VI.
Mamma.
Eilen illalla oli Harry tullut mamman huoneeseen tavallista juhlallisempana ja puhunut kuin riemuissaan:
— Kuule, mamma. Nytpä et arvaa!
— Noo?
— Tiedätkö, mikä tänä iltana on?
— Kyllä.
— Siis tiedät?
— Oikeinkin hyvin.
Mamma siirsi hiilenhehkuvat silmänsä Harryn samallaisiin hiilenhehkuviin silmiin.
— Mutta minutkin on kutsuttu!
— Ja menet?
— Enkö menisi, kun pappa sen kunnian minulle osottaa?
Mamma ei puhunut mitään. Mutta käänsi lehden Fredrika Bremer-romaanissaan vissillä hermostumisella ja viskasi toisen jalan toisen päälle.
Salaa pusersi hän oikealla kädellään sydänalaansa kirjan takana.
— Mutta arvaatko, missä minä parhaallaan liikun? kysyy hän sitten.
— Kai siinä romaanissa.
— Tätä luen silmilläni. Mutta ajatukset … oi ajatukset … ne kiertävät vanhassa kodissa … siellä Trotorpissa. Sinun palattuasi ja sieltä tuoreet kosketukset tuotuasi en saa sieluani siitä irti. Sinä näit sen heinäkuun iltavalaistuksessa. Eikö ollut kaunis? Eikö?
— Kaunis … kaunis … senhän sinulle hartaalla ihailulla vakuutin.
— Vennernin syvänsininen pinta ja verkkaan laulava satakieli pyökkipuistossa. Pienen joen rannalla se vanha rakas koti, jonka taitekatto näkyi läpi puiston kauas … kauas … nyt aina tänne Suomeen asti, jossa minä … niin no…
— Kärsin…
— Arvasitpas! Vaikka pappa jäisikin tänne, mutta päästäisi meidät molemmat sinne Trotorpiin. Sillä Ruotsille sinäkin kuulut, rakas lapsi. Minä synnytin sinut Ruotsille enkä tälle ikävälle Suomelle.
— Mamma … mamma! Sinä aina Suomea solvaat.
— En solvaa. Mutta sydämeni on siellä … siellä! Näit kun aurinko laski ja metsä tummeni. Etkö huomannut siellä ollessasi, että se laski siellä eri tavalla kuin täällä, että metsä tummeni siellä eri tavalla kuin täällä tummenee.
— En. En ollenkaan.
— Niin. Sinä rakastat tätä maata etkä huomaa. Mutta minä sen huomaan.
Sillä minä olen kärsinyt koti-ikävästä jo kolmattakymmentä vuotta.
— Ja tahtoisit takaisin?
— Vain sinun kanssasi. En … en yksin.
— Mutta et papan kanssa?
— Emme puhu siitä. Pappa on hyvä pappa, mutta pienet ja ahtaat olot täällä hänet kuluttavat. Hän ei lähde Ruotsiin. Sillä hänkin rakastaa tätä maata, jota minä vihaan. Jo parikymmentä vuotta sitten esitin hänelle muuttoa. Mutta yhdellä ainoalla kädenliikkeellä hän jyrkästi kumosi koko tuuman ja kielsi minut ajattelemastakin sitä. Ja kun minä en päässyt takaisin Ruotsiin, niin jäi ainoaksi onnekseni elää sinussa uudelleen ruotsalainen sieluni. Minä varjelin sinut Suomelta niinkauan kuin voin. Mutta sitten loppui se varjelu. Nyt aina uudelleen muistelemalla elän nuo entiset lapsuuteni vuodet, joina minä yksin olin sinulle kaikki kaikessa. Silloin mamma oli sinun koko maailmasi, rakas Harry. Me puhuimme aina Ruotsista. Tummansininen Vennern oli sinulle kauan ennen tuttu kuin sen näitkään … ja pyökkipuisto … ja satakieli … ja Trotorpin herraskartano ja se vanha turvekattoinen mökki, jossa sukumme kantaisä asui ja johon nyt vasta täytenä miehenä sinä sait astua. Jokaisen loukon kartanossa olin sinulle kuvannut … kaikki oli tuttua. Kaiken tämän kotoisen kauneuden huippuna sitten se riimukivi, joka seisoi kuin koko kaukaisen elämän hautapatsaana turvekattoisen mökin sivulla ja käärmekoristeissaan kertoi Rangvaldista ja hänen taisteluistaan kaukana idässä. Tuo Rangvald lie ollut sukumme ensimäinen ja kaatui täällä idässä. Minä olen sukumme viimeinen ja kaadun myöskin idässä barbarien sekaan. Nyt tänä kesänä sinä kaikki sait omin silmin nähdä. Mutta jo pienenä poikana tämän kaiken tunsit.
— Tunsin tavallaan. Tuota riimukiveä ja sen tarinoita pelkäsin tänne Suomeen asti, kun siitä kerroit. Mutta nyt kun sen näin, loppui se pelko peräti, jos sitä enää olikaan. Kaikki olin kuvitellut toisin, mamma, kuin mitä se todellisuudessa oli. Kun nuo kaukaisesta lapsuudesta tutut, mutta kuitenkin oudot maat ja mannut nyt näin silmästä silmään, niin minä pienenin ja ne kasvoivat. Minä vain upposin niihin tunnelmiin. Ja sen riimukiven edessä nöyränä paljastin pääni ja sen turvekattoisen tuvan seinään leikkasin omatekoisen runon veitselläni. Minut valtasi sielullinen hurmaus ja aina … aina ajattelin silloin sinua, mamma, että kun sinäkin olisit mukana…
Mamma etsii nenäliinansa ja se kulkee kuin itsestään silmien eteen.
— Ja kuitenkin kaikki tuo vanha rakas monisatavuotinen kalleus vieraan käsissä, joka sen konkurssihuutokaupasta osti. Silloin juuri minä pyysin pappaa muuttamaan Ruotsiin ja ostamaan Trotorpin, kun se huutokauppaan joutui. Hän olisi voinut sen tehdä. Mutta jyrkällä kädenliikkeellä hän kaikki hylkäsi. Ja niin jäi minulta näkemättä tummansininen Vennern ja pyökkipuisto ja siinä laulava satakieli … jäi kai ainiaaksi! Mutta nyt elän minä lakkaamatta siellä. Öillä näen unta Trotorpista … päivät elän sen muistoissa … ja kun sinä tulet lähelleni, tuntuu minusta kuin jokin salainen näkymätön huumaus vanhasta Trotorpista tuulenhenkäyksen tavalla puhaltaisi päälleni. Niin niin niin…
Mamma itkee.
— Ja arvaapa, minkä pappa sanoi syyksi, mikä muka esti häntä silloin
Ruotsiin muuttamasta.
— Noo?
— Isiltä peritty tervaliike. Hyi!
Harry hymyilee.
— Pappa on aina vitsikäs. Hän tahtoi kai sinulle panna koko muuton leikiksi.
— Eipäs. Hän haltioissaan selitti, että vain se liike … yksin se … koko muuton estää.
Harry ei voinut olla hymyilemättä.
— Mutta tervaliike on juuri suomalainen liike. Ja pappa tahtoi olla suomalainen.
— Minä en ymmärrä sitä. Kaikelle suomalaiselle olen minä kuollut. En osaa heidän kieltään kuin jonkun sanan. Enkä ole tahtonutkaan osata. Mutta jos sinä, rakas lapsi, aina pidät ruotsinkielen pyhänä ja kalliina äidinkielenäsi, niin minun elämäni ei ole ollut turha. Olen ainakin täällä vieraassa maassa kasvattanut heimolleni kiitollisen lapsen.
— Pidän, mamma … aina … aina.
Mamma tarttui Harryn käteen ja puristi sitä hellästi.
— Mene sitten sinne klubin kymmenvuotiseen juhlaan. Kun he sinut näkevät, niin näkevät he myöskin minun elämäntyöni. Rohkenetko siellä esiintyä?
— Vain sinun antamallasi innostuksella.
Harry suuteli mamman kättä ja lähti.
Mutta Harryn mentyä käänsi taas mamma hermostuneesti lehden Fredrika Bremer-romaanissaan. Ja heitti toisen jalan toisen päälle. Teko, jota hän ei sietänyt nähdä toisten naisten tekevän. Mutta itse kun oli hermostunut, aina siihen eksyi.
— Siellä klubissa taas … oih! huokaa hän ja nousee kävelemään.
— Ja nyt siellä on heidän mukanaan Harrykin! Lopulta he ryöstävät hänet minulta kokonaan. Minä näen sen äidin silmälläni … näen … näen … ah! Meillä ihmisillä on elettävänä vain yksi elämä. Ja kuitenkin me sitä elämme kuin olisi meillä niitäkin kymmenittäin tuhlattavana. Mitenkä suuri on inhimillinen erehdys! Siinäkin että jätetään oma maa ja oma kansa vain yhden vennonvieraan miehen vuoksi, joka tulee luoksi ja väittää: "Rakastan sinua". Niinkuin minä raukka tein. Oo! Ja entä sitten miehen vuoksi, joka viis-, kuusvuotisen avioelämän jälkeen kääntää sinulle selkänsä…!
Mamma painaa kätensä ristiin rinnalleen, pysähtyy kävelyssään keskellä huoneenlattiaa kuin jonkun näkymättömän käden pidättämänä, kuuntelee kuin kaukaisia ääniä ja lausuu profeetallisesti:
— Nyt meni minulta poikakin. Pappa … mies meni jo kymmeniä vuosia sitten … sinne … sinne pahaan maailmaan.
Mamma oli kuullut eteisestä Harryn poistuvat askeleet ja hänen hyräilevän laulunsa, kun hän ulos laskeutui.
Ja silloin lensi paha aavistus hänen sieluunsa. Se aavistus pureutuu lujasti mieleen. Ja tärvelee kaikki runolliset Trotorp-muistelut. Nyt se monien vuosien ikävä ja katkeruus kuin yht'äkkiä syöksyy hänen päälleen, kokonaisena vuorena hautaa hänet allensa. Hän vaipuu tuon pahan aavistuksen rusikoimana nojatuoliin.
— Onneton … onneton! He hänet minulta vievät ja silloin … olen taas yksin kalvavan kotimaanikäväni kanssa.
Yht'äkkiä hän ponnahtaa ylös ja puhuu kiiluvin silmin:
— Mutta minä pidän Harryn omanani! Koettakoon pappa häntä itselleen vallata. Sittenkin hän on minun. Minun vereni hänessä liikkuu … eikä papan.
Ja niinkö heikko olisi kasvatukseni ollut, ettei se tulikoetustaan kestäisi? Ei. Se on mahdotonta. Harry on edelleen mamman kiltti Harry.
Mamma tyyntyy ja lähtee taloustoimiin.
* * * * *
On jo yö. Mamma ei saa unta. Yöpuvussaan hän tuon tuostakin käy katsomassa ja kuulostamassa Harryn huoneessa. Mutta se on tyhjä ja sen koskematon vuode odottaa.
On jo kello kohta kaksi yöllä, kun mamma taas Harryn huoneeseen menee kynttilä kädessä. Mutta tyhjä vuode silmiin ottaa.
Nyt hän jää huoneeseen. Istuu keinutuoliin ja aikoo siinä odottaa, kunnes Harry tulee…
Sillä mamma tahtoo itse nähdä, minkänäköisenä Harry tulee.
Siinä on nyt jo suuri, pelottava tuska. Pitääkö hänen omin silmin nähdä
Harry … oih!
Sillä miksi hän viipyy näin kauan?
Mamma mielellään lähtisi pois huoneesta … pakoon tuota pelottavaa näköä, jos todella Harry…
Mutta hän ei voi lähteä. Näkymätön käsi vetää häntä istumaan tuoliin ja puristaa häntä siinä.
Sillä mamma tahtoo omin silmin nähdä, minkänäköisenä Harry tulee klubista.
Jos selvänä ja kuitenkin näin myöhään, niin silloin hän Harryn syliinsä sulkee kuin suuren sankarin, joka on käynyt tulen ja veden läpi hiuskarvaa menettämättä. Mutta jos… oih!
Varmuus … nyt juuri varmuus hänen pitää saada. Ja sitten joko suuresti riemuita tai … itkeä verikyyneleitä.
Mamma istuu … istuu. Odottaa kuin ristitulessa, joka toiselta puolelta lämmittää, toiselta polttaa. Mutta hän tahtoo olla luja.
Jospa kuuluisivat Harryn tulevat askeleet. Niistä hän jo erottaisi, millä päällä poika kulkee.
Mutta askeleita ei kuulu. Hän ei tule. Kuuluu vain aamutuulen kohina puissa:
"Nyt poikasi sinulta ryöstettiin".
Kuuluu vain seinäkellon naksutus, jonka yksitoikkoisuudessa ikäänkuin toistuu kiduttava tuska. Kuuluu omien suonien tykytys kuin kuumeessa.
Mamma istuu … istuu. Kellon tuntiviisari siirtyy kolmeen.
Näin hän ennen takavuosina, kun hän vielä oli nuori, pappaakin öisin odotteli kotiintulevaksi. Kävi papan makuuhuoneessa vielä senkin jälkeen odottamassa, kun pappa oli sinne muuttanut yksin makaamaan.
Siellä oli hän monet itkut itkenyt. Kunnes kyyneleet kuivuivat ja hän lakkasi odottamasta.
— Niinkö kävisi Harrynkin kanssa? Ei … ei koskaan!
Yöpuvussaan mamma hopeahiuksineen ja hiilisilmineen kynttilän tummassa valaistuksessa on kuin sairas raukka, joka keskellä yötä on noussut sängystään lepuuttamaan itseään.
Kellon tuntiviisari on jo puoli neljässä. Ja kello löi yhden heläyksen kuluneen ajan merkiksi. Se heläys meni läpi mamman luiden ja ytimien.
Hän kokosi sitten itsensä, otti kynttilänsä ja lähti omaan huoneeseensa.
Mutta hänen askeleensa horjuvat.
Ne kaikki vanhat surut taas sieluun nousevat. Kymmeniä vuosia onnetonta avioelämää … kymmeniä vuosia kalvavaa kotimaan ikävää. Mutta tässä mustassa surumeressä kuitenkin kuin tulimajakkana oma Harry, jonka poski omassa poskessa kyyneleetkin vierivät kuin surunsuloisina, kuin puolikatkerina. Mutta nyt on tämäkin majakka sammunut … pimeää kaikki … kaikki!
Mamma pukeupi ja lähtee ulos juuri kun kello Harryn kamarissa lyö kumeasti neljää. Mammasta tuntuu sitä kuullessaan kuin jokainen lyönti iskisi sydämeen verihaavan.
Kellokin voi joskus aivan kuin murhata ihmisen.
Valtioneuvoksetar Nicander laskeupi ypö yksinään alas kotinsa portaita pimeään syys-aamuun. Eteisen oven ulkopuolelta reikeliin vääntäessään tuntuu hänestä itsestään siltä kuin hän ainiaaksi viimeisenkin erän onnestaan nyt lukkoon löysi omalta itseltään. Hän … ylhäinen ja rikas valtioneuvoksetar, jota monet pitävät kaupungin ensimäisenä vallasnaisena, kulkee yksinään syysyössä.
Mistä saa hän nyt tällaisen rohkeuden? Sitä hän ei osaa itsekään selittää. Mutta vähemmin hän pelkää täällä ulkona kuin siellä sisällä huoneessaan.
Täällä eivät tukehduta huoneen seinät eikä katto uhkaa niskaan romahtaa. Täällä ei kuulu kellon äsken niin kiduttavaa naksutusta, mikä tänä yönä uhkasi viedä hänet pyörryksiin. Täällä ei tunnu Harryn kamarissa tuntuva tuoksu, mikä nousi aivoihin kuin rakkaasta vainajasta jäänyt lemu. Täällä … täällä on sentään raitis yöilma ja hiljainen yö, joka tarttuu häntä ikäänkuin kainalosta ja seuraa saattajana joka askeleella.
Ei koskaan tähän asti ole mamma puhunut papasta Harrylle pahaa sanaa. Eikä senjälkeen kuin Harry alkoi ymmärtää, hän itkenyt itkujaan Harryn nähden. Yksin hän suri ja kärsi, mutta kahden Harryn kanssa ihaili kotimaataan, sen kansaa ja sen luontoa … kaikkea, mikä oli ruotsalaista. Ja sai siitä lohdutusta.
Mutta nyt kun pappa vietteli Harryn näille poluille, nousee uhka hänen sielussaan maalata pappa kaikessa alastomuudessaan Harrylle. Riisua hänen päältään valhekunnioituksen verho ja näyttää Harrylle isänsä siinä valaistuksessa, jossa hän mammalle jo kymmeniä vuosia oli näyttäytynyt… Ja kysyä, tätäkö miestä tahdot seurata?
Sillä kaiken muun voi mamma anteeksi antaa, mutta ei tätä viimeistä hirmutyötä…
Kun mamma kävelee hiljaisia katuja ohi nukkuvien talojen, herää hänessä nyt yht'äkkiä määrätön yksinäisyyden tunne. Sillä hän on kadottanut syntymämaansa ja kadottanut omaisensa.
Ja kun hän siinä kävellessään kadulla joutuu pienen työmiesasunnon luo, jonka ikkuna on valaistu eikä ikkunaverho ole aivan tiivis, tulee hän tahtomattaan katsoneeksi sinne sisälle. Siellä sisällä kehdossa nukkuu pieni lapsi ja sen vanhemmat leveässä yksinkertaisessa puusängyssä. Vaimo on kietaissut kätensä miehensä kaulaan ja siinä he nukkuvat huulet vastakkain kuin suudelmaan vaipuneina.
— Voi onnellisia! lähtee mamman huulilta ja hiljainen nyyhkytys taas hänet valtaa.
Sillä tässä syksyisessä aamuyössä näyttää noiden köyhien ihmisten hiljainen kotionni valtioneuvoksettaresta saavuttamattomalta autuudelta.
Kohti Seurahuonetta mamma kulkee. Sillä vastustamaton voima häntä sinne kuljettaa.
Hän tahtoo juuri nyt nähdä sen talon, jossa parhaallaan viimeinen valo hänen elämänsä yössä sammuu. Juuri nyt tahtoo hän sen nähdä ja jos rohkenisi, kävisi Harrynsä poiskutsumassa.
Mutta se olisi skandaali. Eikä pappa sitä koskaan anteeksiantaisi.
Tiiviiden ikkunaverhojen takaa näkyy tuli vain heikosti. Mutta eteisessä valot riemuiten palavat ja kajastus sieltä sisältä käy pimeään yöhön yli koko rakennuksen.
Ja nyt kun aikaa sitten jo katuvalaistus on sammutettu ja vain himmeä yölamppu siellä ja täällä ikkunoissa tuikkii, tuntuu tämä Seurahuoneen täysinäinen valotulva kuin pimeässä palavalta tuliroviolta, joka palaa kuin unohdettuna yksikseen. Se on kuin öinen nuotiotuli, jonka ääreen sytyttäjät ovat nukahtaneet.
Mutta kun mamma käy lähemmäksi, niin hän jo erottaa ääntäkin … ja kovaa ääntä.
Sillä juuri parhaallaan sisällä "Bondasta" naitetaan.
Sydäntä mammalla kouristaa. Hän vapisee, kun hän menee aivan lähelle rakennusta. Ja kuuntelee … kuuntelee arkana ja väristen.
Sydän hyppää … hermoissa ottaa kipeälle … ja jalat vavahtelevat.
Tuo on merikoulunjohtaja Abrahamsonin karkeata kurkkuääntä … tuo Elersin ilkeätä naurunhohotusta … tuo "Bondas" retaleen mylvintää … mutta tämä sointuva: "kyss nu, kyss nu!" on hänen oman Harrynsä puhetta!
— Raakalaismaa! kiljaisee siinä samassa mamma ulkona Harryn hävittömien sanojen kiihdyttämänä ja tuntee, että hänen polvensa pettävät.
Hän nojaupi vasten rakennusta kuin tukea etsien. Ja nyt hän aivan selvään kuulee kaiken sen rivon elämän, mikä siellä sisällä on "Bondasta" naitettaessa. Ja hän todella uskoo siellä paljon pahempaakin tehtävän, kun ei tapauksen oikeaa laitaa tunne.
Mutta nyt hänellä on kamala varmuus. Tuo Harryn puhe oli juopuneen hävyttömyyttä.
Mamma lähtee. Nyt hän on löytänyt sen, jota riensi syksy-yöhön etsimäänkin.
Hän on saanut vastauksen kysymykseensä.
Harry kulkee jo papan teitä…
Kotiin päästyään menee mamma Harryn huoneeseen ja suin päin heittäypi hänen vuoteelleen.
Nyt tässä päällysvaatteissaan Harryn vuoteessa maatessaan itkee mamma sen itkun, jota itketään vain kerran elämässä…
VII.
Pappa.
Harry tultuaan kotiinsa "Promenadista" peseytyi huolellisesti ja laskeutui levolle. Hän nukahti kohta, sillä yöllisestä mässäyksestä ja pitkästä kävelymatkasta ulkosatamaan oli hän peräti väsynyt. Hänen huoneensa oli salin kupeella. Valkoiset poimukartiinit molemmissa ikkunoissa, jotka olivat pihalle päin, laski hän alas, sillä hän tahtoi levätä täysin tyynnyttävässä valaistuksessa. Hän oli kovin arka erilaisille valovaikutuksille. Jos aurinko paistoi vapaasti huoneeseen, ei hän saanut mitenkään unta. Tuo suoraantuleva valo kiusasi häntä kuin jos joku olisi vieressä seisonut ja yhtenään häneen tuijottanut.
Kun hän oli nukkunut joitakin tunteja, heräsi hän oven avauksesta ja näki kynnyksellä mamman huolestunein silmin.
Harryä hävetti. Hänen sieluunsa läpi unisten aivojen nousi sellainen sekava surullinen tunnelma kuin ennen pikkupoikana, kun hän oli tehnyt jotain kovin typerää.
Mutta mamma ei puhunut mitään. Katsoi vain ja pani oven hyvin varovasti kiinni.
Eteisestä kuului kuin tukahdutettu syvä huokaus ja poistuvat askeleet.
Harry ei voinut enää nukkua. Nuo mamman huolekkaat silmät jäivät häneen katsomaan. Ne kuin kaivautuivat hänen sielunsa syvimpiin likoihin. Penkoivat siellä ja pitivät tarkastusta, joka Harryä kidutti.
Harry nousi ylös, taas peseytyi ja pukeutui huolellisesti. Pestessään leikitteli hän vedellä viskoen sitä aina niskaan asti kuin poisajaakseen noita mamman häneen jääneitä huolekkaita silmäyksiä.
Täysin valmiina hiukset voideltuina ja koko mies hajuveden tuoksussa hän sitten vaelsi ruokasaliin arka tunto sielun pohjalla.
Mamma katsoi häntä hyvin pitkään kostean hohtavilla silmillään.
Mutta ojensi sitten hänelle kätensä tervehdykseksi.
Mamma virkkaa:
— On tuskallista, että minun pitää tehdä tällaisia havaintoja sinustakin.
Paino on viime sanalla. Harry ymmärtää niin hyvin kaikki. Mutta on vaiti.
He syövät äänettöminä. Papan tyhjä tuoli vaivaa molempia.
Aina kun papan tuoli on tyhjänä, on mamma surullinen. Mutta nyt kaksinkertaisesti tavallista.
On jo iltapuoli. Syötyään ottaa Harry päällysvaatteensa, hansikkaansa, keppinsä ja hattunsa.
Hän aikoi mennä ulos näkemään sunnuntai-illan katuelämää.
Mamma tuli eteen rukoilevin silmin.
— Teetkö sinä samoin kuin pappakin? Hänkin aina äänetönnä, kun häntä muistutan, kokoaa tavaransa ja menee. Mutta palaa sitten … oih … Jumalani!
— Ole huoletta, mamma! Menen ulos kävelemään. Minun tähteni ei sinun tarvitse kärsiä, vakuuttaa Harry iloisesti ja hyväilee mamman kättä.
Mutta samassa hän huomaa, miten lämmin liekki syttyi mamman murheellisissa silmissä.
— Oikein lapseni! Sinä olet omaa sydäntäni kalliimpi. Kun tulee paha hetki, niin muista silloin mammaa! Menet nyt. Mutta palaathan yöksi?
— Kyllä palaan.
— Pappa on vielä poissa. Mutta minä tiedän, missä hän on.
— Sehän on vielä klubin kymmenennen vuosijuhlan lystiä.
— Kyllä tiedän. Sinäkin viime yönä juovuit?
Tuo viimeinen tuli kuin väkinäisesti mamman kurkusta. Hänen äänensä sitä sanoessaan värähteli.
— Kyllä vähän.
— Paljonkin. Minä tiedän.
— Oli sattuma … erehdys … suuri erehdys, rakas mamma, ryhtyy Harry hätääntyneenä puolustamaan.
— Joitko sinä ollessasi ulkomailla? Vastaa suoraan kuin Jumalalle!
Mamman silmät naulautuvat Harryn silmiin.
— En.
— Hyvä! Minä uskon. Menet nyt. Mutta, Harry, kun tulee kiusaus, niin muista aina mammaa. Jos sinäkin alat … juoda … oi … niin hiukset putoavat päästäni. En jaksa enempää. On sentään hyvä, että tähän asti olet ollut niin kiltti … hyvä … hyvä. Menet nyt.
Harry suuteli mammaa. Ja meni. Mutta portailta palasi hän takaisin, riisuutui ja meni mamman luo.
— Ei, mamma. Minä en tahdo mennä nyt ulos, kun sinä jäät yksin. Olen kotona sinun seuranasi.
Taas yhä lämpimämmän loiston huomaa Harry mamman silmissä.
Ja tuossa tuokiossa tulee mamma Harryä kohden levitetyin käsin, sulkee hänet syleilyyn ja nyyhkyttää.
Harrynkin valtaa mielenliikutus.
— Viime yö oli niin katkera … katkera … huokaa mamma ja lujemmin puristaa Harryä.
Siinä samassa saapuu pappakin kotiin. Harry huomaa, miten vakoileva on mamman katse. Mutta sitten se yht'äkkiä kirkastuu. Sillä pappa on tullut selvänä kotiin. Ja näin varhain!
— Oliko se "Salaman" ansio? kysyy Harry itseltään.
Mutta samassa tulee mieleen papan käytös "Promenadissa". Ja Harryn sieluun tulvehtii tyytyväisyyttä, ettei pappa olekaan niin huono kuin hän joskus synkkinä hetkinään kuvaili.
— Ole hyvä ja tule kanssani hetkiseksi kahden, puhuu valtioneuvos
Harrylle.
Ääni on ystävällinen, mutta samalla käskevä!
He menevät perätysten valtioneuvoksen työhuoneeseen. Siellä valtioneuvos ottaa jäykän, nuhtelevan ryhdin ja alottaa:
— Harry! Nyt minulla on sinulle paljon sanottavaa … kovin … kovin paljon ikävää.
Harry kuuntelee kalpeana.
— Olet hienosti kasvatettu nuoriherra. Äitisi on ruotsalainen aatelisnainen ja isäsi suomalainen valtioneuvos. Sinä ymmärrät, Harry, että tällainen koti velvoittaa?
— Ymmärrän.
— Ja kuitenkin … sentäänkin käyttäyt kuin mikä resupelle!
Valtioneuvos alkoi tulistua.
— Mutta, pappa…
— Vaiti! Minä itse tosin pyysin sinua klubiin, mutta minä luulin, että mies, joka juuri palaa ulkomailta, ymmärtää, mitä hieno käytös vaatii.
— Mutta…
— Puheestasi ja lausunnostasi minä riemuitsin. Ja jos sinäkin poistuit kuvernöörin jäljestä, niin noiden toisten olisi pitänyt huomata, että olet nuori tulevaisuuden mies, joka astut heidän päittensä päällä. Mutta nyt. Hyi! Sinä jäit huvittelemaan kuten hekin. Aivan puustavillisesti samoin kuin hekin… Minun sydämeni hyppäsi. Ja minä olin raivostua. Sillä minä luin noiden toisten silmistä: "Ei ole poikasi parempi kuin mekään." Ja siitä minä syvästi kärsin. Mutta entä sitten? Istuit aamuun asti, nukuit lattialla ja tulet sitten jatkamaan seuraavaksi päiväksi kaupungin huonomaineisimpaan paikkaan… Silloin en enää jaksanut itseäni hillitä. Nuo toiset jo pitivät sinua aivan vertaisenaan.
— Enhän minä … yrittää Harry.
— Petyin … verisesti petyin. Kuljet jo silmissäni hyvin matalalla.
— Enhän minä sitä varten…
— Me vanhat herrat olemme ivallisia ja katkeria. Ja kun me panemme toimeen tuollaisia hullutuksia kuin viimeyöllinenkin, niin me samalla ivaamme itseämme. Siltä kannalta minä ne olen ottanut. Se vapaa ohjelma ei kuulunut enää sinulle. Mutta kaikista karvainta oli nähdä sinut vielä "Promenadissa".
— Enhän tullut sinne muuta varten kuin tekemään sinulle hyvin tärkeän ehdotuksen ja juuri … niin juuri … uskallanko sanoa?
— Uskallat.
— Moittimaan … nuhtelemaan … varoittamaan teitä!
— Meitä! Niinkö?
Valtioneuvoksen silmät kirkastuvat.
— Juuri teitä.
— Mutta me, rakas Harry, olemme parantumattomat. Me olemme jo eläneet ihmisen ulos itsestämme. Olemme karaistuneet kestämään sellaisia öitä kuin viimeinenkin. Sillä elämässä ei löydy enää mitään meidän silmillemme verhottua. Ja me olemme poiskuoleva suku… Mutta te nuoret!
— Me nuoret?
— Saatte koettaa uudella otteella. Teillä on elämä vielä edessänne suurena ja pyhänä. Ja se avaa teille ihanuutensa ja kysyy: "Kestätkö minua? Kestätkö viiniä? Kestätkö naista? Jos kestät, niin olet onnellinen". Tuossa on elämän onni salattuna. Mutta ei missään muussa. Kestäviäkin ihmisiä löytyy aina joku sadassa. Jokainen isä toivoo, että hänen poikansa olisi yksi noita valittuja … noita voimakkaita, joille luonto on antanut itsekieltäymyksen panssaroidun haarniskan…
Valtioneuvoksella on nyt silmissä outo ja kaunis hohto.
— Minä itse en ollut noita luonnon valituita voimakkaita luonteita. Mutta sitä suurempi oli iloni, kun uskoin sinua sellaiseksi, koska kerran tähän asti olit niin kiltti. Mutta viime yö pani nurin uskoni. Minä, Harry, olen laskeutunut suurista ja puhtaista ihanteista matalan tervakauppiaan sielun tasalle. Menetkö sinäkin, Harry, yhtä alas?
Valtioneuvoksen ääni värisee ja hän tarttuu lämpimästi Harryä kädestä.
Harry muisti aamullisen päätöksensä. Nyt ne parannusmielialat tulvahtavat voimakkaina sieluun ja hänet kokonaan valtasivat.
— Minäkö? En mene! En totisesti. Olen jo pitänyt ankaraa tiliä itseni kanssa. Minä vannon…
— Hyvä! Mitä vannot?
— Että viinoja ja hekumaa läpi elämäni vihaan.
— Nyt teit Hannibal-valasi. Käy alttarille ja minä siunaan sinua.
Valtioneuvos puristaa poikansa kuumaan syleilyyn. Harry kuulee, miten papan rinta rauhattomasti huokaa. Mutta yhä lujemmin hän häntä puristaa.
Äsken mamman syleilyssä. Ja nyt papan. Harrystä tuntuu, että kaikki on jo anteeksi annettu. Hän rohkaistuu, varmenee, sielunsa papalle avaa.
— "Salamasta" minä tulin sinulle ja niille toisille "Promenadiin" puhumaan. Vain sitä varten minä sinne tulin. Minä luin sitä ja hämmästyin. Luin ja kuumenin. Luin siitä sinustakin.
— Ah! Minustakin? Noo … minä tunnen sen.
— Sitten minä näin sitä suurin mytyin kuljetettavan ylimaahan tervakansalle. Mitäs siitä sanot?
— Se on harmillinen juttu. Tervo näyttää luovan silmänsä erityisesti juuri sinne. Mutta kai siksi, että siellä on hänen syntymäpaikkansa … siellähän jossain tervamännyn juurella on tämän suurmiehen kätkyt heilahtanut…
— Juuri parhaallaan matkaa "Salama" arkullisittain ylös koskia.
— Se on harmillinen juttu. Tervo ymmärtää, että siellä on meidän kultakaivomme. Hän aikoo nostaa siellä mielet yrmeiksi meitä vastaan. Ymmärrän … ymmärrän.
— Ja minä tein lujan päätöksen…
— Minkä sitten?
— Ruveta sinun luvallasi "Österbottenin" toimittajaksi. Se vanha Heideman ei enää jaksa jousta jännittää tarpeeksi kireälle eikä osaa myrkkynuolilla ampua niinkuin Tervo. Mutta vihollista vastaan on taisteltava vihollisen omilla aseilla. Heideman itse kehuu kynäni terävyyttä ja tyylini lennokasta kärjekästä sattuvaisuutta… Anna lupa, pappa, ja minä ammun Tervoon kuolettavan nuolen…!
Valtioneuvoksen rivon ruskeissa silmissä taas leimahti ja hän sanoi:
— Mutta entä juridiikka? Mitä? Ethän sentään aikone publisistiksi jäädä … sinä … ethän?
— En iäksi, jos niin vaadit. Mutta ainakin alulle järjestää hyvä taistelu.
— Jätä se minun huolekseni! Heidemanin nimessä minä kyllä suolaan Tervon kuin silakan nelikkoon. Jos Tervossa on pirua, niin on sitä minussakin. Hän alotti persoonatähtäyksellä. Ja otti minut ensimäiseksi maalitaulukseen. "Promenadissa" sinun lähdettyäsi tutkimme "Salaman" näytenumeron joka rivin. Ja teimme taistelusuunnitelman. "Österbotten" puetaan kyllä uuteen haarniskaan. Se lehtiriepu onkin nykyisin kuivunut vain mamsellien novellikirjaksi ja rouvien uutislehdeksi. Ei Tervon nykyistä "Österbottenia" tarvitse peljätä. Mutta Heidemanin taakse asetetaan kokonainen patteri tarkkoja tykkiniekkoja, joita minä johdan. Hänen taakseen minä järjestän taistelun. Hän on vain lippu, jota edessä kannetaan. Tietysti sinunkin avustuksesi on tervetullut. Mutta varsinaiseksi toimittajaksi et rupea. Se ei sovi sinulle eikä se sovi minulle. Sinä luet juridiikkaasi. Ja kohoat … kohoat … noin … noin…
Valtioneuvos teki kädellään helppotajuisia liikkeitä aste asteelta ylemmäksi.
— Mutta pappa … sinulla on kovin korkeat unelmat minusta!
— Niin on. Toiveitani tänään pahasti vikuutit. Sentähden suutuinkin. Muista nyt täst'edes, että pappa, joka itse on valtioneuvos, toivoo pojastaan jotain, jota hänkin voisi itseltään kadehtia… Minä elän ja … ja kuolen tässä syntymäpesässäni, mutta sinun elämäntyösi ei ole täällä…
— Mutta herrainen aika! Pitääkö minusta tulla hovioikeuden presidentti?
— Ainoastaan pojalleen voi isä avata — kerran elämässään hänellekin — sielunsa kainoimmat unelmat. Tässä on nyt meidän välillämme sellainen hetki. Sinä olet tänä päivänä tullut lannistetuksi. Tarvitset rohkaisua. Ja huomaat silloin, ett'en sinua suinkaan pidä sellaisena resupellenä kuin tänään silmissäni näyttäydyit. Sinä tiedät, kuka taburetilla istuu…?
— Senaattori…!
— Juuri se. Sinun on tultava siksi. Pappa jo pääsi valtioneuvokseksi. Yksi askel enään ja minä itse istuisin taburetilla. Mutta tuon askeleen jätän sinun kiivettäväksesi sukumme kunniavuorelle nousemisessa. Tulevan senaattorin ei sovi niin elää kuin sinä yöllä ja tänä aamuna elit.
— Ei minusta ole senaattoriksi, pappa! huudahtaa Harry kuin pyörryksissä.
Valtioneuvos tulistuu:
— Miksi ei? Saanko luvan kysyä?
— Minulla on … on huonot hermot.
— Huonot olivat minullakin. Mutta lääniä olen jo kolmekymmentä vuotta hallinnut. Kun pääsee senaattoriksi, saa kyllä levätä ja hoitaa hermojaan. Ei muuta työtä kuin allekirjoittaa.
— Mutta minäpä en voisi niin tehdä!
— Elämän varrella muuttuu ihminen vaikka miksi. Mutta nuorena on kurssi pidettävä korkealla … muista se … hyvin korkealla. Maisteri Littov sanoi tänään, että kun ihminen perii miljoonia ja pahan veren, niin ei hänestä tule tekemälläkään kristittyä. Hän olikin jo pikkupoikana sudenpenikka … täysi tiikeri. Jo silloin alaikäisiä tyttölapsia raateli. Mutta sinä, Harry, olit eiliseen päivään asti minun silmissäni puhdas kuin pulmunen lumella. Olkoon sinulla edelleenkin korkeat ihanteet! Lue Runebergiä, lue Franzénia! Mutta Snellmania karta! Topelius on puoleksi lapsi eikä ketään vahingoita. Häntäkin voit lukea. Snellman on se ainainen riitakukko. Mutta hän on samalla paholainen, jolle kun nuori mies antaa pikkusormensa, niin hän pian viepi koko kädenkin. Tervo on hänen lumouksessaan. Mutta hänen Snellman-bystinsä myödään pian ryöstöhuutokaupalla…
— Ei siltä lähtökohdalta, pappa! Aatetta vastustetaan aatteella. Ruotsalaisen kulttuurin aate on korkea ja kaunis, vuossataisen hedelmällisen työn kruunaama… Kyllä se jaksaa painiskella raa'an fennomaanian kanssa. Vastustamme aatteella!
— Vaiti! Et ymmärrä. Fennomaanian alta nostaa päätään kansallisuuden aatteen satapäinen hirviö, jolla on elämisen voimaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja Tervon suonissa on heidän vertaan … noiden ylimaan tervamiesten verta, sameata, raakaa, raskasta, häijyä verta. Siinä se on juuri se suuri vaara. Hän ei ole outo niille, joita hän tahtoo valvatella. Hän tuntee omansa ja he hänet. Niin juuri. Kuin peilissä tuntevat he toisensa. Nyt jo lehtensä ensi numerossa hän kääntää katseensa erityisesti tervakansaan. Joka kuitenkin tähän asti on ollut meidän tiukissa vöissämme. On ollut meidän tuottavin tulolähteemme. Vaara uhkaa ensiksi sieltä käsin. Tervamiehet rupeavat vaatimaan korkeita hintoja ja käteistä rahaa. Sanoit "Salamaa" venekuormittain rahdatun ylimaahan. Siellä se palo syttyy, minkä savu tuntuu meidän sieramiimme asti. He rupeavat vaatimaan käteistä rahaa. Sitä hänellä itsellään ei kyllä ole. Senpä vuoksi ensimäinen ja paras pelastus on se, että ajamme Tervon konkurssiin. Silloin ei hän saa lupaa sanomalehteäkään toimittaa. Ja silloin gloria hänen päänsä ympäriltä häviää. Tervakansa näkee, että mies on yhtä velkainen, yhtä rutiköyhä kuin he itsekin. Ja mitä köyhä kerjäläinen mahtavan tervapatruunin edessä voipi, sen he kyllä itse tietävät. Ei muuta kuin kumarrella varpaihinsa asti. Näin!
Valtioneuvos teki koomillisen tervamiehen kankeaa kumarrusta matkivan liikkeen ja nauroi.
— Tervolla on vielä omaisia elossa ylimaassa, puhuu Harry ja katsoo silmiin pappaa.
Papan katse käy vältteleväksi, kuin araksi, ja hän vastaa:
— Minä tiedän. Silloin kun hänet koululaisena otin suojelukseeni, tiedustin hänen perhesuhteensa taki tilaan. Hän tuli kotipitäjänsä kirkkoherran suosituskirjeet mukanaan tänne kaupunkiin tervaveneessä ylimaasta juuri ensimäiseksi minun luokseni. Kirkkoherra oli häntä niin neuvonut ja hänellä oli mukanaan suosituskirje minulle papilta. Niinkuin sinä sen tiedät. Muistat kyllä sen pitkän laihan punatukkaisen kesakkonaama pojanvenkaleen, joka tullessaan näytti pihalla puukkoa "Castorille", se kun haukkui häntä. Mutta siitä se yleni. Nyt hän näyttää puukkoa minulle. Sinä, Harry, menet vain lukemaan korkeita tutkinnoita. Minä jään katsomaan Tervon puukon terävyyttä. Ja minua huvittaa löytää kerrankin vastustaja, joka rohkenee otella. Menemme iltateelle. Mutta sinä, nuoriherra, valasi muista! Ellet sitä pidä, niin et kovinkaan pitkälle pääse.
— Et siis salli minun vuodeksikaan jäädä Heidemanin apulaiseksi? Minä palan innosta. Ja minä rakastan tätä kotikylääni sydämeni lämmöllä. Jokainen katukivi on minulle täällä tuttava.
— En salli. Olet liian suuri näin pieneen asiaan. Et saa ajaa tulevaisuuttasi karille … et nyt etkä vasta … muista se! Annatko minulle kätesi sen vakuudeksi?
Harry ei vastannut, eikä kättään antanut.
— Pappa, minä kovasti kärsin. Anna jäädä minut tänne!
— Mars! Teelle!
Harry pää täynnä kummia ajatuksia astui isänsä jäljessä ruokasaliin kuin nuori ori taluttajansa kourissa.
VIII.
Taistelu ja sen ratkaisu.
Harry ei saanut unta. Hän näki papan yhä silmissään kohteliaana illallispöydässä nostelevan hänelle ruokia ja mairittelevan. Mamma oli iloinen ja puhelias. Hän silminnähtävästi nautti jostain harvinaisesta mielialasta. Hänen hopeahiuksensa, jotka olivat kootut pyöreälle sykkyrälle päälaella, kiiltelivät lampun valossa. Tuo sykkyrä oli Harryn silmissä kuin kasa palanutta harmaata tuhkaa, mitä pitävät koossa kymmenet metalli- ja luuneulat. Ja jos huolien tuuli myrskyyn nousisi, niin se sen puhaltaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Mamma pelkäsi hiuksiensa putoavan. Mahtaisivatkohan lujemmiksi päänahkaan pureutua ja entisen kastanjanruskeutensa saada, jos hänestä — Harrystä — mamman entisestä "ack, min lille'stä" tulisi senaattori?
— Mahtaisivatkohan?
Harry toisti tuon sanan ääneensä. Jos niin tekisivät, niin uhri hänen puoleltaan ei olisi liian suuri. Mutta kuka ne on valkoisiksi värjännyt? Aika ja huolet. Mutta kuka hänelle huolia kantoi kuin tarjottimella? Pappa. Se sama pappa, joka hänestä tekee senaattorin ja itselleen epäjumalan. Hui hai! Pappa vaatii muilta … hiuksetkin valkeiksi, kun niin voi itse huvitella. Mutta hän Harry — tuomitsee väärin. Pappa puhui vakavista taisteluista… Ehkä on pappa kovastikin kärsinyt … pappa on voinut palaa tuhkiin jo ennenkuin mamma. Sillä ovathan hänenkin hiuksensa vaalenneet jo kauan … kauan sitten. Ja surut itsensä tähden voivat olla yhtä karvaita kuin surut muiden tähden. Pappakin on siis taistellut huonomman itsensä kanssa. On taistellut ja verisesti tappiolle joutunut. Antanut sitten myöten ja laskenut alamäkeä, elämän puhtauden kukkulalta laskenut huimaavaa alamäkeä nautiskelijoiden suuressa kelkassa. Se puhtauden kukkula on kai varhaisimmassa nuoruudessa. Mutta maisteri Littov ei ole ollutkaan kukkulalla. Hän jo lapsena makasi suuta myöten rämeessä, kuten pappa sanoi. Ja on nyt mies, joka omassa kodissaan on pirun myllymiehenä. On ottanut urakalla ihmissukua pilatakseen punaisilla iloilla.
Mitään puhtauden taistelua, mitään itsensä pyykkiin panemista ei pappa enää yritäkään. Hän on jo liiaksi likainen oman arvostelunsa mukaan.
— Mutta te nuoret! Te saatte koettaa uudella otteella!
Nuorilta hän vaatii puhtautta. Mutta ei tarkoitusperänä, vaan kunnianhimoisten päämäärien saavuttamiskeinona. Ei olla puhdas itse puhtauden tähden, vaan että sitä tietä voi päästä senaattoriksi! Kas siinä vanhan herran moraali!
Harry naurahti. Mitään kristityn lumivalkoista puhtautta ei pappa häneltäkään suinkaan vaatinut, vaan sellaista sovinnaista puhtautta, jonka kiiltokauluksella ei ole aamuyöstäkään kapakkatahroja. Sellaista yhteiskunnallista puhtautta, jossa ihmisten silmät eivät näe likaa. Ei omantunnon puhtautta … eikä mitään Getsemanekatumusta, vaan sitä puhtautta, jolla kaupitellaan itseään valtion korkeihin virkoihin.
— Armahda! Minusta senaattori!
Ja näin lausuu julki vanha, viisas, paljon kokenut mies, joka on kolmekymmentä vuotta lääniä hallinnut!
Siinä täytyy olla joko narrailemassa isällinen mielikuvitus tai sitten minä olen todellakin…
Harry ei kainoudesta jatkanut ajatuksiaan, vaan hän hyppäsi vuoteesta, sytytti kynttilät ja meni suuren kuvastimen alle katselemaan itseään tulevana senaattorina.
Nuo suuret haaveikkaat silmät … jotka onneksi eivät enää verestä …, ilmiantavat runoilijan … hänellä on vihkonen kauniilla käsialalla kirjoitettuja runoja … nämä kauniit kiharat sopivat näyttelijälle … kun hän oli viime vuotta koulupoika, niin oli hänellä kova kiusaus mennä teatteriin ja näytellä murhenäytelmien pääsankaria … tämä kalpea hieno hipiä sopii esteetikolle … estetiikka on aina ollut hänen lempiaineensa … ja koko olemus paremmin kauneuden palvelijalle kuin kylmän lain lukijalle … ylevän aatteen miehelle kuin järjen jättiläiselle, sillä sellainenhan nyt kaikissa tapauksissa pitää senaattorin olla, vaikkapa sitten vain allekirjoittaisi.
Harry sytyttää vielä palamaan suuren pöytälampun ja viheriän amppelin katossa. Sillä hän tahtoo pitää öisen ilotulituksen tulevalle senaattorille. Eikö se sitten onnistuisi se senaattoriksi tulo?
Nyt on huoneessa runsaasti valoa. Tyynnyttävää haaveikasta satumaista hohtoa, sillä amppelin viheriä loisto seottuu kynttelien ja lampun kirkkauteen fantastisesti.
Ja Harry siirtyy uudelleen seinäpeilin alle. Jo nyt ponnahtaa kuvastimesta häntä vastaan taas ihana ja kaunis laulu. Se laulaa hänen silmäinsä syvää sielukkaisuutta, hänen kulmakarvojensa närkästyneitä ryppyjä, otsan korkeutta, poskien verevää tuoreutta, mustien kiharain hiilikiiltoa. Se vanha hyvä tuttava kuiskaa: "Kaunis ja ylhäinen."
Yö soittaa ympärillä hänelle hiljaiset, mutta kiihottavat hymninsä kuin nuorelle tytölle, joka vain sille rohkenee sulonsa paljastaa.
Siinä hän seisoo peilin alla lumivalkoisessa yöpaidassa ja paljain säärin kuin roomalainen ylimys. Ja papan loihtimat mielikuvat pyrähtävät nyt hänen aivoissaan pesimään ja ne täyttämään, asunnokseen.
Hän astuu, tekee liikkeitä käsillään ja haaveksii. Mutta senaattoria ei ole hänessä mitään muuta kuin papan hänen aivoihinsa linkooma mielikuva ja komea ulkomuoto. Sillä kaikki tämä tässä haastaa itserakkaasta runoilijasta, joka luulee saavansa vuoretkin liikutuksesta kyyneltämään.
Eikö hän loppujen lopuksi olekin vielä suuri lapsi, paremmin nainen kuin mies, sillä mitä tietää nytkin tämä keikaileminen yösydännä suuren kuvastimen alla? Kuin nuorta naista, joka vain yön hiljaisuudessa uskaltaa nähdä itsensä alastomana.
Harry sammutti amppelin, lampun, kynttilät. Sillä hän häpesi itseään ja turhamaisuuttaan. Hän harppasi sänkyyn peitteen alle kuin keskenkasvuinen tyttö pakoon yön hiiriä. Jos tämän teatterin pappa olisi nähnyt, niin elämänsä lopun nauraisi Tervon ampujaa.
Häpesipä Harry omaa sisäistä likaansakin. Sillä puhtainta, mitä hänessä nytkin peilin alla kynttiläin valossa oli, oli kai hänen lumivalkoinen yöpaitansa. Tämä hullutteleminen oli vielä varmaankin alkohoolin fysiologista vaikutusta aivoihin, miettii hän.
Pimeässä oli turvallisempaa tulla senaattoriksi. Siinä hän pukeutui kaikessa rauhassa vitkaan ja huolella valkeihin roimahousuihin, kullattuun kaluunatakkiin, korumiekkaan ja kolmikulmahattuun. Puhui ranskaa ja veti nenäliinan nutun takataskusta taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Istui sitten taburettipuoliympyrässä ja pyyhki kakkuloitaan nenäliinaansa ankarassa ajatustyössä maan huolista.
Nyt jo alkoi elämä laajeta hänen silmissään. Suuruusunelmat saivat paljon paremmin pohjan alleen pimeässä kuin kirkkaassa valaistuksessa. Sillä siinä ei mielinyt tulla sisäinen ihminen mukaan. Mutta nyt se lähti. Hän tahtoo tulla senaattoriksi.
Etäinen tähti syksyn pimeällä taivaalla vilkkui ikkunaverhon raosta. Se kuin viittasi korkealle. Ja nukutti hänet lopulta uskoon kaukaisista elämän perspektiiveistä. Ja nukutti tässä samassa vuoteessa, jossa mamma viime yönä hänen tähtensä kuumat kyyneleet itki.
Aamulla kun hän heräsi, oli hän iloinen ja virkeä papan suuruusunelmista. Tuntui kuin hän yhdessä yössä olisi kasvanut merkkimieheksi sen johdosta, että pappa hänestä illalla noin suurta uskoi. Tuntui kuin huoneiden seinät kumartelisivat tulevalle senaattorille ja mykät huonekalut kuiskaisivat:
— Teidän ylhäisyytenne!
Harry viheltelee, laulaa, soittaa. Ja on iloinen.
Aurinko tanssii huoneissa. Ja kaikki on hauskaa ja hyväilevää.
Koko elämä näyttää kuin suuren-suurelta ilopallolta, joka avaruudessa kierii ja riemujaan penikulmamääriin viskoo.
— Trala—la—la—la—laa!
— Noo? kysyy valtioneuvos ja ovesta kurkistaa.
Harry menee hänen luoksensa ja kysyy:
— Uskotko todellakin, että minusta voi tulla senaattori?
— Uskon. Ja sinusta pitää tulla.
— Niin … niin, hymisee Harry hymyillen vastaan.
Valtioneuvos puristaa poikansa taas syleilyyn. Ja nyt vielä lujemmin kuin eilen.
Sillä nyt on Harry hänen unelmalleen voitettu.
Ja se tieto sykäyttää syvästi papan sydäntä.
Sillä tänä aamuhetkenä tuo unelma jo tuntuu hänestä kuin puoleksi todelta.
Se samainen unelma, joka arkana hänen sielunpohjallaan on vuosia värjöttänyt.
Eikä mitään muuta sen kalliimpaa elämässä ollut enää hänellä toivottavana.
Nyt se täyttyy!
Valtioneuvoksen vanha isänsydän sulaa tämän tähden kauniiseen perhetunnelmaan. Veret hänen hienonkalpeille kasvoilleen nousevat kuin iloliput häätalon harjalle.
Pitkien … pitkien aikojen takaa tuntee hän taas olevansa onnellinen.
Hän heltyy ja yhä lämpenee. Siihen tulee mammakin. Harry rientää mammaa syleilemään. Sillä Harrykin on niin kovin onnellinen. Kohtauksessa on Harrylle veriin menevää lumousta.
Pappa unohtaa kaiken vanhan katkeruuden mammaa kohtaan. Kaikki ne monet kapakkayöt, jotka jo vuosia ovat hänet ja mamman jyrkästi erottaneet toisistaan.
Ja hän menee mamman luo kuin anteeksipyytäen … kuin sovintoa tehden.
Ottaa häntä kädestä ja sitä lämpimästi suutelee.
Mamma punastuu kuin oudoksuen tätä riemullista yllätystä. Hänen ruumiinsa läpi lyöpi kuin sähköllä lämmin tunnetulva.
Ja kun pappa tarjoaa hänelle käsivartensa, tarttuu mamma siihen yhtä varmalla luottamuksella kuin vihille vietäessä.
Sitten seisoo aviopari käsi-koukussa Harryn edessä.
Mammankin sydän sulaa kauniiseen perhetunnelmaan.
Tämä on liikuttava perhekohtaus, jollaista Harry ei ole ennen koskaan nähnyt. Hänen tunteelliseen sydämeensä iskee se syvälle.
Pappa kyllä tietää, missä on mamman kipeä kohta. Ja on ollut jo vuosia. Mutta nyt tahtoo hän sen lääkitä. Mammalle on annettava lohduttava sielullinen hyvitys.
— Saanko mammallekin kertoa eileniltaisen valasi? kysyy valtioneuvos tuossa samassa juhla-asennossa.
Harry ymmärtää, että nyt on esillä suuri ja pyhä perhehetki, joka häneltäkin vaatii uhrinsa.
— Saat … saat! vastaa Harry kuumasti ja hätäisesti.
— Eilen lupasi Harry minulle pyhästi karttavansa kaikkea pahaa suuressa maailmassa. Niinpä väkijuomiakin. Ja erityisesti juuri niitä, puhuu valtioneuvos mamman puoleen kääntyen ja sitten lisää:
— Annatko meille molemmille tässä saman lupauksen?
Pappa katsoo silmiään räpäyttämättä Harryyn.
Harry muistaa, että juuri eilen aamulla kosken rannalla tähän samaan aikaan hän jo itselleen teki tuon sitoumuksen.
Ja hän ottaa tämän tilaisuuden kuin suurella ilolla vastaan.
— Annan, vastaa hän varmasti.
Mamma lyö riemusta kätensä yhteen ja huudahtaa:
— Ack, mitt kära barn!
Ja putoaa yks kaks ilon ammeeseen. Hän nuortuu. Hän kaunistuu. Hänen silmänsä hehkuvat. Ja hopeatukka säteilee auringossa.
Sillä hän muistaa viimeöisen katkeran kävelynsä. Ja mielestä lähtemättömät ovat ne sydämen kivut, jotka häntä silloin repivät.
Mutta nyt tulee pelastus kuin itsestään. Hän pääsee kuin kokonaisen vuoren alta. Ja valloittaa itselleen takaisin samalla kertaa sekä miehensä että poikansa.
Mutta mistä tämä autuus?
— Minun kasvatukseni sittenkin kestää! huudahtaa hän riemuissaan papalle.
Ja hän on ilosta pyörtyä. Hän syöksyy Harryn kaulaan, suutelee ja itkee:
— Niin niin, rakas lapsi! Johan minä sen arvasinkin, puhuu mamma.
— Arvaatko, mamma, miksi pappa sanoo minun pääsevän? kysyy Harry.
— Tst! varoittaa valtioneuvos.
— No mammalle saamme salaisuuden uskoa. Pappa tekee minusta senaattorin.
Sitä sanoessaan on Harry ihastuttavan veikeä kuin leikkivä puolikasvanut poika. Se usko tarttuu mammaankin.
— Pappa on hyvin viisas, rakas Harry. Jos hän sen sanoo, niin sinusta tuleekin senaattori. Ja samalla aatelismies, puhuu mamma.
Nyt suutelee mamma. Ja sitten tarttuu toisella kädellään pappaa käsikoukusta, toisella Harryä ja riemun kyyneleet silmissään alkaa kävellä heidän keskellään pitkin salin lattiaa ees-taas.
Siinä he kävelevät syvässä perheriemussa. Kaikille heille on onni pudonnut kuin taivaasta. Kaikki he ovat riemusta juopuneita.
Siinä kolmen rinnakkain toistensa käsikoukussa ja valtioneuvoksetar keskellä kävelevät jonkun aikaa sanaa puhumatta kuin peläten häiritä toistensa sielullista riemua. Ja uponneina omaan onneensa.
Nyt on sovinto tehty. Kaikki on unohdettu. Vanha on loppunut ja uusi alkaa.
Heillä kaikilla on niin keveä ja mieluisa olla.
Syksyinen aurinko kirkastaa koko kohtauksen. Salin hienon-hieno huonekalusto sen säteissä leikkii monissa värivivahduksissa.
Nyt he istuvat keskustelemaan kuin juhlassa. Mutta lämpimästi ja sydämellisesti. Puhutaan Harryn yliopistoonmatkasta.
— Ensi viikolla lähtee "Aavasaksa" etelään. Tahtoisitko siinä matkustaa? kysyy valtioneuvos.
— Niin, jos mamma lupaa, vastaa Harry lyhyesti ja hymyilee vastaan.
— Mene, rakas Harry, ja papan toiveet täytä! Kun palaat, niin vietämme taas tällaisia hauskoja hetkiä, puhuu mamma.
Harry on huomaavinaan, että mamma aivan silminnähtävästi nuoreni. Viskasi kuin taikavoimalla päältään alakuloisen murhesävynsä, mikä puki häntä niin huonosti. Ja monesti suoranaisesti ajamalla ajoi valtioneuvosta ulos näkemään iloisia ihmisiä.
Kun he ovat siinä aikansa istuneet, nousee valtioneuvos, suutelee mammaa ja lähtee virastoonsa.
Hänen mentyään nousee mammakin, menee Harryn luo ja tarttuen häntä kädestä puhuu:
— Kiitos … kiitos, rakas oma pieni Harryni… Sinä toit papan mammalle takaisin. Ja minä kun uskoin sinutkin minulta jo ryöstetyksi. Nyt alkaa meillä uusi, täysinäinen, onnekas elämä.
Sitten hän painautuu Harryä vasten äänettömän onnellisena ja kuiskaa hänelle:
— Nyt on minulla Trotorp täällä Suomessa … tässä omassa kodissani.
Jumalani! Miten onnellista!
IX.
Maisteri Tervo.
Koulusta keskipäivällä vapaaksi päästyään meni maisteri Tervo aina silloille kävelemään. Siellä edestakaisin hän kuljeskeli ja kypsytteli aatteita aivoissaan. Näillä uljailla jättiläissilloilla näki palasen Suomen parhainta ja kauneinta luontoa. Tuolla ylhäällä poimutteli joki sinisenä vesikäärmeenä ja lopulta piiloutui ruohoisiin rantoihinsa metsän kainaloon. Tässä lähellä levitti se mahtavan vaahtoväylän, jossa oli kolme pääkoskea ja niissä lukemattomat pienet kuohukorvat. Tuossa vesimäessä, jossa suuri vuoksi heitti viimeisen paininsa, oli aina nähtävänä luonnon jylhä leikki. Vesi riehuen ja tapellen vimmatulla pärskeellä ja humulla lensi korkeissa kuohuissa ja syleksi rannoille vaahtoaan. Siellä ja täällä pyöri se kauheissa häränsilmissä iankaikkista piiritanssiaan tai viskasi louhikkoa vasten sapekkaan halveksimisensa. Se oli aina levoton, aina kiihtynyt ja suurella melulla merkitsi vastalauseensa ennenkuin antautui meren tasaiseen avaraan syliin.
Tämä koski ja tämä joki kuljetteli Tervoa luoksensa kuin nuorta tyttöä rakas lapsuuden koti. Sillä maisteri oli lähtöään vesikansaa ja tätä kuohumaantietä oli hän monta kertaa ajanut tähän kaupunkiin, missä nyt oli elämän työnsä alottanut. Hän oli ylimaan maaperästä irtirepäisty tervamiehen poika, joka kun näille koskille tuli, tuli ikäänkuin lähemmäksi elämänsä varhaisimpia muistoja. Kun hän katseensa tuonne ylös joelle kohotti, kohotti hän sen samalla kohti omaa heimoaan ja alkukotiaan.
Tällaiset riehuvat haukkuvat vesikoirat veden haltioituneessa helmassa olivat hänen aikaisimman ikänsä parhaita leikkitovereita. Sillä kun hän kynnelle kykeni, sai hänkin alkaa koskia sauvoa ja paltamoa vitsaköydestä vetää. Ja koulussa ollessaan keväisin kotipuoleensa palatessaan oli se matka sitä samaa tervamiehen ytimiin asti vaivalloista koskia ylös nousemista. Silloin hän kouraantuntuvasti oppi tietämään, että ei ole leikkiä ylimaanmiehen kaupunkimatka. Kun kotipitäjän rantoja lähestyttiin, olivat kämmenet kipeitä käsniä täynnä, sormet vereslihalla, vaikka käsissä soutaessa ja sauvoessa olikin nahkakinttaat. Ja koko ruumis läpikipeä kuin rikollisella, joka on saanut neljäkymmentä paria raippoja selkäänsä.
Mutta näiltä matkoilta hän sai luonteensa rautaisen sitkeyden.
Näitä kuohuja ja koko tätä samaa jokea ja vielä paljon sen ylempänäkin olevia vesialueita oli hän sitten syksyisin alas viilettänyt, kun takaisin kouluun palasi.
Hän tunsi ylimaan ja elämän siellä kuin viisi sormeaan. Hän tunsi tämän joen lähteitä myöten. Hän ymmärsi tervamiehen sielun ja tiesi, että se värähteli kipeistä tuskista. Nälkä ja vilu, sairaus ja taikausko, viina ja huoruus loppumattoman raatamisen särpimenä oli siellä elämän harvakuteisena kankaana, mikä peitti nuo kolottuja mäntyjä kasvavat summattomat salot ja sinisiintoiset vaarat tervahaudan kisserässä savussa.
Täällä silloilla muuten hiljaisessa yksinäisyydessä kävellessään — sillä kaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tämän erinomaisen virvottavan ja houkuttelevan kävelypaikan arvoa muulloin kuin jäidenlähdön aikana, jolloin he perhekunnittain siellä saapastivat — huusi koski maisterin korvaan: "Tee työtä! Tee työtä! Älä väsy! Älä väsy!"
Ja työtä hän tahtoi tehdä. Ja oli jo tehnytkin. Jos hän jaksaisi riehua työssä ja toimessa yöt päivät niinkuin tämä koski, niin ei hän lepäisi. Työtä vaativatkin hänen rautaiset hermonsa, työtä hänen intohimoinen verensä. Hänessä oli vielä alkuihmisen pilaantumaton tarmo ja tuore voima. Hänen suonensa paisuivat nuortean ihon alla terveestä verestä ja hänen leveät kätensä tapailivat aina jotain esinettä puristaakseen. Hän kuin säteili liikaa voimaa. Sillä hän oli työinnon kirkastama voimaihminen.
Siten sekä entisyys että nykyisyys veti häntä kosken pariin. Ja avoveden aikana oli vielä kolmaskin vaikutin. Täällä koskella hän näki sauvovia tervamiehiä.
Niitä hän nytkin silmillään sieltä etsi. Ja kas vain! Tuolla nousee ylös kymmenkunta venettä. Ne ovat syksyn viimeisiä matkueita. Hän ehättää lähemmäksi katsomaan, tuntisiko. Outoja ovat nimeltään. Mutta koko olemukseltaan hänelle vanhoja tuttuja, niitä rakkaita ylimaan kapeita ukkosia.
Tervo jää katsomaan sauvomista. Sauvain liikettä seuraa hän persoonallisella mielihalulla. Ja hänestä tuntuu kuin hänen omat kätensä siinä sauvoisivat, kuin hänen oma verensä noiden likaisissa ruumiissa olisi matkalla ylimaahan … lapsuuden kotiin. Synnyinseudun runoa on hänelle noiden tervamiesten kapeissa paltamoissa, suurissa tuohikonteissa ja koreissa pienissä matka-arkuissa. Nuo ohutpukuiset miehet tervaruskeine ihoineen ovat hänen veljiään ja nuo korearöijyiset naiset leveine rumine kasvoineen hänen sisariaan.
Näkymätön voima on viskata levätin hänen hartioiltaan ja näkymättömät kädet ovat laskea hänet tuonne pitkään veneeseen sauvomaan ja ponnistamaan, ponnistamaan munaskuihin asti, niin että veri käsistä kihoisi. Silloin hän olisi taas tervamies, heimonsa kanssa samaa luuta ja lihaa.
Mutta eikö hän nytkin sitä ole? Tämä levätti hänen hartioillaan ja tämä syysauringossa kiiltelevä korkea silkkihattu hänen päässään ovat vain kulttuurin ulkonaisia merkkejä, jotka eivät millään tavalla erota hänen sydäntään niistä siellä alhaalla veneessä. Näitä hän kantaa siksi, että on sivistynyt ja että tahtoo ulkonaisestikin kaupungin porvarein hänet siksi tunnustavan. Ja siksikin, että paremmin ruotsalaisestakin ryhmästä saisi oppilaita puolelleen.
— Tervakansa! Ole huoletta, minä olen kokonaan sinun. Tässä puvussani ja nykyisessä asemassani voin enemmän hyväksenne. Ylimaa on täynnä teitä sauvovia, vaikka minä täällä alamaassa kirjoitankin nousevan aikanne vapauskirjelmän, puhuu Tervo itsekseen alas tuonne koskelle kuin lohdutukseksi noille sauvoville, jotka suinkaan eivät häntä kuule.
Mutta voimakkaasti tuntevan miehen mieliala se näin itsestään sanoiksi purkaupi.
Hän nojaupi sillan kaidepuuhun ja siihen unohtuu sauvomista ihailemaan. Hän nauttii sen näkemisestä kuin äiti katsoessaan lastensa leikkivän sitä samaa leikkiä, jota hän itsekin lapsena leikki. Miten nokkelasti nuo miehet kuten oikea koskimies sauvoimiaan heittävät!
Tervon ruumis nytkähtelee siinä nojatessaan sauvojien liikkeiden mukana. Hänen jäsenensä kertovat sauvojien jäsenten liikkeet.
Kuinka varmasti he kireässä koskessa ymmärtävät puukankensa iskeä oikeaan paikkaan, jotta pitkän-pitkä vene suorana nousee ylös aallokkoa! Ja kun he ponnistavat sauvaansa nojaten ja leväten koko painollaan sen päällä kuitenkin säilyttäen oikean tasapainon, jotta eivät silmälleen lennä, ovat he kuin kreikkalaisia painijoita kilpa-arenalla. Heidän laihat, mutta jäntevät vartalonsa ottavat silloin pyöreät asennot ja suonet heidän ruumiissaan pullistuvat kuin painiotteessa. Tuon sauvovan tervamiehen asento kelpaisi malliksi vaikka ensi luokan kuvanveistäjälle, miettii Tervo.
— Tuossa … juuri tuossa on plastiikkaa, huudahtaa hän heitä katsoessaan.
Taas hän uudelleen vaipuu katsomaan ja ihastelee:
— Kovat ovat tervamiehen kourat ja leveät ylimaan miehen kämmenet. Niissä on sauvoin lujemmassa punerruksessa kuin keihäs karhuntappajan näpeissä.
Nyt pääsevät veneet kivilaiturille, jolle nousee mies kustakin veneestä vetämään. Vitsaköydessä yli olkansa niin kumarassa, että nenä on melkein saappaiden kärjessä, pitkin kivilaituria riuhtoo tuo sitkeä luinen olento kosken äkäisissä korvissa ylös paltamoaan. Toiset veneestä sauvoimillaan ulostavat laiturista. Hidasta se on kulku, sillä koski kyllä jaksaa vetää kissanhäntää täysienkin miesten kanssa. Tällaista urheilua kestää aika ajottain päivämääriä.
— Tuo on työtä, jonka rinnalla peltomiehen ylistelty kivien vääntäminen tai savipeltojensa ojien lapioiminen on vain leikinlaskua. Pah! Tuossa menisi jo jonkun toisen niskat nurin, hymähtää Tervo.
Mutta hänelle tämä kaikki on niin vanhaa ja niin tuttua. Juuri noin se hänkin sauvoi … noin vitsavaulasta tempoi.
Ja vielä nytkin kuohahtavat veret saada sitä samaa tehdä. Sillä siinä on niin … niin monta nuoruuden rakasta muistoa tuossa samaisessa jokimatkassa. Ja hän onkin kuin kovasti ottelevasta koskesta syntynyt ja noilla kivipaasilla, joita nyt kylmät syksyiset vedet huuhtelevat, ensimäiset unensa nukkunut. Hän on tuulen tuttu, viiman virpoma. Syntymäseutu häneen painoi omat merkkinsä.
Mutta sentäänkin auringon kultaamat haukkuvat vesikoirat ja syleksivät vesikissat kosken haltioituneella helmalla ovat Tervon silmissä ihanimmat nähdä. Niidenpä rinnalla muu on kovin kilttiä.
Siltojen toisella puolella siellä alhaalla saarien takana näkyvää merta ei maisteri juuri ole huvitettu katselemaan. Se on tuolla alapuolella eikä ikäänkuin kuulukaan hänelle. Se on ventovieras ja sen yhtämittainen lakeus väsyttää häntä. Hänen silmänsä on tottunut kiivaaseen koskeen ja korkeihin vaaroihin. Mutta meri — se on tasainen kuin mihinkään haluton mieli. Olkoon! Maisteri ei halajakaan sen tuttavuuteen eikä sen mielialoja tutkia.
Ja siksikin maisteri ei liioin tahdo merta ihailla, kun hän tietää, että sen toisella rannalla on — Ruotsi! Oli pikkumaista vihata outoa maata ja outoa kansaa. Mutta ihmismieli on nyt sellainen. Niinpä pieni viaton sana "ruotsi" aina näykki maisterin hermoja. Ja niin rautaisia hermoja!
Sillä se sana toi hänelle mieleen niin paljon katkeraa ja kauheaa. Se samainen pani hänen, sinervän salon ja leikkivän kosken, korkean vaaran ja vapaan erämaan pojan ympärille kuin puristavan rautavyön, mikä kidutti ja ahdisti häntä silloin kun hän tässä kaupungissa koulua kävi.
Hän pääsi suorastaan koulun kolmannelle luokalle, sillä joitakin aineita opetettiin toki suomeksikin. Ja hän oli jo niin vanha! "Kyllä tuollainen karhu jaksaa pinnistää", oli Heideman sanonut ja valtioneuvos oli vaatinut häntä kohta kolmannelle luokalle, kotipitäjän pappi kun oli antanut yksityistä opetusta. Mutta silloin se kiusa ruotsinkielen kanssa alkoi. Ja toinen kiusa oli noista ruotsalaisista herraspojista, koulutovereista, jotka yhtenä laumana aina hänen päällensä hyökkäsivät. Hän ensin näytti niille puukkoaan kuin valtioneuvoksen "Castor" koiralle, sillä se oli hänellä nivusilla tuppivyössä todellisen tervamiehen tapaan. Mutta rehtori Heideman otti sen häneltä pois. Ja nyt oli hän aseeton kiusaajiinsa nähden. Leveät ja luiset nyrkkinsä hän nyt julmana iski niihin, sai jälki-istuntoa, sai karsseria, mutta iski kuitenkin. Sillä ne vietävän nallikat, ne hienot polvihousuniekat ja samettipusero-herraspojat eivät herjenneet häntä kiusaamasta. Ne olivat aina ahdistamassa kuin sääskiparvi kesäkuumalla ylimaassa. Aina ja joka paikassa vastuksena. Istui hän tikapuilla koulun pihalla, ne takaa pistivät neulalla. Astui hän kadulla, ne huutelivat hänelle "tervaruotsia", jolla nimellä ne hänen puhettaan heidän ihanalla kielellään kutsuivat. Hän kun oli niin kovin kankea ja kömpelö oikeata ruotsia ääntämään.
— Huru moor Tervo i taa? huudettiin hänelle joka aamu tervehdykseksi.
Ja sitten:
— Tu ska int inpilla tei som en herrekosse.
Se oli sitä heidän "tervaruotsia", jolla he häntä matkivat. Julmasti he häntä kiusasivat.
Ja hänellä itsellään oli myös paha luonto. Ei hän antanut perään, ei koskaan. Löi takaisin, löi verille asti. Ell'ei valtioneuvos olisi häntä puoltanut, olisivat opettajatkin potkaisseet hänet jättiläispotkulla yli koulun aidan.
Sillä kyllä nekin osasivat häntä poloista kiusata … kiusata…
Ei kukaan muu häntä suosiollisesti kohdellut kuin valtioneuvos. Muut pilkkasivat, pieksivät. Valtioneuvoksella oli aina ylimaankin pojalle joku ystävällinen kehottava sana.
Kovalle otti se koulu vieraan kielen rautavöissä … kovalle!
Maisteri teki vielä silloilla pari kierrosta. Sillä koulutalo, jossa hän opetti ja jossa alkava suomenkielinen lyseo vuokralaisena asusti, oli ränstynyt, omiin seiniin uppoamaisillaan oleva yksikerroksinen puutalo, mistä väliseiniä pois sahaamalla oli tehty luokkahuoneita, mutta katot jääneet entiseen mataluuteensa, joten ilmaa oli sen verran, ettei juuri tukehduttu. Siellä kirkon naapurina se säälittävässä vaatimattomuudessaan kyhjötti kaupungin ruotsikkojen kiroamana. Mutta jokin syvä sielullinen riemu kirkasti aina Tervon noissa tuvissa molemmin puolin porttia opettaessaan ja se riemu syntyi siitä, että hän sai suomeksi opettaa suomalaisia lapsia.