Kun hän nyt palasi asuntoonsa, istui hän kirjoittamaan "Salamaan". Sillä sen oli määrä tästä viikosta lähtien alkaa säännöllisesti ilmestyä.
Snellmanin kipsinen rintakuva on hänen työpöytänsä sivulla.
Mistä hän nyt "pääkirjoituksen" laatisi?
Tervon aivot työskentelivät hitaasti ja raskas oli hänellä ajatuksenjuoksu.
Hän asetti sormen nenälleen, miettii ja miettii…
— Oikein!
Hän kirjoittaa nytkin tervakaupasta. Tuo esille sen huutavat vääryydet, miten porvari maksaa ylimaan isännälle vain pienen murto-osan siitä hinnasta, minkä hän itse ulkomaalla saapi. Ja miten tätäkään hintaa ei anneta puhtaassa rahassa, vaan jauhossa, suolassa ja vaaterihkamassa.
Paljonko porvari itse ulkomailla sai, ei maisteri suinkaan niin numerolleen tiennyt. Mutta epäkohtia paljastavan sanomalehtimiehen parhaimpia taitoja on liioittelu. Siten ikäänkuin viekotellaan vastustaja näyttämään korttinsa. Olihan porvareilla tilaisuus "Österbottenissa" hänen kirjoitukseensa vastata ja tuoda esille todelliset numerot, lohdutteli maisterikin itseään. Sitenpä hän pääsee kurkistamaan patruunien kirjanpitoon. Ja on takatietä sukeltanut pääasiaan.
Mutta ett'ei hän vain tuulta hosunut kireästikin kirjoittaessaan, sitähän varmasti vakuuttivat ne "Brasilian aarteet", joita tämän kaupungin terva- ja puukauppiaat olivat itselleen koonneet juuri näillä ylimaan tuotteilla.
Taas tuo jälkimäinen momentti oli tinkimättömän tosi. Tervakauppiaan jauholla ja suolalla oli hänkin monet herranvuodet elänyt ja sen samaisen vaaterihkamissa lapsenruumistaan peitellyt. Ja etukäteen ne verisessä puutteessa piti ottaa ja vakuudeksi tiukka paperi antaa, että kesän tullen niin ja niin paljon tervaa maksuksi tuodaan. Kauppias yksinään teki ehdot ja kirjoitti kauppasopimuksen. Ylimaan isäntä vain kankeilla vapisevilla sormillaan piirsi puumerkkinsä alle. Ei tervamies osannut kirjoituksia lukea eikä liioin ymmärtääkään. Porvari kirjoitti mitä tahtoi ja herkkäuskoinen luonnonlapsi luotti pyhästi "konsulin" ja "patruunin" papereihin. Jos lopulta koko tila ja eläminen hukkui niihin porvarin papereihin, ajatteli lapsekas perheenisä: "Niinkö paljon sitä jo tuli otetuksi?" Ja vain surullisesti hymähti kuin omalle kykenemättömyydelleen osata oikein järjestää talouttaan. Näillä kokemuksilla hän painui uusille valloitusretkille ylimaan loppumattomiin korpikyliin, kunnes taas teki uuden haaksirikon toisen porvarin papereissa.
Näin tiesi Tervo eletyksi siellä tervamaassa jo miespolvia. Juuri tuollaisen haaksirikon oli Tervonkin isä tehnyt lääninsihteeri Nicanderin papereissa. Häneltä oli mennyt maat ja mannut. Mutta kun hän oli kivulloinen miesrukka, ei hän jaksanut sonnustautua siitä tapaturmasta, vaan jäi loppuikänsä suuren joukkonsa kanssa vaivaishoitoon. Nyt hän oli jo kuollut.
Pitäisi saada naseva rubriikki kirjoitukselle, miettii maisteri. Ja samalla kansan mieleen helposti menevä kuin terva puuhun. Panisiko: "Suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan?" Ei sovi sekään. On liika monikäsitteinen. Mutta tämä: "Sinne vaaja vaipuu, kunne kurikka vaatii!"
Sopii!
Maisteri ryhtyy kirjoittamaan. Hän kirjoittaa ja pyyhkii … pyyhkii ja kirjoittaa. On senkin seitsemän kovaa osata kirjoittaa niin helppotajuisesti, että rahvas tuntee sen omakseen. Ja ell'ei "Salama" ensi puheistaan lähtien vie kansaa mukanaan, ovat sen päivät laihat kuin nälkäisen. Sopivat sanat … sopivat käänteet … mutta viivoittimen suora loogillisuus. Sellaista ymmärtää rahvas.
Sen tiesi jo Gregorius Suuri kirjoittaessaan "Synnintunnustuksensa".
Maisteri lukee sen itsekseen saadakseen kiinni rahvaanomaisesta tyylistä.
Mutta siinä on tuo kirkollinen sävy, joka ei mukau sanomalehtiartikkeliin. Vienon huumorin pitäisi kaikki suolata. Sille se kansa on perso.
Maisteri katsoo Snellman-bystiin.
Se mies ymmärsi myös aina etsiä oikeat sanat. Maisteri hakee esille
"Maamiehen Ystävän". Ja hukkuu sen verrattomaan sanontatapaan.
— Niin sitä pitää rahvaalle henkistä ravintoa kypsyttää!
Jo löytää maisteri sen oikean tyylin, mitä nyt tarvitaan. Sanat pirahtelevat paperille hedelmöittävinä kuin suuret täysinäiset vesinopat viikkokautisten poutien perästä kukanlehdille. Ajatus saa siivet, mielikuvitus irtaupi henkevänä lentoon, lause ajaa lausetta täynnä syvän säälin kultakuormia. Hän nauraa … hän ivaa … tekee suuren traagillisen käänteen … valelee sekaan vienoa virsikirjan mielialaa … ja nyt iskee kuin moukarilla uhriaan sitä ennen sitä naskalilla pisteltyään…
Maisteri innosta kuumenee … kasvot punoittavat … aivoissa leiskaa kuin palava rovio … ja käsi hiukan vapisee sisäisestä liikutuksesta … tästä hedelmällisestä luomisinnosta.
Sillä hän veressään tuntee, että se on juuri tuo kotoinen rahvas, joka nyt hänen suullaan puhuu. Hän on vain valittu ase, vaikkapa sitten se aasinleukaluu, jolla kansa lyö satavuotista nylkijäänsä.
Ylimaan kansan paljon kärsinyt, kuuma, värähtelevä sydänveri tällä hetkellä valuu hänen kynänsä läpi huutamaan kuin Aapelin veri kostoa murhaajalleen.
Sillä siellä on murhattu. Monta pientä lasta on kuollut suoranaiseen nälkään, monta vapisevaa vanhusta kaatunut seisovalta jalalta puutteesta hautaan, puhumattakaan niistä lukemattomista uhreista, jotka nääntyivät vuosimittaisissa kärsimyksissä.
Luomisen ilo maisterin rinnan laajentaa ja hän jää syvässä sielullisessa taiteilijahekumassa, minkä hetken tuotteliaisuus hänessä synnyttää, tuijottamaan Snellmanin suureen kipsiseen rintakuvaan … kuin kiitollisuudesta.
Se oli sittenkin hän, joka hänelle antoi sanat kynän kärkeen.
Tervo sytyttää sikarin ja nauttii omista käsialoistaan.
X.
Kaksi johtajaa.
Siinä samassa eteisen ovikello soipi, kuuluu puhetta ja maisterin työhuoneen ovelle isketään pari kolme hermostunutta napausta.
— Sisään!
Huoneeseen astuu valtioneuvos varsin huolettomassa puvussa pirun hymy huulilla ja kädessään virkasalkku, jossa on hopeiset koristeet.
Tervo hyppää ylös kohteliaana. Mutta valtioneuvos antaa kätensä tervehdykseksi hyvin kylmästi … aivan kuin vastenmielisesti.
— Tulinko häiritsemään?
— Ei mitenkään. Valtioneuvos suvaitsee istua.
Maisteri tarjoaa tuolin valtioneuvokselle niin, että hän tulisi istumaan vasten Snellmanin kuvaa. Mutta valtioneuvos ikäänkuin huomaamatta kääntää tuolinsa niin, että hän voi istua selin Snellmaniin.
— Vaivaako kirkas keskipäivän aurinko valtioneuvoksen silmiä? Suvaitsetteko, että lasken ikkunaverhon alas? kysyy maisteri ilkkuen valtioneuvoksen omaa ottamaa paikkaa.
— Ei … kiitoksia. Oli tärkeätä asiata, niin poikkesin vanhan kasvattini luo.
— Erittäin hauskaa tavata arvoisaa hyväntekijääni…
— Muistaako maisteri vielä sitäkin aikaa? kysyy valtioneuvos ja leikittelee pöydällä olevalla paperiveitsellä.
— Näyttääkö siltä, että olen sen unohtanut?
— Ei ensinkään. Maisteri muistaa minustakin yhtä ja toista ja vielä sanomalehden palstoilla huutaa sen itään ja länteen. Mutta minusta on se sentään katurakin kiitollisuutta. Niinhän?
— Onko valtioneuvos tullut minua häpäisemään?
— Niin no … jos osaatte hävetä. Kiittää ei maisteri ainakaan osaa.
— Minun kiittämättömyyteni juuret ovat kai syvemmällä kuin teidän soppavadissanne.
— Maisteri kuitenkin vielä muistaa minun soppani ja että se silloin maistoi makealle?
— Kiitän siitä nöyrimmästi.
— Ja maisteri muistaa myös, että minä häntä vaatetin?
— Siitäkin kost' jumala.
— Aivan niin. Sivistyneinä miehinä ne nyt sivuutamme… Mutta miksi maisteri kaupunkiintulonsa jälkeen ei ole meillä käynyt? Oliko siinä joku arka lohta?
— Tiesin että … että valtioneuvos oli ollut minulle liian hyvä ja sentähden tahdoin välttää, puhuu Tervo ivaillen.
— Nyt myönnätte että olette ollut minulle kiittämätön kasvatti. Niin oikein. Te häpesitte tulla, kun ette enää tarvinnut minun soppaani. Kiittämätön … kiittämätön! Itsekin sen tunnustatte. Ja siltikin ette mitään häpeä … ette kerrassaan mitään. Sitäkin sivistystä!
— Minulla oli, herra valtioneuvos, vanha tili, jota luonanne söin … vanha … vanha tili.
— Että mikä tili?
— Tulemme siihen kohta.
— Kaikki oli minun puoleltani suopeata hyväntahtoista armoa.
— Mutta ei minun.
— Eikö? Kasvatin mieheksi teidät. Ja nyt te häpäisette sekä itsenne että kasvattajanne. Minä saan hävetä, että vein sellaisen kiittämättömän olennon valittuin lasten pöytään. Parhaimmat ystäväni minulle nyt irvistelevät maisterin vuoksi ja nauraa hohottavat: "se on valtioneuvoksen kasvattipoika!" Taivas sentään sitä pilkkaa, mitä nyt saan osakseni maisterin tähden. Ja mikä oli minun rikokseni? Se että ruokin ja koulutin kodittoman, orvon pojan.
— Mutta kuka hänet teki kodittomaksi ja orvoksikin? Suvaitseeko valtioneuvos hiukan seurata minua erämaan luontoon?
— Aivan kernaasti. Olen valmis, nauroi ivaillen valtioneuvos. — On huurteinen pakkanen. Elämä kokonaan paennut pienoisten pirttien uunille…
— Aivan detaljimaalausta!
— Seitsenhenkinen perhe yhden uunin ympärillä kyyköttää. Toiset uunilla, toiset sen kyljessä. Mutta onnellisina sentään, että on oma koti ja oma uuni, mikä pakkasen kourissa veret jäätymästä estää. Perheenäiti on lapsivuoteessa. Isä uunilla sivujaan hieroo hirveässä kolotuksessa. Kaukana on rikkaus. Mutta koti … koti … oma lämpöinen pesä on…
— Olkaa vaiti! ärjäisee valtioneuvos.
— Vanhin poika … tämä sama kiittämätön olento…
Maisteri osottaa itseään.
— Ja pahankurinen, sapekas, ilkeä, lisää valtioneuvos.
— Niin … ja silloin kymmenvuotinen … on käynyt kerjäämässä naapurista leivänapua. Siellä sanovat ihmiset: "Teille tulee tänä päivänä ryöstöhuutokauppa … niin kirkossa sunnuntaina kuulutettiin". Tämä tieto ainoana eväänä juoksen kotiin ja kerron samat sanat siellä. Äiti pyörtyy … isä kiroilee … muu väki itkee. Koirakin loukossa alkaa ulvoa, kissa naukua. Siinä samassa vastaiselta puolelta ajaa jo vallesmanni pihaan muita jäljessään. Vallesmanni lyö lempeästi paperin isän nenän eteen ja sanoo: "Se paperi sinut, miesrukka, ajaa pois tästä kotitalostasi. Etkö ole koettanut heille puhua, että vielä odottaisivat? Se on vanha velka tosin Nicanderin kauppahuoneelle. Jo isäsi alottama…"
— Ell'ette ole hiljaan, niin kohta lähden.
— "Olen käynyt lykkäystä rukoilemassa. Mutta eivät armahda", vastaa isä. "Sitten täytyy talo myödä. Aletaan", puhuu nimismies. Ja talon huutaa polkuhinnasta isäni pahin vihamies, paikallinen agenttinne, juuri teille, valtioneuvos. Siitäkö minun pitäisi olla kiitollinen, että kotini raiskasitte ja ajoitte omaiseni armottomaan pakkaseen? Siitäkö?
Maisterin ääni värisee.
— Tuo on minulle tuttu. Sen kaiken kuulin jo silloin, kun teidät kaupunkiin tullessanne otin suojelukseeni. Muuten siinä taloasiassa laki ja oikeus teki vain tehtävänsä. Omistusoikeus on Suomessa pyhä ja loukkaamaton.
— Olkoon! Mutta miksi vaaditte, että minun pitäisi teitä kiitellä ja kostella? Talo meni polkuhinnasta niinkuin sanoin. Jos siitä olisi maksettu kohtuullinen hinta, niin minä vaikenisin. Silloin olisi jotain jäänyt meidänkin raukkain suuhun. Nyt vaivaishoito sai kaikki omikseen. Pääsimme ruotilaisina kiertämään, kunnes lempeä pappi minut otti paimenpojakseen. Siellä ne muut ovat vuosia kierrelleet. Ja sillä matkalla isä kinoksessa hautansa löysi. Talo ei teille mitään merkinnyt. Vain siinä olevan metsän te raiskasitte. Huutokauppa oli sovitettu siihen aikaan, jolloin ihmisillä ei ollut halua eikä kykyä tiloja ostaa … sydäntalveksi! Tuon huutokaupan ajan ja päivän te itse määräsitte ja itse päätöksen omassa asiassanne kuvernöörinvirastossa laaditte. Kaunista lakia ja oikeutta! Me palaamme siihen vielä toiste.
— Teitä aina sorretaan … silloinkin kun hyvät ihmiset kouluuttavat herraksi ja maisteriksi.
— Työ siinäkin on minun itseni tekemä.
— Juuri säälistä minä maisteria ennen syötin ja vaatetin.
— Jos valtioneuvos ilman pienintäkään persoonallista syytä olisi minua auttanut, niin olisi kiitollisuuteni puhdas ja jakamaton. Mutta nyt..? Ja edellisessäkään tapauksessa en luulisi olevani velvoitettu syömään sopan muassa myös sopan antajain mielipiteitä itseeni.
— Minä auttaessani teitä luulin kasvattavani maisterista uutta
Heidemania, joka on ihmisten kaunistus.
Maisteri löi hämmästyksestä kätensä yhteen.
— Minustako Heidemania? Sellaista, joka on hylännyt oman verensä … oman isänsä … oman kansansa! Ei koskaan. Heidemanit ovat meidän kansamme ikuinen häpeä … ja suuri … suuri onnettomuus.
— Niin kun katsotaan tuon tuossa silmillä, puhuu valtioneuvos kääntyessään osottaen Snellmanin rintakuvaa.
— Hänelle saamme olla kiitolliset siitä, että hän on kuin entinen Mooses kohottanut meille suomalaisille käärmeen korvessa, mihin katsomalla paranemme muukalaisuuden rutosta.
— Vai niin. Siitä asiasta voidaan olla aivan eri mieltä.
— Juuri siitä asiasta voi olla vain yksi ja ainoa oikea mielipide.
— Luuleeko maisteri, etten minä Suomea rakasta? Sen todistamiseksi, että minäkin tätä maata, josta maisteri tahtoisi minut karkoittaa, rakastan, voin kertoa sitovan esimerkin. Jo kolmattakymmentä vuotta takaperin tarjoutui minulle erinomainen houkutteleva tilaisuus muuttaa Ruotsiin. Minulle tarjottiin niinkuin maisteri sanoisi polkuhinnasta lunastettavaksi valtioneuvoksettaren koti … vanha sukukartano … monisatavuotinen rakas koti. Sekin oli nyt joutumassa vasaran alle. Valtioneuvoksetar pyysi kyynelsilmin minua ostamaan talo ja muuttamaan Ruotsiin. Minä olisin voinut helposti tehdä molemmat. Ja se olisi ollut hyvin edullinen kauppa. Mutta rakkaus Suomeen esti minut muuttamasta. Ja kuitenkin maisteri esittää minut sekä itselleen että muille tämän maan ja tämän kansan synkkänä vihamiehenä, jota hän toivottaa Ruotsiin muuttavaksi ja vielä lupaa potkaista rannasta irti muuttoveneeni. Miettikääpä tätä!
— Jos valtioneuvos rakastaisi tätä kansaa, niin hän ei sen koteja raiskaisi. Niinkuin minun ja monen muun kodin.
— Huuti mies! Talo meni lain kaikkien pykälien mukaan. Ei mitään vääryyttä. Mutta hyvä sydämeni tahtoi sittekin teihin nähden korjata lain lyömät haavat.
— Virkamies ei saa tehdä päätöksiä omassa asiassaan.
Valtioneuvos hypähtää ylös tuoliltaan kuin vieterin ponnahduttamana, lyö salkkunsa ryskeellä pöytään ja kivahtaa maisterin nenän eteen.
Pieni myrkyllinen valtioneuvos suuren hartiakkaan punatukkaisen maisterin edessä on kuin pistävä sääski paarman puheilla.
— Tekö tulette minulle lukemaan lakia, joka ette sen ensimäistä pykälää tunne? Ja minulle, joka tätä lääniä olen lähes kolmekymmentä vuotta hallinnut ja vallinnut kuin isäntä omaa taloaan? Niinkö?
— Mutta nyt siitä hallinnosta pitää tulla loppu.
Valtioneuvos ottaa nenäliinansa, niistää ja sitten aivan tyyneesti puhuu:
— Suvaitkaa sanoa, millä tavalla.
— Minun "Salamani" sen lopettaa, vastaa maisteri jyrkästi ja istuutuu.
— Teidän "Salamanne"? Teidänkö katulehtenne? Oo! Minun valtani — valtioneuvos levittää kätensä — on lujemmassa kuin te ja teidän "Salamanne". "Parturiunt montes, nascetur ridiculns mus", sanoo vanha viisas roomalainen. Minä lopetan teidän "Salamanne". Mutta ensiksi kaikessa rauhassa pieni kysymys. Sivistyneinä miehinä kai voimme hillitä itsemme?
Valtioneuvos myös istuutuu.
— Juuri sitä minä toivon, kun vanhastaan tunnen, miten kiukkuinen valtioneuvos on.
Valtioneuvos pureksii viiksiään, mutta voittaa itsensä.
— Maisteri suvaitsee ilmoittaa, miksi hän oikeastaan niin intohimoisesti ruotsinkieltä vihaa? kysyy valtioneuvos taas iva huulilla.
— Antaako valtioneuvos minulle vastapalveluksen ja ensin vaikka vanhempana miehenä vastaa minulle, miksi hän ruotsinkieltä niin rakastaa?
— Se on minun äidinkieleni.
— Hyvä! Ruotsinkieli on syrjäyttänyt minun äidinkieleni ja juuri sentähden minä sitä vihaan.
— Mutta maisteri on saanut sillä kielellä sivistyksensä. Ettekö tunne siis kiitollisuutta sitä kieltä kohtaan?
— En ikinä! Koko kouluaikani on minua rääkätty sillä kielellä … veristä pilkkaa … pilkkaa … pilk-kaa sen tähden olen saanut silmät korvat täyteen … öitä olen sen vuoksi valvoa saanut. Rehtori Heideman … hän itse suomalaisen rahvaan lapsi … oli pahin pilkkaajani.
— Ja sen vuoksi syntyi maisterissa mania ruotsinkieltä kohtaan eli sanokaamme paremmin rabies.
— Ei nyt yksin sen tähden. Mutta lopullisesti siksi, että tämä kieli … tämä valtioneuvoksen äidinkieli — maisteri hymyilee pirullisesti — henkisesti kuolettaa Suomen kansan.
— Päinvastoin se on antanut sille länsimaisen kulttuurinsa. Ja yhä edelleen antaa.
— Meidän pitää sulattaa länsimainen kulttuuri suomenkielellä.
— Mutta jospa se ei sillä kielellä sula.
— Sulaa! Valtioneuvos suvaitsee kuunnella tätäkin kirjoitusta ja minä takaan, että hän ymmärtää.
Tervo alkoi lukea äsken valmiiksi saamaansa artikkelia tervakaupasta tehden myrkyllisiä korostuksia äänellään.
— Hoh helkkari! Jos maisteri tahtoo kulkea sivistyneestä miehestä, niin hän ei pane tuota kirjoitusta lehteensä. Se on katukoiran nalkutusta.
— Syvä harmi puhkaisee monenmoiset purkautumisväylät.
— Niin minunkin harmini.
Valtioneuvos ottaa salkkunsa, selailee siinä papereita, ottaa sitten yhden ja pistää keveästi sen kuin riemuiten maisterin nenän eteen.
— Säästöpankinhallitus sanoo irti maisterin 5,000 markan velan. On maksettava kuuden kuukauden kuluttua. Laina annettiin ilman takuuta minun suosituksellani. Vielä silloin luulin maisterista kokonaan toista…
Valtioneuvos jää katsomaan vaikutusta.
— Eikö muuta? kysyy Tervo kalpeana … hyvin kalpeana.
— Konsortsium, johon kuuluvut kauppaneuvokset Fleege ja Elers, maisteri Littov ja valtioneuvos Nicander on ostanut sen talon ja kirjapainon, jossa "Salamaa" aiottiin painaa. Siinä paikassa sen painattaminen on nyt mahdoton.
— Siis taivaita tapailevaa vainoamista! Luuletteko ainiaaksi voivanne totuuden ja oikeuden polkea?
— Vielä yksi seikka. Jos maisteri ryhtyy tänne puuhaamaan kirjapainoa, niin talo, mihin sen sijoitatte, ostetaan myös. Ja aina niin edelleen. On siis paras maisterin tehdä Jobin katumus ja hiljaisesti "Salama" haudata. Silloin voi jäädä pankkivelkakin toistaiseksi maksamatta.
— Mutta "Salama" elää ja iskee teidät kaikki vielä pökerryksiin! Sen takaan. Minä ladon ja painan sen vaikka omassa asunnossani, huutaa Tervo nyt veripunaisena kasvoiltaan.
— Mutta siinä tapauksessa voi sattua, ettei maisteri saa asuntoakaan.
— Luuleeko valtioneuvos pelottelevansa minua mahdillaan kuin poikapahaista?
Tervon sappi räjähti. Hän tarttui valtioneuvoksen salkkuun, mikä oli pöydällä, viskasi sen edeltä eteiseen ja kiukusta ärtyneenä puhuu:
— Jos nyt ei valtioneuvos kohta mene, niin en takaa, miten käypi.
Valtioneuvos on itse kieltänyt itseltään sivistyneen kohtelun.
— Muistaako Tervo, että minä olen läänin ensimäinen mies? Voin vaikka vangituttaa sinut murhayrityksestä, tolvana!
Valtioneuvos tärisi vihasta. Maisteri tarttuu häntä käsikoukusta ja kuljettaa eteiseen.
Tervossa elää nyt taas se luoni, joka koulupoikana näytti puukkoa herraspojille.
— Tämä on oleva maisterille ikuiseksi häpeäksi, puhkuu valtioneuvos vietäessä.
Hän ottaa salkkunsa ja menee. Mutta Tervo palaa huoneeseensa, lyö kätensä yhteen ja sanoo:
— Mitä on mies rahatta? Kuin kala kuivalla karilla. Minunkin pitää saada rahaa.
Nyt tiesi maisteri valtioneuvoksesta saaneensa verivihollisen.
Seuraavana yönä pidettiin Tervon asunnon ikkunan alla kissannaukujaisia, puhallettiin savikukkoihin, mölyttiin, lyötiin talon seiniin.
Pimeä syksyinen yö salaa toimimiehet helmaansa. On niin pimeä synkkä musta yö peikkojen siinä mellastaa. Tervo avaa ikkunansa varoittaakseen hulluttelijoita.
Silloin ikkunasta tulvaavassa valossa tuntee hän siellä Harry
Nicanderin. Ja hän on kuin joukon johtaja.
Samassa suhahtaa kivi Tervon silmäkulmaan.
Se sattui arkaan kohtaan. Pyörtyneenä horjahtaa maisteri sohvalleen.
Mutta räyhääjät pötkivät pakoon.
XI.
Pääkaupungissa.
Istutaan osakunnan vuosijuhlan pikkutunneilla. Tämä vuosijuhla on taas yksi noita pohjolaisten parhaimpia, aaterikkaimpia juhlia. Sillä suuri Snellman on ollut läsnä ja puhunut nuorille miehille leimuavia mietteitään. Jo aikaa sitten oli hän poistunut. Mutta koko nuoriso eli vielä siinä lumouksessa, jonka hän oli loihtinut. "Sveessit" olivat allapäin kuin lyödyt koirat ja "fennot" remusivat voimakkaimmassa juhlatuulessa. Maljoja juotiin, puhuttiin hiessä-päin, puhuttiin pöydillä ja pöytien ääressä, naurettiin, vihellettiin ja mölyttiin. Vanha pohjolainen juomataito esitti mestarinäytöstään. Välipalaksi joku "veteraani" viskattiin tuolille ja kannettiin riemusaatossa ympäri salia.
Yht'äkkiä nousee "sveessien" puolelta nuori kaunis mies tuolille ja julistaa selvällä suomenkielellä:
— Tahtovatko "fennot" ottaa vastaan proselyyttejä?
Hänelle vastataan "fennojen" puolelta K.P.T:n marssilla: "Jos sydän sulla puhdas on".
Edelleen nuori herra jatkaa:
— Niinpä julistan tässä kaikkien kuullen, että minä tästä illasta lähtien olen punainen "fenno". Eläköön Snellman!
Hän siirtyy "fennojen" puolelle ja häntä seuraa kymmenkunta muuta. He otetaan avosylin vastaan ja juodaan tervehdysmalja.
Se "uudestikastettu" on Harryn asunto-toveri, erään kuolleen senaattorin poika ja ennen ollut yksi äkäisimpiä "sveessejä".
"Sveessit" ovat hiljaa kuin ruumishuoneessa. Ällistys on heidät lyönyt.
Mutta sitten nousee eräs heistä ja huutaa ruotsiksi puoleksi itkevällä äänellä:
— Ne civikset, joille ruotsinkieli on vielä kallis, siirtyvät pois tästä salista toiselle puolelle.
Itse hän ensinnä lähtee ja häntä seuraa räiskyttävin kämmenin ruotsalainen leiri ulos ovesta.
— Pereat fennomania! ärjäistään ovella kuin yhdestä kurkusta.
He saavat laseja selkäänsä. Mutta marssivat tahdissa läpi eteisen toiselle puolelle rakennusta laulaen: "Hör oss, Svea".
Harry seisoo hajamielisenä ovella. Hän on saanut "kehotuspalkinnon" osakunnan vuosijuhlassa runoistaan ja miettii nyt, kummalle puolelle hän menisi. Ettäkö hänellä on siinä miettimistä?
Se se häntä itseäänkin hämmästyttää. Tuonne toiseen saliin häntä vetää koko entisyys … kaikki hänen lämmin rakkautensa ruotsinkieleen ja -mieleen.
Mutta tähän saliin häntä pidättää tämä nyt eletty ilta ja se sielullinen murros, joka parhaallaan hänen sisällään kuohuu.
Sillä tänä iltana hän ensi kerran kuuli ja näki suuren Snellmanin.
Nyt hän itse kuuli sen miehen puhuvan, jota hänelle monessa muodossa ennen oli häpäisty.
Ja mitä hän puhui? Se painui syvälle Harryn sieluun.
Tähän asti oli Harry ollut niin sielullisesti varma ja hengeltään terve. Sillä papan hänelle viitoittama elämäntie teki hänet liiankin itseluottavaiseksi. Hän — hän jos kukaan — oli oikeutettu kantamaan päätään korkealla… Elämä kukki hänen edessään ihanana ruusutarhana ja hän nuori mies poimi siinä kauneimmat kukat. Aurinko paistoi suoraan hänen sieluunsa ja lämmitti ja innostutti hänet suureen elämänkutsumukseen.
Mutta nyt tuli tuo outo profeetta aivan kuin varkain hänen ruusutarhaansa. Nousi siellä kauneimman hupihuoneen katolle ja huusi sydäntä-vihlovasti:
— Kaikki valhetta, nuori puutarhuri! Ruususi ovat verta vuodattavia orjantappuroita.
Ja se se pani Harryn miettimään.
Tuo outo mies suomalaisuuden kylmiltä kallioilta toi mukanaan hänen päiväpaisteiseen ruusutarhaansa kostean niljakkaan sumun ja peitti hänet siihen.
Tästä sumusta hänen nyt piti selviytyä. Mutta miten? Siinä suuri ja pelottava kysymys.
Kun Harry ensin näki Snellmanin, tunsi hän puoli-ivallista tunnetta tuota vanhaa herraa kohtaan. Siinä se nyt oli se itserakas suupaltto riitakukko, joka rakasti pukeutua koko hienosti. Siinä se meluaja ja ainainen vastaanhangottelija.
Mutta Harry oli kuvitellut hänet hyvin kookkaaksi suureksi mieheksi, jonka olkapäät ovat kuin vuoret ja pää kuin kuninkailla korkealla. Ja nyt hänelle näytetään lyhyttä tanakkaa herraa, jolla on vahvarakenteinen vartalo ja suuri pää sen nenässä. Aivan kuin rehtori Heidemanilla. Ja kuiskataan: "Tuo on suuri Snellman!" Herra varjele! Ei tuon uljaampi eikä komeampi! Kasvot pitkänpitkät ja alaleuka kuin keksinkoukku ulostuva. Leveä otsa ja kalpea iho … kaikessa hyvin kaukana miehen kauneusihanteesta.
Entä kun hän rupeaa puhumaan? Ääni on jykevä … eikä ensinkään sointuva … ei tunteellisesti värähtelevä eikä helise hienoimmissa vivahduksissa. On kuin hän lienteästi änkyttäisi… tapaileisi sanoja … ja alaleuka toisinaan niin kumman hermokkaasti tärisee…
Mutta … mutta siinä on kuitenkin syvä vakaumuksen voima ja mahtava ajatuksen syvyys, mikä noin ahdistetusti ulospyrkii. Hänen puheensa on kumman terävää, aina varmasti iskevää kuin vasaran naulankantaan. Se on kuin jylhää ja juhlallista ukkosen jylinää pimeässä yössä. Ei kaunista, mutta valloittavaa ja pakottaa kuuntelemaan.
Puheen terävä loogillisuus vie Harrynkin mukanaan. Ja se kuoleman hiljaisuus, jossa puhetta kuunnellaan, lyö hänetkin juhlallisuudellaan. Ja niin se hengen jättiläinen fennomaanian kylmiltä kallioilta viskaa lopuksi hänen kauniiseen ruusutarhaansa jäisen sumunsa.
Sillä mitä muuta ovat hänellekin nämä loppusanat:
— Teistä nuorista — niin Snellman lopettaa — älköön tulko Juudaksia, kansallisia pettureita! Älkää kumartako jumalia, jotka ovat teille vieraat! Montako teistä on todellakin alkuruotsalaisista vanhemmista syntynyt? Ja onko niilläkään oikeutta vaatia tässä maassa isännän valtaa? Vaikka tässä osakunnassa nekin mahdollisuudet — ruotsalaiset esi-isät — voivat olla suuremmat kuin jossakin toisessa. Monikin teistä taitaa olla vain pseudoruotsalainen, mistä hän saa varmuuden, kun selailee kirkonkirjoja. Nuori mies! Pyhin velvollisuutesi on ottaa selville, kutka ovat esi-isäsi. Jos ne ovat suomalaiset, olet itsekin suomalainen. Nuoriso helposti erehtyy. Mutta sen on myös helppo korjata erehdyksensä. Hyvät herrat! Juon tämän illan uusien kansanmielisten maljan.
Tätä ennen oli hän puhunut jo laajasti kansallisuusaatteesta ja näyttänyt historian tuomion edessä pettureiksi ne, jotka vastustavat ja halveksivat oman kansansa kieltä ja mieltä.
Siinä hän seisoi nuorison ympäröimänä ja katsoi ankaralla silmällä Harryä noin vain sattumalta siksi, että Harry oli saanut "kehotuspalkinnon" runoistaan.
Mutta se tuima katse vieläkin poltti Harryä. Se kirpelöi hänen sielussaan ja veriä poltteli … poltteli. Ikäänkuin hän olisi juuri ollut se kirottu kansansa petturi … se Juudas, joka möi jotain huimaavan kallista vieraalle…
Ja tuon manauspuheensa … tuon kiroustuomionsa saneli hän — Snellman — kuitenkin ruotsiksi.
Juuri tämä teki Harryyn lähtemättömän vaikutuksen.
Se ikäänkuin puri hänen verensä kylmiksi.
Suu, joka puhui, vainosi sitä kieltä, jota puhui!
Jos Snellman olisi purkanut nuo ajatuksensa suomenkielellä, niin vaikutus häneenkin … Harryyn … ei olisi ollut niin puolueettoman vaikuttava.
Ruotsinkielen täytyi Snellmanillekin olla rakas.
Sillä se oli hänen äidinkielensä. Ja vain sillä kielellä voi hän, sen mukaan kuin Harry oli tietävänään, tuoda ilmi sielunsa kaikista hienoimmat värähdykset.
Mutta sentäänkin hän luopui tästä rakkaasta.
Ja mistä syystä? Pyhän velvollisuuden ja terveen järjen pakottamana, kuten hän sanoi.
Tässä oli Harryllekin ajattelemista. Tässä se kylmä sumu, joka tuon miehen suusta laskeutui hänen keväiseen aurinkoiseen ruusutarhaansa.
Ja sentähden hän syvästi mietti. Sentähden "fennojen" salin ovelle unohtui ja heitti kuin epätoivoisen katseen noihin poistuviin.
Harry rakasti palavasti Suomea omana isänmaanaan. Mutta kummassa huoneessa se nyt on se hänen isänmaansa? Ja kummassa leirissä hänen omat kansalaisensa, joiden ilot ovat hänen ilojaan ja joiden surut hänenkin surujaan?
Harry seisoi tienhaarassa. Nuo olivat pelottavia kysymyksiä, jotka hänen sieluunsa putosivat.
Syvästi koski sekin Harryyn, että Birger Streng, hänen asuntotoverinsa … se rakas ja voimakas! … noin teatterimaisesti … noin kylmäverisesti ikäänkuin vielä tapausta suurentaen suin päin syöksyi "fennojen" syliin. Hänkin…!
Mureneeko maa hänen omienkin jalkojensa alla?
Silmät kosteina siirtyy Harry "sveessien" puolelle sitä ennen pantuaan merkille, että Birger parhaallaan joi veljenmaljaa "fennojen" johtajien kanssa.
Harryn mieli oli syvästi järkytetty. Siellä toisella puolella istuu hän muutaman pöydän ääreen. Yksinään hän siinä istuu, polttelee ja istuu. Remu vyöryy hänen ympärillään korkeana hummauksena. "Sveessit" tuolta salista lähdettyään pääsivät kuin häkistä, jonne Snellman oli heidät teljennyt. Nyt he ovat vapaita … nyt kaikuu kristallikirkkaana ruotsinkielinen ylioppilaslaulu.
Harry ei ole mitään juonut. Hän on pitänyt pyhänä lupauksensa papalle.
Mutta nyt hän on murtunut. Ja tarvitsisi virkistystä. Tuli mieleen mamma. Mutta eikö näillä kaikilla, jotka tässä ympärillä juovat ja iloitsevat, ole mammat? Sitäpaitsi hän ottaa vain sen verran, että hermot lämpenevät.
Mutta silti samassa löysi Harry itsensä ovella menossa pois … yksinäiseen asuntoonsa.
Sillä miehen on pidettävä sanansa…
Ovella töytää häneen kiinni nuori iloinen remuileva parvi. Kymmenen kättä häneen tarttui ja hänet vetäistään takaisin toverien piiriin.
— Nuori runoilija … lupaava tulevaisuuden mies … titaani kykyjen mailta … miksi olet synkkä ja miksi katselet kulmaisi alta? Harry Nicanderin malja, veljet!
Harryn käteen työnnettiin korkea kuohuva lasi ja hän kilisti ujona ja arkana tuttujen ja tuntemattomien kanssa … kilisti ja lämpeni … sai rohkeutensa … kasvoi … ja laski lasin pöytään aivan varmana kuin onnistunein juhlapuhuja.
Siinä samassa hän oli valloitettu. Hänet istutetaan suureen pöytään, joka on ympäriinsä ahdettu täyteen nuoria miehiä ja joukossa joku vanhempikin. Pöydällä on pyörryttävä paljous laseja ja juomia.
Ja tässä on hänen uhrattava uhri viinin jumalalle parhaimpien toverien seurassa.
Hän kaataa suuhunsa syvin siemauksin kuten näkee toistenkin tekevän ja äskeinen huoli ja apeus on mennyt sen tien. Mutta juomilla on häneen hypnoottinen voima. Ne kuljettelevat häntä mukanaan taikamaille. Aivot kuumenevat autuaasta lämmöstä ja veret sähköittyvät. Poskille kohoaa kaunis puna, silmät käyvät kuin syvemmiksi ja hermot saavat lujan ryhdikkäisyyden.
Harry tuntee uusia voimia, näkyjä, mielikuvia tulvaavan sieluunsa lämpöisenä virtana, johon hän kokonaan hukkuu.
Hän vitsailee … laulaa … juo veljenmaljoja … pitää puheen … juopi … juopi.
Ympäristö kuumana, häikäisevänä, polttavana kietoo hänet aurinkosyliinsä ja kuiskii hänen korviinsa hekumallisia sointuja.
Hän näkee vain mustia frakkipukuja … laajoja kiiltäviä rintamuksia … nuoria kauniita kasvoja … koreita pulloja … suur-suuria kattokruunuja valomaailmoineen … ja kuulee laajan kuohuilevan puheenporinan, jonka seasta yks kaks kohoaa riemuitseva ylioppilaslaulu.
Harry laskee ryöpsähtelevän ilovirran ensimäisessä viikinkipurressa, sillä hänen ympärillään istuvat ryhmän etumaisimmat nuoret miehet.
— Nu ska vi ge stryk åt fennomanerna! huutaa korkea bassoääni ja samassa mäjähtää pöytään, niin että lasit tanssivat, ryhmyinen kävelykeppi.
Esitys otetaan hurraten vastaan. Varustautaan kepeillä ja minkä milläkin.
Sitten marssii tuo viinojen rohkaisema sinikeltainen nuoriso "fennojen" puolelle.
— Men inte knifvar! kuuluu vielä johtajan varoitus.
Siellä "fennojen" salissa katsotaan silmät pystössä tulevia. Mutta kohta ymmärretään situatsioni. Ja leikki alkaa.
Harry hyppää Birgerin luo. Sillä nyt tällä kertaa se Birger on hänen suurin vihollisensa. Ja sille on löyly lyötävä kaikkien nähden.
Birger hänelle nauraa vasten silmiä. Ei ota uskoakseen Harryn hommia.
Mutta siinä samassa lähettää Harry jo häntä kepillään selkään.
Birgerin silmissä viha välähti. Mutta hän voitti itsensä. Erotti Harryn pois toisista ja salpasi hänet viereiseen tyhjään huoneeseen yksikseen.
Salissa käy tuhattulimmainen tappelu. Kunnes väsytään ja nuollaan haavansa.
Miten Harry tuli asuntoonsa, oli hänelle itselleen aivan tuntematonta.
Mutta siellä hän vain seuraavana aamuna löysi itsensä aivan samallaisessa sekasotkussa kuin kuukausi toista takaperin kotikaupungin Seuraklubin 10:nnen vuosijuhlan hiiloksella.
Mielialatkin, jotka nyt seuraavat, olivat pisteestä pisteeseen samallaiset.
Hän meni Birgerin huoneeseen. Siellä lumivalkoiset lakanat ja tyynyt ja koskematon vuode todisti, että huoneenasuja oli viettänyt yönsä muualla.
Sillä se huone vielä odotti ja vartosi iltaisessa koskemattomuudessaan.
— Palkittu runoilija! Tuleva senaattori! jahkailee Harry itsekseen ja kulkee sukkasillaan alusvaatteissaan kiivaasti pitkin huoneen lattiaa kädet lanteilla kuin voimistelutempussa. Ja kovin … kovin allapäin.
Sillä nyt on ruusutarha hautaunut tuhkaan ja tulikiveen.
Se ruusutarha, jonka pappa kotoa lähtiessä aitasi ja jonka taimet mamma kasteli riemunkyynelillään. Mutta jonka hän itse täällä pääkaupungissa yhtenä syyskautena kasvatti ihaniin nuppuihin, mitkä vain aukeamistaan odottivat.
Mutta nyt saavat sitä kauankin odottaa.
Sillä puutarhuria on ammuttu suoraan sydämeen kuolettava nuoli.
Kaikki on nurin narin … nurin narin.
Harry ottaa pitkin lattiaa kiivaamman kävelyn. Kylmät matot polttelevat hänen jalkainsa alla.
Tuota sisäistä kuumuutta riittää aina varpaiden neniin asti.
Voiko nuori ihminen pahemmin elävänä repeytyä kuin hän nyt? miettii hän.
Pyhä lupaus vanhemmille … viime yö … kokonaan järkytetty elämänkatsomus…
— Vanha dillaaja! lähtee sitten synkkänä huulilta.
Ovikello heläjää. Pistetään reikelinavain lukkoon ja eteisestä kuuluu askeleita.
Sieltä hoipertelee iloisena Birger sisälle kuin itse jumalainen Bacchus vaatteet rutussa ja kasvot paksussa turvotuksessa. Hattu takaraivolla, jotta kiharat ovat kuin rypäleseppele ohimoilla.
Sitten pysähtyy hän Harryn eteen, tarkastaa häntä, lyö olalle ja sanoo:
— Nyt olet mies. Joka kerran on humalassa, on se vielä toisenkin kerran. Niinhän sanoin. Ja nyt näet.
Harry häpesi, katsoi Birgerin ohi tyhjään ilmaan ja valitti:
— Päätä leikkaa … leikkaa…
— Ole huoletta! Minä lääkitsen.
Hän meni kaapilleen, veti sieltä esiin pienoisen hienon-hienon konjakkikarahvin vihertävää lasia ja samallaiset pikarit. Kaatoi kahteen pikariin ja puhuu:
— Maista, niin terveeksi tulet! Kippis.
He joivat pari lasia mieheen yhteen otteeseen. Sitten Birger riisuutui, asetti tahrauneet vaatteensa huolella vaatekaappiin, meni vuoteeseen ja nukkui.
Mutta Harry kaatoi pikariin uutta karahvista, sillä se todella lääkitsi. Ja tuota pikaa oli jo vieno harso hänen silmissään.
Sitten meni hänkin vuoteeseensa ja nukkui uudelleen.
Herrat kuorsasivat, että seinät järisivät. Asuntorouva hiipi varpaillaan huoneessa, myhäili ja myhäili:
— Entä mitä nyt mammat sanoisivat? äännähti hän ja meni menojaan.
Iltapäivällä herrat nousevat, peseytyvät perusteellisesti, pukeutuvat toiseen pukuun, valelevat hajuvedellä itseään ja painuvat sitten ulos.
Birger huusi ajurin. Käski ajaa Kaisaniemeen. Siellä Birger tilasi päivällisen kuudelle hengelle. Sillä hänelle piti tulla tänne seuraksi uusia tovereita. Aamulla erottua oli luvattu illalla täällä yhtyä.
Birger oli ottanut erityisen huoneen, johon hän muutatti punaisen huonekaluston.
Kaiken piti nyt olla punaista. Odottaessaan toisia joivat he lasin portteria.
— Mutta Birger! Miksi eilen niin äkkiä "fennoksi" muutuit? kysyy
Harry.
— Se on ajan muotia.
— Pelkkääkö muotia?
— Niin minulle. Sillä minun esivanhempani ovat Savosta. Ja sitä asiaa olin minä jo ennemmin ajatellut. Mutta nyt tuli Snellman ja sai minut yks kaks tekemään koko käännöksen. Sillä mitä muuta minä voisin olla kuin "fenno".
Harry jäi vaiti.
— Entä sinun esivanhempasi? kysyi Birger.
Harry ei vastaa.
— Miksi et vastaa?
— Kun en itsekään tiedä pitemmälle kuin isoisään asti. Siinä se on juuri se painava kysymys minulle.
— Ovat Pohjanmaan kuppareita tai Lapin noitia.
Birger nauroi herttaisesti … ryyppäsi ja nauroi.
Mutta Harry oli vaiti.
— Pikku Harry on naivi kuin lapsi. Pikku … pikku Harry. Omituisen hentoja koristeita se Pohjanmaan tervakylä laittaakin tänne miesten joukkoon. Sinussa on liian paljon kokettimaisuutta. No … olkoon menneeksi … kun kerran olet runoilija.
— Keitä ne toiset ovat, jotka tänne tulevat?
— Osakunnan "fennojen" nuoret johtajat.
Harry säikähti.
— Minä lähden pois … en sovi seuraan … en toki.
— Sitten pitää meidän myös lakata … yhdessä asumasta … eikö niin …, ell'emme sovi saman pöydän ääreen. Mutta minusta on päivänselvää, että sinustakin tulee "fenno".
— Ei tule.
— Tuleepas! Ja sen päälle ryyppäämme.
Harry jätti ryyppäämättä.
— Tänä iltana sinut kastamme.
— Kuin pienen lapsen? Niinkö?
— Miten itse tahdot. Jos täällä istut, niin "fennona" pois lähdet. Sen takaan.
Harry nousi lähteäkseen.
— Ja minut jätät tänne yksin? Onpa se, se … vähän … noin niinkuin pelkuruutta, puhuu Birger.
Birger veti hänet takaisin istumaan. Hänen varmalla tinkimättömällä olemuksellaan oli vetovoimaa Harryyn.
— Emmekö voisi nyt syödä ilman politiikkaa? kysyi Harry.
— Se on paras särvin likörin kanssa sitten kuin vatsa on oikein täynnä. Tunnethan sinä likörin?
— Tunnen ja en tunne. Se on erään patajuopon herrasmiehen mielijuoma siellä kotikaupungissa. Sellaisen, joka ei näe selvää päivää.
— Minulla on myös aikomus päästä niin vietävän kauas. Ei selvää päivää! Yhtenään kulkea humalan ruusutarhassa … sitoa seppeleitä viinanjumalan ohimoille. Ja sitten yks kaks tehdä koko käännös. Näin oppii elämän tuntemaan kummaltakin puolelta. Ja samalla voi näyttää, että mies pystyy, mihin itse tahtoo. Se on voiman tie, jolle en heikkoja kehota. Mutta tällaiset ruumiin ja hengen jättiläiset kuin minä kestävät kaiken. Ja se on vasta elämä, joka on todellakin eletty … joka on todellakin persoonallisesti koettu eikä kirjoista opittu. Minä rakastan jyrkkiä käänteitä. Sen kai sinä illallakin huomasit. Se on sielun ja ruumiin energiaa… Mutta aina olla samallainen kuin vanhapiika parikymmentä vuotta takaperin tehdyssä pitsiröijyssään … sepäs on harmaata elämän käsitystä. Käänteitä … käänteitä … rakas ystävä! Oikeaan … vasempaan…! Se on vasta marssimista elämän maantiellä…!
— Mutta jospa kääntymys on vaikea … on mahdoton?
— On heikoille. Mutta miehelle, jolla on terveet sielun ja ruumiin voimat, on se helppoa. Tiedäthän, että historian suurmiehet useatkin ovat olleet nuorina huimia elostelijoita … nimiä voisi luetella kymmenittäin … mutta sitten tehneet koko käänteen ja tulleet ihmiskunnan hyväntekijöiksi, joille myöhempi aika muistopatsaat nosti. Varhaisemmassa elämässään he kokosivat vain aineksia tulevaa suurta työkautta varten. Mutta pienille on tämä vaarallinen ja hullu oppi. En kehota, Harry, sinuakaan sille polulle. Sillä sinä et kestä.
— Mistä olet voimani laskenut?
— Siitä että nytkin pelkäät istua vastapuolueen miesten kanssa samassa pöydässä.
— Ei se ole pelkoa, vaan…
— Vaan?
— Inhoa.
— Hyi saakeli! Nyt sanoit väkevän sanan. Nyt meidän täytyy erota … pakostakin.
Birger käänsi Harrylle voimakkaan selkänsä, mikä niin pyöreän säännöllisenä hänen pitkäntakkinsa alta näyttäytyi.
Harry tunsi itsensä nolatuksi: Lähteäkö vai ei? Hänessä ei ollut päättäväisyyttä. Sillä Birger oli kiehtova toveri ja hallitsi häntä.
— Jospa sentään jäisin, puhuu Harry miedosti.
Mutta Birger ei kuule häntä. Puhuu vain viinurille toiseen huoneeseen selin häneen.
Harry tuntee itsensä nöyryytetyksi. Mutta ei jaksa ulos karata.
— Pahastutko, jos jään? kysyy Harry mennen Birgerin luo.
— Niin no … melkein.
— Sitten minun täytyy lähteä.
— Nyt on sinulla sopiva mieliala. Sinä jäät ja ymmärrät kunnioittaa seuraamme. Sinulle on karkaisevaa istua johtajien keskellä. Hermosi terästyvät.
Harry jäi. Mutta hän tunsi olevansa Birgerin talutusnuorassa ja siitä kärsi.
Nuo neljä uutta ystävää ajoivat punaisissa puvuissa vaunulla ravintolan eteen.
Birger kohteliaana isäntänä meni heitä vastaan ja esitti Harryn.
He kaikki tunsivat kyllä Harryn nimeltä ja ulkomuodolta ja merkitsevästi hymyilivät Birgerille.
Kaikki he käyttäytyivät niin käskevästi kuin olisivat olleet kuninkaita, jotka sattuma on yhteen tuonut. Harry jäi kokonaan heidän varjoonsa ja siitä yhä enemmän kärsi.
Istuttiin syömään. Viinuri asettui liina käsivarrella oven pieleen odottamaan käskyjä.
Luontoaan koventaakseen ryyppi Harry tuhkatiheään olutta.
Noista vieraista pääruhtinas oli pitkä solakka kovin jäntevä nuori maisteri. Hänpä osasi puhua, syödä, juoda. Kaikki luisti määrätyn itsetietoisesti.
— Toissa päivänä istuin ukko Snellmanin pöydässä, alotti hän.
Harry nosti kummastuneena silmänsä.
— Tuli puhe Pohjanmaan sanomalehdistä.
Maisteri kiinnitti lujempaan serviettiä leukansa alle.
— Ja suuri vanhus avasi sydämensä.
— Maistamme! kehotti Birger.
— Hän nauroi "Österbottenin" penkin alle ja sen "pään" Heidemanin kuvasi historialliseksi variksenpelätiksi.
Harry vienosti punastui.
— Mies on kuulemma köyhän suomalaisen köydenpunojan poika, mutta tahtoo esiintyä non plus ultra "sveessinä" ja uskottelee olevansa täysi gustaviaani, kun osaa kävellä varpaillaan.
Kaikki muut räjähtivät nauramaan, mutta Harry yhä enemmän punastui.
— Sitten on siinä toimitussihteerinä ihminen, joka tunnetaan nimellä "Bondas" — sentähden viralta pantu nimismies, ettei uskaltanut mennä naimisiin ja Lapissa pitää virkamiesten olla naineita — ja hän itse tekee skandaaleja ja niistä kirjoittaa uutiset lehteen. Sillä sekä skandaaleja että uutisia hän uskaltaa tehdä.
— Vilpitön, omantunnontarkka herra! huudetaan.
Harryn tekee mieli oikaista, mutta hän ei uskalla katkaista maisterin puhetta.
— Mutta koko koneistoa komentaa valtioneuvos Nicander … suuri juonittelija ja kuuluisa kiukuttelija…
— Tst! ääntää Birger, osottaa Harryä ja hymyilee.
Harry hehkuu kuin hiili. Mutta maisteri iskee vain silmää Birgerille ja jatkaa:
— Täältä pääkaupungista on lehdessä ollut kirjeitä. Nepäs vasta kirjeitä, joissa ei ole yhtä selvää ajatusta. Mutta näkee, että kirjoittaja on pistäynyt Lontoon laitakaupungilla. Ja siihen hän aina vetoaa.
— Hyvät herrat! Ei Snellman ole voinut noin puhua, keskeyttää Harry, mutta kukaan ei häntä kuule.
Maisteri vain hymyilee pirullista hymyään Birgerille, joka on sanomattomasti huvitettu.
— Juomme tämän kirjeenvaihtajan, joka on ollut ulkomailla, maljan, hyvät herrat ja veljet! kehottaa Birger nauraen … nauraen.
Se juodaan. Mutta Harry istuu pöydän ääressä kuin tuhansilla pistelevillä neuloilla kärsimätönnä ja hermostuneena. Toiset syövät kuin haukat ja muistavat ryypätä.
— Mutta sitten on kaupungissa, missä "Österbotten'kin", uuden ajan airut "Salama". Meidän pojan toimittama. Maisteri Tervon … sen vanhan tervajätkän… Se uhkaa syödä viikingit. Sillä Tervo on rautainen mies ja minäkin katsoisin kunniakseni olla hänen kanssaan yhteistyössä. Nyt juomme hänen maljansa ja huudamme: "Eläköön 'Salama'."
Se huudettiin ja Harry ärisi myös jotain huulillaan.
Mutta samassa hän nousi, kumarsi ja lähti.
— Kas poikaa! Taisi uskoa kaikki todeksi ja nyt saa halpauksen! nauraa hihitti maisteri.
Mutta ulkona suurten pimeäin lehmuksien alla kaupunkiin kulkiessaan Harry melkein itki. Sillä miksi hän ei ennemmin huomannut, että häntä pilkattiin.
— Pahastuitko? kysyi Birger keskiyöllä kotiin tullessaan Harryltä, joka makasi jo sikeimmässä unessa.
— Mene pois! ärjäisee Harry ja työnsi Birgeriä.
— Siten sitä mieheksi kasvaa, että saa olla kovaluontoisten miesten seurassa, puhelee Birger ja pirullisesti Harryä nykii.
— Kuin esimerkiksi sinun seurassasi? Että kehtaat niin pilkata! Oliko edeltäpäin sovittu suunnitelma?
— Edeltäpäin! Sellaisia pieniä kasvatuskuureja annetaan käden käänteessä. Pilkka oikealla ajalla…
Harry, on terveellinen, vaikkakin katkera yrtti. Mutta ei niin pientä pilaa, ett'ei totta toinen puoli. "Österbotten" on joka tapauksessa ränstynyt sanomalehti ja siihen sinä kehtaat kirjoittaa. Sylkäise! Mutta kirjoita "Salamaan" ja sinusta tulee kotikaupunkisi tulevaisuuden mies. Huomenna jo yhdessä suunnittelemme artikkelin "Salamaan". Niinhän?
— Kunhan siksi ehdit selvetä!
— Mistä? Etkö tiedä, että kyvykkäimmät nerot kirjoittavat aina humalassa? Lellipoika!
Birger siveli pitkin Harryn ruumista peitteen alla.
Se Harryä suututti.
— Ja nyt ylös mies ja kohta kapakkaan!
Birger nosti peitteineen kaikkineen Harryn ylös ilmaan, kieputti häntä siellä ja kysyi:
— Lähdetkö?
— En.
— Lähdetkö?
— Oletko hullu?
— Näytän sinulle, olenko humalassa. Tule alas, jos pääset.
Birgerillä oli kovat käsivoimat, sillä hän oli uuttera voimistelija. Harry tunsi hänen teräksisten käsivarsiensa syleilyn kuin pihtien puristukseksi.
— Tämä tällainen on sitä oikeata pohjolaista luontoa. Minä olen vaasalainen, vaikka esi-isät ovatkin Savosta. Sinä viime yönä löit minua vimmatusti kepillä selkään siellä juhlassa. Ja tässä on kor … vaus siitä!
Birger paiskasi Harryn vuoteeseen, että huone tärähti.
— Minäkö sinua lyönyt? uikuttaa Harry vuoteessa eikä jaksa kuolemakseen muistaa sellaista.
— Juuri sinä. "Sveessien" rintamassa etumaisinna marssit ja suoraan minun nenäni eteen lensit. Minä nauroin. Silloin sinä jo iskit. Annoin sinulle anteeksi siellä, kun näin, että olit tolkuttomasti viftissä. Ja pelastin sinut kaupanpäälliseksi hyvästä selkäsaunasta ja "fennojen" vihasta. Muista vasta varoa. Et sinä, Harry, kestä juoda. Enkä sinua mukaani ota. Tämä on sinulle kovaa kasvatusta. Mutta hyvin karkaisevaa.
Birger, joka jo oli maisteri ja Harryä pari kolme vuotta vanhempi, lähti laulaen ulos pimeään yöhön.
Harry hyppäsi sängystään. Ja sytytti kaikki tulet. Sillä nyt nukkua oli mahdotonta. Ja hän tarvitsi ympärillään paljon … paljon valoa. Sillä tämä syksyinen pimeys kuristi häntä. Se lähetti kokonaisen lauman peikkoja ja painajaisia hänen niskaansa.
Harry tahtoi tässä valossa kerrata sitä kaunista tunnelmaa, jota hän silloin tunsi, kun syysaamupäivänä kodin salissa istuttiin kolmen: pappa, mamma ja hän. Mamman hopeahiukset noine monine luuneuloineen silloin ikäänkuin tummanpunervina hohtivat auringon kullassa, pappa hymyili ja säteili hyväätuulta ja hän itse tunsi aivoissaan kuumaa tulenhehkuvaa riemua siitä, että hän palautti onnen ja sopusoinnun noiden kahden jo harmaantuneen vanhuksen sydämeen. Hän pyrkimällä, ahkeroimalla, ponnistamalla korkeaksi virkamieheksi.
Käsi-kädessä kauniina kuin hopeahääpari ne vanhemmat ensin hänen edessään seisoivat ja hän antoi suuren lupauksen…
Jonka hän nyt on pohjaa myöten rikkonut!
Harryä pahasti puistautti.
Mutta kuva aivoissa pysyy ja vain kasvaa.
Kuinka mamma silloin nuortui ja kuinka pappa kuohui rajatonta riemua sen vuoksi, että hän … Harry … suostui rupeamaan senaattoriksi!
Harry jo naurahti. Miten lapsellista se sentään oli? Mutta miten syväntunteellista!
Papalla ja mammalla on häneen rajaton luottamus. Heidän isän- ja äidinsydämissään kasvaa heidän pieni Harrynsä jättiläiseksi. Ja siitä luulottelusta kasvaa heidän sielussaan kaunis runollisuus, joka peittää tylyn ja paljon vaativan todellisuuden.
Ja kuinka se kuva sentään hänestäkin silloin aamupäivällä siellä kotona salissa oli ihana? Aurinko loisti, värivivahdukset salin huonekaluissa liekehtivät ja mamma ja pappa istuivat onnellisina käsi-kädessä ja katsoivat suurin luottavin silmin häneen.
Se oli perhekohtaus, jolloin hyvät haltiat istuivat kaikkien heidän olkapäillään.
Ja niin edelleen istuisivat, ell'ei hän niitä karkottanut.
Se oli lopultakin viimeinen totuus. Sillä tuo lumous niin kauan kesti kuin hän sitä kannatti.
Mutta nyt hän itse oli jo ajanut oman hyvän haltiansa kauas pois. Ja sitä tietä ne menisivät papan ja mammankin.
Hän … Harry… ei enää ollut se, miksi hän oli lupautunut.
Hän oli saanut aikaan perhekohtauksen ja sellaisen hyvinkin hellän ja runollisen, mutta vain sitä varten, että tuon illusionin säryttyä kaikki kaunis suistuisi nurin narin.
Nytkö surusta putoaa mamman tukka? Nytkö saapuu äitiraukan vanhuus kiirehtivin askelin? — Voi!
Tuo kaunis kuva, jonka lumouksessa silloin koko perhe oli ja kai vielä nytkin siellä … siellä kotona ovat, nyt kidutti, aivan kuin repimällä repi Harryä.
Se ärsytti, suututti, ahdisti. Huonekin tukahdutti häntä. Varjot seinillä ja loukoissa muuttuivat hirviöiksi, jotka ojentelivat käsiään häntä kohti.
Niin syvän-kaunista silloin! Ja niin ruman-rumaa nyt!
Puoliyökin huusi hänen korvaansa valitusta. Ulkoinen tuuli ulvoi … se vihelteli häntä härnätäkseen. Ajavat ajurin rattaat repivät hänen hermojaan. Ja portin kiinnilyöminen jonkun tuntemattoman voiman vaikutuksesta sai hänet säikähdyksestä hypähtämään.
Se kaunis kotoinen perhekohtaus … se kaunis … kaunis!
Mitä tässä sielun hirvittävässä tuskassa nyt häntä auttoi se, oliko hän "sveesi" tai "fenno". Sillä hänhän oli ennen kaikkea ihminen.
Mutta petturi … petturi … petturi! Suurempi kuin se Juudas, josta suuri Snellman puhui.
Sillä hänhän möi pois omien vanhempiensa myöhemmän iän kotionnen.
Hän … hän … senaat-to-ri!
Hän paloitteli suurin erin papan ja mamman … tuonkin hienon rakastettavan mamman … kauneimman unelman ja viskasi palat viinilasin mukana Bacchuksen alttarille.
Harry pukeutui ja lähti Birgerin jälkeen. Hän tahtoi rynnistää yöhön ja pimeyteen noutamaan unhotusta nuorelle sielulleen. Vaikka vain tämän ainoan kerran. Sillä hän tahtoi nyt päästä tuosta kauniista kuvasta hinnalla millä tahansa. Se kun kuristi häntä!
Tuuli pieksää Harryn päällystakin helmoja. Mutta hän astuu kymmenen miehen voimalla. Sillä hän pakenee omaa parempaa-itseään.
Hän nousee muutamaan ylioppilasravintolaan. Ja se parempi-itse uupuu tänäkin yönä viininjumalan pehmeille lämpimille parmaille, missä näkee unia punaisista riemuista.
Tällaista hoippumista selvän ja humalan välillä kesti kolme viikkoa.
Birger kuljetteli häntä ravintolasta ravintolaan.
Pilkkasi, piikitti, ivasi.
He joivat kovasti, tekivät uusia tuttavuuksia ja nauttivat täysin siemauksin.
Selvänä oli Harry aina tyytymätön, ärtynyt, hermostunut.
Ja hän itse jo ymmärsi, että alkoholinhimo on hänessäkin perinnöllinen sairaus.
Siitä tuli sieluun uusi suru.
— Kai olet jo täysi "fenno"? kysyi Birger muutamana iltana.
Harry ei vastannut. Ei hän ollut "sveessi" eikä ollut "fenno". Ei ollut sanalla sanoen mikään. Hän vasta etsiskeli, mikä hän olisi.
Hän kyllä tarvitsi uuden elämänkatsomuksen. Sillä hän jo syvästi tunsi, että vanha ei jaksa tehdä hänestä ehyttä ihmistä.
Mutta jaksoiko sitten tuo uusi tehdä sitä Birgeristä?
Siinäpä se juuri olikin kipeä kohta Harrystä.
Mutta oli miten oli. Sen Harry jo tunsi, että hänestä ei tule miestä … kaikista vähimmin senaattoria … sen oman vanhan elämänkatsomuksen kannattamana. Sillä ei ole voimaa pitää häntä pystössä … siveellisesti ryhdikkäänä … ja toimekkaana työihmisenä.
Tästä se syvä ristiriita hänen sielussaan, mikä yhä vei häntä alaspäin.
Harry ymmärsi, että jos näin jatkuu, niin hän on mennyttä miestä. Hän ei tätä kestä.
Mutta sitten muutamana aamuna Birger noustuaan ylös pesi koko ruumiinsa, voimisteli sen päälle lujasti ja puhuu:
— Tarvitsee tehdä jo työtäkin.
Hänellä oli lainopillinen tutkinto menossa.
Nyt levitti hän kävelyshaalinsa lattialle. Kantoi kasan kirjoja sen päälle ja viskautui siihen itsekin. Hän makasi vatsallaan lattialla monet kirjat edessään värikynä näpeissä ja luki noita kaikkia yhdellä kertaa. Hän sanoi täten tekevänsä helposti yhteenvedot, mitkä hän lopullisesti merkitsi muistiinpanovihkoonsa.
Näin makasi hän nyt toiset kolme viikkoa puustavillisesti kirjoihin uponneena.
Harry katsoi häntä ihastellen. Mutta nyt hän huomaakin, miten veri voimakkaasti näykkii Birgerin suonissa, miten korkea on hänen puhdas otsansa ja kun hän pullistaa rintansa, on se kuin tammen pinta. Voimaa ja terveyttä on Birgerissä, tahdonlujuutta, tarmoa ja luottamusta omaan itseensä.
Kun Harry pyytää häntä kapakkaan, uhkaa hän antaa keppiä Harryllekin, jos hän vielä sinne menee.
— Minä join vain "sveessin" ulos itsestäni. Nyt olen tyytyväinen, puhuu Birger lukuihinsa syventyen.
Tuo mies ei todellakaan ole pilalle menossa. Hän on ehyt ja kokonainen, on terve ja hänellä on voimaa yrittää.
Jospa hänkin … Harry … osaisi ottaa elämänsä noin matemaattisesti kuin Birger, niin kokoaisi itsensä ja vielä elämässä ratkaisisi vaikeankin sielullisen problemin omassa itsessään.
Mutta nyt hän jo ymmärtää, mistä päin hänen on lähdettävä pelastusta yrittämään.
Hän tarvitsee uuden elämänkatsomuksen … uuden veriä lämmittävän ja puhdistavan aatteen, joka hänet jaloilleen taaskin nostaa.
Mutta kuka sen hänelle antaa? Kuka?
Muutamana päivänä Harry pukeupi tavallista huolellisemmin ja lähtee
Snellmanin puheille.
Siihen kehottaa häntä Birgerin esimerkki.