VII
Kevätpuolella alkaa Peuraniemestä kuulua jotakin. Koko pitäjän hiljainen huomio keskittyy Peuraniemeen. Kuiskutellaan, supatellaan, kerrotaan sinne ja tänne eikä kaiken lopuksikaan olla oikein varmoja siitä, mistä on kysymys ja mistä jutut ovat saaneet alkunsa. Kenties määräävimmät isännät ovat kuulleet kaupungissa, kenties on koko juttu vain hölynpölyä.
Jotkut ovat panneet merkille, että Peuraniemen patruuna on laihtunut ja käynyt miettiväiseksi, että hän ei enää pysähdy juttelemaan ihmisten kanssa ja että hän joskus unohtaa vastata tervehdyksiin. Selvä merkki siitä, että jotakin on tapahtumassa.
— Ei edes näkevinään ollut, vaikka aina on niin tervehtinyt ja lasten vointia udellut, — kertoo Mäkis-Kaisa, leski, jolla on veroton torppa Peuraniemen takamailla. — Jotakin siinä on, jotakin, — päättää hän nähtyään, että kuulijakunta on mielissään kuulumisista.
— No on sitten.
Tänä vuonna on jo maaliskuulla pieniä sateita ja huhtikuulla alkaa maa olla paljas. Ilma on sumuinen ja kostea, taivas harmaja ja ikävännäköinen. On tämä kanssa yhtä kevättä. Maantiet ovat sohjun- ja kuransekaiset, ei tiedä oikein päästäkö eteenpäin reellä vaiko kärrypelillä.
Muutamana aamuna nähdään kunnallisneuvoksen parivaljakolla ajavan asemalle, parivaljakolla, jota ei ole käytetty sitten eversti-vainajan aikojen. Kun hän palaa sieltä, istuu hänen rinnallaan kumaraharteinen, vanha herra, jolla on harmaja pujoparta, käyrä nenä ja pistävä katse tuuheitten kulmien alla. Asemahenkilökunta tietää kertoa, että se on parooni Gyllenmarck Soiluan ruukilta, Etelä-Suomesta, patruunan lanko. Jotakin on varmasti tekeillä.
* * * * *
Parooni Gyllenmarckin ulkomuoto ei ole rakastettava, mutta hänen äänessään on pehmeä, miellyttävä sointi ja hänen ohuet, valkeat sormensa liikkuvat herkästi ja hermostuneesti.
— Todellakin, — sanoo hän, — minä en saata, minä en jaksa ymmärtää, miten sinä olet voinut, oikeastaan jaksanut laittaa itsesi tällaiseen tilanteeseen.
— En minä itsekään, — huokaa kunnallisneuvos väsyneesti.
— Sinun on täytynyt pyrkimällä pyrkiä perikatoon, — jatkaa parooni.
— Muuten et olisi voinut onnistua näin loistavasti.
— Ja-ah. Minä en tiedä, minä en jaksa…
Kunnallisneuvos ei huomaa toisen sanojen armottomuutta. Hän kävelee hetkisen omissa ajatuksissaan ja lysähtää sitten nojatuoliin.
— Ei mikään pankki, ei mikään laitos, ei mikään yhtymä… sanoo hän sitten ajatuksissaan.
— No senhän nyt lapsikin ymmärtää, kun tietää.
Kevätsade rapisi ulkona. Joku käveli puistokäytävän paljastuneella hiekalla.
— Minusta ei mihinkään ole, — puhuu lanko. — Pojan takia olen jo saanut harmajat hiukset, ja vielä enemmän vaarantaa Soiluaa kuin mitä jo olen tehnyt, sitä en uskalla omien vanhojen päivienikään takia. Menettäköön sen sitten Constantin, menevä se kuitenkin on, ja hänen häpeäkseen se sitten tulee.
— Surullinen on sinunkin kohtalosi
— Surullinen. Mutta onhan sinulla edes kunnon poika.
— Niin, Erik. Mutta hän tulee jäämään köyhäksi. Ankaralla työllä hän saa raivata itselleen tien maailmassa ja laahata vielä koko perhettä perässään. Ja kuitenkaan hän ei ole tuottanut minulle yhtään unetonta yötä.
Kunnallisneuvos Wegener tuli liikutetuksi, nousi taas ja käveli ikäänkuin liikutustaan salatakseen edestakaisin lattialla.
— Entä tulevan vävysi isä? — kysyi paroni Gyllenmarck tuokion kuluttua.
— Minä voin kyllä mennä, mutta lapsillani en ryhdy keinottelemaan, — vastasi kunnallisneuvos odottamattoman ankarasti. — Sitäpaitsi olen tehnyt hänelle asian selväksi.
Ulkona alkoi jo pimetä, ja huoneessa vallitsi pitkät ajat painostava hiljaisuus. Parooni Gyllenmarck istui sohvan nurkassa silmät maahan luotuina ja nähtävästi ankarasti miettien. Kunnallisneuvos Wegener kulki yhä edestakaisin, hänkin miettien ja itsekseen tuon tuostakin huoahtaen. Kuinka hän koettikaan itselleen tapauksia selvitellä, mihinkään varmaan päätökseen hän ei tullut. Ne olivat alkaneet joskus, kauan, kauan aikaa sitten, itsestään kasvaneet ja kasautuneet, kunnes olivat ehtineet nykyiseen kohtaansa. Selvää, — pitemmälle hän ei päässyt.
Lanko näkyi arvaavan hänen ajatuksensa.
— Kun tarkoin ajattelen asiaa, — ryhtyi hän puhumaan, — en voi kovin paljon panna sinunkaan syyksesi. Sinun luontainen veltto hyväntahtoisuutesi ja ajattelemattomuutesi, sinun puheenparreksi tullut, henkilöitä katsomaton avuliaisuutesi — mitä tarvitsemme enemmän? Tehdä nyt sadantuhannen velka ensinnäkin Grönforsin ruukin osakkeiden takia! Herra Jumala, moista en ole kuullut! Ja nyt niiden arvo on ehkä kaksitoistatuhatta, ehkei sitäkään…
— Katso, minä luulin todellakin… Tirehtööri Browall…
— Anna sinä palttua tirehtööreillesi. No entä sitten nuo siunatut Maamiespankin paperit… Ja nyt on pankki suoraan sanoen päin helvettiä. Jos minä olisin tiennyt… mutta sehän on jo liian myöhäistä. Ja kaikki muu tähän lisäksi. Uskallan lyödä vetoa, ettet edes tiedä, kuinka suuri oli viime vuoden sato, kuinka paljon maitoa teiltä meijeröidään, suvaitsevatko torpparisi suorittaa päivätöitään ja niin edespäin.
— Pehtorini tekee minulle tarkan tilin…
— Yhä vaan! Mutta antakaamme olla. Mitä tässä enää tuskitteleminen hyödyttää. Koettakaamme miettiä edes jonkunlainen aukko, josta päästäisiin hetkeksi ulos hengittämään raitista ilmaa.
— Minä pelkään, että ne auttamattomasti ovat tukossa.
Palvelijatar toi kahvia ja sytytti valkean lamppuun. Molemmat toivat ikäänkuin kodikkuutta ja lämpöä huoneeseen.
— Tuo tuolla vastapäätä? — kysyi parooni Gyllenmarck tehden kädellä liikkeen joen toiselta puolelta häämöttävää Hannukselaa kohden.
— Sinähän tiedät, että se on mahdotonta.
Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin mietteisiin.
— Se on totta, että olet jo kärsinyt yhden nöyryytyksen siltä taholta, — sanoi hän vihdoin. Mutta se ei estä kärsimästä toista. Asemasi on nyt sellainen, että saat valmistautua nöyryytyksiin ja sinun on mukauduttava. Mikäli minä ymmärrän, kutkuttaa hänen itserakkauttaan se, että hän voi auttaa sinua.
— Sinä et tunne häntä. Hän on ruumiillistunut ylpeys.
— Voi olla. Sitä suuremmalla syyllä saatat kääntyä hänen puoleensa.
— Ja sinä neuvot sitä! Suo anteeksi, mutta oletko hullu?
— En. Olen vain epätoivoissani sinun puolestasi ja sisareni, vaimosi, puolesta myöskin. Sinä näet hänessä — Hannukselahan hänen nimensä oli — talonpojan. Olkoon, mutta jos on totta, mitä Erik minulle kertoi, niin hän on vallan suurenmoinen talonpoika, vallan ihmeellinen talonpoika. Antaa rukkaset sinun pojallesi! Eihän sinullekaan, hyvä mies, aikoinaan annettu rukkasia Gyllenmarckien vanhassa Soiluassa. Ja sinä olit myöskin — vain Peuraniemen poika.
Parooni Gyllenmarck nousi seisomaan, ja punaiset täplät hehkuivat hänen hienoilla poskillaan.
— Mitä me luulemme olevamme? — jatkoi hän. — Aristokratiaa, vastaat sinä. Mutta sellaista aristokratiaa, joka hetki hetkeltä kulkee omaa hautaansa kohden. Minä tunnen sen omassa itsessäni ja näen, milloin vain haluan nähdä, elävän esimerkin omassa pojassani. Me olemme eläneet mukavuudessa ja yltäkylläisyydessä ja kasvattaneet vain omaa minäämme ja omia vaistojamme ja pyyteitämme, hyviä ja huonoja. Meistä on tullut ainakin ylpeitä, ellei muuta niin sukuylpeitä. Muuta meillä ei olekaan. Jonakin päivänä tai jossakin polvessa purkautuvat nuo perityt ja kasvatetut pahat vaistot ilmi, tarvitaan vain taloudellinen kriisi ja — siinä me seisomme, puilla paljailla, keskellä kirpeätä elämää, johon emme ole tottuneet ottamaan osaa. Meidän lapsiamme työnnetään ala-arvoisiin pikkuvirkoihin, heistä tulee niin sanottuja köyhtyneitä aatelismiehiä, surullisia köyhyydessään ja naurettavia kopeudessaan. Kantaa köyhyys ylpeästi, lanko, — siinä on seikka, jota monet pitkät yöt olen miettinyt ajatellessani poikani Constantinin tulevaa kohtaloa. Jumal'auta, minä olisin valmis sulkemaan syliini ensimmäisen vastaantulevan piian, joka varmasti tekisi pojastani ihmisen, ja ilomielin tunnustaisin hänet tyttärekseni.
Parooni Gyllenmarck oli kiihtynyt ja käveli nyt hänkin edestakaisin lattialla. Hetken kuluttua hän hillitymmin jatkoi:
— Mutta sill'aikaa nämä Hannukselat ja muut ahkerasti pysyen maassa kiinni kasvattavat varoja, traditsioneja ja uusia, terveitä polvia. He idartuvat, sulkeutuvat itseensä, mutta maa kasvaa, varallisuus kasvaa ja itsetunto kasvaa. Minä tiedän, että on olemassa satojen vuosien vanhoja talonpoikaissukuja, joiden nimeä ei ainoakaan rikos tahraa, mutta tiedän, että on yhtä vanhoja talonpoikaismagnaattisukuja, jotka keinojensa häikäilemättömyydessä eivät vähimmässäkään määrässä anna perään rakkaille esi-isillemme. Mikä meidät erottaa näistä? Se, että me olemme nobiliseeratut, introduseeratut ja immatrikuleeratut, he eivät. Ja nämä, lankoni, nämä tulevat luomaan sen tulevaisuuden aristokratian, terveemmän ja pysyväisemmän, kunnes — heidänkin aikansa tulee. Se, joka on riippumattomin, se on mahtavin. Kuka on tällä hetkellä pitäjän ja ehkä koko kihlakunnan mahtavin mies? Paperilla se mahdollisesti, toistaiseksi, on kunnallisneuvos Wegener, mutta tosiasiallisesti se on tuo, jonka kolossi häämöttää joen toisella puolella. Meidän retkemme tulee vain olemaan vanhan aristokratiapolven Canossan-matka sen uuden ja mahtavan luokse, ja se retki — mahdollisesti pelastaa mitä pelastettavissa on. Näin pitkälle olen minä nöyrtynyt mielipiteissäni.
Kunnallisneuvos oli aluksi vain kuunnellut toisella korvalla, enemmän ajatellen omia asioitaan kuin lankonsa mielipiteitä. Lopulla hän hämmästyi ja melkein kauhistui. Mutta hän oli kuitenkin lyöty mies eikä hänellä ollut valitsemisen varaa, ei myöskään pitkää aikaa sitä tehdäkseen.
— Sanotko, että lähdet mukaan? — kysyi hän masentuneesti.
— Sinun kai on vaikea asiaasi toimittaa, — vastasi lanko. — Minun on helpompi puolestasi, syrjäisenä, selvittää asia.
* * * * *
Puolen yön aikana heidät kyydittiin takaisin Hannukselasta Peuraniemen porraspäähän. Kunnallisneuvos oli keveällä mielellä ja hänen kielensä kävi lakkaamatta, mutta parooni Gyllenmarck oli vaitelias ja totinen. Asia oli onnistunut hyvin. Hannukselan isäntä oli auttanut Peuraniemen patruunaa kahdella kolmanneksella tarvittavasta summasta. Lyhyesti, ilman pitkiä puheita ja esitelmiä.
— Tiedät sitten, että sanot Erikille, mitä Hannuksela käski, — sanoi Gyllenmarck, kun he olivat onnellisesti päässeet sisään.
— Luonnollisesti. Kirjoitan lähitulevaisuudessa. Tai ennätänhän sanoa, kun hän tulee kesälomalle.
— Parempi olisi, että tulisi Soiluaan. Ymmärräthän, tällaisten olosuhteitten vallitessa…
— Tietysti. Ole rauhassa sen puolesta.
* * * * *
Kunnallisneuvos Wegener ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa lupaustaan. Kaksi päivää ennen vappua, juuri silloin, kun luonto alkoi kääntyä kauneimmilleen, kohtasi hänet halvaus, vapauttaen hänet niistä maallisista murheista, joita hän ei ollut luotu järjestelemään.
VIII
Hautajaistilaisuudessa huomasivat pitäjäläiset, että Erik Wegener, Peuraniemen perillinen, oli melkoisesti kalvennut ja vanhentunut. Kunnallisneuvoksetar, jota veljensä tuki, pysyi viimeiseen saakka suljetun murheellisena; jokainen näki, että hän suri, vaikka hän ei sitä millään tavalla osoittanut. Mutta kun arkku kirkosta kannettiin hautaan, puhkesi hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin, joita hän ei millään tavalla enää yrittänytkään pidättää. Tyttäret suruharsoissaan olivat kauniita ja surullisia, kyyneleet kimaltelivat heidän silmissään purkautuakseen viimein hillittömään itkuun. He olivat kuin jalustalle asetettuja surun symboleja; syrjäinen tunsi heitä katsellessaan jonkunlaista esteettistä nautintoa. Ja entistä lujemmin painautui Gunilla-tytär sulhasensa kylkeen.
Mutta poika, tämä Erik Wegener, seisoi kyynelettömin, loisteettomin silmin ja katseli toimitusta kuin jostakin etäältä. Kun arkku laskettiin hautaan, kävi hän entistäkin kalpeammaksi; kulmat vetäytyivät yhteen, suupielet värähtivät ja rinnasta pusertihe esiin kuuluva huokaus; sitten hän taas tuijotti ikäänkuin lähtemättömästi painaakseen mieleensä koko toimituksen, painaakseen niin, ettei mikään koskaan unohtuisi.
Hautausmaa oli väkeä täynnä. Mutta linnut livertelivät ilmassa, aurinko loisti kirkkaalta taivaalta ja nurmi viheriöi.
* * * * *
— Nyt, poikani, — sanoi eno, parooni Gyllenmarck, — nyt ei sinulla ole muuta kuin työ, voimia kysyvä, hellittämätön työ.
Pöytä oli tulvillaan papereita, surullista, mykkää kieltä puhuvia papereita. Tarkastus oli suoritettu ja oli tultu huomaamaan, että Peuraniemi on monikertaisesti velassa.
Erik Wegenerin raskas pää nyökähti myöntävästi. Tällä hetkellä hänen vielä oli liian vaikea puhua.
— Mutta sinä olet vielä nuori ja sinulla on voimia yllin kyllin, — jatkoi eno ratkaisevasti. Ja hänelle tuotti suuria vaikeuksia, ennenkuin hän sai lisätyksi: — Sitäpaitsihan tämä ei ole sinun syytäsi. Sinä voit alkaa iloisin mielin ja hyvällä omallatunnolla.
Nuoren miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän loi pitkän, puoleksi moittivan katseen enoonsa. "Ei kuolleista pahaa", näytti se katse sanovan.
— Erik, Erik, — kuului sisaren ääni oven suusta. — Etkö ennätä edes hyvästille? Fransilla on jo kiire junalle.
Nuori Wegener poistui hetkeksi. Äidille ja sisarille näytti tuottavan mielipahaa, kun hän ei edes tarjoutunut saattamaan vierasta asemalle.
— Ne tekevät sitten yhteensä lähemmä seitsemänsataatuhatta, — virkahti eno pitkän ajan kuluttua katsellen omituisesti ohi puhuteltavansa. — Sinun on paras heti ryhtyä neuvotteluihin, että voit välttää pahimman.
— Eno, — vastasi Peuraniemen perillinen nousten seisomaan ja tarttuen kiinteästi pöydänlaitaan. Hänen kasvoilleen oli noussut ohut puna, hänen silmänsä saivat loistetta, ja hänen äänensä värähteli oudosti. — Eno, — sanoi hän. — Tästä hetkestä alkaen Peuraniemi muuttuu kartanosta taloksi. Tästä hetkestä alkaen ei Peuraniemestä makseta yhtään ainoata tarpeetonta menoerää eikä pidetä mitään vieraspitoja. Tästä hetkestä alkaen täällä noustaan kukon laulun aikana ja levätään vasta kun aivot ja jäsenet ovat työstä uupuneet. Ja tästä hetkestä alkaen vedetään jyrkkä raja sen välille, mitä joskus on ollut ja mikä nyt alkaa. Uskokaa minua, eno! Käykööt ennen kätemme karkeiksi, hartiamme kumaroiksi ja katseemme maahan painuneiksi, mutta tämän häpeän minä poistan. Ja jos minut karkoitetaan kotitalostani, niin työtä ei maailmasta puutu.
— Jumala varjelkoon sinua, poikani, — vastasi eno liikutetusti. — Niin, suo anteeksi vanhan enosi kyyneleet: tulin ajatelleeksi poikaani, Constantin-serkkuasi. Mutta jos sinulle lähtö tulee Peuraniemestä, jota en usko, niin onhan Soiluassa ainakin tilaa yllinkyllin. Käteisiä minulla ei enää ole sinua auttaakseni, niinkuin toivoisin olevan. Kaikki menee, Jumala paratkoon, ja Constantinia väijyy autius ja köyhyys, ellei hän sitä ajoissa huomaa…
Erik Wegenerin alahuuli vetäytyi tiukemmasti kiinni ylähuuleen.
Näytti kuin enon puhe suurelta osalta menisi ohi korvien.
— Mutta tässä työssä, — lausui hän, ikäänkuin jatkaen äskeisiä ajatuksiaan, — minä tarvitsen tukea ja apua, jonkun, johon voin täydellisesti ja joka suhteessa luottaa, jota minä rakastan ja joka ymmärtää minun ajatukseni täydellisesti…
— Paras Erik, — ehätti eno, — sinulla on äitisi ja sisaresi…
Nuori mies hymähti surunvoittoisesti.
— Pelkään, ettei yhteisymmärtämys välillämme käy pitkälliseksi, — sanoi hän.
— Ja tuleva lankosi, — lisäsi eno hätäisesti.
— Roskaa! — sähäytti Erik Wegener melkein raa'asti.
— Sitten minä en ymmärrä mitä tarkoitat.
— Minä tarkoitan yksinkertaisesti neiti Hannukselaa, — lopetti nuori Wegener katkaisevasti ja vilpittömästi.
Vanhan paroonin kasvoille tuli tuskastunut ilme.
— Eikö, suo anteeksi, isävainajasi kertonut sinulle mitään?
— Ei.
— No sitten. Jätä se aie toistaiseksi. Vuoden, kolmen, neljän vuoden päähän. Siksi kunnes seisot omilla jaloillasi.
— Eno, minä en tahdo selitellä pitkästi asioita, joita teidän iällänne on vaikea ymmärtää; yksinkertaisesti vain: en voi. Enkä tahdo.
— Mutta, Erik, on tunnotonta ottaa häntä hyvästä, rikkaasta kodista tähän kurjuuteen.
— Ah, eno hyvä. Hän tietää sen niin hyvin ja tulee kernaasti.
— Ja Hannukselan isäntä voi selittää asian aivan toisin.
— Minä selitän sen hänelle niinkuin se on selitettävä. En tahdo hänen tavaraansa.
Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin, ikäviin mietteisiin.
— En tahdo salata sinulta totuutta, — puhui hän viimein raskaasti ja hiljaisella äänenpainolla, — varsinkin kun minun velvollisuuteni on se ilmoittaa. Kun isäsi lainasi Hannukselalta nuo… niin, seitsemänkymmentäviisituhattahan siinä oli, lupasi hän muun muassa… kuinka sen nyt selittäisinkään…, että neiti Hannukselan ja sinun asiasi jäisi toistaiseksi. Ymmärräthän kyllä Hannukselankin…
Erik Wegener keskeytti. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi, ja koko hänen olentonsa vapisi. Mutta hän ei raivostunut eikä myöskään tullut tunteelliseksi. Hän vain tuijotti enoansa silmiin kuin ei ymmärtäisi sanaakaan.
— Lopettakaa jo, — sanoi hän käheästi. Te siis teitte kauppaa ihmissieluilla!
— Poika! — huusi eno kiivastuen. — Älä vääntele sanojani. Mitä me teimme, sen teimme välttämättömyyden pakosta ja niin sinun, kuin koko perheen etua silmälläpitäen. Ymmärtäähän sitäpaitsi kuka tahansa Hannukselan mielipiteen. Ja minä oletan, että olet ritarillinen ja miehekäs mies.
— Ei auta, eno, — vastasi sisarenpoika masentuneesti. — Minä olisin voinut luovuttaa tämän pesän velkojille, mutta otin sen kuitenkin vastaan, että he saisivat omansa — edes joskus. Kumpi vaihtoehto olisi minulle helpompi, sen tiedätte. Mutta mitä lupaukseen tulee, jonka isä minun tietämättäni on antanut, se ei liikuta minua. Aineellisia sitoumuksia hän saattaa tehdä, henkistä vapauttani eivät sido mitkään lupaukset. Ja sitten: myöskin minä olen antanut erään sanan ja sen sanan pidän, vaikka sortuisi Peuraniemi ja me kaikin sen mukana, sen sanan minä pidän, vaikka meidän pitäisi loppuikämme kulkea ovelta ovelle ja kerjätä leivänpalat nälkäisiin suihimme.
Viimeisen lauseen lopettaessaan hän löi nyrkkinsä pöytään. Vanha parooni vavahti ja loi hänen jälkeensä katseen, jossa oli sekä suuttumusta että pelkoa. Enimmän kuitenkin ihailua.
IX
Hannukselan isäntä oli tulipunainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Hengitys kulki puuskuttaen, ja hänen oli vaikea pysyä rauhallisena istuimellaan.
Erik Wegener istui kalpeana, mutta päättäväisenä tuolillaan ovensuussa. Hänen huulensa vapisivat, ja hän oli kuin aikeissa sanoa jotakin, mutta lykkäsi sen syystä tai toisesta tuonnemmaksi.
Emäntä oli saanut itkukohtauksen ja poistunut huoneesta. Taivaan viha näytti nyt lepäävän hyvin lähellä Hannukselan perintötilaa.
— Isäntä, — sanoi viimein Erik Wegener, köyhä minä olen, mutta kunnia minulla, Jumalan kiitos, on jäljellä.
— Entä lupaus?
— Minä en ole mitään luvannut.
— Olkoon, ettette. Mutta minä autoin isäänne hädänalaisessa asemassa. Hän lupasi. Minä auttaisin teitäkin, jos voisin, mutta annoin isällenne, jota jostakin syystä kunnioitin, kaikki liikenevät. Minulla ei nyt ole muuta kuin tytär. Ja häntä ette saa. Ette ainakaan vielä. Olkaa järkevä! Minä pyydän sitä.
Hiljaisuus. Esteri, Hannukselan tytär, istuu valkeana ja ääneti sohvan kulmassa. Hän tuijottaa isäänsä, ja hänen piirteissään on kuluvalla hetkellä erehdyttävästi samankaltaista.
Asia on selitetty Hannukselan isännälle alusta alkaen, rauhallisesti ja seikkaperäisesti. Nyt odotetaan ratkeamista, mutta hyvät hengettäret eivät tällä kertaa liitele Hannukselan kolkossa huonerivissä.
— Isäntä, — sanoo Erik Wegener. — Mekin olemme keskenämme tehneet lupauksen ja me sen pidämme. Aikamme tulee kulumaan puutteessa ja kieltäymyksissä, mutta me tarvitsemme toinen toistamme. Me yhdessä voimme valmistaa itsellemme vielä sangen paljon, jota meille ei kukaan muu ole valmistanut.
Hannukselan isännän kasvot eivät muuta ilmettä.
— Ajateltakoon niinkin, — myöntää hän. — Mutta olkaa viisas. Tehkää työtä, ja kun asiat ovat selvät, tulkaa sitten uudelleen. Missä voin, autan teitä. Emme ole enää Esterin äidin kanssa pitkä-ikäisiä. Ja jos sitä ennen selvitätte asianne, niin ajatelkaa, että Peuraniemi ja Hannuksela voivat vielä olla yhdysviljelyksessä. Mutta asiain näin ollen on myöntymykseni rikos. Se sotisi kaikkea vastaan, mihin meillä on totuttu.
— Minä en tahdo muuta kuin Esterin, ja velkani saatte takaisin kuukauden kuluessa.
— Mahdotonta. Velallanne ei minun puolestani ole väliä. Maksatte kun ennätätte.
— Mutta…
— Ei tule mitään.
Nuori mies loi avuttoman katseen naiseen. Hän ei ollut ajanut asiaansa loppuun, mutta hänet oli johdatettu umpikujaan, josta hänen oli vaikea osata pois.
— Minä lupaan, — jatkoi Hannuksela, etten pakota häntä kenellekään, ellei hän itse tule sille päälle.
Esteri ei suotta ollut Hermanni Hannukselan tytär. Keskustelu oli ollut proosallista ja arkipäiväistä, piinallista kuin kaupanteko. Nyt hän astui esiin.
— Kyllä se niin on, isä, — sanoi hän hiljaisesti, — etteivät tässä enää puheet auta. Minä menen hänelle. Se on jo aikoja sitten luvattu.
Hannuksela pysyi edelleenkin rauhallisena.
— Te tiedätte kyllä, nuori herra, — sanoi hän, — että jos hän vastoin minun tahtoani menee naimisiin alle kahdenkymmenenyhden, on minulla oikeus tehdä hänet perinnöttömäksi.
— Tehkää se, niin se asia on selvä. Jos myöhemmin tulen, niin on teillä aihe sanoa, että havittelen teidän rahojanne.
Nyt Hannuksela kiivastui.
— Teillä on merkillinen taito, — huusi hän, — kuten kaikilla herroilla, salata todellinen tarkoituksenne. Ensin kerjäätte rahat, sitten tahdotte vetää tyttäreni samaan onnettomuuteen saadaksenne lisää.
— Riittää jo, isäntä, — keskeytti Peuraniemen poika tulipunaisena vihasta.
— Mutta, — Hannuksela löi nyrkkinsä pöytään, — omalla vastuullaan lähtee, jos lähtee kaikenlaisten haaveiden perässä juoksemaan. Eikä ole asiaa enää takaisin.
Tytär kuunteli kalpeana, huulet vavisten. Silmänurkissa välkkyivät kyynelhelmet, mutta hän esti ne tunkeutumasta esiin, ja povi nousi ja laski.
— Voi isä, — huudahti hän tuskallisesti, jos tietäisitte ja ymmärtäisitte, niin toisin puhuisitte.
— Mitä minun sitten pitäisi tietää! — karjaisi Hannuksela suunniltaan raivosta. — Vaikka penikoisit joka vuosi, niin meidän kunniamme ei ole nuppineulan varassa.
— Isä! — yritti tytär, mutta isä ei ollut kuullakseen.
— Mutta nyt sinä joudut maailman heiteltäväksi, — jatkoi hän, — ja sitä varten en luullut sinua kasvattaneeni. Hannukselasta mennään vertaisiin ja otetaan vertaisia.
— Hyvä on, — sanoi Erik Wegener rauhallisesti. — Onko mitään muuta lisättävää?
Hannuksela ikäänkuin tyrmistyi. Hän seisoi kalpeana keskellä lattiata sen näköisenä kuin äkkiarvaamatta löytäneenä itsensä jostakin.
— Jos menet, — lopetti hän sammuneella äänellä, — niin tiedät, ettei ovi sen suljettuasi enää avaudu.
— Sinä avaat sen kerran vielä kernaasti, isä, — vastasi tytär nöyrästi.
Hannuksela ei vastannut. Sensijaan hän meni takahuoneeseen.
— Tule sanomaan hyvästit tyttärellesi, kuului hän huutavan emännälle, mutta emäntää ei kuulunut.
Ei palannut enää isäntäkään. Heitti puoleksi vihaisen, puoleksi tuskallisen silmäyksen huoneeseen, jossa oli äsken ollut, ja sulki välioven ilman mielenosoituksellisuutta, hiljaa ja varmasti.
Se oli Hannukselan tyttären lähtö komeaan, kukistumaisillaan olevaan
Peuraniemeen halki viileän kevätillan.
X
Kevät oli auringonpaisteinen ja kaunis. Mutta sittenkin tuntui pitäjäläisistä, kuin kylmä ja halla uhkaisivat keskellä vihannuutta ja kauneutta, kuin kylmät viimat silloin tällöin jäätävästi hipaisisivat kasvoja keskellä heleimmän auringonpaisteen. Kaikkien silmät tähtäsivät taukoamattomalla, pelonsekaisella uteliaisuudella Peuraniemen monipäätyistä päärakennusta ja Hannukselan harmajaa, yksitotista, muista erilleen vetäytynyttä rakennusryhmää, harmajaa linnaa.
Muutamana kevätiltana kuuluu kappalainen vihkineen kunnallisneuvoksen pojan ja Hannukselan tyttären. Kirkkoherra oli laittautunut matkoille. Todistajina olivat olleet saapuvilla Peuraniemen isäntärenki ja ulkopalstan vuokraaja. Ja vihkiminen oli tapahtunut pienen pappilan vierashuoneessa. Siinä se, ei sen enempää. Viikkoa myöhemmin oli Hannukselan tytär tullut täysi-ikäiseksi.
Hannukselasta ei kuulunut mitään. Talossa elettiin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Isäntä kulki asioillaan niinkuin ennenkin ja puheli pysähdellen ja tuijotellen niinkuin ennenkin. Lieneekö hän nyt sitten joskus sattunut tuijottamaan sekuntia kauemmin. Emäntä näyttäytyi ja puheli väelle entistä vähemmän, ei aina välttämättömintäkään. Sisäpiika oli joskus nähnyt hänet itkeskelemässä, mutta piti tiedot ominaan. Hiljaista oli Hannukselassa ollut ennen, vielä hiljaisempaa taisi olla nyt. Ja yksityisten mielipiteet ja arvostelut eivät ulottuneet harmajaan linnaan.
Mutta Peuraniemestä kuului sitä enemmän. Asiat olivat suoraan sanoen mullin mallin, ja kun poika oli tuonut morsiamensa, jonka kanssa ei ollut edes julkikihloissa, kotiin, oli kunnallisneuvoksetar saanut hysteerisen kohtauksen. Se herrassisu, nähkääs, vieläkin. Poika oli puhunut puhumistaan ja koettanut tyynnytellä, Hannukselan tytär oli niellyt itkunsa ja seisonut kuin jääpatsas. Sitten olivat pojan sisaret tulleet äitinsä avuksi ja käyneet yksissä voimin Hannukselan tyttären kimppuun. Nimityksiä ei oltu säästetty sen huonompaa ihmistä kuin Hannukselan tytär ei kunnallisneuvoksettaan ja neitien mielestä ollut maan päällä. Mutta Hannukselan tytär oli vain seisonut silmät kiiltäen ja huulet vavisten ja kuunnellut. Aivan niinkuin sanoakseen, että "antaa tulla vaan, kestämään meilt' on lähdettykin ja kestetään kanssa". Silloin oli Peuraniemen poika suuttunut. Oli sanonut, että hän oli jo kuullut mielipiteet, mutta solvauksia hän ei kärsi, ja jos kotiorkesteri edelleenkin tahtoo toimia, niin olla hyvä vain, mutta hänellä on nyt muutakin puuhaa. Ja äiti ja tyttäret saavat asua yläkerroksessa, hän ottaa haltuunsa alakerran. — Se oli tullut eversti-vainajaan, se poika, ei ollut isällä sitä kuraasia.
Saa nyt sitten nähdä, kuinka kauan Peuraniemi kestää, kun tuli tuo väkinäinen naimiskauppakin siihen lisäksi. Entä jos suuttuu Hannukselakin, entä jos hänkin käy Peuraniemen herran ja tyttärensä kimppuun. Sillä eihän, järkevästi katsoen, Peuraniemen pojan ja Hannukselan tyttären väkinäisessä naimisiinmenossa ollut vähintäkään harkintaa ja järkeä.
— Olisivat odottaneet, — sanoi joku, — niin ehkä siitä ajan pitkään olisi tullut jotakin.
— Ellei siitä nyt olisi tullut, ei siitä olisi tullut koskaan, — arvelivat ne, jotka olivat paremmin tuntevinaan Hannukselan haltijaväen.
Kolmannet eivät malttaneet salata mielihyväänsä siitä, että
Hannukselat kerrankin olivat "saaneet nokalleen", kuten he sanoivat.
Ja neljännet koettivat mielessään määritellä tulevia suhteitaan kummankin tilan haltijoihin kaikennäköisten oleellisten ja olemattomien seikkojen pohjalla.
Mutta kaiken lopuksi: kuka saattoi ymmärtää sen paremmin Peuraniemen poikaa kuin Hannukselan tytärtäkään. Itsepähän lienevät asiat mielestään oikein päin tuumineet. Edestä kaikki löytyy.
Siihen tapaan kulkivat mielipiteet lähimmässä ympäristössä, ensin kuiskailemalla, sitten jo julkisemmin.
XI
Pankinjohtaja Törnroos oli pyytänyt olemaan ystävällinen ja tulemaan uudelleen kello viiden tienoissa. Pankki ei kylläkään ole avoinna siihen aikaan, mutta hän odottaa ulkopuolella ja he voivat sitten mennä sisään tarkemmin keskustelemaan asioista. Hänen, pankinjohtajan, täytyy ensin neuvotella johtokunnan jäsenten kanssa. — Muuten oli pankinjohtaja Törnroos ollut erinomaisen ystävällinen, ja Erik Wegener oli hiukan valoisammalla mielellä.
Kello kävi nyt yhtä eikä hän mitenkään ehtisi kotiin iltajunassa, kuten oli aikonut. Ensiksi hän oli aikonut ottaa vaimonsa mukaan tälle matkalle, mutta Esteri oli kernaammin jäänyt kotiin. Eihän hänestä matkalla ensinnäkään olisi mitään hyötyä, toiseksi matkalla kuluisi vähintään kaksikymmentä markkaa, ja kolmanneksi häntä voitaisiin tarvita kotona.
Kaksikymmentä markkaa! Erik Wegener hymähti katkerasti ajatellessaan keskustelua. Tässä sitä nyt ollaan.
Heinäkuun aurinko paistoi kuumana kivitetyille kaduille, ja pölyttyneet esplanaadit tarjosivat vain vähän vilvakkuutta. Kotona Peuraniemessä meni kaikki vanhaa kulkua. Sen jälkeen kuin hän toukokuussa oli tuonut Esterin kotiinsa, eivät hänen äitinsä ja sisarensa olleet tavanneet Esteriä. He asuivat yläkerrassa, jonne heidän ruokansakin vietiin, ja välttivät tapaamasta poikaa ja hänen vaimoaan. Kerran oli nuorempi sisar, Sigrid, kohdannut Esterin puistossa, näyttänyt jonkun verran hämmentyneeltä ja epätietoiselta, mutta tervehtinyt sitten lyhyesti ja mennyt tiehensä. Kuinka Erik koettikaan vaivata ajatuksiaan, ei hän voinut keksiä mitään järjellistä syytä äidin ja sisarten vastenmielisyyteen Esteriä kohtaan, vaikka se häntä mitä suurimmassa määrässä piinasikin. Toiselta puolen hänestä tuntui, kuin tuo avoin sotakannalla-olo häntä paaduttaisikin ja antaisi enemmän pontta ja voimaa hänen edesottamisilleen.
Erik Wegener oli istahtanut esplanaadin penkille, mutta vainuten jokaisessa ohikulkevassa tuttavaa nousi hän pian ja jatkoi mietteissään matkaansa. Esteri oli hyvin kotiutunut Peuraniemeen.
— Kyllä ajan pitkään kaikki tasaantuu, oli hän sanonut, — kun vain uskollisesti teemme työtä ja olemme nöyriä. Ja kyllä äitisikin antaa anteeksi, että olet tällaisen…
— Esteri, älä viitsi! — oli mies keskeyttänyt.
— Antaa varmasti, kun näkee, mihin me pyrimme, — oli vaimo jatkanut. — Ja toisekseen: onhan meillä kummallakin ollut niin paljon maallista hyvyyttä, että hyvin joudamme tämän kantaa.
Tätä sanoessaan oli hänellä ollut välähdys vanhaa Hannukselaa kylmänsinisissä silmissään: siinä oli uhmaa ja päättäväisyyttä, melkein rajuutta, mutta siinä oli myöskin sellaista nöyryyttä, joka ei ota näkyväisiä ilmenemismuotoja. "Alistutaan, mutta alistutaan pää pystyssä."
Erik Wegeneriä värähdytti, kun hän muisteli tätä. Siihen sisältyi onnen hurmaa, mutta kenties yhtä paljon, ellei enemmänkin, pelkoa ja levottomuutta nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
Ihmisiä tuli vastaan ja sivuutti. Saattoi olla tuttavia joukossa, mutta jos oli, niin eivät, äkkiarvaamatta kohdatessaan, tunteneet tai antoivat muuten kulkea rauhassa. Etteivätkö olisi tuntevinaan? Kun tämä ajatus ensiksi meni häneen, niin se vihlaisi ilkeästi ja pistävästi, mutta myöhemmin oli tunne toinen, välinpitämätön, melkein lohdullinenkin. Parempi onkin, sittenpähän saa elää omaa elämäänsä, ulkopuolella muita.
Vähitellen joutui hän ulkopuolelle kaupunkia, ulkoravintolaan johtavalle tielle. Tienvierustat olivat varjoisat ja vilvakkaat. Hän kuljeskeli hitaasti eteenpäin ja mietti asioitansa. Ravintolaan hänellä ei ollut asiaa eikä hän koskaan ollut siellä käynyt. Ennen, koulupoikana, siihen ei ollut lupaa, nyt olisi lupa, muttei ollut tilaisuutta. Jokainen ylimääräinen rahameno oli rikos Peuranientä kohtaan. Niin, Peuraniemellä oli kieltämättä ollut loistoaikansa, sen hän nyt tunsi itsessään. Oikeastaan hän tunsi myöskin ohutta mielihyvää tietäessään, että kieltäytyy vanhan kotinsa puolesta.
Epäilemättä hänessä, Erik Wegenerissä, oli tapahtunut joku suuri ja merkillinen muutos. Tämän muutoksen lähtökohdaksi hän merkitsi muutaman syys-illan vajaa vuosi sitten, syys-illan, jolloin hän toimittamattomin asioin lähti Hannukselasta. Silloin hän oli nuorukainen, joka kenties oli raivonnutkin, mutta jo silloin oli häneen mennyt tämän nykyisen itu, joka ehkä oli itua sekin, mutta joka tapauksessa varttumassa puuksi. Hannukselan silloiset, epämääräiset sanat olivat kieltämättä panneet hänet alitajunnassaan ymmärtämään, että häneltä voitiin tulla vaatimaan paljon. Että jotakin, josta hän ei sen tarkemmin tiennyt, oli vinossa hänen kotonaan, siitä hän oli myöskin ollut hämärästi selvillä jo kotoaan viime syksynä lähtiessään.
Kun hän tässä nyt tarkemmin ajatteli Hannukselan isäntää, ei hän voinut häntä vihatakaan. Asettaessaan oman itsensä Hannukselan asemaan olisi kai hän menetellyt osapuilleen samoin. Ja kieltämättä hän ei ollut osannut, tai ei ollut kehdannut, Hannukselalle selittää tunteitaan sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat.
Erik Wegener tunsi tällä hetkellä sanomatonta sovinnollisuutta koko maailmaa kohtaan.
— Enempäähän tästä ei voi tulla kuin pois talosta, — oli Esteri sanonut, — Ja työtä toiselle tekemästä ei sittenkään kukaan saata estää.
Niinhän se oli. Ja Esteri raukka, joka näki joka päivä vanhan kotinsa parin, kolmen kivenheiton päässä, mutt'ei saanut sinne mennä siksi, että oli sitonut kohtalonsa häneen. Erik Wegenerille tulivat kyyneleet silmiin, kun hän tähän asiaan syventyi, mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois ja rupesi ajattelemaan muita asioita.
Hannukselakaan ei ollut vielä saanut omaansa. Ensimmäisen lupauksen, jonka hän oli tehnyt, oli hän rikkonut. Hän oli lähettänyt selittävän kirjeen, mutta se oli palautettu avaamattomana takaisin. Sitten hän oli lähettänyt vanhan isäntärengin suusanallisesti selvittämään asiaa ja isäntärenki oli palannut ilmoittaen Hannukselan sanoneen vain "vai niin" sekä pyytäneen, ettei Peuraniemestä häntä enää vaivattaisi. Siinä kaikki.
Tahdonvoimaansa ponnistaen käänsi Erik Wegener pois ajatuksensa
Hannukselastakin.
Viime vuonna näihin aikoihin hän oli ollut rakastunut nuorukainen, kaipa hän nyt sitten on mies, jolla on vastuuta jos vastuun tunnettakin. Tällä hetkellä, kukaties, hänestä keskustelevat suuret pankkiherrat. Hän on, omatta syyttään, heidän leikkipallonsa, mutta he muodostavat hänen kohtalonsa. He punnitsevat hänet joka puolelta, arvioivat hänen kykynsä ja taitonsa, joita hän ei millään tavalla ollut ehtinyt näyttää, ja jos he havaitsevat hänet liian köykäiseksi, saa hän mennä ja — on koditon. Hän ja Esteri — sama se! Mutta miten käy äidin ja sisarusten?
Kumma, ettei häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta tulevalle langolleen.
Ajatukset keskeytyivät, kun ohikiitävä ajuri juuri ohi päästyään seisahdutti. Ajava oli serkku, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra.
— Hei, sinäkö siellä? — huusi hän nousten seisomaan rattailla.
— Minä. Ja sinä olet myöskin kaikkialla muualla paitsi puuron silmässä.
Serkku hyppäsi alas rattailta, maksoi ajurin ja käveli kohti.
— Minä tulen Ruotsista Härnösandin kautta, — selitti hän hienopiirteiset kasvot loistaen iloisuutta ja korkea vartalo uhkuen terveyttä. Illalla jatkan matkaa kotiin.
— Mitä sinä Ruotsissa?
— Ajoin muuatta ihmistä Tukholmaan. Entä mitä sinä itse täällä?
— Asioita vain.
— Niin, isäni kertoi, etteivät ne ole hauskimpia asioita, mutta hän toivoi, että sinä selviät kuitenkin.
— Hauskaa kuultavaa.
— Ja sitten onnitteluni avioliittosi johdosta. Isäni sanoi, että valintasi oli suurenmoinen. Tosin nimi tuntui minusta hiukan oudolta, mutta sen asian sinä parhaiten taidat harkita.
— Toivon, että sinä aikoinasi harkitsisit yhtä hyvin.
Constantin Gyllenmarck nauroi keveästi ja vapauttavasti.
— Toivokaamme niin, — sanoi hän. — Vaikka kyllä kai sinulla oli pienet esteesi, mikäli tulin ymmärtämään… Enkä minä totta puhuen…
— Pyydän, että lopetamme. Asia on minulle arka. Ja liian tuore.
— Kuinka tahdot. Minä vain toivon, että minuakin joku rakastaisi… niin, se tahtoo sanoa: minun itseni takia — sillä tavoin.
Erik Wegener ei keksinyt vastausta. Hetkisen seisoivat serkukset sanattomina tiellä.
— Käydäänhän tuonne sisään, — sanoi viimein Gyllenmarck, — niin saamme hiukan jutella.
— Kiitän, mutta minulla ei tahdo olla aikaa, enkä muutenkaan…
Sitäpaitsi mieleni on hiukan rempallaan.
— No, kävelemme sitten kaupunkiin takaisin.
Constantin Gyllenmarck pyörähti tyytymättömänä kantapäillään.
— Aikomukseni oli kyllä odottaa iltajunaa tuolla, — hän viittasi ravintolaa, — mutta koettakaamme etsiä joku osapuilleen siedettävä kahvila. Tai oletko jo syönyt päivällisen?
Erik Wegener ei ollut ajatellut edes aamiaistakaan, mutta hän vastasi:
— Olen. — Ja kysyi: — Kuinka on itsesi laita?
— Jo laivassa, — vastasi reippaasti parooni Gyllenmarck, joka juuri laivassa oli ajatellut, että saa kunnollisen päivällisen ulkoravintolassa.
Kun he olivat valinneet sopivan paikan parhaimmassa kahvilassa, minkä
Erik Wegener tunsi, sanoi serkku:
— Oikeastaanhan voisin poiketa luoksesi palatessani.
— Pyydän, ettet tule tällä kertaa, — vastasi puhuteltu alakuloisesti. — Muussa tapauksessa pyytäisin sinua sydämestäni, mutta nyt meillä on sellaista, jota en mielisurmin kenellekään näyttäisi.
Hän empi hetken, kertoisiko, millaista kotona on, mutta kertoi kumminkin. Serkku napautti sormiaan pöytään.
— Mutta nehän ovat suorastaan riivattuja, tokaisi hän. — Tädille pitäisi sanoa joku järjen sana.
— Turhaa. On toistaiseksi — sydämetöntä sanoa — parempikin kenties, että on näin: saan vapaammat kädet.
— Sinähän puhut kuin valtiomies; sinusta olisi, kuuleppas, tullut hyvä juristi. Mutta sanohan, millä summalla selviytyisit kaikesta.
— Pyörryt, jos kuulet.
— Ann' tulla vaan. Täällä on totuttu yhteen jos toiseenkin.
— Hiukan yli seitsemänsataatuhatta.
Constantin Gyllenmarck näytti todellakin kalpenevan ja vihelsi pitkään.
— Luovu, veikkonen, — sanoi hän. — Luovu, veikkonen, ja pelasta nahkasi. Sinulla on enää vajaan vuoden luvut. Rahaa niihin saat vaikka minulta.
— En voi.
— Miks'et? Ethän millään tavalla ole syypää.
— En isäni tähden. Enkä ympäristönkään tähden. Meihin on sentään aina katsottu jonkunlaisella kunnioituksella.
— Ajatuksesi ovat ritarilliset ja korkeat, mutta luovu. Kymmenen vuoden kuluttua ajattelet toisin, ja sinua kunnioitetaan yhtä paljon. Ole kylmä niinkuin juristin sopii.
— Sinun on turha pulma. Niin kauan kuin toivon hiventäkään on: ei.
Suuremmaksi ei kurjuus voi tulla.
— Ensinnäkään sinä et ymmärrä maanviljelystä Tuskin tiedät, mikä on aura ja mikä on karhi.
— Työ neuvoo kyllä tekijänsä.
— Toiseksi et saa aineellista apua mistään. Vai luotatko lankoosi?
Hyi, saakeli!
Erik Wegener pudisti päätään.
— Kolmanneksi, — jatkoi serkku hellittämättömästi, — voit sinä vielä tulla hyväksi juristiksi, joka ansaitsee paljon.
— Turhaa puhua, ei auta.
— Neljänneksi: ajattele, seitsemänsataatuhatta ja vähän päälle.
Sinusta tehdään lypsylehmä.
— Kai olen jollakin tavoin sen ansainnut
— Ei, poikaseni. Sano, että tässä ovat paperit ja terve nyt! Vuoden kuluttua jo ajattelet niin. Pankit saavat sentään neljänneksen, ja mitä se niihin vaikuttaa.
— Pankit, — ne ovat yksityisten ihmisten kaiken lopuksi.
— Olkoot, mutta millaisten yksityisten! Anna mennä ja pese kätesi.
Erik Wegener päätti, ettei hän enää vastaa.
— Minäpä kerron sinulle erään tapauksen, puhui parooni Gyllenmarck. — Tässä, mennessäni Ruotsiin, istahdin hetkeksi Bavoriniin, tiedäthän? No, se sinun lankosi Henriksson tai Salomonsson…
— Eriksson.
— Olkoon sitten Eriksson. Niin, hän istuu siellä ja oli, ei liikutettu, vaan päissään. Hänen isällään on joku tynnyritehdas ja silakanjalostustehdas ja voi olla jotakin muutakin.
— En ole koskaan koettanut ottaa selville, vastasi Erik Wegener joka hermolla odottaen, mitä tuleman piti.
— Joka tapauksessa he ovat, elleivät juuri rikkaita, niin ainakin kovin varakkaita. Tämä suutarityyppi nousee ja istuutuu meidän pöytäämme, — senhän voi antaa anteeksi, tuttujahan olimme kaikin, — ja rupeaa puhumaan asioistanne niinkuin omistaan.
Erik Wegener puraisi hampaansa yhteen.
— Ja lopuksi hän moittii talouttanne ja selittää silakkatynnyriensä korkeudesta, ettei hänen kannata mennä köyhiin naimisiin. Mutta tiedätkö mitä minä tein? Annoin hänelle korvapuustin koko salin nähden, ja Carolus Galle auttoi hänet ovesta ulos. Ulos hän kuitenkin olisi joutunut ennen pitkää.
Erik Wegener oli kalvennut, mutta punastui heti, ja että se tapahtui mielihyvästä, sitä hän ei voinut itseltään kieltää.
— Me oltiin, näetkös, sillä asteella, — jatkoi Gyllenmarck itsekin innostuen muistellessaan tapahtumaa. — Pieni skandaali siitä nousi, mutta se selvitettiin. Nyt minä neuvon, että ainakin puhut Gunillalle asiasta ja koetat järjestää historian.
— Minulla onkin, — vastasi Wegener, — ollut merkillinen vastenmielisyys sitä herraa kohtaan, mutta en ole katsonut oikeudekseni puuttua asiaan. Tuskinpa se auttaa nytkään, ja sitäpaitsi minulla on niin monta muuta historiaa järjestettävänä.
— Gunilla on sentään sisaresi ja nuorempi sinua. Mutta jos sallit, niin minä kirjoitan.
— Tee se, niin olet ystävällinen.
— Kernaasti. Nyt heti.
Ja parooni Gyllenmarck ryhtyi heti toimeen.
Erik Wegener katseli hetken hänen ylpeätä, kaunismuotoista päätään, kuu hän kumartuneena paperin yli nopeasti antoi sanan liittyä toiseen, mutta sitten hän vaipui omiin mietteisiinsä, jotka nyt olivat entistä alakuloisemmat. Joku Frans Eriksson, sehän nyt oli toisarvoinen asia, mutta Gunilla oli hänen oma pikku sisarensa.
Puolen tunnin kuluttua Gyllenmarck oli valmis.
— Minä panen tämän postiin, niin sinulta säästyy antamisen vaiva, — sanoi hän sulkiessaan kirjettä. — Ja nyt me lähdemme. Minä ostan rouvallesi pienen muiston.
— Kun ei siitä sinulle vain olisi turhia kuluja, — vastasi Erik Wegener, vaikka sydän hytkähti ilosta. Hän oli lukemattomia kertoja seisonut tänään myymälöiden ikkunain takana uskaltamatta ajatellakaan minkäänlaisia ostoksia. Seisonut vain ja katsellut ja ajatellut että siellä ne nyt ovat.
XII
Ulkona vallitsi vielä kuumuus, mutta pankkihuoneistossa oli varjoisaa ja viileätä. Seinät ikäänkuin uhosivat omaa, asiallista kylmyyttään.
Erik Wegener istui johtajaa, tuomari Törnroosia vastapäätä, pöydän toisella puolella, hyllyvässä nahkatuolissa. Pankinjohtaja Törnroos oli nyt heittänyt syrjään päivemmällä osoittamansa ystävällisyyden ja selaili papereita ääneti ja tunteettoman näköisenä.
— Te otatte kylläkin raskaan kuorman, virkahti hän kuin ohimennen.
Erik Wegener ei vastannut. Mitään pelkoa hän ei tuntenut, ei edes levottomuutta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vain vapaaehtoisesti ottanut hoitaakseen jonkun toisen asian. Muutahan tästä ei voisi seurata kuin talosta pois. Se tiedettiin.
— Ja aivan nuorikin te olette vielä, — sanoi johtaja Törnroos taas vähän ajan kuluttua, vilkaisten häneen pitkään ja tutkivasti kultasankaisten silmälasiensa takaa.
— Mutta, — jatkoi hän, — siitä huolimattahan voimme keskustella.
Vahtimestari tuli sisään aikeissa ruveta siivoamaan, mutta poistui heti. Erik Wegener ennätti huomata, että hänellä oli vettävaluvat, surulliset silmät ja muodoton, punaiseen vivahtava nenä.
Hänen huomiokykynsä tuntui tavattomasti herkistyneen.
Pankinjohtaja Törnroos selaili taas papereita ja pudisteli päätään tuon tuostakin itsekseen hymähdellen. Väliin hän viskasi jonkun sanan kuin ohimennen.
Ne ovat nyt täällä, kaikki kunnallisneuvos Wegener-vainajan sitoumukset. Oli katsottu paremmaksi näin. Pantit aivan arvottomia. Esimerkiksi nuo Aktiebolaget Grönfors brukin osakkeet. Ne nuori herra hyvin saattaisi viedä mennessään. Ja koko joukon muita papereita lisäksi. — Minkähän arvoinen Peuraniemi lienee nykyisessä kunnossaan. Velkojat arvelevat, että kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä, korkeintaan seitsemänkymmentä viisi. Mitä herra Wegener arvelee?
— Minulla ei ole tarkkaa selkoa.
Pankinjohtaja Törnroos ei näy sitä odottavankaan. Hän selailee edelleenkin papereita ja puhelee kuin itsekseen. Ehkä kalkyleeraamme hiukan… niin, eivät tule saamaan kahtakymmentäviittäprosenttia, kun laskemme kulut ja kustannukset. No, ja miten herra Wegener on aikonut järjestää?
— Suoritan kaikki kymmenessä vuodessa. Korot ja lyhennykset.
Hän oli aikonut sanoa: kahdessakymmenessä vuodessa, mutta jostakin selittämättömästä pakosta hän sanoi: kymmenessä. Ehkä hän ajatteli, että viime hetkessä kaikki livahtaisi käsistä.
— Mitä te ajattelette?
Pankinjohtaja Törnroos iski harmajan katseensa puhujaan, ja ilta-auringon säteet tekivät hänen kaljun päälakensa kiiltäväksi kuin biljaardipallon.
— Kymmenessä vuodessa! — huudahtaa hän. — Se on: vuoden kuluessa, katsokaamme nyt… se on ensi vuonna korkoja ja lyhennyksiä noin sataviisitoistatuhatta markkaa… seuraavana vuonna noin satatuhatta… No, ja miten aiotte saada kokoon summat.
— Se jää minun asiakseni.
— Aivan niin, teidän asiaksenne. Mutta minkälaiset takeet te esitätte pankille siitä, että todellakin täytätte sitoumukset?
— Herra pankinjohtaja ymmärtää kyllä, etten voi esittää muita takeita kuin että Peuraniemi ei ainakaan huonone minun käsissäni siltä varalta, että joskus haluaisitte ottaa sen pois.
— Kuulostaa hyvältä. Mutta entä käyttöpääoma, driftkapitalet, ymmärrättekö?
Erik Wegener mietti.
— Minulla on kyllä keinoni. Kovin paljonhan ei tarvita.
— Hyvä on, jos jäi hiukan käteistä.
Pankinjohtaja Törnroos mietti taas pitkät ajat.
— Isänne oli sympaattinen mies, — lausui hän, — erinomaisen hieno ja sympaattinen. Nämä tällaiset asiat olivat meidän välillämme henkilökohtaisia luottamuksenosoituksia. Jos hän olisi elänyt, epäilemättä kaikki olisi järjestynyt. Loistavasti. Mutta valitettavasti… Kuinka, oletteko naimisissa?
— Kyllä.
— Jos sallitte kysyä: kenen kanssa?
— Tilanomistaja Hannukselan tyttären kanssa.
Pankinjohtaja Törnroosin lihavat kasvot alkoivat loistaa.
— No sitten, — sanoi hän iloisesti, — järjestyy kaikki helposti. Hannuksela, tunnen hänet kyllä: jäykkä mies ja ylpeä mies, mutta ennen kaikkea varakas mies. Entinen hallintoneuvostomme jäsen.
— Pidän velvollisuutenani ilmoittaa herra pankinjohtajalle, ettei siihen kovinkaan paljon voi laskea ja luottaa.
— Tarkoitatte…?
Erik Wegener kertoi lyhyesti mitä hän tarkoitti ja luuli, mutta pankinjohtaja Törnroos kuunteli vain toisella korvalla. Kun hän kuuli perinnöttömyydestä, nosti hän katseensa paperista ja hymähti.
— Luuletteko te, että hän kärsii köyhiä sukulaisia silmäinsä edessä!
Strunt!
— Kyllä hän kärsii, — vastasi Erik Wegener. — Ellei auta tekemässä vielä köyhemmäksi.
Pankinjohtaja hymähti itsekseen, että "se nyt on vain Hannukselaa", ja jatkoi kirjoittamistaan antaen toisen miettiä mitä tahtoi. Hetkisen Erik Wegener aikoi ruveta antamaan uutta selitystä, mutta luopui sitten aikeestaan, ja huoneessa kuului vain kynän rapina ja silloin tällöin pankinjohtajan syvä, mahtava yskähdys.
Puolen tunnin kuluttua pankinjohtaja Törnroos on valmis ja lukee kirjoittamaansa lävitse.
— Teillä ota tietysti sinetti? — kysyy hän kuin ohimennen, mutta ei odota vastausta.
Sitten hän alkaa puhua katsoen koko ajan muualle.
— Niin, minulla on valtuudet tehdä sopimus kanssanne, — puhuu hän kiireesti ja hätäisesti, vilkaisten välillä kelloaan. — Niin, ja tässä tämä nyt on. Käy liian rasittavaksi alkaa suurilla summilla. Sentähden: ensi vuodelta maksatte vain pääsumman korot. Mutta seuraavana vuonna alkavat lyhennykset ehdottamaanne tapaan. Sopiiko? Luonnollisesti, kun muu ei käy. Lyhennys ja korko on maksettava tammikuun kymmenenteen päivään mennessä. Muussa tapauksessa pankilla, jos se tarpeelliseksi katsoo, on oikeus… niin, lukekaa itse.
— Katsokaas, — jatkaa hän, Erik Wegenerin lukiessa paperia, — me olemme nyt tavallamme teidän velkojanne ja me myös vastaamme päämiehillemme suorituksista. Meillä täytyy siis olla oikeus… ymmärrättehän? Mutta nuo Grönforsin paperit saatte viedä vaikka, niin, vaikka helvettiin, niistä ei kukaan huolisi, ja nämä myös… Sopiiko? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.
Erik Wegener kirjoitti ja painoi sormuksellaan sinetin alle.
— Hyvä, jäljennös lähetetään teille ensi postissa. Ja nyt: onneksi olkoon!
Pankinjohtaja puristi hänen kättään ja katsoi häntä kiinteästi silmiin. Hän oli taas ystävällinen, melkein lämmin, kuin aamupäivälläkin.
— Me luotamme teihin, — sanoi hän, — ja me tunnustamme, että tämä on teidän puoleltanne erinomaisen kaunis yritys.
Erik Wegener hoippui ulos. Vaikka hän oli koko ajan kiinteästi ollut mukana, käsitti hän vain puoleksi sen, mitä oli tapahtunut. Hän saisi siis toistaiseksi asua Peuraniemessä ja yrittää.
Vähän matkaa kuljettuaan hän vilkaisi kelloaan. Se osoitti puolta seitsemää. Mutta samalla hän huomasi, että kello oli kultaa. Hän voisi kyllä tyytyä hyvään hopeakelloon, liiankin hyvin. Hinnan erotus tulee kyllä Peuraniemessä tarvituksi. Ja sinettisormus saa myöskin olla poissa. Tavallinen messinkinen pöytäsinetti korvaa sen kyllä.
Oo-jaa. Sitä voi luopua niin paljosta. Hän kävi lähimmässä kultasepän liikkeessä, sitten hän söi illallista ja yöksi hän meni lähimpään matkailijakotiin. Hotellithan eivät enää saaneet tulla kysymykseen.
XIII
— Se on kyllä surullista minulle itsellenikin, mutta minun täytyy, — sanoi Erik Wegener eräänä aamupäivänä vaimolleen.
Oli juuri syöty aamiaista, kello oli kahdeksan. Esteri oli menossa väentupaan, mutta jäi keskustelemaan miehensä kanssa. Aurinko ei vielä paahtanut kuumasti. Oli niitä aamuhetkiä, jolloin ihminen on toimeliain ja iloisesti ja toivorikkaasti ajattelee alkavaa päivää, niin synkälle kuin se eilisiltana lienee kuvastunutkin.
Oli kysymys Peuraniemen kalleuksien ja ylellisyystavarain myymisestä, sillä Hannuksela oli maksettava. Piti jätettämän ainoastaan välttämättömät tai vaihdettaman halvempiin. Pois kullat ja hopeat, pois taulut ja kalliit matot, pois rotuhevoset.
— Eiköhän sitä mitenkään voitaisi välttää? kysyi Esteri. — Minä pelkään, että se koskee äitiisi ja sisariisi liian kipeästi.
Hänen miehensä rummutti sormillaan pöydänkantta ja katseli eteensä. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että hän oli jo luopunut hänelle henkilökohtaisesti rakkaista kalleuksista ja voittanut kaksisataakahdeksankymmentä markkaa, jolla summalla yksinäinen mies maaseudulla, mikäli hän oli laskenut, eläisi jo enemmän kuin puoli vuotta. Tietysti leikkaus koskisi, mutta siitä ei päästy minnekään, jos haluttiin välttää suurempaa.
— Lahjaksi saadut voidaan ja täytyykin jättää, — vastasi hän vihdoin.
— Älä välitä serkkusi lähettämästä kalliista rannerenkaasta, — naurahti Esteri lievästi punastuen. — Täällä ei ole aikaa sellaisilla…
— En minä sitä tarkoittanutkaan, — selitti mies yksinkertaisesti.
— Ajattelin yksinomaan äitiä. Kukaties tulee vielä lahjojenkin vuoro.
— Niin, en minä sitten tiedä. Jos se on välttämätöntä, niin tehtävä kai se sitten on.
* * * * *
Esteri meni ulos. Ikkunasta näki hänen miehensä, että hän suuntasi kulkunsa suoraan navettaan. Alussa, pari, kolme kuukautta sitten, ei hän ollut ajatellut, millä tavalla väki tulisi heihin suhtautumaan, mutta vähitellen hän oli tullut huomaamaan, ettei se jättänyt mitään toivomisen varaa. Suhtautuminen väen puolelta oli kunnioittavaa, Esteriä kohtaan miltei arkaa. Erik Wegener ei voinut itseltään kieltää, että se oli Hannukselan varjo, joka vaikutti. Mutta huomioon liittyi enemmän nöyryytystä kuin tyytyväisyyttä.
Yläkerran asujamille vietiin aamukahvia. Kello oli jo lähellä yhdeksää. Erik Wegener odotti jonkun aikaa, sitten hän raskain, hitain askelin alkoi kiivetä yläkertaan, ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän tarkemmin ajatteli äidin ja sisarten kohtaloa, niin häntä suretti, melkein itketti. Olivat siellä ylhäällä kuin hänen vankeinaan, joskus kävivät puistossa, kylällä eivät milloinkaan. Jos heidän luonaan joskus joku kävi, asemapäällikön tai kihlakunnantuomarin rouva, niin melkein kuin varkain, häntä peläten, yläkertaan livahtivat. Ja nyt tuli kaiken lisäksi tämä, mutta — ehkä heillä oli siitä jo aavistus.
Ja siitä syntyi kohtaus. Poika, joka oli valmistautunut puhumaan sydämellisesti ja maltillisesti, oli vähällä menettää malttinsa.
Äiti raivostui, sisaret rupesivat itkemään.
— Meillä on kahdeksattasadantuhannen markan velat, — sanoi poika.
— Ja tuskin kolmannesta omaisuutta.
Ei auttanut. Ellei Esteriä olisi tullut, olisi kaikki järjestynyt hyvin. Mutta tämä on kaikki hänen, sen talonpojan, ansiota. Hän ei ymmärrä, eikä pysty ymmärtämään kulttuuri-ihmisten vaatimuksia.
Erik Wegener kohautti olkapäitään. Hän tunsi, kuinka hän vähitellen alkoi kylmetä.
— Minä en ole niitä velkoja tehnyt, — sanoi hän katkerasti.
— Anna edes pappa-raukan levätä rauhassa! — huudahti Gunilla-sisko kyynelten lomassa.
Veli punastui.
— Me kai olemme kaikin osaltamme niihin osallisia, — jatkoi hän, — ja meidän kai olisi yhteisesti torjuttava se, ettemme joudu maantielle.
Huoneen täyttivät nyyhkytykset ja itkunpurskahdukset.
— Jääkö edes flyygeli? — itki Sigrid.
Erik-veli sai kyyneleen silmäänsä.
— Jää, — sanoi hän, — ainakin toistaiseksi. Ja hän melkein hymyili, kun lisäsi:
— Sitä emme henno sinulta ottaa. Voisit kuolla siitä.
Sanat vaikuttivat kuin auringonsäde sadekuurojen raossa. Huoneeseen tuli rauhallisempi ja keveämpi olo.
— Vie, lapseni, vie vaatteet päältäni! — huokasi kunnallisneuvoksetar. Hän oli kalpea, hänen rintansa kohosi ja laski, ja lopulta hän uudelleen purskahti itkuun.
— Mutta, mamma rakas, enhän minä voi sitä auttaa, — huudahti poika tuskallisesti, — kun täytyy, kun todellakin täytyy! Parempihan on, että itse vapaaehtoisesti… kuin että viedään. Pitäjänkin tähden.
Hän oli koko ajan, yrittämättäkään istuutua, seisonut ovensuussa kuin joku talonvouti. Nyt hän teki lähtöä. Piti valita ne esineet, joista enimmin piti. Hän tulisi illalla uudelleen.
Kaikki, mikä oli ollut kallista ja rakasta, vietäisiin pois, joutuisi vieraille, tuntemattomille ihmisille ja tuntemattomaan ympäristöön. Se raateli ja viilsi sydäntä ja itsetuntoa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Hän puristi huulensa lujemmin yhteen ja koetti kääntää ajatuksensa muualle. Eikö, kaiken lopuksikin, tässä itsensäkieltämisessä ja uhrautumisessakin ollut jotakin mielenkiintoista, melkein suloista.
Alakerran sisä-eteisessä hän muisti jotakin ja kiiruhti uudelleen ylös.
— Tapasin Constantin-serkun kaupungissa käydessäni, — sanoi hän Gunilla-siskolleen, — ja hän kertoi kirjoittavansa sinulle tärkeistä asioista. Onko tullut mitään?
Sisar meni lumivalkeaksi kasvoiltaan.
— Se ei kuulu sinuun, — vastasi hän jäykästi.
Ja kun veli jo oli ovessa menemässä, lisäsi hän:
— Ilmoitan sinulle kyllä, kun tarvitsen sinua.
Mutta veli Erik ei ollut näkemässä, kuinka Gunilla-sisko hänen mentyään meni omaan huoneeseensa ja ratkesi hillittömään itkuun. Eikä hän ollut näkemässä, kuinka hän muutaman tunnin kuluttua tyynenä, mutta kalpeana kasvoiltaan tuli äitinsä ja nuoremman sisarensa luokse ja alkoi erotella ja nimitellä niitä tavaroita, jotka piti jätettämän, ja koetti saada ne mahdollisimman vähäisiksi. Äiti ja sisar ihmettelivät eivätkä ymmärtäneet, mikä häneen oli mennyt.
Peuraniemen avaroihin suojiin astui siis hävitys, silmin nähtävä ja käsin tunnettava hävitys ja riisto. Wegenerien maakunnassa kuuluisat hopeat, esi-isiltä ja Gyllenmarckeilta perityt, saivat mennä, matot revittiin lattioista, taulut riistettiin seiniltä, huonekasvit ja kirjasto kannettiin odottaviin kärryihin, kymmenestä huoneesta vietiin koko kalusto, vain kahdeksan jäi asuttavaan kuntoon, neljä ylä- ja neljä alakerrassa. Rotuhevoset, neljä luvultaan, vietiin kaupunkiin ja jätettiin vaihdettaviksi työhevosiin, edesmenneen kuvernööri Wegenerin vaunut myytiin maakunnan museoon, ja museon johtokunta arveli, että olisi ne voitu lahjoittaakin. Ja tämä kaikki oli Erik Wegenerin, Peuraniemen patruunan pojan, työtä.
Pitäjä seisoi korvat hörössä ja katseli ja ihmetteli, kun tavarakuorma toisensa jälkeen vyöryi asemalle. Tätä se ei voinut käsittää. Pakkohuutokaupan, avisuunin, se olisi voinut käsittää, mutta tämä meni, niinkuin kanttori sanoi, "yli horisontin". — Meinaakohan se myydä salaa velkojiltaan? Eikö Peuraniemeen pitänyt tulla konkurssi? Vai aikooko se todellakin tulla siinä elämään! Piru sen tiesi. Jo karaisi Mäenpään herastuomari luontonsa ja kysäisi Hannukselalta. Mutta Hannuksela katseli herastuomaria alta kulmain ja vastasi:
— Perkelettäkös sinua Peuraniemen asiat liikuttavat, kun et ole mitään saamassa. Jos olet tietoja vailla, niin kysy heiltä itseltään.
Sanoi ja käänsi selkänsä. Olisipa sanoja ollut joku toinen, niin olisi Mäenpään Sakari keksinyt vastauksen. Mene tiedä sitäkin Hannukselaa… on niinkuin hyvät tuttavat oltu ja vähän sukulaisiakin.
Kunnallisneuvoksetar kirjoitti pitkän, valittavan kirjeen veljelleen, parooni Gyllenmarckille.
Ja veli vastasi, että poika oli toiminut aivan niin kuin hänen tulikin toimia. Ei pidä tehdä esteitä muutenkin vaikeassa asiassa.
Kahden ja puolen viikon kuluttua saapuivat Peuraniemen myydyistä kalleuksista saadut rahat. Kirje vapisi Erik Wegenerin käsissä ja sydän tykytti kiivaasti. Sittenkuin kaikki kulut oli vähennetty ja nimetyt ostokset suoritettu, oli varoja jäänyt yhdeksänkymmentäkolmetuhatta kahdeksansataa markkaa, "jotka postilähetysvekseleinä myötäseuraavat".
Kahden päivän kuluttua sai isäntärenki lähteä Hannukselaan. Hänellä oli mukanaan valtava setelipinkka ja näin kuuluva kirje:
"Herra Maanv. Hermanni Hannuksela,
Täällä.
Isä vainajani lainaamat Smk. 75,000:- ynnä niille 4 kk:lta juosseen koron Smk. 1500: — saan täten, pyytäen velkakirjan palauttamista, myötäliittää. Kunnioittaen:
Erik Wegener."
Erik Wegener oli vavissut luopuessaan rahoistaan ja kirjeen hän oli kirjoittanut moneen kertaan. Nyt ei enää ollut muuta kuin se, minkä ankaralla työllä sai irti, jos sai.
Isäntärenki palasi vasta myöhään illalla. Hannuksela ei ollut ollut kotosalla, ja hän oli istua könötellyt siinä niinkuin lehmä vieraassa pellossa.
— No entä vastaus? — tiuskaisi Erik Wegener kärsimättömästi.
Isäntärengin sänkisessä, vanhassa naamassa näkyi jonkunlainen ilon kajastus, ja hän väänsi saman suuren setelitukun pöydälle.
Kovin oli ollut tyly Hannuksela. Kuitenkin tupakamariin käskenyt, sinne telefoonin alle istumaan. Kilahtikin se siinä kerran, korvan juuressa. Muttei menty vastaamaan.
— Niin, eiväthän ne tapaa vastata paikkakunnan soittoihin, — virkahti Erik Wegener hätäisesti, — mutta tulkaa nyt asiaan, Herran nimessä.
Siinä se sitten Hannuksela joi kahvin, pasteeraili ja funteeraili. Ja mulkoili. Räknäsi sitten rahat ja otti kolme viisisatasta. — Onko nämä nyt niistä mööpeleistä ja koreuksista? kysyi. Mistäpä hän, isäntärenki, tiesi, mistä haltijaväki rahansa ottaa. Saattoivat hyvin ollakin. — Pasteerailee siinä taas ja muljauttaa välillä. — Sopii viedä loput takaisin ja sanoa, että suorittaa vain tärkeämmät ensiksi. Kyllä siinä souvia riittää, sanoo.