli Saarstedt ja neljännestuntia myöhemmin tämä. Miks'eivät tulleet yht'aikaa, se olisi ollut kauniimpaa. Mutta sitten hän äkkiä muistaa jotakin ja koettaa voittaa juuttuneen ja kasvattamansa vastenmielisyyden.
— Ehkä kiivastuin suotta, — sanoo hän rauhallisemmin. — Mutta menen nyt itse käymään kaupungissa ja sen vuoksi en voi laskea teitä sisään. Jos teillä siis on selittämistä, on teidän seurattava, niin voitamme aikaa.
— Kyllä minä tulen, — vastaa toinen miltei nöyrästi.
Erik Wegener tunsi itsekseen epämääräistä tyydytystä siitä, että toinen vastasi niin luonnollisesti eikä esimerkiksi: "Suurimmalla mielihyvällä!" Olisikohan sittenkin… Mutta sehän nähdään.
* * * * *
Frans Erikssonin kasvot olivat todellakin merkillisellä tavalla muuttuneet. Niihin oli tullut jotakin nöyrää, poissaolevaa, jotakin, joka melkein sivusi rappeutuneisuutta.
— Te olette kirjoittanut niin merkillisen uutterasti, — sanoi Erik Wegener heidän istuessaan toisiansa vastapäätä kiitävässä junassa, — että ellen tuntisi teitä niin tarkoin toiselta puolen, niin melkein uskoisin teitä.
Frans Eriksson istui hartiat kyyryssä häntä vastapäätä eikä vastannut mitään.
— Ja missä tarkoituksessa te nyt sitten tulitte? — kysyi Erik
Wegener.
Hänen ajatuksensa ovat kokonaan toisella taholla, mutta langon muuttunut olemus herättää hänessä mielenkiintoa. Kun hän aikansa on häntä katsellut, ei hän lankoaan kohtaan enää tunne vihaa, mutt'ei erikoista lämpöäkään. Tuntemaansa mielenkiintoa ei hän kuitenkaan taida eikä tahdokaan kieltää.
— Minä olen kirjoittanut Gunillalle… vaimolleni…, — aloittaa lanko, — pitkin aikaa.
— Sen tiedän kyllä.
— Ja selittänyt moneen kertaan menettelyni.
— Se lienee ollut hiukan vaikea tehtävä. Frans Eriksson painoi päänsä alas.
— Niin, vaikeahan se oli.
Tullaan ravintola-asemalle ja ihmiset kiiruhtavat ulos. Keskustelu taukoaa hetkeksi.
— Mutta Gunilla-sisko uskoo teitä kuitenkin? — kysyy Erik Wegener.
— Uskoo.
— Niin. Hän uskoi teitä kerran aikaisemminkin. Erik Wegener puraisi huultaan, ja toisen tuli silminnähtävästi vaikea olla.
— Minä olen läpikäynyt kovan koulun, sanoo hän.
— Se on hauskaa kuulla.
Oikeastaan ei Gunilla-siskon ja tuon miehen asia liikuta enää Erik Wegeneriä. He ovat varttuneet ja viisastuneet molemmat. Itse tekevät, itse vastaavat. Mutta samalla hän muistaa, millaisia sieluntuskia ja millaisen häpeän tuo mies oli hänelle ja hänen sisarelleen tuottanut, ja hän jää edelleenkin kylmäksi ja tarkkaavaiseksi.
Juna lähtee uudelleen liikkeelle. Äskeisistä ihmisistä on vain vanhanpuoleinen herra palannut vaunuun huohottaen ja hikoillen kuumuudesta.
— Ja tekö mukamas rakastatte nyt? — kysyy Erik Wegener.
— Olen aina niin tehnyt.
— Soo-o. Varsin mielenkiintoista.
Taas pitkä hiljaisuus.
— Ja aiotte ruveta elämään yhdessä?
— Niin.
— Hm.
Jälleen hiljaisuus, entistä pitempi. Erik Wegener muistelee, mitä tuo toinen on hänelle kirjoittanut. Silloin, silloin onnettomalla hetkellä oli häneen vaikutettu. Ensin isä, sitten toverit, sitten eräs nainen. (Tietysti! ajattelee Erik Wegener.) Hänen ilkeytensä oli herännyt vasta sen jälkeen kuin parooni Gyllenmarck ja eräs hänen toverinsa olivat suorastaan potkineet hänet ovesta ulos. Hän oli silloin ollut auttamattomasti humalassa ja ylimielisellä tuulella. Vasta sen jälkeen hän oli tahtonut kostaa. Mutta rakastamasta hän ei ollut oikeastaan koskaan herennyt, se oli ollut sellaista välitilaa, jollaista, mikäli hän oli kuullut, saattaa sattua. Ja vihkimistilaisuudessa se uudelleen oli herännyt, pysyväisesti. Kuinka hän oli saattanutkaan antaa toisen ihmisen niin paljon kärsiä takiansa! Eikö hän saa tulla hakemaan vaimoansa? Missä ikinä hän saattaa Peuranientä auttaa, niin hän sen tekee. Hän on nyt toinen osakas isänsä liikkeessä.
Erik Wegenerin aivoissa välähtää eräs ajatus, ja hän luo nopean, ynseän katseen lankoonsa. Mutta se ajatus sammuu heti.
Siinä nyt oli Frans Erikssonin kirjeiden summa seitsemältä vuodelta. Olihan mahdollista, että lanko oli tehnyt paljon työtä, paljon kärsinyt ja katunut ja tarvitsisi paljon anteeksiantoakin. Miks'ei, olihan se mahdollista, mutta sittenkin hän oli kerran iskenyt liian syvään.
Erik Wegener säpsähti. Kun hän meni omaan itseensä, niin eikö hänkin ollut iskenyt jotakin tai joitakuita liian syvään ja ollut anteeksiannon tarpeessa? Esterin vanhempia. Aivan niin, mutta kun asiaa tarkemmin ajatteli, niin suhde oli sittenkin koko joukon erilainen.
Juna kiitää eteenpäin, muutaman minuutin kuluttua ollaan päätepaikassa ja alkaa uusi, uuvuttava jännitys. Mutta ehkä se oli lopultakin viimeinen. Tämä ajatus alkaa niin taas lumota Erik Wegeneriä, että hän melkein kokonaan unohtaa Frans Erikssonin, lankonsa, läsnäolon. Tai ellei se olekaan viimeinen, ehkäpä saa läpikäydä taas jonkun ikävyyksien ja hermojännityksen tutun sarjan.
Ali niin, tuo toinen häntä vastapäätä, tuo, joka vähä väliä vilkaisi häneen kuin tuomariin. Niin, ehkäpä… Hän on joskus, arasti, ottanut asian puheeksi sisarensa kanssa ja tullut huomaamaan, että asiat olivat muuttuneet. Muuttuneet huomaamatta, hänen tietämättään, hänen ollessa liiaksi jännitettynä ja liiaksi kiinni omissa puuhissaan. Ja mikä sisarensa paimen hän nyt todellakaan enää kaiken lopuksikin on. Sisar on kokenut, sisar on viisastunut ja sisar mahdollisesti sittenkin rakastaa. Ehkäpä hänen, Erik Wegenerin, toimenpiteet eivät olisikaan onnea tuottavia, — samoin kuin Hannukselan isännän eivät olleet olleet.
Pysähdys. Ihmiset alkavat lappautua ulos, puheensorina ja huudot täyttävät asemasillan. Tuttu näky: ollaan perillä.
Tutun esplanaadin hiekka punoittaa alenevassa auringonvalossa, askelet narskahtelevat, ihmiset tuuppivat vahingossa ohikulkijoita. Erik Wegener kulkee eteenpäin hitaasti ja miettien, lanko seuraa häntä ääneti kuin varjo.
Tässä sitä nyt taas kuljetaan ne samat huolet niskassa, kuljetaan kuin kuljetaankin, mutta eipä taideta kauan kulkea. On heitetty pankkitirehtööri ovesta ulos, uhkaa pieni häväistys, ei sentään enää perikato. Ja senjälkeen on vielä Hannuksela.
Mutta ketä hänen on kiittäminen siitä, että kaikki on mennyt näin hyvin — tähän asti? Lähinnä Jumalaa — Hannukselan isäntää. Mihin hän olisi joutunut ja millä alkanut, ellei Hannukselan isäntä ylpeästi olisi lähettänyt rahaa takaisin. "Sanokaa, etteipähän koske köyhään." Kuka häntä olisi auttanut? Ei kukaan, ei kukaan, kaikki olisi mennyt. Varmasti Hannuksela oli tehnyt sen tarkoituksella. Hyvä Jumala, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän Hannukselaan oli!
Erik Wegener hämmästyy huomatessaan, että hänen rinnallaan kulkee joku, lanko. Mutta nyt hänessä asuu suuri lempeyden ja anteeksiantamisen tarve.
— Kuulehan nyt, — sanoo hän pysähtyen. — Emmeköhän sovi niin, että tulet uudelleen jouluna. Pitäähän meidän edes saada tottua siihen ajatukseen, että Gunillasta ja sinusta tosiasiallisesti tulee mies ja vaimo. Tämä tulisi nyt liian äkkiä, ymmärräthän.
Frans Erikssonin kasvot kirkastuvat eivätkä ne vaikuta Erik Wegeneriin enää laisinkaan epämiellyttävästi. Vaisu, alakuloinen hymy nousee hänen huulilleen.
— Kuinka tahdotte, — vastaa hän. — Me kyllä sovimme Gunillan kanssa…
— Minä kyllä selitän Gunillalle. Mutta asia kaipaa muullakin taholla paljon valmistamista.
— Niin kai se sitten on.
— Siis jouluna. Näkemiin!
He kättelevät, ja Frans Eriksson alkaa hitaasti kulkea takaisin Erik
Wegenerin jatkaessa matkaansa.
XXII
Konsuli Björklöf on vanhanpuoleinen, kuivahko herrasmies, jolla on pergamentinvärinen iho ja ilmeettömät, harmajat silmät. Hän puhuu vähän ja senkin kuolettavan ikävästi ja aivan kuin muita asioita ajatellen.
Erik Wegener on jo neljättä päivää kaupungissa, ja hänen asiansa on vielä toimittamatta. Hän on levoton ja kiihtynyt, mutta koettaa ainakin ulkonaisesti näyttää rauhalliselta. Eihän sentään vielä ole mitään menetetty. Nyt, kaikkein viimeksi, hän on tullut konsuli Björklöfin puheille.
— Me emme nykyään juuri ostele, — sanoo konsuli, — teidän olisi pitänyt silloin keskustella herra Lundgrenin kanssa.
— Minä en silloin myynyt, — vastaa Erik Wegener, — eikä herra
Lundgren sitäpaitsi vaivautunut hakemaan minua käsiinsä.
— Se ei ole mahdollista.
— En ole eläissäni nähnyt herra Lundgrenia eikä herra Lundgren minua.
Konsuli luo häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.
— Mutta kyllä Lundgren sanoi…, — aloittaa hän kuin itsekseen ja poistuu äkkiä huoneesta.
— Meni Lundgrenin kimppuun, — ajattelee Erik Wegener, ja hänessä herää toivo.
Muutaman minuutin kuluttua konsuli palasi silminnähtävästikin hiukan tyytymättömänä.
— Mutta te möisitte nyt?
— Kyllä. Mutta en kahdestasadastaviidestäkolmatta.
Konsulin katse käy pitkäksi ja tuijottavaksi.
— Ei kukaan maksa nykyisin edes sitä.
— Neljäkymmentäyksituhatta leimattua puuta, kuuden metrin korkeudelta kaksikymmentäkaksi senttimetriä. Aivan varmasti, herra konsuli!
— Pohjineen voisimme sen maksaa, — hymähtää konsuli.
Erik Wegener kiihtyy nyt yhtä paljon konsulin ylimielisyydestä kuin omista asioistaan ja vilkaisee ovelle. Konsuli Björklöf katselee häntä katseella, joka voisi merkitä: jos herra haluaa mennä, niin olkaa hyvä. Mutta Erik Wegener ei mene — toistaiseksi.
Pohjineen! Jumal'auta sentään! Tähän asti oli mennyt hyvin, mutta pitikö hänen nyt antautua viime hetkessä? Tai oliko hänen uurastukseensa liittynyt kunnianhimoa, joka näin rangaistiin. Miks'ei hän voinut nöyrästi ja rehellisesti jo Frans Erikssonille tunnustaa tilannetta? Eikö se olisi ollut kaunistakin, kun hän jo muutenkin tiesi suuren osan. Pohjineen! Peuraniemestä lohkaistaisiin enemmät puolet pinta-alasta, melkein ainoa metsä, kokonaan irti. Ei käy, ei käy.
— Te myytte kernaasti vielä halvemmastakin, — sanoo konsuli hetken kuluttua sen näköisenä kuin tietäisi jotakin. Ahaa! Siinä se nyt oli.
— Jos minun olisi pakko myydä, — vastaa Erik Wegener, omasta mielestään karkeasti, niin minä en istuisi tässä tinkimässä teidän kanssanne, vaan rukoilisin teitä ottamaan sen puolesta siitä, mitä nyt tarjoatte, pohjineen.
Hänestä näytti, niinkuin konsuli Björklöf olisi hätkähtänyt hiukan.
— Teillä on siis tarjouksia muualta? — kysyy konsuli.
— Minä en sano mitään. Mutta muualta voin ottaa sen kaksisataaviisikolmatta.
— Meiltä siis enemmän. Miksi, jos saan kysyä?
— Siksi, että olen arvioittanut metsän, ja siksi, että te ette missään tapauksessa ole antaneet herra Lundgrenillenne määräystä maksaa ylintä mahdollista hintaa. Ja lopuksi siksi, että todellakin tarvitsen rahaa ja senvuoksi otan joltakin vaikkapa vain sen kaksisataaviisikolmattatuhatta, mutta en teiltä.
Konsuli Björklöf napitti takkinsa ja käveli muutaman kerran edestakaisin lattialla. Äkkiä hän hymyssä suin kääntyi Erik Wegenerin puoleen.
— Sanokaapas, herra Wegener, — kysyi hän ja nauraa hihitti hampaittensa raosta, — onko taktillista ja totta, että olette heittänyt pankinjohtaja Saarstedtin ovestanne ulos?
Erik Wegener naurahti.
— En minä häneen kajonnut, — vastasi hän, — mutta kyllä hänelle tuli tavallista kiireempi lähtö.
— Se oli aivan oikein, — nauroi konsuli ja näytti vilkastuvan. — Hän hermostuttaa ei ainoastaan kundit ja klientit, vaan myöskin hallintoneuvoston ja johtokunnan. Nyt hän kulkee ja kertoo tapauksen jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella. Te olette tullut populääriksi, herra Wegener.
Erik Wegener naurahti, vaikk'ei hän voinut ymmärtää, mitä tekemistä hänen ja pankinjohtaja Saarstedtin välisellä kohtauksella oli hänen varsinaisen asiansa kanssa. Epäilemättä hän siinäkin oli menetellyt ajattelemattomasti. Hänen olisi pitänyt muistaa olevansa velallinen ja mukautua, ainakin koettaa hillitä itsensä. Sen takia hänen käy niinkuin käy.
— Ah, meillä on se asia kesken, — lausui konsuli Björklöf hetken kuluttua ja pysähdytti käyntinsä.
Erik Wegener odotti joka hermollaan. Konsuli hypisteli leukaansa ja mietti.
— No, sopikaamme neljännesmiljoona, sanoi hän sitten päättäväisesti.
— Mutta vastatkaa minulle rehellisesti johteen kysymykseen:
Töttermannilleko te olisitte ne puut myynyt halvemmasta?
— En Töttermannille, — vastasi Erik Wegener tuntien lievää huimausta. Hän ei edes tiennyt, että Töttermann oli hänen kotipitäjänsä naapurikaupungin, pikkukaupungin, puutavaraliike.
— No sitten se on Kannanlahden sisaryhtiö, ratkaisi konsuli Björklöf, — vaikk'eihän se minua liikuta. Jotakin sentapaista sanoi herra Lundgren rouvanne vastauksesta aavistaneensa. Niin, me maksamme luonnollisesti, tapamme mukaan, heti ja hakkuu alkaa talvella. Suvaitkaa käydä konttoriin, niin teemme paperit.
— Apropos, herra Wegener, — sanoi konsuli äkkiä, kun he jo melkein olivat konttorin ovella. Muistelen, että pesässänne oli hirvittävästi niitä Grönforsin osakkeita.
— Olihan niitä. Mutta nehän ovat melkein arvottomia.
— Pankinjohtaja Törnroos-vainaja kertoi aikoinaan. Ne ovat melkein normaalissa nyt. Saatte vain pitää kiirettä. Balkanin sota, piru vieköön.
Ja konsuli Björklöf hymähti kuivalla tavallaan.
Nyt ei Erik Wegener enää kestänyt, vaan tarttui ovipieleen.
* * * * *
Vasta saapuessaan pankin hämärään, viileään toimistohuoneeseen Erik Wegener täydellisesti tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi syvää, hiljaista rauhaa ja kiitollisuutta kaikkia kohtaan. Se välimatka, joka erotti hänen ensimmäisen käyntinsä ja tämän, tuntui suunnattoman pitkältä, siihen sisältyi niin paljon ja moninaista, ja kuitenkin se toiselta puolen tuntui olevan melkein kädenulottuman päässä. Silloin hän ei syvimmissä ajatuksissaan uskaltanut toivoa asialle tällaista ratkaisua, hän oli tieten tai tietämättään ryhtynyt uhkapeliin, ymmärtämättä täysin, mitä se toisi tullessaan. Nyt hän taas astui tästä samasta ovesta sisään miehenä, joka oli puhdistanut isänsä muiston ja — kenties — kohottanut omaakin arvoansa.
Tästä melkein juhlallisesta vireestä ei häntä saanut edes pankinjohtaja Saarstedtin välkkyväin silmä valkuaisten näkeminen. Hän astui tyynenä toimistopöydän ääreen ja esitti asiansa.
— Teilläkö on rahat mitassanne?
— Niin.
— Antakaa ne kassaan.
Enempää hän ei pankinjohtaja Saarstedtia nähnyt. Hän maksoi rahat, sai kuitatun sitoumuksensa takaisin, illalla saisi isäntärenki viedä Hannukselaan, mitä sinne oli vietävä.
Kaikki selvää.
XXIII
Inspehtori Lundgrenin käynnin jälkeen tuli Hannukselan talon sisäiseen elämään jonkunlaista sisäistä rikkinäisyyttä. Vaikka se ei millään tavalla ulkonaisesti näyttäytynyt, aavisti kuitenkin jokainen sen olemassaolon. Tunnelma oli jokseenkin samanlainen kuin Esterin lähdettyä Peuraniemen pojan kanssa.
Emäntä oli muutamassa päivässä taas ikäänkuin vanhentunut vuosia. Vastaukset tulivat entistä pitemmän odotuksen jälkeen ja olivat entistä hiljaisempia, käynti oli entistä raskaampaa ja vaivalloisempaa. Isäntä pysytteli enimmäkseen ulkosalla, hänen huomattiin karttelevan emäntääkin, ja kerran oli pikkurenki nähnyt hänen seisovan ja pitkään tuijottelevan Peuraniemen leveneviä vainioita.
Jotakin oli siis kieltämättömästi tapahtumassa, ja jokainen saattoi huomata, että sen oli vaikuttanut inspehtori Lundgrenin käynti.
— Mitähän se oikein oli puhunut? — kyseltiin tuvassa.
— Jos lie ollut jotakin siitä Esterin kohdasta. Silloin pääkarjakko, roteva, punainen ihminen, joka oli tottunut puhumaan suunsa puhtaaksi, tiuskaisi:
— No sitä ne nyt vihoittelevat! Mistähän ne muka paremman miehen olisivat Esterille löytäneet?
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kirkaisten juoksi ovesta ulos. Isäntä oli seisonut tupakamarin ovella ja kuullut koko keskustelun. Jo nyt tuli lähtö Hannukselasta marraskuulta.
Seuraavat päivät puhuttiin Hannukselassa vain kuiskailemalla.
* * * * *
Tulee sitten helteinen, puolihämärä elokuun yö, eikä emäntä saa nukutuksi. Kääntelehtii ja vääntelehtii vain vuoteellaan ja viimein nousee istumaan vuoteen reunalle.
— Etkö sinä nuku vielä? — kysyy isäntä.
— En, — vastaa emäntä. — Tukahduttavaa on.
— Avaa ikkuna sitten, kun olet lähempänä. Emäntä avaa ikkunan, ja tuoksuva yö-ilma virtailee sisään. Hän heittäytyy taas vuoteelle, mutta uni ei tule, niinkuin ei ole tullut moneen yöhön. Hetken kuluttua hän nousee taas ja juo lasillisen vettä.
— Et suinkaan sinä voi huonosti? — tiedustelee isäntä ja nousee hänkin istumaan.
— Enpä sen erikoisemmin. Päätä hiukan kivistää.
— Kyllä kai se asettuu, kun pääset uneen kiinni.
Isäntä laskeutuu taas pitkäkseen, emäntä istuu paikallaan, ja isäntä kuulee, että häneltä pääsee lyhyt, tukahdutettu huokaus.
— Sitä Esteriä kai tullut viime aikoina liiaksi mietityksi, — sanoo vihdoin emäntä ja tuntee kummallista keventymistä, kun se nyt viimeinkin on tullut sanotuksi.
Isäntä ei vastaa mitään, mutta emäntä kuulee, kuinka hän liikahtaa vuoteessaan.
— Suotta mietiskelet, — kuuluu viimein rauhallisesti, — hyvä kai hänen on olla.
Ja vähän ajan kuluttua:
— Tuskin meitä muistaakaan.
— Muistaa, — vastaa emäntä hiljaisesti, kyllä minä Esterin tiedän.
— Sen parempi sitten.
— Ja on mieskin muistanut joka vuoden viimeisenä päivänä, — lisää emäntä melkein kuin kiivastuen.
— Taitaa sillä tavoin muistaa koko loppuikänsä.
Isäntä haukottelee. Alkaa jo olla aamupuoli yötä.
— Älä sano, — virkahtaa emäntä äskeiseen tapaansa, — Mäenpään emännältä kuulin, että Peuraniemen kiinnitys on jo maksettu ja tulee kuoletettavaksi. Kyllä sinäkin pian saat osasi.
Hän sanoi: sinä saat pian osasi. Tämä koskee isäntään, ja hän nousee kyynärpäälleen ja nojaa päätään käteensä.
— Vai olet sinä taas kuullut? — kysyy hän. Ääni on tavallista korkeampi, ja siinä soi melkein kuin uhkaa.
— Olen, — vastaa emäntä kiinteästi. Mutta uhka jäi tulematta.
Isäntä tuntui saavan kiinni jostakin ja vaipui ajatuksiinsa.
— Vai maksettu ja kuoletetaan, — toistaa hän itsekseen. — Pianpa se kävi, kovin pian.
— Pian, — huokaa emäntä. Sitten hän lisää kovemmin: — Näkihän sen hommista ja näkeehän sen nyt viljelyksistä.
Ja hän ratkeaa nyyhkytyksiin.
— Mitä tuosta nyt, — tokaisee isäntä kärsimättömästi.
Hannukselan isäntä ja emäntä ovat olleet tyynessä avioliitossa lähes neljäkymmentä vuotta. Heidän kohdalleen sattui hyvin, he rakastivat, olivat rikkaita ja menivät naimisiin. Kaikki niinkuin olla pitikin. Jos jommallakummalla oli ollut aikaisemmin pieni katkelmansa, niin sitä ei toinen toiselta udellut. Kaksi omaisuutta lyötiin yhteen, he kokosivat lisää tavaraa, heistä tuli kihlakunnan rikkaimmat. Mutta kaksi vanhinta lapsista, poikia molemmat, kuolivat jo lapsina. Se oli heidän onnettomuutensa, Hannuksela jäisi ilman perillistä. Sitten syntyi Esteri. Kumpikin rakasti Esteriä omalla tavallaan ja piti häntä loitolla syrjäisistä. Isä kasvatti hänestä rikasta, äiti kasvatti hänestä ylpeätä. Ja sitten Esteri meni Peuraniemeen ja tuli köyhäksi.
Hannukselan aviopuolisoilla ei ollut koskaan ollut sanaharkkaa keskenään. Ei tullut Esterinkään menon jälkeen. Kun Esteri meni, niin sai mennä. Kylläpähän katuu. Mutta katumuksesta ei kuulunut mitään.
Hannukselan vanhukset surivat, mutta sitä surua ei kukaan syrjäinen huomannut. He olivat molemmat suljettuja, molemmat olivat ylpeitä, syrjäisen katse ei ulottunut Hannukselan harmaiden seinien sisäpuolelle.
Ja mikä vika oli sitten Peuraniemen pojassa? Jos asiat olivat, niinkuin niiden olisi pitänyt olla; niin ei mikään. Mutta nyt oli asia niin, ettei Hannukselan omaisuutta oltu koottu kenenkään velkojen maksamista varten eikä Hannukselan tytärtä kasvatettu ensimmäistä vastaantulijaa varten. Vaan kun nyt meni, niin menköön. Ei Hannukselan kunnia siitä riipu. Alettiin odottaa Peuraniemen lopullista luhistumista, — hyvä, että saa heidät pois silmiensä edestä. Virkoihinhan se poika oikeastaan on valmistunutkin.
Sitten Peuraniemen poika aikoo maksaa isänsä velan Hannukselaan. Hannuksela punnitsee rahoja kädessään, ja samalla ylpeys ja kunniantunto hänessä nostavat päänsä. "Vie takaisin, kyllä Peuraniemessä tarvitaan, ja sano, etteipä koske köyhään." Se oli tarkoitettu piiskaniskuksi, mutta se otettiin vastaan almuna, ja nyt — pian — kunniantuntoinen köyhä maksaa almun takaisin, niinkuin on maksanut korotkin. Hannuksela ei tahdokaan kieltää itseltään, että se tosiasia vielä on kokematta. Ellei tänään, niin huomenna, ellei huomenna, niin viikon, kuukauden, vuoden kuluttua. Ja silloin ovat hänen sanomisensa kaikki.
Hannukselan haltijaparilla ei, niinkuin sanottiin, ollut koskaan ollut erimielisyyttä keskenään, ei leikillä eikä todella. Inspehtori Lundgrenin käynnin jälkeen se kuitenkin oli hiljaisesti ja näkymättömästi alkanut. Erik Wegener oli ollut mies, sitä ei voinut kieltää. Hänet oli nähty joskus ja hän oli tullut vanhaksi, kumaraksi ja tuikeaksi. Ja Esterin vastauksessa Lundgrenille oli Hannuksela tuntenut oman itsensä. Se oli heidän Esterinsä, sama, jonka he olivat kasvattaneet. Emäntä oli kerran nähnyt Esterin etäältä, jokirannassa, ja hänen heikontunutta sydäntään oli vihlaissut. Se, tuo ihminen haalistuneissa vaatteissaan, joka otti kurikan pyykkärin kädestä ja näytti, miten on lyötävä, se oli heidän tyttärensä. Mutta Peuraniemessä ei kuulosteltu mitä tapahtui Hannukselassa, ja Hannukselassa käännettiin puhe toisaalle, kun tuli kysymys Peuranientä koskevasta. Sellaiset olivat lapsen ja vanhempien välit.
Ja nyt emäntä istui makuukamarissa ja nyyhki valkenevana elokuun yönä. Linnut olivat jo heränneet visertämään, ja auringon ensimmäiset säteet heijastuivat vastapäätä olevan Peuraniemen jyrkkään sinkkikattoon ja silmänkantamattomille ruispelloille, jotka kumpareella, maantien tuolla puolla, näyttivät ikäänkuin yhtyvän aamu-taivaaseen.
— Ei siinä mitään huonoa ollut, — itkee hän. — Yhdeksättä vuotta jo… eikä lapsia…
Isäntä on myöskin noussut vuoteeltaan ja vetänyt housut jalkaansa. Ei tänä yönä enää nukkumisesta mitään tule.
— Siihen voisi vastata, — sanoo hän, — että kyllä herrat konstinsa tietävät…
— Häpeä, Hermanni! — huudahtaa emäntä lentäen punaiseksi kasvoiltaan.
— Kyllä minä ymmärrän… — jatkaa hän sitten surullisesti ja alakuloisesti… — eivät ole uskaltaneet… velkautuneeseen taloon… ettei viaton lapsi mieron tielle… Kun muutenkin on ollut kovaa ja me olemme vain katselleet… on ollut olemista muutenkin kurjuudessa…
Mahtaneeko isäntä sitten hävetä, ainakaan hän ei hetkeen vastaa mitään. Istuu vain pää käsien varassa ja kuuntelee emännän yltyvää itkua.
— Älähän nyt tuossa! — puhuu hän vihdoin. — Eivätpä nuo ole millään tavalla osoittaneet masennusta ja nöyryyttä.
— Ja mistä me sen tiedämme. Sen me tiedämme, kuinka olisi käynyt, jos olisivat… nenänsä tänne pistäneet. Kuin kerjäläiskakara pantiin Esteri menemään… Tunnolle käy ja on jo pitkän aikaa käynyt…
— Itse niin tahtoi mennä, ja saihan se seitsemänkymmentäviisituhatta…
— Kyllä tiedät, miten sai. Ja kyllä me omamme saamme takaisin. Aivan kuin vieraat ihmiset. Oma lapsi, sydämen alla kannettu…
Aurinko on jo korkealla, ja väki alkaa liikkua pihassa. Peuraniemen puolella ajaa kärryjono maantielle, ja savupiipusta alkaa nousta ohut, sininen savu. Ruohikko kimmeltää ja välkkyilee, mutta Hannukselan emännän itku yltyy. Ajatukset, kauan aikaa pakkautuneet, saavat ylivallan, hän alkaa jo vavista.
— Mitäpä me niistä rakkauden asioistakaan ymmärsimme… Omaa ylpeyttämme vain… Sanassa sanotaan, että vaimon pitää isästänsä ja äidistänsä eroaman ja mieheensä sidottu oleman…
Isäntä on vetänyt kengät jalkaansa ja kävelee edestakaisin. Lääkäri on sanonut, että emännällä on heikko sydän, että pitää varoa mielenliikutuksia. Nyt alkaa hänenkin mielessään käydä.
— Tokkopa Peuraniemessä olisi tätä vauhtia edistys kulkenut, — sanoo hän, — jos olisi ollut valmis kassa, mihin nojautua.
— Voi, eihän se meitä olisi liikuttanut…
— Ei kylläkään, mutta koski se vain, se Esterin ynseys…
— Ei se mitään ynseyttä ollut. Nöyränä lähti…
— Hm… tiedä…
Hannukselan isäntä on karttanut näiden asioiden ajattelemista. Vastoin tahtoaan on joskus ajatellut mitä on ajatellut. Elämä Hannukselassa on mennyt tavallista menoaan. Nyt hän ei saata ajatuksiaan estää. Lukemattomat pikkuseikat ja yksityiskohdat elämästä, kaukaa ja läheltä, tunkeutuvat esiin, piirittävät hänet ja uhkaavat tukehduttaa. Esteri, niin, se oli heidän pikku tyttönsä. Nyt hän on emäntänä Peuraniemessä, tuolla vastapäätä… Erik Wegener, Peuraniemen poika, vei hänet. Se samainen poika on aikaansaanut yhtä ja toista muutakin… Peuraniemen manttaali ja Hannukselan manttaali, se oli musertava yhdistelmä ympäröiville… Ja olihan hän, Hannuksela, tavallaan auttanut alkuun…
— Kentiespä olimme liian kovia, — myöntää hän. — Mutta kun ei tuntenut tarkemmin…
— Tunsimmehan me Esterin…
Eikä emännän nyyhkytys ota tauotakseen.
Päivän työt ovat jo joku aika sitten alkaneet. Puhe ja huudot kantautuvat avoimesta ikkunasta sisään. Joku vieras ajaa pihaan, aika taitaakin jo olla melko pitkällä. Vähäistä myöhemmin avaa palvelustyttö oven:
— Tääll' ois Peuraniemen isäntärenki.
Emäntä pyyhkäisee silmiään, isäntä vavahtaa ja seuraa palvelijaa, mutta tulee heti takaisin kirjekuori kädessä. Hän on kuolemankalpea, ja kirjekuori hänen kädessään vapisee huomattavasti.
— Mitä? — kysyy emäntä säikähtyneesti.
— Peuraniemestä vain tuli suoritus, — vastaa isäntä oudon rauhallisesti. — Kirjoittaa, että se on nyt viimeinen.
— Esterikö kirj…?
— Ei, vaan mies.
— Eikö mitään muuta?
— Ei.
Emäntä kiljaisee ja kätkee päänsä käsiinsä. Mutta isännän kasvoille alkaa vähitellen väri palata ja hän menee vaimonsa luo ja sivelee hänen päätään hellästi ja hiljaa niinkuin silloin nuoruuden päivinä.
— Älä nyt suotta kiusaa itseäsi, — puhuu hän hiljaa. — Eihän mitään ole mennyt.
Hänen järeä leukansa vavahtaa, ja kirkas kyynel välkähtää silmissä, muttei vierähdä poskelle.
— Älä nyt, — jatkaa hän. — Mennään Peuraniemeen yhdessä, mennään.
— Niin, nyt, — valittaa emäntä. — Kyllä nyt kelpaa mennä. Niinkuin kiittämään hevosia kilpa-ajon jälkeen, että hyvinpä te juoksittekin. Lapselleen…
Nyt isännän kyynelhelmi jo vierähtää poskelle.
— Etpä sinäkään sitä aikaisemmin ole sanonut, — lausuu hän vavahdellen. — Mutta ei se nytkään myöhäistä ole, sen puolesta… Kyllä ne… Esteri, tarkoitan… käsittävät. Minä menen sanomaan, että valjastavat…
Vanhasta Hermanni Hannukselasta tuntuu kovin oudolta. On melkein kuin hän lähtisi jollekin nöyryytyksen retkelle, mutta on siinä jotakin muutakin, ikäänkuin aamuista.
Portailla hän, tapansa mukaan, hetkeksi pysähtyy, mutta sitten hän hitain, määrämittaisin askelin kävelee tallin ovelle.
XXIV
Eräänä yönä valvottiin Hannukselassa ja sinä samana yönä valvottiin myöskin Peuraniemessä. Tahdottiin kyllä nukkua, mutta ei saatu nukutuksi. Tämä oli niin kovin outoa.
Illalla on ollut iloa ja pientä tilintekoa kaikesta menneestä. On itkettykin, on puheltu ja Sigrid-tyttö on vienyt kunkin vuorostaan kuvastimen eteen: katsokaa nyt, niin paljon aikaa on kulunut, emmekä me ole tuon enempää vanhentuneet.
— Meillä ei ole ollut siihen aikaa, — sanoo hänen veljensä.
— Minulla ei ole ollut aikaa edes ajatella, että minusta mahdollisesti tulee vanhapiika, — huomauttaa sisar hiukan nyrpistäen nenäänsä. — Ajatus kuuluu olevan vallan kauhea, mutta sisäkkö väittää, että osa päinvastoin on niitä aurinkoisimpia.
Kaikki yltyvät nauramaan, mutta Esteri sanoo vakavasti:
— Ole huoletta. Et jää.
— Voi olla, koska niin väität.
— On.
— Eläkäämme sitten toivossa, koska tähän asti olemme eläneet kurituksessa. — Mutta, Gunilla-raukkani, älä istu murheellisena. Saat varmasti Fransisi jouluksi. Pieni lisäkatumus hänelle ei tee pahaa. Kyllä Erik sen asian parhaiten tajuaa.
— Ehkäpä, — vastaa Gunilla-rouva sylkyttäen isoa poikaansa ja niellen kyyneleensä.
Esteri menee hänen luokseen ja alkaa vilkkaasti ja iloisesti kuiskutella hänen kanssansa. Se on aivan vastoin Esterin tapoja, ja vähitellen Gunilla-rouvan kasvot kirkastuvat.
Ajatus, että Peuraniemi on vapaa, lumoaa ja hurmaa. Siihen ei tahdota aluksi tottua, siihen suhtaudutaan ikäänkuin epäluulolla, peläten, — on niin kauan hengitetty raskasta, painostavaa ilmaa, joka on ollut ikäänkuin myrkytetty. Ajatukset ovat niin tottuneet siihen yhteen ajatukseen, etteivät ne tahdo tottua toiseen. Mutta tosiasioista ei päästä minnekään, ne puhuvat selvää kieltä. Ja kahleet kirpoavat yhdellä taholla lapselliseen välinpitämättömyyteen, toisella hartaaseen huokaukseen, kolmannella sydämestä lähteneeseen, äänettömään rukoukseen.
Elokuun yö näkee kyyneliä kahdella taholla: toisella kirpeitä ja katkeria, toisella vapauttavia, kirkkaista lähteistä pulppuavia. Elokuinen yö on tottunut näkemään niin monenlaista.
— Esteri, sinä olet teräksinen luonne. Ellet sinä olisi tullut, olisin antanut kaiken mennä.
— Minun osani on ollut niin vähäpätöinen.
— Se on ollut suurin kaikista. Jätit kodin, joka paisui rikkauttaan, vanhempasi, joita rakastit…
— Älä puhu siitä.
— Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka vaikea sinun on. Mutta minä en ole uskaltanut sitä tehdä.
— Olisit saanut huoletta kysyä, ja minä olisin vastannut: muistelen joka päivä kotiani ja rakastan vanhempiani, vaikka he eivät kerran minua ymmärtäneet, mutta minun paikkani on täällä.
Mies sulki vaimonsa syliinsä. Se oli sama Esteri, täsmälleen sama, jonka sormenpäitä hän väristen oli nuoruudessaan hypistellyt, sama Esteri kapeasta jalkaterästä voimakkaaseen alahuuleen ja kapeaan, valkoiseen otsaan asti, sama Esteri, joka puhui niin vähän, mutta tunsi niin väkevästi ja uhrasi niin paljon. Oliko hän edes rakastanut vaimoaan oikein, eikö hän ollut liiaksi ajatellut Peuranientä? Riittikö se, että hänen ajatuksiinsa pitkinä, unettomina öinä oli liittynyt huoli vaimon onnesta? Eikö hän jollakin tavalla ollut laiminlyönyt vaimoaan? Nyt, nyt hän ottaisi kaiken takaisin, nyt hänen ei enää tarvinnut pelätä eikä vavista. Aika oli mennyt kiitävää vauhtia ja elämä, joka tähän asti oli kulunut, oli pitänyt häntä kuin lumottuna. Joskus hänen melkein oli täytynyt koetella itseään ja kysyä, oliko se tosiaankin hän itse, Erik Wegener.
Ja miltei samoin sai hän tehdä nytkin: monivaiheinen ajanjakso erotti kaksi pistettä, sen, josta hän oli alkanut, ja tämän nykyisen, eikä hän pohjimmaltaan jaksanut käsittää, millä hän oli tämän ansainnut. Jokaisen velvollisuushan oli tehdä työtä, mutta hänen työnsä oli ollut erikoisen siunausrikasta.
Erik Wegenerin valtaa harras, melkein lapsellinen tunnelma, joka pyrki jonnekin korkeuksiin, tähtien tuolle puolen; siinä oli iloa, mutta siinä oli ehkä enemmän nöyryyttä ja alistumista, äänetöntä juhlallisuutta, jonka luonnollisin ilmaisukeino oli hiljainen nyyhkytys.
Niin valvotaan siis puolihämäränä elokuun yönä Peuraniemessä, ja valvotaan Hannukselassakin.
— Minä uskon, että isä ja äiti jo käsittävät tämän, — sanoo Esteri pitkän ajan kuluttua.
— Heitä meidän ensi kädessä on tästä kiittäminenkin, — vastaa hänen miehensä.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— Ajattelen, että kuinkahan meidän sitten olisi käynyt, ellei isäsi silloin olisi lähettänyt takaisin! Varmasti siinä oli joku tarkoitus.
— Saattoi olla sitäkin. Mutt'ei hän muutenkaan ole köyhiltä koskaan vienyt heidän viimeistään.
— Aamulla varhain vie isäntärenki hänelle velkani. Päivemmällä menen sinne itse.
— Niin, mene mutta mene nöyränä, sillä vikaa on meissäkin… minussakin…
Hannukselan Esteri on tullut isäänsä. Hän säilyttää viimeiseen asti malttinsa, mutta nyt hän sen menettää. Ajatukset, järjestelmällisesti tukahdutetut ja kätketyt rauhallisen ulkokuoren alle, ja tunteet, jotka väkipakolla on estetty purkautumasta nähtäviksi, vaativat osansa. Onhan hän sentään vanhempiensa lapsi, samalla kertaa onnellinen ja onneton. Ensi kerran, vuosikausien kuluessa, vaipuu Hannukselan tytär itkuun, hillittömään ja monivivahteiseen.
Kaikkea tätä saattaa tapahtua elokuun yönä. Mutta nyt alkaa jo olla kirkas aamu, ja sama lintu, joka sen valkenemisen ilmoitti Hannukselan haltijaväelle, sama lintu ilmoittaa sen Peuraniemenkin asujamille. Niin se on tehnyt vuosikausia, mutta vaikka se olisi huomattukin, ei siitä kukaan ole maininnut. Tarkemmin ajatellen ei siihen ole mitään syytäkään. Mitä siitä, jos joku taivaan lintu lentää siipiään yön jälkeen virkistelläkseen ja Hannukselan väen herätettyään Hannukselan puutarhasta Peuraniemen puistoon tai päinvastoin. On paljon suurempiakin asioita, joista ei mainita, yhteisiä: sama aurinko paistaa molempien vainiolle, samat tähdet tuikkivat yhtä lempeästi molemmille. Ja sama lintu, joka molemmille yhtä suurella alttiudella helähdyttää iloisen, toivoja antavan aamulaulun, helähdyttää sen muutaman kuukauden kuluttua yhtä suurella antaumuksella jollekin murjaanille Afrikan rannikolla.
Ei lepää Hannukselan haltijaväki, mutta eivät lepää Peuraniemenkään omistajat. He heittäytyvät vuoteelle, mutta kumpikin valvoo, huumautuneena siitä ajatuksesta, että eräs päämääristä on nyt saavutettu, ja odottaen, mitä alkava päivä tuo tullessaan.
Eikö aurinko tänä aamuna sittenkin tervehtinyt kirkkaammin kuin tavallisesti ja eikö lintujen laulu kuulostanut iloisemmalta? Nyt alkaa pian kaikkialla elonleikkuun korkea aika.
XXV
Hannukselan haltijat ajavat Peuraniemeen!
Musta ori on valjaissa, Hannuksela itse ohjaksissa. Emäntä istuu vieressä, ja musta silkkihuivi kiiltelee ja loistaa. Renkipoika istuu takaistuimella siimaruoska pystyssä.
Vastaantulijat hypähtävät syrjään ja tekevät hyvän päivän.
Hannukselat menevät Peuraniemeen, manttaali menee manttaaliin.
Ori kiiltelee hyvinvointiaan, keveästi lyövät kaviot maantietä, ajoneuvojen messinki-osat kiiluvat auringonpaisteessa.
Hannukselan isäntä on kookas ja harteva ja tuikea katsella, Hannukselan emännästä näkee, että hän on isosta talosta, ja hän nyökäyttelee vastaantulijoille. Näin mennään harmajasta linnasta Peuraniemeen, mennään, että syrjäinenkin näkee, mutta muuta ei syrjäisellä ole asian kanssa tekemistä. Se on nyt tiedossa, ettei syrjäisen mielipide ole tähän asti saavuttanut Hannukselaa eikä täst'edes saavuta Peuranientäkään.
Aamulla on puhelin soinut Hannukselasta Peuraniemeen. Puhelinneiti hämmästyy, — niitä numeroita hän ei koskaan ole yhdistänyt, — onko kuolema tapahtunut? Hän kuuntelee. Kuolema ei ole käynyt. Mutta Hannuksela tulee päivemmällä Peuraniemeen. Olisi hiukan puhuttavaa. Sopiiko? — Peuraniemen puolella pelästynyt ääni, joka vaikuttaa itkunsekaiselta. Esteri luonnollisesti. Sopii tietenkin, milloin vaan. Ei sitä olisi tarvinnut kysyä, ja oli aikomus itsellämmekin… Loppusoitto. Esteriä oli itkettänyt. Arvaa sen, kun ei isäänsä vuosikausiin…
Puolen tunnin kuluttua sen tietää koko kirkonkylän seutu. Tuntia myöhemmin tiedetään kappeliseurakunnassa. Tänä päivänä on ihmisillä ihmeesti asioita kirkonkylän kauppapuoteihin.
— Nyt ne tulevat!
Hannukselalla on alahuuli pingoittunut ja kulmat yhdessä. Kyllä tätä passaa katsella, katselkaa vain. Emäntä on tavallista kalpeampi. On tainnut surra sekin, raukka. Niinhän se on. Mitäs panivat niin vastaan.
— Kyllä sinun nyt sopii mennä, — sanovat kirkonkylän kauppiaat, jotka ovat jotakin tietävinään.
Pientä moitetta kauppiaille. Kyllä tekin, mokomat, takanapäin uskallatte.
Laurilan tienmutkassa ovat viimeiset katsojat. Ajavatko tosiaankin Peuraniemeen? Vai olisiko sentraalineiti kuullut väärin? Silmät pullistuvat tapille, piru vie.
Ajavat! Totisesti! Hiljentävät hiukan vauhtia käänteessä ja katoavat
Peuraniemen kuuluisaan puistokujaan, kuvernöörin istuttamaan.
Sinä päivänä käyvät pitäjässä kielet.
* * * * *
Hannukselan isäntä on kylmä ja asiallinen, ja kun hän tervehtii tytärtään, tarttuu hän kuin ohimennen hänen käteensä ja vilkaistuaan kerran kasvoihin katselee muualle. Jos hänessä jotakin liikkuu, ei vieras sitä huomaa. Erik Wegener pitää huulensa tiukasti suljettuina, hän vastaa vain sen, mikä on välttämätöntä. Hänellä on ajatuskoneisto pysähtynyt, mutta sydän lyö ja tykyttää, ajatukset risteilevät kuinka tahtovat, mutta jokin tunne elää muita voimakkaampana ja hänen täytyy pakottaa itseään, ettei se pääsisi näkyviin.
Mutta Esterin huulet vapisevat, eikä Hannukselan emäntä saata pidättää nyyhkytystä.
— Samanlainenhan sinä olet kuin ennenkin, sanoo hän kuiskaten.
— Mikäpäs minut…
Nyt tytärkin puhkeaa täyteen itkuun. Ei voi muuta. Itkee äiti ja itkee tytär.
— Ovat kai olleet sinulle hyviä… muutkin tarkoitan? — kysyy äiti.
— Ovat toki, ovat.
Ja tytär kiiruhtaa tiehensä tullakseen pian takaisin. Mutta emäntä kuivaa silmiään.
Hannukselasta tuntuu oudolta.
— Mitäs tuosta nyt, — sanoo hän vaimolleen. — Ohihan se jo on.
Jokin on kieltämättömästi ohi, mutta mikä, sitä Hannuksela ei pysty itselleenkään selvittämään. Ajatuksissaan hän hipaisee otsaansa.
Keskustelu ei tahdo sujua. Saapuu kunnallisneuvoksetar ja saapuvat hänen tyttärensä. Kunnallisneuvoksetar on käynyt vanhaksi ja harmajaksi.
— Vähemmästäkin, — sanoo hän hymyillen.
— Niin, suruahan sitä annetaan meille itsekullekin, — virkahtaa
Hannukselan emäntä, mutta saa kiittää Jumalaa, kun loppu on hyvä.
— Niinhän se on.
Ollaan onnellisia, mutta jossakin määrin ikäänkuin noloja. Peuraniemen sali ei ollut nähnyt tällaista kohtausta. Ovatko nuo ihmiset joskus vihanneet toisiaan? Nyt he ovat sovinnossa. Miksi he ovat vihanneet? Mutta vanha sali ei saa vastausta.
Silloin Hannukselan, harmajan linnan, isäntä ottaa puheenvuoron. Hän ei rakasta epämieluisia puheenaiheita eikä hän myöskään rakasta tunteellisuutta ja kohtauksia. Asia on otettava niinkuin se on.
— Ajattelin tässä istuessani, — sanoo hän aivan kuin tuoden esiin kauan hautomansa ajatuksen, — että kun Peuraniemi ja Hannuksela kuitenkin joutuvat yhdysviljelykseen, niin olisi aikoinaan rakennettava silta tältä rannalta toiselle. Maksaa kai se kyllä koko joukon, mutta aikaa ja vaivoja säästyy sen verran, että se kannattaa. Tuo kirkkosilta teettää liian suuren mutkan…
Erik Wegener ällistyy niin, ettei saa sanaa suustaan, ja hänen vaimonsa kiiruhtaa toistamiseen pois.
— Kyllä se käy liian kalliiksi… toistaiseksi, änkyttää hän viimein, tietämättä oikein itsekään mitä sanoo.
— Samahan se on, kumpi sen aluksi maksaa, keskeyttää Hannuksela yksinkertaisesti.
Erik Wegener punastuu ja kalpenee ja katsoo maahan. Kun hän nostaa katseensa, huomaa hän, että Hannukselankin itsepintainen leuka vapisee, vaikka hän tarmokkaasti koettaa sitä salata.
* * * * *
Kauanko Hannukselat viipyvät Peuraniemessä? Pitäjäläisten uteliaisuus ei koskaan tullut tyydytetyksi, sillä illansuussa ajelee renkipoika tyhjin kiesein takaisin.
— Ne kai menevät veneellä suoraan yli, vastaa hän Laurilan kauppiaan kysymykseen.
Sitä matkaa ei olekaan pitkiin aikoihin soudettu.